SDP piti puoluekokouksensa ja valitsi odotetut henkilöt paikoilleen. Kokouksen puheenvuoroista ja kommenteista paistaa koko lailla merkittävä linjanmuutos.

Olen kirjoitellut pitkin vuotta siitä, että SDP:n retoriikassa ykkösvihollisena on jatkuvasti pidetty Kokoomusta, ja kaikki paukut on käytetty Kokoomuksen nälvimiseen syystä tai syyttä. Kritiikki on väliin ollut sitä tasoa, että sen on voinut ajatella vaikuttavan yhteistyömahdollisuuksiin vaalien jälkeen.

Nyt tuntuu olevan uusi ääni kellossa. Englannissa Labour sai murskavoiton Tony Blairin New Labour -ideologialla. Demarien kannanotot vaikuttavat minusta hieman yritykseltä tehdä jotain samanlaista Suomessa.

Kokoomus onkin yhtäkkiä melkeinpä paras kaveri, ja koko lailla keskinkertaisen kokoomusvaikuttajan Jyrki Kataisen ansioita ylistetään monin tavoin. Joissain puheenvuoroissa on ollut jopa mielistelyn makua. Jos kuitenkin nämä ylilyönnit jätetään omaan arvoonsa, valittu linja tuntuu näin ulkopuolisesta paremmalta kuin luokkavihasta pauhaaminen. Kun katsoo puolueita ja niiden ohjelmia, isoin ideologinen ero näyttäisi liittyvän pääomatulojen progressiiviseen verotukseen. SDP otti sen nyt agendalleen, Kokoomus vastustaa.

Muuten SDP ja Kokoomus ovat huomattavasti lähempänä toisiaan ohjelmallisesti ja kulttuurillisesti kuin Kepu kumpaakaan näistä. Kumpikin puolue edustaa kaupunkilaista palkansaajaa. Periaatteellisella tasolla ehkä niin, että ylempi keskiluokka olisi Kokoomus ja alempi keskiluokka olisi SDP, mutta tämä on vain mielikuva. Palkansaajakentässä on runsaasti pienipalkkaisia aloja (hoivasektori, opettajat, yksityisen sektorin paperinpyörityshommat), joissa Kokoomus on yllättävän vahva. Vahvojen teollisuusliittojen hyväpalkkainen väki taas on perinteisesti ollut SDP:n yksi kivijalka, vaikka ansiotasollisesti he ovat hyvinkin ylempää keskiluokkaa.

Viime vuosien yliampuva nokittelu näiden puolueiden välillä on sikäli turhaa, että ne eivät oikeastaan ole kovinkaan suuria kilpailijoita keskenään. Tuskin kovin moni loikkaa SDP:stä Kokoomukseen tai päinvastoin, mutta molemmat skabaavat liikkuvista äänestäjistä Vihreitä ja Perussuomalaisia vastaan. Tietysti retoriikka on usein lähinnä omien hengen kohottamista, mutta ylilyönnit ovat ongelma jos puolueet mielivät hallitusyhteistyöhön ja vaalien jälkeen tähdätään Kepun syrjäyttämiseen.

Kepu on tällä hetkellä niin sekaisin henkilöllisesti ja kulttuurillisesti, että sen olisi syytä mennä.

SDP:n iso linjanmuutos näkyy myös suhtautumisessa julkistalouden vajeeseen. Aikaisemmin kaikkia toimenpiteitä on vastustettu ja vaadittu lisää elvytystä, ja näin varmasti mennään tämä vaalikausi loppuun, mutta merkittävien säästöjen tarve on nyt tunnustettu ja annettu jopa numerollisia tavoitteita, ja viittä miljardia voi hyvällä syyllä pitää sangen merkittävänä avauksena. Jungnerin valitseminen puoluesihteeriksi taas on ensimmäinen SDP:n pitkään aikaan tekemä hyvä henkilövalinta, joka miellyttää nuoria kaupunkilaisia, eli juuri niitä, joiden joukossa SDP:llä on tällä hetkellä suurin imago-ongelma.

Jos puolueessa ei sössitä mitään suuria, se on vaalien jälkeen suurin tai toiseksi suurin puolue, ja Heinäluoman ja Jungnerin ei liene erityisen vaikeaa sopia asioista Kokoomuksen kanssa, jos vaalitulos on odotetun kaltainen.

Kirjoitin 17.11. 2008 tällaisen, jota vasten tehtyjä henkilövalintoja ja linjaa voi peilata.