Suomen ilmastokokousedustaminen puhuttaa jälleen, ja olemme saman ja usein toistetun jankutuksen ja riitelyn äärellä kuin aina ennenkin.

Tämä asia pitäisi saada nyt kerralla kuntoon, ja kun se ei tule kuntoon terveellä järjellä nykyisen lainsäädännön aikaan, lakia pitää muuttaa, vaikkapa siten, että seuraavan presidentin valtaan tullessa käytäntö on toinen ja selkeä.

Selkeä käytäntö on se, että Suomea edustaa kansainvälisissä tapahtumissa pääministeri tai jonkun hallinnonalan ministeri, paitsi jos kyseessä on erityisesti valtionpäämiestapaaminen. Nyt Halonen on aivan oikeassa juridisesti osallistuessaan Kööpenhaminan kokoukseen, koska ilmastopolitiikka on ulkopolitiikkaa(kin) ja sitä johtaa presidentti eikä pääministeri, mutta juuri tämä kohta pitäisi korjata ja poistaa presidentin ylikävelyoikeus aina, jos hän katsoo jonkun asian kuuluvan ulkopolitiikkaan. Esimerkiksi ilmastokysymyksen ulkopoliittinen ulottuvuus on vähäinen, ulkopolitiikkaa on ainoastaan jonkun sopimuksen tekeminen. Sopimuksen toteuttaminen ja sopimuksen kanssa eläminen ovat kuitenkin sisäpolitiikkaa.

Pienen ulkopoliittisen ulottuvuuden takia presidentti ottaa asiakseen sopia asiasta, josta lopulta vastaa joku muu.

Tämä on tilanne melkein kaikessa muussakin kansainvälisessä yhteistyössä. Eduskunta ja hallitus lopulta kuitenkin hyväksyvät sopimukset ja toteuttavat ne, joten miksi edustamaan tarvitaan presidentti, joka ei päätä mitään asiaan liittyvää vaan voi puhua mitä sattuu? Ja kun sangen monet asiat ovat nykyään kansainvälisiä joltain kulmaltaan, presidentillä näyttää olevan oikeus tunkea itsensä joka paikkaan kutsumalla asiaa ulkopolitiikaksi, ja rajankäyntiä ei pysty tekemään kukaan.

Toinen ongelma nykyisessä "edustaja vaihtuu vähän väliä" -mallissa on se, että kansainvälinen yhteistyö tai ainakin menestys siinä perustuu paljolti henkilösuhteisiin. Jos henkilöt vaihtuvat vähän väliä, mitään henkilösuhteita ei pahemmin pääse muodostumaan.

Kolmas ongelma liittyy siihen, että jos pääministeri mokaa kansainvälisessä yhteistyössä, hänet voidaan vaihtaa, ja tarvittaessa koko hallitus. Presidentin vaihtaminen on jokseenkin mahdotonta, joten vaikka hän tekisi mitä pahaa, hänestä ei pääse eroon ennen seuraavia vaaleja. Suomen lähihistoria kertoo, kuinka luokattoman huono pääministeri vaihdettiin aika nopeasti toiseen, joka ei ollut hirveän paljon parempi mutta parempi kuitenkin. Näin voidaan tehdä parlamentaarisessa järjestelmässä, mutta presidenttivetoisessa ei voida.

Presidentin osuus ulkopolitiikassa on kummajainen, joka on jäänyt jäljelle Kekkosen perintönä. Manu piti siitä kiinni kuten kaikesta muustakin vallasta. Ahtisaari taas oli nimenomaan ulkopolitiikkamiehiä kun oli tehnyt melkein koko uransa ulkomailla. Halosessa on vähän Manun vikaa, eli vallasta pidetään kiinni periaatteen vuoksi ja kiukutellaan ja äyskitään, jos joku asian kyseenalaistaa.

Nyt asian voisi hoitaa kunniakkaasti kuntoon. Halosen yli ei tarvitse kävellä, koska vaalit ovat 2012, ja uuden käytännön voisi aloittaa siitä. Uudelle presidentille ei toisaalta anneta enää mahdollisuutta kaataa hanketta, ja kun ainakin teoriassa uusi presidentti voi tulla mistä hyvänsä kolmesta suuresta puolueesta ensi kerralla ja ehkä jopa parista pienemmästä, kenelläkään ei pitäisi olla taktista syytä vastustaa uudistuksia.

Presidentti voisi aivan hyvin olla päämajan taktinen reservi, jota käytetään silloin kun tarvitaan tai silloin, kun hänen henkilösuhteensa ovat mahdollisesti eduksi. Päätös asiasta pitäisi kuitenkin kuulua hallitukselle eikä presidentille itselleen.