Suomen Kuvalehdessä Espoon piispa Mikko Heikka kertoo luterilaisen(kin) kirkon muutoksesta.

Yhteiskunnallista keskustelua seuraavat ovat huomanneet kirkon muuttuneen roolin ajat sitten. Kari piirsi kokoomuslaiset kypäräpäisinä pappeina, ja Karin ajoista luterilainen kirkko on muuttunut virallisen propagandansa mukaan toisenlaiseksi. Käytännössä varsinkin maaseudulla kypäräpäisiä kokoomuspappeja löytynee vieläkin runsaasti, eivätkä he varmaan kaupungeissakaan harvinaisia ole.

Kaupungeissa ja mediassa on alkanut sen sijaan jo 90-luvulla yritys kosiskella punavihreää nuorisoa. Kirkko on ottanut virallisesti monta askelta vasemmalle, minkä se tietysti saa tehdä, mutta tulos on ehkä vähän kaksijakoinen kun toisaalta yritetään miellyttää yhdellä tapaa kapeakatseista perinteistä äänestäjäkuntaa, mutta samalla toisella tapaa kapeakatseista punavihersakkia. Yritys ei selvästikään ole onnistunut kovin hyvin, sillä ei kirkko ole mikään auktoriteetti nuoremmalle väelle.

2007 kirkko on lähettänyt jonkun paimenkirjeenkin, jossa suorastaan kannustetaan kirkkoa kyseenalaistamaan valtiovallan tekemiä turvapaikkahakijoiden karkotuspäätöksiä. Näinkin kirkko tietysti saa toimia, mutta ei taida tämäkään oikein löytää kohderyhmäänsä, sillä turvapaikanhakijoiden loputtomiinymmärtäjät vaikuttavat jo erilaisissa kansalaisjärjestöissä eivätkä he sieltä kirkkoa enää löydä eivätkä edes etsi.

Piispa kirjoittaa kuitenkin siitä, että nyt on syntymässä joku maailmanlaajuinen yleiskristillisyys, jossa ei enää olla maallisen vallan ja kansallisvaltion menosta moksiskaan, vaan ensin etsitään ohjeita jostain suuremmasta kristillisestä konseptista.

Tämänkin kirkko saa aivan vapautuneesti tehdä, mutta nähdäkseni tästä seuraa väistämättä se, että valtionkirkon instituutio on lakkautettava pikaisesti ja erotettava viimeinkin kirkko ja valtio toisistaan.

Valtionkirkko lienee joskus ollut valtiolle kelpoisa työkalu massoille suunnatussa propagandassa, mutta se aika meni jo. Kirkko ei enää puhuttele valtion roolin kyseenalaistajia ensinkään, ja kirkon oma työ on yhä useammin suunnattu valtiota ja sen päätöksiä vastaan. Valtion roolin kyseenalaistaminen on tietysti ansiokasta itsessään ja valtiota ja sen päätöksiä saa vastustaa jos siltä tuntuu, mutta kun tilanne on tämä, ei ole olemassa mitään perusteltua syytä ylläpitää muutamaa uskontokuntaa valtion erityisessä suojeluksessa.

Erityissuojelus on perustunut erityiseen rooliin vallankahvan tukijana, mutta jos nyt aatteet ja opit haetaan enemmänkin ulkomailta, touhu rahoittakoon ja organisoikoon itse itsensä, ja valtio suhtautuu siihen samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin uskontoihin. Samalla on syytä luopua tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta kouluissa ja keskittyä eri uskontojen oppien ja tapakulttuurien selittämiseen ja muuten käsitellä uskonnot historian yhteydessä osuudellaan menneissä tapahtumissa.

Kun Suomen evlut-kirkon toiminta perustuu verotusoikeuteen, voidaan ainakin miettiä, tietääköhän tämä piispa, mitä hän oikeastaan tulee julistaneeksi.