Hesarin pääkirjoitussivulla pohditaan sitä, miksi Suomessa ruotsin kieltä puhuvien määrä vähenee, kun kaikkialla muualla Euroopassa vähemmistökielet ovat nousemassa kukoistukseensa.

Esimerkkejä kaivetaan Kataloniasta ja Walesista sekä maahanmuuttovaltioista Ranskasta ja Hollannista ja verrataan tilanteeseen Suomessa. Kirjoituksessa on kaksi tahallista tai tahatonta virhettä tai puuttuvaa havaintoa, joten käsitelläänpä ne nyt.

Kirjoittaja ei aivan tee tiikerinloikkaa siihen, että Suomessakin pitäisi kokeilla jotain pakollisia tai puolipakollisia kielikylpyjä lapsille, mutta kirjoituksen nojalla tällainenkin johtopäätös olisi helppoa tehdä. Kirjoittaja raapaisee ongelman ydintä puhumalla (ruotsin kielen) imagosta ja ylistää teatterin ja tv:n saavutuksia, mutta varsinainen havainto jää puuttumaan.

Pienempi kirjoituksen virheistä ja mielestäni selvä asiavirhe on se, että ruotsin kieltä puhuvien määrän väheneminen johtuisi siitä, että hallintoalueita on yhdistetty ja kaikki byrokraatit eivät enää osaa ruotsia. Tämä vaikuttaa puhtaasti kyläpoliittiselta kannanotolta sen puolesta, että ruotsinkielisten alueiden paikallishallinto säilytettäisiin ennallaan eikä siihen koskettaisi yleisten säästötalkoiden nimissä.

Minulle ei tule mieleen ketään, jonka taito tai taitamattomuus puhua jotakin kieltä olisi suurestikaan sidoksissa siihen, mitä kieltä valtion byrokraatit puhuvat, sillä heidän kanssaan ei asioida juuri koskaan. Palkansaaja asioi todennäköisesti suomea puhuvan julkisvallan kanssa passia uusiessaan kerran viidessä vuodessa, mutta melkeinpä kaikki muu hoituu internetissä tai automaattisesti, ja paperityö hoituu aivan hyvin myös ruotsiksi kuten myös nettilomakkeiden täyttäminen.

Ruotsin kieli on jonkunnäköisessä ahdingossa siksi, että väki on muuttanut kaupunkeihin, ja Suomen suurista kaupungeista oikeastaan vain Turku on sellainen, jossa ruotsin kielellä on jonkunlainen elävä asema, eikä sekään ole erityisen vahva kun myös Turkuun on muuttanut opiskelijoita suomenkieliseltä seudulta. Helsingissä sai vielä 50-luvulla joka paikassa palvelua ruotsiksi, nykyään ei juuri missään. Tämä on se, mikä vaikuttaa, sillä pelkällä ruotsilla ei pysty enää ostamaan ruokaa, keskiolutta tai kiiltävämpää peeseetä. Palveluammateissa olevien ruotsin kielen taito on yhtä vähäinen kuin omani, ja käytännössä tällaiset asiat hoituvat suomeksi. Työyhteisöt ovat muutamaa lukuunottamatta täysin suomenkielisiä, ja vaikka kyse on ihmisten äidinkielestä, mahdollisuus käyttää ruotsia muualla kuin suomenruotsalaisten kuplissa on vähäinen. Koululaitos tarjoaa siihen vielä tilaisuuden, mutta jos ei hakeudu Hankeniin, ovat jo yliopistossa kaikki sekaisin ja yhteiseksi kieleksi valikoituu suomi.

Ei ruotsin kieli tähän kuole, mutta syy ei ole viranomaiskielenkäytössä vaan kaupungistumisessa. Pääkaupunkiseutu ei enää ole merkittävästi ruotsinkielinen vaan käytännössä yksikielinen. Vaikka viranomaisiin lisättäisiin kuinka ruotsin kielen taitoa, se ei näkyisi missään, sillä heidän kanssaan ei henkilökohtaisesti asioida.

Toinen virhe, tai oikeammin puutteellinen havainto, liittyy siihen, millaisista kielistä noissa nousussa olevissa vähemmistökielissä on kysymys ja kuinka täydellisesti ne eroavat ruotsin kielestä Suomessa.

Kymr Walesissa ja katalaani Kataloniassa ovat kieliä, joissa sorrettuna ja miehitettynä itsensä pitävän alueen väki erottuu sortajastaan. Sama koskee monia muitakin porskuttavia vähemmistökieliä. Ne ovat nousussa siksi, että ihmiset haluavat erottua miehittäjästä lakkaamalla puhumasta valloittajan kieltä tai ainakin opettelemalla sen vanhan kielen.

Suomessahan tilanne on aivan päinvastainen. Menemättä nyt aivan tarkasti pohjoismaisen historian syövereihin, Ruotsi oli Suomessa jotakin, jota voidaan pitää miehittäjänä, ja sama koskee ruotsin kieltä Suomessa. Tästä seuraa imago-ongelma, sillä ruotsia ei nähdä kielenä, jolla jotenkin erotuttaisiin valloittajasta, vaan se on menneen valloittajan näivettyvä pikkukieli. Jos tilanne olisi päinvastainen, ja Suomi olisi pääosin ruotsinkielistetty ennen vuotta 1809 tai venäjänkielistetty sen jälkeen ja jäljellä olisi tänään kuuden prosentin suomenkielisvähemmistö, tämä kieli olisi nyt samanlaisessa huudossa kuin kymr Walesissa. Ruotsia tai venäjää äidinkielenään puhuvat suomalaiset pistäisivät lapsensa suomenkielisiin kielikylpyihin ja kouluihin, sillä he haluaisivat erottua Ruotsista ja ruotsalaisuudesta ja korostaa sitä, että me olemme oma kansa, jolla on oma kieli ja kulttuuri, tai vaihtoehtoisesti sitä, ettemme me nyt sentään ryssiä ole.

Suomessa tälle ei ole kuitenkaan mitään tarvetta, koska nimenomaan suomekielisyys on jo ajat sitten luonut jonkunnäköisen kansan, jonka asema ja rooli korostuivat Venäjän vallan aikana. Valloittajien ja miehittäjien vinkkelistä katsottuna vähemmistökieli eli suomi on voimissaan, joten ei tarvitse tehdä mitään suurempaa kielipolitiikkaa. Walesissa ja Kataloniassa miehittäjän valtakieli jyrää edelleen, joten voidaan olettaa, että näiden paikallisten kielten asema vahvistuu jatkossakin.

Ruotsin kieli on Euroopan vähemmistökielten joukossa oikeastaan aika kummajainen juurikin siksi, ettei siihen liity mitään sorrettua ja syrjittyä vähemmistöä ja heiltä ammottavien foinikialaisten aikaan valloitettua maata. Kun ei ole sortoa ja historiallista vääryyttä, on vaikea lietsoa ruotsinkielisiin mitään hurmahenkistä kielenpuolustamispolitiikkaa. Nythän sellaista on hieman yritetty viimeisen vuoden aikana, mutta varsin surkeasta pannukakusta on ollut kysymys, sillä tekaistujen ongelmien paukuttaminen ei aikaansaa suurtakaan kansanliikettä.

Toisaalta suomenkieliselle enemmistölle ruotsin kieli ei merkitse mitään oleellista kielellistä rikkautta, vaikka tätä propagandaa lukion ruotsintunnit olivatkin pullollaan, ja valtaosa vanhemmista ei koe mitenkään erityisen tarpeellisena sitä, että heidän lapsensa oppivat erinomaisesti ruotsin. Jotkut toki tekevät niin ja siinä ei ole mitään vikaa, valtaosa ei vaivaudu.

Tästä seuraa se, että vähemmistökielten yleinen noste ei tartu suomenruotsiin, sillä suomenkielisellä ei ole mitään tunnesidettä tuohon kieleen. Tätä voi verrata rivi-irlantilaiseen, joista valtaosa ainakin haluaisi osata puhua iiriä vaikkeivät viitsikään nähdä vaivaa sen opetteluun. Kun seka-avioliitot ovat tosiasia, veikkaan, että pääkaupunkiseudulla ruotsia todella aktiivisesti puhuvien määrä romahtaa 50 vuodessa. Se voi olla virallisesti paperilla äidinkieli, mutta suomen kieli on monelle heistä vahvempi. Jos näin käy, se tapahtuu ilman draamaa ja kriisiä.

Tässä kehityksessä ei ole mitään dramaattista. Suomea puhuvien on turhaa ruveta sohimaan muurahaispesää jyrkillä vaatimuksilla ruotsinkielisten pistämisestä kyykkyyn, sillä kun kieltä puhuvat lienevät itsekin tunnistaneet kielen uhanalaisuuden, tämä saattaa laukaista vastareaktion. Ei se mitään lopulta muuta, mutta kun Suomessa tällä hetkellä ja viime vuosikymmeninä kielipolitiikka ei ole ollut mikään erityisen keskeinen juttu vaan asiat vain hoituvat, tämä saatetaan hukata turhalla rettelöinnillä joutavan asian takia.