Jutta Urpilainen pitää huutavana vääryytenä, että media ruotii vain naispoliitikkojen pukeutumista, ja samasta asiasta on valittanut RKP:N Stefan Wallin.

Tähän on tietysti monta syytä.

Yksi niistä on se, että julkisuuden vaate- ja muotikirjoittelu nyt vain pääasiassa koskee naisten pukeutumista, johtuen varmaankin isoksi osaksi siitä, että naiset käyttävät pukeutumiseen enemmän aikaa, vaivaa ja rahaa kuin miehet. Se, miksi näin on, voi tietysti olla tasa-arvokysymys ja ympäröivä yhteiskunta vain edellyttää naisilta suurempia panostuksia näihin asioihin. Toisaalta kun joskus mukaan raahattuna seuraa shoppailuhurmiossa olevan naisen hihkuntaa ja säntäilyä vaatekaupasta toiseen, on sangen vaikea löytää kuviosta mitään suurta heteropatriarkaatin salaliittoa vaan ihminen mieliharrastuksensa parissa.

Toinen havainto on se, että suomalaisten miespoliitikkojen pukeutumisesta ei kukaan viitsi kirjoittaa mitään, koska se on etulinjan väellä asiallista mutta tylsää. Harmaata tai tummaa pukua ja kravattia käytetään, kengät eivät ole ruskeat, paita on useimmiten valkoinen. Suuria kokeilijoita ei joukosta löydy, joten miespoliitikkojen pukeutumisen seuraaminen ei myy ensimmäistäkään lehteä yhtään kappaletta.

Kolmas havainto on se, että pukeutumista seuraavat toimittajat ovat melkein kaikki naisia, jotka eivät tiedä miesten pukeutumisesta yhtään mitään. Esimerkkinä tästä viime vuoden linnan juhlien “kohu” siitä, kun joku Suomessa asuva skotti tuli kiltissä ja siihen kuuluvista takeista juhlavammassa eli prince Charliessa juhliin. Pukeutumista kutsuttiin “punk-hekiseksi” ja myös sopimattomaksi, vaikka en linkkiä noihin sopimattomuudesta puhuviin juttuihin löytänytkään. Kun professorin varustus oli mitä tyylipuhtain esimerkki kansallispuvusta sen kaikkein juhlavimmassa kokoonpanossa, se kertoo meille siitä, että asiaa kauhistelleet pukeutumistoimittajat eivät tienneet asiasta edes alkeita. Kun toimittaja ei erota kansallispukuista skottia punkkarista, lienemme kaikki tyytyväisiä siitä, että hän ei suuremmin keskity asiaan, josta ei tiedä tuon taivaallista.

Neljäs havainto on otsikon mukainen “sitä saa mitä tilaa”. Vaatekaapin sisällön esittely ja poseeraaminen naisten- ja iltapäivälehtien sivuilla on vain naispoliitikkojen vaalityötä. Väitän, että he eivät mene näihin kuvauksiin siksi kun joku pakottaa vaan siksi, että siitä saa ilmaista julkisuutta ja mainosta. Kun Urpilainen itse avaa Pandoran lippaan esiintymällä Iltalehdessä “glamourkissana”, on hän sen jälkeen vapaata riistaa myös negatiiviselle kirjoittelulle asiasta. Jos poliitikko ottaa ulkonäkönsä ja pukeutumisensa osaksi vaalityötään, se on ihan ok, mutta sitten on turha kitistä, jos kaikki eivät ymmärrä kirjoittaa asiasta poliitikon haluamassa sävyssä. Näin ei toimita missään muussakaan asiassa, vaikka poliitikot toisinaan yrittävätkin kontrolloida sitä, että heistä kirjoitettaisiin vain hyviä asioita.

Naistenlehtijulkisuutta lähti miespoliitikoista hakemaan lähinnä Matti Vanhanen, ja kun hän näin avasi yksityiselämänsä näille lehdille, tuloksena oli paljon sangen negatiivista kirjoittelua hänen naissotkuistaan, mikä Vanhasen piti vain sietää.