Useampikin tuttu kritisoi eilen sitä, että itsenäisyyspäivän juhlinta tuntuu olevan vuodesta toiseen ad nauseam lähinnä talvisodan muistelua.

Onko tähän oikeastaan enää mitään syytä? Siitä sodasta on nyt 70 vuotta, joten miksi itsenäisyyspäivän ympärillä edelleen meno on niin ylettömän sotilaallista? Talvisotaa muistellaan ja oikeastaan on täysin mahdotonta kuulla yhtäkään itsenäisyyspäiväpuhetta, jossa ei jotenkin viitata sota- ja veteraaniteemaan.

Jos itsenäisyyspäivää on pakko juhlia historiaa muistellen, olisiko aika nostaa esiin ne muutkin sankarit ja maineikkaat työt eikä vain kiitellä loputtomiin niitä, joita on jo kiitetty satoja tai tuhansia kertoja?

Suomen itsenäisyyden ajan merkittävä tapahtuma on mielestäni sisältä lähtöisin oleva kansakunnan henkinen kasvu eikä yksi ulkoa lähtöisin oleva pikku rähinä. Henkisen kasvun teemasta voi mainita kaksi ajanjaksia: sisällissodan jälkeisen ja 2. maailmansodan jälkeisen.

Punakapina oli ja meni, ja sota oli verisyydessään maailmankin mittapuulla melkoinen. Rötöksiä tehtiin puolin ja toisin. Sota loppui, ja maailman mittapuulla aivan ällistyttävän nopeasti Suomessa asui yksi kansa eikä kahta. Osa ei tietysti ole unohtanut sisällissotaa vieläkään, valtaosa on, ja tämä tapahtui nopeasti. Tätä voi verrata vaikkapa Balkaniin, joka räjähtää kerran 40 vuodessa kun siellä muistellaan tuhat vuotta sitten tapahtuneita historiallisia vääryyksiä. Se, että Suomessa ei näin ole, on edellyttänyt ällistyttävää kykyä sopeutua ja antaa anteeksi. Ehkäpä tämä ansaitsisi maininnan toisinaan.

Toinen vastaava kasvun paikka oli jälleenrakennus ja siitä seuranut olojen vakiintuminen. Jälleenrakennuskin meni suuren konsensuksen vallitessa, mitä nyt kerran masinointiin yksi yleislakko. Jos työmarkkinaosapuolet ja poliitikot eivät olisi kyenneet sopimaan asioista ja lakot olisivat pysäyttäneet kaiken aina kuukauden välein, sotakorvaukset olisivat jääneet maksamatta ja sodan tuhot korjattua paljon myöhemmin.

Kansakunnan henkisen selkärangan kasvamisen tulokset näimme 60-70 -luvulla, kun stalinistit aloittivat massiivisen veneenkeikuttamiskampanjan. Maailman verisimpiä tyrannioita ihailleet “edistykselliset”, joihin kuului kulttuuri- ja mediaväkeä, aloittivat oman pesän likaamisen, jollaista ei tuossa laajuudessa ole monessakaan paikassa nähty.

Vaan mitä tapahtui? Ei yhtään mitään. Poliittinen koneisto oli jalostettu sellaiseen asemaan, että myyräntyöläiset eivät saaneet sitä kautta aikaiseksi oikeastaan mitään. Toisaalta ihmiset olivat jalostuneet merkittävästi 30-luvusta ja Lapuanliikkeestä, ja valtaosalle vastenmielinen taistolaishullutus ei saanut enää aikaiseksi mitään merkittäviä laittomia vastareaktioita, vaan veneen keikuttajia siedettiin siinä kuin soutajiakin. Ehkäpä tuon ajan ihmiset ansaitsisivat hyvän sanan joskus puheissa hekin, sillä tuossa ajassa oli aineksia myös väkivaltaan ja kansan kahtia jakautumiseen.

Ja pitääkö itsenäisyyspäivän olla historiallinen katsaus ensinkään? Voisiko se olla katse eteenpäin, jossa mietittäisiin sitä, millainen Suomi pärjää tulevaisuudessa ja miten. Nyt tämä osa kuitataan sanomalla, että pitäis sillee niinku olla innovatiivisii ja monikulttuurillisii, mikä on tyhjien tynnyrien kuminaa ilman minkäänlaista konkretiaa.