Nyt tuntuu taas olevan se kausi vuodesta, kun sieltä täältä kuuluu uutisia pariutuvista ihmisistä.

Näitä on nähty ennenkin, ja en voi väittää, ettei tällaisen kauden havaitseminen aina jossain määrin lamettaisi. En ole itse muuttunut näissä asioissa vuosien varrella yhtään taitavammaksi, joten tuloksena ei ole ollut mitään suurensuurta menestystä. Ja aina muiden ilouutisia kuunnellessa tuntuu siltä, että jotain pitäisi tehdä, mutta en oikein tiedä mitä. Sillä edelleenkin käy niin, että aina kun jotain yritän, päädyn oitispäätä “kaverit” -kategoriaan, josta ei ole paluuta miksikään muuksi.

Siinä mielessä eräs keväinen katoamistemppu oli oikeastaan aika piristävä, sillä siinähän nyt aivan suoraan yhdellä tavalla annettiin ymmärtää, että mene pois sinä kauhea kuvatus. Se oli huomattavaa vaihtelua siihen, että päädyn kaveriksi, jolle tullaan tilittämään onnea ensimmäisen kerran kun unelmien prinssi löytyy ja toisen kerran kun prinssi paljastuu sammakoksi.

Siinähän ei tietysti sinänsä ole mitään periaatteellista vikaa, että ihmiset mieluummin haluavat pysyä seurassani tai lähipiirissäni vaikkei mistään mitään elämää suurempaa tulisikaan. Sehän kertoo siitä, etten aivan täydellisesti onnistu ikävystyttämään ihmisiä ympärilläni, eli joku osa sitä mitä pitää olla on olemassa. Se tärkeämpi puoli vain puuttuu.

Mutta kyllä tämä tästä taas. Oikeastaan on aika tyhmää olla allerginen muiden ilouutisille, sillä mikään ei varsinaisesti ole minulta pois. Mutta jotenkin asiaan on vain kehittynyt allergia parinkymmenen vuoden aikana. En ole asiasta erityisen ylpeä, mutta ehkäpä sitä saa ihmisessä jokunen vähäpätöinen vikakin olla.

Lisäsin ihmissuhteista samalla kategorian kun näitäkin jorinoita toisinaan kirjoittelen.