Mietin tuossa keskuspankkien harjoittamaa korkoelvytystä ja sen tekoa nykymaailmassa.

Ongelma, jota vastaan taistellaan, on yleensä se, että yritykset eivät uskalla investoida kun talouden merkit ovat epävarmoja ja raha on kallista. Halventamalla rahan hintaa yritetään saada investoinnit käyntiin ja talouden pyörät pyörimään. Tämä on ennen ollut melko järkevää suhdannepolitiikkaa, mutta onko enää?

Halvassa lainarahassa on ongelmana se, että kaikki saavat sitä, paitsi ne, jotka sitä eniten tarvitsevat. Helsingin asuntojen hintaralli on tyypillinen lieveilmiö. Rahaa syydetään markkinoille halvalla siinä toivossa, että yritykset ottaisivat lainaa ja rakentaisivat uusia tehtaita, mutta käytännössä raha päätyy asuntomarkkinoille luomaan kuplaa, ja on hyvin mahdollista, että näin rakennetaan uusi pankkikriisi jo ennen kuin entisestä on toivuttu, sillä pankkikriisin keskiössä on aina asunto- ja kiinteistöbisnes jotakin kautta.

Suomessahan talouskehitys on ollut melko kaksijakoinen. Talous sukelsi viime vuonna enemmän kuin missään länsimaassa ja valtaosassa itämaitakaan, mutta valtaosa ihmisistä ei huomannut sitä mitenkään. Edellisenä vuonna oli vielä saatu tukevat palkankorotuksetkin. Osa menetti työnsä, mutta ei lopulta kauhean moni ainakaan kauhukuviin verrattaessa. Työttömyys nousi, mutta valtaosaa ihmisistä lama ei ole koskettanut mitenkään, varsinkaan Helsingissä kun suurimmat kärsijät ovat olleet maakuntien pikkukaupungit, joista on lopetettu ainoa tehdas.

Kuluttajilla on ollut kohtuullinen usko oman taloutensa kehitykseen samalla kun julkistalous sukeltaa ja yritykset ovat vaikeuksissa. Lainaraha halpenee, kuluttajat tarttuivat tilaisuuteen ja käynnistivät asuntojen hintarallin.

Entäpä sitten yritykset? Suurta pääomaa tarvitseva savupiipputeollisuus ei ole kiinnostunut investoimaan Suomeen tai edes Eurooppaan, vaan uudet tehtaat rakennetaan väljempien ympäristösäännösten ja suurempien markkinoiden maille. Tällaiset sinänsä melko vakavaraiset yritykset saavat lainaa ja ovat sitä ottaneetkin, muttei se ole Eurooppaan mitään talouskasvua tuonut vaan työtä ovat saaneet kiinalaiset, ja jatkossa Kiinaan, Brasiliaan ja Intiaan rakennetut tehtaat kilpailevat suoraan eurooppalaisten tehtaiden kanssa, ja ensimmäisessä ylituotantotilanteessa lopetetaan ne eurooppalaiset tehtaat, aivan kuten Suomen paperitehtaille on käynyt.

Pienemmissä firmoissa on oma ongelmansa. Osa tarvitsisi rahaa tuotteistukseen, osa kasvuun ja maailmanvalloitukseen. Tässä tapauksessa edes korkotaso ei ole kovin keskeinen elementti, sillä jos tällainen yritys menestyy, se kyllä pystyy maksamaan koron X tai 2X aivan vaivatta, ja jos se ei menesty, se ei pysty maksamaan kumpaakaan. Näiden yritysten, jotka oikeastaan muodostavat työllisyyttä ja tulevaisuutta ajateltaessa keskeisimmän osan, ongelma ei ole se, että lainarahan hinta on väärä vaan se, että lainarahaa ei saa.

Eivät pankit myönnä tällä hetkellä missään maassa lainoja tällaisille yrityksille, sillä niihin sisältyy riski. Pankin kannattaa mieluummin syytää raha asuntolainamarkkinoille varsinkin Suomessa, jossa henkilökohtaista konkurssia ei tunneta, ja asuntovelallinen on tarvittaessa lypsylehmä hautaan saakka. Asuntolainoitus on pankeille melko riskivapaa bisnes, sillä jos asuntokupla puhkeaa, pankit kuitenkin taas pelastetaan jos ne apua tarvitsevat. Motiivi lainata mitään kasvuyrityksille korkealla riskillä on täysin nolla niin pankin johdon kuin omistajankin vinkkelistä.

Muu Eurooppa ei näyttäisi ainakaan tuntemaltani osalta olevan kovin paljon paremmassa jamassa. Suuryritykset investoivat kauaksi, pienet yritykset eivät saa lainaa tai mitään muutakaan rahoitusta, joten jäljelle jää asuntolainoitus. Uusien asuntojen rakentaminen on täysin lamassa, sillä siihen ei rahoitusta tunnu heruvan, joten halvat korot eivät edes tuota uusia asuntoja asuntopula-alueille vaan ainoastaan nostavat vanhojen asuntojen hintoja. Tämä puolestaan nostaa tonttimaan hintaa olemassaolevien asuntojen ympäristössä, sillä verrokkiasuntojen hinta nousee, joten laman päätyttyä uudistuotanto on selvästi nykyistä kalliimpaa, vaikka rakennuskustannukset pysyisivät ennallaan, sillä tontin hinta on kaksinkertaistunut.

Minun norsunluutornistani näyttää siltä, että matalat korot eivät tuota talouteen mitään muuta kuin kuplan. Tosiasiallisesti korkotasoa pidettäneen matalana ainoastaan siksi, että valtioiden velkojen korot pysyvät edes jotenkin kohtuullisina. Japani on ollut nyt toistakymmentä vuotta nollakorkoinen valtio, eikä siellä ole talous lähtenyt matalalla korkotasolla kasvuun vaan syväjää jatkuu edelleen.

Japanissa ongelmana on talouden rakenne, ja rakenneongelma vaivaa Eurooppaakin. Suuryritykset saavat hiipua hiljaisesti kohti auringonlaskua, mutta kasvuyritys on pahnanpohjimmainen rahoitettava, ja tämä on puhdas rakennevika.

Mikäli tämä analyysi pitää paikkansa, meidän pitää uskoa, että perinteinen korko- ja investointielvytys on tullut tiensä päähän. Investoinneilla on lähinnä haluttu kirittää rakentamista, mutta niin ei näytä enää tapahtuvan. Investoinnit ovat enemmänkin henkisen pääoman ja aineettoman hyödykkeen markkinointiin liittyviä ponnistuksia, joita tehdään perinteisen savupiipputeollisuuden ulkopuolella.

Elvytysnäkökulmasta pitäisi huolehtia jotenkin siitä, että yritysten rahoittaminen muuttuisi taas hyväksi bisnekseksi, sillä se elvyttää tämän päivän palvelu- ja informaatioteollisuutta paljon paremmin kuin kuvitteelliset tehdasinvestoinnit, joita ei edes tule.

Tämä temppu tehdään hapattamalla muita lainoituskohteita. En tarkkaan ottaen tiedä, miten suuryritysten kiina-investointeihin menevä raha saataisiin huonommaksi diiliksi, mutta koska tämä raha ei Euroopan lainakannassa ole kuin pieni siivu yksittäisten hankkeiden suuruudesta huolimatta, ehkäpä jätämme tämän väliin.

Asuntolainoissa voisi sen sijaan aivan hyvin tehdä periaatteellisia muutoksia. Jos Suomessakin otettaisiin käyttöön periaate, että asuntolainasta pääsee koska hyvänsä eroon luovuttamalla pantin pankille, bisnes muuttuisi täysin. Tämän jälkeen pankilla olisi asuntolainasta riski, sillä jos asuntojen hinnat laskevat, osa vain käy viemässä avaimet pankkiin ja laina oli sillä kuitattu, ja tappio kaatuu pankin niskaan.

Pankilla ei olisi enää motiivia ruokkia asuntolainakuplaa kuten sillä nyt on. Pankin voitto mitataan miljardeissa ja asiakkaan korkotaso prosenteissa. Jos prosentti on matala, viivan alle jääviä miljardeja voidaan loihtia lisää lainaamalla suurempia summia, ja Suomessa tämän voi nyt tehdä melko riskittömästi. Jokunen ylivelkaantunut jää pankkien käsiin, mutta kun heidän eläkkeistäänkin voidaan ulosmitata loputtomiin rahaa, pitkällä tähtäimellä edes nämä asiakkaat eivät muutu tappioksi. Tässä mielessä pankeille on vain edullista, että vanhojen asuntojen hinta on pilvissä ja uusia ei juuri rakenneta.

PK-yrityslainoissa sen sijaan pitäisi parantaa lainan houkuttelevuutta. Jos näille olisi saatavissa takauksia tai jotain muita ratkaisuja, jolloin juuri näiden riskiä pankin vinkkelistä alennettaisiin samalla kun asuntolainoituksen riskiä nostetaan, halvan koron rahaa alkaisi valua myös hyötyä tuottaviin kohteisiin eikä pelkkiin kupliin.

Tällaiset ehdotukset ovat tietysti pankkien mielestä äärettömän huono asia, sillä nykymalli poistaa niiltä varsin tehokkaasti riskit jättäen jäljelle vain voitot. Poliitkoillekin asia on kiusallinen, sillä korkojen alentaminen on huomattavasti helpompaa kuin sen miettiminen, mikä taloutta oikeastaan elvyttäisi.