Tämä on yksi kestopuheenaiheista. Kuten keväinen koirankakkakeskustelu ja talvinen “talvi yllätti autoilijat” -jankutus.

Tällä kertaa erikoista on kuitenkin se, että asiaan on otettu vahvasti kantaa myös Ruotsista. Liekö ollut jotain tekemistä sillä, että ruotsalaiset lähettivät vuosi sitten Suomeen jonkun politrukin, jonka tehtävänä on puolustaa Suomen kaksikielisyyttä, ja tieto keskusteluista Suomessa kulkee nyt nopeammin Ruotsiin.

Tänään ruotsalaiset ovat olleet huolissaan siitä, että suomalaiset osaavat enää turistiruotsia. Havainto on epäilemättä aivan oikea. Itse osaan tuottaa ruotsia nykyään suunnilleen sen verran, että osaan sanoa terassilla “stor stark, por favor” jos paikalla ei ole alkuasukasta tilaamassa ja tarjoamassa.

Koulua ja opetusta koskevien johtopäätösten tekeminen havainnoista on kuitenkin väärä. Muistelen ammoisista ajoista, että ylioppilaskirjoituksissa sain ruotsista reippaasti yli 290 pistettä 300:sta ja se oli ehdottomasti paras suoritukseni tuossa arpajaisessa. Tästä voisi siis päätellä, että osasin ruotsia suunnilleen niin hyvin kuin mitä kouluopetus pystyy täysin ummikolle opettamaan. Siitä huolimatta olen itse tuossa alemman turistiruotsin kategoriassa.

Tämä ei johdu opetuksen vähäisyydestä tai huonoudesta vaan siitä, että mitään kieltä ei opi kunnolla pelkästään koulussa vaan sitä pitäisi myös käyttää. Kun en pitänyt ruotsin kielen taitoa missään määrin tarpeellisena asiana, en erityisemmin tehnyt asialle mitään. Helsingissä ruotsin kieleen ei törmää missään ellei ole duunissa Stockmannin kassalla tai jonkun hotellin respassa. Tietysti osa tutuista sitä puhui, mutta ei minun ikäisissäni pääkaupunkiseudulla ollut yhtään suomea taitamatonta, joten missään yhteydessä ei ollut tarvetta puhua ruotsia kenellekään tai edes kuunnella sitä. Kun puuttui tarve ja motiivi, tulos on se mitä se nyt on.

Tässä mielessä on aivan samantekevää, opetetaanko ruotsia pakolla vai ei. Tulokset ovat aivan samat vapaaehtoisen ja pakollisen opetuksen suhteen, sillä joka tapauksessa kouluopetuksen päälle pitää tehdä paljon ennen kuin kielitaitoa voi sanoa hyväksi. Oma englannin kielen taitoni oli jo lukion loppuun mennessä saanut tuekseen 5000-10000 sivua luettua kirjallisuutta ja sanavarasto sen pohjalta aivan toinen kuin pelkän kouluopetuksen varassa oleville. Mutta en ollut oikeastaan käynyt tuolloin missään kovin kaukana ulkomailla, joten kuullun ymmärtäminen oli hyvin keskinkertaista, mutta luetun ymmärtäminen täysin sujuvaa kuten myös värikkään tekstin tuottaminen.

Totuus on se, että vahvasti kaksikielisiä alueita lukuunottamatta suomenkielinen ei altistu ruotsin kielelle missään. Kaupungilla sitä ei tarvitse. Ruotsinkielisiä sanomalehtiä ei viitsi Suomessa lukea, paitsi jos halua lukea aviisia, jonka 16 uutissivusta kymmenen käsittelee käsipalloa ja neljä kouluratsastusta. Ruotsinkielinen TV-kanava lienee hieman petrannut viime aikoina, mutta 80-luvulla sieltä ei tullut mitään sellaista, mitä silloinen nuori olisi jaksanut katsoa.

Edes ruotsalaisten kanssa töiden tekeminen ei enää tuota altistusta tuo. Se, että johonkin suomiruotsitiimiin sattuu sellaisia suomalaisia, jotka kaikki osaavat ruotsia niin hyvin, että sillä voi tehdä töitä, on sangen harvinainen sattuma. Itse sanoin erinäköisissä vapaamuotoisissa tilaisuuksissa, että sen kun puhutte vaikka volapyykkiä, minä ymmärrän mitä ymmärrän mutta vastaan englanniksi. Töitä taas ei minun kielitaidollani pystynyt tekemään ja omani varmaan oli sieltä parhaimmasta päästä kun sentään ymmärsin jotakin humalaisten ruotsalaisten sönkötyksestä. Joten käytännössä työkieli on englanti. Nordea yritti tehdä ruotsista konsernikieltä ja kouluttaa suomalaisia, muttei siitä mitään tullut ja siirtyivät vuoden jälkeen englantiin.

Tässä tilanteessa pakollista toisen kotimaisen kielen opetusta on vaikea perustella mitenkään. Osa valitsee sen vapaaehtoisena kuitenkin ja loppujen kannalta on aivan samantekevää, opetetaanko heille ruotsia/suomea vai ei.

Kansantaloudellisesti ajatellen Suomessa tarvitaan ruotsia siihen, että saadaan vientiyrityksiin ruotsia puhuvia myyntidroideja, jotta Ruotsiin voidaan myydä asioita ruotsiksi ja saada siitä pieni kilpailuetu. Tämä onnistuu aivan hyvin kaksikielisten ja vapaaehtoisten suomenkielisten voimin.

Pohjoismaiseen yhteistyöhön osallistuminen on rutiinivalhe, sillä tuo yhteistyö ei nykypäivänä tarkoita suuria. Ne valitsevat jossain kerhossa vuoden tylsimmän kirjan ja jakavat jotain kulttuuriapurahoja, mutta sangen marginaalisesta puuhastelusta on kysymys. Lähinnä siksi, että viisi pohjoismaata ovat yhteisestä taustastaan huolimatta tänä päivänä täysin eri teillä. On Natoa ja ei-natoa, eu:ta ja ei-eu:ta, euroja ja pesoja, talousrakenteeltaan hyvin erilaisia maita. Joku aina väläyttelee, että eu:ssa pitäisi perustaa joku pohjoinen blokki pohjoismaisen yhteistyön varaan, jotta asiat etenisivät halutusti, muta se tyssää aina siihen, ettei ole ensimmäistäkään asiaa, josta maat olisivat samaa mieltä. Kun yhteistä mielipidettä ei pystytä rakentamaan tärkeissä asioissa, jäljelle jää kulttuuripuuhastelu. Ja se on kovin pienen piirin juttu.

Mielenkiintoista on sekin, että toisaalta pakollista kieltenopetusta puolustetaan ruotsinkielisten palvelujen turvaamisella. Toisaalta kuitenkin koululaitos tunnustaa implisiittisesti tässä tehtävässä epäonnistuvansa, sillä korkeakouluissa on kielikiintiöitä kaikkein rahakkaimpiin hommiin johtavissa paikoissa eli lääkiksessä ja oikiksessa juuri tuolla samalla perusteella.