Oikeus ja kohtuus?
06/05/11 16:29
Tämä ei enää mahdu minun oikeustajuuni.
Joku oli siis vaatinut mielestään hänelle kuuluvia palkkoja työnantajaltaan. Hävisi juttunsa ensin arvonta-automaatissa ja sitten vielä hovissa ja laskua vastapuolen lakimiespalkkioista maksettavaksi puoli miljoonaa.
Minähän en tiedä tämän jutun taustoja enkä sitä, kuka oli oikeassa tai väärässä. En tiedä edes sitä, onko oikeutta penännyt henkilö seinähullu, joka vain halusi tehdä kiusaa. Siitä huolimatta oikeusjärjestelmässä on jotakin vikaa, jos se mahdollistaa tämäntyyppisen lopputuloksen.
Kun työntekijä ja työnantaja riitelevät oikeudessa, on lähes aina se tilanne, että työntekijä on taloudellisesti hyvin paljon työnantajaa heikommassa asemassa. Tämä tarjoaa työnantajalle huomattavan etulyöntiaseman, sillä se voi uhata riidan vastapuolta sillä, että se marssittaa oikeuteen koko lakiosastonsa ja laittaa tuon osaston valmistelemaan juttua todella huolellisesti. Voitettavaa on tällöin muutaman nallekarkin verran, millaisia palkkariidat yleensä ovat, parhaimmillaankin kymppitonnin tai parin luokkaa. Hävittävää näyttää sen sijaan olevan satoja tuhansia.
Yksi oikeusvaltion periaatteita on se, että kenellä hyvänsä pitää olla mahdollisuus hakea oikeutta asiaansa. Tämä oikeus ei tosiasiallisesti toteudu, kun häviäjä joutuu maksamaan kosmiset oikeudenkäyntikulut tehden muista kuin aivan täydellisen päivänselvistä tapauksista turhan riskialttiita. Näin rakennetaan maailma, jossa rikkaan ja köyhän tai yksityisen ja yrityksen oikeus ei ole käytännön elämässä sama.
Työelämän kysymyksissä asia on erityisen kimurantti, sillä työntekijä ja työnantaja eivät alun alkaenkaan ole tasa-arvoisessa asemassa. Työnantaja käyttää valtaa työntekijää kohtaan ja vaikka tätä vallankäyttöä säädellään laein ja sopimuksin, vääryyden tapahtumisesta kannattaa
olla todella varma ennen kuin oikeutta lähtee hakemaan. Maineensa menettää työmarkkinoilla vaikka juttunsa voittaisikin ja juttunsa häviäjä näyttää menettävän myös asuntonsa ja kaiken muun omaisuutensa.
Jos ei haluta puuttua yleisiin oikeusperiaatteisiin siitä, että hävinnyt maksaa oletusarvoisesti kaiken, pitäisi ainakin olla joku mahdollisuus oikeuden keventää juttua huomattavasti. Tämäntyyppisessä riidassa katsotaan työlainsäädäntöä, alan yleissitovaa työehtosopimusta ja työsopimusta. Näiden kolmen dokumentin perkaaminen ja faktojen mittaaminen näitä vasten ei voi olla mitenkään puolen miljoonan arvoinen työ. Nyt oikeus oli kehottanut sovintoon, mutta jos sovintoa ei synny, jotain mätää silti on, jos oikeutta voidaan todellakin käydä puolella miljoonalla eikä kukaan kykene viheltämään peliä poikki ja päättämään asiaa hieman kevyemmälläkin panostuksella.
On kyse mistä vain, tämä asetelma ei ole järkevä.
Jos miljoonia työntekijöitä koskevat lait ja sopimukset ovat niin sekavia, että niiden tulkitseminen on puolen miljoonan työ, silloin nämä sopimukset ja lait ovat liian monimutkaisia ja niitä pitää yksinkertaistaa. Jos työ ei ole näin suuri, mutta oikeus ei kykene mitenkään rajoittamaan oikeusjutun osapuolen panostusta lakimiehiin vaikkei armeijan käyttämiselle näyttäisi olevan mitään perustetta, silloin tätä pitää muuttaa. Jos taas oikeus ei kykene nauramaan ulos hullujen käynnistämiä kiusantekojuttuja 15 minuutissa ilman ensimmäisenkään lakimiehen käyntiä paikalla, voisi miettiä, onko prosessissa tältä osin keventämisen varaa. Sama koskee tilannetta, jossa oikeusjuttua ruvetaan syyttävän tai puolustavan osapuolen toimesta laajentamaan todistelultaan koskemaan asioita, jotka eivät liity juttuun mitenkään.
Erityisesti työelämän kysymyksissä pitäisi yksityishenkilön asemaa työnantajaa vastaan tässä prosessissa vahvistaa. Nyt työnantajat voivat ainakin teoriassa porsastella, sillä valtaosa oikeistakin oikeusjutuista jää syntymättä maineen menettämisen ja kustannusten pelon takia. Jos taas työnantajaa vastaan voi käräjöidä melko pienin henkilökohtaisin riskein, motiivi noudattaa tehtyjä sopimuksia kasvaa.
Toinen vaihtoehto on tietysti se, että siirrytään näissä asioissa kohti amerikkalaistyyppistä rangaistuskorvauskäytäntöä. Nyt Suomen järjestelmä on riskien osalta amerikkalainen, eli väärän jutun nostava menettää omaisuutensa ja joutuu velkaloukkuun loppuiäkseen, joskin Amerikan mallissa voi sentään tehdä henkilökohtaisen konkurssin toisin kuin Suomessa. Hyötypuolella taas mitään varsinaista hyötyä ei ole, sillä tässä kohtaa oikeusjärjestelmä on suomalainen ja korjaa ainoastaan näytetyn vahingon, ei mitään ylimääräistä sen päälle.
Voisi tietysti asiaa miettiä siitäkin näkökulmasta, miksi oikeus “kohtuullistaa” lakimiespalkkiota ja vahingonkorvauksia lähinnä silloin, kun jutun häviää julkinen sektori. Jos jutun häviää yksityishenkilö, tarvetta mihinkään kohtuullistamiseen harvoin nähdään.
Joku oli siis vaatinut mielestään hänelle kuuluvia palkkoja työnantajaltaan. Hävisi juttunsa ensin arvonta-automaatissa ja sitten vielä hovissa ja laskua vastapuolen lakimiespalkkioista maksettavaksi puoli miljoonaa.
Minähän en tiedä tämän jutun taustoja enkä sitä, kuka oli oikeassa tai väärässä. En tiedä edes sitä, onko oikeutta penännyt henkilö seinähullu, joka vain halusi tehdä kiusaa. Siitä huolimatta oikeusjärjestelmässä on jotakin vikaa, jos se mahdollistaa tämäntyyppisen lopputuloksen.
Kun työntekijä ja työnantaja riitelevät oikeudessa, on lähes aina se tilanne, että työntekijä on taloudellisesti hyvin paljon työnantajaa heikommassa asemassa. Tämä tarjoaa työnantajalle huomattavan etulyöntiaseman, sillä se voi uhata riidan vastapuolta sillä, että se marssittaa oikeuteen koko lakiosastonsa ja laittaa tuon osaston valmistelemaan juttua todella huolellisesti. Voitettavaa on tällöin muutaman nallekarkin verran, millaisia palkkariidat yleensä ovat, parhaimmillaankin kymppitonnin tai parin luokkaa. Hävittävää näyttää sen sijaan olevan satoja tuhansia.
Yksi oikeusvaltion periaatteita on se, että kenellä hyvänsä pitää olla mahdollisuus hakea oikeutta asiaansa. Tämä oikeus ei tosiasiallisesti toteudu, kun häviäjä joutuu maksamaan kosmiset oikeudenkäyntikulut tehden muista kuin aivan täydellisen päivänselvistä tapauksista turhan riskialttiita. Näin rakennetaan maailma, jossa rikkaan ja köyhän tai yksityisen ja yrityksen oikeus ei ole käytännön elämässä sama.
Työelämän kysymyksissä asia on erityisen kimurantti, sillä työntekijä ja työnantaja eivät alun alkaenkaan ole tasa-arvoisessa asemassa. Työnantaja käyttää valtaa työntekijää kohtaan ja vaikka tätä vallankäyttöä säädellään laein ja sopimuksin, vääryyden tapahtumisesta kannattaa
Jos ei haluta puuttua yleisiin oikeusperiaatteisiin siitä, että hävinnyt maksaa oletusarvoisesti kaiken, pitäisi ainakin olla joku mahdollisuus oikeuden keventää juttua huomattavasti. Tämäntyyppisessä riidassa katsotaan työlainsäädäntöä, alan yleissitovaa työehtosopimusta ja työsopimusta. Näiden kolmen dokumentin perkaaminen ja faktojen mittaaminen näitä vasten ei voi olla mitenkään puolen miljoonan arvoinen työ. Nyt oikeus oli kehottanut sovintoon, mutta jos sovintoa ei synny, jotain mätää silti on, jos oikeutta voidaan todellakin käydä puolella miljoonalla eikä kukaan kykene viheltämään peliä poikki ja päättämään asiaa hieman kevyemmälläkin panostuksella.
On kyse mistä vain, tämä asetelma ei ole järkevä.
Jos miljoonia työntekijöitä koskevat lait ja sopimukset ovat niin sekavia, että niiden tulkitseminen on puolen miljoonan työ, silloin nämä sopimukset ja lait ovat liian monimutkaisia ja niitä pitää yksinkertaistaa. Jos työ ei ole näin suuri, mutta oikeus ei kykene mitenkään rajoittamaan oikeusjutun osapuolen panostusta lakimiehiin vaikkei armeijan käyttämiselle näyttäisi olevan mitään perustetta, silloin tätä pitää muuttaa. Jos taas oikeus ei kykene nauramaan ulos hullujen käynnistämiä kiusantekojuttuja 15 minuutissa ilman ensimmäisenkään lakimiehen käyntiä paikalla, voisi miettiä, onko prosessissa tältä osin keventämisen varaa. Sama koskee tilannetta, jossa oikeusjuttua ruvetaan syyttävän tai puolustavan osapuolen toimesta laajentamaan todistelultaan koskemaan asioita, jotka eivät liity juttuun mitenkään.
Erityisesti työelämän kysymyksissä pitäisi yksityishenkilön asemaa työnantajaa vastaan tässä prosessissa vahvistaa. Nyt työnantajat voivat ainakin teoriassa porsastella, sillä valtaosa oikeistakin oikeusjutuista jää syntymättä maineen menettämisen ja kustannusten pelon takia. Jos taas työnantajaa vastaan voi käräjöidä melko pienin henkilökohtaisin riskein, motiivi noudattaa tehtyjä sopimuksia kasvaa.
Toinen vaihtoehto on tietysti se, että siirrytään näissä asioissa kohti amerikkalaistyyppistä rangaistuskorvauskäytäntöä. Nyt Suomen järjestelmä on riskien osalta amerikkalainen, eli väärän jutun nostava menettää omaisuutensa ja joutuu velkaloukkuun loppuiäkseen, joskin Amerikan mallissa voi sentään tehdä henkilökohtaisen konkurssin toisin kuin Suomessa. Hyötypuolella taas mitään varsinaista hyötyä ei ole, sillä tässä kohtaa oikeusjärjestelmä on suomalainen ja korjaa ainoastaan näytetyn vahingon, ei mitään ylimääräistä sen päälle.
Voisi tietysti asiaa miettiä siitäkin näkökulmasta, miksi oikeus “kohtuullistaa” lakimiespalkkiota ja vahingonkorvauksia lähinnä silloin, kun jutun häviää julkinen sektori. Jos jutun häviää yksityishenkilö, tarvetta mihinkään kohtuullistamiseen harvoin nähdään.
blog comments powered by Disqus