Tänään viimeksi Ahtisaari avasi sanaisen arkkunsa ja vaati ihmiskasvoista kapitalismia, jossa johtajille maksetaan pienempiä palkkoja. Tämä on kuultu poliittisen vasemmiston suusta ympäri maailmaa, koska siten mukamas torjutaan kriisit tulevaisuudessa.

Minä en ole ymmärtänyt tästä koskaan oikeastaan mitään. Johtaja on palkkatyöläinen siinä kuin muutkin ja tekee hiukan rivimiestä suuremmin vapausastein mitä pomo käskee. Yleensä tapaamme sanoa, että työmies on palkkansa ansainnut, mutta herraviha leikkaa tämän vain osaan työvoimasta.

Mutta mitä ihmeen tekemistä johtajien palkan suuruudella on minkään asiaa liippaavan kanssa, paitsi jos jätetään joku herrat ovat sikoja -tyyppinen syvällinen näkemys huomiotta. Kun keskustelemme jatkuvasti epäoleellisesta seikasta eli palkan suuruudesta, sivuutamme täysin sen osan, jossa muutoksia pitäisi tehdä ja jossa voitaisiin vaikuttaa johonkin, ja se on palkan muodostumisperuste.

Johtajilla palkkaus on pitkälti bonuksiin tai johonkin muuhun kannustimeen perustuvaa eikä niinkään sovittua, kiinteää kuukausipalkkaa. Tällä bonuksella on joku peruste. Jos tuo peruste on oikea, johtajat tekevät oikeita asioita, ja jos se on väärä, johtajat tekevät mitä sattuu tai vääriä asioita. Aivan kuten kaikki muutkin. Jos nyt kuvitteellisesti pankissa johtajalle maksetaan 42 miljoonaa riippumatta siitä mitä hän tekee eikä mitään ohjeitakaan anneta, syy ei ole siinä, että johtajan palkka on 42 miljoonaa vaan siinä, että sen saa tekemättä mitään ja lisäksi ohjeet puuttuvat.

Jos taas esimerkki-inehmomme peruspalkka on 4 miljoonaa ja sen päälle tulee bonus, joka on maksimissaan 38 miljoonaa ja on riippuvainen siitä, kuinka paljon pankki myöntää asuntolainoja, hän motivoi pankkinsa myöntämään paljon asuntolainoja. Ja kun maksukykyiset on lainoitettu, aletaan lainoittaa maksukyvyttömiä, koska vain volyymi ratkaisee. Tässäkään tapauksessa ongelma ei ole 42 miljoonan liksa vaan se, että siihen päästäkseen täytyi tehdä suorastaan vahingollisia asioita.

Entäpä jos palkkaus olisikin ollut 4 miljoonaa + bonus, mutta jaettaisiin asiakkaat kuuteen laatuluokkaan oletetun maksukykynsä eli siis luottoriskin perusteella? L1 olisi paras mahdollinen ryhmä ja L6 kaikkein persaukisin pummi. Jokaisesta myönnetystä lainasta yksinkertaistettuna bonuksen perussumma olisi tuhat ränkylää. Jos asiakas olisi luokkaa L1, kerroin olisi 2 eli bonussumma kasvaisi kahdella tonnilla. Jos luokka on L2, kerroin olisi 1. Jos L3, 0. L4-L6 olisivat miinusmerkkisiä -1 - -3.

Myöntäisikö tällainen pankki ensimmäistäkään roskalainaa? Ei varmasti myöntäisi, koska jokainen pummeille myönnetty laina laskee johdon bonuksia. Jos tässä mallissa pomo onnistuisi päätymään 42 miljoonan vuosipalkkaan, missä on vika? Ei missään, koska pankin kannatti tuo silti maksaa ja sillä olisi pankkimaailman tervein ja laadukkain lainasalkku.

Esimerkki on yksinkertaistettu, mutta kuvaa nähdäkseni ongelmaa. Kun keskitymme vain rahan määrään, emme saa aikaiseksi mitään hyödyllistä. Sillä vaikka palkka tiputettaisiin neljään miljoonaan, tuloksena olisi taas joskus kriisejä, koska tuon rahan saa vaikka tekee mitä. Ja kun rahan saa myös tekemättä mitään, omistajat eivät saa sitä mitä haluavat, eli ponnistelua firman arvon kasvattamiseksi.

Tähän mennessä pankkijärjestelmän bonusohjelmien ongelma on ollut se, etteivät ne riittävästi palkitse mistään muusta kuin markkinatilanteesta. Mitään laatukriteerejä ei pahemmin hyödynnetä vaan kaikki on sidottu firman tulokseen. Hyvinä vuosina rahaa tulee ovista ja ikkunoista kun istuu perseellään, huonoina vuosina bonuksia tulee minimimäärä vaikka tekisi mitä, eli siis kannattaa istua perseellään. Tämä motivoi lähinnä istumaan perseellään ja kehittämään jotakin bonusmittarina käytettyä hetkellisesti eikä pitkällä tähtäimellä, koska vain jonkun tämänhetkisen mittarin päivän arvoa tutkitaan.

Muttei tämä johtajien vika ole. Jos omistajat haluavat palkita firman ajamisesta konkurssiin tai tyhjäntoimituksesta niin kai se sitten on sitä mitä omistajat tahtovat.