Sep 2011
Poissa jonkun aikaa
27/09/11 16:34
Olen tarkastamassa protektoraatteja puolitoista viikkoa, joten tänne ei ole odotettavissa päivityksiä.
Palaamme asiaan ensi kuussa.
Palaamme asiaan ensi kuussa.
Comments
Labourin eväät lamasta nousemiseksi
27/09/11 12:55
Oppositiossa oleva Labour pitää puoluekokoustaan ja viisaat ovat siellä laatineet viiden kohdan ohjelman, jolla Britannia nostetaan lamasta. 
Ohjelma on tässä:
Kun ohjelmaa katsoo, se on pääosin melko lohduton. Britannian Labour ei ole mitään sukua Suomen vasemmistolle vaan kyseessä on toisinaan jopa vakavasti otettava puolue, mutta tämä ohjelma näyttää varsin näköalattomalta.
Näistä kaksi kohtaa kasvattaa julkista sektoria, mikä on kategorisesti huono asia. Kaksi kohtaa on kalliita mutta hyödyttömiä ja yksi kohta on harkitsemisen arvoinen. Ja kohdat tulivat tässä järjestyksessä mainittuakin.
Labourin käsitys on se, että talous lähtee nousuun, kunhan julkisen sektorin roolia korostetaan. Rakennuselvytys ei ole toiminut viime aikoina missään eikä se toimisi täälläkään. Raha tähän yhteiskuntaan tulee valkokaulustyöstä eikä rakentamisesta ja jos rakentamista lisätään, Puolasta tulee rakennusmiehiä ja täällä ei tapahdu oikeastaan mitään. Pankit ja lakifirmat ovat työllisyydelle paljon keskeisempi asia, sillä yksi näiden paikkojen duunari työllistää runsaasti palveluskuntaa ympärillään. Rakennusmies kantaa rahansa Puolaan.
Pankkiirien bonusten lisäverottamisen ongelmaa käsittelin joku aika sitten ja ongelmat jatkuisivat entisellään jos tuo pistevero keksittäisiin uudelleen. Ongelma ei ole kuitenkaan pisteverossa vaan siinä, että kuvitellaan rakentamisen jotain auttavan. Eikä auta sekään mitään, että palkataan
satatuhatta nuorta julkiselle sektorille, sillä julkinen sektori vain paisuu eikä rahaa tuottava yksityinen sektori. Tietöiden aikaistamisen ongelma on täsmälleen sama. Tietyöläiset tulevat Latviasta. Jos tie tarvitaan, se kannattaa tietysti rakentaa nyt kun urakan saa teetettyä halvalla, mutta jos tietä ei tarvita, ei sitä kannata rakentaa huvin vuoksi vaan keksiä rahalle hyödyllisempää käyttöä. Missään tapauksessa tietyö ei taloutta elvytä, se vain tuottaa tien.
ALV nousi täällä 17,5 prosentista 20 prosenttiin vuodenvaihteessa. Kuluttaja ei ole tätä kovin monessa paikassa huomannut, sillä ruoka ja peruspalvelut tulevat alemmalla verokannalla ja monissa paikoissa kapitalisti otti veronkorotuksen omaan piikkiinsä kun laman takia ei hintoja voinut nostaa. ALV:n vispaaminen edes takaisin ei ole järkevää, sillä se luo vain epävarmuutta ja heikentää ennustettavuutta. ALV olkoon siinä missä se nyt on. Jos sitä halutaan joskus nostaa tai laskea, se pitää tehdä pysyvästi eikä keksiä “väliaikaisia” alennuksia tai korotuksia.
ALV:n alentamisen vaikutuksia voi arvioida myös toista kautta. Ruuan ALV on jo nyt 0, energian ja sensellaisten vero on matalampi. Yleinen ALV vaikuttaa lähinnä ravintoloissa ja high streetillä. High street myy nyt roinaa 70% alennuksella kun kauppa ei tahdo käydä. Kun kauppa ei siltikään käy, uskooko kukaan, että kansa säntää viettämään kulutusjuhlaa jos hinnat tippuvat kaksi prosenttia lisää? Eivät tietenkään. Väki ei kuluta siksi, että heillä ei ole rahaa, ja kun heidän rahansa menevät jo nyt kohteisiin, joista täyttä arvonlisäveroa ei makseta, heillä ei ole pennyäkään enempää kulutukseen vaikka yleiselle ALV:lle tehdään mitä.
Ihmisten persaukisuus taas johtuu siitä, että asuntolainaa ei saa enää juuri kukaan, joten vuokra-asuminen on ainoa vaihtoehto. Vuokrat ovat nousseet 20% vuodessa tai jotain. Kaasun ja sähkön hinta on pompsahtanut 42%. Ruuan hinta on keulinut parisenkymmentä prosenttia parissa vuodessa. Tänä aikana palkat ovat polkeneet täysin paikallaan ja työttömyys on lisääntynyt. Vaikka High streetin arvonlisävero pudotettaisiin nollaan, se ei auttaisi mitään, koska ihmisillä ei silti olisi halua eikä kykyä ostaa “nice to have” -kategoriassa olevia juttuja. Kaasuyhtiöltäkin tuli muuten taas pari viikkoa sitten 19% hinnankorotuslappu, sähkö ei pompsahtanut samalla kertaa kuin kuusi prosenttia.
Hörökorvat voisivat käydä Suomessa katsomassa, mitä tapahtuu kun korvamerkitään avustuksia remonttisektorille.
Jos joku raha on korvamerkitty veronalennuksen tai tukiaisen kautta johonkin tiettyyn bisnekseen, tuo bisnes vain nostaa hintojaan. Jos kodin remontoiminen tehdään halvemmaksi, remonttireiskat nostavat hintojaan väliaikaisesti ja mitään ei tapahtunut. Toinen ongelma tässä on se, että kun ihmiset pakotetaan asumaan vuokralla ja vuokra-asunnoista on huutava pula, tarvittavia perusparannuksia ei edes saada aikaan.
Sallikaa minun selittää. Täällä on ongelmana se, että kun väki asuu vuokralla eikä omista asuntojaan ja vuokra-asuntojen omistajat voivat kilpailuttaa vuokralaisia ja pistää heidät juuri niin täydellisesti kyykkyyn kun vain kehtaavat, remontin hinta ei ole oleellinen asia. Kun lämmityksen hinta on kolminkertaistunut tai jotain kymmenessä vuodessa, on selvää, että talot kannattaisi viimein eristää, jotta kaasua kuluisi vähemmän. Omistusasujat ovat tehneet nämä remontit jo ja vaikkei heitä tuettaisikaan
verohelpotuksin niitä tekemään, kaksinkertaisten ikkunoiden ja eristenauhan hankinnassa on aivan selvä business case. Tämä investointi maksaa itsensä takaisin yhden kylmän talven aikana. Ei heitä tarvitse enää houkutella tähän veroporkkanoilla.
Vuokra-asujan tilanne on huonompi. Täällähän kaikki kaukolämmöt yms. ratkaisut ovat iljettävää kommunismia eikä täällä edes tunneta taloyhtiön käsitettä kuin pikkuisen. Kerrostalossakin jokaisessa asunnossa on kaasupoltin tai joku sähköllä toimiva härveli, joka lämmittää asunnon. Lämmityksen hinta ei siis ole yhtiövastikkeessa kuten Suomessa vaan vuokralainen maksaa siitä suoraan kaasulaskussaan. Suomen systeemissä vuokra-asunnon omistaja maksaa yhtiövastikkeen, joten jos yhtiövastike nousee lämmityskulujen takia, hänellä voi olla motiivi investoida joko itse tai osana taloyhtiötä energiatehokkuutta parantaviin ratkaisuihin. Kun hän ei laske vuokraa, hän tekee paremman tilin kun kulut pienenevät.
Täällä vuokralainen maksaa laskut, joten omistajalla ei ole mitään motiivia tehdä ensimmäistäkään investointia. Myöskään vuokralaisella ei ole tätä motiivia, sillä hän joutuu joskus kuitenkin muuttamaan ja hyöty vain valuu asunnon omistajalle.
Miten talous siis lähtisi kiitolaukalle, jos alennettaisiin jotain remontointiveroja? Ei mitenkään.
Viimeinen kohta on sen sijaan oikean suuntainen. Siinä on ymmärretty, että yksityisen sektorin työllistämistä kannattaa suosia. Jos tämä tehdään ehdotetusti ja verohelpotuksen saa vain työllistämällä oikeasti eikä pelkillä lupauksilla, tämä kuulostaa kannatettavalta. Rahaa ei kulu kovin paljon ja jos saadaan joku osa työttömistä töihin edes vuodeksi, se voi auttaa näitä ihmisiä pahimman yli. Osa jää varmasti töihin pysyvästikin ja yksityisen sektorin työpaikkojen määrä lisääntyi.
Suomessa voitaisiin miettiä jotain samantapaista. EK:n pönöt valittavat aina kun joku viitsii kuunnella, että he kyllä työllistäisivät jos yritysten veroja alennettaisiin mutta nyt ei raukoilla ole rahaa. He ehdottavat aina malleja, joissa he saavat veronalennukset vastikkeetta ja tekevät sitten lupaamiaan asioita jos tekevät. Näitä vaatimuksia ei kannata kuunnella.
Britannian talous olisi rautaisessa kunnossa, jos täällä lopetettaisiin julkisen sektorin holtiton törsäys humpuukiin. Suomen epäonnistuneet tietojärjestelmähankkeet ja joutavat tukiaisohjelmat ovat hyttysen surinaa täkäläiseen menoon. Mutta koska systeemi on isolta osin Labourin rakentama, heillä ei ole intoa katsoa rakenteisiin kovin syvälle vaan he kuvittelevat, että vika on siinä, onko ALV-prosentti 17,5 vai 20. Tällaisen puolueen paikka on edelleenkin oppositiossa.
- Repeating the bank bonus tax - and using "the money to build 25,000 affordable homes and guarantee a job for 100,000 young people"
- Bringing forward long-term investment projects, such as schools, roads and transport, to create jobs
- Reversing January's "damaging" VAT rise now for a temporary period
- Immediate one-year cut in VAT to 5% on home improvements, repairs and maintenance
- One-year national insurance tax break "for every small firm which takes on extra workers, using the money left over from the government's failed national insurance rebate for new businesses"
Kun ohjelmaa katsoo, se on pääosin melko lohduton. Britannian Labour ei ole mitään sukua Suomen vasemmistolle vaan kyseessä on toisinaan jopa vakavasti otettava puolue, mutta tämä ohjelma näyttää varsin näköalattomalta.
Näistä kaksi kohtaa kasvattaa julkista sektoria, mikä on kategorisesti huono asia. Kaksi kohtaa on kalliita mutta hyödyttömiä ja yksi kohta on harkitsemisen arvoinen. Ja kohdat tulivat tässä järjestyksessä mainittuakin.
Labourin käsitys on se, että talous lähtee nousuun, kunhan julkisen sektorin roolia korostetaan. Rakennuselvytys ei ole toiminut viime aikoina missään eikä se toimisi täälläkään. Raha tähän yhteiskuntaan tulee valkokaulustyöstä eikä rakentamisesta ja jos rakentamista lisätään, Puolasta tulee rakennusmiehiä ja täällä ei tapahdu oikeastaan mitään. Pankit ja lakifirmat ovat työllisyydelle paljon keskeisempi asia, sillä yksi näiden paikkojen duunari työllistää runsaasti palveluskuntaa ympärillään. Rakennusmies kantaa rahansa Puolaan.
Pankkiirien bonusten lisäverottamisen ongelmaa käsittelin joku aika sitten ja ongelmat jatkuisivat entisellään jos tuo pistevero keksittäisiin uudelleen. Ongelma ei ole kuitenkaan pisteverossa vaan siinä, että kuvitellaan rakentamisen jotain auttavan. Eikä auta sekään mitään, että palkataan
ALV nousi täällä 17,5 prosentista 20 prosenttiin vuodenvaihteessa. Kuluttaja ei ole tätä kovin monessa paikassa huomannut, sillä ruoka ja peruspalvelut tulevat alemmalla verokannalla ja monissa paikoissa kapitalisti otti veronkorotuksen omaan piikkiinsä kun laman takia ei hintoja voinut nostaa. ALV:n vispaaminen edes takaisin ei ole järkevää, sillä se luo vain epävarmuutta ja heikentää ennustettavuutta. ALV olkoon siinä missä se nyt on. Jos sitä halutaan joskus nostaa tai laskea, se pitää tehdä pysyvästi eikä keksiä “väliaikaisia” alennuksia tai korotuksia.
ALV:n alentamisen vaikutuksia voi arvioida myös toista kautta. Ruuan ALV on jo nyt 0, energian ja sensellaisten vero on matalampi. Yleinen ALV vaikuttaa lähinnä ravintoloissa ja high streetillä. High street myy nyt roinaa 70% alennuksella kun kauppa ei tahdo käydä. Kun kauppa ei siltikään käy, uskooko kukaan, että kansa säntää viettämään kulutusjuhlaa jos hinnat tippuvat kaksi prosenttia lisää? Eivät tietenkään. Väki ei kuluta siksi, että heillä ei ole rahaa, ja kun heidän rahansa menevät jo nyt kohteisiin, joista täyttä arvonlisäveroa ei makseta, heillä ei ole pennyäkään enempää kulutukseen vaikka yleiselle ALV:lle tehdään mitä.
Ihmisten persaukisuus taas johtuu siitä, että asuntolainaa ei saa enää juuri kukaan, joten vuokra-asuminen on ainoa vaihtoehto. Vuokrat ovat nousseet 20% vuodessa tai jotain. Kaasun ja sähkön hinta on pompsahtanut 42%. Ruuan hinta on keulinut parisenkymmentä prosenttia parissa vuodessa. Tänä aikana palkat ovat polkeneet täysin paikallaan ja työttömyys on lisääntynyt. Vaikka High streetin arvonlisävero pudotettaisiin nollaan, se ei auttaisi mitään, koska ihmisillä ei silti olisi halua eikä kykyä ostaa “nice to have” -kategoriassa olevia juttuja. Kaasuyhtiöltäkin tuli muuten taas pari viikkoa sitten 19% hinnankorotuslappu, sähkö ei pompsahtanut samalla kertaa kuin kuusi prosenttia.
Hörökorvat voisivat käydä Suomessa katsomassa, mitä tapahtuu kun korvamerkitään avustuksia remonttisektorille.
Jos joku raha on korvamerkitty veronalennuksen tai tukiaisen kautta johonkin tiettyyn bisnekseen, tuo bisnes vain nostaa hintojaan. Jos kodin remontoiminen tehdään halvemmaksi, remonttireiskat nostavat hintojaan väliaikaisesti ja mitään ei tapahtunut. Toinen ongelma tässä on se, että kun ihmiset pakotetaan asumaan vuokralla ja vuokra-asunnoista on huutava pula, tarvittavia perusparannuksia ei edes saada aikaan.
Sallikaa minun selittää. Täällä on ongelmana se, että kun väki asuu vuokralla eikä omista asuntojaan ja vuokra-asuntojen omistajat voivat kilpailuttaa vuokralaisia ja pistää heidät juuri niin täydellisesti kyykkyyn kun vain kehtaavat, remontin hinta ei ole oleellinen asia. Kun lämmityksen hinta on kolminkertaistunut tai jotain kymmenessä vuodessa, on selvää, että talot kannattaisi viimein eristää, jotta kaasua kuluisi vähemmän. Omistusasujat ovat tehneet nämä remontit jo ja vaikkei heitä tuettaisikaan
Vuokra-asujan tilanne on huonompi. Täällähän kaikki kaukolämmöt yms. ratkaisut ovat iljettävää kommunismia eikä täällä edes tunneta taloyhtiön käsitettä kuin pikkuisen. Kerrostalossakin jokaisessa asunnossa on kaasupoltin tai joku sähköllä toimiva härveli, joka lämmittää asunnon. Lämmityksen hinta ei siis ole yhtiövastikkeessa kuten Suomessa vaan vuokralainen maksaa siitä suoraan kaasulaskussaan. Suomen systeemissä vuokra-asunnon omistaja maksaa yhtiövastikkeen, joten jos yhtiövastike nousee lämmityskulujen takia, hänellä voi olla motiivi investoida joko itse tai osana taloyhtiötä energiatehokkuutta parantaviin ratkaisuihin. Kun hän ei laske vuokraa, hän tekee paremman tilin kun kulut pienenevät.
Täällä vuokralainen maksaa laskut, joten omistajalla ei ole mitään motiivia tehdä ensimmäistäkään investointia. Myöskään vuokralaisella ei ole tätä motiivia, sillä hän joutuu joskus kuitenkin muuttamaan ja hyöty vain valuu asunnon omistajalle.
Miten talous siis lähtisi kiitolaukalle, jos alennettaisiin jotain remontointiveroja? Ei mitenkään.
Viimeinen kohta on sen sijaan oikean suuntainen. Siinä on ymmärretty, että yksityisen sektorin työllistämistä kannattaa suosia. Jos tämä tehdään ehdotetusti ja verohelpotuksen saa vain työllistämällä oikeasti eikä pelkillä lupauksilla, tämä kuulostaa kannatettavalta. Rahaa ei kulu kovin paljon ja jos saadaan joku osa työttömistä töihin edes vuodeksi, se voi auttaa näitä ihmisiä pahimman yli. Osa jää varmasti töihin pysyvästikin ja yksityisen sektorin työpaikkojen määrä lisääntyi.
Suomessa voitaisiin miettiä jotain samantapaista. EK:n pönöt valittavat aina kun joku viitsii kuunnella, että he kyllä työllistäisivät jos yritysten veroja alennettaisiin mutta nyt ei raukoilla ole rahaa. He ehdottavat aina malleja, joissa he saavat veronalennukset vastikkeetta ja tekevät sitten lupaamiaan asioita jos tekevät. Näitä vaatimuksia ei kannata kuunnella.
Britannian talous olisi rautaisessa kunnossa, jos täällä lopetettaisiin julkisen sektorin holtiton törsäys humpuukiin. Suomen epäonnistuneet tietojärjestelmähankkeet ja joutavat tukiaisohjelmat ovat hyttysen surinaa täkäläiseen menoon. Mutta koska systeemi on isolta osin Labourin rakentama, heillä ei ole intoa katsoa rakenteisiin kovin syvälle vaan he kuvittelevat, että vika on siinä, onko ALV-prosentti 17,5 vai 20. Tällaisen puolueen paikka on edelleenkin oppositiossa.
Velkakriisin hintalappu
26/09/11 10:55
Eurooppaa ja oikeastaan länsimaiden kautta koko maailmaa ravistelevalle julkisten sektorien ylivelkaantumiskriisille, jota harhaoppisesti edelleen kutsutaan siellä täällä pankkikriisiksi, on yritetty laskea hintalappuja eri ratkaisuskenaarioita miettien.
Nämä laskelmat menevät kuitenkin täydellisesti metsään.
Hintalappua lasketaan lähinnä ynnäämällä tappioita sieltä täältä. Tätäkään ei tehdä oikein, sillä kuten
kirjoitettu on, riskimaiden velat ovat X mutta näihin liityvät johdannaisvastuut ovat 20X ja näistä ei tiedetä mitään eikä siitä, millainen lumivyöryefekti lähtee liikkeelle kun credit default swappien myöntäjät kaatuvat ja swappien ostajat huomaavat, että vakuutettu sijoitus ei ollutkaan vakuutettu. Mutta tämäkään ei ole koko totuus.
En usko, että kukaan edes kykenee laskemaan, paljonko olemme aiheuttaneet vahinkoa vätystelyllä. Nyt tilanne on täysin päällä, mutta merkkejä on näkynyt jo vuoden päivät. Tällä hetkellä kukaan ei sijoita, investoi, visioi uutta ja parempaa tai suunnittele tulevaa. Kaikki vain odottavat, koska rysähtää ja kuinka pahasti. Taloudellinen toimeliaisuus on täysin seis ja tulevaisuuteen ei investoi kukaan. Tämä näkyy suoraan työllisyydessä. Viiveellä se näkyy yritysten iskukyvyssä, sillä kun tuotekehitys ja investoinnit ovat jäissä, laman loputtua ne ovat kuralla kun tuotteet eivät enää kelpaa kenellekään. Tämä alkaa olla vyyhti, jolle hintalapun laittaminen on jo täysin mahdotonta.
Olisi ollut paljon parempi saneerata Kreikka vuosi sitten ja ottaa rysäys silloin vastaan. Pöly olisi laskeutunut ajat sitten ja nyt kaikki jo investoisivat uuteen. Työllisyysaste olisi toinen, usko tulevaan olisi palannut ja asiat menisivät eteenpäin.
SIitä saakka kun Kreikan maksukykyä alettiin epäillä, osa rahojen pyörittäjistä siirtyi suoraan odottelumoodiin. Mitä enemmän tietoisuus kriisistä on levinnyt, sitä useampi on siirtynyt odottelemaan, ja nyt kaikki jo odottelevat, sillä kukaan ei enää usko siihen, että tämä kriisi voitaisiin vain lakaista maton alle ilman jonkunlaista rysähdystä. Toistaiseksi ei tapahdu mitään vaan annetaan lausuntoja, että rysähdys estetään. Tämä maksaa joka päivä maailmantaloudelle hirveitä summia ja näihin verrattuna Kreikan koko valtionvelka on hyttysen surinaa, kuten myös Italian, Espanjan, Portugalin ja Irlannin valtionvelka.
Tänään on tihkunut tietoon, että Kreikan veloista leikattaisiin puolikas mutta Kreikka pidetään eurossa. Juuri tällaisia ratkaisuja emme tarvitse. Jos tähän päädytään kuuden viikon miettimisen jälkeen joskus marraskuussa, huomaamme, että ympärillä kyllä rysähtää, mutta ongelma ei poistunut, sillä vaikka Kreikan veloista leikattaisiin puolikas, Kreikka ei siitä kilpailukykyiseksi muutu ja maa olisi edelleen euromaiden velkaisimpia. Tässä tilanteessa kukaan ei edelleenkään uskoisi Kreikan kykyyn selvitä edes tästä puolikkaasta velkapotista kun talous sukeltaa ja maassa vallitsee hulina ja kaaos, joten Kreikka ei palaisi millään tavoin osaksi maailman talousjärjestelmää vaan olisi tukiaisten varassa loputtomiin.
Näin tekemällä usko tulevaan ei palaa, sillä kaikki näkevät mielessään sen, että tarvitaan vielä toinenkin rysähdys. Jos Kreikka halutaan pitää eurossa, sen velat pitää mitätöidä 75-80-prosenttisesti ja sittenkin avustaa sitä tukevasti toteuttamaan yhteiskunnassa massiivinen rakennemuutos vuosikymmenen kuluessa. Tämän odottelu maksaa näitä odottelumiljardeja. Työllisyys pysyy heikkona korkean tuottavuuden töissä ja kun valkokaulustyöläisillä menee huonosti ja he pakkomyyvät asuntojaan, huonosti menee rakentamisessa, palveluissa ja kaikkialla muuallakin.
Nyt pitäisi ymmärtää viimeistä vuotta katsomalla, että odottelemalla asiat eivät tule kuntoon.
Tarvitaan ratkaisuja, jotka ehkä jopa aiheuttavat joillain tasoilla paljon rajumman shokin kuin mikä olisi riittänyt vuosi sitten. Nyt tarvitaan sydämentahdistinta, joka antaa niin massiivisen iskun, että sydän pysähtyy epämääräisestä värinästään kokonaan ja alkaa lyödä sen jälkeen suunnilleen oikein. Jos kriisi onnistutaan jotenkin hoitamaan ilman romahdusta, tulevaisuudenusko palaa todella hitaasti, sillä psykologia on nyt siinä asennossa, että kansa odottaa näkevänsä näyttämöllä verta, hiekkaa ja suolenpätkiä.
Kreikan 50% velkajärjestely on juuri sellainen pelleilevä farssi, joita on nähty vuoden päivät. Jos se olisi tehty vuosi sitten, se olisi ollut riittävä teko, mutta nyt se ei enää riitä. Päättäjien pitäisi ymmärtää, että maailmantalous ei ole koskaan tai ainakaan viimeiseen 50 vuoteen ollut mikään rationaalinen olio, jota ohjaillaan numeroihin perustuvan timantinkovan tieteellisen analyysin perusteella.
Heidän pitäisi ymmärtää, että he käsikirjoittavat jännityselokuvaa.
Jännitysnäytelmä on ominaisuuksiltaan paljon lähempänä sitä, mikä meillä on käsillämme. Yleisö odottaa erilaisia kohtauksia ja erilaisia käänteitä. Emme tiedä aivan tarkkaan, mitä odotamme, mutta tiedämme yleisilmeen. Kun katsomme trilleriä, jossa hiiviskellään pimeässä metsässä ja kuuluu hiljaisena alkava bum bum bum bum -musiikki, jonka tahti ja voimakkuus pikku hiljaa kiihtyvät, oletamme, että nyt tapahtuu jotain. Jos puun takaa hyökkää murhaaja tai monsteri, olemme tyytyväisiä. Jos maa romahtaa jalkojen alta ja sieltä nousee pimeyden armeija lohikäärmeiden selässä, olemme haltioissamme. Jos musiikin soitto vain loppuu eikä tapahtunut mitään, katselemme toisiamme ja jäämme odottamaan, koska oikein tapahtuu. Emme voi uskoa, ettei tässä kohtaa tarinaa tapahtunut mitään, sillä tuntemamme konseptin mukaan siinä piti tapahtua jotakin.
Tarinan tarkat juonenkäänteet ovat käsikirjoittajan päätettävissä, mutta tarinan runko ei. Siinä pitää olla niitä elementtejä, joita yleisö odottaa siinä näkevänsä. Jos tarina vain päättyy ilman loppuhuipennusta, yleisö jää katselemaan toisiaan ja salissa kuuluu valojen sytyttyä tietävää kuiskuttelua “aaah, jatko-osa on tulossa!”
Nyt ei enää kelpaa se, että hieman päristetään rumpuja, mutta vampyyri ei hyökkääkään. Mitä kauemmin vitkutellaan, sitä kauemmin ihmiset vain istuvat salissa katsomassa tarinaa ja odottamassa vampyyrin hyökkäystä, ja tänä aikana he eivät tee juuri mitään tuottavaa.
Nämä laskelmat menevät kuitenkin täydellisesti metsään.
Hintalappua lasketaan lähinnä ynnäämällä tappioita sieltä täältä. Tätäkään ei tehdä oikein, sillä kuten
En usko, että kukaan edes kykenee laskemaan, paljonko olemme aiheuttaneet vahinkoa vätystelyllä. Nyt tilanne on täysin päällä, mutta merkkejä on näkynyt jo vuoden päivät. Tällä hetkellä kukaan ei sijoita, investoi, visioi uutta ja parempaa tai suunnittele tulevaa. Kaikki vain odottavat, koska rysähtää ja kuinka pahasti. Taloudellinen toimeliaisuus on täysin seis ja tulevaisuuteen ei investoi kukaan. Tämä näkyy suoraan työllisyydessä. Viiveellä se näkyy yritysten iskukyvyssä, sillä kun tuotekehitys ja investoinnit ovat jäissä, laman loputtua ne ovat kuralla kun tuotteet eivät enää kelpaa kenellekään. Tämä alkaa olla vyyhti, jolle hintalapun laittaminen on jo täysin mahdotonta.
Olisi ollut paljon parempi saneerata Kreikka vuosi sitten ja ottaa rysäys silloin vastaan. Pöly olisi laskeutunut ajat sitten ja nyt kaikki jo investoisivat uuteen. Työllisyysaste olisi toinen, usko tulevaan olisi palannut ja asiat menisivät eteenpäin.
SIitä saakka kun Kreikan maksukykyä alettiin epäillä, osa rahojen pyörittäjistä siirtyi suoraan odottelumoodiin. Mitä enemmän tietoisuus kriisistä on levinnyt, sitä useampi on siirtynyt odottelemaan, ja nyt kaikki jo odottelevat, sillä kukaan ei enää usko siihen, että tämä kriisi voitaisiin vain lakaista maton alle ilman jonkunlaista rysähdystä. Toistaiseksi ei tapahdu mitään vaan annetaan lausuntoja, että rysähdys estetään. Tämä maksaa joka päivä maailmantaloudelle hirveitä summia ja näihin verrattuna Kreikan koko valtionvelka on hyttysen surinaa, kuten myös Italian, Espanjan, Portugalin ja Irlannin valtionvelka.
Tänään on tihkunut tietoon, että Kreikan veloista leikattaisiin puolikas mutta Kreikka pidetään eurossa. Juuri tällaisia ratkaisuja emme tarvitse. Jos tähän päädytään kuuden viikon miettimisen jälkeen joskus marraskuussa, huomaamme, että ympärillä kyllä rysähtää, mutta ongelma ei poistunut, sillä vaikka Kreikan veloista leikattaisiin puolikas, Kreikka ei siitä kilpailukykyiseksi muutu ja maa olisi edelleen euromaiden velkaisimpia. Tässä tilanteessa kukaan ei edelleenkään uskoisi Kreikan kykyyn selvitä edes tästä puolikkaasta velkapotista kun talous sukeltaa ja maassa vallitsee hulina ja kaaos, joten Kreikka ei palaisi millään tavoin osaksi maailman talousjärjestelmää vaan olisi tukiaisten varassa loputtomiin.
Näin tekemällä usko tulevaan ei palaa, sillä kaikki näkevät mielessään sen, että tarvitaan vielä toinenkin rysähdys. Jos Kreikka halutaan pitää eurossa, sen velat pitää mitätöidä 75-80-prosenttisesti ja sittenkin avustaa sitä tukevasti toteuttamaan yhteiskunnassa massiivinen rakennemuutos vuosikymmenen kuluessa. Tämän odottelu maksaa näitä odottelumiljardeja. Työllisyys pysyy heikkona korkean tuottavuuden töissä ja kun valkokaulustyöläisillä menee huonosti ja he pakkomyyvät asuntojaan, huonosti menee rakentamisessa, palveluissa ja kaikkialla muuallakin.
Nyt pitäisi ymmärtää viimeistä vuotta katsomalla, että odottelemalla asiat eivät tule kuntoon.
Kreikan 50% velkajärjestely on juuri sellainen pelleilevä farssi, joita on nähty vuoden päivät. Jos se olisi tehty vuosi sitten, se olisi ollut riittävä teko, mutta nyt se ei enää riitä. Päättäjien pitäisi ymmärtää, että maailmantalous ei ole koskaan tai ainakaan viimeiseen 50 vuoteen ollut mikään rationaalinen olio, jota ohjaillaan numeroihin perustuvan timantinkovan tieteellisen analyysin perusteella.
Heidän pitäisi ymmärtää, että he käsikirjoittavat jännityselokuvaa.
Jännitysnäytelmä on ominaisuuksiltaan paljon lähempänä sitä, mikä meillä on käsillämme. Yleisö odottaa erilaisia kohtauksia ja erilaisia käänteitä. Emme tiedä aivan tarkkaan, mitä odotamme, mutta tiedämme yleisilmeen. Kun katsomme trilleriä, jossa hiiviskellään pimeässä metsässä ja kuuluu hiljaisena alkava bum bum bum bum -musiikki, jonka tahti ja voimakkuus pikku hiljaa kiihtyvät, oletamme, että nyt tapahtuu jotain. Jos puun takaa hyökkää murhaaja tai monsteri, olemme tyytyväisiä. Jos maa romahtaa jalkojen alta ja sieltä nousee pimeyden armeija lohikäärmeiden selässä, olemme haltioissamme. Jos musiikin soitto vain loppuu eikä tapahtunut mitään, katselemme toisiamme ja jäämme odottamaan, koska oikein tapahtuu. Emme voi uskoa, ettei tässä kohtaa tarinaa tapahtunut mitään, sillä tuntemamme konseptin mukaan siinä piti tapahtua jotakin.
Tarinan tarkat juonenkäänteet ovat käsikirjoittajan päätettävissä, mutta tarinan runko ei. Siinä pitää olla niitä elementtejä, joita yleisö odottaa siinä näkevänsä. Jos tarina vain päättyy ilman loppuhuipennusta, yleisö jää katselemaan toisiaan ja salissa kuuluu valojen sytyttyä tietävää kuiskuttelua “aaah, jatko-osa on tulossa!”
Nyt ei enää kelpaa se, että hieman päristetään rumpuja, mutta vampyyri ei hyökkääkään. Mitä kauemmin vitkutellaan, sitä kauemmin ihmiset vain istuvat salissa katsomassa tarinaa ja odottamassa vampyyrin hyökkäystä, ja tänä aikana he eivät tee juuri mitään tuottavaa.
Muuttunut poliittinen ilmapiiri?
25/09/11 20:32
Pääministeri Katainen on huolissaan siitä, että Suomen poliittinen ilmapiiri on muuttunut.
Poliittinen ilmapiiri on kyllä muuttunut, mutta se on lähinnä hyvä asia eikä uhka. Kataisen haikailemassa Suomessa puolueiden välillä ei ollut oleellisia eroja oikeastaan missään. Seurauksena tästä politiikassa vallitsi yhden ainoan totuuden malli, jossa oli sisäänrakennettuna etuna ja haittana se,
että kun politiikka oli hyvää (=taloudessa meni niin hyvin, että poliitikkojen ei tarvinnut tehdä paljon mitään muuta kuin jakaa lisää rahaa joka suuntaan), kaikki hallituskoalitiot pääsivät lopulta varsin samaan tulokseen. Haitta on se, että kun politiikka on huonoa (=taloudessa menee niin huonosti, että poliitikkojen pitäisi tehdä ikäviä päätöksiä), kaikki hallituskoalitiot pääsevät lopulta varsin samaan tulokseen.
Onhan Suomessa venyttykin. 90-luvun alkupuolen lamasta ja velkakriisistä toipuminen vaati poliitikoilta enemmän. Suomen muuttuminen Euroopan Kreikaksi vältettiin, mutta poliitikkoja on kritisoitu kriisin varsin huonosta hoidosta. Pankkien avustamisen rahat päätyivät lopulta ruotsalaisille kapitalisteille kun pankkien osakkeita ei otettu valtiolle ja myyty myöhemmin hyvään hintaan kuten Norjassa tehtiin. Yksityishenkilöiden valuuttaluotoista ja takausvastuista aiheutuneet ongelmat hoidettiin huonosti, sillä niitä ei hoidettu ollenkaan poikkeuksellisten aikojen poikkeuksellisina tapahtumina vaan normaaleina velka-asioina, joissa ihmiset menettävät kaiken omaisuutensa, kaiken tulevan omaisuutensa ja kaiken uskonsa tulevaan. Jos edes tämä puoli olisi hoidettu toisin vastineeksi pankkituesta, sosiaaliset ongelmat, yritysten massakaatuminen ja arvo-omaisuuden päätyminen pankkeja lähellä oleville tahoille pilkkahintaan olisi voitu välttää.
Kaikkia näitä ratkaisuja kohtaan esitettiin kritiikkiä, voimakastakin kritiikkiä, jo silloin kuin niitä tehtiin. Mutta koska tuolloinkin Suomi oli yhden totuuden yhteiskunta, kritiikkiä ei kuunneltu eikä vakavasti otettavien puolueiden riveistä juuri esitetty vakavasti otettavia vaihtoehtoja.
Nyt talous on taas kuralla ja ongelma on syvempi kuin 90-luvun alussa. Taloussukellus on todennäköisesti nyt syvempi kuin silloin ja silloin meillä oli etunamme kilpailukykyinen kansantalous ja yrityskenttä, joka oli valmis vastaamaan laman loppumisen tarjoamaan tilaisuuteen. Nyt ongelmana ei ole yksinomaan yleinen lama ja julkisen sektorin velkaantuminen vaan se, että Suomi on tällä hetkellä huonossa iskussa. Suomessa maksettiin vanhojen palkankorotuskierrosten massiivisia palkankorotuksia vielä tämän vuoden alussa kun
kilpailijamaissa tarjottiin palkanalennuksia ja nollalinjaa. Nollalinja ei maistu nytkään koska inflaatio laukkaa, mutta koska maltilliset palkankorotukset maistuvat edelleen saksalaisille, kilpailukykymme rapisee lisää.
Lisäksi suomalainen yrityselämä on pysähtyneessä tilassa. Savupiipputeollisuuden ulosliputus on jäänyt kesken ja edelleen kuvitellaan, että raskas teollisuus nostaa Suomen suosta. Ei nosta, sillä korealaiset tekevät näitä juttuja halvemmalla ja paremmin nykyään. Mitään sellaisia rakenteita ei ole olemassa, joilla merkittävästi autettaisiin uusien yritysten syntymistä sekä niiden kasvua maailmanluokkaan. Kusiputkille on tarjolla kaunokirjallisiin ansioihin perustuvia avustuksia, mutta Suomessa ei ole mitään rakenteita, joilla kannustettaisiin suomalaisia yrityksiä kasvamaan ja kansainvälistymään suomalaisina eikä muuttumaan kasvuvaiheessa ulkomaisten firmojen tytäryhtiöiksi.
Nyt pitäisi tehdä jotakin.
Valtiontalous pitäisi tasapainottaa. Julkinen sektori tekee paikoitellen arvokastakin työtä, mutta se kuitenkin vain syö ja uudelleenjakaa sitä varallisuutta, jonka yksityinen sektori tienaa. Yksityisen sektorin tienaajat pitäisi ottaa viimein vakavasti myös politiikassa. Nythän poliitikot eivät ole tästä puolesta kovinkaan kiinnostuneita vaan ainoastaan julkisista palveluista. Olkoon näin, mutta julkisten palvelujen rahoituksen turvaaminen on mielestäni huomattavasti tärkeämpi ja lähempänä politikkan keskiötä oleva asia kuin se, mikä on perusturvan taso. Jos ei ole rahoittajaa, ei ole palveluja ja perusturvaakaan, paitsi tietysti jos Suomessa kuvitellaan, että voimme olla Pohjolan Kreikka, joka vain vippaa loputtomasti ja rahoittaa näin julkisen sektorin törsäyksen humpuukiin ja ihmisten yleisen vetelehdinnän.
Nyt politiikasta pitäisi siivota joutavat tukiaisten tasoihin, pieniin palveluasioihin ja savupiipputeollisuutta suosiviin veroratkaisuihin liittyvät asiat virkamiestyöksi tai alemman tason visiireille. Etulinjan pitäisi ruveta rakentamaan Suomea sellaiseksi, että Suomessa kannattaisi perustaa yrityksiä, kasvattaa niitä, listata ne pörssiin ja valloittaa maailma.
Kun puhutaan yritysten ja yrittämisen auttamisesta, tällä ei ole juuri mitään tekemistä yrityksiltä kerättävien verojen kanssa. Jos yrittäjäjärjestöt ja EK päästetään neuvomaan, heidän neuvonsa on alentaa hirveästi kaikkia veroja, sillä nämä marmatusautomaatit eivät kykene muuhun. Järjettömien marinoiden tyyppiesimerkki on verotuki tuotekehitykselle. Tässä ei ole päätä eikä häntää, sillä tuotekehitykseen menevistä rahoista ei makseta veroa nytkään vaan veroa maksetaan yrityksen voitosta, joka on siis tulot miinus kulut jos joku ei yrittäjäjärjestöissä tiedä. Kun marinan ydinajatus on vaatia veroja nollaa pienemmäksi, voidaan varsin vaivatta päätellä, ettei Suomi näilläkään eväillä lähde nousuun.
Olen kirjoittanut aikaisemmin omia ajatuksiani siitä, miten yrityksiä pitäisi alkuun ja kasvuun auttaa
enkä toista niitä nyt. Oleellista on kuitenkin ruveta tekemään jotakin. Väärienkin päätösten tekeminen on tässä tilanteessa parempi kuin vätystely, sillä jos ylipäätään tehdään jotakin, voidaan vääriksi osoittautuneita ratkaisuja myös purkaa. Valtaosassa asioita ei ole edes mitään ihmelääkereseptejä vaan pitää kokeilla monella rintamalla, katsoa mikä toimii, jalostaa toimivaa paremmaksi, korjata huonosti toimivaa hyvin toimivaksi ja hylätä huonot ja haitalliset rakenteet.
Katainen ei kuitenkaan vaadi mitään tällaista, vaan vaatii vanhan konsensuspolitiikan paluuta. Oikeasti Katainen siis vaatii, että muiden pitäisi kysyä häneltä, mikä on totta. Jos Kataisella on käsitys siitä, mitä pitäisi tehdä, hänen pitäisi viimein esitellä agendansa eikä vain nysvätä joutavien asioiden kimpussa.
On Kataisen marinassa jotain perääkin. Nyt kun persujen nousu ja maalaisliiton mahalasku on tuonut ainakin hetkeksi politiikkaan retorisen tason vaihtoehtoja, jonka todellista vaihtoehtoisuutta tosin epäilen käytännössä vahvasti, jokainen puolue yrittää nyt kilvan erottua toisistaan.
Kaksipuoluemaassa toimii hyvin se, että puolueet ovat täysin vastakkaista mieltä kaikista asioista. Koalitiomalleissa ei näin ole vaan jostain pitäisi kyetä sopimaan ja löytää jotain yhteisiä suuria linjoja. Nykyisessä hallituksessa on kuusi puoluetta, jotka käyvät kaikki vaalikampanjaa odottaen maan ajautuvan ennenaikaisiin vaaleihin. Nyt kaikki puolueet änkyttävät jatkuvasti jostakin ja nostavat asioita ehdottomiksi kynnyskysymyksiksi. Julkisuudessa riidellään jatkuvasti hallituksen sisäisistä asioista, ja ennen kuin ensimmäistäkään neuvottelukierrosta asiasta on käyty, puolueiden puheenjohtajat ilmoittavat, että tästä ei sitten neuvotella.
Koalitiohallituksissa ei toimita näin. Tämä hallitus ei selvästi kykene toimimaan oikein, joten uudet vaalit voisivat olla paikallaan, mutta vaaleja ei kannata järjestää ennen kuin puolueilla on sanottavanaan jotakin politiikan keskeisistä kysymyksistä.
Poliittinen ilmapiiri on kyllä muuttunut, mutta se on lähinnä hyvä asia eikä uhka. Kataisen haikailemassa Suomessa puolueiden välillä ei ollut oleellisia eroja oikeastaan missään. Seurauksena tästä politiikassa vallitsi yhden ainoan totuuden malli, jossa oli sisäänrakennettuna etuna ja haittana se,
Onhan Suomessa venyttykin. 90-luvun alkupuolen lamasta ja velkakriisistä toipuminen vaati poliitikoilta enemmän. Suomen muuttuminen Euroopan Kreikaksi vältettiin, mutta poliitikkoja on kritisoitu kriisin varsin huonosta hoidosta. Pankkien avustamisen rahat päätyivät lopulta ruotsalaisille kapitalisteille kun pankkien osakkeita ei otettu valtiolle ja myyty myöhemmin hyvään hintaan kuten Norjassa tehtiin. Yksityishenkilöiden valuuttaluotoista ja takausvastuista aiheutuneet ongelmat hoidettiin huonosti, sillä niitä ei hoidettu ollenkaan poikkeuksellisten aikojen poikkeuksellisina tapahtumina vaan normaaleina velka-asioina, joissa ihmiset menettävät kaiken omaisuutensa, kaiken tulevan omaisuutensa ja kaiken uskonsa tulevaan. Jos edes tämä puoli olisi hoidettu toisin vastineeksi pankkituesta, sosiaaliset ongelmat, yritysten massakaatuminen ja arvo-omaisuuden päätyminen pankkeja lähellä oleville tahoille pilkkahintaan olisi voitu välttää.
Kaikkia näitä ratkaisuja kohtaan esitettiin kritiikkiä, voimakastakin kritiikkiä, jo silloin kuin niitä tehtiin. Mutta koska tuolloinkin Suomi oli yhden totuuden yhteiskunta, kritiikkiä ei kuunneltu eikä vakavasti otettavien puolueiden riveistä juuri esitetty vakavasti otettavia vaihtoehtoja.
Nyt talous on taas kuralla ja ongelma on syvempi kuin 90-luvun alussa. Taloussukellus on todennäköisesti nyt syvempi kuin silloin ja silloin meillä oli etunamme kilpailukykyinen kansantalous ja yrityskenttä, joka oli valmis vastaamaan laman loppumisen tarjoamaan tilaisuuteen. Nyt ongelmana ei ole yksinomaan yleinen lama ja julkisen sektorin velkaantuminen vaan se, että Suomi on tällä hetkellä huonossa iskussa. Suomessa maksettiin vanhojen palkankorotuskierrosten massiivisia palkankorotuksia vielä tämän vuoden alussa kun
Lisäksi suomalainen yrityselämä on pysähtyneessä tilassa. Savupiipputeollisuuden ulosliputus on jäänyt kesken ja edelleen kuvitellaan, että raskas teollisuus nostaa Suomen suosta. Ei nosta, sillä korealaiset tekevät näitä juttuja halvemmalla ja paremmin nykyään. Mitään sellaisia rakenteita ei ole olemassa, joilla merkittävästi autettaisiin uusien yritysten syntymistä sekä niiden kasvua maailmanluokkaan. Kusiputkille on tarjolla kaunokirjallisiin ansioihin perustuvia avustuksia, mutta Suomessa ei ole mitään rakenteita, joilla kannustettaisiin suomalaisia yrityksiä kasvamaan ja kansainvälistymään suomalaisina eikä muuttumaan kasvuvaiheessa ulkomaisten firmojen tytäryhtiöiksi.
Nyt pitäisi tehdä jotakin.
Valtiontalous pitäisi tasapainottaa. Julkinen sektori tekee paikoitellen arvokastakin työtä, mutta se kuitenkin vain syö ja uudelleenjakaa sitä varallisuutta, jonka yksityinen sektori tienaa. Yksityisen sektorin tienaajat pitäisi ottaa viimein vakavasti myös politiikassa. Nythän poliitikot eivät ole tästä puolesta kovinkaan kiinnostuneita vaan ainoastaan julkisista palveluista. Olkoon näin, mutta julkisten palvelujen rahoituksen turvaaminen on mielestäni huomattavasti tärkeämpi ja lähempänä politikkan keskiötä oleva asia kuin se, mikä on perusturvan taso. Jos ei ole rahoittajaa, ei ole palveluja ja perusturvaakaan, paitsi tietysti jos Suomessa kuvitellaan, että voimme olla Pohjolan Kreikka, joka vain vippaa loputtomasti ja rahoittaa näin julkisen sektorin törsäyksen humpuukiin ja ihmisten yleisen vetelehdinnän.
Nyt politiikasta pitäisi siivota joutavat tukiaisten tasoihin, pieniin palveluasioihin ja savupiipputeollisuutta suosiviin veroratkaisuihin liittyvät asiat virkamiestyöksi tai alemman tason visiireille. Etulinjan pitäisi ruveta rakentamaan Suomea sellaiseksi, että Suomessa kannattaisi perustaa yrityksiä, kasvattaa niitä, listata ne pörssiin ja valloittaa maailma.
Kun puhutaan yritysten ja yrittämisen auttamisesta, tällä ei ole juuri mitään tekemistä yrityksiltä kerättävien verojen kanssa. Jos yrittäjäjärjestöt ja EK päästetään neuvomaan, heidän neuvonsa on alentaa hirveästi kaikkia veroja, sillä nämä marmatusautomaatit eivät kykene muuhun. Järjettömien marinoiden tyyppiesimerkki on verotuki tuotekehitykselle. Tässä ei ole päätä eikä häntää, sillä tuotekehitykseen menevistä rahoista ei makseta veroa nytkään vaan veroa maksetaan yrityksen voitosta, joka on siis tulot miinus kulut jos joku ei yrittäjäjärjestöissä tiedä. Kun marinan ydinajatus on vaatia veroja nollaa pienemmäksi, voidaan varsin vaivatta päätellä, ettei Suomi näilläkään eväillä lähde nousuun.
Olen kirjoittanut aikaisemmin omia ajatuksiani siitä, miten yrityksiä pitäisi alkuun ja kasvuun auttaa
Katainen ei kuitenkaan vaadi mitään tällaista, vaan vaatii vanhan konsensuspolitiikan paluuta. Oikeasti Katainen siis vaatii, että muiden pitäisi kysyä häneltä, mikä on totta. Jos Kataisella on käsitys siitä, mitä pitäisi tehdä, hänen pitäisi viimein esitellä agendansa eikä vain nysvätä joutavien asioiden kimpussa.
On Kataisen marinassa jotain perääkin. Nyt kun persujen nousu ja maalaisliiton mahalasku on tuonut ainakin hetkeksi politiikkaan retorisen tason vaihtoehtoja, jonka todellista vaihtoehtoisuutta tosin epäilen käytännössä vahvasti, jokainen puolue yrittää nyt kilvan erottua toisistaan.
Kaksipuoluemaassa toimii hyvin se, että puolueet ovat täysin vastakkaista mieltä kaikista asioista. Koalitiomalleissa ei näin ole vaan jostain pitäisi kyetä sopimaan ja löytää jotain yhteisiä suuria linjoja. Nykyisessä hallituksessa on kuusi puoluetta, jotka käyvät kaikki vaalikampanjaa odottaen maan ajautuvan ennenaikaisiin vaaleihin. Nyt kaikki puolueet änkyttävät jatkuvasti jostakin ja nostavat asioita ehdottomiksi kynnyskysymyksiksi. Julkisuudessa riidellään jatkuvasti hallituksen sisäisistä asioista, ja ennen kuin ensimmäistäkään neuvottelukierrosta asiasta on käyty, puolueiden puheenjohtajat ilmoittavat, että tästä ei sitten neuvotella.
Koalitiohallituksissa ei toimita näin. Tämä hallitus ei selvästi kykene toimimaan oikein, joten uudet vaalit voisivat olla paikallaan, mutta vaaleja ei kannata järjestää ennen kuin puolueilla on sanottavanaan jotakin politiikan keskeisistä kysymyksistä.
Mihin menette, eläkerahat?
24/09/11 10:43
Kreikkaa käytetään savuverhona kaikenlaisille asioille.
Muistammeko viime ajoilta yhtäkään painavaa puheenvuoroa siitä, miten pörssien romahtaminen ja valtioiden tuleva maksukyvyttömyys vaikuttaa eläkejärjestelmäämme? Minä en muista asiaa analysoidun.
(Ainakin) Suomessa eläkejärjestelmäkeskustelu on toivottoman yksipuolista. Kun eläkejärjestelmästä jotakin lausutaan, meille kerrotaan, että hyvin menee, ei riskejä, kaikki on hallinnassa, ongelmia ei ole, nykyiset ja tulevat eläkeläiset voivat huoletta hymyillä Isä Aurinkoisen lailla. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on kuulostanut hölynpölyltä jo viisi vuotta sitten ja kuulostaa edelleen? Käsissämme on talousromahdus, joka todennäköisesti on suurin sataan vuoteen ja ylittää vaikutuksissaan 30-luvun alun laman. 2. maailmansota oli lopulta hyttysen
surinaa tähän verrattuna, sillä sota ei kestänyt kuin kuusi vuotta ja käynnisti rivakan talousbuumin. Tämä lama on jo kestänyt neljä vuotta eikä osoita loppumisen merkkejä. Eikä ole näköpiirissä mitään laman päättymisen jälkeen alkavaa buumiakaan vaan lähinnä rajusta peruselämisinflaatiosta johtuva niukkuuden aika.
Eikö vieläkään ole eläkejärjestelmässä syytä huoleen? Jos ei ole, Suomen eläkejärjestelmä on kestävämpi kuin Cheyenne-vuoren sisään rakennettu komentokeskus.
Valveutunut lehtineekeri voisi nostaa koska hyvänsä kissan pöydälle. Kun eläkepommikeskustelu alkoi viitisen vuotta sitten, meille kerrottiin kaikennäköisten suurempien ja pienempien visiirien suilla, että mitään ongelmaa ei olekaan kunhan pörssi vain keulii sen 12% vuodessa kuten se on historiallisesti keulinut ja talouskasvu on kolmen prosentin paremmalla puolella. Näitä lausuntoja tungettiin joka tuutista, joten ei pitäisi olla vaikeaa löytää tänäänkin vallankahvassa olevaa poliitikkoa ja eläkekassapomoa, joiden lausuntoja olisi tarttunut kameraan. Heidät pitäisi vaatia esiin analysoimaan tilannetta nyt.
Nythän Suomen talous romahti yhtenä vuonna vajaat kahdeksan prosenttia ja kaikkina neljänä vuonna on jääty kolmen prosentin alle. Tänä vuonna saattaa pukata aivan hyvin miinusta taas. Pörssikurssit ovat romahtaneet puoleen. Valtionlainoihin tehdyistä sijoituksista osa tulee jäämään saamatta. Jos näillä asioilla ei ole mitään vaikutusta eläkejärjestelmän kestävyyteen, miksi näitä parametreja ylipäätään tyrkytettiin meille silloin kun niillä perusteltiin, että hyvin menee?
Käsissämme on kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei ole erityisen miellyttävä.
Ensimmäinen on se, että kukaan ei yksinkertaisesti tiedä. Meille on syötetty jatkuvasti pelkkiä arvauksia eläkejärjestelmän tilasta ja syötetään edelleen. Kukaan noita rahoja veivaava ei oikeasti tiedä, mihin raha riittää ja paljonko omaisuuden myynnistä käytännössä saadaan. Tässä skenaariossa pelottaa se, että Suomen suurimpia sijoituksia veivaavat ja sääntelevät ihmiset, jotka eivät ymmärrä työstään tuon taivaallista eivätkä kehtaa sitä edes ääneen tunnustaa. Jos kukaan ei tiedä, sekä eläketurva että kaikki tulevaisuuden toimenpiteet ovat puhtaita arvauksia, eikä kenenkään kannata suunnitella tulevaisuuttaan tulevien tai nykyisten eläkkeiden, eläkelupausten tai veroasteen varaan. Jos nykyiset laskelmat eivät perustu tietoon ja faktoihin vaan arvauksiin ja toiveiden tynnyriin, on melko selvää, että toteuma ei tule olemaan ennustuksen kaltainen.
Delfoissa kun on oraakkelin paikka edelleen auki eikä sinne näytä suurta hakua käynnistyneen suomalaisista eläkeasiantuntijoiden korkeista tehtävistä.
Toinen skenaario on se, että meille valehdellaan. Eläkejärjestelmän tila kyllä tiedetään, mutta totuus halutaan pimittää ihmisiltä.
Tässä välissä käsittelen kaksi eläkejärjestelmän tilaan myöskin vaikuttavaa asiaa. Näistä enemmän esillä ollut on eläkkeelläoloajan piteneminen. Odotettu elinikä kasvaa kohisten mutta eläkkeellejäänti-ikä ei kasva kohisten. Saman rahan pitäisi siis riittää pidemmälle ajalle. Vaikka Matematiikan peruskurssi A2 livahtikin Otaniemessä läpi vasta 27. yrityksellä, pidän silti melko selvänä, että yhtälö, jossa jaettavan määrä ei ainakaan kasva, jakajan määrä kasvaa ja osamäärän pitäisi pysyä ennallaan, ei perustu tuntemaamme matematiikkaan.
Vähemmän mainittu on eläkejärjestelmiin liittyvä rakenteellinen ongelma, joka aiheutuu siitä, että kaikkien eläkkeitä ylipäätään kartuttaneiden maiden väestöpyramidit ovat samassa asennossa. Eläkejärjestelmälaskelmat ovat perustuneet oletukselle, että osakekurssit nousevat jonkun verran vuosittain. Tätä perustellaan historialla, sillä näin on sodan jälkeen ollut, mutta toisaalta eläkejärjestelmät luotiin juuri sodan jälkeen ja hiukan myöhemmin ne
alkoivat kerätä suurten ikäluokkien eläkesäästöjä sisäänsä. Nämä valtavat sijoittajat ovat siis olleet 60 vuotta pelkästään osakemarkkinoiden ostolaidalla. Kun kyse on maailman suurimpien pääomien veivaamisesta, on melko luontevaa olettaa, että osa osakekurssien historiallisesta noususta on itse asiassa eläkejärjestelmien tekemien sijoitusten ansiota. Jos nämä rahat olisivat olleet jossain muualla, ne eivät olisi päätyneet osakemarkkinoille täysimääräisenä.
Nyt väestöpyramidi on toisin päin kallellaan. Nuoria on vähän ja eläkeläisiä on paljon. Eläkejärjestelmät siis siirtyvät kaikki myyntilaidalle, sillä niiden pitää kyetä maksamaan eläkkeet. Kuka nuo osakkeet oikein ostaa ja mihin hintaan? Jos eläkejärjestelmillä oli osakekursseja ylös pumppaava vaikutus tähän saakka, nyt tuo vaikutus kääntyy vastakkaiseksi ja ne ryhtyvät omilla myynneillään painamaan kurssitasoa alaspäin. Onko tämä otettu laskelmissa huomioon? Ei tietenkään ole. Kaikki eläkekassat ajattelevat, että ne yksin ovat liian pieniä maailman osakemarkkinoita heiluttamaan, mutta väestöpyramidista näemme, että ne kaikki ovat yksinään ja toisistaan riippumatta täysin samassa asennossa.
Mutta tähän toiseen skenaarioon. Eläkejärjestelmien perustana olevat kasvuluvut ovat osoittautuneet epätosiksi. Osakemarkkinat ovat romahtaneet. Mikään sijoitus ei tällä hetkellä tuota kovin hyvin. Elinikä nousee. Myymään pakotetut eläkerahastot painavat osakekursseja jatkossakin tai parhaassakin tapauksessa hillitsevät kurssinousua. Entäpä jos tämä kaikki tiedetään, mutta sitä ei vain meille kerrota?
Syitä salata tämä on pajon. Jos eläkejärjestelmä on kestämätön, siitä seuraa asioita, joita poliitikot eivät halua käsitellä ja joita ei edes oikein voida ratkaista nyt. Jos oletetaan, että eläkejärjestelmissä on suuri vajaus, se pitää ratkaista jotenkin. Jos alennetaan nykyisten eläkeläisten eläkkeitä, se on poliittisesti melko mahdotonta ennen kuin kassanpohja todella pilkottaa. Tämä ratkaisu olisi epäreilu siinä mielessä, että eläkeläisillä ei ole juuri mahdollisuutta työllä enää paikata omaa tilannettaan. Reilu se olisi siinä mielessä, että kyseessä on heidän itsensä säästämä potti ja se riittää siihen mihin riittää. Jos oltaisiin säästetty enemmän, rahaa riittäisi pidemmälle.
Kun tätä ei käytännössä saada toteutettua ennen täydellistä romahdusta ja kädestä suuhun elämiseen siirtymistä, kääntyvät katseemme nuorempiin. Mitä tapahtuu, jos tämän päivän työikäisille kerrotaan, etteivät he mitään eläkettä tule saamaan isojen eläkemaksujensa vastapainoksi, sillä heidän eläkerahansa eivät päädy säästöön vaan eläkkeiksi nykyisille eläkeläisille ja sitten kun he itse ovat eläkkeellä, luvattuja säästöjä ja eläkkeitä ei olekaan? Tuloksena on tietenkin kapina, jonka päässä on henkilökohtainen eläketili nuoremmille. Tämä kuitenkin romauttaa nykyisten eläkeläisten eläketurvan täysin, sillä se perustuu isolta osin siihen, että eläkemaksuina sisään maksettavasta rahasta vain pieni osa on ennenkään päätynyt säästöön ja loppu on maksettu suoraan eläkkeinä ulos. Jos tämä runsaudensarvi kuivaa ja kaikki eläkkeet joudutaan maksamaan eläkekassojen omaisuudesta, kaivo on heidän osaltaan kuiva alle kymmenessä vuodessa.
Jos taas asiaa ei ratkaista näin mutta nuoremmille kerrotaan totuus, heidän on pakko ruveta säästämään omaa eläkettään itse. Kun eläkemaksut eivät siitä alene vaan pikemminkin nousevat ja lisäksi tulee oma henkilökohtainen säästäminen, koko yhteiskunta kääntyy säästömoodiin, mikä romauttaa talouskasvun ja työllisyyden. Ei meillä tähän olisi oikein varaa.
Jäljelle jää valehtelu. Uskotellaan, että asiat ovat hyvin vaikkeivät olekaan, siinä toivossa, että kukaan ei huomaa mitään.
Muistammeko viime ajoilta yhtäkään painavaa puheenvuoroa siitä, miten pörssien romahtaminen ja valtioiden tuleva maksukyvyttömyys vaikuttaa eläkejärjestelmäämme? Minä en muista asiaa analysoidun.
(Ainakin) Suomessa eläkejärjestelmäkeskustelu on toivottoman yksipuolista. Kun eläkejärjestelmästä jotakin lausutaan, meille kerrotaan, että hyvin menee, ei riskejä, kaikki on hallinnassa, ongelmia ei ole, nykyiset ja tulevat eläkeläiset voivat huoletta hymyillä Isä Aurinkoisen lailla. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on kuulostanut hölynpölyltä jo viisi vuotta sitten ja kuulostaa edelleen? Käsissämme on talousromahdus, joka todennäköisesti on suurin sataan vuoteen ja ylittää vaikutuksissaan 30-luvun alun laman. 2. maailmansota oli lopulta hyttysen
Eikö vieläkään ole eläkejärjestelmässä syytä huoleen? Jos ei ole, Suomen eläkejärjestelmä on kestävämpi kuin Cheyenne-vuoren sisään rakennettu komentokeskus.
Valveutunut lehtineekeri voisi nostaa koska hyvänsä kissan pöydälle. Kun eläkepommikeskustelu alkoi viitisen vuotta sitten, meille kerrottiin kaikennäköisten suurempien ja pienempien visiirien suilla, että mitään ongelmaa ei olekaan kunhan pörssi vain keulii sen 12% vuodessa kuten se on historiallisesti keulinut ja talouskasvu on kolmen prosentin paremmalla puolella. Näitä lausuntoja tungettiin joka tuutista, joten ei pitäisi olla vaikeaa löytää tänäänkin vallankahvassa olevaa poliitikkoa ja eläkekassapomoa, joiden lausuntoja olisi tarttunut kameraan. Heidät pitäisi vaatia esiin analysoimaan tilannetta nyt.
Nythän Suomen talous romahti yhtenä vuonna vajaat kahdeksan prosenttia ja kaikkina neljänä vuonna on jääty kolmen prosentin alle. Tänä vuonna saattaa pukata aivan hyvin miinusta taas. Pörssikurssit ovat romahtaneet puoleen. Valtionlainoihin tehdyistä sijoituksista osa tulee jäämään saamatta. Jos näillä asioilla ei ole mitään vaikutusta eläkejärjestelmän kestävyyteen, miksi näitä parametreja ylipäätään tyrkytettiin meille silloin kun niillä perusteltiin, että hyvin menee?
Käsissämme on kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei ole erityisen miellyttävä.
Ensimmäinen on se, että kukaan ei yksinkertaisesti tiedä. Meille on syötetty jatkuvasti pelkkiä arvauksia eläkejärjestelmän tilasta ja syötetään edelleen. Kukaan noita rahoja veivaava ei oikeasti tiedä, mihin raha riittää ja paljonko omaisuuden myynnistä käytännössä saadaan. Tässä skenaariossa pelottaa se, että Suomen suurimpia sijoituksia veivaavat ja sääntelevät ihmiset, jotka eivät ymmärrä työstään tuon taivaallista eivätkä kehtaa sitä edes ääneen tunnustaa. Jos kukaan ei tiedä, sekä eläketurva että kaikki tulevaisuuden toimenpiteet ovat puhtaita arvauksia, eikä kenenkään kannata suunnitella tulevaisuuttaan tulevien tai nykyisten eläkkeiden, eläkelupausten tai veroasteen varaan. Jos nykyiset laskelmat eivät perustu tietoon ja faktoihin vaan arvauksiin ja toiveiden tynnyriin, on melko selvää, että toteuma ei tule olemaan ennustuksen kaltainen.
Delfoissa kun on oraakkelin paikka edelleen auki eikä sinne näytä suurta hakua käynnistyneen suomalaisista eläkeasiantuntijoiden korkeista tehtävistä.
Toinen skenaario on se, että meille valehdellaan. Eläkejärjestelmän tila kyllä tiedetään, mutta totuus halutaan pimittää ihmisiltä.
Tässä välissä käsittelen kaksi eläkejärjestelmän tilaan myöskin vaikuttavaa asiaa. Näistä enemmän esillä ollut on eläkkeelläoloajan piteneminen. Odotettu elinikä kasvaa kohisten mutta eläkkeellejäänti-ikä ei kasva kohisten. Saman rahan pitäisi siis riittää pidemmälle ajalle. Vaikka Matematiikan peruskurssi A2 livahtikin Otaniemessä läpi vasta 27. yrityksellä, pidän silti melko selvänä, että yhtälö, jossa jaettavan määrä ei ainakaan kasva, jakajan määrä kasvaa ja osamäärän pitäisi pysyä ennallaan, ei perustu tuntemaamme matematiikkaan.
Vähemmän mainittu on eläkejärjestelmiin liittyvä rakenteellinen ongelma, joka aiheutuu siitä, että kaikkien eläkkeitä ylipäätään kartuttaneiden maiden väestöpyramidit ovat samassa asennossa. Eläkejärjestelmälaskelmat ovat perustuneet oletukselle, että osakekurssit nousevat jonkun verran vuosittain. Tätä perustellaan historialla, sillä näin on sodan jälkeen ollut, mutta toisaalta eläkejärjestelmät luotiin juuri sodan jälkeen ja hiukan myöhemmin ne
Nyt väestöpyramidi on toisin päin kallellaan. Nuoria on vähän ja eläkeläisiä on paljon. Eläkejärjestelmät siis siirtyvät kaikki myyntilaidalle, sillä niiden pitää kyetä maksamaan eläkkeet. Kuka nuo osakkeet oikein ostaa ja mihin hintaan? Jos eläkejärjestelmillä oli osakekursseja ylös pumppaava vaikutus tähän saakka, nyt tuo vaikutus kääntyy vastakkaiseksi ja ne ryhtyvät omilla myynneillään painamaan kurssitasoa alaspäin. Onko tämä otettu laskelmissa huomioon? Ei tietenkään ole. Kaikki eläkekassat ajattelevat, että ne yksin ovat liian pieniä maailman osakemarkkinoita heiluttamaan, mutta väestöpyramidista näemme, että ne kaikki ovat yksinään ja toisistaan riippumatta täysin samassa asennossa.
Mutta tähän toiseen skenaarioon. Eläkejärjestelmien perustana olevat kasvuluvut ovat osoittautuneet epätosiksi. Osakemarkkinat ovat romahtaneet. Mikään sijoitus ei tällä hetkellä tuota kovin hyvin. Elinikä nousee. Myymään pakotetut eläkerahastot painavat osakekursseja jatkossakin tai parhaassakin tapauksessa hillitsevät kurssinousua. Entäpä jos tämä kaikki tiedetään, mutta sitä ei vain meille kerrota?
Syitä salata tämä on pajon. Jos eläkejärjestelmä on kestämätön, siitä seuraa asioita, joita poliitikot eivät halua käsitellä ja joita ei edes oikein voida ratkaista nyt. Jos oletetaan, että eläkejärjestelmissä on suuri vajaus, se pitää ratkaista jotenkin. Jos alennetaan nykyisten eläkeläisten eläkkeitä, se on poliittisesti melko mahdotonta ennen kuin kassanpohja todella pilkottaa. Tämä ratkaisu olisi epäreilu siinä mielessä, että eläkeläisillä ei ole juuri mahdollisuutta työllä enää paikata omaa tilannettaan. Reilu se olisi siinä mielessä, että kyseessä on heidän itsensä säästämä potti ja se riittää siihen mihin riittää. Jos oltaisiin säästetty enemmän, rahaa riittäisi pidemmälle.
Kun tätä ei käytännössä saada toteutettua ennen täydellistä romahdusta ja kädestä suuhun elämiseen siirtymistä, kääntyvät katseemme nuorempiin. Mitä tapahtuu, jos tämän päivän työikäisille kerrotaan, etteivät he mitään eläkettä tule saamaan isojen eläkemaksujensa vastapainoksi, sillä heidän eläkerahansa eivät päädy säästöön vaan eläkkeiksi nykyisille eläkeläisille ja sitten kun he itse ovat eläkkeellä, luvattuja säästöjä ja eläkkeitä ei olekaan? Tuloksena on tietenkin kapina, jonka päässä on henkilökohtainen eläketili nuoremmille. Tämä kuitenkin romauttaa nykyisten eläkeläisten eläketurvan täysin, sillä se perustuu isolta osin siihen, että eläkemaksuina sisään maksettavasta rahasta vain pieni osa on ennenkään päätynyt säästöön ja loppu on maksettu suoraan eläkkeinä ulos. Jos tämä runsaudensarvi kuivaa ja kaikki eläkkeet joudutaan maksamaan eläkekassojen omaisuudesta, kaivo on heidän osaltaan kuiva alle kymmenessä vuodessa.
Jos taas asiaa ei ratkaista näin mutta nuoremmille kerrotaan totuus, heidän on pakko ruveta säästämään omaa eläkettään itse. Kun eläkemaksut eivät siitä alene vaan pikemminkin nousevat ja lisäksi tulee oma henkilökohtainen säästäminen, koko yhteiskunta kääntyy säästömoodiin, mikä romauttaa talouskasvun ja työllisyyden. Ei meillä tähän olisi oikein varaa.
Jäljelle jää valehtelu. Uskotellaan, että asiat ovat hyvin vaikkeivät olekaan, siinä toivossa, että kukaan ei huomaa mitään.
Kiintiöitä naisille
22/09/11 12:23
Paavo Arhinmäki vaatii naiskiintiöitä yritysten hallituksiin.
Aihe ei ole millään tavoin uusi, mutta kiistanalainen se kyllä on. Itse olen kiintiöitä vastaan tässä asiassa lähinnä siksi, että olen niitä vastaan kaikissa muissakin asioissa. Näen kiintiöt epäreiluna rakennelmana, joilla voidaan korjata tilastoja muttei yksilöiden välistä vääryyden kokemisen määrää.
Jos A:n ja B:n välisessä valintatilanteessa B tulee valituksi ja A kokee tulleensa syrjityksi, kiintiöratkaisu on pakottaa seuraavassa valintatilanteessa C:n ja D:n välillä valitsemaan C, jolloin D todennäköisesti kokee tulleensa syrjityksi. Kyrsimisen määrä ei maailmassa muuttunut, se vain siirtyi toiseen paikkaan. Lisäksi tämä ratkaisu ei hyvittänyt A:lle mitään, oli hänen kokemansa vääryys sitten todellinen tai kuviteltu.
Kiintiöillä on vahvat puolustajansa enkä sinänsä nollaa heidän argumenttejaan. Pidän vain omiani painavampana.
Tarkoitus ei kuitenkaan ole jämpätä siitä, onko kiintiö itsessään hyvä vai paha. Tässä nimenomaisessa asiassa nimittäin ongelma on syvemmällä kuin vain yritysten hallituksissa. Ongelma alkaa jo koulun penkiltä eikä se tunnu siitä Suomen siilomaisilla työmarkkinoilla miksikään muuttuvan kun uranvaihto on tehty toivottoman vaikeaksi. Kiintiö hoitaa näin ollen vain oiretta eikä ongelmaa, on se sitten hyvä tai paha.
Yritysten hallituksiin ei rekrytoida aivan keitä hyvänsä vaan sinne valittavilla tulee useimmiten olla jotain meriittejä. Mitä lähempänä valtionyhtiötä ollaan, sitä vahvemmin meritoidutaan Kokoomuksen ja SDP:n jäsenkirjoilla, mutta yksityisellä puolella meriitit tehdään bisneksessä. Hallituksissa istuu lähinnä suurten yritysten ylimmässä johdossa olevia ihmisiä ja jonkun verran visionäärisiä yrittäjätaustaisia. Niissä ei istu hirveästi sairaanhoitajia, lastentarhanopeja tai julkisen sektorin byrokraatteja.
Jos otetaan tuo “rekrytointimateriaali” ja katsotaan sukupuolijakaumaa siinä, onkohan hallitusten nykyisessä kokoonpanossa enää suurtakaan eroa tähän? Ei välttämättä ole ja jos on, en tiedä, kumpaan suuntaan, sillä tuo joukko on perin miesvoittoista ja useimmissa hallituksissa on sentään jonkun verran naisia.
En tarjoa tämän väitteen tueksi tilastotietoja kun en jaksa niitä kerätä, mutta otan sen keskustelun vuoksi suunnilleen faktana. Nyt nimittäin kiintiöajatteluun johtava ajatuskulku on se, että hallitusten sukupuolijakauma on osoitus siitä, että valintaprosessi on syrjivä. Tämä ajatuskulku perustuu oletukseen, että kun kerran miehiä ja naisia on suunnilleen yhtä paljon, puolet ja puolet olisi tulos, joka ei herätä huomiota. Minä sen sijaan väitän, että todellisuudessa kandidaatit suuryritysten hallituksiin eivät ole koko kansa vaan hyvin spesifi osajoukko.
On nimittäin aivan mahdollista, että jos jotain syrjintää tapahtuu, sitä ei tapahdu hallituspaikkoja täytettäessä vaan jo jossain paljon alempana. Yrittäjäksi voi tietysti ruveta kuka hyvänsä, mutta yritysten johtoporras on lohduttoman miesvoittoista ja tästä putkesta meritoidutaan lopulta ehkä joskus hallituksiin. Onko tämä putki eri tasoillaan reilu vai syrjivä? Veikkaan, että kumpaakin, mutta ei aivan siten kuin on ajateltu.
Reiluuden elementtejä siinä on. Dilbertin kirjoittaja Scott Adams kuvasi lasikaton ongelmaa erässä kirjassaan jotenkin näin: kuvitellaan, että tarjolla on runsaasti rahaa tuottava unelmatyöpaikka, josta kilvoittelee mies ja nainen. Vieressä on lentokonehangaarillinen ylipainoisia miehiä. Paikan saa se, joka lupaa, ettei näe lapsiaan juuri koskaan ennen kuin on päässyt eläkkeelle ja joka on ensimmäisenä kulkenut tuon hangaarin lävitse ja pussannut jokaista lentokonehallin äijää paljaalle perseelle. Tehtävään tulisi valituksi mies, sillä hän olisi tunkenut käyntikorttinsa viiteensataan persvakoon ennen kuin nainen on lopettanut kirkumisen lasikatosta ja syrjinnästä.
Esimerkki on tietenkin melko tökerö, mutta se kuvaa jotenkin yrityselämän tikkaiden kiipimisen problematiikkaa.
Se vaatii henkilökohtaisia uhrauksia, runsasta ajankäyttöä, epämiellyttävien päätösten tekemistä ja toteuttamista ja monia muita asioita. Omat vähäiset kokemukseni osoittavat, että tämä tie on kyllä auki miehille ja naisille, mutta vain jos on valmis pelaamaan näiden tikapuiden säännöillä.
Syrjiviäkin elementtejä järjestelmässä on. Yksi liittyy vanhempainvapaisiin. Uraputken ensimmäinen porras on usein se, että korkeakoulutettu ihminen ryhtyy projektipäälliköksi. Ensin joutavaan projektiin ja jos menee hyvin, vaativampaan. Näiden vaativien projektien ongelma on se, että ne eivät useinkaan saa kusta. Ne eivät siis kestä sitä, että projektipäällikkö lähtee äitiyslomalle. Firman vaihtamista suunnittelevalle voi maksaa tukun rahaa ja ostaa hänet jäämään, mutta jos firma tarjoaa rahaa abortin teosta ettei projekti jää kesken, jokainen iltapäivälehti, poliitikko ja naisjärjestö ottaa tällaisen firman hampaisiinsa. Kun näihin tehtäviin usein tullaan kolmenkympin molemmin puolin, miehillä on etulyöntiasema sukupuolensa takia, ja he saattavat ehtiä kiipimään uraputkessa kymmenen vuotta ennen kuin naiset pääsevät sen ensimmäiselle portaalle.
Tähän on ehdotettu ratkaisuksi vanhempainvapaiden pakkopuolittamista, ja tämänsuuntaisia toimia on helppo kannattaa. Jos miehet pakotetaan kotiin isyyslomalle, miesten etulyöntiasema poistuu tai ainakin vähenee. Kaikkia ero- ja muita yksittäistapauksia ei saada ratkaistuksi täysin tasa-arvoisesti, mutta maailma ei ole täydellinen. Tehtyjen ehdotusten ongelma on se, etteivät ne kuitenkaan olisi valmiita nipistämään yhtään äitien nyt käyttämistä vapaista, joten lomien kokonaismäärä pitenisi reippaasti. Onkohan meillä varaa tähän kun ei Suomessa nytkään tehdä töitä kovin paljoa?
Tässä on mielestäni kuitenkin kyse oikeasta lähestymistavasta. Sen sijaan, että hyökätään tikkaiden huipulle väkisinkorjaamaan numeroita siellä, yritetäänkin poistaa epätasa-arvoa matkalla huipulle, ja tämäntyyppisiä toimenpiteitä on melko helppoa kannattaa.
Toinen syrjivä elementti ei teknisesti ole syrjintää. Koulutus ei nimittäin ole läheskään samanarvoista. Suomalainen työelämä palvoo insinöörejä ja syrjii humanisteja. Osin tämä johtuu yksinomaan yritysten luutuneista asenteista. Osin siitä, että yliopistot tuntuvat olevan toivottoman punavihreitä ja yrityselämään lähes vihamielisesti suhtautuvia paikkoja, joissa syötetään toisenlaisia luutuneita asenteita työnhakijoille, ja osa saa tartunnan.
Kun insinööreistä on valtaosa miehiä ja humanisteista valtaosa naisia
ja vain insinöörit etenevät rivakasti uraputkessa, on tässä sisäänrakennettu vinksallaanoloelementti. Minä väitän, että suomalaiset firmat hukkaavat toivottomasti lahjakkuutta keskittymällä lähinnä insinööreihin ja ekonomeihin. Lopulta vain harvassa tehtävässä on mitään väliä sillä, mitä koulussa on opetettu, joten firman kannattaisi palkata paras tyyppi eikä rillipäisintä insinööriä.
Tätä ongelmaa on vaikea ratkaista millään kiintiöllä, mutta jonkunnäköisen imago- ja asennemuutoskampanjan paikka tässä olisi.
Jotain reiluuden ja syrjinnän elementtejä sisältyy siihen, että uraputkessa pitää pärjätä uraputken ehdoilla. Kun kyse on historiallisesti ollut miesten maailmasta, sen tavat ja säännöt tuskin kelpaisivat ruotsalaisille tasa-arvokomiteoille. Kun kuitenkin takana on muutama tuhat vuotta historiaa, käytäntöjen muuttaminen kovin nopeasti on melko mahdotonta. Tämä järjestelmä ei välttämättä ole säännöiltään reilu mutta reilua on se, että kaikki suunnilleen tietävät nuo säännöt eikä niitä kähmitä missään kenenkään eduksi ja toisen vahingoksi.
Kun suurten yritysten hallituksissa on yhteensä muutama sata ihmistä, minkään todellisen tai kuvitellun ongelman korjaaminen tässä joukossa on melko lailla ajanhukkaa ennen kuin on korjattu putki matkalla sinne. Alempien tasojen ongelmien paljastaminen ja korjaaminen koskisi kymmeniä tai satoja tuhansia suomalaisia.
Väitän lisäksi, että näiden ongelmien korjaaminen ei edisty siten, että nimitetään lisää naisia pörssiyritysten hallituksiin, mikä on myös kiintiöitä puolustavien argumentti. Ajatellaan, että kun hallituksiin saadaan naisellinen pehmo-ote äijämeiningin sijaan, asiat alkavat korjata itseään ylimmän johdon esimerkillä. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä aivan hallituspaikan tuntumaan itsensä kilvoitellut nainen ei ole pehmeistä arvoista lässyttävä Viivi Vihersönkelö vaan timantinkova, älykäs ja uralleen täysin omistautunut bisnesihminen, joka on todennäköisesti joutunut erilaisten alemman asteen epäreiluuksien takia olemaan äijäkkäämpi kuin yksikään äijä päästäkseen siihen saakka mihin on päässyt.
Heihin verrattuna valtaosa hallitusten miehistä vaikuttaa pullantuoksuisilta pehmoilta.
Aihe ei ole millään tavoin uusi, mutta kiistanalainen se kyllä on. Itse olen kiintiöitä vastaan tässä asiassa lähinnä siksi, että olen niitä vastaan kaikissa muissakin asioissa. Näen kiintiöt epäreiluna rakennelmana, joilla voidaan korjata tilastoja muttei yksilöiden välistä vääryyden kokemisen määrää.
Kiintiöillä on vahvat puolustajansa enkä sinänsä nollaa heidän argumenttejaan. Pidän vain omiani painavampana.
Tarkoitus ei kuitenkaan ole jämpätä siitä, onko kiintiö itsessään hyvä vai paha. Tässä nimenomaisessa asiassa nimittäin ongelma on syvemmällä kuin vain yritysten hallituksissa. Ongelma alkaa jo koulun penkiltä eikä se tunnu siitä Suomen siilomaisilla työmarkkinoilla miksikään muuttuvan kun uranvaihto on tehty toivottoman vaikeaksi. Kiintiö hoitaa näin ollen vain oiretta eikä ongelmaa, on se sitten hyvä tai paha.
Yritysten hallituksiin ei rekrytoida aivan keitä hyvänsä vaan sinne valittavilla tulee useimmiten olla jotain meriittejä. Mitä lähempänä valtionyhtiötä ollaan, sitä vahvemmin meritoidutaan Kokoomuksen ja SDP:n jäsenkirjoilla, mutta yksityisellä puolella meriitit tehdään bisneksessä. Hallituksissa istuu lähinnä suurten yritysten ylimmässä johdossa olevia ihmisiä ja jonkun verran visionäärisiä yrittäjätaustaisia. Niissä ei istu hirveästi sairaanhoitajia, lastentarhanopeja tai julkisen sektorin byrokraatteja.
Jos otetaan tuo “rekrytointimateriaali” ja katsotaan sukupuolijakaumaa siinä, onkohan hallitusten nykyisessä kokoonpanossa enää suurtakaan eroa tähän? Ei välttämättä ole ja jos on, en tiedä, kumpaan suuntaan, sillä tuo joukko on perin miesvoittoista ja useimmissa hallituksissa on sentään jonkun verran naisia.
En tarjoa tämän väitteen tueksi tilastotietoja kun en jaksa niitä kerätä, mutta otan sen keskustelun vuoksi suunnilleen faktana. Nyt nimittäin kiintiöajatteluun johtava ajatuskulku on se, että hallitusten sukupuolijakauma on osoitus siitä, että valintaprosessi on syrjivä. Tämä ajatuskulku perustuu oletukseen, että kun kerran miehiä ja naisia on suunnilleen yhtä paljon, puolet ja puolet olisi tulos, joka ei herätä huomiota. Minä sen sijaan väitän, että todellisuudessa kandidaatit suuryritysten hallituksiin eivät ole koko kansa vaan hyvin spesifi osajoukko.
On nimittäin aivan mahdollista, että jos jotain syrjintää tapahtuu, sitä ei tapahdu hallituspaikkoja täytettäessä vaan jo jossain paljon alempana. Yrittäjäksi voi tietysti ruveta kuka hyvänsä, mutta yritysten johtoporras on lohduttoman miesvoittoista ja tästä putkesta meritoidutaan lopulta ehkä joskus hallituksiin. Onko tämä putki eri tasoillaan reilu vai syrjivä? Veikkaan, että kumpaakin, mutta ei aivan siten kuin on ajateltu.
Reiluuden elementtejä siinä on. Dilbertin kirjoittaja Scott Adams kuvasi lasikaton ongelmaa erässä kirjassaan jotenkin näin: kuvitellaan, että tarjolla on runsaasti rahaa tuottava unelmatyöpaikka, josta kilvoittelee mies ja nainen. Vieressä on lentokonehangaarillinen ylipainoisia miehiä. Paikan saa se, joka lupaa, ettei näe lapsiaan juuri koskaan ennen kuin on päässyt eläkkeelle ja joka on ensimmäisenä kulkenut tuon hangaarin lävitse ja pussannut jokaista lentokonehallin äijää paljaalle perseelle. Tehtävään tulisi valituksi mies, sillä hän olisi tunkenut käyntikorttinsa viiteensataan persvakoon ennen kuin nainen on lopettanut kirkumisen lasikatosta ja syrjinnästä.
Esimerkki on tietenkin melko tökerö, mutta se kuvaa jotenkin yrityselämän tikkaiden kiipimisen problematiikkaa.
Syrjiviäkin elementtejä järjestelmässä on. Yksi liittyy vanhempainvapaisiin. Uraputken ensimmäinen porras on usein se, että korkeakoulutettu ihminen ryhtyy projektipäälliköksi. Ensin joutavaan projektiin ja jos menee hyvin, vaativampaan. Näiden vaativien projektien ongelma on se, että ne eivät useinkaan saa kusta. Ne eivät siis kestä sitä, että projektipäällikkö lähtee äitiyslomalle. Firman vaihtamista suunnittelevalle voi maksaa tukun rahaa ja ostaa hänet jäämään, mutta jos firma tarjoaa rahaa abortin teosta ettei projekti jää kesken, jokainen iltapäivälehti, poliitikko ja naisjärjestö ottaa tällaisen firman hampaisiinsa. Kun näihin tehtäviin usein tullaan kolmenkympin molemmin puolin, miehillä on etulyöntiasema sukupuolensa takia, ja he saattavat ehtiä kiipimään uraputkessa kymmenen vuotta ennen kuin naiset pääsevät sen ensimmäiselle portaalle.
Tähän on ehdotettu ratkaisuksi vanhempainvapaiden pakkopuolittamista, ja tämänsuuntaisia toimia on helppo kannattaa. Jos miehet pakotetaan kotiin isyyslomalle, miesten etulyöntiasema poistuu tai ainakin vähenee. Kaikkia ero- ja muita yksittäistapauksia ei saada ratkaistuksi täysin tasa-arvoisesti, mutta maailma ei ole täydellinen. Tehtyjen ehdotusten ongelma on se, etteivät ne kuitenkaan olisi valmiita nipistämään yhtään äitien nyt käyttämistä vapaista, joten lomien kokonaismäärä pitenisi reippaasti. Onkohan meillä varaa tähän kun ei Suomessa nytkään tehdä töitä kovin paljoa?
Tässä on mielestäni kuitenkin kyse oikeasta lähestymistavasta. Sen sijaan, että hyökätään tikkaiden huipulle väkisinkorjaamaan numeroita siellä, yritetäänkin poistaa epätasa-arvoa matkalla huipulle, ja tämäntyyppisiä toimenpiteitä on melko helppoa kannattaa.
Toinen syrjivä elementti ei teknisesti ole syrjintää. Koulutus ei nimittäin ole läheskään samanarvoista. Suomalainen työelämä palvoo insinöörejä ja syrjii humanisteja. Osin tämä johtuu yksinomaan yritysten luutuneista asenteista. Osin siitä, että yliopistot tuntuvat olevan toivottoman punavihreitä ja yrityselämään lähes vihamielisesti suhtautuvia paikkoja, joissa syötetään toisenlaisia luutuneita asenteita työnhakijoille, ja osa saa tartunnan.
Kun insinööreistä on valtaosa miehiä ja humanisteista valtaosa naisia
Tätä ongelmaa on vaikea ratkaista millään kiintiöllä, mutta jonkunnäköisen imago- ja asennemuutoskampanjan paikka tässä olisi.
Jotain reiluuden ja syrjinnän elementtejä sisältyy siihen, että uraputkessa pitää pärjätä uraputken ehdoilla. Kun kyse on historiallisesti ollut miesten maailmasta, sen tavat ja säännöt tuskin kelpaisivat ruotsalaisille tasa-arvokomiteoille. Kun kuitenkin takana on muutama tuhat vuotta historiaa, käytäntöjen muuttaminen kovin nopeasti on melko mahdotonta. Tämä järjestelmä ei välttämättä ole säännöiltään reilu mutta reilua on se, että kaikki suunnilleen tietävät nuo säännöt eikä niitä kähmitä missään kenenkään eduksi ja toisen vahingoksi.
Kun suurten yritysten hallituksissa on yhteensä muutama sata ihmistä, minkään todellisen tai kuvitellun ongelman korjaaminen tässä joukossa on melko lailla ajanhukkaa ennen kuin on korjattu putki matkalla sinne. Alempien tasojen ongelmien paljastaminen ja korjaaminen koskisi kymmeniä tai satoja tuhansia suomalaisia.
Väitän lisäksi, että näiden ongelmien korjaaminen ei edisty siten, että nimitetään lisää naisia pörssiyritysten hallituksiin, mikä on myös kiintiöitä puolustavien argumentti. Ajatellaan, että kun hallituksiin saadaan naisellinen pehmo-ote äijämeiningin sijaan, asiat alkavat korjata itseään ylimmän johdon esimerkillä. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä aivan hallituspaikan tuntumaan itsensä kilvoitellut nainen ei ole pehmeistä arvoista lässyttävä Viivi Vihersönkelö vaan timantinkova, älykäs ja uralleen täysin omistautunut bisnesihminen, joka on todennäköisesti joutunut erilaisten alemman asteen epäreiluuksien takia olemaan äijäkkäämpi kuin yksikään äijä päästäkseen siihen saakka mihin on päässyt.
Heihin verrattuna valtaosa hallitusten miehistä vaikuttaa pullantuoksuisilta pehmoilta.
Syntipukki Kreikka
20/09/11 13:33
Kreikkalaiset ovat alkaneet hermostua siihen, että heitä pidetään syntipukkeina kaikkeen.
Kreikkalaisilla ei ole mitään syytä mussuttaa, sillä velallisella on nöyrä käytös. He ovat sössineet asiansa aivan itse viimeisen 2000 vuoden aikana eikä tähän katastrofiin ole mitään järkeä hakea syyllisiä muualta Euroopasta tai pankeista.
Suomalaisen tai saksalaisen vinkkelistä sen sijaan tässä kreikkalaisten parahduksessa on vinha perä. Kreikasta näyttää tulleen melko hyvä kaikki talousongelmat selittävä hanttikortti. Kun Kreikka on siellä ja asiat ovat sekaisin, ei ole mitään syytä katsoa peiliin ja miettiä, onko oman maan talous juuri sen kestävämmällä pohjalla.
Saksassa pankkijärjestelmä on toivottomassa tilassa. Siellä on yksi iso pankki ja hirveästi nakkikioskeja ja sieltä vielä paljastuu kupruja kun joku pakottaa hieman pintaa raaputtamaan. Nakkikioskeissa syntyy aina unelmia maailmanvalloituksesta ja kun tämän yhdistää kyläpoliitikoista
koostuvaan hallintoon, tuloksena on ennemmin tai myöhemmin joku säästöpankkikriisin variantti. Saksan talous on muuten melko hyvässä kunnossa, mutta julkistalous velkaantuu sielläkin ja eläkepommista on lähinnä puhuttu. Saksan päätöksentekomalli on sekin muinaisjäänne siltä ajalta kun voittajavaltioiden tosiasiassa piti estää Saksaa tekemästä kovin radikaaleja päätöksiä ja nyt kun sellaisia tarvittaisiin, sellaisia tuskin syntyy.
Suomessa julkistalous velkaantuu myöskin vauhdikkaasti. Eläkekassoihin sisään maksettava raha maisemoi luvut prosentteina hieman paremmiksi, mutta kun katsotaan vain valtion budjettia ja sitä, paljonko valtio ottaa syömävelkaa, luku on aika karmea. Mutta kun syy on Kreikassa, Suomessa voidaan tehdä hieman kosmeettisia säästöjä.
Erityisongelma Suomessa on se, että talouden rakennemuutos on puolitiessä johtuen siitä, että se alkoi Suomessa myöhemmin kuin mantereella, kuten kaikki muutkin asiat. Raskas teollisuus ei ole vielä lähtenyt kokonaan, joten massairtisanomisia on luvassa jatkossakin. Toisaalta palveluvientiyhteiskunnaksi muuttuminen on täydellisesti lapsenkengissä eikä asian eteen edes oikein tehdä mitään. Palveluvienti taas on konseptina hankala maalle, jonka kotimarkkinat ovat pienet, sillä maailma pitäisi valloittaa riskirahalla eikä tulorahoituksella, ja kun Suomessa riskirahaa ei sitäkään ole tarjolla, kuvio hankaloituu entisestään.
Lama pitäisi saada jotenkin julistettua päättyneeksi ja investoinnit liikkeelle. Kun kaikki vain osoittavat sormella Kreikkaa ja nyyhkivät laman alla, minkäännäköiselle positiiviselle ajattelulle ei juuri ole tilaa. Kun julkiset sektorit viimein pakotetaan elämään suu säkkiä myöten edes jotenkin, tämä lama ei lopu velkarahalla. Se loppuu sitten kun yksityinen sektori alkaa taas kuluttaa. Tämä ei tapahdu vielä, sillä julkiset sektorit vähentävät väkeä eikä yksityinen sektori palkkaa heitä, sillä yksityiset eivät juuri nyt kuluta.
Kierre on valmis, mutta se ei enää johdu mitenkään Kreikasta. Kreikka oli vain sytytyslanka, joka käänsi viimein huomion siihen, että kaikki länsimaat ovat eläneet vuosikymmenet yli varojensa ja näin on luotu näennäistä talouskasvua. Velkajärjestelyt ja inflaatio huolehtivat siitä, että näitä velkoja ei täysimääräisesti tarvitse kenenkään maksaa, mutta nyt nähdään, millainen elintasomme oikeastaan olikaan ilman velkarahalla luotuja savijalkoja.
Tämä voi myös luoda aivan uudenlaista bisnestä kun kuluttajat pakotetaan hieman katsomaan, mihin he oikein kuluttavat. Ei ole sattumaa, että ns. high street -brändit tuijottavat lähinnä Aasiaan, jossa vielä syntyy runsaasti nousukkaita maksamaan ylihintaa pelkästä logosta. Euroopassa high streeteillä menee huonosti ja liiketilaa on tyhjillään ja brändittömät halpahallit porskuttavat. Kun lamaa on kestänyt jo nyt neljä vuotta eikä se osoita vieläkään mitään loppumisen merkkejä, voisi ajatella, että kun lama viimein loppuu, Eurooppaan on syntynyt miljoonien tai kymmenen miljoonan suuruinen uusien kuluttajien luokka, joka ei ole kokenut vanhempiensa kaltaista brändikuluttamista koskaan omakseen.
Tästä seuraa se, että dinosauruksia kaatuu ja uusia tulee tilalle. Tässä olisi mahdollisuuksia kaikenlaiselle bisnekselle, mutta sitä ei synny sellaisissa maissa, joissa vain keskitytään Kreikan vakuusvaatimuksiin. Jos tuo parrakkaiden naisten valtio jätettäisiin omiin oloihinsa ja keskityttäisiin pistämään kotipesää kuntoon, laman loppuminen olisi bisnekselle mahdollisuus. Nykyinen politiikka vain pitkittää lamaa, sillä jos ja kun pitkä lama aiheuttaa pysyvän kulutustottumusten muutoksen, kulutus ei palaa lamaa edeltävään moodiin vaikka lama loppuisi.
Siinä olisi mietittävää poliitikoille ja yrityksille, mutta Kreikan syyttely taitaa olla helpompaa.
Kreikkalaisilla ei ole mitään syytä mussuttaa, sillä velallisella on nöyrä käytös. He ovat sössineet asiansa aivan itse viimeisen 2000 vuoden aikana eikä tähän katastrofiin ole mitään järkeä hakea syyllisiä muualta Euroopasta tai pankeista.
Suomalaisen tai saksalaisen vinkkelistä sen sijaan tässä kreikkalaisten parahduksessa on vinha perä. Kreikasta näyttää tulleen melko hyvä kaikki talousongelmat selittävä hanttikortti. Kun Kreikka on siellä ja asiat ovat sekaisin, ei ole mitään syytä katsoa peiliin ja miettiä, onko oman maan talous juuri sen kestävämmällä pohjalla.
Saksassa pankkijärjestelmä on toivottomassa tilassa. Siellä on yksi iso pankki ja hirveästi nakkikioskeja ja sieltä vielä paljastuu kupruja kun joku pakottaa hieman pintaa raaputtamaan. Nakkikioskeissa syntyy aina unelmia maailmanvalloituksesta ja kun tämän yhdistää kyläpoliitikoista
Suomessa julkistalous velkaantuu myöskin vauhdikkaasti. Eläkekassoihin sisään maksettava raha maisemoi luvut prosentteina hieman paremmiksi, mutta kun katsotaan vain valtion budjettia ja sitä, paljonko valtio ottaa syömävelkaa, luku on aika karmea. Mutta kun syy on Kreikassa, Suomessa voidaan tehdä hieman kosmeettisia säästöjä.
Erityisongelma Suomessa on se, että talouden rakennemuutos on puolitiessä johtuen siitä, että se alkoi Suomessa myöhemmin kuin mantereella, kuten kaikki muutkin asiat. Raskas teollisuus ei ole vielä lähtenyt kokonaan, joten massairtisanomisia on luvassa jatkossakin. Toisaalta palveluvientiyhteiskunnaksi muuttuminen on täydellisesti lapsenkengissä eikä asian eteen edes oikein tehdä mitään. Palveluvienti taas on konseptina hankala maalle, jonka kotimarkkinat ovat pienet, sillä maailma pitäisi valloittaa riskirahalla eikä tulorahoituksella, ja kun Suomessa riskirahaa ei sitäkään ole tarjolla, kuvio hankaloituu entisestään.
Lama pitäisi saada jotenkin julistettua päättyneeksi ja investoinnit liikkeelle. Kun kaikki vain osoittavat sormella Kreikkaa ja nyyhkivät laman alla, minkäännäköiselle positiiviselle ajattelulle ei juuri ole tilaa. Kun julkiset sektorit viimein pakotetaan elämään suu säkkiä myöten edes jotenkin, tämä lama ei lopu velkarahalla. Se loppuu sitten kun yksityinen sektori alkaa taas kuluttaa. Tämä ei tapahdu vielä, sillä julkiset sektorit vähentävät väkeä eikä yksityinen sektori palkkaa heitä, sillä yksityiset eivät juuri nyt kuluta.
Kierre on valmis, mutta se ei enää johdu mitenkään Kreikasta. Kreikka oli vain sytytyslanka, joka käänsi viimein huomion siihen, että kaikki länsimaat ovat eläneet vuosikymmenet yli varojensa ja näin on luotu näennäistä talouskasvua. Velkajärjestelyt ja inflaatio huolehtivat siitä, että näitä velkoja ei täysimääräisesti tarvitse kenenkään maksaa, mutta nyt nähdään, millainen elintasomme oikeastaan olikaan ilman velkarahalla luotuja savijalkoja.
Tämä voi myös luoda aivan uudenlaista bisnestä kun kuluttajat pakotetaan hieman katsomaan, mihin he oikein kuluttavat. Ei ole sattumaa, että ns. high street -brändit tuijottavat lähinnä Aasiaan, jossa vielä syntyy runsaasti nousukkaita maksamaan ylihintaa pelkästä logosta. Euroopassa high streeteillä menee huonosti ja liiketilaa on tyhjillään ja brändittömät halpahallit porskuttavat. Kun lamaa on kestänyt jo nyt neljä vuotta eikä se osoita vieläkään mitään loppumisen merkkejä, voisi ajatella, että kun lama viimein loppuu, Eurooppaan on syntynyt miljoonien tai kymmenen miljoonan suuruinen uusien kuluttajien luokka, joka ei ole kokenut vanhempiensa kaltaista brändikuluttamista koskaan omakseen.
Tästä seuraa se, että dinosauruksia kaatuu ja uusia tulee tilalle. Tässä olisi mahdollisuuksia kaikenlaiselle bisnekselle, mutta sitä ei synny sellaisissa maissa, joissa vain keskitytään Kreikan vakuusvaatimuksiin. Jos tuo parrakkaiden naisten valtio jätettäisiin omiin oloihinsa ja keskityttäisiin pistämään kotipesää kuntoon, laman loppuminen olisi bisnekselle mahdollisuus. Nykyinen politiikka vain pitkittää lamaa, sillä jos ja kun pitkä lama aiheuttaa pysyvän kulutustottumusten muutoksen, kulutus ei palaa lamaa edeltävään moodiin vaikka lama loppuisi.
Siinä olisi mietittävää poliitikoille ja yrityksille, mutta Kreikan syyttely taitaa olla helpompaa.
Credit default swapit
16/09/11 10:57
Credit default swapit (CDS:t) ovat sopimuksia, joiden ostaja maksaa rahaa myyjälle ja myyjä maksaa rahaa ostajalle jos sopimuksen kohteena oleva maksukyvyttömyysehto toteutuu.
Olen nähnyt huomattavan vähän tämän asian penkomista julkisuudessa. CDS:ien hintoja on kyllä mainittu kertomaan siitä, kuinka konkurssikypsänä mitäkin valtiota tai instanssia pidetään, mutta tämä ei ole asiassa erityisen kiinnostavaa.
Kun mietin asiaa riskinhallintamielessä, näissä sopimuksissa on varsin suuri systeemiriski. Jos yksi velkainen valtio pyllähtää, on hyvin suuri riski, että muut tulevat perässä jotteivät anna kilpailuetua velkansa nollanneille, tai sitten siksi, että ne pakotetaan siihen dominoefektillä. Kun CDS-sopimuksen keskimääräinen juoksuaika on vuosia, on hyvin mahdollista, että yhden vakuutuksen kohteen kaatuminen kaataa ympäriltään muita vastaavia kohteita.
Riittääkö CDS:ien myyjien raha näiden vastuiden kattamiseen? Mieleen tulee, että ehkä ei, sillä avoimia vastuita on kymmeniä biljoonia.
Entä sitten sopimusten ostajat? Valtaosa näistä sopimuksista on puhtaan spekulatiivisia arpalippuja, eli niiden takana ei ole vastaavaa velkaa, joka suojataan. Sen sijaan se osuus, joka on todella suojattua velkaa, miten sitä käsitellään kirjanpidossa? Käsitteleekö velan antanut osapuoli saatavaa nyt riskittömänä,
koska sille on olemassa vakuutus? Tästä puolestaan tulee mieleen, että jostain päästä alkava korttitalon kaatuminen voi levitä laajemmallekin, sillä jos ja kun CDS:t osoittautuvat arvottomiksi systeemiriskin toteutuessa, saattaa kaatua aika monta velkojaa, jotka syventävät CDS-ahdinkoa entisestään.
CDS-kaupassa sekä ostajat että myyjät ovat vakaasti sitä mieltä, että kyseessä ei ole vakuutus, jotta vältetään vakuutukseen liittyvä valvonta ja verotus.
Puolimaallikon vinkkelistä kyse on kuitenkin varsin vakuutukselta näyttävästä asiasta. Jos katsotaan hetkeksi puhdasta vakuutustoimintaa vaikkapa kotiaan vakuuttavan kuluttaja-asiakkaan vinkkelistä, näissä sopimuksissa on aina rajoitettu korvausvastuuta ydinonnettomuuden tapauksessa, ja englanninkielisissä sopimuksissa todennäköisesti myös “act of god” mitätöi sopimuksen. Ydinonnettomuuspykälää pidetään usein harhaoppisesti jonkunlaisena tukiaisena ydinvoimaloille, mutta tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä kotivakuutuksessa ydinvoimala ei ole sopimusosapuoli tai maksaja.
Vakuutusbisneksen kova ydin on siinä, että kerätään pieniä summia lukuisilta vakuutetuilta, jotta voidaan maksaa suuria summia harvoille vahinkoa kärsineille. Tämä ajatusmalli kelpaa hyvin varkauksien ja tulipalojen varalle, mutta jos ydinonnettomuus muuttaa koko Helsingin joutomaaksi, ei millään vakuutusyhtiöllä ole varaa maksaa aiheutuneita tappioita. Kuluttajan kannalta on parempi, että hän saa ostaa halvan kotivakuutuksen, joka ei korvaa ydinonnettomuutta, kuin että kaikki joutuisivat ottamaan reippaasti kalliimman vakuutuksen ja maksamaan systeemiriskin hoitamisesta. Vahingot ja tulipalot ovat rutiinia, joten yksityinen vakuutuslaitos voi ne aivan hyvin hoitaa, mutta koko Suomea koskeva ydinonnettomuus on poikkeustilanne, joka hoituu kustannustehokkaimmin valtion erityistoimenpiteillä jos sellaisia joskus tarvitaan, toivottavasti ei tarvita.
CDS-bisnes toimii periaatteessa samalla tavalla. Yksittäisen velallisen maksukyvyttömyys voidaan sitä kautta korvata, mutta ei koko järjestelmän ja kaikkien velallisten kaatumista samaan aikaan.
Nyt kun lasketaan Kreikan kaatumisen aiheuttamia tappioita pankeille, laskeekohan kukaan sitä efektiä, joka CDS-kuormasta saattaa lähteä liikkeelle? Spekulatiivisen CDS:n tapauksessa arpalippu muuttui arvottomaksi, mutta entäpä jos valtionlainoihin sijoittamaan pakotettu eläkerahasto on suojannut näitä hanttisijoituksiaan tällaisilla sopimuksilla ja jääkin ilman rahojaan? Entä kuka nuo CDS:t on myöntänyt? Tästä on hankalasti saatavissa tietoa, joten niiden myöntäjät voivat olla melkein keitä hyvänsä. Jos CDS-potti realisoituu maksuun, ympäriltä saattaa kaatua yllättäviäkin tahoja, kuten vaikkapa juuri eläkerahastoja.
Mikähän tässä mahtaa olla sääntelyn taso? Pitääkö CDS-sopimuksen ostajan käsitellä mahdollista konkurssitapauksen saatavaa epävarmana riskisaatavana vai kirjaako hän omiin numeroihinsa varmana asiana joko lainan maksun eräpäivänä tai CDS-sopimuksesta tulevan maksun?
Olen nähnyt huomattavan vähän tämän asian penkomista julkisuudessa. CDS:ien hintoja on kyllä mainittu kertomaan siitä, kuinka konkurssikypsänä mitäkin valtiota tai instanssia pidetään, mutta tämä ei ole asiassa erityisen kiinnostavaa.
Kun mietin asiaa riskinhallintamielessä, näissä sopimuksissa on varsin suuri systeemiriski. Jos yksi velkainen valtio pyllähtää, on hyvin suuri riski, että muut tulevat perässä jotteivät anna kilpailuetua velkansa nollanneille, tai sitten siksi, että ne pakotetaan siihen dominoefektillä. Kun CDS-sopimuksen keskimääräinen juoksuaika on vuosia, on hyvin mahdollista, että yhden vakuutuksen kohteen kaatuminen kaataa ympäriltään muita vastaavia kohteita.
Riittääkö CDS:ien myyjien raha näiden vastuiden kattamiseen? Mieleen tulee, että ehkä ei, sillä avoimia vastuita on kymmeniä biljoonia.
Entä sitten sopimusten ostajat? Valtaosa näistä sopimuksista on puhtaan spekulatiivisia arpalippuja, eli niiden takana ei ole vastaavaa velkaa, joka suojataan. Sen sijaan se osuus, joka on todella suojattua velkaa, miten sitä käsitellään kirjanpidossa? Käsitteleekö velan antanut osapuoli saatavaa nyt riskittömänä,
CDS-kaupassa sekä ostajat että myyjät ovat vakaasti sitä mieltä, että kyseessä ei ole vakuutus, jotta vältetään vakuutukseen liittyvä valvonta ja verotus.
Puolimaallikon vinkkelistä kyse on kuitenkin varsin vakuutukselta näyttävästä asiasta. Jos katsotaan hetkeksi puhdasta vakuutustoimintaa vaikkapa kotiaan vakuuttavan kuluttaja-asiakkaan vinkkelistä, näissä sopimuksissa on aina rajoitettu korvausvastuuta ydinonnettomuuden tapauksessa, ja englanninkielisissä sopimuksissa todennäköisesti myös “act of god” mitätöi sopimuksen. Ydinonnettomuuspykälää pidetään usein harhaoppisesti jonkunlaisena tukiaisena ydinvoimaloille, mutta tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä kotivakuutuksessa ydinvoimala ei ole sopimusosapuoli tai maksaja.
Vakuutusbisneksen kova ydin on siinä, että kerätään pieniä summia lukuisilta vakuutetuilta, jotta voidaan maksaa suuria summia harvoille vahinkoa kärsineille. Tämä ajatusmalli kelpaa hyvin varkauksien ja tulipalojen varalle, mutta jos ydinonnettomuus muuttaa koko Helsingin joutomaaksi, ei millään vakuutusyhtiöllä ole varaa maksaa aiheutuneita tappioita. Kuluttajan kannalta on parempi, että hän saa ostaa halvan kotivakuutuksen, joka ei korvaa ydinonnettomuutta, kuin että kaikki joutuisivat ottamaan reippaasti kalliimman vakuutuksen ja maksamaan systeemiriskin hoitamisesta. Vahingot ja tulipalot ovat rutiinia, joten yksityinen vakuutuslaitos voi ne aivan hyvin hoitaa, mutta koko Suomea koskeva ydinonnettomuus on poikkeustilanne, joka hoituu kustannustehokkaimmin valtion erityistoimenpiteillä jos sellaisia joskus tarvitaan, toivottavasti ei tarvita.
CDS-bisnes toimii periaatteessa samalla tavalla. Yksittäisen velallisen maksukyvyttömyys voidaan sitä kautta korvata, mutta ei koko järjestelmän ja kaikkien velallisten kaatumista samaan aikaan.
Nyt kun lasketaan Kreikan kaatumisen aiheuttamia tappioita pankeille, laskeekohan kukaan sitä efektiä, joka CDS-kuormasta saattaa lähteä liikkeelle? Spekulatiivisen CDS:n tapauksessa arpalippu muuttui arvottomaksi, mutta entäpä jos valtionlainoihin sijoittamaan pakotettu eläkerahasto on suojannut näitä hanttisijoituksiaan tällaisilla sopimuksilla ja jääkin ilman rahojaan? Entä kuka nuo CDS:t on myöntänyt? Tästä on hankalasti saatavissa tietoa, joten niiden myöntäjät voivat olla melkein keitä hyvänsä. Jos CDS-potti realisoituu maksuun, ympäriltä saattaa kaatua yllättäviäkin tahoja, kuten vaikkapa juuri eläkerahastoja.
Mikähän tässä mahtaa olla sääntelyn taso? Pitääkö CDS-sopimuksen ostajan käsitellä mahdollista konkurssitapauksen saatavaa epävarmana riskisaatavana vai kirjaako hän omiin numeroihinsa varmana asiana joko lainan maksun eräpäivänä tai CDS-sopimuksesta tulevan maksun?
Rasismista, vihaisuudesta ja muustakin
15/09/11 11:28
Perussuomalaisissa on käynnissä jotain sisäisiä turnajaisia, joiden siivittämänä on kommentoitu sitä sun tätä. Yhdistän kaksi asiaa jotenkin liippaavaa puheenvuoroa.
Ensimmäisenä meillä on professori Tampereen yliopistosta, joka lausuu maahanmuuttokeskustelusta melko järkeviä mutta missaten kuitenkin oleellisen täydellisesti. Toisekseen Akuliina Saarikoski kirjoittaa vihasta ja rasismista jopa melko järkeviä, mutta missaten kuitenkin oleellisen täydellisesti.
Professori Lehtonen on oikeassa siinä, että maahanmuuttokeskustelua riivaa hyssyttelykulttuuri, joka jättää tilaa yhdelle uskonlahkolle täyttää jokaisen mahdollisen ja mahdottoman paikan näkemyksillään. Tälle ei yksinkertaisesti löydy järkevää vastavoimaa vakavasti otettavammasta poliittisesta kentästä. Ei löydy
, vaikka aikaa on ollut jo muutama vuosi ottaa asia vakavasti ja ryhtyä hätistämään menninkäisiä takaisin luoliinsa. Hyssyttelykulttuurin syihin hän ei kuitenkaan paneudu, mutta minä autan miestä alamäessä ja paikkaan puutteen.
Se, mitä hän kutsuu hyssyttelykulttuuriksi, ei itse asiassa ole hyssyttelyä vaan sitä, että kovaäänisen maahanmuuttokriittisyysuskonlahkon vastavoima ei ole uskonnosta ja dogmasta vapaaiden ajattelijoiden ja poliitikkojen käymä maahanmuuttokeskustelu. Mieleen tulee, että kolikon tämä puoli on itse asiassa huomattavasti suuremmin uskonnollistunut. Tämä uskonnollisuus on rakennettu “huutava työvoimapula”, “maahanmuutto on välttämättömyys”, “meidän on pakko auttaa kaikkia jos voimme” -muotoisten opin pylväiden ympärille ja tämän uskonnon itsensä ylentänyt papisto jakaa kirkonkirouksia rasismisyytöksillä.
Ns. hommalaisten vastapainona ei siis ole mitään avointa keskustelua vaan täsmälleen yhtä ahdasmielistä yhden totuuden toistamista kuin mitä opponenttikin harjoittaa. Tässä ilmapiirissä valtaosa valitsee viisaasti vaikenemisen eikä käy maahanmuuttokeskustelua ollenkaan.
Koko suomalainen intelligentsia ja poliittinen establishmentti näyttää menevän metsään siinä, että se odottaa “järkevältä” maahanmuuttokeskustelulta tiettyä, melko tarkkaan etukäteen annettua lopputulosta. Etukäteen annettu lopputulos on se, että sen pitää olla melko täydellisesti erilainen kuin mikä on maahanmuuttokriittisen uskonlahkon sanoma.
Poliittinen julkinen keskusteluhan on parhaimmillaan totuuden etsimistä muuttuvassa toimintaympäristössä. Erilaisia näkemyksiä esitetään, kuunnellaan ja perustellen kritisoidaan. Lopputuloksena ei useinkaan ole konsensus vaan erilaisten vaihtoehtojen ja niiden seurausten kartoitus. Julkisen keskustelun ei pidä pyrkiä yhteen lopputulokseen. Vain viime kädessä päätöksen tekevä poliitikko joutuu valitsemaan yhden esitetyistä vaihtoehdoista tai keksimään omansa, mutta kuitenkin valitsemaan yhden.
Maahanmuuttokriitikoiden ongelma on se, että siellä lopputulos on johtopäätöksille annettu ennakkoon ja keskustelua ja faktoja mulkataan vain sopimaan annettuun lopputulokseen. Opponentti syyllistyy kuitenkin täsmälleen samaan ja siksi järkevät pysyvät tästä keskustelusta poissa. Ahdasmielisen maahanmuuttokriittisyyden sijaan tarvitsemme keskustelua, joka voi aivan kunniakkaasti päätyä melko lailla samaan lopputulokseen ainakin joissain asioissa kuin tympeimmän rasistinen meganatsiklikkikin.
Korjaamista vaativa asia on siis keskustelun metodissa eikä siinä, millaisia tuloksia tai näkemyksiä keskustelu tuottaa. Järkevää, avointa ja kannatettavaa keskustelua on myös hyvin, hyvin kriittisten puheenvuorojen esittäminen, kunhan puheenvuorot
perustellaan ja ollaan valmiita kuulemaan vastaväitteitä. Asiallinen keskustelu ei sisällä mitään ylhäältä annettuja uskonkappaleita, jotka on pakko ottaa totena jos ei halua jotakin leimaa otsaansa. Maahanmuuttokriittisillä on omat uskonkappaleensa ja sitä kautta tulevat ituhippikommarileimat. Vastustajina itseään pitävällä pellefanttikaartilla on tarjolla rasisti- ja natsileimoja.
Saarikoski puolestaan on ymmärtänyt jotakin vihan olemuksesta, mutta tärkein jää puuttumaan. Hän oivaltaa aivan oikein: “Olin pitkään väärässä. Ajattelin, että yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden, rakenteellisen vääryyden, luokkayhteiskunnan, rasismin, antifeminismin ja homovastaisuuden takana olisi hirvittävästi vihaa. Vasta vähän aikaa sitten oivalsin, ettei asia välttämättä ole näin”
Tässä hän tietenkin on täysin oikeassa. Hän on oikeassa myös siinä, että viha voi olla myös rakentava muutosvoima, sillä muutosta oikeastaan tuskin edes syntyy ilman vihaa tai jotain sen lievempää astetta. Saarikoski saattaa jopa itse huomata olevansa vihainen monista asioista, mutta hän vaikuttaa täydellisen kyvyttömältä arvostamaan ja kunnioittamaan niitä ihmisiä, jotka ovat vihaisia erilaisista asioista tai jopa samoista asioista mutta eri tavalla. Hän haluaa rakentaa oman maailmanjärjestyksensä, joka on niin lohduttoman fasistinen, ettei herrasmies voi mitenkään sellaista kannattaa.
Saarikosken näkemyksessä vaikuttaa olevan poskellaan se, että hän pitää yhdellä tavalla vihaisia ihmisiä toisella tavalla vihaisten ihmisten vastakohtana. Hänen maailmankirjossaan vihan vastakohta on viha, joten hän pyrkii identifioimaan vääällä tavalla vihaiset ihmiset ja olemaan vihainen heille ja sille, mitä he edustavat.
Tosiasiassa näiden eri tavalla vihaisten ihmisten kuuluisi olla toistensa parhaita kavereita. He yrittävät muuttaa maailmaa, kukin tavallaan. Tämä päämäärä on heillä yhteinen, vaikka erimielisyys vallitseekin keinoista. On kuitenkin pitkälle menevää yksimielisyyttä tunnustaa, että radikaaleja muutoksia tarvitaan. Siihen ei pysty kovin moni. Ei meidän pidä edes olla huolissamme tai peloissamme siitä, että ympärillämme on vihaisia ihmisiä.
Vihan vastakohta on apatia, ja apatian lisääntymisestä meidän pitää olla huolissamme.
Ensimmäisenä meillä on professori Tampereen yliopistosta, joka lausuu maahanmuuttokeskustelusta melko järkeviä mutta missaten kuitenkin oleellisen täydellisesti. Toisekseen Akuliina Saarikoski kirjoittaa vihasta ja rasismista jopa melko järkeviä, mutta missaten kuitenkin oleellisen täydellisesti.
Professori Lehtonen on oikeassa siinä, että maahanmuuttokeskustelua riivaa hyssyttelykulttuuri, joka jättää tilaa yhdelle uskonlahkolle täyttää jokaisen mahdollisen ja mahdottoman paikan näkemyksillään. Tälle ei yksinkertaisesti löydy järkevää vastavoimaa vakavasti otettavammasta poliittisesta kentästä. Ei löydy
Se, mitä hän kutsuu hyssyttelykulttuuriksi, ei itse asiassa ole hyssyttelyä vaan sitä, että kovaäänisen maahanmuuttokriittisyysuskonlahkon vastavoima ei ole uskonnosta ja dogmasta vapaaiden ajattelijoiden ja poliitikkojen käymä maahanmuuttokeskustelu. Mieleen tulee, että kolikon tämä puoli on itse asiassa huomattavasti suuremmin uskonnollistunut. Tämä uskonnollisuus on rakennettu “huutava työvoimapula”, “maahanmuutto on välttämättömyys”, “meidän on pakko auttaa kaikkia jos voimme” -muotoisten opin pylväiden ympärille ja tämän uskonnon itsensä ylentänyt papisto jakaa kirkonkirouksia rasismisyytöksillä.
Ns. hommalaisten vastapainona ei siis ole mitään avointa keskustelua vaan täsmälleen yhtä ahdasmielistä yhden totuuden toistamista kuin mitä opponenttikin harjoittaa. Tässä ilmapiirissä valtaosa valitsee viisaasti vaikenemisen eikä käy maahanmuuttokeskustelua ollenkaan.
Koko suomalainen intelligentsia ja poliittinen establishmentti näyttää menevän metsään siinä, että se odottaa “järkevältä” maahanmuuttokeskustelulta tiettyä, melko tarkkaan etukäteen annettua lopputulosta. Etukäteen annettu lopputulos on se, että sen pitää olla melko täydellisesti erilainen kuin mikä on maahanmuuttokriittisen uskonlahkon sanoma.
Poliittinen julkinen keskusteluhan on parhaimmillaan totuuden etsimistä muuttuvassa toimintaympäristössä. Erilaisia näkemyksiä esitetään, kuunnellaan ja perustellen kritisoidaan. Lopputuloksena ei useinkaan ole konsensus vaan erilaisten vaihtoehtojen ja niiden seurausten kartoitus. Julkisen keskustelun ei pidä pyrkiä yhteen lopputulokseen. Vain viime kädessä päätöksen tekevä poliitikko joutuu valitsemaan yhden esitetyistä vaihtoehdoista tai keksimään omansa, mutta kuitenkin valitsemaan yhden.
Maahanmuuttokriitikoiden ongelma on se, että siellä lopputulos on johtopäätöksille annettu ennakkoon ja keskustelua ja faktoja mulkataan vain sopimaan annettuun lopputulokseen. Opponentti syyllistyy kuitenkin täsmälleen samaan ja siksi järkevät pysyvät tästä keskustelusta poissa. Ahdasmielisen maahanmuuttokriittisyyden sijaan tarvitsemme keskustelua, joka voi aivan kunniakkaasti päätyä melko lailla samaan lopputulokseen ainakin joissain asioissa kuin tympeimmän rasistinen meganatsiklikkikin.
Korjaamista vaativa asia on siis keskustelun metodissa eikä siinä, millaisia tuloksia tai näkemyksiä keskustelu tuottaa. Järkevää, avointa ja kannatettavaa keskustelua on myös hyvin, hyvin kriittisten puheenvuorojen esittäminen, kunhan puheenvuorot
Saarikoski puolestaan on ymmärtänyt jotakin vihan olemuksesta, mutta tärkein jää puuttumaan. Hän oivaltaa aivan oikein: “Olin pitkään väärässä. Ajattelin, että yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden, rakenteellisen vääryyden, luokkayhteiskunnan, rasismin, antifeminismin ja homovastaisuuden takana olisi hirvittävästi vihaa. Vasta vähän aikaa sitten oivalsin, ettei asia välttämättä ole näin”
Tässä hän tietenkin on täysin oikeassa. Hän on oikeassa myös siinä, että viha voi olla myös rakentava muutosvoima, sillä muutosta oikeastaan tuskin edes syntyy ilman vihaa tai jotain sen lievempää astetta. Saarikoski saattaa jopa itse huomata olevansa vihainen monista asioista, mutta hän vaikuttaa täydellisen kyvyttömältä arvostamaan ja kunnioittamaan niitä ihmisiä, jotka ovat vihaisia erilaisista asioista tai jopa samoista asioista mutta eri tavalla. Hän haluaa rakentaa oman maailmanjärjestyksensä, joka on niin lohduttoman fasistinen, ettei herrasmies voi mitenkään sellaista kannattaa.
Saarikosken näkemyksessä vaikuttaa olevan poskellaan se, että hän pitää yhdellä tavalla vihaisia ihmisiä toisella tavalla vihaisten ihmisten vastakohtana. Hänen maailmankirjossaan vihan vastakohta on viha, joten hän pyrkii identifioimaan vääällä tavalla vihaiset ihmiset ja olemaan vihainen heille ja sille, mitä he edustavat.
Tosiasiassa näiden eri tavalla vihaisten ihmisten kuuluisi olla toistensa parhaita kavereita. He yrittävät muuttaa maailmaa, kukin tavallaan. Tämä päämäärä on heillä yhteinen, vaikka erimielisyys vallitseekin keinoista. On kuitenkin pitkälle menevää yksimielisyyttä tunnustaa, että radikaaleja muutoksia tarvitaan. Siihen ei pysty kovin moni. Ei meidän pidä edes olla huolissamme tai peloissamme siitä, että ympärillämme on vihaisia ihmisiä.
Vihan vastakohta on apatia, ja apatian lisääntymisestä meidän pitää olla huolissamme.
Yksi näkemys pankkien bonuksiin
14/09/11 15:54
Kun pankkikriisi alkoi, alkoi huuto siitä, että pankeissa maksetaan liikaa bonuksia.
Eri maissa tartuttiin toimeen eri tavalla. Britannian ratkaisu oli keksiä väliaikainen vero, jolla tehtiin bonusten maksaminen pankissa ei-toivottavaksi puuhaksi. Rahvas taputti känsäisiä käsiään, sillä näin oli annettu herroille oikein isän kädestä.
Bloomberg uutisoi toissapäivänä kolikon kääntöpuolesta ja tarina käy esimerkiksi suomalaisillekin työmarkkinoille.
Perinteisesti pankeissa täälläpäin peruspalkat ovat olleet pieniä (ainakin suhteessa kokonaisansioihin) ja niiden päälle on tullut muikeita bonuksia silloin kun firmalla on mennyt hyvin. Näistä bonuksista tietysti osa on mennyt riistoporvareille, mutta merkittävä osa on valunut läpi koko organisaation kun bonuksia on maksettu kaikille eikä vain ylimmälle johdolle tai investointipankin
muutamalle säätäjälle. Työntekijät ovat saaneet hyvinä vuosina paljon rahaa ja huonoina vuosina työnantaja on saanut tarvitsemansa palkkajouston tekemättä mitään, sillä bonukset ovat olleet hyvinä vuosina reippaasti yli puolet kokonaispalkkasummasta.
Kun bonusten maksaminen tehtiin verolla älyttömäksi, nostettiin investointipankkiirien peruspalkkoja. Ne suunnilleen kaksinkertaistuivat hieman yli 200 tonnista puolen miljoonan paikkeille vuodessa. Vastaavasti bonusten odotettavissa oleva määrä pieneni reippaasti ja aikaisempi 20% peruspalkkaa - 80% bonusta muuttui 80% peruspalkkaa ja 20% bonusta -malliseksi. Näin ongelma ratkesi kun bonusten määrä koko potissa väheni. Mutta ratkesiko ongelma sittenkään vai siirtyikö se toisaalle?
Pankit ovat palkitsemispolitiikassaan lähteneet siitä, että juuri tuo kovapalkkaisin investointipankkijengi ja ylin johto on se, joka halutaan talossa pitää. Heidän palkkansa siis raketoivat kun organisaatiossa muualla olevien peruspalkoille ei tapahtunut yhtään mitään. Se, miksi pankit haluavat pitää kynsin ja hampain talossa väen, joka onnistuu lama toisensa jälkeen turskaamaan koko pankin bisneksen siihen kuntoon, että tarvitaan hätäapua mistä hyvänsä suunnasta ilman minkäännäköistä kykyä varautua tulevaan, on minulle hieman hämärän peitossa. Tämä on kuitenkin työnantajan oikeus, joten emme puutu tässä kirjoituksessa siihen.
Nyt kun edessä ovat huonot ajat, pankit ovat palkkakustannuksineen ongelmissa, sillä sisäänrakennettu jousto alaspäin ei enää toimi kuten ennen. Kun hyväpalkkaisin väki kaksinkertaisti peruspalkkansa, he ovat nyt täysin suojassa laman tuomalta ansioiden laskulta, kun aikaisemmin he ottivat osuman melkein kokonaan itselleen. Kun ylimmän johdon bonukset ovat merkityksetön osa ja merkittävä osa bonuspotista menee suorittavalle portaalle, jonka palkkaa ei kaksinkertaistettu, lama aiheuttaa täysin päinvastaisen efektin kuin se on aina ennen aiheuttanut: lamavuonna herran ja narrin välinen palkkaero kasvaa kun aikaisemmin se kutistui herran ottaessa enemmän osumaa bonuksissaan. Nyt vain narri ottaa osumaa bonuksissaan kun herrat siirsivät bonuksensa kuukausipalkkoihin.
Eikä tässä kaikki. Kun kiinteät palkkakulut ovat pompsahtaneet, bonukset leikkautuvat laman takia paljon jyrkemmin kuin olisivat leikkautuneet ennen lamaa. Aikaisemmin saattoi riittää, että 2/3 bonuksista häipyy, mutta siitä huolimatta jokaiselle riittää jotakin pienen peruspalkan päälle. Nyt samanlaisen säästöefektin aikaansaamiseksi bonukset häipyvät kokonaan, mikä vaikuttaa normaalia lamaa syvemmin siihen valtaosaan, joka ei ole aiheuttanut mitään talousongelmia kenellekään.
Eikä vielä tässäkään kaikki. On päivänselvää, että kun työvoimakulut ovat ongelma, palkankorotuksia ei heru. Huolimatta siitä, että inflaatio laukkaa viiden prosentin paikkeilla. Niihin ei yksinkertaisesti ole rahaa.
Ja ei tämä vielä tähänkään jää. Uutisen mukaan pankit ovat väen vähentämisen edessä, sillä bonusten nollaaminen ja palkankorotusten poistaminen eivät silti riitä aikaansaamaan niitä säästöjä, jotka vanha bonusmalli tuotti tekemättä mitään tällaisia toimenpiteitä, sillä
pankin palkkasummasta tuo kaikkein hyväpalkkaisimpien ja palkkansa tuplanneiden potti on melko suuri.
Mitä tästä jää käteen opetukseksi?
Valtio sai juuri sitä, mitä se mittasi. Bonusten määrä väheni. Tietysti valtio oikeasti tavoitteli sitä, että pankkien kovapalkkaisimmalle väelle ei maksettaisi aivan niin paljon toistaitoisuudesta, mutta koska tätä ei mitattu vaan bonusten määrää, oikeaa tavoitetta ei saavutettu. Projekti tuotti kuitenkin sivutuloksen, jossa ainakin lamavuosina pienipalkkaisten pankin työntekijöiden bonukset siirtyivät ylimmän johdon kuukausipalkkoihin. Toinen sivutuote oli työttömyyden lisääntyminen aikana, jolloin jokainen työpaikka on melko arvokas.
Jos minä edustaisin täällä Labouria, minua ehkä hieman saattaisi nolottaa.
Näyttäisi siltä, että valtiovallan kannattaisi pitää näppinsä erossa tämäntyyppisistä asioista ja uskoa, että yritykset osaavat keksiä itselleen niille parhaiten sopivat palkitsemismallit. Poliitikot tekivät virhearvion kun kuvittelivat, että kovapalkkaisimmalle jengille maksetaan kovia palkkoja vain ja ainoastaan vahingossa ja kun tähän puututaan, tapahtuu jotakin toivottavia asioita. Ei tietenkään firma maksa sattumalta kenellekään miljoonia vaan kyseessä on huolellisen harkinnan tulos. Se, onko harkinnan tulos mielestämme oikea vai väärä, on sivuseikka, sillä asia ei kuulu meille. Kun tarkoitus oli maksaa tietylle jengille miljoonia, muutettiin vain maksatusperusteita, sillä tarkoitukselle ei tapahtunut tässä puliveivauksessa mitään.
Suomalaisille työmarkkinaneuvottelijoille tämä voisi myös antaa miettimisen eväitä. Selvästi näyttää siltä, että palkkajouston toteuttaminen niin, että hyvänä vuonna taivas on kattona ja huonona vuonna saa vaatimatonta peruspalkkaa, on ainakin yrityksen kannalta toimiva ratkaisu eivätkä työntekijätkään ole pahemmin kitisseet bonuspussiensa äärellä. Joihinkin yrityksiin tai toimialoille tällaisen mallin käyttöönotto sen sijaan, että aiheutetaan kilpailukykyongelma peruspalkkoja nostamalla, saattaisi hyvinkin olla toimiva ratkaisu jos sen säännöt voidaan sopia kaikkia tyydyttävällä tavalla. Lamavuonna firma saa palkkajouston ja hyvänä vuonna työntekijät paljon rahaa, joka on silloin suoraan pois kapitalistin osingoista.
Eri maissa tartuttiin toimeen eri tavalla. Britannian ratkaisu oli keksiä väliaikainen vero, jolla tehtiin bonusten maksaminen pankissa ei-toivottavaksi puuhaksi. Rahvas taputti känsäisiä käsiään, sillä näin oli annettu herroille oikein isän kädestä.
Bloomberg uutisoi toissapäivänä kolikon kääntöpuolesta ja tarina käy esimerkiksi suomalaisillekin työmarkkinoille.
Perinteisesti pankeissa täälläpäin peruspalkat ovat olleet pieniä (ainakin suhteessa kokonaisansioihin) ja niiden päälle on tullut muikeita bonuksia silloin kun firmalla on mennyt hyvin. Näistä bonuksista tietysti osa on mennyt riistoporvareille, mutta merkittävä osa on valunut läpi koko organisaation kun bonuksia on maksettu kaikille eikä vain ylimmälle johdolle tai investointipankin
Kun bonusten maksaminen tehtiin verolla älyttömäksi, nostettiin investointipankkiirien peruspalkkoja. Ne suunnilleen kaksinkertaistuivat hieman yli 200 tonnista puolen miljoonan paikkeille vuodessa. Vastaavasti bonusten odotettavissa oleva määrä pieneni reippaasti ja aikaisempi 20% peruspalkkaa - 80% bonusta muuttui 80% peruspalkkaa ja 20% bonusta -malliseksi. Näin ongelma ratkesi kun bonusten määrä koko potissa väheni. Mutta ratkesiko ongelma sittenkään vai siirtyikö se toisaalle?
Pankit ovat palkitsemispolitiikassaan lähteneet siitä, että juuri tuo kovapalkkaisin investointipankkijengi ja ylin johto on se, joka halutaan talossa pitää. Heidän palkkansa siis raketoivat kun organisaatiossa muualla olevien peruspalkoille ei tapahtunut yhtään mitään. Se, miksi pankit haluavat pitää kynsin ja hampain talossa väen, joka onnistuu lama toisensa jälkeen turskaamaan koko pankin bisneksen siihen kuntoon, että tarvitaan hätäapua mistä hyvänsä suunnasta ilman minkäännäköistä kykyä varautua tulevaan, on minulle hieman hämärän peitossa. Tämä on kuitenkin työnantajan oikeus, joten emme puutu tässä kirjoituksessa siihen.
Nyt kun edessä ovat huonot ajat, pankit ovat palkkakustannuksineen ongelmissa, sillä sisäänrakennettu jousto alaspäin ei enää toimi kuten ennen. Kun hyväpalkkaisin väki kaksinkertaisti peruspalkkansa, he ovat nyt täysin suojassa laman tuomalta ansioiden laskulta, kun aikaisemmin he ottivat osuman melkein kokonaan itselleen. Kun ylimmän johdon bonukset ovat merkityksetön osa ja merkittävä osa bonuspotista menee suorittavalle portaalle, jonka palkkaa ei kaksinkertaistettu, lama aiheuttaa täysin päinvastaisen efektin kuin se on aina ennen aiheuttanut: lamavuonna herran ja narrin välinen palkkaero kasvaa kun aikaisemmin se kutistui herran ottaessa enemmän osumaa bonuksissaan. Nyt vain narri ottaa osumaa bonuksissaan kun herrat siirsivät bonuksensa kuukausipalkkoihin.
Eikä tässä kaikki. Kun kiinteät palkkakulut ovat pompsahtaneet, bonukset leikkautuvat laman takia paljon jyrkemmin kuin olisivat leikkautuneet ennen lamaa. Aikaisemmin saattoi riittää, että 2/3 bonuksista häipyy, mutta siitä huolimatta jokaiselle riittää jotakin pienen peruspalkan päälle. Nyt samanlaisen säästöefektin aikaansaamiseksi bonukset häipyvät kokonaan, mikä vaikuttaa normaalia lamaa syvemmin siihen valtaosaan, joka ei ole aiheuttanut mitään talousongelmia kenellekään.
Eikä vielä tässäkään kaikki. On päivänselvää, että kun työvoimakulut ovat ongelma, palkankorotuksia ei heru. Huolimatta siitä, että inflaatio laukkaa viiden prosentin paikkeilla. Niihin ei yksinkertaisesti ole rahaa.
Ja ei tämä vielä tähänkään jää. Uutisen mukaan pankit ovat väen vähentämisen edessä, sillä bonusten nollaaminen ja palkankorotusten poistaminen eivät silti riitä aikaansaamaan niitä säästöjä, jotka vanha bonusmalli tuotti tekemättä mitään tällaisia toimenpiteitä, sillä
Mitä tästä jää käteen opetukseksi?
Valtio sai juuri sitä, mitä se mittasi. Bonusten määrä väheni. Tietysti valtio oikeasti tavoitteli sitä, että pankkien kovapalkkaisimmalle väelle ei maksettaisi aivan niin paljon toistaitoisuudesta, mutta koska tätä ei mitattu vaan bonusten määrää, oikeaa tavoitetta ei saavutettu. Projekti tuotti kuitenkin sivutuloksen, jossa ainakin lamavuosina pienipalkkaisten pankin työntekijöiden bonukset siirtyivät ylimmän johdon kuukausipalkkoihin. Toinen sivutuote oli työttömyyden lisääntyminen aikana, jolloin jokainen työpaikka on melko arvokas.
Jos minä edustaisin täällä Labouria, minua ehkä hieman saattaisi nolottaa.
Näyttäisi siltä, että valtiovallan kannattaisi pitää näppinsä erossa tämäntyyppisistä asioista ja uskoa, että yritykset osaavat keksiä itselleen niille parhaiten sopivat palkitsemismallit. Poliitikot tekivät virhearvion kun kuvittelivat, että kovapalkkaisimmalle jengille maksetaan kovia palkkoja vain ja ainoastaan vahingossa ja kun tähän puututaan, tapahtuu jotakin toivottavia asioita. Ei tietenkään firma maksa sattumalta kenellekään miljoonia vaan kyseessä on huolellisen harkinnan tulos. Se, onko harkinnan tulos mielestämme oikea vai väärä, on sivuseikka, sillä asia ei kuulu meille. Kun tarkoitus oli maksaa tietylle jengille miljoonia, muutettiin vain maksatusperusteita, sillä tarkoitukselle ei tapahtunut tässä puliveivauksessa mitään.
Suomalaisille työmarkkinaneuvottelijoille tämä voisi myös antaa miettimisen eväitä. Selvästi näyttää siltä, että palkkajouston toteuttaminen niin, että hyvänä vuonna taivas on kattona ja huonona vuonna saa vaatimatonta peruspalkkaa, on ainakin yrityksen kannalta toimiva ratkaisu eivätkä työntekijätkään ole pahemmin kitisseet bonuspussiensa äärellä. Joihinkin yrityksiin tai toimialoille tällaisen mallin käyttöönotto sen sijaan, että aiheutetaan kilpailukykyongelma peruspalkkoja nostamalla, saattaisi hyvinkin olla toimiva ratkaisu jos sen säännöt voidaan sopia kaikkia tyydyttävällä tavalla. Lamavuonna firma saa palkkajouston ja hyvänä vuonna työntekijät paljon rahaa, joka on silloin suoraan pois kapitalistin osingoista.
Oikeansuuntaista säästämistä
12/09/11 20:16
Tässä on hyvä alku mutta toteutus jää kesken.
En ole koskaan ymmärtänyt, mitä järkeä on tukea yritystoimintaa siten, kuin valtio sitä tukee. Eli kippaamalla lähes tai täysin vastikkeetonta rahaa erinäköisten ohjelmien kautta yrityksille, jotka täyttävät byrokraattien säätämiä vaatimuksia tai joissa tunnetaan oikeita ihmisiä oikeista paikoista.
Mikähän mahtaa olla tällaisen kansainvälistymisrahan hyötysuhde?
Jos katsomme asiaa pääomasijoittajan vinkkelistä, sijoituksen pitäisi tuottaa kovaa riskiä vastaan muikeita voittoja sijoittajalle. Käykö nyt niin? Epäilen ettei käy. Jos mietimme asiaa yrittäjän vinkkelistä, yrittäjä tarvitsee rahoituksen lisäksi myös kontakteja, kanavia ja kaikenlaista muuta käytännön apua. Muualla
maailmassa tätä tehtävää hoitaa yksityinen pääomasijoittajaporras. Kun maassa on vanhaa rahaa tai ihmiset eivät muuten vain ole persaukisia, syntyy pääomasijoittajien verkostoja. Näiltä saa rahoituksen lisäksi myös kaikenlaista muuta apua, sillä nämä usein itse rikastuneet tuntevat runsaasti väkeä sieltä täältä ja avaavat sijoittamalleen yritykselle ovia sinne tänne. He ovat valikoivia sijoittamiensa yritysten suhteen ja he edellyttävät oikeastaan tuotettakin enemmän markkinoinnin osaamista ja ymmärtämistä.
Kun yrityksiä autetaan alkuun julkisella sektorilla, paljon jää puuttumaan. Kun sijoituspäätöksen tekevällä ei lopulta ole itsellään penniäkään kiinni koko touhussa, hän on enemmän kiinnostunut muotoseikoista kuin käytännöstä. Apuraha-anomukset taitavat olla enemmänkin kaunokirjallisia töitä, joissa proosaa ja kauniita kuvia tuottamalla saa rahoitusta ja iteraatioprosessi liittyy lähinnä taiteellisiin arvoihin. Pääomasijoittajia ei helposti hämätä kauniilla voimapiste-esityksillä ja he ovat kiinnostuneempia enemmän substanssista. Jos firmassa on ideaa mutta siitä puuttuu jotakin, iteraatioprosessi keskittyy enemmän tähän.
Tämä asia voisi toimia aivan hyvin yksityisin voimin jos olisi yksityisiä pääomia. Kun niitä on vähän, on koko pääomasijoitusbisnes Suomessa lapsenkengissä ja muutamat harvat sijoittajat voivat poimia liiaksi rusinoita pullasta ja minimoida oman riskinsä ja yrittäjälle tätä kautta saatavat ehdot ovat usein kohtuuttomia. Julkiselta sektorilta taas puuttuu yrittäjää auttava verkosto.
Kun tilanne on tämä emmekä voi yksityistä bisnestä alle parin sukupolven korjata kuntoon, on pakko pöyhiä julkista puolta. Yritysten tukeminen on aina hiukan epämääräistä hommaa, sillä se tarkoittaa hieman kärjistettynä sitä, että jo asemansa vakiinnuttaneelta yrittäjältä kerätään veroina rahaa, joka käytetään tuomaan markkinoille kilpailija, jonka tehtävänä on monottaa tätä rahoittajayrittäjää nilkkaan. Häneltä siis kerätään veroina rahaa, jonka tehtävänä on tuottaa hänelle suoranaista vahinkoa ja haitata hänen rahantuottamiskykyään ja samalla veronmaksukykyään.
Yksi tapa lähestyä asiaa olisi perustaa julkiselta puolelta siemenrahoituksensa saava sijoittajayhtiö, joka on julkisen vallan omistuksessa ja ohjauksessa, mutta jonka työntekijäksi ei meritoiduta politiikassa. Tämä voisi rahoittaa kasvuyrityksiä, mutta suunnilleen siten kuin kunniakkaasti toimiva pääomasijoittaja toimii, eli ottamalla 20-30% firmasta eikä leijonanosaa. Ajatus olisi se, että tätä putkaa ei rahoitettaisi julkisen sektorin toimesta kuin kerran ja lopulta se ryhtyisi maksamaan osinkoa omistajalleen. Jotkut sijoitukset menevät poskelleen mutta osa tuottaa varmasti hyvin. Tämä raha sijoitettaisiin uudelleen ja jos sijoitukset menevät oikein nappiin, osa tuloutetaan omistajalle, vaikka tämä ei olisikaan bisneksen kova ydin.
Tätä kioskia ei ohjattaisi poliittisesti kuin hyvin korkealla tasolla ja hallinto pitäisi rakentaa niin, etteivät poliitikot voisi ryhtyä vaikuttamaan siihen, millaisin perustein yrityksiä tuetaan. Jos nimittäin poliitikot pääsisivät tätä mestaroimaan, tuloksena olisi vain uusi aluepolitiikan jatke, joka keskittyisi työttömyyspaikkakuntiin, kepulandiaan ja kaikkeen muuhun paitsi siihen, että se pyrkisi seulomaan esiin kilpailukykyiset ideat, joiden ideoijat ovat myös timantinkovia myyntimiehiä.
Veikkaan, että Suomesta löytyisi jokunen eläkkeellä oleva yritysjohtaja, joka voisi tulla tämän firman sijoituskomiteaan joko ilmaiseksi tai jotain muodollista omaa osuutta vastaan.
Tämä ei tietysti korjaisi sitä ongelmaa, että sijoittaja itse ei ole kovin kiinnostunut yrityksen menestyksestä tai menestyksen puutteesta, mutta itse näen tämän mallin rahoituspohjaltaan terveempänä kuin sen, että kipataan vain budjetista verorahaa vuosittain johonkin ja kuvitellaan, että nyt Suomi lähtee nousuun. Kun touhuun ei kipata verorahaa vaan rahoitusta saaneista yrityksistä menestyjät rahoittavat seuraavien yritysten esiinmarssin, saattaisi näiden yritysten ympärille syntyä jotain verkostojakin, ainakin jos niitä yritettäisiin hieman rakentaa.
Suomen erityinen ongelma persaukisen kansan lisäksi on vähäväkisyys. Tästä syystä kansainvälistyminen on suomalaiselle yritykselle elinehto, sillä kotimarkkinoiden tulorahoituksella pystyy harva yritys valloittamaan maailmaa. Rahoitusta tarvitaan, mutta ennen kaikkea tarvitaan kontakteja ulkomaille.
Mistähän niitä löytyisi?
En ole koskaan ymmärtänyt, mitä järkeä on tukea yritystoimintaa siten, kuin valtio sitä tukee. Eli kippaamalla lähes tai täysin vastikkeetonta rahaa erinäköisten ohjelmien kautta yrityksille, jotka täyttävät byrokraattien säätämiä vaatimuksia tai joissa tunnetaan oikeita ihmisiä oikeista paikoista.
Mikähän mahtaa olla tällaisen kansainvälistymisrahan hyötysuhde?
Jos katsomme asiaa pääomasijoittajan vinkkelistä, sijoituksen pitäisi tuottaa kovaa riskiä vastaan muikeita voittoja sijoittajalle. Käykö nyt niin? Epäilen ettei käy. Jos mietimme asiaa yrittäjän vinkkelistä, yrittäjä tarvitsee rahoituksen lisäksi myös kontakteja, kanavia ja kaikenlaista muuta käytännön apua. Muualla
Kun yrityksiä autetaan alkuun julkisella sektorilla, paljon jää puuttumaan. Kun sijoituspäätöksen tekevällä ei lopulta ole itsellään penniäkään kiinni koko touhussa, hän on enemmän kiinnostunut muotoseikoista kuin käytännöstä. Apuraha-anomukset taitavat olla enemmänkin kaunokirjallisia töitä, joissa proosaa ja kauniita kuvia tuottamalla saa rahoitusta ja iteraatioprosessi liittyy lähinnä taiteellisiin arvoihin. Pääomasijoittajia ei helposti hämätä kauniilla voimapiste-esityksillä ja he ovat kiinnostuneempia enemmän substanssista. Jos firmassa on ideaa mutta siitä puuttuu jotakin, iteraatioprosessi keskittyy enemmän tähän.
Tämä asia voisi toimia aivan hyvin yksityisin voimin jos olisi yksityisiä pääomia. Kun niitä on vähän, on koko pääomasijoitusbisnes Suomessa lapsenkengissä ja muutamat harvat sijoittajat voivat poimia liiaksi rusinoita pullasta ja minimoida oman riskinsä ja yrittäjälle tätä kautta saatavat ehdot ovat usein kohtuuttomia. Julkiselta sektorilta taas puuttuu yrittäjää auttava verkosto.
Kun tilanne on tämä emmekä voi yksityistä bisnestä alle parin sukupolven korjata kuntoon, on pakko pöyhiä julkista puolta. Yritysten tukeminen on aina hiukan epämääräistä hommaa, sillä se tarkoittaa hieman kärjistettynä sitä, että jo asemansa vakiinnuttaneelta yrittäjältä kerätään veroina rahaa, joka käytetään tuomaan markkinoille kilpailija, jonka tehtävänä on monottaa tätä rahoittajayrittäjää nilkkaan. Häneltä siis kerätään veroina rahaa, jonka tehtävänä on tuottaa hänelle suoranaista vahinkoa ja haitata hänen rahantuottamiskykyään ja samalla veronmaksukykyään.
Yksi tapa lähestyä asiaa olisi perustaa julkiselta puolelta siemenrahoituksensa saava sijoittajayhtiö, joka on julkisen vallan omistuksessa ja ohjauksessa, mutta jonka työntekijäksi ei meritoiduta politiikassa. Tämä voisi rahoittaa kasvuyrityksiä, mutta suunnilleen siten kuin kunniakkaasti toimiva pääomasijoittaja toimii, eli ottamalla 20-30% firmasta eikä leijonanosaa. Ajatus olisi se, että tätä putkaa ei rahoitettaisi julkisen sektorin toimesta kuin kerran ja lopulta se ryhtyisi maksamaan osinkoa omistajalleen. Jotkut sijoitukset menevät poskelleen mutta osa tuottaa varmasti hyvin. Tämä raha sijoitettaisiin uudelleen ja jos sijoitukset menevät oikein nappiin, osa tuloutetaan omistajalle, vaikka tämä ei olisikaan bisneksen kova ydin.
Tätä kioskia ei ohjattaisi poliittisesti kuin hyvin korkealla tasolla ja hallinto pitäisi rakentaa niin, etteivät poliitikot voisi ryhtyä vaikuttamaan siihen, millaisin perustein yrityksiä tuetaan. Jos nimittäin poliitikot pääsisivät tätä mestaroimaan, tuloksena olisi vain uusi aluepolitiikan jatke, joka keskittyisi työttömyyspaikkakuntiin, kepulandiaan ja kaikkeen muuhun paitsi siihen, että se pyrkisi seulomaan esiin kilpailukykyiset ideat, joiden ideoijat ovat myös timantinkovia myyntimiehiä.
Veikkaan, että Suomesta löytyisi jokunen eläkkeellä oleva yritysjohtaja, joka voisi tulla tämän firman sijoituskomiteaan joko ilmaiseksi tai jotain muodollista omaa osuutta vastaan.
Tämä ei tietysti korjaisi sitä ongelmaa, että sijoittaja itse ei ole kovin kiinnostunut yrityksen menestyksestä tai menestyksen puutteesta, mutta itse näen tämän mallin rahoituspohjaltaan terveempänä kuin sen, että kipataan vain budjetista verorahaa vuosittain johonkin ja kuvitellaan, että nyt Suomi lähtee nousuun. Kun touhuun ei kipata verorahaa vaan rahoitusta saaneista yrityksistä menestyjät rahoittavat seuraavien yritysten esiinmarssin, saattaisi näiden yritysten ympärille syntyä jotain verkostojakin, ainakin jos niitä yritettäisiin hieman rakentaa.
Suomen erityinen ongelma persaukisen kansan lisäksi on vähäväkisyys. Tästä syystä kansainvälistyminen on suomalaiselle yritykselle elinehto, sillä kotimarkkinoiden tulorahoituksella pystyy harva yritys valloittamaan maailmaa. Rahoitusta tarvitaan, mutta ennen kaikkea tarvitaan kontakteja ulkomaille.
Mistähän niitä löytyisi?
Väyrynen
12/09/11 09:52
Väyrynen sitten huudatti itsensä kuningaskandidaatiksi ilman minkäännäköistä vastustusta puolueensa sisältä. Huolimatta siitä, että puolueen johtaja, puoluesihteeri, puolueen muu etulinja ja puolueen lehdistö ovat olleet kategorisesti Väyrystä vastaan.
Väyrynen nosti oivallisesti esille sen, miksi puolue on siinä tilassa kuin on. Puolueen kannatus tai mitä siitä on jäljellä, on maaseudulla. Kaupunkeihin hyökkäys epämääräisellä lapsiperheagendalla näyttää lässähtäneen täydellisesti ja kaupunkilaispuolueet näyttävät vakiinnuttaneen asemansa Kepua vastaan juuri mitään tekemättä. Kaupunkilaisia ei siis saatu sumutetuksi pistämällä agraaripuolueen etulinjaan ei-agraareja kulissiksi.
Aikaisemmin juopa on ollut yksinkertainen: kannattajat ovat maaseudulla eivätkä oikein ole tunnistaneet citykepulivetoista puoluetta omakseen. Ovi kävi rivakasti persuihin. Nyt kun puolue on pakotettu väkisin Väyrysen taakse presidentinvaalissa huolimatta siitä, että kaikki tietävät tämän vastentahtoiseksi ratkaisuksi, syntyy kaksinkertainen juopa. Maalaiset karsastavat edelleen citykepuleja ja siirtyvät persuihin, mutta samalla citykepulit, joita heitäkin on, ryhtyvät vieromaan puoluetta, jonka etulinja kannattaa
Väyrysen kummallisia visioita kruunujen käyttöönotosta, Euroopasta eristäytymisestä ja suljettuun talouteen paluusta. Tästä joukosta on todennäköisesti käynyt jonkun verran vetoa Kokoomukseen, sillä Kokoomus näyttää vakiinnuttaneen kannatuksensa ja vaikka Kokoomuksestakin vuodetaan persuihin, kannatus ei ole enää laskenut ja puolue on palannut gallupeissa suurimmaksi.
Kirjoitin aikaisemmin siitä, että Väyrynen on kuitenkin paras ehdokas puolueelle näkyvyytensä takia. Tämä olisi varmaankin ollut totta, jos Väyrysen kanssa olisi onnistuttu sopimaan jostakin jo alkukesästä. Sen jälkeen Väyrynen on muuttunut mielipiteineen hullummaksi ja yksinäisemmäksi sudeksi, joka ei ole enää missään kosketuksissa puolueensa ohjelmaan ja tavoitteisiin. Voi olla, että puolue saa Väyrysestä edelleen jotain nostetta ihan vain “huonokin julkisuus on julkisuutta” -teorian pohjalta. Riski on kuitenkin melkoinen jos vaalien ensimmäisellä kierroksella Väyrynen jää likimain jumboksi, mikä on aivan realistinen mahdollisuus.
Näyttää siltä, että presidentinvaaleista tulee eurooppakriittisten ehdokkaiden paraati. Väyrynen lienee kuvitellut olevansa tässä lajissa ainoa hyödyntäen Euroopan sekasortoisen taloustilanteen ja ihmisten yleisen euroskeptisyyden maaperää. Nyt ehdolle näyttäisi asettuvan eurooppakriittisiä kasvoja ainakin Soini ja myös Niinistö on profiloinut itseään tähän suuntaan. Paavo Lipponen lienee ehdokkaista eurooppa- ja eu-myönteisin, mikä on hänelle joko etu tai haitta. Etu jos Euroopan talous tästä oikenee ennen vaaleja ja haitta jos ei oikene.
Pidän kuitenkin täysin mahdollisena, että kun Väyrysen mahdollisuuksiin ei usko kukaan muu kuin Paavo Väyrynen, mahdolliset äänestäjät petaavat suosikkejaan toiselle kierrokselle ja pyrkivät vaikuttamaan esimerkiksi siihen, onko Niinistöä vastassa Lipponen vai Soini. Pikkupuolueiden ehdokkaista ainakin Haavistolla on täysi mahdollisuus voittaa Väyrynen ja nousta neljänneksi ja mikäli Vasemmistoliitto toteuttaa uhkauksensa ja asettaa oman ehdokkaansa, tämäkin ehdokas voi aivan hyvin kerätä enemmän ääniä kuin Väyrynen, joka kerää vain muutaman vitsiäänen sieltä täältä.
Kun miettii Kepun asemaa muita puolueita vastaan, tilanne näyttää mukavan lohduttomalta.
Kokoomus on melko yksimielisesti Niinistön takana, sillä Stubbinkin kannattajat tietävät, että hänen aikansa on myöhemmin. Paavo Lipponen on melko hyvä kompromissi SDP:n ehdokkaaksi ja saa todennäköisesti omat liikkeelle ja jonkun verran vieraidenkin ääniä. Lipposen pääministerikaudesta saavutuksineen ei ole niin mahdottoman kauan joten puolueen ja ay-liikkeen tuki on melko selvä. Vihreillä kuvio on jo selvä ja puolue melko lailla ehdokkaansa takana. Perussuomalaiset ovat yhtä kuin Soini ja puoluekoneisto kyllä omansa takana.
Sitten meillä on Maalaisliitto/Kepu, jossa presidenttiehdokas on oikeastaan oma yhden miehen puolueensa. Väyrysen näkemykset vuodenkin sisään ovat olleet reippaassa ristiriidassa jopa oman puolueen valtavirtaisten näkemysten kanssa, saati sitten järkevien suomalaisten. En voi välttää ajatusta siitä, että Väyrysen kannatus tulee olemaan hyvin muodollista ja hyvin väkinäistä, sillä en usko kovinkaan monen innostuvan aidosti Väyrysen visioista kääntää kelloa takaisin Brezhnevin aikaan.
Jopa kepulaisilla poliitikoilla lienee sen verran itsesuojeluvaistoa, että he pysyvät käsivarren mitan päässä Väyrysen mielipiteistä. Mutta kun puolue on kuitenkin asettanut Väyrysen eikä Väyrynen puoluetta, joutuu useampikin kepuli selittelemään tulevaisuudessa vaikka kuinka paljon esimerkiksi hallitusneuvotteluissa sitä, miksi he kannattivat pari vuotta aikaisemmin hallitusohjelmasuunnitelman kannalta täydellisen vastakkaisia asioita.
Kävi miten kävi, Väyrysestä ei tule presidenttiä. Toinen varma asia on se, että Mari Kiviniemi lähtee luiskaan kuten myös Kepun muu ylin johto. Jos Väyrynen ei pärjää vaaleissa, se on puoluejohdon vika kun kannatus rämpii. Jos Väyrynen pärjää vastoin kaikkia odotuksia vaaleissa, on täysin mahdotonta, että puolueen johdossa jatkaa etulinja, joka ei tukenut ehdokasta, josta olisi voinut tulla presidentti jos omat olisivat tukeneet eivätkä purreet.
Veikkaan, ettei Kepun puheenjohtajaksi ole ensi keväänä tarjolla juuri sen enempää ehdokkaita kuin oli tarjolla presidenttiehdokkaaksikaan.
Puolueen onneksi Väyrynen on tarjolla tähänkin tehtävään.
Väyrynen nosti oivallisesti esille sen, miksi puolue on siinä tilassa kuin on. Puolueen kannatus tai mitä siitä on jäljellä, on maaseudulla. Kaupunkeihin hyökkäys epämääräisellä lapsiperheagendalla näyttää lässähtäneen täydellisesti ja kaupunkilaispuolueet näyttävät vakiinnuttaneen asemansa Kepua vastaan juuri mitään tekemättä. Kaupunkilaisia ei siis saatu sumutetuksi pistämällä agraaripuolueen etulinjaan ei-agraareja kulissiksi.
Aikaisemmin juopa on ollut yksinkertainen: kannattajat ovat maaseudulla eivätkä oikein ole tunnistaneet citykepulivetoista puoluetta omakseen. Ovi kävi rivakasti persuihin. Nyt kun puolue on pakotettu väkisin Väyrysen taakse presidentinvaalissa huolimatta siitä, että kaikki tietävät tämän vastentahtoiseksi ratkaisuksi, syntyy kaksinkertainen juopa. Maalaiset karsastavat edelleen citykepuleja ja siirtyvät persuihin, mutta samalla citykepulit, joita heitäkin on, ryhtyvät vieromaan puoluetta, jonka etulinja kannattaa
Kirjoitin aikaisemmin siitä, että Väyrynen on kuitenkin paras ehdokas puolueelle näkyvyytensä takia. Tämä olisi varmaankin ollut totta, jos Väyrysen kanssa olisi onnistuttu sopimaan jostakin jo alkukesästä. Sen jälkeen Väyrynen on muuttunut mielipiteineen hullummaksi ja yksinäisemmäksi sudeksi, joka ei ole enää missään kosketuksissa puolueensa ohjelmaan ja tavoitteisiin. Voi olla, että puolue saa Väyrysestä edelleen jotain nostetta ihan vain “huonokin julkisuus on julkisuutta” -teorian pohjalta. Riski on kuitenkin melkoinen jos vaalien ensimmäisellä kierroksella Väyrynen jää likimain jumboksi, mikä on aivan realistinen mahdollisuus.
Näyttää siltä, että presidentinvaaleista tulee eurooppakriittisten ehdokkaiden paraati. Väyrynen lienee kuvitellut olevansa tässä lajissa ainoa hyödyntäen Euroopan sekasortoisen taloustilanteen ja ihmisten yleisen euroskeptisyyden maaperää. Nyt ehdolle näyttäisi asettuvan eurooppakriittisiä kasvoja ainakin Soini ja myös Niinistö on profiloinut itseään tähän suuntaan. Paavo Lipponen lienee ehdokkaista eurooppa- ja eu-myönteisin, mikä on hänelle joko etu tai haitta. Etu jos Euroopan talous tästä oikenee ennen vaaleja ja haitta jos ei oikene.
Pidän kuitenkin täysin mahdollisena, että kun Väyrysen mahdollisuuksiin ei usko kukaan muu kuin Paavo Väyrynen, mahdolliset äänestäjät petaavat suosikkejaan toiselle kierrokselle ja pyrkivät vaikuttamaan esimerkiksi siihen, onko Niinistöä vastassa Lipponen vai Soini. Pikkupuolueiden ehdokkaista ainakin Haavistolla on täysi mahdollisuus voittaa Väyrynen ja nousta neljänneksi ja mikäli Vasemmistoliitto toteuttaa uhkauksensa ja asettaa oman ehdokkaansa, tämäkin ehdokas voi aivan hyvin kerätä enemmän ääniä kuin Väyrynen, joka kerää vain muutaman vitsiäänen sieltä täältä.
Kun miettii Kepun asemaa muita puolueita vastaan, tilanne näyttää mukavan lohduttomalta.
Kokoomus on melko yksimielisesti Niinistön takana, sillä Stubbinkin kannattajat tietävät, että hänen aikansa on myöhemmin. Paavo Lipponen on melko hyvä kompromissi SDP:n ehdokkaaksi ja saa todennäköisesti omat liikkeelle ja jonkun verran vieraidenkin ääniä. Lipposen pääministerikaudesta saavutuksineen ei ole niin mahdottoman kauan joten puolueen ja ay-liikkeen tuki on melko selvä. Vihreillä kuvio on jo selvä ja puolue melko lailla ehdokkaansa takana. Perussuomalaiset ovat yhtä kuin Soini ja puoluekoneisto kyllä omansa takana.
Sitten meillä on Maalaisliitto/Kepu, jossa presidenttiehdokas on oikeastaan oma yhden miehen puolueensa. Väyrysen näkemykset vuodenkin sisään ovat olleet reippaassa ristiriidassa jopa oman puolueen valtavirtaisten näkemysten kanssa, saati sitten järkevien suomalaisten. En voi välttää ajatusta siitä, että Väyrysen kannatus tulee olemaan hyvin muodollista ja hyvin väkinäistä, sillä en usko kovinkaan monen innostuvan aidosti Väyrysen visioista kääntää kelloa takaisin Brezhnevin aikaan.
Jopa kepulaisilla poliitikoilla lienee sen verran itsesuojeluvaistoa, että he pysyvät käsivarren mitan päässä Väyrysen mielipiteistä. Mutta kun puolue on kuitenkin asettanut Väyrysen eikä Väyrynen puoluetta, joutuu useampikin kepuli selittelemään tulevaisuudessa vaikka kuinka paljon esimerkiksi hallitusneuvotteluissa sitä, miksi he kannattivat pari vuotta aikaisemmin hallitusohjelmasuunnitelman kannalta täydellisen vastakkaisia asioita.
Kävi miten kävi, Väyrysestä ei tule presidenttiä. Toinen varma asia on se, että Mari Kiviniemi lähtee luiskaan kuten myös Kepun muu ylin johto. Jos Väyrynen ei pärjää vaaleissa, se on puoluejohdon vika kun kannatus rämpii. Jos Väyrynen pärjää vastoin kaikkia odotuksia vaaleissa, on täysin mahdotonta, että puolueen johdossa jatkaa etulinja, joka ei tukenut ehdokasta, josta olisi voinut tulla presidentti jos omat olisivat tukeneet eivätkä purreet.
Veikkaan, ettei Kepun puheenjohtajaksi ole ensi keväänä tarjolla juuri sen enempää ehdokkaita kuin oli tarjolla presidenttiehdokkaaksikaan.
Puolueen onneksi Väyrynen on tarjolla tähänkin tehtävään.
Eteenpäin katsomisen problematiikkaa
08/09/11 18:50
Kirjoitin pari päivää sitten persuista ja siitä, että nähdäkseni tuo puolue katsoo tukevasti taaksepäin.
Paljon tuon paremmin ei mene muuallakaan.
Kun mietitään, mikä oikein on muuttunut, ainakin minulle tulee ensimmäisenä mieleen asioiden muutosnopeus. Tämä on se kulmakivi, josta kumpuaa lopulta perussuomalaisten kaltaisten puolueiden suosio siellä täällä (tai ainakin osin). Tämän asian hallitsemisen ongelman takia maailma nyyhkii laman
alla kun kukaan ei enää tiedä, mikä on talouden sykli jatkossa.
Poliittista kenttää Suomessa ja muuallakin länsimaissa luonnehtii se, etteivät ne suhtaudu tähän muutokseen kuten kuuluu. Ne kuvittelevat, että tämä on poliittisen koneiston ja prosessin säädettävissä oleva asia eikä pelikentän koon kaltainen ulkopuolelta annettu asia, jossa voi pelata koko kentällä, osalla sitä tai olla pelaamatta tykkänään, mutta muita vaihtoehtoja ei juurikaan näyttäisi olevan.
Riippuen siitä, millä laidalla poliittista kenttää ollaan, kuvitellaan muutosnopeuden kasvun erityisesti talousasioissa johtuvan jostakin, jota voidaan hallita. Vasemmalla kuvitellaan, että vika on osakemarkkinoissa ja sijoittajissa. Oikealla kuvitellaan, että vika on veroissa, sääntelyssä, kaupan rajoituksissa, Kiinan valuutan arvossa tai jossain vastaavassa. Tosiasiassa kumpikin joukko plus jotain muuta asiasta kuvittelevat hörhöpuolueet ovat useimmiten hakoteillä. Vika ei ole missään tällaisessa yksittäisessä asiassa.
Kyse ei ole viasta ensinkään vaan kulttuurimme muuttumisesta. Ainakin länsimaissa kaikenlaiset syklit ovat lyhentyneet. Ei siksi, että kukaan pakottaisi vaan siksi, ettemme enää ole erityisen kärsivällisiä minkään asian suhteen. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.
Musiikissa hitin kestoikä laskee joka viikko hieman. Kolmekymmentä vuotta sitten yhdellä renkutuksella pärjäsi helposti vuoden päivät, nykyään hyvä jos viikon pari. Tekniikassa ostamme jatkuvasti uusia härveleitä, koska niissä on uusia ominaisuuksia, joita emme tarvitse. Vaatteissa kestävyys ei ole enää aikoihin ollut minkäännäköinen ansio, sillä uusia tarvitaan oikeastaan koko ajan. Eikä kyse ole vain materiasta. Avioliitot hajoavat nykyään useammin kuin ennen ja liittojen keski-ikä on laskenut. Kouluvuotta on järjestelty uusiksi, sillä joululoman tai kesäloman odottelu on aivan liian pitkä aika pikku pilteille ja ennen kaikkea heidän lomakuumeisille vanhemmilleen. Velkaantuminen jopa pikavippien kaltaisella idiotialla on aivan luonnollista ja järkevää, sillä jos jotain halutaan nyt, se pitää saada nyt eikä säästämisellä ole enää mitään arvoa. Kirjojen lukeminen on vähentynyt rankasti, sillä niistä tehtyjen elokuvien katsomiseen menee vähemmän aikaa kuin kirjan lukemiseen. Tiedonvälityksessä uutinen on vanha varsin pian.
Tämä kaikki olisi tietysti muutettavissa, mutta silloin pitäisi muuttaa elämänrytmiämme ja elämänarvojamme eikä tämä muutos käy hetkessä. Emme me ole tähän tulleet hetkessä vaan vuosikymmenten hiljaisen muutosprosessin seurauksena. Palaaminen takaisin on mahdollista, mutta kovin vaikeaa ja joka tapauksessa useampien sukupolvien mittainen homma.
Eikä vanhaan palaaminen mitenkään pakollista ole. Muutoksen rivakkuus nähdään useimmiten vain negatiivisena asiana muttei oteta huomioon, että samalla se avaa ketterille mahdollisuuksia. Ei esimerkiksi vaatebisnekseen olisi voinut tulla luokatonta sekundaa puoli-ilmaiseksi myyviä halpahalliketjuja, jos vaatteen pitäisi kestää isältä pojalle. Nyt siellä on kuitenkin tilaa tällaisillekin. Tekniikassa markkinaosuuksia kahmitaan ja menetetään viikoissa ja kuukausissa eikä vuosikymmenessä, mikä antaa uusille yrittäjille tilaa ja pakottaa vanhat pysymään varpaillaan.
Se asian taustoista.
Monia ihmisiä muutos pelottaa, sillä muutos ei ole enää jossain kaukana vaan tulee jokaisen kotiin. Tarkastellaan vaikkapa työelämän muutosta. Vielä 40-50 vuotta sitten oli aivan järkevä ja toteutettavissa oleva visio tulevaisuudesta se, että työpaikan saanti on vaikeaa, mutta kun sen saa, siinä on sitten elanto loppuiäksi. Tämä maailma oli ja meni ja parkuen siirryttiin aikaan, jolloin järkevä ja toteuttamiskelpoinen unelma oli vakituinen työsuhde, jota saattaa joskus joutua vaihtamaan tai myös haluta vaihtaa. Tämän ajan kielenkäyttöä on jako tyypillisiin ja epätyypillisiin työsuhteisiin. Tämäkin maailma meni jo ja nyt tarjolla on runsaasti pätkää ja silppua. Tämä huolestuttaa ihmisiä ja aivan syystä.
Tämä on kuitenkin hyvä esimerkki asiasta, jonka ei tarvitsisi olla uhka ensinkään vaan mahdollisuus. Nyt siitä ei mahdollisuutta rakenneta, sillä poliitikot ja muut sidosryhmät kuvittelevat, että palaamme vielä joskus tyypillisten työsuhteiden rauhaisaan maailmaan. Emme tietenkään palaa, koska myös firman elinkaari on huomattavasti
kutistunut. Firmoja syntyy ja firmoja kaatuu. Niitä liittyy yhteen ja ne siirtyvät paikasta toiseen. Pelikenttä on muuttunut eikä poliitikko sitä voi takaisin pienemmäksi karsinaksi muuttaa, mutta poliitikko voisi ottaa koko pelikentän käyttöön.
Tässä nimenomaisessa tapauksessa olisi runsaasti mahdollisuuksia, sillä parhaimmillaan keikkatyyppinen työ mahdollistaa mukavasti vapaa-ajan viettämisen laadukkaammin kuin ylhäältä annetuissa lomakarsinoissa. Tähän päästäksemme tarvitsisimme työnvälityksen, joka oikeasti toimii kaikille vahtimestarista johtajaan, sekä työttömyysturvan, joka ilman leikkureita ja karensseja auttaa sekä vahtimestarin että johtajan lyhyen siirtymätaipaleen ylitse ilman elintason romahdusta. Kun tähän nivoisi vielä koulutuksen ja aikuisopiskelun, maailma kaunistuisi monen vinkkelistä entisestään.
Tarvitaan kuitenkin uutta ja menneistä rakenteista vapaata ajattelua ennen kuin mitään tällaista saadaan aikaiseksi.
Ihmisten arkisessa elämässä epävarmuus on lisääntynyt. Epävarmuus on monelle ahdistavaa, joten ihmiset turvautuvat politiikassa puolueisiin, jotka väittävät kääntävänsä kellon taaksepäin. Tämä on järjetön lähestymistapa, mutta syy ei ole epävarmoissa ihmisissä vaan siinä, että poliittinen koneisto puolustaa omia ja etujärjestökytköstensä saavutettuja etuja eikä ryhdy katsomaan eteenpäin. Kun taaksepäin ei kannata katsoa, on ainoa mahdollisuus pakottaa itsensä eteenpäin. Jos tulevaisuus pelottaa, tarvitaan suunnannäyttäjiä, jotka ryhtyvät hallitsemaan muutosta valtaenemmistön osalta. Tämä olisi tämän päivän politiikan kovaa ydintä, mutta kovin harvassa ovat kokonaisuuden näkijät.
Puolueista Vihreissä, Kokoomuksessa ja myös Vasemmistoliitossa on ihmisiä, jotka tuntuvat jotenkin näkevän osan tästä asiasta, mutta sen jälkeen he laulavat itsensä suohon ottamalla käyttöön puolueensa retoriikan kovan ytimen. Vihreissä on kyllä ihmisiä, jotka näkevät tarpeelliseksi verojärjestelmän täysremontin, mutta aivan tuota pikaa ollaan pihalla kuin tuulimylly tai sitten ollaan eksytty energiapajurisukkoon ja monimutkaistetaan asia lopullisesti ryhtymällä puhumaan hiilidioksidista, yksinhuoltajaäideistä ja homoista. Ihmiset eivät ymmärrä tästä puurosta mitään enkä ymmärrä minäkään.
Kokoomuksessa on puolestaan niitä, jotka näkevät työelämän muutoksen välttämättömyyden,
mutta heidän kompastuskivensä on kypäräpäinen riistoporvari, joka on seuraavassa virkkeessä kyykyttämässä ammattiliittoja ja jakamassa ihmisiä herroihin ja narreihin. Vasemmistoliitossa nähdään puolestaan tarve uudistaa jotenkin sosiaaliturvaa laajasti tulkittuna, mutta se paketoidaan risupartaiseen punkkarimouhotukseen kapitalismin vastustamiseksi sekä opetuksen antamiseksi suurpääomille ja herroille. Ja kaikille eri mieltä oleville.
SDP ei tässä pärjää hyvin, sillä se on liikaa ammattiliittojen jatke ja nykyinen keskusjärjestövalta on työelämän muutoksen ja siihen liittyvien paikkaustoimenpiteiden este eikä suosija. Kepu on juuttunut johonkin 1910-luvulle. Perussuomalaiset elää jossain 70-80 -lukujen taitteessa kun kaikki oli olevinaan pullaa. Jokaiselle tuota aikaa kaipaavalle määrään lääkkeeksi sen aikaisten valokuvien katsomista. Huomiota kannattaa kiinnittää kodintekniikkaan, sisustukseen, vaatetukseen ja Ladojen määrään katukuvassa. Sen jälkeen voi miettiä uudelleen, onko tuo kuva se, jonka haluaa elämäänsä takaisin.
Puolueiden ratkaisu ajan ongelmiin on kovasti muinaisen ideologiansa näköinen. Oikeisto kuvittelee, että asiat paranevat veroja laskemalla, mikä ei pidä paikkaansa, sillä verotuksen taso ei liity muutosnopeuteen mitenkään. Vasemmisto kuvittelee, että asiat paranevat veroja korottamalla, mikä ei pidä paikkaansa, sillä verotuksen taso ei liity muutosnopeuteen mitenkään. Oikeisto syyttää ammattiliittoja ja vaatii lisää joustoja muttei ole valmis maksamaan työstä sellaista palkkaa, joka luo lisää työtä ja talouskasvua. Vasemmisto vaatii firmoilta yhteiskuntavastuuta, mutta aatteen kannattajat eivät ole valmiita ostamaan Nokian kännykkää.
Oikeastaan nyt pitäisi tehdä niin, että politiikka hoitaa julkistalouden tasapainoon kun kerran on sotkun itse aiheuttanut. Sen jälkeen kun tähän on päästy, palvelutuotantokysymykset pitäisi lakaista työryhmille ja virkamiehille ja valtuuttaa alaspäin niin hyvin kuin voidaan. Politiikan etulinja saa nyt haudata itsensä joutavien verojen, pienten tukimuutosten ja pienten nysväystason uudistusten alle ja establishmentti voi aivan hyvin täyttää kalenterinsa miettimättä tulevaisuutta tosissaan koskaan. Jos politiikan etulinjalta ei enää haluttaisi kuulla mitään kotihoidon tuesta tai jonkun rutiiniveron tasosta vaan heiltä odotettaisiin vain pitkän tähtäimen visiota, heitä voitaisiin arvioida oikeiden asioiden perusteella.
Nyt meidän pitää vain arvata, näkeekö kotihoidon tuen korottamiseen keskittynyt nysväri vai tuloveron alentamiseen keskittyvä nysväri tulevaisuuden enemmän siten, kuin sen kukin itse näemme. Arvaamiseksi menee. Paitsi tietysti jos ei arvaa ensinkään vaan äänestää puolueita, jotka yrittävät tunkea hammastahnaa tuubiin takaisin.
Tämä on kuitenkin luovuttamista.
Paljon tuon paremmin ei mene muuallakaan.
Kun mietitään, mikä oikein on muuttunut, ainakin minulle tulee ensimmäisenä mieleen asioiden muutosnopeus. Tämä on se kulmakivi, josta kumpuaa lopulta perussuomalaisten kaltaisten puolueiden suosio siellä täällä (tai ainakin osin). Tämän asian hallitsemisen ongelman takia maailma nyyhkii laman
Poliittista kenttää Suomessa ja muuallakin länsimaissa luonnehtii se, etteivät ne suhtaudu tähän muutokseen kuten kuuluu. Ne kuvittelevat, että tämä on poliittisen koneiston ja prosessin säädettävissä oleva asia eikä pelikentän koon kaltainen ulkopuolelta annettu asia, jossa voi pelata koko kentällä, osalla sitä tai olla pelaamatta tykkänään, mutta muita vaihtoehtoja ei juurikaan näyttäisi olevan.
Riippuen siitä, millä laidalla poliittista kenttää ollaan, kuvitellaan muutosnopeuden kasvun erityisesti talousasioissa johtuvan jostakin, jota voidaan hallita. Vasemmalla kuvitellaan, että vika on osakemarkkinoissa ja sijoittajissa. Oikealla kuvitellaan, että vika on veroissa, sääntelyssä, kaupan rajoituksissa, Kiinan valuutan arvossa tai jossain vastaavassa. Tosiasiassa kumpikin joukko plus jotain muuta asiasta kuvittelevat hörhöpuolueet ovat useimmiten hakoteillä. Vika ei ole missään tällaisessa yksittäisessä asiassa.
Kyse ei ole viasta ensinkään vaan kulttuurimme muuttumisesta. Ainakin länsimaissa kaikenlaiset syklit ovat lyhentyneet. Ei siksi, että kukaan pakottaisi vaan siksi, ettemme enää ole erityisen kärsivällisiä minkään asian suhteen. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.
Musiikissa hitin kestoikä laskee joka viikko hieman. Kolmekymmentä vuotta sitten yhdellä renkutuksella pärjäsi helposti vuoden päivät, nykyään hyvä jos viikon pari. Tekniikassa ostamme jatkuvasti uusia härveleitä, koska niissä on uusia ominaisuuksia, joita emme tarvitse. Vaatteissa kestävyys ei ole enää aikoihin ollut minkäännäköinen ansio, sillä uusia tarvitaan oikeastaan koko ajan. Eikä kyse ole vain materiasta. Avioliitot hajoavat nykyään useammin kuin ennen ja liittojen keski-ikä on laskenut. Kouluvuotta on järjestelty uusiksi, sillä joululoman tai kesäloman odottelu on aivan liian pitkä aika pikku pilteille ja ennen kaikkea heidän lomakuumeisille vanhemmilleen. Velkaantuminen jopa pikavippien kaltaisella idiotialla on aivan luonnollista ja järkevää, sillä jos jotain halutaan nyt, se pitää saada nyt eikä säästämisellä ole enää mitään arvoa. Kirjojen lukeminen on vähentynyt rankasti, sillä niistä tehtyjen elokuvien katsomiseen menee vähemmän aikaa kuin kirjan lukemiseen. Tiedonvälityksessä uutinen on vanha varsin pian.
Tämä kaikki olisi tietysti muutettavissa, mutta silloin pitäisi muuttaa elämänrytmiämme ja elämänarvojamme eikä tämä muutos käy hetkessä. Emme me ole tähän tulleet hetkessä vaan vuosikymmenten hiljaisen muutosprosessin seurauksena. Palaaminen takaisin on mahdollista, mutta kovin vaikeaa ja joka tapauksessa useampien sukupolvien mittainen homma.
Eikä vanhaan palaaminen mitenkään pakollista ole. Muutoksen rivakkuus nähdään useimmiten vain negatiivisena asiana muttei oteta huomioon, että samalla se avaa ketterille mahdollisuuksia. Ei esimerkiksi vaatebisnekseen olisi voinut tulla luokatonta sekundaa puoli-ilmaiseksi myyviä halpahalliketjuja, jos vaatteen pitäisi kestää isältä pojalle. Nyt siellä on kuitenkin tilaa tällaisillekin. Tekniikassa markkinaosuuksia kahmitaan ja menetetään viikoissa ja kuukausissa eikä vuosikymmenessä, mikä antaa uusille yrittäjille tilaa ja pakottaa vanhat pysymään varpaillaan.
Se asian taustoista.
Monia ihmisiä muutos pelottaa, sillä muutos ei ole enää jossain kaukana vaan tulee jokaisen kotiin. Tarkastellaan vaikkapa työelämän muutosta. Vielä 40-50 vuotta sitten oli aivan järkevä ja toteutettavissa oleva visio tulevaisuudesta se, että työpaikan saanti on vaikeaa, mutta kun sen saa, siinä on sitten elanto loppuiäksi. Tämä maailma oli ja meni ja parkuen siirryttiin aikaan, jolloin järkevä ja toteuttamiskelpoinen unelma oli vakituinen työsuhde, jota saattaa joskus joutua vaihtamaan tai myös haluta vaihtaa. Tämän ajan kielenkäyttöä on jako tyypillisiin ja epätyypillisiin työsuhteisiin. Tämäkin maailma meni jo ja nyt tarjolla on runsaasti pätkää ja silppua. Tämä huolestuttaa ihmisiä ja aivan syystä.
Tämä on kuitenkin hyvä esimerkki asiasta, jonka ei tarvitsisi olla uhka ensinkään vaan mahdollisuus. Nyt siitä ei mahdollisuutta rakenneta, sillä poliitikot ja muut sidosryhmät kuvittelevat, että palaamme vielä joskus tyypillisten työsuhteiden rauhaisaan maailmaan. Emme tietenkään palaa, koska myös firman elinkaari on huomattavasti
Tässä nimenomaisessa tapauksessa olisi runsaasti mahdollisuuksia, sillä parhaimmillaan keikkatyyppinen työ mahdollistaa mukavasti vapaa-ajan viettämisen laadukkaammin kuin ylhäältä annetuissa lomakarsinoissa. Tähän päästäksemme tarvitsisimme työnvälityksen, joka oikeasti toimii kaikille vahtimestarista johtajaan, sekä työttömyysturvan, joka ilman leikkureita ja karensseja auttaa sekä vahtimestarin että johtajan lyhyen siirtymätaipaleen ylitse ilman elintason romahdusta. Kun tähän nivoisi vielä koulutuksen ja aikuisopiskelun, maailma kaunistuisi monen vinkkelistä entisestään.
Tarvitaan kuitenkin uutta ja menneistä rakenteista vapaata ajattelua ennen kuin mitään tällaista saadaan aikaiseksi.
Ihmisten arkisessa elämässä epävarmuus on lisääntynyt. Epävarmuus on monelle ahdistavaa, joten ihmiset turvautuvat politiikassa puolueisiin, jotka väittävät kääntävänsä kellon taaksepäin. Tämä on järjetön lähestymistapa, mutta syy ei ole epävarmoissa ihmisissä vaan siinä, että poliittinen koneisto puolustaa omia ja etujärjestökytköstensä saavutettuja etuja eikä ryhdy katsomaan eteenpäin. Kun taaksepäin ei kannata katsoa, on ainoa mahdollisuus pakottaa itsensä eteenpäin. Jos tulevaisuus pelottaa, tarvitaan suunnannäyttäjiä, jotka ryhtyvät hallitsemaan muutosta valtaenemmistön osalta. Tämä olisi tämän päivän politiikan kovaa ydintä, mutta kovin harvassa ovat kokonaisuuden näkijät.
Puolueista Vihreissä, Kokoomuksessa ja myös Vasemmistoliitossa on ihmisiä, jotka tuntuvat jotenkin näkevän osan tästä asiasta, mutta sen jälkeen he laulavat itsensä suohon ottamalla käyttöön puolueensa retoriikan kovan ytimen. Vihreissä on kyllä ihmisiä, jotka näkevät tarpeelliseksi verojärjestelmän täysremontin, mutta aivan tuota pikaa ollaan pihalla kuin tuulimylly tai sitten ollaan eksytty energiapajurisukkoon ja monimutkaistetaan asia lopullisesti ryhtymällä puhumaan hiilidioksidista, yksinhuoltajaäideistä ja homoista. Ihmiset eivät ymmärrä tästä puurosta mitään enkä ymmärrä minäkään.
Kokoomuksessa on puolestaan niitä, jotka näkevät työelämän muutoksen välttämättömyyden,
SDP ei tässä pärjää hyvin, sillä se on liikaa ammattiliittojen jatke ja nykyinen keskusjärjestövalta on työelämän muutoksen ja siihen liittyvien paikkaustoimenpiteiden este eikä suosija. Kepu on juuttunut johonkin 1910-luvulle. Perussuomalaiset elää jossain 70-80 -lukujen taitteessa kun kaikki oli olevinaan pullaa. Jokaiselle tuota aikaa kaipaavalle määrään lääkkeeksi sen aikaisten valokuvien katsomista. Huomiota kannattaa kiinnittää kodintekniikkaan, sisustukseen, vaatetukseen ja Ladojen määrään katukuvassa. Sen jälkeen voi miettiä uudelleen, onko tuo kuva se, jonka haluaa elämäänsä takaisin.
Puolueiden ratkaisu ajan ongelmiin on kovasti muinaisen ideologiansa näköinen. Oikeisto kuvittelee, että asiat paranevat veroja laskemalla, mikä ei pidä paikkaansa, sillä verotuksen taso ei liity muutosnopeuteen mitenkään. Vasemmisto kuvittelee, että asiat paranevat veroja korottamalla, mikä ei pidä paikkaansa, sillä verotuksen taso ei liity muutosnopeuteen mitenkään. Oikeisto syyttää ammattiliittoja ja vaatii lisää joustoja muttei ole valmis maksamaan työstä sellaista palkkaa, joka luo lisää työtä ja talouskasvua. Vasemmisto vaatii firmoilta yhteiskuntavastuuta, mutta aatteen kannattajat eivät ole valmiita ostamaan Nokian kännykkää.
Oikeastaan nyt pitäisi tehdä niin, että politiikka hoitaa julkistalouden tasapainoon kun kerran on sotkun itse aiheuttanut. Sen jälkeen kun tähän on päästy, palvelutuotantokysymykset pitäisi lakaista työryhmille ja virkamiehille ja valtuuttaa alaspäin niin hyvin kuin voidaan. Politiikan etulinja saa nyt haudata itsensä joutavien verojen, pienten tukimuutosten ja pienten nysväystason uudistusten alle ja establishmentti voi aivan hyvin täyttää kalenterinsa miettimättä tulevaisuutta tosissaan koskaan. Jos politiikan etulinjalta ei enää haluttaisi kuulla mitään kotihoidon tuesta tai jonkun rutiiniveron tasosta vaan heiltä odotettaisiin vain pitkän tähtäimen visiota, heitä voitaisiin arvioida oikeiden asioiden perusteella.
Nyt meidän pitää vain arvata, näkeekö kotihoidon tuen korottamiseen keskittynyt nysväri vai tuloveron alentamiseen keskittyvä nysväri tulevaisuuden enemmän siten, kuin sen kukin itse näemme. Arvaamiseksi menee. Paitsi tietysti jos ei arvaa ensinkään vaan äänestää puolueita, jotka yrittävät tunkea hammastahnaa tuubiin takaisin.
Tämä on kuitenkin luovuttamista.
Miksi minä en kannata Perussuomalaisia
05/09/11 15:15
Tänään julkaistiin taas jotain gallupeja persujen kannattajista, jotka tuntuvat paljastuvan kerta toisensa jälkeen huomattavan keskiluokkaiseksi väeksi. Tämä on ristiriidassa sen lähinnä Vihreistä suunnista kuuluvan nillityksen kanssa, jossa puolueen kannattajat leimataan tyhmiksi, syrjäytyneiksi, 
miehiksi ja muiksi halveksittaviksi olioiksi, Oikean Kannatuksen ollessa sitä, mikä tulee kaupunkien koulutetuilta naisilta. Koska vaalit voitetaan äänillä eikä prosenteilla, tämä kitinä on tietysti melko joutavaa, mutta sydäntä lämmittää kerta toisensa jälkeen huomata, kuinka suuren katkeruuden yksi vaalitulos kuukausia sitten on jättänyt siihen joukkoon, joka pitää itseään intelligentsiana.
Niin tai näin, minun olisi kovin vaikeaa äänestää persuja, huolimatta siitä, että puolueen ohjelmassa on useitakin kohtia, joissa ei ole ajatuksen tasolla mitään vikaa. Kaikki tätä palstaa lukeneet tietävät kantani humanitaariseen maahanmuutton, sillä olisin valmis lopettamaan sen kokonaan. Tässä asiassa Perussuomalaiset on lähimpänä minua vaikkakin edustavat vinkkelistäni hieman liian maltillista siipeä.
Talousasioissa on esillä ollut ainakin euroalueen tukeminen ja kaivostoiminta Suomessa. Näissä asioissa, kuten itse asiassa humanitaarisessa maahanmuutossakin, olisi syytä olla huomattavasti nykyistä itsekkäämpi. Maailma näyttää jo ajat sitten kääntyneen sellaiseen asentoon, jossa itsekkyys on hyve. Vielä 5-10 vuotta sitten oli täysin järkevää ja luonnollista pyrkiä kaikissa asioissa mahdollisimman suureen avoimmuuteen, sillä lopulta ajatus oli se, että pärjäämme valkokaulustyömme hedelmillä. Nyt näyttää siltä, että valkokaulustyösektoriin on niin kova kilpailu ympäri maailmaa, ettei se enää ole samanlainen kultakaivos kuin se aikaisemmin oli.
Tästä syystä on hyvinkin harkitsemisen arvoista ryhtyä katsomaan omia etujamme. Jos emme hyödy mitään Kreikan tukemisesta, miksi ihmeessä me sitä tukisimme vain pönkittääksemme ranskalaista Suur-Eurooppa -ideologiaa? Jos taas Suomessa on kaupaksi käyviä aineita maaperässä ja luonnossa, minkä takia ne pitäisi päästää ilmaiseksi ulkomaisen kaivosyhtiön taskuihin? Aikaisemmin tällä ei ollut mitään väliä, koska puuhaa pidettiin marginaalisena, mutta raaka-aineiden hintojen nousu on muuttanut tältäkin osin maailmaa.
Huonoimmassa skenaariossa rahajärjestelmät menettävät ison osan uskottavuuttaan romahdusten ja inflaation takia ja tarvitsemiemme asioita voi olla varsin vaikeaa ostaa setelipainojen syytämillä kupongeilla. Pitämällä luonnonvarat omissa käsissä ja keräämällä niistä jotain hyötyä emme ainakaan asetelmiamme huononna, vaikka pahin ei toteutuisikaan.
Maailma näyttää menneen varsin hulluun asentoon kun kiinalaiset ovat alkaneet toden teolla kahmia luonnonvaroja itselleen varsinkin Afrikassa. Kun oikeastaan koko talousjärjestelmä on epävarmassa asennossa, itsekkyydessä ei ole mitään vikaa, varsinkin kun suomalaisella solidaarisuudella ei lopulta pelasteta ketään. Euroalueen tukemisessa voisi olla jotain järkeä, jos olisi olemassa joku järkevä ohjelma, joka varmasti ratkaisee ongelman. Nyt sellaista ei ole vaan asioista rettelöidään
apupaketti apupaketilta ilman mitään pysyvää ratkaisua. Jos rahoitamme kolme pakettia muttemme neljättä, kolmen ensimmäisen hinta meni hukkaan, ja tuon neljännen tai minkä hyvänsä paketin todellinen maksaja, Saksa, saattaa kyllästyä koska tahansa.
Näissä asioissa Perussuomalaiset näyttää olevan huomattavan järkevillä linjoilla. Siitä huolimatta puolue on täysin mahdoton konsepti.
Persujen suurin valuvika ei ole parissa puolihullussa kansanedustajassa eikä siinä, että sitä äänestävät väärää demografiaa edustavat ihmiset. Eikä edes siinä, että se on populistinen liike. Persujen ja Vasemmistoliiton kaltaisia populisteja tarvitaan herättelemään establishmenttia.
Suurin ongelma on siinä, ettei se ole tulevaisuuteen katsova kerho. Puolue elää nostalgiassa, ja nostalgian ongelma on siinä, että siitä vinkkelistä parhaat päivämme ovat takana päin. Perussuomalaisuuden kova ydin tuntuu olevan kurkistus 70- tai 80-luvulle, jolloin kaikki oli simppeliä ja yksinkertaista. Aika on kullannut noista ajoista muistoja, mutta tavoitetilan asettaminen menneisyyteen ei ole tapa luoda järkevää politiikkaa tulevaisuudessa.
Vaikka kuinka yritämme, aika entinen ei koskaan enää palaa. Kylmän sodan aikainen yksinkertainen suljettujen talouksien maailma on muisto vain eikä se enää takaisin tule. Vaikka Suomi onnistuisi sen palauttamaan ja umpioimaan itsensä, maailma ympärillä ei palaa samanlaiseksi ja saisimme vain huomata, että ne eväät, joilla pärjäsimme 70-luvulla, ovatkin 2010-luvulla arvottomia. Muuttamalla maailmaa entisen kaltaiseksi emme saa palautettua entisen kaltaista ennustettavuutta ihmisten elämiin, ja tästä on tosiasiassa persuilussa kyse.
Perussuomalaiset vaikuttaa puolueista kaikkein kyvyttömimmältä rakentamaan tulevaa sellaisessa maailmassa, jossa lähimenneisyyden opetukset ovat enemmänkin painolasti kuin ansio. Se, että kannattaa hetkellisesti oikeita asioita mutta tekee sen täydellisen mihinkään perustumattomista syistä takaa sen, että oikeat asiat eivät pysy oikeina asioina sitten, kun maailma taas nytkähtää tästä kiitolaukkaa aivan erilaiseen asentoon.
Siinä, missä Suomen muut puolueet ovat konservatiivisia ja pyrkivät lähinnä museoimaan nykyisen, persut pyrkii kääntämään kelloa taaksepäin. Kumpikaan näistä näkemyksistä ei miellytä minua, mutta ensin mainituissa on pienempi henkinen askel ryhtyä katsomaan eteenpäin.
Tulevaisuuden ennustaminen ei ole erityisen eksakti tieteenlaji, mutta täysin varmaa on se, että poskelleen menee kun katsotaan tukevasti taaksepäin ja nähdään siellä Kekkosen kuva.
Niin tai näin, minun olisi kovin vaikeaa äänestää persuja, huolimatta siitä, että puolueen ohjelmassa on useitakin kohtia, joissa ei ole ajatuksen tasolla mitään vikaa. Kaikki tätä palstaa lukeneet tietävät kantani humanitaariseen maahanmuutton, sillä olisin valmis lopettamaan sen kokonaan. Tässä asiassa Perussuomalaiset on lähimpänä minua vaikkakin edustavat vinkkelistäni hieman liian maltillista siipeä.
Talousasioissa on esillä ollut ainakin euroalueen tukeminen ja kaivostoiminta Suomessa. Näissä asioissa, kuten itse asiassa humanitaarisessa maahanmuutossakin, olisi syytä olla huomattavasti nykyistä itsekkäämpi. Maailma näyttää jo ajat sitten kääntyneen sellaiseen asentoon, jossa itsekkyys on hyve. Vielä 5-10 vuotta sitten oli täysin järkevää ja luonnollista pyrkiä kaikissa asioissa mahdollisimman suureen avoimmuuteen, sillä lopulta ajatus oli se, että pärjäämme valkokaulustyömme hedelmillä. Nyt näyttää siltä, että valkokaulustyösektoriin on niin kova kilpailu ympäri maailmaa, ettei se enää ole samanlainen kultakaivos kuin se aikaisemmin oli.
Tästä syystä on hyvinkin harkitsemisen arvoista ryhtyä katsomaan omia etujamme. Jos emme hyödy mitään Kreikan tukemisesta, miksi ihmeessä me sitä tukisimme vain pönkittääksemme ranskalaista Suur-Eurooppa -ideologiaa? Jos taas Suomessa on kaupaksi käyviä aineita maaperässä ja luonnossa, minkä takia ne pitäisi päästää ilmaiseksi ulkomaisen kaivosyhtiön taskuihin? Aikaisemmin tällä ei ollut mitään väliä, koska puuhaa pidettiin marginaalisena, mutta raaka-aineiden hintojen nousu on muuttanut tältäkin osin maailmaa.
Huonoimmassa skenaariossa rahajärjestelmät menettävät ison osan uskottavuuttaan romahdusten ja inflaation takia ja tarvitsemiemme asioita voi olla varsin vaikeaa ostaa setelipainojen syytämillä kupongeilla. Pitämällä luonnonvarat omissa käsissä ja keräämällä niistä jotain hyötyä emme ainakaan asetelmiamme huononna, vaikka pahin ei toteutuisikaan.
Maailma näyttää menneen varsin hulluun asentoon kun kiinalaiset ovat alkaneet toden teolla kahmia luonnonvaroja itselleen varsinkin Afrikassa. Kun oikeastaan koko talousjärjestelmä on epävarmassa asennossa, itsekkyydessä ei ole mitään vikaa, varsinkin kun suomalaisella solidaarisuudella ei lopulta pelasteta ketään. Euroalueen tukemisessa voisi olla jotain järkeä, jos olisi olemassa joku järkevä ohjelma, joka varmasti ratkaisee ongelman. Nyt sellaista ei ole vaan asioista rettelöidään
Näissä asioissa Perussuomalaiset näyttää olevan huomattavan järkevillä linjoilla. Siitä huolimatta puolue on täysin mahdoton konsepti.
Persujen suurin valuvika ei ole parissa puolihullussa kansanedustajassa eikä siinä, että sitä äänestävät väärää demografiaa edustavat ihmiset. Eikä edes siinä, että se on populistinen liike. Persujen ja Vasemmistoliiton kaltaisia populisteja tarvitaan herättelemään establishmenttia.
Suurin ongelma on siinä, ettei se ole tulevaisuuteen katsova kerho. Puolue elää nostalgiassa, ja nostalgian ongelma on siinä, että siitä vinkkelistä parhaat päivämme ovat takana päin. Perussuomalaisuuden kova ydin tuntuu olevan kurkistus 70- tai 80-luvulle, jolloin kaikki oli simppeliä ja yksinkertaista. Aika on kullannut noista ajoista muistoja, mutta tavoitetilan asettaminen menneisyyteen ei ole tapa luoda järkevää politiikkaa tulevaisuudessa.
Vaikka kuinka yritämme, aika entinen ei koskaan enää palaa. Kylmän sodan aikainen yksinkertainen suljettujen talouksien maailma on muisto vain eikä se enää takaisin tule. Vaikka Suomi onnistuisi sen palauttamaan ja umpioimaan itsensä, maailma ympärillä ei palaa samanlaiseksi ja saisimme vain huomata, että ne eväät, joilla pärjäsimme 70-luvulla, ovatkin 2010-luvulla arvottomia. Muuttamalla maailmaa entisen kaltaiseksi emme saa palautettua entisen kaltaista ennustettavuutta ihmisten elämiin, ja tästä on tosiasiassa persuilussa kyse.
Perussuomalaiset vaikuttaa puolueista kaikkein kyvyttömimmältä rakentamaan tulevaa sellaisessa maailmassa, jossa lähimenneisyyden opetukset ovat enemmänkin painolasti kuin ansio. Se, että kannattaa hetkellisesti oikeita asioita mutta tekee sen täydellisen mihinkään perustumattomista syistä takaa sen, että oikeat asiat eivät pysy oikeina asioina sitten, kun maailma taas nytkähtää tästä kiitolaukkaa aivan erilaiseen asentoon.
Siinä, missä Suomen muut puolueet ovat konservatiivisia ja pyrkivät lähinnä museoimaan nykyisen, persut pyrkii kääntämään kelloa taaksepäin. Kumpikaan näistä näkemyksistä ei miellytä minua, mutta ensin mainituissa on pienempi henkinen askel ryhtyä katsomaan eteenpäin.
Tulevaisuuden ennustaminen ei ole erityisen eksakti tieteenlaji, mutta täysin varmaa on se, että poskelleen menee kun katsotaan tukevasti taaksepäin ja nähdään siellä Kekkosen kuva.
Kulttuuriministeri kuutamolla
01/09/11 17:58
Kulttuuriministeri Arhinmäki vaikuttaa olevan talousasioista ja siihen liittyvästä politiikasta suunnilleen yhtä pihalla kuin pronssinen Lenin-patsas, mutta jälkimmäisen jälleenmyyntiarvo on suurempi.
Arhinmäki syyttää Euroopan velkakriisistä kapitalismia ja “markkinoita” ja kun nyt on velkakriisi, Arhinmäen ratkaisu ongelmaan on yksityiselle sektorille ja sitä kautta kuluttajille suunnattu kostotoimien paketti.
Kuten kirjoitettu on, Euroopan velkakriisi on nimenomaisesti julkisen vallan velkakriisi eikä yksityisen sektorin. Minulle jää hieman hämärän peittoon, miten valtioiden eläminen yli varojensa tulee ratkaistuksi kunhan yksityistä sektoria kiusataan nykyistä enemmän. Arhinmäki näyttääkin
elävän siinä harhaluulossa, että kun nykyinen lama alkoi pankkikriisinä pääasiassa USA:ssa ja Britanniassa (Suomessahan pankit eivät tarvinneet minkäännäköistä apua ja tukea), kaikki sen jälkeen tuleva johtuu myöskin pankkikriisistä.
Irlannin ylivelkaantuminen todellakin johtuu pankkikriisistä, muttei ole kansainvälisen kapitalismin salaliiton tulos vaan Irlannin omatekoinen rakennelma, jossa kukaan ei huomannut, että kansantuote kasvaa ainoastaan siksi, että väki myy asuntoja toisilleen joka päivä hieman kalliimmalla. Nykyinenkin sääntely olisi mahdollistanut jopa Irlannissa asiaan puuttumisen jos olisi ollut tahtoa ja näkemystä, mutta sitä ei sieltä löytynyt kuten ei löytynyt pankkivalvojalta Islannissakaan.
Kreikan, Portugalin, Italian, Espanjan, Belgian, Britannian, USA:n ja Japanin ylivelkaantuminen ei johdu pankeista ja pankkikriisistä vaan siitä, että valtio kuluttaa enemmän kuin tienaa. Suomi ei ole vielä ylivelkaantunut, mutta hyvää vauhtia matkalla sinne, sillä julkistalouden vaje on valtava vaikkei pankkien tukemiseen ole käytetty Suomessa äyriäkään ja ulkomaillekin maksetut tukipaketit ovat hyttysen surinaa valtion viime vuosien kuten myös tulevien vuosien ennustetun velkaantumisen rinnalla.
Neljän vuoden takainen pankkikriisi näyttää olevan Vasemmistopopulistin käsikirjassa painettuna johdantoon, tai sitten kirjassa ei edes lue mitään muuta. Siinä määrin identtistä on poliittisen vasemmiston urputus kaikissa niissä Euroopan maissa, joiden politiikkaa seuraan edes pintaa raaputtamalla.
Turskea julkinen sektori, aivan riippumatta siitä käyttääkö se rahansa fiksusti vai kaataako ne kankkulan kaivoon, on poliittisen vasemmiston lempilapsi. Vasemmisto on jo ajat sitten hukannut kytköksen julkisen sektorin tuotteiden ja rahoituksen välillä ja rahoituksesta on tullut itsetarkoitus ilman mitään palvelu- ja lopputuotekytköstä. Ajatusmaailma sisältää implisiittisesti sen, että korkeat verot ovat oikein ja oikeudenmukaisia, sillä julkinen sektori tuottaa aksiomaattisesti vain hyviä asioita. Kun kysyn poliittisissa keskusteluissa, mitä ne hyvät asiat ovat, minulle vastataan jotakin terveydenhoidosta ja päivähoidosta, mutta kun kysyn, paljonko näihin kohteisiin menee rahaa, kukaan ei tiedä eikä ole edes kiinnostunut.
Osa vasemmistosta elää Arhinmäen lailla puhtaasti valheessa, sillä lahjat kyllä riittävät sen ymmärtämiseen, ettei julkisen sektorin kulutuksesta päädy palveluihin ja apua tarvitseville kuin puolikas. Mutta koska julkisen sektorin erinomaisuus on opin pylväs eikä avoin keskustelulle, päätä pidetään pensaassa ja syytetään pankkeja tai yksityistä sektoria aina kun kassanpohja pilkottaa. Loput ovat yksinkertaisesti typeriä ja kuvittelevat, että kun joku osa rahasta menee tärkeisiin palveluihin,
kaikki muukin raha käytetään aivan yhtä oivallisesti, ja tämä ajatusmaailma ei jätä edes tilaa sille mahdollisuudelle, että julkinen sektori käyttää osan rahoistaan erinomaisen hyvin ja osan aivan luokattoman huonosti.
Oikeistoa ja vasemmistoa pitäisi aivan oleellisesti yhdistää juuri se, että molemmissa ymmärrettäisiin tämä rahankäytön eri hyödyllisyys. Aivan yhtä järjetöntä on äärilibertaristinen “kaikki verot ovat pahoja ja julkinen sektori edustaa kategorista pahaa” -vouhotus, mutta se on Suomessa ollut politiikassa marginaalissa aina. Suomeen saataisiin maailman parhaat julkiset palvelut nykyistä pienemmällä rahoituksella jos ryhdyttäisiin tekemään oikeita asioita, tekemään oikeita asioita oikealla tavalla ja johtamaan oikealla tavalla tekemisen kokonaisuutta sen sijaan, että joka yksikkö ja osasto osaoptimoi omia töitään ja rahojaan ja palkkaa loputtomasti konsultteja keksimään, miten numerot saataisiin viilattua osaston kannalta hyvään ja kokonaisuuden kannalta pahaan suuntaan.
Arhinmäen urputus julkisen sektorin kriisistä on sikälikin aivan täydellisen poskellaan, että juuri tässä nimeomaisessa tapauksessa näyttää siltä, että pankkisektorin kontrolli toimii melko hyvin. Tietenkin nykyisissä velkaantuneiden maiden julkisten sektorien veloissa on merkittävä riski, joten niille ei kannata lainata rahaa ollenkaan tai ainakin tuo laina pitää hinnoitella siten, että se sisältää riskipreemion. Kun pankit eivät tehneet tätä USA:n asuntomarkkinoilla, vaadittiin lisää pankkien sääntelyä. Kun pankit tekevät tätä valtioita lainoittaessaan, vaaditaan lisää pankkien sääntelyä.
Kapitalismin kritiikki on varmasti aina paikallaan kuten kaikkien muidenkin asioiden kritiikki, sillä ilman kritiikkiä hyvätkään asiat eivät jalostu paremmiksi.
Sen sijaan en ymmärrä, miten Suomen tai Kreikan valtio onnistuu kääntämään taloutensa plussalle ja maksamaan velkansa pois, jos kritisoimme kapitalismia oikein voimaperäisesti. Ei sitä ymmärrä Arhinmäkikään, mutta koska hän on suuren julkisen sektorin uskonnolliseen pyhimysasemaan nostaneen populistipuolueen nokkamies, hänelle ei jää pajonkaan liikkumavaraa lausua asiasta mitään järkevää.
Tässä tilanteessa kannattaisi ehkä olla lausumatta mitään ja keskittyä oman hallinnonalan asioihin, mutta Arhinmäki näyttää käyvän eduskuntavaalikampanjaa siinä kuin muutkin hallituspuolueiden pomot, mikä panee miettimään, että hallituksen pitkäikäisyyteen ei taida uskoa enää kukaan.
Tästä puolestaan seuraa se, että kun nykyinen hallitus ei kykene työhön, se joutuu antamaan vallan perussuomalaisille. Sitä tuskin Arhinmäki haluaa eikä kovin moni muukaan, mutta se on seurausta siitä, että pidetään päätä uskollisesti pensaassa ja teeskennellään, että kaikki itse aiheutetut ongelmat ovat pankkien ja kapitalismin syytä.
Arhinmäki syyttää Euroopan velkakriisistä kapitalismia ja “markkinoita” ja kun nyt on velkakriisi, Arhinmäen ratkaisu ongelmaan on yksityiselle sektorille ja sitä kautta kuluttajille suunnattu kostotoimien paketti.
Kuten kirjoitettu on, Euroopan velkakriisi on nimenomaisesti julkisen vallan velkakriisi eikä yksityisen sektorin. Minulle jää hieman hämärän peittoon, miten valtioiden eläminen yli varojensa tulee ratkaistuksi kunhan yksityistä sektoria kiusataan nykyistä enemmän. Arhinmäki näyttääkin
Irlannin ylivelkaantuminen todellakin johtuu pankkikriisistä, muttei ole kansainvälisen kapitalismin salaliiton tulos vaan Irlannin omatekoinen rakennelma, jossa kukaan ei huomannut, että kansantuote kasvaa ainoastaan siksi, että väki myy asuntoja toisilleen joka päivä hieman kalliimmalla. Nykyinenkin sääntely olisi mahdollistanut jopa Irlannissa asiaan puuttumisen jos olisi ollut tahtoa ja näkemystä, mutta sitä ei sieltä löytynyt kuten ei löytynyt pankkivalvojalta Islannissakaan.
Kreikan, Portugalin, Italian, Espanjan, Belgian, Britannian, USA:n ja Japanin ylivelkaantuminen ei johdu pankeista ja pankkikriisistä vaan siitä, että valtio kuluttaa enemmän kuin tienaa. Suomi ei ole vielä ylivelkaantunut, mutta hyvää vauhtia matkalla sinne, sillä julkistalouden vaje on valtava vaikkei pankkien tukemiseen ole käytetty Suomessa äyriäkään ja ulkomaillekin maksetut tukipaketit ovat hyttysen surinaa valtion viime vuosien kuten myös tulevien vuosien ennustetun velkaantumisen rinnalla.
Neljän vuoden takainen pankkikriisi näyttää olevan Vasemmistopopulistin käsikirjassa painettuna johdantoon, tai sitten kirjassa ei edes lue mitään muuta. Siinä määrin identtistä on poliittisen vasemmiston urputus kaikissa niissä Euroopan maissa, joiden politiikkaa seuraan edes pintaa raaputtamalla.
Turskea julkinen sektori, aivan riippumatta siitä käyttääkö se rahansa fiksusti vai kaataako ne kankkulan kaivoon, on poliittisen vasemmiston lempilapsi. Vasemmisto on jo ajat sitten hukannut kytköksen julkisen sektorin tuotteiden ja rahoituksen välillä ja rahoituksesta on tullut itsetarkoitus ilman mitään palvelu- ja lopputuotekytköstä. Ajatusmaailma sisältää implisiittisesti sen, että korkeat verot ovat oikein ja oikeudenmukaisia, sillä julkinen sektori tuottaa aksiomaattisesti vain hyviä asioita. Kun kysyn poliittisissa keskusteluissa, mitä ne hyvät asiat ovat, minulle vastataan jotakin terveydenhoidosta ja päivähoidosta, mutta kun kysyn, paljonko näihin kohteisiin menee rahaa, kukaan ei tiedä eikä ole edes kiinnostunut.
Osa vasemmistosta elää Arhinmäen lailla puhtaasti valheessa, sillä lahjat kyllä riittävät sen ymmärtämiseen, ettei julkisen sektorin kulutuksesta päädy palveluihin ja apua tarvitseville kuin puolikas. Mutta koska julkisen sektorin erinomaisuus on opin pylväs eikä avoin keskustelulle, päätä pidetään pensaassa ja syytetään pankkeja tai yksityistä sektoria aina kun kassanpohja pilkottaa. Loput ovat yksinkertaisesti typeriä ja kuvittelevat, että kun joku osa rahasta menee tärkeisiin palveluihin,
Oikeistoa ja vasemmistoa pitäisi aivan oleellisesti yhdistää juuri se, että molemmissa ymmärrettäisiin tämä rahankäytön eri hyödyllisyys. Aivan yhtä järjetöntä on äärilibertaristinen “kaikki verot ovat pahoja ja julkinen sektori edustaa kategorista pahaa” -vouhotus, mutta se on Suomessa ollut politiikassa marginaalissa aina. Suomeen saataisiin maailman parhaat julkiset palvelut nykyistä pienemmällä rahoituksella jos ryhdyttäisiin tekemään oikeita asioita, tekemään oikeita asioita oikealla tavalla ja johtamaan oikealla tavalla tekemisen kokonaisuutta sen sijaan, että joka yksikkö ja osasto osaoptimoi omia töitään ja rahojaan ja palkkaa loputtomasti konsultteja keksimään, miten numerot saataisiin viilattua osaston kannalta hyvään ja kokonaisuuden kannalta pahaan suuntaan.
Arhinmäen urputus julkisen sektorin kriisistä on sikälikin aivan täydellisen poskellaan, että juuri tässä nimeomaisessa tapauksessa näyttää siltä, että pankkisektorin kontrolli toimii melko hyvin. Tietenkin nykyisissä velkaantuneiden maiden julkisten sektorien veloissa on merkittävä riski, joten niille ei kannata lainata rahaa ollenkaan tai ainakin tuo laina pitää hinnoitella siten, että se sisältää riskipreemion. Kun pankit eivät tehneet tätä USA:n asuntomarkkinoilla, vaadittiin lisää pankkien sääntelyä. Kun pankit tekevät tätä valtioita lainoittaessaan, vaaditaan lisää pankkien sääntelyä.
Kapitalismin kritiikki on varmasti aina paikallaan kuten kaikkien muidenkin asioiden kritiikki, sillä ilman kritiikkiä hyvätkään asiat eivät jalostu paremmiksi.
Sen sijaan en ymmärrä, miten Suomen tai Kreikan valtio onnistuu kääntämään taloutensa plussalle ja maksamaan velkansa pois, jos kritisoimme kapitalismia oikein voimaperäisesti. Ei sitä ymmärrä Arhinmäkikään, mutta koska hän on suuren julkisen sektorin uskonnolliseen pyhimysasemaan nostaneen populistipuolueen nokkamies, hänelle ei jää pajonkaan liikkumavaraa lausua asiasta mitään järkevää.
Tässä tilanteessa kannattaisi ehkä olla lausumatta mitään ja keskittyä oman hallinnonalan asioihin, mutta Arhinmäki näyttää käyvän eduskuntavaalikampanjaa siinä kuin muutkin hallituspuolueiden pomot, mikä panee miettimään, että hallituksen pitkäikäisyyteen ei taida uskoa enää kukaan.
Tästä puolestaan seuraa se, että kun nykyinen hallitus ei kykene työhön, se joutuu antamaan vallan perussuomalaisille. Sitä tuskin Arhinmäki haluaa eikä kovin moni muukaan, mutta se on seurausta siitä, että pidetään päätä uskollisesti pensaassa ja teeskennellään, että kaikki itse aiheutetut ongelmat ovat pankkien ja kapitalismin syytä.