Nyt sitä olisi taas. Tutkittua tietoa joka lehden sivulla siitä, että ruoka on Suomessa euroalueen toiseksi kalleinta Irlannin jälkeen. Alkoholi oli pompsahtanut jo kaikkein kalleimmaksi, mistä voi päätellä, että Viron eu-jäsenyyden takia tehdyt veronalennukset on korvattu veronkorotuksilla ajat sitten.

Alkoholiasia on puhtaasti veropolitiikkaa enkä käsittele sitä tässä enää.

Ruuan hinnalle löytyy aina kolme vakiosyytä: arvonlisävero, kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet. Oletetaan, että nämä selittävät kaiken tyydyttävästi, joten mitään muuta ei tarvitse tehdä. Nämä selittävät joitain asioita. Nyt tosin ruuan arvonlisävero taitaa olla lähellä eurooppalaista keskitasoa, joten se ei enää selitä kuin pienen osan erosta. Ilmastoa ja etäisyyksiä tyrkytetään aina selityksiksi kaikkeen, mutta ongelmansa on vuoristoisella Itävallallakin.

Kuljetuskustannusten osuutta ruuan hinnassa ei kukaan erittele huolimatta siitä, että väite niiden oleellisesta vaikutuksesta esitetään usein. Numerot pöytään. Tutkitaan ennen kuin hutkitaan, mutta kun mitään numeroita ei koskaan näytetä, on väkisin herännyt epäilys, että kyse on tekosyystä. Jos numeroita ei tiedetä, miten asiaan voidaan jatkuvasti vedota? Jos numerot tiedetään muttei kerrota samalla kun niihin vedotaan, on syytä epäillä, etteivät numerot tue teoriaa.

Kylmää ilmastoa syytetään myös. Maajussien ystävät kertovat meille aina, että suomalainen tuottaja saa tuotteestaan huonompaa yksikköhintaa kuin maajussit muualla. Tämä on sikäli helppoa uskoa, että Suomessa elintarviketeollisuus on kovin keskittynyttä ja sen mahdollisuus kyykyttää yksittäistä maajussia melkeinpä rajaton. Kylmä ilmasto vaikuttaa kuitenkin ennen kaikkea alkutuotannon osaan eikä niinkään jalostusportaan kuluihin. Suomen kylmässä ilmastossa tehtaita joudutaan lämmittämään, mutta Keski-Euroopassa jäähdyttämään.

Jos siis uskomme Suomen tuottajahintojen olevan samaa tasoa tai matalampia kuin muualla EU:ssa, mitä ihmettä kylmä ilmasto oikein vaikuttaa? Se varmasti on vaikuttanut jotakin maajussin kustannustasoon, mutta jos hän ei silti saa tuotteestaan selvästi kalliimpaa hintaa, vahinko meni viljelijän piikkiin eikä ruokaa kaupassa ostava maksa tätä ilmastolisää.

Kaupan keskittyminen on väkisinkin ainoa jäljelle jäävä, tarkastelun kestävä peruste. Kun tukkuliikkeet omistavat kaupat kuten S-ketjussa tai käytännössä pakottavat K-kauppiaat ostamaan kaiken myymänsä Keskon kautta, on selvää, ettei kilpailu toimi kovin hyvin. Näiden ketjujen ulkopuolinen tarjonta on pientä. Suomeen ei viitsi tulla yksikään kansainvälinen ketju hintakilpailemaan, sillä tarvittaisiin 50 markettia asutuskeskittymiin ennen kuin touhussa olisi järkeä. Keskusliikkeiden lahjomat kuntien kaavoitusbyrokraatit taas vastustavat jokaista uutta rakennelmaa, joten mahdollisuus saada rakennuslupa edes suunnilleen samaan aikaan keskeisellä paikalla oleville 50 liikkeelle on olematon.

Kaupan keskittyminen lisää surkeutta entisestään. Kun suomalainen ruoka on jo absoluuttisesti euromaiden kärkeä, hintalaatusuhteeltaan se on ylivoimaisesti heikointa. Suomen supermarketeissa on turhaa unelmoida mistään niistä herkuista, joita on Ranskassa, Italiassa ja jopa munuaispiiraistaan kuuluisassa Britanniassa joka kaupan hyllyssä. Kananpalasia harmaassa hunajamarinadissa ja broilerinkoipia oranssissa soosissa ei taatusti myydä missään muualla.

Aina kun suomalaista ruokaa haukutaan huonoksi, puolustajat vetoavat kaikkiin suomalaisen luonnon herkkuihin. Järvikaloihin, marjoihin, sieniin ja poronlihaan. Näiden ainut ongelma on se, ettei niitä saa yhdestäkään lähikaupasta. Järvikaloja saattaa saada joskus isomman kaupan kalatiskiltä jos sellainen vielä on, mutta jos jätetään sintit pois ja keskitytään suurempiin kaloihin, niiden saatavuus on hyvinkin satunnaista. Suomalaisista marjoista tarjolla on vain puoli- tai täysteollisesti tuotettua mansikkaa, jolla on jonkunnäköinen kulttimaine. Jos kaupassa on mustikoita, ne ovat tuontipensasmustikkaa. Puolukoita ei myy varmasti kukaan. Saati, että joku myisi lakkoja tai metsämansikoita. Sama koskee sieniä. Kantarellilaatikko saattaa olla paremmissa kaupoissa, mutta korvasieniä, torvisieniä tai edes suppilovahveroa on vaikea löytää ketjumarketeista ja sienitarjonta rajoittuu kumisiin ja mauttomiin herkkusieniin. Suomalaisia tatteja lennätetään Italiaan, mutta ei niitä yhdessäkään Alepassa tai k-marketissa ole myynnissä. Poronlihaa ei useimmiten saa edes Stockmannilta.

Kauppamafiat kertovat myyvänsä sitä, mitä kansa haluaa ostaa. Kun kuitenkaan mitään muuta ei ole koskaan edes kaupan, mistä ihmeestä ne tietävät, mitä suomalaiset tosiasiassa haluaisivat syödä? Valhe kulkee niin, että suomalaisten väitetään haluavan halpaa, joten valtaosa laadukkaasta ei ole kannattavaa kauppatavaraa. Jäljelle jäi vain kana hunajamarinadissa ja muu sekunda, ja sen jälkeen siitä ruvettiin perimään priiman hintaa kun vertailukohtaa ei enää ollut. Nyt jäljellä on enää tätä, mutta se maksaa saman verran tai enemmän kuin herkut ranskalaisessa ketjukaupassa.

Tosiasiassa kyse on siitä, että suomalaisten ja kansainvälisten herkkujen myyminen olisi kauppaketjuille työlästä. Kukaan ei pysty toimittamaan vaikkapa metsämansikoita niin paljoa, että K-liiton keskuskomitean ostokomissaari voisi hommata niitä kaikkien kauppojen hyllyille yhdellä puhelinsoitolla. S-mafian ostotoiminnasta vastaava Veijo Corleone joutuisi näkemään paljon vaivaa saadakseen joka kaupan hyllylle poronmaksaa.

Kun ketjut vannovat keskuskomiteoidensa ja capo di tutti capiensa nimeen, yksittäisellä kauppiaalla ei ole valtaa tehdä diilejä paikallisten tuottajien kanssa. K-kaupassa on, mutta kun kalastaja tuo aamulla autollaan laatikollisen kalaa kaupan takaovelle, kauppiaan pitää maksaa Keskolle markkinointimaksu, kuljetusmaksu ja joku muukin suojeluraha, joka tekee bisneksestä kannattamatonta.

Tie ulos tästä surkeudesta on vaikea.

Tarvittaisiin ulkomaista kilpailua, mutta kaavoitusasiat estävät sen tulon käytännössä. Kun ulkomaisen kilpailun parantavaan voimaan ei ainakaan nyt voida luottaa, alan olla sillä kannalla, että jalostajat, keskusliikkeet ja vähittäiskauppa pitäisi erottaa toisistaan siten, että ristiin omistuskin on kielletty. Alalla pitäisi myös kieltää kaikki sellaiset sopimukset, jotka jotenkin rajoittavat kauppiaan oikeutta ostaa tuotteita tai keskusliikkeiden oikeutta käyttää jalostajia.

Nyt kilpailu on näennäistä, sillä kuluttaja voi valita kahdesta identtisiä lopputuotteita sisältävästä korista, ja vain tästä. Mitään muuta kilpailua ei ole, paitsi että tuottajat voidaan kilpailuttaa ketjun alkupäässä. Lopputuloksena on suunnilleen yhtä kallis ruokakori molemmissa ketjuissa. Kilpailuviranomaiset hämätään uskomaan vapaan kilpailun olemassaoloon siten, että yhdessä kaupassa juusto on halvempaa kuin toisessa, ja ero kurotaan takaisin meetwurstin kalliimpana hintana. Jos kytkökset purettaisiin ja kauppias voisi ostaa kaikista tukuista vapaasti, kallista juustoa tai kallista meetwurstia ei ostaisi kukaan, joten sen hinta laskisi. Jos hinta johtuu kalliista jalostusportaasta, tukkuliike hommaa paremman jalostajan pysyäkseen kilpailussa mukana.

Tämän vision suurin ongelma on se, ettei sitä voi käytännössä toteuttaa.