... nimittäin työpaikkakiusaamisessa.

Tutkimusta ja sen metodia voi arvostella, mutta suuntaa antavaksi sen voinee kuitenkin hyväksyä. Tämähän on sitä paitsi se sama marina, joka kuullaan jokaisella tupokierroksella hieman verhotuin sanankääntein: työ on paskaa, joten pitää saada isoja palkankorotuksia.

Minun lukemassani kirjallisuudessa on kohtuullisen yleinen havainto se, että palkka ei kompensoi työelämässä isoa joukkoa asioita kuin hetkellisesti. Palkan on oltava riittävä, mutta jos työ on mahdotonta ja pomo on perseestä oleva simputtaja, palkankorotus poistaa työperäisen vitutuksen vain hetkeksi.

Kyseessä on ongelma, joka ei ratkea palkankorotuksilla. Sen sijaan kyseessä ei ole ongelma, jota ei voisi ratkaista.

Kyseessä on johtamisongelma, “yritys”kulttuuriongelma ja hallinnollinen ongelma. Jos näitä ongelmia halutaan poistaa, johtamistyylin on muututtava ja kulttuurin on muututtava. Esimiesten on ylhäältä alkaen oltava esimiestyöskentelyyn motivoituneita ja tämän homman ammattilaisia sen sijaan, että he ovat oikeiden puolueiden vilttiketjujen edustajia. Tai vaihtoehtoisesti asiantuntijoita, jotka on ollut pakko ylentää, että tsaarinaikainen byrokratia taipuu johonkin palkankorotukseen tai luontaisetuun.

Kuntasektorilla on erityisongelma, ja se on se, että harvassa paikassa työntekijä voi kilpailuttaa työnantajaa. Suuri osa julkisen sektorin työstä on sellaista, ettei sitä tehdä missään muualla. Joten työntekijällä ei ole ilman kohtuuttomia ponnistuksia mahdollisuutta vaihtaa työnantajaa toiseen jos nyky”firmassa” meno on ynseää. Tämä antaa työnantajalle sekä byrokratialle mahdollisuuden kohdella työntekijöitä kuin paavi uskovaisia.

Jäljet tästä nähdään vaikkapa lääkärien kohdalla. Lääkäreillä on oikea mahdollisuus kilpailuttaa työnantajaa, ja lopputulos on se, että kunnat joutuvat ostamaan lääkärityön keikkalääkärifirmasta kaksinkertaiseen hintaan, sillä lääkärit eivät suostu kuntien palkkalistoille menemään. Eikä syy ole välttämättä rahassa vaan siinä, että kunta edellyttää lääkäriltään taipumista byrokratialle alamaiseksi, kun taas keikkafirmassa lääkäri voi sanella ehtoja ja tehdä sitä mitä huvittaa silloin kun huvittaa.

Yksityisellä sektorilla on usein kilpailua. Jos yksi firma kohtelee duunareita huonosti ja toinen hyvin, kaikki haluavat siihen hyvään firmaan, joka nappaa parhaat päältä ja huonot jäävät siihen toiseen. Tämä jalostaa huonon pois markkinoilta ja antaa hyvälle kilpailuedun. Julkisella sektorilla asia ei toimi näin, joten kilpailu ei hoida asiaa kuntoon vaan siihen täytyy aktiivisesti puuttua ja ryhtyä selvittämään ongelmakohtia ja poistamaan niitä.

Toinen kuntasektorin ongelma, joka oikeastaan liittyy edelliseen, on äärimmäisen jäykkä koulutuksen ja tutkintojen ihannointi. Opistotason tutkinnolla katto tulee vastaan nopeasti, ja toimiston esimiehenä toimii korkeakoulutettu. Sen sijaan, että herrahississä ylenisivät hyvät tyypit, siellä ylenevät oikean koulutuksen hommanneet, jolloin paljon lahjakkuutta törmää lasikattoon vain siksi, ettei parikymppisenä ollut kiinnostunut yliopistosta.

Toisaalta kuntasektoria rasittaa myös joko lakisääteinen tai päätetty koulutusvaatimus useisiin tehtäviin. Terveydenhoidossa on oltava tiettyjä tutkintoja, mutta muissakin tehtävissä esimerkiksi sosiaalialalla tietty koulutus vaaditaan. Tämä poistaa mahdollisuuden urakiertoon. Kun herrahissi ei liiku vääräntasoisten tutkintojen takia ja urakiertoa samalla hierarkiatasolla ei tapahdu kun tutkinnot ovat vääriä, kuntasektorin työläinen on suurella todennäköisyydellä pakotettu koko työurakseen samaan laatikkoon.

Ja kun tuosta laatikosta ei ole ulospääsyä, pomot voivat olla kuinka perseestä hyvänsä, simputtava hallinto-osasto voi tehdä elämästä helvetin ja siltikään ei voi tehdä mitään muuta kuin kärsiä ja mussuttaa gallup-kyselyissä.

Kuntasektori kaipaa tuottavuusohjelman rinnalle myös viihtymisohjelman, sillä tullaan huomaamaan, että jos viihtymisongelma ratkaistaan, tuottavuusongelma ratkeaa itsekseen, sillä motivoitunut väki tekee duunia rivakammin kuin motivoitumaton, ja työvoimaa ei pitkällä tähtäimellä tarvita yhtä paljon. Lisäksi viihtymisohjelmassa paljastuisi runsaasti työtehtäviä, joiden ainoa funktio on joku kyttäys- tai kiusantekotehtävä muille työntekijöille, ja siirtämällä nämä ihmiset toisiin tehtäviin, eläkkeelle tai luiskaan, edistettäisiin molempia ohjelmia.

Väärin on kuitenkin olettaa, että kopioimalla konsulteilta kaikki se puppu, joita he myyvät yrityksille, saavutettaisiin jotain hyötyjä kuntasektorilla. Konsulttihuuhaa ei ole hyödyksi edes firmoissa ja parasta johtamista ja viihtymistä esiintyy paikoissa, joissa käytetään tervettä järkeä eikä konsulteilta ostettuja laatukaavioita. Julkisella sektorilla edellä mainitut erityisongelmat tarkoittavat sitä, että johtamiseen ja viihtymiseen on panostettava paljon enemmän kuin yksityisellä sektorilla, jossa markkinatalous ja luonnonvalinta tekevät työstä puolet.

Asian korjaaminen edellyttäisi kuitenkin sen tunnustamista, että tällä hetkellä toimitaan päin helvettiä, ja poliitikot eivät ole onnistuneet rakentamaan hallinnoimilleen alueille maanpäällistä työläisten paratiisia. Tästä syystä ei kannata odottaa, että asialle tapahtuisi mitään.

Toinen poliittisesti kiperä paikka on se, että jouduttaisiin tunnustamaan yritysmaailman onnistuneen jossain monoliittista holhouskoneistoa paremmin. Firmoissa olisi pilvin pimein väkeä, jotka voisivat ottaa vastaan haasteen julkisen sektorin viihtyvyyden parantamisesta, mutta se edellyttäisi oikeaa mandaattia ja valtaa myös tehdä jotakin muutakin kuin kosmeettisia uudistuksia ja komiteoiden perustamisia.

Sellaista tuskin on tarjolla.