Päivän kielipolitiikka
11/03/11 10:59
Hesarin pääkirjoitustoimittaja kirjoittaa tänään kaksikielisyydestä Martti Ahtisaaren ruotsinkielisille tekemän tilaustyön perusteella.
Itse asia on tällä hetkellä jos ei nyt tulenarka niin ainakin melko polttava, kuten kirjoituksessa todetaankin. Perussuomalaisten nousu ja sitä kautta julkisuuteen tulleet muutosehdotukset Suomen kielipolitiikkaan eivät vaikutakaan olevan niin epäsuosittuja ja kaksikielisyyden
nykyisen implementaation kannatus niin vahvaa kuin valtapuolueet ovat meille uskotelleet.
Mielenkiintoista ja ajan henkeä kuvaavaa on se, että Martti Ahtisaaren työryhmään kelpuutettiin mukaan kaikkien muiden eduskuntapuolueiden edustajia paitsi Perussuomalaisten. Asia ei varmasti jää huomaamatta niiltä, jotka pitävät Perussuomalaisten kohtelua epäreiluna.
Se ei jää huomaamatta myöskään niiltä, jotka haluaisivat kieliasioihin jotain muutoksia. Ahtisaaren työryhmän tulokset ovat saaneet positiivista tai varovaisen positiivista palautetta ja runsaasti julkisuutta, mutta vähälle julkisuudelle on jäänyt se, ettei tuo työryhmä edes pyrkinyt minkäännäköiseen tasapuolisuuteen tai erilaisten näkemyksien huomioonottamiseen vaan sen ainoa merkitys oli kertoa ruotsinkielisen kielipolitiikkaklikin toiveiden tynnyristä.
Minä kiinnitin huomiota jo tästä työryhmästä kuullessani siihen, että tällaisia työryhmiä koottaessa ja erityisesti niiden vetäjää valittaessa olisi viimein syytä tehdä rohkea kurkistus 60-luvulle, ehkä jopa 70-luvulle jos oikein räyhäkkäiksi heittäydytään, sillä kielikysymyksessä on havaittavissa jonkunnäköinen sukupolvien välinen ero.
Martti Ahtisaaren, kaikki kunnia hänelle ja hänen ikäluokalleen, sukupolvi on elänyt aikaa, jolloin ruotsin kieltä käytettiin Helsingissä aktiivisesti, yhteydet Ruotsiin olivat keskeisemmässä asemassa kuin ne tänään ovat ja suurin osa suomalaisesta bisneksestä oli ruotsinkielisissä käsissä. Tässä maailmassa uraansa tehneet ovat oppineet puhumaan ruotsia ja se on heille helppo ja luonnollinen kieli viestiä.
Maailma kuitenkin meni ja muuttui, kuten sillä on taipumus tehdä. Helsinki on nykyään melko puhtaasti yksikielinen. Ruotsiksi palvelua saa yhdessä kaupassa ja yhdessä kahvilassa ja satunnaisesti siellä täällä muualla. Automaatti se ei ole enää ollut aikoihin kuten ei muissakaan Suomen kasvukeskuksissa. Näissä kasvaneet minun ikäiseni ja nuoremmat eivät enää ole törmänneet ruotsin kieleen oikein missään muualla kuin snapsilauluissa. Bisnekset ovat valuneet suomenkielisille ja enää ainoastaan laivanvarustusbisnes vaikuttaa olevan valtaosin ruotsinkielistä. Yhteydet Ruotsiin eivät ole enää missään erityisen keskeisessä asemassa, sillä itänaapuri ei enää paheksu suoria suhteita sivistysvaltioihin. Pohjoismaisessa bisneksessä luonteva työkieli on englanti, ruotsia kielenä kokeillut Nordea joutui siitä luopumaan kun ei siitä lopulta tullut yhtään mitään.
Tämän päivän keski-ikäisissä ja nuoremmissa suhtautuminen kaksikielisyyteen on erilaista kuin mitä se on nykyisillä eläkeläisillä. Kaikissa ikäluokissa näyttäisi olevan jokseenkin saman verran "hurrit pelastusrenkaan varassa mereen" -tyyppistä änkyrää, joka voidaan epäkiinnostavana marginaalina sivuuttaa.
Aika harva tuntuu lopulta vastustavan itse kaksikielisyyttä, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut "annetaan kaikkien kukkien kukkia" -tyyppiseksi. Asiaa ei enää nähdä polttavana yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka täytyy jotenkin ottaa huomioon erilaisia poliittisia ratkaisuja tehtäessä.
Ruotsinkielisillä olkoon omat koulut ja töllössä ruotsinkielistä ohjelmaa, mutta pakko-opetukseen, kiintiöihin, erivapauksiin ja sensellaisiin suhtaudutaan hieman karsaammin. Kieli nähdään enemmän kommunikaation välineenä kuin edunvalvonta-asiana eikä sille panna samanlaista painoa kuin Suomessa historiallisista syistä on tavattu tehdä.
Joku työryhmä voisi pohtia toisinaan asiaa tästäkin vinkkelistä ja antaa äänen niille, jotka eivät halua museoida kaikkia nykyisiä rakenteita vaan päivittää niitä ajan henkeä vastaamaan. Tässä asiassa vaikuttaa siltä, että kansan syvien rivien tunnot ja muinainen kielipolitikointi eivät enää oikein kohtaa eivätkä osapuolet ymmärrä toisiaan. Kun kansan syvät rivit voivat vaaleissa luottaa massaan toisin kuin änkyräruotsinkielisten museointiklikki, asioita kannattaisi korjailla pikku hiljaa ja myös tätä enemmistöä kuunnellen, sillä ainakaan minä en halua mitään radikaaleja muutoksia yksikielisen valtion suuntaan ja liberaaleja arvoja kannattavien ihmisten parissa tällaiset ajatukset eivät ole kovin suosittuja.
Tällaisen muutoksen tekeminen on tietysti hankalaa, sillä perustuslakia pitäisi muuttaa, mutta jos pääkirjoituksen analyysi siitä, että vain RKP ja Kokoomus puolustavat tällä hetkellä aktiivisesti kaksikielisyyttä pitää paikkansa, kaksi seuraavaa eduskuntaa voisi persujen johdolla tehdä vaikka mitä.
Täydellinen siilipuolustus ja kyvyttömyys liikahtaa mihinkään suuntaan kuitenkin saattavat luoda tällaisen vastareaktion, kun maltillinen valtaenemmistö kyllästyy rutiinivalheisiin ruotsin kielen erityisen rikkaasta vaikutuksesta, ruotsin kielen tarpeellisuudesta tai siitä, että ruotsin osaaminen on mukamas joku erityinen ponnahduslauta sivistyskielien oppimiseen.
Hesarin pääkirjoitustoimittajakin eksyy sinänsä asiallisen analyysinsä keskivaiheilla puhdasoppisen propagandan pimeisiin metsiin toteamalla "Samalla kyky puhua ruotsia on Suomessa heikentynyt ja kiinnostus kielten opiskeluun ylipäätään vähentynyt. Syrjässä oleva pieni maa on käpertymässä itseensä."
Minun on vaikea yhtyä ajatukseen siitä, että Suomi olisi nyt jotenkin erityisesti käpertymässä itseensä. Suomalaiset puhuvat englantia paremmin kuin koskaan aikaisemmin, ja ensi vuonna englantia hyvin puhuvien määrä on taas suurempi kuin tänä vuonna. Sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Olen antanut
kertoa itselleni, että myös espanjaa osataan huomattavasti enemmän kuin 20 vuotta sitten, ja ovatpa useat eu-byrokratian ihmeisiin hurahtaneet mädättäneet sieluaan jopa opiskelemalla ranskaa.
Suomalaiset matkustavat enemmän kuin koskaan ja tekevät bisnestä ympäri maailmaa. Se, että asioita ei enää tehdä ruotsiksi ruotsalaisten kanssa vaan englanniksi kenen hyvänsä kanssa ympäri maailmaa, ei ole osoitus mistään sisäänpäin käpertymisestä vaan oikeastaan juuri sen vastakohdasta. Aikanaan sisäänpäin kääntynyt maa on nurkkakuntaisen lähialueajanjakson jälkeen viimeinkin ryhtynyt katselemaan, mitä maailmalla on tarjottavana. Tavaroita myydään ympäri maailmaa ja ostetaan sieltä, missä hintalaatusuhde on kohdallaan. Kulttuurillisesti Suomesta on tullut ajat sitten osa Hollywood-imperiumia kuten melkein kaikesta muustakin länsimaailmasta poislukien oliivipuuvyöhyke.
Sisäänpäinkäpertymisargumentin täydellisen absurdiuden voi ymmärtää parhaiten siirtämällä tuon argumentin Ruotsiin. jos Ruotsissa joku sanoisi, että maa on nyt aivan täydellisesti käpertymässä itseensä kun siellä ei opiskella innokkaasti suomea, hänelle naurettaisiin. Maailman mittapuulla Suomi ja Ruotsi ovat melko samanlaisia paikkoja. Kummankin talous on marginaalinen, sijainti idän kasvukeskuksista kaukainen joskin hieman Suomen eduksi toimien, kummassakin puhutaan reippaasti maailman valtakieltä, molemmissa on väkimäärältään suunnilleen samanlainen toisen maan kieltä puhuva vähemmistö.
Mihin perustuu ajatus siitä, että näistä kahdesta maasta vain Suomi käpertyy itseensä jos ei enää erityisesti panosta naapurikielipolitikointiin?
Minun ymmärtääkseni se ei perustu mihinkään.
Itse asia on tällä hetkellä jos ei nyt tulenarka niin ainakin melko polttava, kuten kirjoituksessa todetaankin. Perussuomalaisten nousu ja sitä kautta julkisuuteen tulleet muutosehdotukset Suomen kielipolitiikkaan eivät vaikutakaan olevan niin epäsuosittuja ja kaksikielisyyden
Mielenkiintoista ja ajan henkeä kuvaavaa on se, että Martti Ahtisaaren työryhmään kelpuutettiin mukaan kaikkien muiden eduskuntapuolueiden edustajia paitsi Perussuomalaisten. Asia ei varmasti jää huomaamatta niiltä, jotka pitävät Perussuomalaisten kohtelua epäreiluna.
Se ei jää huomaamatta myöskään niiltä, jotka haluaisivat kieliasioihin jotain muutoksia. Ahtisaaren työryhmän tulokset ovat saaneet positiivista tai varovaisen positiivista palautetta ja runsaasti julkisuutta, mutta vähälle julkisuudelle on jäänyt se, ettei tuo työryhmä edes pyrkinyt minkäännäköiseen tasapuolisuuteen tai erilaisten näkemyksien huomioonottamiseen vaan sen ainoa merkitys oli kertoa ruotsinkielisen kielipolitiikkaklikin toiveiden tynnyristä.
Minä kiinnitin huomiota jo tästä työryhmästä kuullessani siihen, että tällaisia työryhmiä koottaessa ja erityisesti niiden vetäjää valittaessa olisi viimein syytä tehdä rohkea kurkistus 60-luvulle, ehkä jopa 70-luvulle jos oikein räyhäkkäiksi heittäydytään, sillä kielikysymyksessä on havaittavissa jonkunnäköinen sukupolvien välinen ero.
Martti Ahtisaaren, kaikki kunnia hänelle ja hänen ikäluokalleen, sukupolvi on elänyt aikaa, jolloin ruotsin kieltä käytettiin Helsingissä aktiivisesti, yhteydet Ruotsiin olivat keskeisemmässä asemassa kuin ne tänään ovat ja suurin osa suomalaisesta bisneksestä oli ruotsinkielisissä käsissä. Tässä maailmassa uraansa tehneet ovat oppineet puhumaan ruotsia ja se on heille helppo ja luonnollinen kieli viestiä.
Maailma kuitenkin meni ja muuttui, kuten sillä on taipumus tehdä. Helsinki on nykyään melko puhtaasti yksikielinen. Ruotsiksi palvelua saa yhdessä kaupassa ja yhdessä kahvilassa ja satunnaisesti siellä täällä muualla. Automaatti se ei ole enää ollut aikoihin kuten ei muissakaan Suomen kasvukeskuksissa. Näissä kasvaneet minun ikäiseni ja nuoremmat eivät enää ole törmänneet ruotsin kieleen oikein missään muualla kuin snapsilauluissa. Bisnekset ovat valuneet suomenkielisille ja enää ainoastaan laivanvarustusbisnes vaikuttaa olevan valtaosin ruotsinkielistä. Yhteydet Ruotsiin eivät ole enää missään erityisen keskeisessä asemassa, sillä itänaapuri ei enää paheksu suoria suhteita sivistysvaltioihin. Pohjoismaisessa bisneksessä luonteva työkieli on englanti, ruotsia kielenä kokeillut Nordea joutui siitä luopumaan kun ei siitä lopulta tullut yhtään mitään.
Tämän päivän keski-ikäisissä ja nuoremmissa suhtautuminen kaksikielisyyteen on erilaista kuin mitä se on nykyisillä eläkeläisillä. Kaikissa ikäluokissa näyttäisi olevan jokseenkin saman verran "hurrit pelastusrenkaan varassa mereen" -tyyppistä änkyrää, joka voidaan epäkiinnostavana marginaalina sivuuttaa.
Aika harva tuntuu lopulta vastustavan itse kaksikielisyyttä, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut "annetaan kaikkien kukkien kukkia" -tyyppiseksi. Asiaa ei enää nähdä polttavana yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka täytyy jotenkin ottaa huomioon erilaisia poliittisia ratkaisuja tehtäessä.
Joku työryhmä voisi pohtia toisinaan asiaa tästäkin vinkkelistä ja antaa äänen niille, jotka eivät halua museoida kaikkia nykyisiä rakenteita vaan päivittää niitä ajan henkeä vastaamaan. Tässä asiassa vaikuttaa siltä, että kansan syvien rivien tunnot ja muinainen kielipolitikointi eivät enää oikein kohtaa eivätkä osapuolet ymmärrä toisiaan. Kun kansan syvät rivit voivat vaaleissa luottaa massaan toisin kuin änkyräruotsinkielisten museointiklikki, asioita kannattaisi korjailla pikku hiljaa ja myös tätä enemmistöä kuunnellen, sillä ainakaan minä en halua mitään radikaaleja muutoksia yksikielisen valtion suuntaan ja liberaaleja arvoja kannattavien ihmisten parissa tällaiset ajatukset eivät ole kovin suosittuja.
Tällaisen muutoksen tekeminen on tietysti hankalaa, sillä perustuslakia pitäisi muuttaa, mutta jos pääkirjoituksen analyysi siitä, että vain RKP ja Kokoomus puolustavat tällä hetkellä aktiivisesti kaksikielisyyttä pitää paikkansa, kaksi seuraavaa eduskuntaa voisi persujen johdolla tehdä vaikka mitä.
Täydellinen siilipuolustus ja kyvyttömyys liikahtaa mihinkään suuntaan kuitenkin saattavat luoda tällaisen vastareaktion, kun maltillinen valtaenemmistö kyllästyy rutiinivalheisiin ruotsin kielen erityisen rikkaasta vaikutuksesta, ruotsin kielen tarpeellisuudesta tai siitä, että ruotsin osaaminen on mukamas joku erityinen ponnahduslauta sivistyskielien oppimiseen.
Hesarin pääkirjoitustoimittajakin eksyy sinänsä asiallisen analyysinsä keskivaiheilla puhdasoppisen propagandan pimeisiin metsiin toteamalla "Samalla kyky puhua ruotsia on Suomessa heikentynyt ja kiinnostus kielten opiskeluun ylipäätään vähentynyt. Syrjässä oleva pieni maa on käpertymässä itseensä."
Minun on vaikea yhtyä ajatukseen siitä, että Suomi olisi nyt jotenkin erityisesti käpertymässä itseensä. Suomalaiset puhuvat englantia paremmin kuin koskaan aikaisemmin, ja ensi vuonna englantia hyvin puhuvien määrä on taas suurempi kuin tänä vuonna. Sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Olen antanut
Suomalaiset matkustavat enemmän kuin koskaan ja tekevät bisnestä ympäri maailmaa. Se, että asioita ei enää tehdä ruotsiksi ruotsalaisten kanssa vaan englanniksi kenen hyvänsä kanssa ympäri maailmaa, ei ole osoitus mistään sisäänpäin käpertymisestä vaan oikeastaan juuri sen vastakohdasta. Aikanaan sisäänpäin kääntynyt maa on nurkkakuntaisen lähialueajanjakson jälkeen viimeinkin ryhtynyt katselemaan, mitä maailmalla on tarjottavana. Tavaroita myydään ympäri maailmaa ja ostetaan sieltä, missä hintalaatusuhde on kohdallaan. Kulttuurillisesti Suomesta on tullut ajat sitten osa Hollywood-imperiumia kuten melkein kaikesta muustakin länsimaailmasta poislukien oliivipuuvyöhyke.
Sisäänpäinkäpertymisargumentin täydellisen absurdiuden voi ymmärtää parhaiten siirtämällä tuon argumentin Ruotsiin. jos Ruotsissa joku sanoisi, että maa on nyt aivan täydellisesti käpertymässä itseensä kun siellä ei opiskella innokkaasti suomea, hänelle naurettaisiin. Maailman mittapuulla Suomi ja Ruotsi ovat melko samanlaisia paikkoja. Kummankin talous on marginaalinen, sijainti idän kasvukeskuksista kaukainen joskin hieman Suomen eduksi toimien, kummassakin puhutaan reippaasti maailman valtakieltä, molemmissa on väkimäärältään suunnilleen samanlainen toisen maan kieltä puhuva vähemmistö.
Mihin perustuu ajatus siitä, että näistä kahdesta maasta vain Suomi käpertyy itseensä jos ei enää erityisesti panosta naapurikielipolitikointiin?
Minun ymmärtääkseni se ei perustu mihinkään.
blog comments powered by Disqus