Vielä talouskriisistä ja EU:sta
25/11/11 10:31
Esko Seppänen laukoo ajatuksiaan Uudessa suomessa.
Seppäsellä olisi sinänsä lahjoja ymmärtää asia taustojaan myöten ja minusta jotenkin tuntuu, että hän myös ymmärtää asiat taustojaan myöten, mutta käteen jää sinänsä oikeiden havaintojen vesittäminen tahallisiin väärinymmärryksiin ja osatotuuden käsittelystä johtuvaan vääristelyyn.
Analyysi EU-byrokratian virheistä on oikea. Jäseneksi euroon otettiin vääriä maita. Suurten maiden budjettialijäämistä ei välitetty mitään. Ja kun suuret edellä, pieniä oli paha patistaa myöskään ruotuun. Euron ongelmat alkoivat kasvu- ja vakaussopimuksesta, joka oli Saksan vaatimus. Kuitenkin Saksa oli ensimmäinen maa, joka lipsahti sen budjettivajekriteeristä ylitse, ja kun Saksa meni menojaan eikä ketään kiinnostanut, muut alkoivat törsätä samaa tai rivakampaa tahtia.
Jälkikäteen tarkasteltuna Saksa teki investointeja. Se investoi edelleen Itä-Saksan infrastruktuuriin ja sensellaisiin asioihin ja toteutti samalla oman yhteiskuntasopimuksensa. Nyt Saksan talous on hyvässä kunnossa huolimatta siitä, että velkaa otettiin kymmenen vuotta sitten sovittua enemmän, sillä tuo raha
käytettiin ilmeisesti melko järkevästi. Muut maat ympärillä kuitenkin tekivät sen, mitä Suomessakin on tehty: rahoitetaan menoautomaatteja, jaetaan tukiaisia, luodaan uusia tukiaisia ja haaskataan raha humpuukiin. Siinä, missä Saksa näyttää saaneen investoinnilleen melko mukavan tuoton tämän päivän talouslukujen valossa, Ranskassa menee jo paljon huonommin ja muualla vielä tätäkin huonommin. Menoautomaatit raksuttavat edelleen mutteivät tuota mitään.
Seppäsen propagandan kulmakivi on kuitenkin puhdasoppinen valhe. Nyt käsillä on julkisten talouksien ylivelkaantumisen kriisi. Seppänen lausuu asiasta näin: “….. johon komissio on yhdessä Euroopan keskuspankin (EKP) kanssa – ja vieläpä laittomin toimin! – ajanut itsensä pelastamalla yksityiset pankit ja velkaannuttamalla julkiset valtiot.”
Tämä on melko lailla röyhkeää palturia. Sosdem-Euroopan julkistaloudet eivät ole velkaantuneet EU-komission tai EU-byrokratian mahtikäskyjen takia vaan siksi, että kaikissa maissa on ylläpidetty kovempaa elintasoa kuin mihin olisi varaa. Julkistaloudet ovat velkaantuneet syömävelalla. Vain Irlannin ja Islannin taloudet ovat velkaantuneet pankkituen takia, mutta esimerkiksi tuota pikaa velkoihinsa uppoava Suomi ei ole tukenut pankkejaan yhtään. Siitä huolimatta julkistalouden vaje on kestämätön.
Seppänen yrittää syöttää meille lähtökohdiltaan väärää ongelmaa. Kun hän teeskentelee, että julkistaloudet ilman EU:ta eivät olisi missään kassakriisissä, voidaan keskittyä haukkumaan EU:ta, jolla ei kuitenkaan ole tämän kriisin syntymiseen osaa eikä arpaa. EU:n ainoa rooli koko kriisissä tulee euron kautta. Jos euroa ei olisi, EU:lla ei olisi mitään roolia kriisin ratkaisuyrityksissä vaan kyseessä olisi jäsenmaiden sisäinen asia. Valtiot olisivat kuitenkin syömävelkaantuneet aivan samoin ilman EU:takin, ehkä jopa vielä rivakammin kun rahaa olisi nykyisten tukiaisten lisäksi palanut protektionismin ylläpitoon. Tämä on kuitenkin spekulointia.
Vasemmistopoliitikot eivät kykene mitenkään astumaan ulos tästä poterosta, mikä on sääli. Vasemmiston kyky tarjota järkeviä vaihtoehtoja nykyiseen kriisiin tai mihinkään muuhunkaan asiaan on olematon, jos heidän ainut tarjoomuksensa on joka kerta se, että valtion roolia pitää kasvattaa. Tämä ei johda ainakaan nyt mihinkään, joten he pelaavat itsensä ulos kaikista vakavasti otettavista keskusteluista. Vaikka olisi tahtoa kasvattaa julkisten sektorien roolia, se olisi juuri nyt käytännössä mahdotonta, sillä julkisen sektorin tulorahoitus ei riitä ja lainarahoitus on tyssännyt tai tyssäämässä. Se, että emme pidä tilanteesta, ei muuta sitä silti miksikään.
Jätän harjoitustehtäväksi sen, miten yhdistetään vasemmistolainen politiikka ja julkisen sektorin vihaaminen. Tai jos ei nyt vihaaminen niin ainakin karsastaminen. Sitten kun joku osaa ja haluaa yhdistää nämä, hänestä saattaa nousta yllättävänkin nopeasti vakavasti otettava vastavoima nykyiselle korporaatiovallalle. Toistaiseksi kiinnostusta ei ole löytynyt, mutta ehkä jonain päivänä.
Seppäsen toinen virhe liittyy sisäisen devalvaation vähättelyyn ja ulkoisen devalvaation suosintaan: “Kun Suomi oli 20 vuotta sitten oli ylivelkaannutettu tuontirahalla ja väärällä valuuttakurssilla, kriisistä päästiin ulos devalvaatiolla, panemalla markat muille alennusmyyntiin velkojen maksamiseksi tavaraviennillä. Tänään on Emu vienyt politiikan työkalupakista pois tämän vaihtoehdon. Siinä ainoa joustoväline on sisäinen devalvaatio, jota ovat työttömyys, palkanalennukset, eläke-etujen leikkaukset….”
Devalvaatio toimii eri lailla eri maissa. Oleellinen kysymys on se, paljonko elämisen elämisen arvoiseksi tekevästä kulutuksesta kohdistuu tuontitavaraan ja kuinka paljon kotimaiseen. Maa, jossa ei ole juuri mitään tuotantoa edes omiin tarpeisiin ja joka on täysin riippuvainen tuontitavarasta, kokee shokin aivan yhtä rajuna, on devalvaatio sisäinen tai ulkoinen. Kummassakaan tapauksessa raha ei enää riitä tuontiruokaan ja kämpän lämmittämiseen tuontienergialla ja väkeä alkaa kuolla. Pakkaseen kuolevien
kreikkalaisten tapauksessa on samantekevää, onko maksamattomassa kaasulaskussa summa euroina vai drakmoina. Eurosumma on pieni mutta työttömällä kreikkalaisella ei ole euroja. Drakmasumma taas on niin suuri, ettei työttömällä kreikkalaisella ole tarvittavaa määrää drakmoja.
Kreikan vertaaminen Suomeen 90-luvun alussa ontuu Erikssonin lailla muutamasta muustakin kohdasta. Tässä tapauksessa oleellista on talouden rakenne. Suomessa oli tuolloin vientiteollisuutta, joka vain oli muuttunut kilpailukyvyttömäksi kun kulut päästettiin karkaamaan käsistä. Kreikassa ei ole mitään tällaista teollisuutta tai ainakin sitä on kansantalouteen suhteutettuna kovin vähän. Devalvaatio auttoi Suomen viennin käyntiin heti. Kreikan tapauksessa pitäisi ensin investoida vientiteollisuuteen, rakentaa ruukki, löytää markkinoita ja saada lopulta näin talouteen lisää rahaa. Tässä kestää huomattavan kauan, mutta devalvaatio pompsauttaa ruuan hinnan pilviin heti ensimmäisestä päivästä alkaen.
90-luvun alussa ei vielä ollut Kiinaa ja Intiaa. Tai oli, mutta valmistus siellä vähäisempää. Suomen savupiipputeollisuus porskutti vielä 15 vuotta tuon jälkeen ja vasta nyt se alkaa olla tiensä päässä. Tehdään Kreikassa sisäinen tai ulkoinen devalvaatio, oleellista on se, että fiksut lähtevät, sillä he saavat parempaa palkkaa muissa EU-maissa. Kreikka siis ei pystyisi kummankaan devalvaatiotavan kautta kilpailemaan korkean jalostusasteen hyväkatteisessa bisneksessä länsimaiden kanssa. Sen pitäisi ponnistaa matalan jalostusasteen teollisuuden kautta, mutta tässä on vastassa kilpailu Aasiasta. Ennen kuin mitään kannattaa tehdä Kreikassa Kiinan tai Bangladeshin sijaan, devalvaation pitää olla melkoinen ja ongelmat ruoka- ja lämmityslaskun kanssa vielä suuremmat.
Olihan meillä erona vielä sekin, millaista aikaa elettiin. 90-luvun alussa kriisi oli enemmän pankeissa ja vähemmän reaalitaloudessa. Nyt kaikki ovat lamatunnelmissa, joten vaikka kreikkalaiset saisivat jonkun bisneksen käyntiin, mistä sille löytyisi asiakkaita, kun kukaan ei juuri nyt halua kuluttaa?
Toisaalta kummin päin vain toteutettava devalvaatio antaisi Kreikalle kilpailuedun siinä, missä niillä jotain mahdollisuuksia on jo nyt, eli turismissa. Saksalaisen vinkkelistä hinnat laskevat kummallakin tavalla ja ensi kesäksi maan pitäisi kyetä vetämään rannat täyteen väkeä.
Seppänen kuitenkin sumuttaa meitä puhumalla “leikkauksista” etuihin. Leikkaukset ovat paha, joten niitähän kuuluu vastustaa, eikö vain? Mutta mitä väliä eläkeläisen kannalta on sillä, leikataanko hänen eläkettään 20% sisäisessä devalvaatiossa vai nostetaanko hänen elinkustannuksiaan 20% ulkoisessa devalvaatiossa? Minä en kykene näkemään mitään eroa tämän kädestä suuhun eläjän elintasossa. Eikä kykene Seppänenkään, mutta teeskentelee vain, jotta vanha pysähtyneisyyden ajan talousoppi suljetusta taloudesta savupiipputeollisuuksineen, devalvaatioineen ja vahvoine valtioineen vaikuttaisi edelleen järkevältä ratkaisulta.
Länsimaiden talousjärjestelmä kaipaa nyt muutoksia. Surkeaa on sen sijaan se, että politiikan establishmentin muutosvoimat vasemmisto ja persut näyttää olevan suorastaan liikuttavan yksimielisiä siitä, että ratkaisut ongelmiimme löytyvät taustapeilistä eivätkä edestämme.
Muutosvoima, joka ei kykene visioimaan muutoksia vaan ainoastaan unelmoimaan vanhoista hyvistä ajoista, ei ole mikään muutosvoima vaan edustaa enemmänkin nostalgiassa piehtaroivaa äärikonservatiivisuutta. Tällaisia aatteita ei kenenkään kannata vaaleissa kannattaa, ääni menee täydellisesti hukkaan.
Seppäsellä olisi sinänsä lahjoja ymmärtää asia taustojaan myöten ja minusta jotenkin tuntuu, että hän myös ymmärtää asiat taustojaan myöten, mutta käteen jää sinänsä oikeiden havaintojen vesittäminen tahallisiin väärinymmärryksiin ja osatotuuden käsittelystä johtuvaan vääristelyyn.
Analyysi EU-byrokratian virheistä on oikea. Jäseneksi euroon otettiin vääriä maita. Suurten maiden budjettialijäämistä ei välitetty mitään. Ja kun suuret edellä, pieniä oli paha patistaa myöskään ruotuun. Euron ongelmat alkoivat kasvu- ja vakaussopimuksesta, joka oli Saksan vaatimus. Kuitenkin Saksa oli ensimmäinen maa, joka lipsahti sen budjettivajekriteeristä ylitse, ja kun Saksa meni menojaan eikä ketään kiinnostanut, muut alkoivat törsätä samaa tai rivakampaa tahtia.
Jälkikäteen tarkasteltuna Saksa teki investointeja. Se investoi edelleen Itä-Saksan infrastruktuuriin ja sensellaisiin asioihin ja toteutti samalla oman yhteiskuntasopimuksensa. Nyt Saksan talous on hyvässä kunnossa huolimatta siitä, että velkaa otettiin kymmenen vuotta sitten sovittua enemmän, sillä tuo raha
Seppäsen propagandan kulmakivi on kuitenkin puhdasoppinen valhe. Nyt käsillä on julkisten talouksien ylivelkaantumisen kriisi. Seppänen lausuu asiasta näin: “….. johon komissio on yhdessä Euroopan keskuspankin (EKP) kanssa – ja vieläpä laittomin toimin! – ajanut itsensä pelastamalla yksityiset pankit ja velkaannuttamalla julkiset valtiot.”
Tämä on melko lailla röyhkeää palturia. Sosdem-Euroopan julkistaloudet eivät ole velkaantuneet EU-komission tai EU-byrokratian mahtikäskyjen takia vaan siksi, että kaikissa maissa on ylläpidetty kovempaa elintasoa kuin mihin olisi varaa. Julkistaloudet ovat velkaantuneet syömävelalla. Vain Irlannin ja Islannin taloudet ovat velkaantuneet pankkituen takia, mutta esimerkiksi tuota pikaa velkoihinsa uppoava Suomi ei ole tukenut pankkejaan yhtään. Siitä huolimatta julkistalouden vaje on kestämätön.
Seppänen yrittää syöttää meille lähtökohdiltaan väärää ongelmaa. Kun hän teeskentelee, että julkistaloudet ilman EU:ta eivät olisi missään kassakriisissä, voidaan keskittyä haukkumaan EU:ta, jolla ei kuitenkaan ole tämän kriisin syntymiseen osaa eikä arpaa. EU:n ainoa rooli koko kriisissä tulee euron kautta. Jos euroa ei olisi, EU:lla ei olisi mitään roolia kriisin ratkaisuyrityksissä vaan kyseessä olisi jäsenmaiden sisäinen asia. Valtiot olisivat kuitenkin syömävelkaantuneet aivan samoin ilman EU:takin, ehkä jopa vielä rivakammin kun rahaa olisi nykyisten tukiaisten lisäksi palanut protektionismin ylläpitoon. Tämä on kuitenkin spekulointia.
Vasemmistopoliitikot eivät kykene mitenkään astumaan ulos tästä poterosta, mikä on sääli. Vasemmiston kyky tarjota järkeviä vaihtoehtoja nykyiseen kriisiin tai mihinkään muuhunkaan asiaan on olematon, jos heidän ainut tarjoomuksensa on joka kerta se, että valtion roolia pitää kasvattaa. Tämä ei johda ainakaan nyt mihinkään, joten he pelaavat itsensä ulos kaikista vakavasti otettavista keskusteluista. Vaikka olisi tahtoa kasvattaa julkisten sektorien roolia, se olisi juuri nyt käytännössä mahdotonta, sillä julkisen sektorin tulorahoitus ei riitä ja lainarahoitus on tyssännyt tai tyssäämässä. Se, että emme pidä tilanteesta, ei muuta sitä silti miksikään.
Jätän harjoitustehtäväksi sen, miten yhdistetään vasemmistolainen politiikka ja julkisen sektorin vihaaminen. Tai jos ei nyt vihaaminen niin ainakin karsastaminen. Sitten kun joku osaa ja haluaa yhdistää nämä, hänestä saattaa nousta yllättävänkin nopeasti vakavasti otettava vastavoima nykyiselle korporaatiovallalle. Toistaiseksi kiinnostusta ei ole löytynyt, mutta ehkä jonain päivänä.
Seppäsen toinen virhe liittyy sisäisen devalvaation vähättelyyn ja ulkoisen devalvaation suosintaan: “Kun Suomi oli 20 vuotta sitten oli ylivelkaannutettu tuontirahalla ja väärällä valuuttakurssilla, kriisistä päästiin ulos devalvaatiolla, panemalla markat muille alennusmyyntiin velkojen maksamiseksi tavaraviennillä. Tänään on Emu vienyt politiikan työkalupakista pois tämän vaihtoehdon. Siinä ainoa joustoväline on sisäinen devalvaatio, jota ovat työttömyys, palkanalennukset, eläke-etujen leikkaukset….”
Devalvaatio toimii eri lailla eri maissa. Oleellinen kysymys on se, paljonko elämisen elämisen arvoiseksi tekevästä kulutuksesta kohdistuu tuontitavaraan ja kuinka paljon kotimaiseen. Maa, jossa ei ole juuri mitään tuotantoa edes omiin tarpeisiin ja joka on täysin riippuvainen tuontitavarasta, kokee shokin aivan yhtä rajuna, on devalvaatio sisäinen tai ulkoinen. Kummassakaan tapauksessa raha ei enää riitä tuontiruokaan ja kämpän lämmittämiseen tuontienergialla ja väkeä alkaa kuolla. Pakkaseen kuolevien
Kreikan vertaaminen Suomeen 90-luvun alussa ontuu Erikssonin lailla muutamasta muustakin kohdasta. Tässä tapauksessa oleellista on talouden rakenne. Suomessa oli tuolloin vientiteollisuutta, joka vain oli muuttunut kilpailukyvyttömäksi kun kulut päästettiin karkaamaan käsistä. Kreikassa ei ole mitään tällaista teollisuutta tai ainakin sitä on kansantalouteen suhteutettuna kovin vähän. Devalvaatio auttoi Suomen viennin käyntiin heti. Kreikan tapauksessa pitäisi ensin investoida vientiteollisuuteen, rakentaa ruukki, löytää markkinoita ja saada lopulta näin talouteen lisää rahaa. Tässä kestää huomattavan kauan, mutta devalvaatio pompsauttaa ruuan hinnan pilviin heti ensimmäisestä päivästä alkaen.
90-luvun alussa ei vielä ollut Kiinaa ja Intiaa. Tai oli, mutta valmistus siellä vähäisempää. Suomen savupiipputeollisuus porskutti vielä 15 vuotta tuon jälkeen ja vasta nyt se alkaa olla tiensä päässä. Tehdään Kreikassa sisäinen tai ulkoinen devalvaatio, oleellista on se, että fiksut lähtevät, sillä he saavat parempaa palkkaa muissa EU-maissa. Kreikka siis ei pystyisi kummankaan devalvaatiotavan kautta kilpailemaan korkean jalostusasteen hyväkatteisessa bisneksessä länsimaiden kanssa. Sen pitäisi ponnistaa matalan jalostusasteen teollisuuden kautta, mutta tässä on vastassa kilpailu Aasiasta. Ennen kuin mitään kannattaa tehdä Kreikassa Kiinan tai Bangladeshin sijaan, devalvaation pitää olla melkoinen ja ongelmat ruoka- ja lämmityslaskun kanssa vielä suuremmat.
Olihan meillä erona vielä sekin, millaista aikaa elettiin. 90-luvun alussa kriisi oli enemmän pankeissa ja vähemmän reaalitaloudessa. Nyt kaikki ovat lamatunnelmissa, joten vaikka kreikkalaiset saisivat jonkun bisneksen käyntiin, mistä sille löytyisi asiakkaita, kun kukaan ei juuri nyt halua kuluttaa?
Toisaalta kummin päin vain toteutettava devalvaatio antaisi Kreikalle kilpailuedun siinä, missä niillä jotain mahdollisuuksia on jo nyt, eli turismissa. Saksalaisen vinkkelistä hinnat laskevat kummallakin tavalla ja ensi kesäksi maan pitäisi kyetä vetämään rannat täyteen väkeä.
Seppänen kuitenkin sumuttaa meitä puhumalla “leikkauksista” etuihin. Leikkaukset ovat paha, joten niitähän kuuluu vastustaa, eikö vain? Mutta mitä väliä eläkeläisen kannalta on sillä, leikataanko hänen eläkettään 20% sisäisessä devalvaatiossa vai nostetaanko hänen elinkustannuksiaan 20% ulkoisessa devalvaatiossa? Minä en kykene näkemään mitään eroa tämän kädestä suuhun eläjän elintasossa. Eikä kykene Seppänenkään, mutta teeskentelee vain, jotta vanha pysähtyneisyyden ajan talousoppi suljetusta taloudesta savupiipputeollisuuksineen, devalvaatioineen ja vahvoine valtioineen vaikuttaisi edelleen järkevältä ratkaisulta.
Länsimaiden talousjärjestelmä kaipaa nyt muutoksia. Surkeaa on sen sijaan se, että politiikan establishmentin muutosvoimat vasemmisto ja persut näyttää olevan suorastaan liikuttavan yksimielisiä siitä, että ratkaisut ongelmiimme löytyvät taustapeilistä eivätkä edestämme.
Muutosvoima, joka ei kykene visioimaan muutoksia vaan ainoastaan unelmoimaan vanhoista hyvistä ajoista, ei ole mikään muutosvoima vaan edustaa enemmänkin nostalgiassa piehtaroivaa äärikonservatiivisuutta. Tällaisia aatteita ei kenenkään kannata vaaleissa kannattaa, ääni menee täydellisesti hukkaan.
blog comments powered by Disqus