Suomesta pitäisi EU-periaateohjelman mukaan vähentää 150000 köyhää lähivuosina.

Tavoite on tietysti ylevä, mutta minulla on epäilykseni siitä, päästäänkö tavoitteeseen. Kun Suomessa on EU:n tilastointitavan mukaan 920000 köyhää, ja siitä huolimatta läheskään tuo joukko ei koe minkäänlaista puutetta, on syytä miettiä, ovatko köyhyyden kriteerit kohdallaan.

Kun köyhiä määritellään mediaanitulojen kautta, köyhyys ei efektiivisesti poistu koskaan. Hyvin köyhä tienaa alle 60% mediaanitulosta, joten köyhä tienaa siis tätä enemmän. Kun köyhyys määritellään näin, köyhien määrä ei vähene kovin helposti. On nimittäin verraten vaikeaa keksiä sellaisia ratkaisuja, jotka nostaisivat vain mediaaniansion alapuolella olevien tuloja, mutta eivät aiheuttaisi kenenkään lipsumista mediaanansion yläpuolelle, jolloin mediaaniansio nousee ja köyhyysraja täten myös.

Tällaisten ratkaisujen keksimisessä on kaksi perustavaa laatua olevaa ongelmaa. Ensimmäinen on se, että kun valtio lainaa jo nyt joka neljännen euron, ratkaisu ei saa maksaa mitään. Asiaa ei siis voi ratkaista tulonsiirroilla tai veronkevennyksillä. Toinen ongelma liittyy tuloloukkuihin. Jos onnistutaan jotenkin kompressoimaan mediaaniansion alapuolella olevat hyvin lähelle tuota mediaania, mitä tämän köyhyysmääritelmän mukainen köyhyyden poisto edellyttäisi, silloin tuon mediaanin alapuolella on hirvittävä tuloloukkuongelma. Jos tulonsiirtojen varassa elävät tienaavat jokseenkin kuin alempaa keskiluokkaa edustava palkansaaja, motiivi tehdä työtä ja siirtyä tukiaisten varasta työelämään poistuu. Tuloloukut ovat ongelma jo nyt ja niitä on yritetty poistaa, joten tilanteen pahentaminen tuskin on kovin monen intressissä.

Mitä jää jäljelle?

Käytännössä vain työllisyysasteen nostaminen, mikä tarkoittaisi yrittäjyyttä suosivia toimenpiteitä, työmarkkinoiden jäykkyysongelmien tunnistamista, tunnustamista ja korjaamista, sekä eläkeiän nostoa. Yrittäjyyttä suosivissa toimenpiteissä mielestäni avainasemassa on riskirahoitus, jota ei nyt tunnu saavan oikein mistään kohtuullisin ehdoin ja asuntoaan panttaamatta.

Työmarkkinoiden ongelmien ja eläkeän nostamisen ongelma on se, että ne ovat palkansaajakentässä epäsuosittuja toimenpiteitä. Näitä on nysvätty kolmikantatyöryhmissä iät ajat, eikä sitä kautta näytä valmistuvan kuunaan mitään. Perustulomallia tyrkytetään joskus, mutta sekään ei näytä kolmikannassa tarttuvan oikein kenenkään agendalle. Työnantajat pelkäävät kuluja ja työntekijät pelkäävät liittojen vallan vähenevän.

Asiaa auttaa hieman se, kun työeläkkeitä jossain vaiheessa joudutaan leikkaamaan. Tämän oletan vaikuttavan mediaaniansioihin niitä laskevasti, jolloin osa köyhistä lakkaa olemasta köyhiä tilastonikkaroinnilla.

Toinen vaihtoehtoinen kokonaisuus on heittää EU:n köyhyyskriteereillä kuikkaa ja keskittyä tunnistamaan ne, joilla on puutetta peruselämiseen liittyvistä asioista, ja yrittää jotenkin korjata heidän asemaansa. Tätäkin on yritetty, mutta kolmikantatyöryhmissä ammattiliitot kieltäytyivät kategorisesti perusturvan nostamisesta, jos samalla eivät nouse ansiosidonnaiset etuudet siten, että niiden suhde säilyy ennallaan. Kaikkein köyhimpiä auttavan perusturvan korotus olisi ollut kustannuksiltaan siedettävä vielä viime vuoden taloustilanteessa, mutta ansiosidonnaisten etuuksien korottamiseen ei löytynyt rahaa.

Suomessa ja todennäköisesti muuallakin osa koetusta köyhyydestä johtuu asumisen hinnasta kasvukeskuksissa, ja myös kasvukeskusten asunto- ja kaavoituspolitiikka on osa köyhyyden vastaista työtä. EU:n tilastoissa tällaiset toimenpiteet eivät näy, sillä tilastot eivät ota huomioon sitä, mihin raha menee vaan ainoastaan sen, paljonko sitä tulee, mutta jos emme seuraa orjallisesti eu-kriteeristöä, voimme parantaa ihmisten elintasoa muillakin tavoin kuin antamalla heille lisää rahaa.

Eikä kilpailun potkaiseminen jotenkin käyntiin ruokakaupassa olisi sekään köyhän kannalta kovin huono vaihtoehto.