Tauti leviää, pysähtyneisyys vallitsee
16/11/11 17:00
Kuten huomaamme, olen ottanut käytöstä pois ainakin toistaiseksi kategoriat, sillä niistä ei tunnu olevan suurensuurta iloa, mutta niiden takia päivitysten siirtäminen kestää tuhottoman kauan.
Mutta asiaan. Päivän uutinen on ainakin minulle se, että Suomen ja myös muiden AAA-maiden korkoero Saksaan verrattuna on lähtenyt kipuamaan ylöspäin. Nämä korkoerot eivät tietysti kerro suurensuuria itsessään, sillä esimerkiksi Englannin korkotaso ei millään tavoin heijastele maan talouden tilaa vaan sitä, että euroista ja dollareista pois haluavilla korkopaperisijoittajilla on ongelmia löytää mitään järkeviä kohteita sijoituksilleen. Kun euro tai dollari alkaa taas kiinnostaa, tilanne voi näiden maiden osalta muuttua nopeastikin.
Suomen tapauksessa kyse on kuitenkin kuumemittarista. Euroalue näyttää nyt toimivan niin, että Saksa on sen ankkuri, mikä ei tietysti ole yllätys kenellekään muulle paitsi ranskalaisille, jotka kuvittelivat muodostavansa ankkurista puolikkaan sen sijaan, että ovatkin reunatalouden asemassa. Irlanti,
Portugali ja Kreikka on jo potkaistu pois korkomarkkinoilta. Haitaria venytetään toisesta päästään kunnes se aina katkeaa jostain kohtaa ja lopulta aletaan vain vetää uudesta kohdasta yhden maan pudottua jälleen pois.
Se, hajoaako euro kahdeksi tai useammaksi valuutaksi jää nähtäväksi. Oletan, että hajoaa. Suomen kannalta ongelmallista on kuitenkin toimintakyvytön hallituksemme, hukassa oleva talouspolitiikkamme ja aivan täydellisen väärälle vuosituhannelle jämähtänyt käsitys siitä, mikä on valtion rooli tulevaisuudessa ja valtion mahdollisuudet vaikuttaa asioihin.
Johtuen Suomen kohtuullisen matalasta julkisesta velasta velkaantumisvauhti ei olisi ongelma juuri nyt, jos kyse olisi hetkellisestä ilmiöstä ja velkaantumisen takana olisi joku järkevä politiikka. Sellaista ei kuitenkaan ole vaan kyseessä on puhtaasti syömävelka, jota otetaan, koska ei osata olla ottamatta. Suomen talous ei tällä hetkellä kestä ulkopuolista tarkastelua ensinkään eikä ole kestänyt enää useampaan vuoteen. Suomen koko talouspoliittinen ajattelu ja asema perustuu siihen, että olemme turvassa sen takia, että Suomen talouteen luotetaan. Miksi siihen luotettaisiin oletusarvoisesti?
Ydinongelma on siinä, että Suomessa uskotaan edelleen vahvaan valtioon. Kuvitellaan, että valtio on oivallinen suhdannepuskuri ja että valtio isällisellä ohjauksella saa talouden uuteen kukoistukseen kunhan se jakaa tukiaisia yhteen paikkaan ja verottaa tuplamäärän toisesta paikasta hukaten puolet keräyskuluina byrokratiaan, sosiaalipalveluihin ynnä muuhun joutavaan.
Näin oli ennen. Puoliksi. Yritystoiminnassa valtio-ohjaus ei ole tähänkään saakka ollut kovin hyvä tapa. Sillä kyllä saadaan luotua yritystoimintaa kuten vaikkapa Suomessa savupiipputeollisuus, mutta tuosta bisneksestä tulee lopulta ehtymätön tukiaisten kaivo, mikä on Suomen lisäksi ongelmana esimerkiksi Ranskassa. Kun lainsäädäntö on suosinut savupiipputeollisuutta, sillä meni varsin mukavasti, kunnes maailma muuttui ympärillä. Valtiovallan erityissuojeluksessa ollut suomalainen savupiipputeollisuus ylläpiti aluepoliittisia ruukkeja, maksoi suojelurahoja Keskustapuolueelle ja antoi bisneksen pikku hiljaa karata käsistä ketterämmille kilpailijoille.
Kun sopeutumista ei tapahtunut pikku hiljaa normaalin yrityselämän evoluution kautta, nyt ollaan Paperiliittoa myöten sormi suussa kun Suomesta suljetaan muutama ruukki vuodessa ja mitään uutta ei tunnu syntyvän tilalle. Mitään uutta ei synny tilalle, sillä suomalainen lainsäädäntö ja työmarkkinajärjestelmä on rakennettu juuri näiden pääomavaltaisten ruukkien tarpeisiin. Kun kukaan ei halua perustaa ruukkia, Suomi ei enää olekaan hyvä paikka perustaa pienempää teollisuutta. Sille on parempia olosuhteita muualla eikä parempia osoitteita tarvitse edes hakea kovin kaukaa.
Valtio on kuitenkin ollut hyvä suhdannepuskuri, sillä valtiot ovat saaneet halpaa lainarahaa ja kiitolaukalle lähtenyt talouskasvu lamojen jälkeen on pitänyt Suomessa velan BKT-suhteen siedettävänä vaikkei velkoja kauheati ole pois maksettukaan. Suhdannepuskurirooli korostui kun taloutta pystyttiin elvyttämään sangen vaivatta rakentamisella työttömyyden osuessa lähinnä haalarityöläisiin. Suljetussa taloudessa raha jäi kiertoon kotimarkkinoille.
Toisin on nyt. Suomessa tehdään budjettikehykset neljäksi vuodeksi, mutta markkinat hinnoittelevat maan luottokelpoisasta luottokelvottomaksi viikoissa tai enintään muutamassa kuukaudessa. Nykymaailmassa valtiot ovat norsuja posliinikaupassa, sillä hallitusohjelmat, budjettikehykset ja vuodeksi hyväksytyt talousarviot ovat toivottoman jähmeitä monoliitteja kun maailma ympärillä muuttuu päivissä. Suomessakin talous on ajamassa täyttä vauhtia kohti tiiliseinää, mutta poliitikot vain pistävät silmät kiinni, heiluttavat hallitusohjelmaa ja pitävät kiinni jokaisesta siinä seisovasta iltalypsystä.
Seinään törmäämistä tämä ei tietysti ehkäise, mutta kaikki voivat sen jälkeen heilutella käsiään ja ihmetellä, miten tässä näin kävi, vaikka hallitusohjelmassa pysyttiin tarkalleen. Poliitikko yksinkertaisesti mittaa työnsä tuloksia vääriä mittareita vastaan ja niin tekee myös lehdistö ja viime kädessä kansa.
Näin ei tietysti tarvitsisi olla. Suomen vallankahva toimi 90-luvun alun lamassa melko hyvin, vaikka jälki olikin aika rumaa. Siitä ei kuitenkaan voi syyttää kovin runsaasti poliitikkoja, sillä kun talous romahtaa ympäriltä, jälki on aina rumaa. Silloin ei tehty viisivuotissuunnitelmia vaan yritettiin toipua tilanteessa, joka muuttui päivittäin. Nytkin asiat muuttuvat päivittäin, lähinnä huonompaan suuntaan, mutta kyläpoliitikot vain kuvittelevat valtion lopulta pelastavan kaiken.
Valtion merkitys suhdannepuskurina on nykyisin varsin vähäinen. Ydinongelma juuri nyt on tietysti siinä, että valtioiden kyky saada rahaa lainaksi ei olekaan rajaton toisin kuin poliitikot edelleen Suomessa uskovat. Valtiot voivat mennä konkurssiin kuten Kreikka on jo mennyt ja sijoittajilta jää raha saamatta takaisin. Tämä tarkoittaa sitä, että valtioille lainaaminen hinnoitellaan jatkossa hieman paremmin kuin nyt. Ja tästä taas seuraa, että löperösti rahaa vippaavat valtiot eivät voi tehdä sitä kovin kauaa. Valtiolla ei siis ole rajatonta piikkiä, josta maksetaan huonollakin hetkellä peruspalveluja, sosiaaliturvaa, yritystukiaisia ja julkisen sektorin palkkoja. Eläkkeistä nyt puhumattakaan.
Aivan liian moni Suomessa kuvittelee, että on.
Toinen ongelma on se, että valtion elvytykseksi naamioitu velanotto on puhdasta syömävelkaa eikä elvytystä ensinkään. Elvytys on vain savuverho sille, ettei viitsitä korjata talouden rakenteita. Työttömyys ja työpaikkojen siirtyminen Kiinaan ei ole enää rakennusmiesten ja pienipalkkaisten
duunarien ongelma. Kirjoitan toiste enemmän siitä, miksi nykyinen kehitys on erityisen myrkyllistä, mutta nyt riittää, että työttömäksi jää runsaasti myös valkokaulustyöläisiä. Rakennusmiesten työt palaavat ilman elvytystäkin kunhan lama loppuu, Kiinaan siirretty tuotekehitysyksikkö ei enää palaa kuten ei myöskään palaa turhanpäiväinen paperinpyöritys jos julkinen sektori joskus päättää hieman sitä vähentää.
Kun talous on avoin ja muunmuassa energian hinta kohonnut rivakasti, rakennusmiehille kipatusta elvytyspalkasta päätyy kotimaiseen kiertoon varsin vähän. Loppu menee bensaan, lomamatkaan ja kiinalaisen viihde-elektroniikan ostamiseen. Kotimainen siivukin päätyy pääasiassa korporaatioille sen sijaan, että se työllistäisi merkittävämmin kotimaisia palveluja. Näiden kuluttajiksi rakennusmiehet ovat liian persaukisia.
Tällainen velanotto ei siis ole mitään suhdanteiden tasausta eikä valtiolla ole tosiasiassa edes keinoja estää sitä, että tämä ja tulevat lamat runtelevat Suomea.
Ainoa edes jollain tavalla tyydyttävä suhdannepuskuri on tarpeeksi monipuolinen yrityskenttä. Kun yksityisiä yrityksiä on kaikilla toimialoilla, yritykset myyvät pääosin kulutustavaraa eivätkä vain b to b -kamaa ja yritykset tai ainakin osa niistä ovat tarpeeksi suuria myymään tuotteitaan ympäri maailmaa, saamme jotain pehmikettä. Jos eurooppalaiset eivät osta, kiinalaiset saattavat ostaa. Tai eteläamerikkalaiset. Jos taas intiassa bisnes tökkii, raaka-aineista elävissä maissa se saattaa edelleen kukoistaa. Kun asiakkaina tai ainakin potentiaalisina asiakkaina on 7 miljardia ihmistä eikä 700 korporaatiota, on melko varmaa, että kaikki näistä seitsemästä miljardista eivät ole samaan aikaan lamatunnelmissa. Osalla menee hyvin ja he haluavat kuluttaa.
Millä tavoin Suomessa yritetään edistää tällaisen yritystoiminnan syntymistä? Todennäköisesti keskusjohtoisin ja aluepoliittisin ohjelmin. Elinkeinoelämän keskusliitto kuiskuttelee jatkuvasti vallankahvan korvaan iskulauseitaan siitä, että jos yritysten veroja alennetaan, kaikki alkaa kehittyä paljon rivakammin. Tämä on puhdas harhaoppi, jolla tavoitellaan vain osakekurssien nousua. Toisessa vaakakupissa ovat palkansaajajärjestöt, jotka höpöttävät joutavia pienituloisten tai muiden joutavien ihmisten verohelpotuksista.
Laaja-alainen yritystoiminta ei tarvitse pienempiä veroja ja pienituloisen palkansaajajoukon asiat eivät liity siihen mitenkään. Suomesta puuttuu kuluttajamarkkinoinnin osaamista ja yksityisiä pääomia ja aluepolitiikkapuuhastelun sijaan tulisi keskittyä tähän. Paitsi ettei tarvitse, sillä vallankahva ei voi asialle juurikaan mitään. Tämä osaaminen tulee Suomeen hitaasti, ja tämän asian ytimessä on ulkomaisten yritysten ja yrittäjien houkutteleminen Suomeen.
Kyse on kuitenkin pitkästä projektista, jonka loppua minä en tule näkemään. Nyt sitä ei kuitenkaan edes ole aloitettu, sillä kun katsoo koivu, tähti ja rantasauna -henkistä mielikuvamarkkinointia, joudumme huomaamaan, että suomalaisilla ei tunnu olevan suurtakaan käsitystä siitä, mikä Suomessa on hyvää, myyvää ja investoimisen arvoista.
Yhdellekään brändityöryhmälle ei olisi tähän saakka kannattanut maksaa äyriäkään.
Mutta asiaan. Päivän uutinen on ainakin minulle se, että Suomen ja myös muiden AAA-maiden korkoero Saksaan verrattuna on lähtenyt kipuamaan ylöspäin. Nämä korkoerot eivät tietysti kerro suurensuuria itsessään, sillä esimerkiksi Englannin korkotaso ei millään tavoin heijastele maan talouden tilaa vaan sitä, että euroista ja dollareista pois haluavilla korkopaperisijoittajilla on ongelmia löytää mitään järkeviä kohteita sijoituksilleen. Kun euro tai dollari alkaa taas kiinnostaa, tilanne voi näiden maiden osalta muuttua nopeastikin.
Suomen tapauksessa kyse on kuitenkin kuumemittarista. Euroalue näyttää nyt toimivan niin, että Saksa on sen ankkuri, mikä ei tietysti ole yllätys kenellekään muulle paitsi ranskalaisille, jotka kuvittelivat muodostavansa ankkurista puolikkaan sen sijaan, että ovatkin reunatalouden asemassa. Irlanti,
Se, hajoaako euro kahdeksi tai useammaksi valuutaksi jää nähtäväksi. Oletan, että hajoaa. Suomen kannalta ongelmallista on kuitenkin toimintakyvytön hallituksemme, hukassa oleva talouspolitiikkamme ja aivan täydellisen väärälle vuosituhannelle jämähtänyt käsitys siitä, mikä on valtion rooli tulevaisuudessa ja valtion mahdollisuudet vaikuttaa asioihin.
Johtuen Suomen kohtuullisen matalasta julkisesta velasta velkaantumisvauhti ei olisi ongelma juuri nyt, jos kyse olisi hetkellisestä ilmiöstä ja velkaantumisen takana olisi joku järkevä politiikka. Sellaista ei kuitenkaan ole vaan kyseessä on puhtaasti syömävelka, jota otetaan, koska ei osata olla ottamatta. Suomen talous ei tällä hetkellä kestä ulkopuolista tarkastelua ensinkään eikä ole kestänyt enää useampaan vuoteen. Suomen koko talouspoliittinen ajattelu ja asema perustuu siihen, että olemme turvassa sen takia, että Suomen talouteen luotetaan. Miksi siihen luotettaisiin oletusarvoisesti?
Ydinongelma on siinä, että Suomessa uskotaan edelleen vahvaan valtioon. Kuvitellaan, että valtio on oivallinen suhdannepuskuri ja että valtio isällisellä ohjauksella saa talouden uuteen kukoistukseen kunhan se jakaa tukiaisia yhteen paikkaan ja verottaa tuplamäärän toisesta paikasta hukaten puolet keräyskuluina byrokratiaan, sosiaalipalveluihin ynnä muuhun joutavaan.
Näin oli ennen. Puoliksi. Yritystoiminnassa valtio-ohjaus ei ole tähänkään saakka ollut kovin hyvä tapa. Sillä kyllä saadaan luotua yritystoimintaa kuten vaikkapa Suomessa savupiipputeollisuus, mutta tuosta bisneksestä tulee lopulta ehtymätön tukiaisten kaivo, mikä on Suomen lisäksi ongelmana esimerkiksi Ranskassa. Kun lainsäädäntö on suosinut savupiipputeollisuutta, sillä meni varsin mukavasti, kunnes maailma muuttui ympärillä. Valtiovallan erityissuojeluksessa ollut suomalainen savupiipputeollisuus ylläpiti aluepoliittisia ruukkeja, maksoi suojelurahoja Keskustapuolueelle ja antoi bisneksen pikku hiljaa karata käsistä ketterämmille kilpailijoille.
Kun sopeutumista ei tapahtunut pikku hiljaa normaalin yrityselämän evoluution kautta, nyt ollaan Paperiliittoa myöten sormi suussa kun Suomesta suljetaan muutama ruukki vuodessa ja mitään uutta ei tunnu syntyvän tilalle. Mitään uutta ei synny tilalle, sillä suomalainen lainsäädäntö ja työmarkkinajärjestelmä on rakennettu juuri näiden pääomavaltaisten ruukkien tarpeisiin. Kun kukaan ei halua perustaa ruukkia, Suomi ei enää olekaan hyvä paikka perustaa pienempää teollisuutta. Sille on parempia olosuhteita muualla eikä parempia osoitteita tarvitse edes hakea kovin kaukaa.
Valtio on kuitenkin ollut hyvä suhdannepuskuri, sillä valtiot ovat saaneet halpaa lainarahaa ja kiitolaukalle lähtenyt talouskasvu lamojen jälkeen on pitänyt Suomessa velan BKT-suhteen siedettävänä vaikkei velkoja kauheati ole pois maksettukaan. Suhdannepuskurirooli korostui kun taloutta pystyttiin elvyttämään sangen vaivatta rakentamisella työttömyyden osuessa lähinnä haalarityöläisiin. Suljetussa taloudessa raha jäi kiertoon kotimarkkinoille.
Toisin on nyt. Suomessa tehdään budjettikehykset neljäksi vuodeksi, mutta markkinat hinnoittelevat maan luottokelpoisasta luottokelvottomaksi viikoissa tai enintään muutamassa kuukaudessa. Nykymaailmassa valtiot ovat norsuja posliinikaupassa, sillä hallitusohjelmat, budjettikehykset ja vuodeksi hyväksytyt talousarviot ovat toivottoman jähmeitä monoliitteja kun maailma ympärillä muuttuu päivissä. Suomessakin talous on ajamassa täyttä vauhtia kohti tiiliseinää, mutta poliitikot vain pistävät silmät kiinni, heiluttavat hallitusohjelmaa ja pitävät kiinni jokaisesta siinä seisovasta iltalypsystä.
Seinään törmäämistä tämä ei tietysti ehkäise, mutta kaikki voivat sen jälkeen heilutella käsiään ja ihmetellä, miten tässä näin kävi, vaikka hallitusohjelmassa pysyttiin tarkalleen. Poliitikko yksinkertaisesti mittaa työnsä tuloksia vääriä mittareita vastaan ja niin tekee myös lehdistö ja viime kädessä kansa.
Näin ei tietysti tarvitsisi olla. Suomen vallankahva toimi 90-luvun alun lamassa melko hyvin, vaikka jälki olikin aika rumaa. Siitä ei kuitenkaan voi syyttää kovin runsaasti poliitikkoja, sillä kun talous romahtaa ympäriltä, jälki on aina rumaa. Silloin ei tehty viisivuotissuunnitelmia vaan yritettiin toipua tilanteessa, joka muuttui päivittäin. Nytkin asiat muuttuvat päivittäin, lähinnä huonompaan suuntaan, mutta kyläpoliitikot vain kuvittelevat valtion lopulta pelastavan kaiken.
Valtion merkitys suhdannepuskurina on nykyisin varsin vähäinen. Ydinongelma juuri nyt on tietysti siinä, että valtioiden kyky saada rahaa lainaksi ei olekaan rajaton toisin kuin poliitikot edelleen Suomessa uskovat. Valtiot voivat mennä konkurssiin kuten Kreikka on jo mennyt ja sijoittajilta jää raha saamatta takaisin. Tämä tarkoittaa sitä, että valtioille lainaaminen hinnoitellaan jatkossa hieman paremmin kuin nyt. Ja tästä taas seuraa, että löperösti rahaa vippaavat valtiot eivät voi tehdä sitä kovin kauaa. Valtiolla ei siis ole rajatonta piikkiä, josta maksetaan huonollakin hetkellä peruspalveluja, sosiaaliturvaa, yritystukiaisia ja julkisen sektorin palkkoja. Eläkkeistä nyt puhumattakaan.
Aivan liian moni Suomessa kuvittelee, että on.
Toinen ongelma on se, että valtion elvytykseksi naamioitu velanotto on puhdasta syömävelkaa eikä elvytystä ensinkään. Elvytys on vain savuverho sille, ettei viitsitä korjata talouden rakenteita. Työttömyys ja työpaikkojen siirtyminen Kiinaan ei ole enää rakennusmiesten ja pienipalkkaisten
Kun talous on avoin ja muunmuassa energian hinta kohonnut rivakasti, rakennusmiehille kipatusta elvytyspalkasta päätyy kotimaiseen kiertoon varsin vähän. Loppu menee bensaan, lomamatkaan ja kiinalaisen viihde-elektroniikan ostamiseen. Kotimainen siivukin päätyy pääasiassa korporaatioille sen sijaan, että se työllistäisi merkittävämmin kotimaisia palveluja. Näiden kuluttajiksi rakennusmiehet ovat liian persaukisia.
Tällainen velanotto ei siis ole mitään suhdanteiden tasausta eikä valtiolla ole tosiasiassa edes keinoja estää sitä, että tämä ja tulevat lamat runtelevat Suomea.
Ainoa edes jollain tavalla tyydyttävä suhdannepuskuri on tarpeeksi monipuolinen yrityskenttä. Kun yksityisiä yrityksiä on kaikilla toimialoilla, yritykset myyvät pääosin kulutustavaraa eivätkä vain b to b -kamaa ja yritykset tai ainakin osa niistä ovat tarpeeksi suuria myymään tuotteitaan ympäri maailmaa, saamme jotain pehmikettä. Jos eurooppalaiset eivät osta, kiinalaiset saattavat ostaa. Tai eteläamerikkalaiset. Jos taas intiassa bisnes tökkii, raaka-aineista elävissä maissa se saattaa edelleen kukoistaa. Kun asiakkaina tai ainakin potentiaalisina asiakkaina on 7 miljardia ihmistä eikä 700 korporaatiota, on melko varmaa, että kaikki näistä seitsemästä miljardista eivät ole samaan aikaan lamatunnelmissa. Osalla menee hyvin ja he haluavat kuluttaa.
Millä tavoin Suomessa yritetään edistää tällaisen yritystoiminnan syntymistä? Todennäköisesti keskusjohtoisin ja aluepoliittisin ohjelmin. Elinkeinoelämän keskusliitto kuiskuttelee jatkuvasti vallankahvan korvaan iskulauseitaan siitä, että jos yritysten veroja alennetaan, kaikki alkaa kehittyä paljon rivakammin. Tämä on puhdas harhaoppi, jolla tavoitellaan vain osakekurssien nousua. Toisessa vaakakupissa ovat palkansaajajärjestöt, jotka höpöttävät joutavia pienituloisten tai muiden joutavien ihmisten verohelpotuksista.
Laaja-alainen yritystoiminta ei tarvitse pienempiä veroja ja pienituloisen palkansaajajoukon asiat eivät liity siihen mitenkään. Suomesta puuttuu kuluttajamarkkinoinnin osaamista ja yksityisiä pääomia ja aluepolitiikkapuuhastelun sijaan tulisi keskittyä tähän. Paitsi ettei tarvitse, sillä vallankahva ei voi asialle juurikaan mitään. Tämä osaaminen tulee Suomeen hitaasti, ja tämän asian ytimessä on ulkomaisten yritysten ja yrittäjien houkutteleminen Suomeen.
Kyse on kuitenkin pitkästä projektista, jonka loppua minä en tule näkemään. Nyt sitä ei kuitenkaan edes ole aloitettu, sillä kun katsoo koivu, tähti ja rantasauna -henkistä mielikuvamarkkinointia, joudumme huomaamaan, että suomalaisilla ei tunnu olevan suurtakaan käsitystä siitä, mikä Suomessa on hyvää, myyvää ja investoimisen arvoista.
Yhdellekään brändityöryhmälle ei olisi tähän saakka kannattanut maksaa äyriäkään.
blog comments powered by Disqus