Suomessa on juhlistettu vuoden 1809 tapahtumia, ja Halonen käväisi Pietarissakin asiaa juhlistamassa.

Venäläisten reaktio on ollut odotetun positiivinen, ja Suomen suhtautumista venäläismiehitykseen on toivottu käytettävän esikuvana kun baltit pullikoivat vastaan ja eivät edelleenkään tahdo tunnustaa oman miehityksensä auvoisuutta.

Suomen historiassa vuosi 1809 oli epäilemättä tärkeä ja aika päästä eroon taantuvasta Ruotsista oli juuri oikea.

Ruotsi oli merkantilistinen entinen piensuurvalta ja masentavan keskusjohtoinen, kun taas Venäjällä sattui olemaan hyvä tsaari melkein koko 1800-luvun. Venäläisten tapa hallita tuolloin oli hajautetumpi ja mahdollisti Suomen autonomisen aseman. Ketään ei kiinnostanut miten hommia hoidettiin kunhan kaikki toimi suunnilleen kuten pitikin ja Pietarin turvallisuus oli järjestetty. Näin suomalainen hallintokoneisto sai olla suunnilleen ennallaan ja suomalaiset saivat kehittyä kansakunnaksi.

Toinen venäläismiehityksen etu liittyi kauppaan ja liikenteeseen. Kun rautatie saapui viimein näille kulmille, se toi Etelä-Suomen tuon aikakauden mittapuulla perin lähelle valtakunnan tärkeintä kauppakaupunkia Pietaria. Jos Suomi olisi ollut Ruotsin takamaa, olisi tarvittu 1900-luvun loppupuoli ja lentoliikenteen tuleminen rahallisesti rahvaan ulottuville, että Suomesta olisi ollut samanlaiset yhteydet Tukholmaan kuin oli Pietariin jo sata vuotta aiemmin. Tämä edisti Suomessa kauppaa ja teollisuutta, kun Suomen rooli Ruotsin provinssina olisi todennäköisesti ollut lähinnä verorahan tuottaminen ja Venäjän vastaisen rajan vartiointi ja ajoittainen rajakahakointi.

Jos taas Suomi olisi siirtynyt Venäjälle 1800-luvun loppupuolella, olisi tuloksena ollut venäläistäminen sortokausihengessä, koska nationalismi oli kurssissa kaikkialla muuallakin kuin vain Suomessa. Kun sortokausien tullessa oli jo vallalla vuosikymmenten autonomiaperinne, niiden vaikutukset jäivät vähäisiksi ja tarjosivat lähinnä materiaalia tämän päivän filatelisteille kun kopeekkamääräiset postimerkit korvasivat väliaikaisesti markkamääräiset.

Suomen ei ole millään tavoin syytä olla kiitollinen venäläisille, mutta asetelma tämän päivän vinkkelistä on se, että sekä Suomi että Venäjä hyötyivät vuoden 1809 tapahtumista. Suomi sai tuon kehityksen tuloksena itsenäisyytensä, ja Venäjä sai tälle kulmalle puskurivyöhykkeen, joka 2. maailmansodan vuosia lukuunottamatta on ollut rauhallinen ja todennäköisesti alueen sotilaallista jännitettä keventävä kuin lisäävä. Jos Suomen kohdalla olisi Naton de facto-liitännäisjäsenen Ruotsin periferiaa, kukaan ei tiedä, kuinka pahasti jyrätyksi Suomi olisi sodassa tullut. Jos ei olisi tullut, kylmä sota olisi ollut näillä kulmilla huomattavasti toteutunutta jäätävämpi.

Tässä mielessä ero Baltian 40-lukuun on aivan ilmeinen. Suomi hyötyi monella tapaa venäläismiehityksestä, baltit eivät hyötyneet siitä yhtään mitään vaan kärsivät. Ymmärrän balttien kitkerät suhteet Nyky-Venäjään, joka tuntuu väliin olevan NL:n perillinen ja väliin ei, mikä nyt propagandaan parhaiten sopii.

Suomessa on sen sijaan aivan turhaan vallalla 2. maailmansodan revanssihenki. Suomalaiset eivät ole venäläisiä, kulttuurit ovat osin erilaisia ja osin samantapaisia, mutta harhaoppisesti tekee mieli sanoa, että tämän päivän Suomi on hyötynyt enemmän Venäjästä kuin mitä Venäjä on Suomea haitannut. Haitat 2. maailmansodassa olivat ilmeiset, mutta hyötyihin voi aika helposti laskea suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan säilymisen sekä runsaasti taloudellisia seikkoja, niin 1800-luvulla kuin idänkaupan kultaisina vuosinakin.

Suomessa esiintyy edelleen runsaasti halua vähätellä Venäjän merkitystä Suomelle ja varsinkin hyötyjä, ja sen lisäksi esiintyy hysteeristä Venäjän pelkoa, joka ei historiallisessa mielessä perustu oikein mihinkään. Venäjä ei ole eurooppalainen länsimaa eikä tule sitä minun aikanani olemaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö venäläisten kanssa voisi tulla toimeen, kuten Suomi on aika hyvin tullutkin.

Venäjän suhteen ei ole tarvetta mihinkään nöyristelyyn tai itseruoskintaan eikä varsinkaan ylitsevuotavaan pelkoon, ja tämä juhlavuosi voisi olla hyvä aika hieman miettiä näitäkin asioita.

Kun aikaisemmin idänsuhteista puhuttaessa kansan suhtautuminen Venäjään oli realistista ja valtion suhtautuminen liturgian ja fraasien täyttämää kaavamaisuutta, nyt asetelma näyttää olevan päinvastainen. Valtion tasolla suhteet ovat jokseenkin suorat ja mutkattomat ja odotuksiltaan realistiset, mutta kansan suhtautuminen on pysähtyneisyyden ajan ryssäviharetoriikan toistamista sen suuremmin miettimättä, onko maailma tänään kaikilta osin sama kuin 50 vuotta sitten.