Hesarin juttu kertoo tarkastetusta väitöskirjasta, jossa selvitettiin Hesarin suhdetta globalisaatioon.

Tutkijalta lainattujen katkelmien sävy on jossain määrin omituinen. Hieman verhotusti Hesari saa kritiikkiä siitä, että se otti johdonmukaisesti globalisaatioon myönteisesti suhtautuvan linjan sekä pääkirjoituksissaan että myös uutisvalinnoissaan.

Tutkija ihmettelee, miksi globalisaatiokriitikoille ei annettu ääntä edes “näön vuoksi”. Lopulta todetaan Suomen olevan yhden totuuden maa, jossa vain yksi näkökanta pääsee esille huolimatta siitä, että globalisaatioasiassa(kin) kansa oli jakautunut kahtia.

Pelkästään Suomea katsomalla kritiikissä on ehkä jotain järkeä ja se noudattaa melko hyvin suomalaista mediakritiikin linjaa, mutta jotain on kuitenkin poskellaan.

Olen itse penännyt Suomen tiedotusvälineiltä huomattavasti kantaaottavampaa asennetta ennenkin. Kun seuraan Britannian lehtiä, lehdillä on joku linja, jota ei erityisemmin yritetä kätkeä. Jos haluaa hyvät naurut, voi aina ottaa käteensä Guardianin ja jos haluaa lukea, mitä paikallinen moral majority ja maahanmuuttokriitikkoväki ajattelee, voi selailla Daily Mailia. Tämä tuo poliittiseen keskusteluun huomattavasti väriä, sillä tiedotusvälineillä on siinä avoin rooli eikä verhottua.

Hesari on ollut selkeästi EU-jäsenyyden puolella, selkeästi globalisaation etuja korostamassa ja nyt Nato-jäsenyyden kannalla. EU:sta ja globalisaatiosta olen lehden kanssa samaa mieltä, Natosta eri mieltä, mutta tämä ei ole lehdelle mikään vika, synti tai häpeä.

Tutkija sen sijaan antaa ymmärtää, että lehti on tehnyt virheitä, kun ei ole näissä asioissa pyrkinyt tasapuolisuuteen. Miksi olisi pitänyt? Eikö juuri tämä edusta jotain suomalaista yhden totuuden mallia, jossa pitäisi hieman ymmärtää kaikkia ja välttää olemasta mitään mieltä? Jos on jotain mieltä avoimesti, lehti on väärässä. Se, että Hesari ei ryhdy propagoimaan jokaista punavihreiden punkkarien hullutusta, ei tarkoita sitä, että lehti olisi jotenkin väärässä tai sen pitäisi linjaansa muuttaa. Ei Voima-lehtikään erityisen puolueeton ole, ja se, että Hesarin levikki on suurempi, ei tarkoita tässä asiassa mitään.

Mielenkiintoisempaa olisi tutkia YLE:n vastaavia kytköksiä, sillä sillä on julkisesti rahoitettuna mediana jonkunnäköinen velvoite tarjota tilaa erilaisille näkemyksille. Jos YLE paljastuu räikeän puolueelliseksi, silloin on syytä selvittää, mistä asia johtuu ja miten se korjataan.

Yksityisellä medialla ei ole mitään velvollisuutta pyrkiä neutraaliuteen. Hyvää journalistista tapaa osoittaa se, että linjaa ei ole yritetty verhota vaan lehteä lukevalle se on kyllin selvästi esillä mahdollistaen lähdekritiikin. Minä kaipaan Suomeen lisää sellaisia tiedotusvälineitä, jotka uskaltavat olla jotain mieltä poliittisista kysymyksistä, sillä asiat tulevat hyvine ja huonoine puolineen ruodittua näin paljon paremmin. Lukemalla sekä kannattajan että vastustajan puheenvuoron saa selville, mistä asian rintamalinjoissa on oikein kysymys. Jos kaikki pyrkivät neutraaliuteen ja välttävät kannanottoja viimeiseen saakka, tuloksena on virkamiesmäistä ja tylsää munkkilatinaa, jossa keskeisiä kysymyksiä saatetaan jopa välttää.