The Economist pisti vaihteeksi maita järjestykseen sen mukaan, miten kilpailukykyinen niiden IT-sektori on. Suomi ei pärjännyt kaksisesti. Economistin tätä tutkimusta en löytänyt vielä niiden omilta sivuilta, joten olen Pravdan uutisen varassa.

Johtopäätöksistä voidaan tietysti olla montaa mieltä kuten vaikka ihmetellä, onko niin suurensuuri tappio se, että IT-ala on huomiotaherättävän paljon keskittynyt telekommunikaation ympärille. Tämä ongelma poistuisi silmistä jos Nokia pakkaisi kamansa ja lähtisi lätkimään, mutta en tiedä mikä tarkalleen ottaen silloin muuttuisi paremmaksi. Sen sijaan huomio kiinnittyy siihen, että Suomen huonoin sijoitus tulee infrastruktuurista. Tästä taas voisi ehkä päätellä, että tietoliikenneinfrastruktuurin myyminen ruotsalaisille polkuhintaan ei ehkä sittenkään ollut kauhean hyvä veto.

Kun markkinoiden suurin peluri ei tee paljon mitään, kilpailijatkaan eivät kaksisesti lanseeraa uusia tekniikoita, tuotteita ja palveluita kun ei ole mikään pakko. Ruotsalainen museovirasto Telia investoi lähinnä Ruotsiin, Suomessa ei kuulemieni sitkeiden huhujen perusteella tehdä mitään "etukenossa" eli niin, että investoitaisiin ilman pomminvarmaa business casea. Eli siinä, missä Ruotsissa otetaan riskejä uuden tekniikan kuten esimerkiksi 3g-verkkojen rakentamisessa ja toivotaan niistä saatavan rahat joskus pois ja voittoa, Suomessa ei tehdä mitään sellaisia investointeja, joihin liittyy riskejä tai kuulakynää suurempi kertainvestointi.

Poliitikkojen kannattaisi miettiä tällaisia asioita sen sijaan, että ne perustavat jonkun uuden kilpailukykytyöryhmän kiertämään maailmaa erinäköisissä konferensseissa. Jos suomalaisilla ei ole enää päätösvaltaa siitä, miten Suomessa asioita kehitetään, ajaudumme väkisinkin peesaamaan yritysten ykkösmarkkinoita. Siinä, missä suomalaisyritykset vielä 90-luvulla ottivat riskejä ja yrittivät ja erehtyivät ja joskus onnistuivat, nyt seuraamme vain perässä ja tytäryhtiöt toteuttavat Suomessa vain ne konseptit, jotka on jo todistettu toimiviksi muualla. Ihan esimerkinomaisesti kattavat nopeat mobiilidataverkot ja niiden hinnoittelu siten, että ne ovat tavallisen kuluttajan ulottuvilla ja ymmärrettävissä, ovat arkipäivää jo Ruotsissa saati sitten Keski-Euroopassa tai kaikenlaisen tekniikan kehitysmaana pidetyssä Britanniassa. Suomessa verkkojen kattavuus on kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön Nokian pääkonttorista, ja kun näitä ei edelleenkään haluta myydä kuluttajalle "kymppi kuussa" -tyyppisellä hinnoittelulla, kuluttajien pitää ymmärtää jotakin megatavuista ynnä muusta epäkiinnostavasta ja ei ole yllätys, että bisnes yskii.