Olen käsitellyt tätä asiaa ennenkin, mutta kokoan tähän nämä ajatukset yhteenm hieman sekavaksi puuroksi.

Ongelma, jota yritän ratkaista on se, että Suomelta tuntuu puuttuvan politiikasta pitkän tähtäimen tavoite. Kun ei ole tavoitetta, tehdään vähän mitä sattuu ja paikataan pahimpia ongelmia laastarilla. Tulos voi olla hyvä vahingossa tai voi olla olematta, myöskin täysin vahingossa. Sama koskee pienemmässä skaalassa Suomen puolueita. Ei niilläkään ole mitään kauaskantoista visiota. Visionääreimmästä päästä ovat Perussuomalaiset, jotka haluavat Suomen irti EU:sta ja siten kaikki ongelmat historian roskatynnyriin, mutta koska tämä visio ei perustu reaalimaailmaan, se ei ole erityisen arvokas. Muut puolueet nysväävät pikkujuttujen kimpussa. Yksi haluaa viilata hieman tuota veroa, toinen haluaa hieman viilata tuota tukiaista. Nämä voivat olla tarpeellisiakin asioita, mutta ne eivät edusta mitään suurta visiota vaan käytännön toimenpiteitä, joilla visiota toteutetaan. Mutta kun visiota ei ole kokonaiskuva vaikuttaa puuhastelulta, mitä se onkin.

Tavoite Suomelle: Suomessa pitäisi olla Länsi-Euroopan ostovoimaisin keskiluokka.

Tämä vaatisi tietysti hieman parametrointia esimerkiksi siinä, kuka on keskiluokkaa ja kuka on köyhä tai rikas, mutta en tunne asian numeroita. Käytännössä ylempää ja alempaa keskiluokkaa pitää verrata vastaaviin ryhmiin muualla, mutta tavoite molemmissa ryhmissä pitää olla sama. Keskiluokka pitää lisäksi tulkita laveasti erityisesti yläpäästään ja laskea rikkaaksi vasta runsaiden pääomatulojen saajat ja useiden satojen tuhansien vuosipalkkojen nostajat, ensimmäinen numero olkoon suurempi kuin 5. Jos temppu tehdään julistamalla keskipalkan yli tienaava rikkaaksi, mitään tavoitteita ei saavuteta.

Kun tavoitteeksi otetaan ostovoima eikä absoluuttinen ansiotaso, keinovalikoima kasvaa runsaasti ja tästä tavoitteesta pitäisi löytyä kaikkia poliittisia suuntauksia paitsi ehkä laitavasemmistoa miellyttäviä asioita.

Sallikaa minun selittää.

Tämänhetkinen suomalaisen keskiluokan huono ostovoima johtuu useista asioista. Bruttopalkat eivät ole läheskään kaikilla kilpailukykyisiä. Nettopalkat vielä vähemmän kilpailukykyisiä, sillä verotus on keskimääräistä kovempaa. Asuminen kasvukeskuksissa maksaa liikaa. Kauppojen hinnoissa on suomilisä kilpailun puutteen takia.

Minulla ei ole antaa yksikäsitteistä ohjelmaa, jolla kaikki nämä asiat laitettaisiin kuntoon. En kuitenkaan näe mitään periaatteellista estettä sille, että nämä asiat tulisivat kuntoon.

Suomalainen työvoima on koulutettua ja suomalaisella työpaikalla oma-aloitteisuus on useimmiten jopa suotavaa. Teollisuuspomot selittävät, että työ tuottaa Suomessa huonosti kun lomat ovat niin pitkät ja työpäivät lyhyet ja voi nyyh, mutta Suomesta voi mennä mihin hyvänsä ilmansuuntaan ja asiat eivät siitä paremmaksi muutu. Valkokaulustyössä työtunti on hyvin epäkiinnostava yksikkö, sillä luovassa työssä tuntien lisääminen ei todennäköisesti lisää juurikaan tuloksia. Liukuhihnalla lisää, mutta tällaista työtä on Suomessa vuosi vuodelta vähemmän.

Suomessa työt seisovat harvoin siksi, että väellä ei olisi valtuuksia tehdä töitään, mikä ongelma vaivaa melkein koko Länsi-Eurooppaa. Jos pomo tai pomon pomo ovat lomalla, kukaan ei uskalla tehdä päätöksiä, sillä kenelläkään ei ole valtaa poiketa juuri mistään. Suomessa työmies tekee suurempia päätöksiä kuin Englannissa pikkupomon pomo eikä edes ajattele tehneensä merkittäviä johtotehtäviä. Suomessa asiat toimivat myös vaakasuunnassa eikä työpaikka ole hierarkinen siilo, jossa naapurikubiikkelin asukkaan kanssa puhuminen vaatii virkatien useiden pomojen ja pomon pomojen kautta, kuten Saksaa lähellä olevissa kulttuureissa tapaa olla.

En osta ensimmäistäkään väitettä siitä, että suomalainen työvoima tuottaisi huonosti siksi, että se on suomalaista. Jos firmoja johdetaan huonosti ja annetaan pavunlaskijoiden ja byrokraattien simputtaa ihmisiä ja estää työnteko siksi kun joku asia on kielletty hallinnon käsikirjan sivun 39856235 mukaan, tämä on ongelma yrityskulttuurissa eikä työvoiman laadussa. Suomessa ei edes käytetä hirveästi aikaa paskanpuhumiseen ja kahvilla notkumiseen toisin kuin niissä maissa, joissa työtunteja tehdään paljon enemmän, joten perusteltua olisi maksaa suomalaiselle kovempaa tuntihintaa kuin amerikkalaiselle tai hörökorvalle.

Näin ei kuitenkaan tapahdu. Tämä ei ole pääosin politiikan asia muuten kuin valistus- ja koulutusmielessä, mutta osoittaa, miksi bruttopalkka-asia on täysin korjattavissa. Nyt vain hyväksytään, että palkkataso on heikompi kuin kahvinjuontivaltioissa, mutta täysin perusteetta.

Ennen kuin mennään verotukseen, käsitellään asia, joka tekee tästä tavoitteesta myös vasemmiston mielestä järkevän, eli julkiset palvelut.

Ostovoimaan oleellisesti vaikuttava seikka on nimittäin se, saako verorahan vastineeksi jotain vai pitääkö keskiluokan maksaa kahdesti. Tästä päästään oitis koulutukseen, terveydenhoitoon, päivähoitoon ja sensellaisiin asioihin. En ole suorastaan yksityisen palvelun vihollinen, mutta koska verorahoista pitää maksaa joku palvelu kuitenkin kun kaikilla ei ole rahaa yksityiseen, on parempi maksaa sen verran enemmän ja tehdä asia sen verran kunnolla, että tarve maksaa kahteen kertaan poistuu. Tällä on suora ostovoimavaikutus.

Jos koulut muuttuvat etnisesti niin rikkaiksi, ettei niissä enää opi mitään tai terveyspalvelujen laatu romahtaa, keskiluokka äänestää jaloillaan. Joko valitaan asuinpaikka kalliisti siten, että alueella ei ole kaupungin vuokrakasarmeja ja koulu on säilynyt hyvänä tai sitten lapset pannaan yksityiskouluun. Suomessa yksityiskouluja ei montaakaan ole, mutta niitä tulee aivan varmasti lisää jos koulutuksen laadun annetaan laskea.

Sama koskee terveydenhoitoa. Suomessa terveydenhoidon ongelma tuntuu olevan enempi yleislääkäritasolla ja erikoissairaanhoidon byrokratiassa, minkä näkee siitä, miten Suomessa yksityisiä vakuutuksia käytetään. Suomessa sairauskuluvakuutus yksityisestikin on varsin halpa verrattuna Englantiin ja jos vertaa USA:an, ero on vielä suurempi. Suomessa kalliisti hoidettavat vaivat kuten syövät, elintensiirrot ja ylipäätään elämän viimeisten kuukausien huippukallis hoito hoidetaan melkein aina julkisesti. Yksityistä vakuutusta käytetään lähinnä ensimmäisen yleislääkärikäynnin maksamiseen ja perustutkimusten tekemiseen, ja jos vaiva vaikuttaa vakavalta, lähete julkiselle puolelle järjestyy saman tien. Ainoa poikkeus ovat ortopediset toimenpiteet, joihin jono on jostain syystä julkisella puolella niin pitkä, että yksityiset leikkausyksiköt Suomessa ovat pääosin ortopediaan erikoistuneita.

Englannissa toimitaan juuri toisin. Vakuutus ei kata yleislääkäriä, mutta kaiken siitä eteenpäin, joten kaikki kalliit toimenpiteet hoidetaan yksityisesti ja se maksetaan selvästi kalliimpana vakuutuksena, ja tämä leikkaa ostovoimaa.

Jos nämä asiat saataisiin jotenkin yhteen, tarve ottaa yksityisiä vakuutuksia tulevaisuudessakaan poistuisi ja ostovoimamiinus jäisi tulematta. Kun tällä saarella on onnistuttu saamaan aikaiseksi yleislääkärijärjestelmä, johon ajan saa samaksi päiväksi vaivatta ja hieman akuutimmassa tapauksessa walk in -centereitä on joka paikassa, miksi se ei onnistuisi Suomessa? Jos byrokraattinen erikoissairaanhoito ei saa tehtyä tarpeeksi ortopedisia toimenpiteitä mutta yksityinen saa, mikä järki on pitää nämä järjestelmät erillään? Yleislääkäriongelmakin poistuisi, jos Suomessa jotenkin saataisiin työterveydenhoitoon pistetyt rahat julkisen terveydenhoidon käyttöön.

Veroista en puhu tässä kovin paljoa muuten kuin sen, että tavoitteeksi pitäisi ottaa 33% kokonaisveroaste. Tämä riittäisi peruspalveluihin ja infrastruktuuriin, mutta humpuukiin siitä ei suuresti riittäisi. Tämä humpuuki vain pitäisi perata esiin ja luopua kalliista maan tavoista.

Asumisen hinta ja tavaran hinta kaupassa ovat yksi iso maan tapa, joka tarvitsee poliitikoilta pontevia toimia. Kaavoitus- ja rakennusbisnes on saatava käyntiin. En tiedä miten se kannattaa parhaiten tehdä, mutta tällä hetkellä kaavoitus, valitukset ja tappelu siitä, kenelle rahat oikein kuuluvat, on liian aikaa vievä prosessi asuntorakentamisessa. Samaten asuntorakentajien sallitaan vetää välistä, eli kun lopulta tontti löytyy, rakennusliike ei rakenna sitä ennen kuin hinnat ovat pilvissä, ja mikään tai kukaan ei edellytä, että suunniteltu rakennus valmistuu rivakasti. Kun uutta tarjontaa syntyy vain kupla-aikoina, järjestelmässä on sisäänrakennettu niukkuuselementti. Jos hinnat laskevat, uudistarjonta tyssää siihen, muuttoliike lisää niukkuutta ja joskus sitten taas rakennetaan kalliilla. Laskevaa kierrettä ei saada syntymään, ellei pakoteta rakentamaan entistä enemmän nimenomaan laskevien hintojen aikana.

Ruuan ja tavaran suomilisä selittyy kilpailun puutteella. Ostarit ja bisnesparkit huolehtivat siitä, että K- ja S-mafiat jyräävät ja muilla ei ole niihin asiaa. Jos uusien ostarien tai nykyisten laajennusten/peruskorjausten rakennusehdoissa asetettaisiin ehdoksi se, että putkan suurin/paras liiketila annetaan muodollista korvausta vastaan jollekin taholle, jonka tehtävä on etsiä ulkomainen kilpailija Suomen markkinoille, tuskin asia siitä ainakaan huononisi. Nyt kilpailua ei juurikaan tule, sillä parhaille liikepaikoille ei ole asiaa ja tappelu jokaisen pikkukioskin tai kunnan kanssa erikseen vie enemmän kuin bisnes tuottaa. Jos kilpailunedistämistaholla olisi antaa 42 kasvukeskuksen ostarin tila markkinahintaan sille, joka suostuu ottamaan ne kaikki ja rakentamaan kaupan jokaiseen, saisimme markkinoille kolmannen pelurin.

Vähittäiskauppaa voisi kiriä muutenkin purkamalla tukkujen ja kauppojen kytkökset. Kauppa ei saa omistaa tukkua eikä tukku kauppaa. Tukku ei saa omistaa myöskään kauppojen liiketiloja. Kaikki sopimukset, joissa kiellettäisiin kauppiasta käyttämästä haluamiaan tavarantoimituskanavia sekä paljousalennusratkaisut, joiden vaikutus on käytännössä sama, voisi aivan hyvin mitätöidä minkään suuresti hajoamatta.

Tämä on politiikkaa puhtaimmillaan. Rakennus- ja kaavoitusbisneksessä liikkuu iso raha ja varsinkin S-kauppa on kunnostautunut poliitikkojen värväämisellä omiin valtuustoihinsa. Kyllähän näille asioille voisi tehdä vaikka mitä, mutta miksi mitään ei tapahdu, vaikka nykyinen meno ei ole ihmisen etu?

Siksi, että Suomessa on parhaat poliitikot, joita rahalla saa.

Asialla on rönsy myös yrittäjyyteen ja riskirahoitukseen. Nyt yrittäjä ei saa Suomessa riskirahaa ilman lohduttoman huonoa diiliä harvojen pääomasijoittajien kanssa tai oman asunnon panttaamista. Lopputuloksena suomalaiset firmat siirtyvät ulkomaiseen omistukseen taskurahalla eivätkä kasva suomalaisina firmoina. Niiden ideat ja patentit siirretään muualle ja Suomeen ei jäänyt hyväpalkkaista työtä. Kun kerran yksityinen sektori ja pankit eivät ole kiinnostuneita kasvuyritysten rahoittamisesta, menköön valtio mukaan. Valtion ei tarvitse tavoitella tässä voittoa vaan nollatulosta, joten sen ei tarvitse rahoitusdiilissä puristaa yrittäjää kuiviin ja kaapata määräysvaltaa yhtiössä.

Valitsemalla hankkeet bisnescasen perusteella eikä aluepoliittisesti, tällainen riskirahoitusfirma pyörisi vaikkapa 250 miljoonan kertaluontoisella pääomaruiskeella ikuisesti, jos putka ottaisi sijoituksensa pantiksi vaikkapa vain viidenneksen firmasta. Tästä saisi mukavan voiton jos firma käy kaupaksi. Firmalle voisi myös tarjota mahdollisuuden ostaa pääomasijoittaja ulos maksamalla sijoitukselle EKP-korko +10% tuoton. Jos mopo firmassa todella keulii ja bisnes raketoi, kovan koron maksaminen ei tunnu missään. Osa sijoituksista on tietysti menetettyä rahaa kuten riskibisneksessä aina, mutta nämä tappiot katettaisiin menestysten myynti- ja korkotuloilla.

Asia sivuaa myös maahanmuuttoa. Jos Suomessa keskiluokan elämä olisi pullaa, ei tarvitsisi miettiä, mistä saataisiin Suomeen osaavia ja yritteliäitä ulkomaalaisia, sillä he tulisivat elintason ja menestystarinoiden perässä houkuttelemattakin. Pummien maahanmuutto taas heikentää elintasoa, joten siihen pitäisi suhtautua nykyistä karsaammin.


En näe mitään periaatteellista estettä sille, miksi näin ei voisi olla. Suomessa työ tuottaa hyvin kunhan se organisaoidaan oikein. Julkiset palvelut ovat hyvällä tasolla. Päällekkäisyyksiä on niin palveluissa kuin hallinnossakin mahdollistaen säästöjen löytämisen laadun siitä kärsimättä. Kiinteistö- ja kaupustelubisnesken korruptio on yleistä tietoa. Tämänhetkinen verokiila estää rahan ja hyvän kiertämistä, pienemmän kokonaisveroasteen maassa kierre ruokkii itseään.

Erityisesti korostan, että Suomi on melkeinpä ainoa maa Euroopassa, jossa tällaisen kokonaisvaltaisen ohjelman voisi toteuttaa, sillä poliittinen koneisto saa kyllä aikaan asioita jos vain toimeen tartutaan. Suomessa ammattiliitot eivät järjestä autonpolttajaisia jos pelkäävät kolmen veturimiehen työpaikkojen olevan vaarassa, joten vallankahvaa ei vastusteta järjestötasoltakaan jos hankkeet ovat järkeviä. Suomessa on lisäksi perustaso varsin korkea julkisten palvelujen kokonaisuudessa, eli ei tarvita kymmenien tai satojen miljardien investointeja vaikkapa koulutukseen, ennen kuin yksityiskoulujärjestelmästä päästäisiin eroon, vaan riittää lähinnä tason ylläpitäminen ja terveydenhoidossa voimien kokoaminen yhteen paikkaan ja byrokratian keventäminen.

Tällaisessa onnistuva maa saisi muikean kilpailuedun muihin maihin verrattuna kun kilpaillaan bisneksistä, hyvistä veronmaksajista ja työpaikoista. Kannattaisikohan sitä tavoitella?

Kirjoitin juuri pari kirjoitusta, jossa on tämän tekstin ajatus lähes sanasta sanaan. Rämpivän vasemmiston ongelman on siis huomannut joku muukin.

Vaan tapahtuukohan mitään?

Muistaako kukaan muutaman viikon takaa Pekka Haaviston kommenttia siitä, että somaleja tulisi auttaa ennen kaikkea maan lähialueilla ja Euroopan käytäntöjä pitäisi yhtenäistää tukiaisshoppailun vähentämiseksi?

Minä muistan, mutta tämä puheenvuoro tuntuu kadonneen täydellisesti kartalta. Puheenvuoron tekee mielenkiintoiseksi se, että se on sisällöllisesti melko lähellä sitä, mitä natsiaineksena pidetty sakki toisinaan ehdottaa, mutta Vihreitä edustavaa Pekka Haavistoa ei varmastikaan pidetä Perussuomalaisia lähellä olevana hylkiöaineksena. Tätä olisi voinut käsitellä mielenkiintoisena keskustelunavauksena, mutta näin ei näytä tapahtuneen. Syvä hiljaisuus vallitsee, mutta miksi? Onko sanoma niin täydellisen epämiellyttävä, että se pitää vaieta huolimatta siitä, että se tulee pakolaisasioissa melko asiantuntevana pidetyltä henkilöltä?

Tänään julkaistiin tällainen kannanotto. Takana Husein Muhammed ja Heidi Hautala.

Ennustan, että tästäkään ei tulla kuulemaan paljon mitään. Artikkelissa kritisoidaan änkyräislamia (oma termini) vaatimuksineen ja sen sovittamista yhteen länsimaisen sananvapauskäsityksen kanssa. Sananvapautta uhataan toki muitakin reittejä, mutta islamilainen liiga on selvästi tällä asialla myös ja nyt asia on sanottu ääneen, taaskin sellaiselta suunnalta, että lausuntoa ei voi mitenkään pitää kiiluvasilmäisimpänä natsipropagandana.

Näyttäisi siltä, että turvapaikkajärjestelmän ongelmat sekä kovin radikaalin islamin yhteensopimattomuus länsimaisiin arvoihin ei olekaan niin kovin tuulesta temmattu ajatus. Millähän saataisiin valtapuolueetkin ymmärtämään tämä sen sijaan, että kuvitellaan ongelmien poistuvan, kunhan teeskennellään, ettei niitä ole olemassakaan?

Toistan saman, minkä olen sanonut useita kertoja ennenkin: islam-asiassa Euroopassa ei ole syytä sortua hysteriaan tai länsimaisten perusarvojen polkemiseen kieltämällä uskonnonharjoitus tai vaatimalla, että naiset saavat pukeutua aivan mihin hyvänsä muuhun mutta eivät mustaan pussilakanaan. Sen sijaan on ymmärrettävä, että viimeisen 20 vuoden ajalla Eurooppaan tullut turvapaikanhakijoiden ja yhdistettyjen perheiden tulva on asia, joka tulee aiheuttamaan ongelmia ja ne eivät katoa enää itsekseen jos vain odotellaan tarpeeksi kauan.

Maailma otti ja muuttui tuossa joskus, en tiedä tarkkaan koska. Euroopassa oli totuttu viimeisen 400 vuoden ajan siihen, että siirtomaista tuli kaikenlaista väkeä Eurooppaan, ja Eurooppaan tultuaan/päästyään he halusivat muuttua hyviksi englantilaisiksi, ranskanpulliksi, hollantilaisiksi tai espanjalaisiksi. Tällaisessa maailmassa tulokkaiden kirjavuus oli lähinnä hyötyjä tuova kokonaisuus, kuten tänä päivänä on vielä USA:ssa, jonne päätyvät siirtolaiset useimmiten haluavat sinne siksi, että he haluavat olla hyviä amerikkalaisia.

Euroopassa miljoonat tulokkaat pitävät eurooppalaista kulttuuria alempiarvoisena kuin heidän omaansa eikä heillä ole mitään aikomustakaan sopeutua. Euroopasta otetaan tukiaiset ja vaaditaan sopeutumaan tulokkaisiin. Tämä rakennelma ei ole hyvä ja se pitää saada jotenkin rikki.

Mainitsemani puheenvuorot Suomessa ovat olleet oikean asian havainnointia. Nyt niiden pohjalta pitäisi vain tehdä jotain. Ei taida olla syytä pidättää hengitystä, sillä kaikki kolme lausujaa ovat olleet Vihreiden edustajia, enkä näe kristallipallostani, että Vihreissä muutettaisiin kovin notkeasti suhtautumista turvapaikka- ja pakolaistenauttamisjärjestelmään tai lakattaisiin ymmärtämästä loputtomiin melkein mitä vain, jos se tehdään islamin nimissä.

Kun vihollinen on on länsimainen yhteiskunta ja elämäntapa, liittolaisia löytyy sangen omituisista paikoista.

Vasemmistossa on käynnissä sinänsä terve itseruoskintaprosessi. Vasemmistoliiton Korhonen ja SDP:n Tuomioja ovat sitä mieltä, että vasemmisto on epäonnistunut kaikkein heikoimpien ihmisten aseman parantamisessa.

En ole herrojen kanssa täysin samaa mieltä vaan pidän vasemmiston nykyistä murheen alhoa enemmänkin retorisena ongelmana ja karismaattisten poliitikkojen puutteena. Minun nähdäkseni kaikkein heikoimmilla menee paremmin kuin kaikkein heikoimmilla on koskaan mennyt, absoluuttisesti. Rahalla saa enemmän kuin ennen. Keskeiset julkiset palvelut eli koulutus ja terveydenhoito eivät ole missään erityisen syvässä kriisissä, vaikka terveydenhoidossa olisikin tehostamisen varaa. Perusturva ei ole rahallisesti realistisella tasolla, mutta yritykset nostaa sitä kaatuivat nimenomaan vasemmistoa lähellä olevan AY-liikkeen vastustukseen.

Suhteellisesti köyhien asema ei ole ainakaan parantunut, mutta meillä ei vallitse mitään universaalia yksimielisyyttä siitä, että juuri suhteellinen köyhyys on se ongelma. Jos nimittäin suhteellinen köyhyys otetaan ainoaksi määritelmäksi, määritelmän veivaajat saavat olla kekseliäitä ja yhteiskunnassa pitää toteuttaa melko epäsuosittu tasajakokommunismi, ennen kuin suhteellinen köyhyys on ylipäätään mahdollista poistaa. Vaikka suhteellisesti köyhille annettaisiin lisää rahaa, joku olisi taas suhteessa köyhin.

Mielestäni vasemmisto voisi olla sangen tyytyväinen niihin saavutuksiin, joita sen mukana ollessa on tehty 1900-luvun puolivälistä alkaen. Oikeastaan keskeisin saavutus vasemmistolle on se, että Suomen politiikassa ei ole ketään, joka ei kannattaisi jonkun sortin sosiaalidemokratiaa. Minun on patamustana porvarina vaikea löytää Suomen puolueista kannatettavaa, sillä ne ovat kaikki liian vasemmalle vinksallaan. Kun edes oikeistopuolueena pidetty Kokoomus ei tosiasiallisesti ole juurikaan koskemassa peruspalveluihin, voisi vasemmisto aivan yhtä hyvin olla retoriikassa toisella laidalla ja itseruoskimisen sijaan todeta, että koko Suomi on rakennettu heidän oppiensa mukaan.

Vasemmisto on kuitenkin muinaisen retoriikkansa vanki kuten olen kirjoitellut viime vuoden aikana useammankin kerran. Kun ideologia rakentuu vihollisen olemassaoloon (työnantajat/rikkaat/porvarit), on retoriikka ennen vaaleja sitä, että luvataan antaa vihollisille oikein isän kädestä ja vaalikauden jälkeen itseruoskitaan kun ei tapahtunut juuri mitään. Rikkaiden kyykyttämisellä on Suomen vasemmistopuolueille ideologinen arvo, kun sillä aivan hyvin voisi olla pelkästään välinearvo: kerätä rikkailta rahaa tärkeinä pidettyjen asioiden rahoittamiseen.

Jos retoriikasta poistuisi ajatus vihollisen nujertamisesta ja se korvattaisiin positiivisilla tavoitteilla (parempaa sitä, tätä ja tuota), olisi saavutuksista helpompi nauttia, joskus jopa ansaitusti. Nykyinen, 60-luvun juoksuhautoihin jämähtänyt vasemmistolainen retoriikka ei ole erityisen modernia eikä enää vetoa juuri kehenkään, varsinkin kun vähän pintaa raaputtamalla on nähtävissä, että hyvinvointivaltion kovaa ydintä ei uhkaa yksikään puolue. Vaikka tavoitteet on oikeasti saavutettu, väärällä retoriikalla saadaan näyttämään siltä, että melkein kaikessa tärkeässä on epäonnistuttu, mikä ei ole totta.

SDP:n veto näyttää olevan täysin lopussa, sillä se ei kykene tekemään pesäeroa SAK:hon tai uudistamaan oikeastaan mitään. SDP:ssä eletään totaalisen valheen keskellä, sillä jokaisten hävittyjen vaalien jälkeen selitetään, että oli liian hyvä tai huono sää ja SDP:n imaginääriset kannattajat eivät nyt tällä kertaa lähteneet liikkeelle. Minä en näe mitään arvoa kuviteltujen äänien laskemiselle, vain annetut lasketaan. jos SDP:n propagandassa esiintyvät suuret kannattajajoukot eivät lähde koskaan liikkeelle, voiko tämän joukon olemassaoloon vedota? Minusta ei voi vaan syytä tappioihin on haettava jostain muualta.

Vasemmistoliitto olisi periaatteessa voinut uudistaa vasemmistoa ja on sitä jonkun verran tehnytkin, nyt kun puolue on käytännössä nuorten eikä vanhojen stalinistien komennossa. Siitä huolimatta mitään tiikerinloikkaa ei ole tapahtunut. Jos SDP:n retoriikka on 60-luvulta, Vasemmistoliitto näyttää olevan Vietnamin sodan juoksuhaudoissa 70-luvulla syyttämässä amerikkalaisia milloin mistäkin. Kovin vähän uutta on tästäkään suunnasta tarjolla.

Onko suomalainen vasemmisto todella niin surkeaa joukkoa, että liikkeen merkittävimmäksi saavutukseksi jäi oman ylioppilastalon valtaaminen sen jälkeen, kun oli ensin käyty kysymässä Kekkoselta tähän lupa? Siltä välillä tuntuu, sillä tuon ajan retoriikka on pienin muutoksin siirretty tähän päivään molemmissa vasemmistopuolueissa, vaikka toisessa niistä on tehty nuorennusleikkauskin. Eikö tämä aatesuunta tarjoa enää mitään uutta? Jos ei, silloin se joutaa mennä ja Vihreät ottaa vasemmiston paikan hieman pöyhityllä vasemmistolaisella ohjelmalla.

Jos jotain uutta olisi tarjolla, se pitäisi markkinoida huomattavasti nykyistä paremmin. Urpilainen on toivoton, Arhinmäessä ei ole esiintyjänä mitään vikaa, joten SDP:ssä ollaan henkilökysymysten äärellä.

Toinen retorinen ongelma liittyy maahanmuuttokysymykseen. Onko vasemmisto suomalaisen edunvalvoja vai onko politiikalla joku laajempi ulottuvuus, jossa suomalaisten rahoilla elätetään muutakin maailmaa? Minä en osaa neuvoa mikä kannattaa, mutta tiedän, että valitsemalla jälkimmäisen tien tulee karkottaneeksi persuihin työväestöä, sillä heidän etunsa on tämän tavoitteen kanssa ristiriitainen.

Kolmas retorinen ongelma on uuden sanoman puute. Karrikoiden ja yksinkertaistaen vasemmiston sanoma on “herroille isän kädestä ja muille runsaasti julkisia palveluja”. Tätä grammaria veivataan vuosikymmenestä toiseen, joten ei tarvitse ihmisiä syyttää, jos he pitävät sanomaa sisällöttömänä. Ei vasemmisto tai mikään muukaan puolue menesty nykymaailmassa vaaleissa sillä tavoin, että se ottaa ohjelmansa keskeiseksi kysymykseksi jonkun sosiaalitukiaisen pienen korotuksen. Vaikka ihmiset kannattaisivat tuon tukiaisen korottamista, he eivät välttämättä silti äänestäisi puoluetta, jolta tuntuu puuttuvan visio, missio ja strategia.

Perussuomalaiset ovat vahvassa vedossa agendalla, joka on pääosin typerä. Sen ydinajatus on siinä, että kunhan Suomi eroaa EU:sta, kaikki ongelmat poistuvat. Vasemmistopuolueet ovat vastanneet persujen uhkaan lähinnä perussuomalaisia vähättelevillä lausunnoilla. Runsaasti paukkuja käytetään sen todistamiseen, että perussuomalaisten kannattaja on tyhmä. Tilastotietojakin tarjotaan, ja kun yliopiston kuppilassa vihreiden ja vasemmistoliiton kannatus on kovaa ja persujen vähäistä, tästä voidaan päätellä, että näitä puolueita kannattavat fiksut ja persuja tyhmät.

Joskus kun tästä ideologian bunkkerista uskalletaan katsoa kaukaisuuteen, huomataan, että puolueet eivät menesty Suomessa eikä maailmalla vain omahyväisyydellä. Perussuomalaiset on vasemmistossa kukoistavan omahyväisyyden ja ylimielisyyden täydellinen vastakohtapuolue, mutta sillä on sanoma ja agenda. Kun hyvin esitetyllä sanomalla saa runsaasti kannatusta vaikka sanoma on typerä ja ristiriitainen, vasemmiston pitäisi miettiä, mikä sen tavassa esittää oma sanomansa on vikana.

Jotta kenenkään ei tarvitse tuossa leirissä vaivata päätään, minä kerron, mikä tuo vika on.

Vasemmisto on ajat sitten lakannut tekemästä politiikkaa, joka miellyttää ihmisiä. Jos ihmiset eivät rakasta politiikan linjauksia, se on osoitus siitä, että ihmisissä on jotain vikaa. Sanoma on määritelmän mukaisesti täydellinen, joten vian on oltava ihmisissä. Yksilökeskeisemmäksi muuttuneessa maailmassa ei pötkitä pitkälle sillä, että pidetään äänestäjiä tomppeleina, jolta tieltä ainoa pelastus on opetella puolueen syöttämä liturgia ulkoa ja ryhtyä toistamaan sitä.

SDP:n politiikka tulee muinaisesta arvomaailmasta. Vasemmistoliitto vetoaa populismillaan pienehköön punkkariklikkiin muttei kansan syviin riveihin. Löytyykö kummastakaan kerhosta halua kuunnella, mitä suomalainen keskiluokkainen valtaväestö sanoo? Vai piperretäänkö köyhien ja vähemmistöjen kimpussa eikä tarjota keskiluokalle mitään muuta kuin lisää veroja ja ruikutetaan ihmisten olevan tyhmiä, kun tämä nerokas sanoma ei saavuta kannatusta?

Vasemmiston voi siirtää tälle vuosituhannelle, mutta se vaatii muutoksia niin henkilöissä, arvoissa kuin retoriikassakin. Tämä toteutuu joka tapauksessa. Joko sen toteuttavat perinteiset vasemmistopuolueet tai sitten Vihreät syrjäyttää perinteisen vasemmiston ja kaappaa maltillisen vasemmiston paikan marginalisoiden SDP:n ja Vasemmistoliiton apupuolueekseen jos sellaisia tarvitaan.

Mitä ihmettä on tapahtunut kun viimeisen vuoden aikana tämän sortin puheenvuoroja on kuultu vähän sieltä sun täältä.

Ei ole mahdollista pitkällä tähtäimellä ylläpitää yhteiskuntaa, jossa on kaksi kansalliskieltä, jos hyvin suuri osa kansakunnasta ei ole koskaan perehtynyt toiseen kieleen eikä ymmärrä yhteistä historiaa ja kuinka tärkeää on olla osa Pohjoismaita. Ruotsinkielinen väestö ei yksin riitä kaksikielisyyden ylläpitämiseen


Tämä on juuri niin mieltä vailla oleva puheenvuoro kuin saattaa kuvitellakin. Ruotsin kielen opetuksen pakollisuudelle tuntuu olevan vaikeaa keksiä järkiperusteita, eikä järkiperusteita tunnu löytyvän edes siihen, miksi ylipäätään kaikkien kannattaisi osata maailman kielistä juuri ruotsia. Kun järkiperusteita ei ole, vedetään pakasta järjettömiä perusteita, ja niiden tuottamisessa on viime kuukausina kunnostauduttu.

Ruotsinkielisyys Suomessa elää jo nyt sekä kielivähemmistön että ruotsin kielestä kiinnostuneiden suomenkielisten voimin. Pakottamalla ei ole mukaan saatu yhtäkään ihmistä. Jos tuo kieli ei ole "ylläpidettävissä" nyt, ei mikään muutu pakollisen kouluopetuksen lakkauttamisen kautta. Jos on, mikään ei muutu silloinkaan, sillä näissä asioissa pakko on kaikkein huonoin motivaattori, kuten jäljempänä kuvaan.

Minun mielestäni ruotsin kieli ei ole erityisen uhanalainen laji, sillä se on kestänyt sen, että isoissa kaupungeissa ei enää voi käytännössä asioida ruotsiksi juuri missään. Tämä on ollut iso muutos, pakollisen kielenopetuksen poistaminen on pikkujuttu tähän verrattuna.

Jos suomalaiset eivät "ymmärrä yhteistä historiaa", vika on historian eikä ruotsin kielen opetuksessa. Pohjoismaiden historia on sitä paitsi melkoinen valheiden vyyhti, sillä joka maalla on historiassa kipupisteensä, joita ei mielellään käsitellä. Ruotsin historiassa tämä on se, milloin maassa ylipäätään rupesi asumaan ruotsalaisia. Suomalaisiahan siellä kauan sitten asui, jonka jälkeen sinne tuli juutteja ja saksalaisia, ja ruotsi on kansana ja kielenä melko nuori sekoitus, jossa hallitsijat puhuivat ranskaa kuten muuallakin Euroopassa aivan modernin ajan kynnykselle saakka. Vanha suurvalta kuitenkin pitää kiinni ikuisesta kulttuuristaan ja historiastaan ja tätä historiaa opetetaan myös Suomen kouluissa.

Pohjoismailla on runsaasti yhteistä historiaa, varsinkin Suomella ja Ruotsilla, mutta kun opetetaan, että ruotsalaiset kävivät sivistämässä suomalaisia barbaareja, hukataan yhteisestä historiasta ajallisesti valtaosa. Tämä yhteinen historia ei ole mitään erityistä ruotsin kielen voittokulkua eikä sen ymmärtämiseksi tarvitse osata ruotsia sanaakaan. Tuo historia on luettavissa sekä suomeksi että ruotsiksi ja minun on vaikeaa kuvitella, miksi ihmisten pitäisi opiskella ruotsia kyetäkseen ymmärtämään suomenkielistä historiankirjoitusta. Ei tällaista kytköstä ole olemassakaan.

Pohjoismainen yhteistyö on toinen ruma ankanpoikanen.

Siinähän asetelma on 50-luvulta peräisin. Suomelle pohjoismainen yhteistyö oli ainoa NL:n ja ottopoikansa Kekkosen sallima kurkistus länteen tuolloin. Suomi pääsi mukaan pohjoismaiseen yhteistyöhön, mutta muiden ehdoilla. Olen lukenut sellaisenkin väitteen, että muissa pohjoismaissa, erityisesti Tanskassa ja Ruotsissa, oli suurta epäluuloa Suomea kohtaan, sillä Suomi nähtiin vain NL:n satelliitiksi, jota ei haluttu toistamaan neuvostopropagandaa. Jäsenyys pohjoismaisessa kerhossa lopulta toteutui, mutta kulissien takana olisi tuon väitteen mukaan ollut runsaasti amerikkalaista painostusta, sillä USA:ssa ymmärrettiin tarve padota kommunismin eteneminen Suomen rajalle. Suomen eristäminen länsileiristä olisi jättänyt suunnaksi vain idän. Tämän painostusväitteen todenperäisyyttä en tiedä, mutta se kuulostaa mahdolliselta.

Ei voida ajatella, että Suomi meni pohjoismaiseen yhteistyöhön tasaveroisena kumppanina. Kieliasiassa suomen kieli rajattiin ulos ja tänäkin päivänä jotkut pohjoismaiset instituutiot tuottavat kaiken neljällä kielellä, eli kääntämistä kyllä tapahtuu, mutta ei suomeksi.

Kun pohjoismainen yhteistyö oli Suomelle "pakko", Suomeen suhtauduttiin jossain määrin vähempiarvoisena kumppanina. Tämä asetelma on edelleen olemassa hieman vanhempien ruotsalaisten ja tanskalaisten asennemaailmassa. Suomi on epämääräinen itämaa, jota ehkä voi juuri ja juuri säälistä sivistää, mutta suomalaisen tekemä ehdotus yhteispohjoismaisessa pöydässä ei välttämättä ole ollut sisältönsä arvoinen.

Pohjoismainen yhteistyö politiikan tasolla on sitä paitsi yksi maailman sisällöttömimmistä konsepteista. Pohjoismaat eivät tunnu olevan koskaan samaa mieltä mistään asiasta paitsi siitä, että ryssien ja polakkien pitäisi suojella Itämerta paremmin, eivätkä esimerkiksi EU:ssa kykene edes sopimaan yhteisistä ehdokkaista tai ehdotuksista. Puolustusratkaisut ovat erilaisia, EU-ratkaisut ovat erilaisia, valuuttaratkaisut ovat erilaisia ja oikeastaan kaikki on erilaista paitsi rajaton usko siihen, että sosiaalidemokratia on oikotie paratiisin porteille. Tarvitseeko tämän ymmärtämiseksi todella osata ruotsia?

Nyt on toisin. Kun pohjoismainen yhteistyö ei ole enää kenellekään pakko, bisnespuolella maailma on melko toisenlainen kuin vielä 20-30 vuotta sitten. Bisnestä tehdään varsin runsaasti pohjoismaiden välillä. Kielikysymys ei ole ongelma missään, sillä kaikissa yhteyksissä voidaan käyttää ja käytetään varsin luontevasti englantia. Nuoremmat suomalaiset eivät erityisemmin ärsyynny ruotsalaisesta isällisestä paapomisesta, sillä sitä ei oikeastaan nuorempien kesken edes esiinny vaan se jäi puolin ja toisin pakkoaikojen juoksuhautoihin.

Suomen ja Ruotsin suhteet näyttävät bisnes- ja yksilötasolla normalisoituneen kahden melko samanlaisen maan "friends forever" -asetelmaksi menneiden aikojen alemmuus- ja ylemmyyskompleksiasetelmista. Tähän ei ole tarvittu pakkoa vaan pakon poistuminen NL:n kaaduttua on muuttanut asioita. Nuoremmat ihmiset näyttävät liikkuvan huomattavasti enemmän maiden välillä kuin vielä 15 vuotta sitten. Ruotsista käydään Suomessa baarissa ja Suomesta Tukholmassa ostoksilla varsin luontevasti. Ei ole tarvittu pakkoa tähänkään. Asetelma on Suomen ja Ruotsin välillä hieman samanlainen kuin Englannin ja joidenkin entisten valkoisten siirtomaiden. Molemmat pitävät itseään hieman parempina ja toisia hieman hassunkurisina mutta kuitenkin aivan ok väkenä ja verbaalinen witty banter rajoittuu lähinnä krikettikentän laidalle, Suomessa jääkiekkokaukalon.

Politiikan kentällä pohjoismainen yhteistyö on pystyynkuollut rakennelma, jossa ainoa saavutus on vuoden tylsimmän kirjan nimeäminen kerran vuodessa tai kahdessa. Tätä poliittista yhteistyötä tehdään muinaisista lähtökohdista, kun taas ihmiset ja firmat tekevät arkista yhteistyötä aivan eri intensiteetillä, ja saavutuksiakin on nähty vaikkei missään ole puhuttu sanaakaan ruotsia. Kehtaako joku tosissaan väittää, että pelkän joutavan ja sisällöttömän poliittisen yhteistyön takia pitäisi opettaa kaikille väkisin ruotsia?

Onko joku syy, miksi ruotsin kielen opetuksen pakollisuuden poistaminen ei näkyisi samanlaisena positiivisena asiana kuin on näkynyt pakollisuuden poistuminen muissa yhteyksissä? Pakko-opetus ei tuota kaksista kielitaitoa eikä se myöskään lisää ymmärrystä kielivähemmistöä kohtaan, jos kyseinen pakkopulla ärsyttää tarpeeksi.

Väitän, että ruotsia hyvin osaavien suomenkielisten nuorten määrä ei muutu pakollisen opetuksen poistamisen jälkeen miksikään, tai se ei ainakaan laske.

Niin. Mitä se oikein on? Se tuntuu olevan lähinnä jotain kategorista pahaa, katsottuna punavihreistä suunnista.

Suomessahan on tällä hetkellä käynnissä useita fasisminvastustamiskampanjoita. Juuri katselin facebookissa jonkun “kaljalle fasismia vastaan” -tapahtuman keräävän osanottajia, ja tässä tapauksessa fasismia edustaa siis Ruotsin SD. Toisaalta toveri Bäckman käy omaa antifasistista kampanjaansa, jossa fasisteja ovat mm. Heidi Hautala, Alexander Stubb, Timo Soini ja kaikki muutnkin anti-putinistit.

Wikipedia määrittelee fasismin autoritaarisen äärinationalismin ja korporatistisen talousjärjestelmän yhteenliittymänä, mutta ilman rasistisia kytköksiä.

Talouspoliittisesti wikipedia-fasismi on suuryritysten vastustamista ja korvaamista vahvalla valtio-ohjauksella ja byrokratialla. Tätä agendaahan Suomessa ja Ruotsissa ajaa lähinnä poliittinen vihervasemmisto, en minä ole koskaan nähnyt oikeiston edustajia vastustamassa suomalaista teollisuutta tai boikotoimassa mäkdonaldsia ja Nestleä.

Kyseessä näyttäisi olevan nykyään enää pelkkä leimakirves, joka vain tarkoittaa pahaa, mutta kun pahaa ei kyetä yksilöimään mitenkään tarkemmin, kaivetaan hanttipakasta tämä sorsanpoikanen. Mainitut Ruotsidemokraatit eivät vaikuta olevan erityisen fasistinen tai edes rasistinen kerho. Sen linjauksista ei tarvitse pitää, mutta ongelmalliset kohdat sen ohjelmassa pitää kyetä yksilöimään tarkemmin ja kertomaan, mikä niissä on oikein vikana, ja mikä olisi parempi tapa korjata ongelma jos ongelma ylipäätään on olemassa.

Tähän tuntuu poliittisella eliitillä olevan huomattavan vähän valmiuksia, sillä tämäntapaiset puolueet eri puolilla Eurooppaa ovat nostaneet esiin kiusallisia totuuksia siitä, että jossain on mennyt myös pieleen ja että korjata pitäisi. Kun avoimeen keskusteluun asiasta ei ole valmiuksia, kaivetaan esiin fasisti- ja natsikortti ja todetaan, että mehän olemme aivan liian hyviä keskustelemaan fasistien ja natsien kanssa. Näin näppärästi selitetään, miksi esitettyihin argumentteihin ei vastata asiaa sisältäen ja kumota niitä kuten politiikassa on tapana tehdä, vaan ne sivuutetaan tykkänään.

Minä poistan nykyään aina varmistimen kun joku yrittää tehdä politiikkaa pelkästään muinaisten -ismien avulla käsittelemättä mitenkään sitä, mikä on oikein politiikan sisältö. En minä pienistä retorisista tempuista ole moksiskaan, nehän kuuluvat politiikkaan, mutta jos tämäntyyppisen retoriikan ja olkiukkojen poistamisen jälkeen ei jää jäljelle mitään, kyseessä on tyhjien tynnyrien kumina.

Fasismikortin rinnalla nimittäin olkiukkometodi on ahkerasti käytössä. Todetaan, että turvapaikkaturismia vastustavat henkilöt olisivat aikanaan vastustaneet Serlachiusta ja Gutzeitia tai jotakin, ja aivan kategorisesti kaikkia ulkomaalaisia vastustavia puheenvuoroja en ole nähnyt.

Onko SD:n ja Suomen Perussuomalaisten retoriikka todella niin vahvaa, ettei sitä kyetä mitenkään asiallisesti vastustamaan ilman yleistä “te olette pahoja ihmisiä, emme me teidän kanssanne keskustele” -asennetta? Hieman epäilen tätä. Mihin sitten fasistinimittelyä oikein tarvitaan?

Ruotsin vaalispektaakkeli saa näemmä jatko-osia.

En minä oikeasti ole sitä mieltä, että Ruotsissa ainakaan kovin tahallaan vaalivilpistellään, mutta onhan tilanne varsin herkullinen propagandamielessä, jos pari päivää vaalien jälkeen löytyy äänisäkkejä, jotka ratkaisevat vaalin tuloksen. Vielä niiden vaikutusta ei tosin tiedetä.

Ei voi välttyä ajattelemasta vaikkapa tällaista tapahtumaketjua: kuulemamme vaalitulos julkistetaan. Paha. Hallitusneuvottelut alkavat, ja yksikään sosialistirintaman puolueista, lähinnä Vihreät, ei ole kiinnostunut tukemaan porvarihallitusta ja tukea pitää sittenkin etsiä SD:n suunnasta. Tosi paha. Tämän jälkeen kätköistä löytyy lisää ääniä, jotka ratkaisevat hallitusrintamalle enemmistön tuhannen äänen erolla. Huh, jopa helpotti.

Jos Valko-Venäjän tai Iranin vaaleissa löytyisi ylimääräisiä äänisäkkejä pari päivää vaalien jälkeen tuloksen ollessa melko tasainen ja lopulta tuloks kääntyisi vanhalle vallankahvalle suosiolliseksi, emme miettisi toista kertaa, kuinka rehellisistä vaaleista oli kysymys.

Varmaa on se, että jos Ruotsissa vaalitulos tästä muuttuu, huolimatta siitä, että kaikilla olisi täysin puhtaita jauhoja pusseissaan, SD tekee asialla propagandaa ja pitkään. Epäilyt vaalivilpistä ovat vakavasti otettavia jopa joillain itämailla, länsimaalle kyseessä on merkittävä arvovaltatappio, vaikka väitteiden tueksi ei mitään todisteita löytyisikään. SD saisi vettä propagandamyllyynsä, ja koska koko puolue pyörii tällaisen propagandan ympärillä, tilanne olisi äärimmäisen herkullinen.

Suomesta voitaisiin viedä Ruotsiin kehitysapuna vaaliosaamista, sillä Suomessa vaalitulos ennakkoääniä myöten tiedetään parissa tunnissa ja viimeisetkin Lapin hajaäänet on laskettu neljässä tunnissa. Kun äänet lasketaan äänestyspaikoilla eikä niitä ulkoiluteta ympäriinsä, mahdollisuus hukata tai lisätä salaperäisiä yllätyssäkkejä vähenee.

Suomi ulkoistaa Venäjällä viisumikäsittelyn.

Tässä on jotain, joka ei avaudu minulle ensinkään. Suhtaudun periaatteessa aika karsaasti siihen, että viranomaistoimintaa ulkoistetaan, tämä on tyyppiesimerkki tästä lajista. Ulkoistettuja viisumipalveluja on muillakin mailla, muunmuassa Intialla ainakin Englannissa, mutta meillä on viisumeja ja viisumeja. Ja oikeastaan vielä viisumeja.

Jokaiselle vähänkään enemmän matkustavalle on selvää, että on olemassa noin kolme syytä vaatia viisumi turistilta.

1. Ei-toivotun aineksen, lähinnä laittoman siirtolaisuuden poissa pitäminen.
2. Rahastus
3. Kosto valtiolle, joka vaatii viisumin tuon maan kansalaisilta

Näistä tapauksista 2-3 on sellaisia, että ne voidaan aivan hyvin ulkoistaa kenelle hyvänsä. Jos ainoa tarkoitus on kerätä rahaa satraapille tai simputtaa ihmisiä siinä toivossa, että viisumivapausasia etenisi, on lopulta aivan sama, kuka viisumihakemukset “käsittelee”, sillä mitään todellista harkintaa ei käytetä vaan toimittamalla kaikki tarpeelliset dokumentit ja maksamalla suojelurahat viisumin kyllä saa.

Esimerkiksi Egyptissä tämä on jalostettu sangen pitkälle, sillä Kairossa lentokentän valuutanvaihtajat myyvät postimerkkejä. Keneltä hyvänsä ostetaan noin 15 dollarilla sininen ja oranssi postimerkki ja mennään niiden kanssa passintarkastukseen. Hallitus ilmeisesti trokaa postimerkit näille heeboille ja saa rahansa tästä.

Olen ymmärtänyt, että EU:n viisumipakko venäläisille johtuu nimenomaan ykköskohdasta. Ei venäläisiä simputeta tyhjän takia vaan siksi, että siellä matkustusasiakirjojen luotettavuus on välttävä, järjestäytynyttä rikollisuutta esiintyy kuten myös haluja laittomaan siirtolaisuuteen. Kuinka vakavia nämä uhat ovat, sitä en saata tietää, mutta peruste vaatia viisumi venäläiseltä on juuri tämä. Tässä tapauksessa ilmeisesti viisumikäsittelyssä yritetään selvittää, mikä on hakijan riski rötöstelylle.

Miten tällainen voidaan ulkoistaa jollekin hämäräfirmalle? Tekeekö Igorin Viisumipalvelu tarveharkinnan suomalaisen viranomaisen puolesta ja perii tästä pari kymppiä ylimääräistä suojelurahaa? Jos tekee, ei pitäisi, sillä viranomaispäätöksen tekee viranomainen eikä satunnainen jobbari.

Jos taas Igor ei tee mitään harkintaa vaan ainoastaan hoitaa rutiineja ja harkinnan tekee atk jossakin ja Igor vain syöttää järjestelmään tietoja, mielestäni ei pidä ulkoistaa toimintaa välistävetäjille vaan käyttää raha siihen, että järjestelmä automatisoidaan. Onko olemassa jotain painavaa syytä, miksi EU-viisumia ei voisi hakea ensisijaisesti netissä, ja byrokratia tapaisi vain ne ihmiset, joiden tapaamisesta on jotain hyötyä? Jostain luin, että venäläisten viisumihakemuksista hylätään joku perin pieni prosentti, mutta tällainen ulkoistaminen pistää jokaisen maksamaan suojelurahaa ei-mistään.

Ymmärtääkseni schengen-viisumi on edelleen jotain tarrojen liimaamista tai passien leimaamista, mutta kai tästäkin voisi luopua ja siirtää nuo viisumit kokonaan sähköisiksi. Ne ovat sähköisiä jo nyt, eli jos passissa on väärennetty tarra, jota vastaavia tietoja ei löydy mistään, tulee kämmen nenään. Siitä huolimatta tarvitaan henkilökuntaa liimailemaan tarroja ja keskustelemaan ihmisten kanssa rutiiniasioita, ja ilmeisesti tämän paineen vähentämiseksi on nyt tehty ulkoistus.

Hyötyjä on suomalainen byrokratia, jonka ei tarvitse tehdä enää töitään. Häviäjä on venäläinen, joka maksaa välistävetäjän palkkiot eikä voi muuta. Lisäksi häviäjä ovat hyvä hallintokulttuuri ja hallinnon kehittäminen. Automatisointiin ei ole jatkossa mitään motiivia, sillä tsaarinaikainen viisumipalvelu ei aiheuta kuluja myöntävälle valtiolle.

Jos taas venäläisten viisumihakemuksia ei oikeasti tarvitse käsitellä vaan niitä vain hyväksytään liukuhihnalta, silloin on syytä keskustella viisumivapaudesta ja luopua koko hommasta.

Ruotsin vaaleissa näyttää käyvän kuten establishmentti pelkäsi.

Ruotsissahan puolueet liittoutuivat jo ennen vaaleja kaksipuoluejärjestelmäksi, josta ulkos potkaistiin Ruotsidemokraatit, joka ei kelvannut kumpaankaan allianssiin. Ruotsissa on 4% äänikynnys, joten ensimmäinen kaikkien toive oli, että SD ei tuota kynnystä ylittäisi. Näyttää ylittävän. Allianssit halusivat kumpikin ensisijaisesti voittaa, mutta toissijaisesti ne itse asiassa näyttävät toivoneen rökäletappiota, jotta se toinen allianssi voi muodostaa enemmistöhallituksen keskustelematta SD:n kanssa.

Näistä toiveista kumpikaan ei nyt näytä toteutuvan. Sosialistit saivat rökäletappionsa, mikä on aina ilo korville, mutta se ei satanutkaan puhtaasti maltillisen oikeiston laariin vaan SD kaappasi omansa, ilmeisenä protestipuolueena.

Jos Ruotsin poliittinen järjestelmä ei ole tuttu, sallikaa minun selittää.

Ruotsin poliittinen järjestelmä on huomattavan erilainen Suomen järjestelmään verrattuna. Yksi ero tulee siitä, että siellä ei ole ollut Kekkosta, joten maajussipuolue on marginaalinen oikeistoallianssin apupuolue. Kyseessä siis on tosiasiallisesti kaksipuoluevaltio, Suomessahan hallitukset ovat aina rintamalinjat rikkovia koalitioita. Jos kaksipuoluejärjestelmä on 2+0, toisella puolueella/allianssilla on aina enemmistö ja siinä ongelmia ei tule. Jos kyseessä on 2+N, se antaa suuremmalle kahdesta isosta hieman pelivaraa, sillä N:n pikkupuolueen joukosta todennäköisesti löytyy joku, joka lupaa tukensa. Britanniassa on näin ja jos vallankahva jää paikan tai kahden päähän, yleensä Ulsterin lojalistipuolue on ollut helppoa puhua hallituksen taakse. Kaikkein hankalin vallankahvalle on 2+1, sillä teoriassa tuo yksi puolue saattaa saada vaikka vain yhden paikan, mutta se voi kiristää tuolla paikalla mitä hyvänsä, ja Ruotsi on näissä vaaleissa ollut tällaisessa 2+1 -asetelmassa ja se näyttää nyt tuottaneen pelätyn tuloksen.

Ruotsalaisen politiikan kulmakivet ovat konsensus, pysähtyneisyys ja establishmentin valta. Ruotsi on Suomeen verrattuna huomattavasti enemmän luokkayhteiskunta, ja poliittinen aparaatti toimii establishmentin ympärillä. Poliittinen eliitti eri leireissä politikoi, bisneseliitti omistaa ja johtaa maan suurimpia yrityksiä ja kansalaisille uskotellaan todellisia vaihtoehtoja olevan. Säätykierto Ruotsissa toimii, eli kuka hyvänsä medelsvensson voi kyllä hypätä politiikkaan, mutta aparaatti on rakennettu niin, ettei sitä voi muuttaa, joten uusi tulokas etenee herrahississä jos sisäistää politiikan manööverit, mantrat ja muinaiset liturgiat mahdollisimman hyvin. Radikaalille ei tuossa järjestelmässä ole juurikaan tilaa.

Establishmentin kontrolli hoidetaan pitkillä listoilla. Vaalikarja siis äänestää listaa eikä henkilöä, ja puoluekoneisto pistää ehdokkaat listalla haluamaansa järjestykseen. Tässä järjestelmässä on hyvät ja huonot puolensa, mutta sen seuraus on siinä, ettei puolueiden sisällä voi kovin voimakkaasti kyseenalaistaa puolueiden perinteikästä linjaa. Liian kiivas kriitikko on konsensukseen sopimaton, ja hän löytää itsensä ensi vaaleissa listan pohjalta ja poliittinen ura loppuu siihen. Samaten kun käydään keskustelua puolueen linjasta vaikkapa puheenjohtajavaalin yhteydessä, liian kärkkäitä ja räyhäkkäitä puheenvuoroja vältetään, sillä hävinneiden poliittiselle uralle on välttämätöntä, että voittaja voi pitää heitä edelleen lojaaleina.

Tämä järjestelmä on luonut varsin stabiilin koneiston, joka suojelee itseään veneenkeikuttajilta ja uusilta ajatuksilta. Eliitti tavallaan täydentää itseään, sillä kansa ei tätä pysty tekemään. Kansankoti kyllä uudistuu, mutta aivan kuten hieman vanhempi uskonnollinen rakennelma, Katolinen kirkko. Vain sisältä käsin, pienin askelin ja hallitusti.

Jos kansalainen haluaa protestoida, hänen vaihtoehtonsa ovat olleet olemattomat. Suomessa on nähty kaikennäköisiä kääpiöiden kapinoita ja palatsivallankumouksiakin, kun kansa rupeaa äänestämään vallankahvaan puolueiden sisältä sellaisia henkilöitä, jotka ovat eliitille kiusallisia. Puolue voi tietysti olla laittamatta tällaisia henkilöitä ehdolle ensinkään, mutta jos he ovat suosittuja, heidän äänensä menevät helposti ehdokkaan mukana. Jos taas ehdokas asetetaan, hänen toimivaltansa on valituksi tulemisen jälkeen mielestäni ruotsalaista kollegaa suurempi, sillä hän on saanut mandaattinsa henkilökohtaisella suosiollaan eikä puolueen armosta.

Suomessa protestiääniä siis kanavoituu myös puolueiden sisällä eikä ole pakko äänestää protestipuolueita. Ruotsissa SD on tällainen protestipuolue ja selvästi joku osa ruotsalaisista on kyllästynyt sisäpiirileikkiä muistuttavaan politiikkaan.

Mielestäni tulosta ei voi tulkita niin, että SD:n äänestäjien voitaisiin olettaa kannattavan SD:n ohjelmaa. Kun SD:n äänestäminen on ollut ainoa keino protestoida establishmenttiä vastaan, vain herra tietää, paljonko äänistä on peräisin tästä.

Todennäköisesti vaalien jälkeisestä asetelmasta löytyy joku sangen vaivaton tie ulos. Hallitusrintama näyttää jääneen muutaman paikan päähän enemmistöstä, joten se voi tehdä diilin minkä hyvänsä pikkupuolueen tai noin kolmen opposition yksittäisen kansanedustajan kanssa tuesta “tarvittaessa”. Jälkimmäinen tietysti tapahtuisi oppositiopuolueiden siunauksella, sillä jotain on tehtävä, että SD-mörkö saadaan pidettyä kaapissaan. Jos oppositio ryhtyy äänestämään yhtenäisesti, SD voi liittäessään äänensä opposition ääniin kaataa hallituksen koska vain vaikkapa budjettikäsittelyssä, joten joku turvamekanismi on rakennettava sisään.

Jos tällaista yksittäisten edustajien salaliittoa ei saada aikaiseksi vaan tarvitaan puolueiden tukea, silloin oppositio kärsii runsaasti. Jos oppositiopolitiikan tekeminen tarkoittaa jatkossa sitä, että vastustetaan kaikkia ehdotuksia puheissa, mutta kun tulee äänestys, kannatetaan niitä, tämä näkyy vuosien kuluttua puolueiden kannatusluvuissa ja uskottavuuskuvassa.

SD:n nousu parlamenttiin kuitenkin kertoo siitä, että myös Ruotsin järjestelmä toimii. Huolimatta siitä, että establishmentti on yrittänyt kaapata koko poliittisen keskustelun itselleen, se onnistuu vain tiettyyn rajaan saakka. Vaalituloksen jälkeen SD ei saa valtaa, mutta se saa äänensä kuuluviin. Jos puoluetta tämän jälkeen syrjitään tiedotusvälineissä kuten tähänkin saakka, se tulee saamaan lisää sympatiaääniä.

Joku voisi Suomesta käydä konsultoimassa hieman ruotsalaisia siinä, miten kiusankappaleista päästään eroon, sillä Suomessahan on tästä pitkät perinteet kun ensin hajotettiin kommunistit ja sen jälkeen päästettiin kuuma ilma pois SMP:n protestipallosta. Perussuomalaisille tehdään varmasti sama temppu ensi tai sitä seuraavien vaalien jälkeen.

Suomen valtionvelka nousee lähiviikkoina korkeammaksi kuin koskaan ennen.

Julkistalouden vajekin on edelleen länsimaiden suurimpia, ja poliitikot eivät tee mitään. Pitäisi kuulemma “elvyttää”, mutta kun talouslukuja katsoo, lama loppu jo ja vienti vetää taas kohisten. Suomessa sitä paitsi ei ole elvytetty juuri yhtään vaan otettu ainoastaan syömävelkaa. Tätä on kutsuttu elvytykseksi, sillä toistaitoinen hallitus ei ole halunnut tunnustaa, ettei tilanne ole ollut sen hallussa ensinkään. Velkaa on otettu juuri niin paljon, että kaikki menoautomaatit saadaan maksettua. Kun emme kutsuneet huippuvuosina näitä menoautomaatteja elvytykseksi, miksi ne olisivat muuttuneet sellaisiksi laman tullen? Eivät ne miksikään muuttuneet, retoriikka vain muuttui.

David Cameron sanoi Prime minister’s questionsissa keskiviikkona oivallisesti “Jopa kommunistisessa Kuubassa Fidel Castro on oivaltanut, että julkista sektoria on supistettava talouden tasapainottamiseksi. Nyt meidän kanssamme samalla planeetalla tässä asiassa on siis jo toveri Castrokin, ja enää pitäisi saada Labour ja ammattiliitot uskomaan tämä”.

Suomessa pitäisi saada oikeisto, vasemmisto, keskusta ja eriväriset kylähullut uskomaan tämä.

Valtiohan lainaa joka neljännen euron, ja kaikille muille paitsi hallituksen ministereille on selvää, että kyse ei ole mistään lamaelvytysrahoista vaan rakenteellisesta vajeesta, ja sellainen ei parane itsekseen vaan poliitikkojen on se korjattava joko lisäämällä tuloja tai vähentämällä menoja. Asiaa voi hahmottaa siten, että jos valtion budjetti olisi 25% ylijäämäinen, kuinka terveenä tilannetta pidettäisiin? Jos valtion budjetti olisi edes viisi prosenttia ylijäämäinen hetkellisesti, oikeisto alkaisi vaatia veronalennuksia ja vasemmisto uusia menoautomaatteja ja lisää rahaa entisiin, ja tilanne korjattaisiin nopeasti nollatulokseen.

Tämähän on juuri se metodi, jolla rakenteellinen vaje on synnytetty. Kun huippusuhdanteen huippuvuosina rahaa näyttää olevan “liikaa”, tehdään veronalennuksia ja menoautomaatteja, jotka maksavat satoja miljoonia tai miljardeja joka vuosi. Kun talous sitten hieman hiipuu tai peräti sukeltaa, tulopuoli kutistuu mutta automaatti jäi.

Näin on toimittu Suomessa 50-luvulta lähtien. Yksikään suuri puolue ei ole tähän syytön, sillä kaikki ovat vuorollaan olleet näitä ongelmia rakentamassa. Pienet puolueet ovat säestäneet kukin vuorollaan, joten sielläkään on turhaa paukutella henkseleitä. Kaikki 50 vuoden aikana rakennettu ei ole humpuukia, mutta osa on. Nyt se pitäisi paljastaa, mutta siihen ei löydy tahtoa.

Kurimuksesta ainoa tie ulos on se, että tiedotusvälineet kertovat kansalle rehellisesti, mitä tapahtuu köyhille ja peruspalveluille, jos julkinen talous romahtaa. Nyt kansa ei vaadi säästöjä, joten poliitikot eivät niitä suuremmin luvanne edes vaalikampanjassaan, ja vaalien jälkeen tilanne on edelleen vaikea.

Oikeasti nykyisen hallituksen pitäisi ruveta töihin, mutta en taida pidättää hengitystäni. Kokoomus ei halua ärsyttää nyt ketään, koska pelkää kannatuslukujensa takia. Kepu ei halua tehdä mitään, koska tulilinjalle otetaan kuitenkin mitään tuottamaton aluepolitiikka. Oppositio ei patista hallitusta töihin, koska menoleikkaukset alkavat osua sitä lähellä osuvaan byrokratiaan vaikka ne tehdään oikeinkin.

Katselen tuossa Prime minister’s questions -standupkomiikkaa.

Nämä showt alkavat nykyään aina sillä, että pääministeri ja oppositio kehuvat vuorotellen Afganistanissa tai Irakissa kuolleita sotilaita.

Kuolleet ovat aina tunnollisia, rakastettuja, rohkeita, taitavia ja nerokkaita sotilaita ja kerrassaan armeijan parhaimmistoa. Kun kaikissa sotaväen muodoissa mutta erityisesti palkka-armeijassa, sekaan mahtuu runsaasti myös roskaväkeä ja brittiarmeijankin väärinkäytöksiä on paljastunut runsaasti, tämä on varsin mielenkiintoista.

Näyttäisi nimittiän siltä, että armeija kannattaisi koota puhtaasti konnista ja pikkunilkeistä, sillä he tuntuvat olevan haavoittumattomia ja kuolemattomia, ja tällaisen voittamattoman armeijan suojamaana mikä hyvänsä valtio olisi turvassa.

Lehti kertoo meille, että "ulkomaalaisten työttömyys kasvoi taantumassa rajusti".

Työttömyysasteen nimittäin kerrottiin nousseen 25,2 prosenttiin. Virkamies kertoo, että ulkomaalaisen osa on ollut sama kuin nuorten ja vastavalmistuneiden. Erityisryhmät ovat "ilmeisesti" joutuneet laman kouriin pahemmin kuin muut, ja tästä syystä ehdotetaan lisätoimia nimenomaan ulkomaalaisten työttömyyden vähentämiseksi, nuorista ja vastavalmistuneista ei lie niin väliksi.

En minä toki vastusta hankkeita ulkomaalaisten työllistämiseksi. Tällaisia hankkeita pitää kuitenkin tehdä pienin askelin ja kokeilevasti siten, että haetaan keinoja, jotka työllistävät eikä keinoja, jotka lihottavat konsultteja. Jos joku keino ei näytä toimivan, kuopataan se ja kokeillaan pienen ryhmän kanssa jotakin muuta, ja jos joku näyttää toimivan, laajennetaan koetta heti ja selvitetään, oliko kyseessä sattuma vai onko keino toimiva. Tähän voi jopa käyttää rahaa, sillä lopputulos on valtiontalouden kannalta parempi kuin ikuinen tukiaisten maksaminen, jos keinoja löytyy.

Jos keinoja ei löydy, se on arvokasta tietoa itsessään ja vastaa meille viimein mieliämme askarruttavaan kysymykseen siitä, ovatko somalit ratkaisu Suomen huutavaan työvoimapulaan, jota ei tosin ole olemassa.


Sen sijaan huomio kiinnittyi tässä siihen, kuinka "ilmeisesti" -perusteella luotiin mielikuva siitä, että lama olisi rouhinut töitä erityisesti maahanmuuttajilta. Entäpä jos asetetaan tämä "ilmeisesti" kyseenalaiseksi rakentamalla hieman toisenlaisia skenaarioita, jotka eivät epäilemättä hieman salaperäiseksi jäävää ilmeisyysasteikkoa totuusmittarina käyttäen poikkea merkittävästi uutisessa esitetyn väitteen totuusarvosta.

Minulle tulee nimittäin mieleen yleiseen elämänkokemukseen vedoten, että maahanmuuttajien työt eivät ole Suomessa merkittävästi vähentyneet. He työskentelevät bussikuskeina, siivoojina ja erilaisissa maahanmuuttajien tulkkaus- ja kotoutustehtävissä, ainakin turvapaikanhakija- ja perheenyhdistämistaustaiset. Lama taas on rouhaissut Suomessa erityisesti teollisuustyötä, ja sitä tehdään varsin supisuomalaisin voimin. Kuljetus- ja huolinta-alalla on väehnetty väkeä myös ja siellä on ulkomaalaistakin työvoimaa, mutta kuinka paljon?

Tällä tavoin voisi ajatella, että maahanmuuttajien työttömyysasteen nousu ei johdu kovin suurelta osin siitä, että he olisivat saaneet potkut kun työt olisivat loppuneet. Jos se ei johdu tästä, mistä se voisi johtua?

Voisiko se johtua siitä, että viime vuosina Suomeen on tullut heikoimmin työllistyviä turvapaikanhakijoita ja yhdistettyjä perheitä (somalit ja afgaanit) varsin runsaasti? En tiedä, missä kohtaa prosessia tällainen muuttuu työnhakijaksi ja sitä kautta työttömäksi, mutta koska tulijoita on ollut pitkään, joka vuosi markkinoille on pulahtanut runsaasti juuri näiden kansallisuuksien edustajia, ja työttömyysprosentti on kova.

Tässä asiaa selvitetään jotenkin, ja minusta noiden numeroiden valossa näyttää siltä, että valtaväestön joukossa työttömien määrän kasvu työnhakijoiden määrän kasvuun suhteutettuna on huomattavasti suurempi kuin maahanmuuttajien tapauksessa.

Minulla on ollut hyllyssä varmaan kohta kymmenen vuotta eräältä johtaja Kasaselta joskus lainattu Blade Runner -leffa, joka on kulkenut mukana muutossa pariinkin maahan.

Olen aloittanut sen katsomisen useasti ja aina se on jäänyt kesken kun se on niin tappavan tylsä, siinä ei tapahdu mitään eikä sitä ole edes kuvattu mitenkään kauniisti tai mielenkiintoisesti. Suunnilleen kolmesti olen tuon aloittanut, mutta nyt päätin lusia tuon loppuun kun katsomattomien elokuvien pino alkaa olla pienehkö.

Tästä syntyi siis minulle kolmas elokuva listaan “hirvittävän huonot mutta hirvittävän arvostetut elokuvat”. En osaa pistää näitä muuten järjestykseen kuin siten, että sijoitan tämän kolmospaikalle. Ykkösestä ja kakkosesta en osaa sanoa, kumman paikan vie Matrix ja kumman Ilmestyskirja Nyt, sillä ne ovat molemmat niin hirvittävän huonoja elokuvia, että itkettää. Kummallakin on kuitenkin ihmeellinen kulttimaine, kuten on myös Blade runnerilla.

Blade runnerissa ei tapahtunut mitään, ja sitten se loppui. Ilmestyskirja nytissä ei tapahtunut mitään paitsi sodittiin jossain joskus ja lopulta muristiin syvällisiä totuuksia pimeässä. Matrix on sekava puuro, jossa on sinisiä pillereitä ja punaisia pillereitä, mutta niiden lisäksi olisi tarvittu juoni ja jotain muutakin kuin hidastettuja tappelukohtauksia, joiden vuoksi on onni, että pikakelaus on olemassa. Yksikään näistä elokuvista ei ansaitse mielestäni paikkaa missään muualla kuin elokuvahistorian roskatynnyrissä, mutta kaikilla on uskolliset faninsa, ja heitä on paljon.

Useimmista hyvinä pidetyistä elokuvista ymmärrän, miksi niitä pidetään hyvinä, vaikka en itse kaikkia niitä niin korkealle jalustalle laittaisikaan. Joistain hyvinä pidetyistä elokuvista on helppoa ajatella, että ne ovat joskus olleet hyviä elokuvia, mutta ajan hammas on niitä hieman rouhaissut.

Tämä kolmikko on sen sijaan minulle täysin käsittämätön.

Lueskelen tuossa Tony Blairin muistelmia ja niitä lukiessa on tullut väkisin mieleen myös Suomen SDP. Ennen Blairin valtaannousua puolueessa hän analysoi puolueen pitkän opposition syyksi sen, että puolue on täydellisen pihalla siitä, mitä kannattajat oikeastaan haluavat.

Hänen mukaansa tyypillinen Labourin kannattaja oli joko AY-aktiivi tai köyhä. Muut eivät puoluetta omakseen tunteneet. AY-liikkeen vahva asema puolueen päätöksenteossa vieraannutti demokratiaa kaipaavia voimia ja ajoi karkuun uusien alojen duunareita, jotka eivät olleet järjestäytyneitä ensinkään. Puolueen ideologia oli vieras ideologiaa kaipaaville, sillä vuoteen 1995 puolue tavoitteli virallisesti kommunistista yhteisomistusvaltiota, mitä tosiasiallisesti ei juuri kukaan perusbritti tavoitellut. Köyhien rikastuttua he hylkäsivät Labourin, sillä työelämään päädyttyään he näkivät itsensä ainoastaan maksumiehen roolissa.

Lainaan tässä katkelman Blairia:

All of this today sounds almost comically obvious, but not back then. We had become separated from 'normal' people. For several decades, even before the eighteen years in the wilderness, Labour was more like a cult than a party. If you were to progess in it, you had to speak the language and press the right buttons. It went on so long it became natural to those in the party. Even I had to learn to do it - not that well, I may say - but without doing some of it, you got nowhere.

Se Britanniasta ja Labourista.

Kun luen Blairin tekstiä, en voi mitenkään olla löytämättä siitä yhtymäkohtia SDP:hen Suomessa. SDP:n periaateohjelma on huomattavasti modernimpi, mutta ongelmakenttä on melkeinpä sama. Puolue on hukannut käsityksensä siitä, mitä sen mahdolliset äänestäjät haluaisivat. AY-liike on melko lähellä puoluetta edelleen, huolimatta siitä, että AY-toiminnassa on nykyään mukana vähän kaikkien puolueiden äänestäjiä.

Erityisesti SAK katsoo edelleen SDP:n olevan apupuolueensa, mistä seuraa väkisinkin kitkaa monessa paikassa. Eivät kaikki teollisuusliittojen miehet ja naiset enää ole demareita tai vasemmistoliittolaisia. Pelikenttä ei ole enää se, mitä SAK ja SDP pyörittivät 60-70 -luvuilla, eli yrittivät CIA:n rahoilla pitää vahvat teollisuusliitot demarien eikä kommunistien komennossa. SDP on Suomessa muuttunut suurten ikäluokkien puolueeksi ja nuoremmista ammattiliittojen jäsenistä löytyy vasemmistoliittolaisia, vihreitä, persuja ja herra paratkoon, kokoomuslaisia. Siitä huolimatta SAK on SDP:n kyljessä, ja nyt kun SDP on oppositiossa, SAK:n jäsenistö ei hyödy mitenkään siitä, että ammattiliitoilla ei ole toimivia yhteyksiä valtionhallintoon.

Voisi kuvitella, että Suomessa olisi sekä SDP:n että SAK:n etu purkaa tämä kytkös. SAK:n kannattaisi pitää sangen hyvät välit kaikkiin, sillä sen tavoitteiden ajamiseksi sen pitää kyetä kuiskuttelemaan kaikkien korviin, mitä heidän mielestään pitäisi tehdä. SDP:n taas kannattaa hankkiutua eroon SAK:sta, sillä SAK on lopulta auringonlaskun keskusjärjestö. Teollisuustyö vähenee pikku hiljaa, uudet työpaikat ovat palvelualoilla tai uusilla aloilla, joilla juuri kukaan ei ole järjestäytynyt kun sopivaa liittoa ei ole. Jos sopiva liitto on, se on melkein aina STTK:n tai Akavan liitto, ei SAK:n.

Samaten näin ulkopuolelta asiaa katsellessa tulee mieleen, että SDP ei ymmärrä potentiaalisen kannattajan arvomaailmaa. Puolue keskittyy niin innokkaasti köyhyys- ja pienituloisuusteemaan ja "herrojen" kyykyttämiseen, että se muuttuu epäkiinnostavaksi kaikille niille, jotka tienaavat hieman paremmin. Jo keskiluokka kokee puolueen vieraaksi, sillä se ei tarjoa mitään muuta kuin maksuja.

Köyhyys- ja pienituloisuusasiasta päästään tuohon Blairin lainaukseen. SDP vaikuttaa Suomessa olevan lohduttomasti jargoninsa ja muinaisten fraasiensa suossa. Puolueessa edetäkseen pitää hokea tietyt mantrat pienituloisista, peruspalveluista, päivähoidosta ja vanhustenhoidosta, ja nykyään myös eläkkeistä, sillä ydinkannattajakunta alkaa olla eläkeiässä. Tämä metodi on tuottanut puoluekoneiston, joka ei kykene luomaan uutta. Maailma on muuttunut, mutta SDP:n mantrat elävät edelleen. Kun Suomesta ei löydy ketään, joka erityisesti vihaisi peruspalveluita, näiden samojen mantrojen pyörittely näyttää vain saavutettujen etujen puolustamiselta viimeiseen saakka eikä uuden visioimiselta.

Arvomaailmassakin on ongelma. Puolue on ohjelmansa mukaisesti liberaali ja suvaitseva, mutta sen rivikannattajat yllättävän konservatiivisia. Tyyppiesimerkki tästä on Heinäluoman "maassa maan tavalla" -lausahdus, jossa hän rikkoi kahtakin tabua. Ensinnäkin, se oli puolueen viralliseen liturgiaan kuulumaton lause. Toisekseen, se oli nimenomaan rividemarien enemmistön tuntojen tulkintaa eikä toiveiden tyhjien tynnyrien kuminaa. Huuto omienkin riveistä oli melkoinen, ja elämästä vieraantuneet vihreät ja vasemmistoliittolaiset siteeraavat tätä varsin harmitonta lauselmaa "sammakkona" edelleen.

SDP:n toiminta on iät ajat perustunut siihen, että puolue tietää paremmin, mikä on ihmisille hyväksi, ja ammattiliitto hoitaa loput. Jos ihmiset ovat sitä mieltä, että maahanmuuttajien erilaisuuden ymmärtämisessä on menty hieman liian pitkälle, SDP:n ratkaisu on selittää ihmisille, miksi he ovat väärässä, eikä kuunnella ihmisten ajatuksia ja muokata omaa ohjelmaansa kansan tuntoja seuraamaan.

Muissa puolueissa kulttuuri on samantapainen, mutta niissä ohjelma ja oletetun äänestäjän arvot eivät ole yhtä vahvasti ristiriidassa kuin SDP:n tapauksessa. Nyt kun persut ovat tulleet jäytämään erityisesti SDP:n ja Kepun kannatusta, niissä kyse on juuri tästä asiasta. Perussuomalaiset sanovat ihmisille, mitä ihmiset haluavat kuulla, eivätkä saarnaa muinaisia uskonkappaleita. Kepun tapauksessa hallitusvastuu on väsyttänyt, sillä puolueen kova ydin on aluepolitiikka, ja sitä ei voi hallituksessa vaatia harjoitettavaksi yhtä paljon kuin oppositiossa. SDP:n murheen alho johtuu vain ja ainoastaan siitä, että puolueen vuosikymmenet vanhaa perusjargonia suoltavat puhuvat päät vaikuttavat väkisinkin eri maailmassa eläviltä. Kokoomusta Perussuomalaiset eivät ole rokottaneet juurikaan, sillä Kokoomuksen puheet ja teot sopivat riittävän hyvin pikkuporvarilliseen arvomaailmaan. Lisäksi Kokoomus saa ylimääräistä nostetta aivan ansiotta siitä, että se ei ole surkeassa jamassa oleva SDP tai Kepu.

Britanniassa Labour pääsi valtaan murskavoitolla, kun se Blairin johdolla hylkäsi vanhan doktriinin ja jätti jäljelle kovan ytimen. Se luopui ideologian painolastista jättäen kuitenkin jäljelle valtaosan keskeisistä tavoitteista. Puolueesta tuli kertaheitolla salonkikelpoinen toryihin kyllästyneen keskiluokan joukossa. Se menetti änkyröimmät ammattiliittotukijansa, mutta keskiluokan joukossa saatu voitto käänsi numerot reippaasti Labourille.

Minusta on alkanut näyttää siltä, että vasemmistopuolueet pääsevät vallankahvaan aina silloin, kun ne kuulostavat varsin ei-vasemmistolaisilta. Blairin New Labour oli tätä. Lipponen syrjäytti Kepun pääministeripuolueena Suomessa, ja mielestäni Paavo Lipponen on ollut viimeinen SDP:n hyvä puheenjohtaja. Lipponen ei sortunut SDP-fraseologiaan kovin pahasti ja häntä arvostettiin muidenkin kuin omien ydinjoukon keskuudessa. Itse asiassa Lipposen kohtalo oli lopulta vähän sama kuin Blairinkin, eli omien perinteisiä mantroja rakastava ydinjoukko teki lopulta palatsivallankumouksen, ja siitä alkoi alamäki koko puolueelle.

Vasemmistopuolueiden pitäisi löytää jostain kadotettu ideologia ja pöyhiä siitä sellainen, että se viehättäisi politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneita ihmisiä ylipäätään eikä vain persaukisinta joukkoa. Puhumalla vain peruspalveluista ja köyhistä tähän ei päästä, sillä tämä virsi on suoraan sanoen vanha. Näitä asioitahan ei kannata hylätä, mutta niitä ei myöskään kannata nostaa ohjelman ja sanoman keskiöön jokseenkin ainoiksi tärkeiksi asioiksi tarjoamalla höysteenä kaikkien puolueiden ohjelmissa olevia fraaseja ympäristöstä.

Länsimaiset yhteiskunnat ovat uuden suunnan hakemisen edessä. Nykyiset julkistalouden vajeet kaikkialla kertovat, että työn vähentyessä pää tulee vetävän käteen nykyisellä menolla. Tarvitaan siis uusia ideoita, joilla pidetään nämä maat mukavina paikkoina asua jatkossakin. Se vaatii kuitenkin täysremonttia "suuri valtio" -ideologiaan ja kykyä erottaa oleellinen humpuukista. Lisäksi oletan, että kansainvälisessä ympäristössä itsekkyyttä pitää huomattavasti lisätä, jotta niukat resurssit riittävät paremmin omille sen sijaan, että niillä elätetään Afrikkakin.

Mistä tämä uusi suunta voisi löytyä? En tiedä, mutta mikä hyvänsä puolue tähän asiaan onnistuu tarttumaan, tulee saamaan ainakin minun ääneni. En minä halua luopua peruspalveluista ja perusturvasta, mutten myöskään halua, että politiikan ainoa keskeinen sisältö on tässä, sillä tämä on täydellisen visiotonta ja näköalatonta kassanhoitajapolitiikkaa. Nämä asiat voi hoitaa lähestulkoon virkamiestyönä ja ylimmän poliittisen johdon pitäisi miettiä, mistä sitä jaettavaa oikein löytyy nykyistä enemmän, miksi Suomessa kannattaisi teettää työtä ja miksi Suomessa kannattaisi asua jos on hyvä jossain.

SDP on valinnan edessä. Se voi ryhtyä visioimaan uutta tai pyörittelemään vanhoja iskulauseita. Uuden visioiminen tuottaisi Suomeen pitkästä aikaa uusia ajatuksia, muinaisten taikasanojen toistelu ei sitä tee. Mitä sosialistisemmalta SDP kuulostaa, sitä vieraammalta se keskiluokalle vaikuttaa, joten retoriikkaakin kannattaisi hiukan parantaa. Samaten SDP tekee tyhmästi maalatessaan itseään nurkkaan, mitä se nyt kovaa vauhtia tekee kovalla riskillä. Jo nyt on ilmoitettu, ettei puolue mene mukaan hallitukseen, joka koskee jotenkin eläkkeisiin. Kun eläketurvan kestävyydestä on hyvin ristiriitaisia arvioita, tällaiset absoluuttisuudet jättävät puolueen helposti oppositioon vaalien jälkeen.

Tämä voi olla hyväkin asia, sillä SDP tarvitsee itse asiassa lisää oppositiota ja paremman puheenjohtajan, ennen kuin se pääsee muinaisista juoksuhaudoistaan ylös ja ymmärtää, että se saa Suomessa vallankahvan vain keskiluokan äänillä. Köyhien äänet eivät siihen riitä. Vasemmistolainen hybris taas pitää nykyään sisällään ajatuksen siitä, että ei-köyhät mielellään tukevat vasemmistoa silkassa solidaarisuuden puuskassaan, vaikka eivät saa itse mitään.

Eivät tue.

Lehdessä kerrottiin loikanneen iranilasdiplomaatin tapauksesta.

Astrid Thors on ilmoittanut, että turvapaikkahakemus käsitellään normaalisti ja siinä menee 6-12 kk. Mihin tämä aika oikein menee? Mikä tässä tapauksessa on sellaista, että sitä pitää erityisesti tutkia kuukausitolkulla? Kyseessähän on aivan ilmeinen tapaus pakolaissopimuksen alkuperäisessä hengessä ajateltu poliittinen turvapaikka henkilölle, jonka kotimaassa oppositio tai vallankahvan vastustaminen ei ole erityisen suuressa huudossa. Tässä tapauksessa ei tarvitse edes tutkia sitä, onko oppositiostatus totta, sillä loparit ottanut diplomaatti lehdistötilaisuuksineen on asia, jota ei voida kiistää, vaikka kuinka tutkitaan.

Miksi tällaista asiaa pitää käsitellä vuosi?

Samalla tulee mieleen, että olisi mukavaa kuulla järjestelmän sisältä jotain kommentteja siitä, mihin turvapaikkahakemusten käsittelyssä aika oikein kuluu. Kuinka paljon siellä tehdään turhaa työtä ja kuinka paljon muutaman maan turvapaikanhakijat kuormittavat systeemiä kertomalla valheita ja vaihtamalla tarinaansa vähän väliä toiseksi.

Testi

Uudessasuomessa joku Ajatuksien Tonava kertoo meille tuloerojen paheellisuudesta.

Tämä on asia, josta olen saarnannut usein, viimeksi ei-niin-kauan-sitten. Tätä viestiä on kuitenkin syytä toistaa, sillä tässä asiassa tahallisten tai tahattomien väärinymmärtämisten määrä on runsas, ja kun maailma analysoidaan väärin, ongelma tunnistetaan väärässä paikassa ja sitä yritetään korjata keinoilla, joiden kokonaisvaikutuksista näkijällä ei ole aavistustakaan, tuloksena on paikoitellen varsin vaarallisia puheenvuoroja. Niihin on helppoa yhtyä niiden sisältämän “kaikkea hyvää kaikille mukaville ihmisille ja Herroille oikein isän kädestä” -asetelman takia, sillä herraviha elää edelleen Suomessa ja voi hyvin.

Näiden näkemysten alasampuminen ei nykyään edes aiheuta suurta henkistä mielihyvää, sillä kyse on triviaaleista perusasioista, mutta otetaanpa taas haulikko esiin ja käydään pelvotta tynnyrissä vaanivan kampelan kimppuun.

Jo otsikko kertoo, mistä tässä on kysymys: “tuloero vai tulovero”.

Kirjoituksessa käydään läpi 90-luvulla tapahtunutta muutosta “tietoista tuloerojen kasvattamista”, unohtaen täydellisesti sen, että tuloerojen kasvussa keskeinen ja oikeastaan ainoa tärkeä elementti ovat pääomatulot. Suljetusta taloudesta avoimeen talouteen siirryttäessä pääomatulot lähtivät kasvuun ilman salaliittoakin, sillä rahalla oli viimeinkin arvo ja sijoitusomaisuuden ja tuottojen näyttäminen muussakin kuin kuponkimuodossa alkoi olla houkuttelevaa. 90-luvun lopun internet-hype loi Suomeen ennennäkemättömät määrät miljonäärejä, ja äveriäät ihmiset alkoivat näkyä. Varakkuudessahan on kaksi kategoriaa: rikkaus ja nousukkuus. Rikkaat ovat perineet rahansa ja asemansa, nousukkaat tienanneet ne itse ansioillaan tai vahingossa. Nousukkaiden näkyvyys on huomattavasti rikkaiden näkyvyyttä suurempaa, joten kateellisten marinan määrä on luontaisesti ollut kasvussa.

Käsittelen ensin tästä seuraavan optisen harhan. Kirjoituksessa tosiasiassa puhutaan palkansaajista eikä pääomatulojen saajista, vaikka tätä ei suoraan sanotakaan. On totta, että desiilitarkastelussa rikkaimman kymmenyksen tulot ovat näennäisesti harpanneet muihin nähden 90-luvun laman jälkeen. Näyttää siltä, että kuviteltu ongelma on tuossa, ja ongelma ratkaistaan korottamalla suurituloisten veroja.

Jos kuitenkin tuo kymmenes desiili pilkotaan vaikkapa 20 osaan ja jätetään se parhaiten tienaava 1/20 eli noin puoli prosenttia suomalaisista pois, huomataan, että tuon desiilin tulot ovat kehittyneet huomattavasti maltillisemmin. Tämä siivoaa pois joukosta suurten myyntivoittojen ja pääomatulojen saajat. Myyntivoitot ovat kertaluonteisia, mutta kun joku kuittaa joka vuosi muutaman sata miljoonaa jostain yrityskaupasta, joka vuodelle riittää todella suurten tulojen saajia nostamaan tämän desiilin laskennallista keskiarvoa merkittävästi.

Näin ollen ei tapahdu mitään, jos korotetaan palkansaajien veroja, sillä tuo 1/20 on edelleen siellä, eikä se maksa tuloveroja. Pääomatuloverojen ja myyntivoittoverojen korottaminen näkyisi tässä desiilissä heti, mutta näin tekemällä otetaan riskejä, sillä nämä tulolajit on varsin helppoa siirtää muiden maiden verojen piiriin, vain palkansaaja on sidottu turpeeseen.

Rajoitetun verovelvollisuuden saa Suomessa kuka hyvänsä kolmessa vuodessa ja anomuksesta myöskin kuka hyvänsä jo vuodessa, kuten vaikkapa itse sain. Tämän jälkeen Suomessa saa oleskella puolet vuodesta miinus päivän, ja let’s face it: puoli vuotta on Suomen ilmastossa juuri sopiva aika ellei satu pitämään räntäsateesta. Merkittävillä veronkiristyksillä on sivuvaikutuksena veropohjan näivettyminen sekä se, että kun pois ajetut perustavat uusia bisneksiä, niitä ei välttämättä perusteta enää Suomeen, kun kerran Suomessa ei edes asuta valtaosaa vuotta. Eivät kaikki tietenkään lähde, mutta kun pääomatuloverojen markkamääräinen tuotto nousi kun verokantaa 90-luvun alussa laskettiin, voidaan ajatella, ettei kyseessä mikään taikalaatikosta nostettava kaniini ole, vaan vaikutuksia on ja ne eivät kaikki ole myönteisiä.

Relander tekee kirjoituksessaan toisenkin traagisen virheen: hän väittää, että kunhan rikkailta verotetaan ja köyhille annetaan, ylläpidetään mukamas kotimaista kulutusta parhaiten kun rikkaat kiikuttavat rahansa veroparatiiseihin ja ulkomaanmatkoihin.

Kun tämä yhdistetään Relanderin ajatukseen siitä, että ei niinkään veroteta rikkaita vaan hyväpalkkaisia eli ylempää keskiluokkaa, tulos ei mitenkään voi olla haluttu. Suosittelen Relanderille ja hengenheimolaisilleen lämpimästi kansantalouden keskipitkää oppimäärää Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa. Tässä kuvataan erinomaisesti ja todennäköisesti myös Relanderin ymmärtämällä kuvakielellä se, mitä yhteiskunnassa tapahtuu kun persaukisille annetaan lisää rahaa vastikkeetta ja tuotantoa missään lisäämättä. Hinnat lähtevät laukalle.

Kotimaisen kulutuksen kannalta ei ole todellakaan merkityksetöntä, kuka euron kuluttaa, mutta vasemmiston hellimä ajatus siitä, että euro pienituloisen kulutettavana olisi parasta, on roskaa. Kotimaisen kulutuksen kannalta haitallisinta on pienituloisimpien kulutus kuten myös kaikkein rikkaimpien ja kaikkein suurimpia palkkatuloja saavien kulutus.

Sallikaa minun selittää, jälleen kerran.

Kun köyhille annetaan rahaa, tuloksena ei ole vähemmän köyhiä ihmisiä, sillä köyhät eivät kuluta sellaisia asioita, joissa hintakilpailu toimii. Heidän rahansa menee ruokaan ja asumiseen, ja kummassakaan näistä hintataso ei vastaa kustannuksia vaan asiakkaiden maksukykyä. Jos kaikilla Korsolan koirankopeista taistelevilla persaukisilla on yhtäkkiä 200 euroa kuussa tai edes satanen käytettäväksi, uskooko joku vakavissaan, että vuokrataso ei pienellä viiveellä nousisi? Tietenkin se nousee, koska asuminen on pääkaupunkiseudulla niukkuushyödyke, on sitten kyse ökyteknopankinjohtajien keskustakaksioista tai köyhien lähiöluukuista. Muuttoliike vetää väkeä kaupunkeihin ja uudistuotanto ei kata tätä kysyntää, joten hinnat nousevat.

Ruuan hinnassa toimii samanlainen elementti. Ruoka on jo nyt sietämättömän kallista eikä hinta perustu tuotantokustannuksiin + kohtuullinen kate. Jos asiakaskunnalla on enemmän rahaa, tietysti se niistetään pois myös ruuan hinnassa, jolloin kaikki maksavat lopulta enemmän.

Vaikka mitään tällaista ei tapahtuisikaan, köyhän euro ei silti rasvaa talouden rattaita juurikaan, sillä köyhä ei kuluta palveluja vaan tuontitavaraa. Ei hän palkkaa siivoojaa vaan ostaa pölynimurin. Kaupan täti sai töitä sekä tukkuliikkeen muutama heebo ja rekkakuski, mutta tämä on pientä. Jos hän saa hieman enemmän rahaa, köyhä ostaa auton.

Ruuan ja asumisen hinnassa niistetty raha taas päätyy osinkoina ja pääomatuloina kaikkein rikkaimmille, ja heidän kulutuksensa on aivan yhtä hyödytöntä. Heillä on jo siivooja ja he käyttävät muitakin palveluja juuri tarpeensa mukaan kun raha ei ole mikään ongelma, joten heille annettu lisäraha todennäköisesti päätyy myöskin tuontitavaran kulutukseen kalliimman auton muodossa, matkustamiseen tai sukanvarteen.

Parhaiten talouden rattaita rasvaa alemman keskiluokan ja ylemmän keskiluokan alalaidan lihottaminen. Tämä joukko ei vielä käytä palveluskuntaa haluamaansa määrää, sillä raha on este. Heillä on jo asunto ja auto. Ruokakaupasta he ostavat haluamiaan asioita eivätkä halvinta niukasti. Tähän joukkoon kaadettu lisäraha päätyy suurimmalla prosentilla kotimaisen työn ostamiseen. Eihän prosentti sata ole eikä edes lähellä sitä, mutta kaikista tuloluokista se on suurin juuri tässä kohtaa.

Pekkarinen kirjoittaa, että kunhan rikkaita verotetaan enemmän, köyhille voidaan antaa enemmän, ja näin talouden pyörät pyörivät rivakammin. Eivät pyöri, kyseesä on ainoastaan tuloverojen muodossa tehty tulonsiirto ylemmältä keskiluokalta asuntojen omistajille ja pääomatulojen saajille, köyhää bulvaanina käyttäen.

Kun köyhiksi laskettavia on Suomessa laskentatavasta riippuen miljoona tai vähän yli, merkittävien tulojen lisääminen verotuksen keinoin tässä joukossa tarkoittaa väkisin sitä, että “rikkaan” raja pitää hinata toivottoman alas, kuten Suomessa on tehty ennenkin. Jos verotamme yli 150 tonnia vuodessa tienaavia 10% nykyistä enemmän, valtio saa joitain kymmeniä miljoonia jos oletetaan, että mitään negatiivisia vaikutuksia ei olisi, mikä ei tietenkään ole totta. Näiden jakaminen miljoonalle tekee siis muutaman kympin vuodessa, jokusen euron kuussa. Ei taida köyhän arki siitä suuresti muuttua eikä palvelukysyntä nousta kolmanteen potenssiin.

Jos taas köyhille halutaan satanen kuussa, rahaa pitää kerätä 1,2 miljardia, ja 10% lisää pitää kerätä jo 40-50 tonnin vuosituloista lähtien. Tämän kerrannaisvaikutus on jo paljon suurempi, sillä näin viedään “ylimääräistä” rahaa keskiluokalta, todennäköisesti myös alemmalta keskiluokalta, ja palvelujen kulutus vähenee, koska siitä voi supistaa pienimmällä vaivalla ensin toisin kuin asuntolainan lyhennyksistä. Kerrannaisvaikutuksia siis on, joten käytännössä on vain korotettava valtion tuloveroa reippaasti kautta asteikon. Tällöin osutaan jo alempaankin keskiluokkaan.


Relander on oikeassa siinä, että Suomea ei kannata muuttaa luokkayhteiskunnaksi. Maksuton koulutus korkeakouluja myöten ja perusturva ovat säilyttämisen arvoisia asioita, kuten myös sellaiset julkiset palvelut (päivähoito), jotka mahdollistavat työnteon. Tämä ei kuitenkaan edellytä keskiluokan vielä nykyistäkin täydellisempää kyykistämistä, mitä Relander meille keinoksi tarjoaa.

Minä olen sitä mieltä, että Suomessa politiikan tavoitteeksi pitäisi ottaa Länsi-Euroopan ostovoimaisin keskiluokka eikä persaukisin, mitä lainaamani älykkö meille tarjoaa. Tämä tavoite ei ole mahdoton eikä edellytä peruspalvelujen uhraamista, mutta se vaatii rutkasti työtä julkisen sektorin tehostamisessa ja rönsyjen karsimisessa, kaavoitus- ja rakennusbisneksen korruption kitkemisessä, kaupan keskittymisen purkamisessa ja monissa muissa maan huonoissa tavoissa.

Köyhän ainoa tie ulos köyhyydestä on ansiotyö, ja tämänkin asian edistämisessä ollaan kovin lähellä perustulokeskustelua eikä veronkorotuskeskustelua.

TV-maksua on päätetty taas korottaa reippaasti.

Kun katsoo, paljonko kuluttajahintaindeksi on mistä hyvänsä satunnaisesti valitusta ajan hetkestä noussut tähän päivään saakka, ja paljonko tv-lupa/maksu on kallistunut samalla, huomataan, että kulut ovat ylessä karanneet laukalle.

Mistä tämä oikein johtuu? Toinen samalla tapaa laukalla oleva asia on joukkoliikenteen hinta, joka myöskin kallistuu rivakasti verrattuna muuhun kustannustasoon. Tätä perustellaan ympäristösyillä ja sillä, että olisi parempi, jos ihmiset liikkuisivat vähemmän. YLE puolestaan tuottaa hyvinkin luonnonvaroja säästävää ajankulua, ja nyt siis myös tällaisen hintataso on karkuteillä.

Numerot esiin. Mitkä kulut ovat raketoineet? Intuitiivisesti syytän osaltaan urheilua, jonka lisenssit ovat jatkuvasti kalliimpia, mutta tästä hieman lisää myöhemmin.

Ovatko karkuteillä työvoimakulut, hallintokulut vai mitkä kulut? Kun mietitään julkisen palvelun tehtävää, onko YLE kahminut tontilleen kovinkin runsaasti sellaista, joka ei sinne välttämättä kuuluisi? Julkista palveluahan voi tietysti määritellä monella tavalla, mutta minulle keskeisin elementti julkisessa palvelussa on puolueeton ajankohtaistoimitus ja sellainen ohjelmisto laidasta laitaan, jota kaupalliset kanavat eivät viitsisi näyttää.

Yle ei onnistu hirvittävän hyvin puolueettomassa uutistoimituksessa, mutta tämä ei ole sinänsä YLE:n ja sen budjetin vika. YLE painiskelee saman ongelman kimpussa kuin jokainen muukin tiedotusväline Suomessa, eli mistä löydetään sellaista toimittajakuntaa, joka ei ole vasemmalle tai vihreyteen vinksallaan. Kuulopuheen mukaan Iltalehdessä oli erään edellisen päätoimittajan aikaan periaate, ettei sinne palkata ketään, joka on joskus käynyt Tampereen yliopistossa, mutta tämä voi olla ankka.

Kun tiedotusvälineet ml. YLE ovat pääosin virallisesti puolueettomia, yksittäisen toimittajan ja toimituspäällikön harteille jää varsin paljon, ja oma linja saattaa lievästi näkyä. YLE:n paras huumoriohjelma oli Suomessa asuessani Ajankohtainen kakkonen, mutta YLE:n tuotannosta ei tullut mieleen mitään, joka olisi ollut sille poliittiselta kannalta katsottuna vastapaino.

Toinen puoli julkisesta palvelusta sen sijaan Teeman joukkoontulon jälkeen on paljon paremmalla mallilla. Minä en sitä juurikaan ehtinyt katsomaan, mutta harmittaa, että missasin vuoden parin takaisen “Itäblokin scifi” -teeman. Tällaisia helmiä ei saa mistään edes rahalla, sillä ei niitä ole olemassakaan dvd-formaatissa. Tällaisessa tuotannossa kuitenkin oleellista on se, ettei sen lähettäminen maksa kovin paljon. Sama koskee harvinaisempien urheilulajien näyttämistä. Valtaosassa lajeja kamerat saa tuoda ilmaiseksi kentän varteen jos vain joku sitä suostuu telkkarista näyttämään. Jne.

Maailmanluokan megaurheilu on ongelma, kuten myös maailman megaviihdesarjat ja -formaatit. Näissähän lisensseistä järjestetään huutokauppa ja isoimman tarjouksen tehnyt saa diilin. Suomessa on järjenvastaisesti päätetty valtiovallan tasolla, että tiettyjen urheilukilpailujen on pakko näkyä valtakunnanverkossa. Tämähän on blankkoshekin kirjoittamisvaltuutus, sillä myyjä tietää, että asiakkaan on pakko ostaa.

Suomessa näistä lisensseistä voisi siis kilpailla yle, kolmonen ja nelonen. Jos hinta meinaisi jäädä alhaiseksi näiden kanavien tekemän sopimuksen perusteella, myyjä ottaa kirittämään jonkun kaapeliyhtiön, jolla ei ole ikinä mitään aikomustakaan voittaa kilpailua, ja yle joutuu korottamaan tarjoustaan taivaisiin saakka sen jälkeen kun kolmonen ja nelonen ovat tippuneet pois. Järkevää? Jos yle ei skabaisi näistä oikeuksista ensinkään, tarjoajia olisi vähemmän ja hinta jäisi kohtuullisemmaksi.

Jos lainsäätäjää välttämättä halutaan koko asiassa käyttää, säädettäköön laki, jossa sanotaan, että näiden tiettyjen urheilukilpailujen tapauksessa, jos joku ylipäätään näyttää niitä Suomessa, tuo signaali on tarjottava valtakunnanverkkoyhtiöille 15 minuutin viiveellä ilmaiseksi. Tästä seuraisi se, että kaapeli- ja satelliittifirmat eivät skabaisi lisensseistä, sillä ne eivät kuitenkaan saisi uusia asiakkaita, jos ne päättäisivät käyttää oikeuttaan näyttää tuo tuotanto Suomessa. Tietysti ne voisivat olla näyttämättä, sillä heidän tekemänsä sopimus todennäköisesti kieltäisi tällaisen eteenpäinjakelun, mutta miksi ne siitä silloin mitään maksaisivatkaan?

Jäljelle jäisi Suomessa kaksi kaupallista peluria, jotka tarjoaisivat jotain urheilusta, joten hinnan on melkeinpä pakko asettua nykytason alapuolelle. Tietysti lisenssinhaltija voi kostaa suomalaisille ja olla myymättä, mutta en minä siihenkään usko. Lähettäjän kustannuksiin ei vaikuta se, näkyykö kisa Suomessa vai ei, joten ne saavat samoilla kuluilla lisää X eikä 2X, mutta luulisi niille myös X:n kelpaavan, sillä sen saamiseksi ei tarvitse tehdä töitä tai investoida.

Mutta siis. Mihin raha oikein menee ja miksi kulut ovat karkuteillä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen?

Helsingin yliopiston rehtori kiinnitti huomiota siihen, että Helsingin yliopiston kasvatteja on yritysjohdossa huomattavan vähän huolimatta siitä, että Helsingin yliopisto on varmasti Suomen korkeakoululaitoksen tunnetuin yksikkö.

Näinhän asia varmasti on. Ainoastaan lakimiehet ovat yritysjohdossa esillä, muita näkee lähinnä vahingossa, ja näistä muistakin valtaosa on luonnontieteilijöitä, tietojenkäsittelijöitä tms. Humanisteja ei pahemmin näy.

Tämä on suomalaisen työelämän ominaisuus ja omituisuus. Kuvitellaan, että korkeakoululaitoksessa opitaan niin paljon työelämän kannalta hyödyllisiä asioita, että palkataan lähinnä ekonomeja ja insinöörejä, jotka sitten aikanaan ylenevät herrahississä. Humanistin on varsin vaikeaa saada jalkaansa oven väliin, vaikka tähän ei sinänsä olisi mitään syytä. Ainakin minulle korkeakoulututkinto, mikä hyvänsä korkeakoulututkinto, kertoo lähinnä siitä, että henkilöllä on kyky oppia asioita jossain järkevässä ajassa, ja istumalihakset kestävät myös tylsien asioiden tekemisen, sillä kaikissa korkeakoulututkinnoissa valtaosa asioista on tylsiä.

Lopulta jokaiselle opetetaan kuitenkin juuri sen työpaikan tavat, työvälineet, prosessit ja kulttuuri ylipäätään, sillä ei näitä mikään koulu opeta. Koulussa opitaan asioiden perusteet, jotka muistetaan tai ei muisteta siinä kohtaa, kun haetaan töitä. Onhan tietysti joitain töitä ja aloja, joilla pitää olla joku tietty tutkinto, mutta valtaosa toimistojen ja firmojen valkokaulustyöstä ei vaadi mitään tällaisia asioita. Siitä huolimatta humanistit päätyvät julkiselle sektorille ja insinöörit yksityiselle.

Voisi ajatella, että kyseessä on puhtaasti asenneongelma, mutta mikä sitä oikein ruokkii? Varmasti osaltaan se, että kun pomot ovat käyneet koulun X, he suosivat omiaan. Osaltaan vain maan tapa, eli palkataan insinöörejä asiaa mitenkään ajattelematta, koska aina ennenkin on palkattu insinöörejä.

Yksi asenteisiin vaikuttava tekijä on myös se, että yliopisto tuntuu Suomessa olevan aivan lohduttomasti vasemmalle vinksallaan vuosikymmenestä toiseen, sen jälkeen kun AKS saatiin sodan jälkeen luudittua niistä pois. Stalinismi on vähän vanhemmilla tuoreessa muistissa, ja nuoremmat muistavat viime vuosilta runsaasti punaviherhullutusta. Kun vasemmiston retoriikkaa ei Suomessa voi mitenkään pitää erityisen yritysmyönteisenä ja erityisen huonoja ovat suuret yritykset, joissa nuoren työntekijän ensimmäisten kannusten hankkiminen olisi kuitenkin aika helppoa, mielikuva yksilöistä värittyy yleisen ylioppilaskuntapolitikoinnin ja -toiminnan tuoman kuvan kautta. Tutkimustoiminta tuntuu sekin julkisuuteen päätyvine osineen pyörittelevän yritysmaailman kannalta joutavia asioita, mikä ei tee tutkimuksesta välttämättä joutavaa, mutta vaikuttaa mielikuvaan oppilaitoksesta.

Tätä kuvaa voisi aivan varmasti kirkastaa jotenkin, ottamalla kantaa julkisesti muihinkin asioihin kuin ilmastonmuutokseen. Nämä asiat eivät kiinnosta suomalaista työelämää edes etäisesti ja ulkoa päin katsottuna näyttää siltä, ettei yliopisto kykene tuottamaan tällä hetkellä sellaisia asioita, joista kyettäisiin jalostamaan jossain firmassa bisnestä. Ei näin tarvitsisi olla, sillä bisnes tulevaisuudessa on vähemmän härvelien tekemistä ja enemmän aineettomien asioiden myyntiä, mutta jos fokus yliopistossa on vahvasti lähinnä valtion tontille kuuluvassa hyysäyspolitikoinnissa ja uusien ideoiden luomisen sijaan lähinnä peesataan maailman vasemmistointelligentsiaa, mitään suurta linkkiä yliopiston ja yrityselämän välille ei synny.

Minun on vaikea nähdä, mitä tästä hyötyy yliopisto, sen opiskelijat tai yrityselämä, mutta en myöskään tiedä, kenen pitäisi asioita muuttaa. Tervehtymistä auttaisi se, jos saataisiin enemmän käyntiin kierto yliopistotutkimuksen ja työelämän välillä siten, että väkeä liikkuu runsaasti firmoista tutkijoiksi ja tutkijoista firmoiksi, mikä esimerkiksi TKK:lla on aika arkista puuhaa.

Firmat voisivat ainakin miettiä rekrytointipolitiikkaansa uusiksi aina siinä kohtaa, kun ne marmattavat huutavasta työvoimapulasta. Jos kortisto on pullollaan fiksuja ihmisiä, mutta yhden hilavitkuttimen kääntäjät ovat loppu, meillä ei ole mitään työvoimapulaa vaan firma yrittää palkata väärää väkeä.

Mari Kiviniemi haluaisi “nostaa Suomen profiilia rauhanvälityksessä”.

Kuinkahan on? Periaatteessahan asia kuulostaa tietysti aika kauniilta, mutta kyllä se mukanaan ongelmansakin tuo.

Maailmassa ei ole tällä hetkellä käynnissä yhtään sellaista sotaa, joka voitaisiin jotenkin lopettaa tallomatta voimaperäisesti jonkun varpaille. Kriisit ovat samantyyppisiä kuin Kosovon tilanne, jota ei pystynyt ratkaisemaan mitenkään siten, että kaikki ovat tyytyväisiä. Kosovolle ei kelvannut kuin ero Serbiasta ja Serbia ei halunnut edes keskustella tästä vaihtoehdosta. Lopulta päätettiin talloa Serbian varpaille ja samalla hermostui Serbiaa tukeva Venäjä.

Kannattaakohan Suomen olla kovin aktiivinen tällaisissa asioissa, sillä aina tulee joku, joka ei ole asiaan tyytyväinen. Käytännössä maailman kriisejä ei voi ratkaista ilman USA:n tukea, joten käytännössä kaikki saneluratkaisut tulevat olemaan lännelle miellyttäviä ja itämaille vastenmielisiä, paitsi *staneissa, joissa ne ovat todennäköisesti jatkossakin Venäjälle mieleen ja lännelle ei. Lännen kantaa vastustavaa osapuolta tukee lähes poikkeuksetta Venäjä ja/tai Kiina, mikä oikeastaan on merkki siitä, että kylmä sota on jo käynnissä uudelleen.

USA, Venäjä ja Kiina eivät ole enää yksimielisiä mistään asiasta, on takana sitten sortoa, ydinpommien rakentelua tai kansanmurha. Venäjä on jo aloittanut Hitler-tyyppisen ratkaisun etsimisen siihen, että *staneihin jääneet venäläiset asuvat vieraassa maassa. Georgia pilkottiin jo, ensi vuonna joku muu maa kuten vaikkapa Moldova.

Tuntuu siltä, että näiden saneluratkaisujen tekeminen, jos niitä tehdään, kannattaisi jättää suurten maiden harteille ja antaa niiden myös kerätä niistä kumpuava huono karma. Sekä huono karma siitä, että kansainvälinen yhteisö ei tee mitään. Pienten maiden on aivan turhaa lähteä mukaan lokaamaan itseään asiassa, jossa ei koskaan saa ystäviä kaikkialta.

Tänään on ollut joku UKK-seminaari, jossa fyysisesti elossa olevat, joskaan eivät ehkä henkisesti, pysähtyneisyyden ajan hahmot ovat ylistäneet kuollutta pysähtyneisyyden ajan hahmoa lähes liturgisin sanankääntein, aivan kuten tapana on aina ollut.

Tarja Halonen arvelee, että Kekkonen olisi ollut varmasti aivan ältsin hyvä internetin käyttäjä. Kyllähän tämä on tietysti uskottavaa kun muistelee, mitä kaikkia myyttejä meille syötettiin Kekkosen hiihtoretkistä, kalansaaliista ja vähän kaikesta muustakin, mutta nyt Kekkosen erityisasiantuntijuus joka asiassa tuntuu elävän 25 vuotta miehen kuoleman jälkeenkin. Yhteistä näille myyteille on se, että ne olivat ja ovat propagandan väline, ja propaganda on melkeinpä sitä samaa kuin naapurit tekivät hymyilevillä Isä Aurinkoisen kuvilla ja patsailla. Luodaan mielikuva rakastavasta ja taitavasta kansan isästä, joka on hyvä kaikissa ihmisten arvostamissa asioissa.

Joskus kauan sitten väkisinhiihtäminen oli varmasti aivan hurjan hieno juttu kun toisaalla viljeltiin myyttiä suomalaisista urheilukansana. Väkisinhiihtämisen suosio lässähti siinä kohtaa kun maa rikastui ja alppihiihto alkoi olla ihmisten ulottuvilla, ja suomalaisten maine urheilukansana lässähti kun keksittiin doping-testit. Tänä päivänä netinkäyttötaidot ja kyky saada äänensä kuuluviin ei-kaupallisessa mediassa ovat arvostettuja taitoja, joten tietenkin Kekkonen olisi ollut näissä asioissa mestari kuten myös alppihiihdossa ja curlingissa, ja Kekkosen maine ei tunnu lässähtävän vaikka eri maiden arkistojen avautuminen antavat kuvan Moskovan talutusnuorassa olleesta itsevaltiaasta.

Kepuli Eino Uusitalo puhui samassa seminaarissa. Me hieman vanhemmathan muistamme Eino Uusitalon pyrkimykset 70-luvulla siirtää itsenäisyyspäivä nykyisestä Suomen ja NL:n välisen rauhansopimuksen allekirjoittamispäiväksi. Uusitalo edusti K-linjaa tympeimmillään ja UKK-seminaari on tietysti hänelle erinomaisen harras paikka näyttäytyä oikeauskoisten seurassa.

Uusitalon sanoma juhlakansalle oli se, että “suomettumisen aikaa ei pidä kritisoida”. Peruste tälle älynväläykselle oli se, että koska kaikesta huolimatta kävi hyvin, kritiikille ei ole tarvetta. Tämä on sinänsä näppärä tapa yrittää päästä eroon ikävästä ja turhan läheltä omaa napaa liippaavasta murskakritiikistä. Kun kerran Suomi ei sortunut NL:n satelliitiksi huolimatta siitä, että Uusitalo muine myyräntyöläisineen sitä tahallaan tai tahatta edisti, kritiikki voidaan iloisesti rallatellen unohtaa epäkiinnostavana. Jos nimittäin Suomi olisi sortunut NL:n satelliitiksi, Uusitalo olisi jonkunnäköisenä kansankomissaarina lähettänyt toimintaansa kritisoivat Siperiaan kuolemaan, jolloin kritiikkiin ei myöskään olisi ollut mitään aihetta. Tai aihetta olisi ollut muttei kritisoijia.

Suomettumisen aikaa nimenomaan pitää kritisoida. Arkistojen avautuminen on myös osoittanut sen, että Neuvostoliitossa ei ollut tosiasiallisesti mitään suunnitelmia miehittää Suomea vuoden -48 jälkeen. Tällaisen miehityksen uhan torjuntaan perustuva rähmälläänolo oli siis toimintana yliampuvaa, ja ansaitsee kritiikkimme ja tarkastelun siitä, miksi hullutus sai hallinnossa jatkua 90-luvun alkuun, ja miksi myyttien ja legendojen paisuttelun kuuluisi jatkua vieläkin.

Koko näennäisen uhkakuvan keskiössä oli Kekkonen. Kekkonen lähipiireineen loi Suomeen ilmapiirin siitä, että vain UKK on hyvien idänsuhteiden tae ja muuten meille hullusti käy. Tämäkin oli puhdas myytti, mutta koska se sopi sekä Moskovalle, joka sai istutettua oman satraappinsa Suomen de facto yksinvaltiaaksi sekä Kekkoselle, josta tuli näin tuo mainittu vallankahvan käyttäjä, mielikuva lähti lentoon ja alkoi elää omaa elämäänsä.

Suomen itsenäisyyden ja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen tosiasiallinen tae oli SDP, joka ensin pisti hanttiin ja esti tärkeimpien ammattiliittojen päätymisen kommunistien tai Kekkosen kätyrien komentoon. Kun sitten SDP lopulta teki itsestään NL:n silmissä salonkikelpoisen 60-luvulla, ajoitus oli täydellinen, sillä siten alkoi Kepun ajaminen ahtaammalle yksinvallassaan, idänsuhteiden hoitaminen muutenkin kuin Kekkosen välityksellä, ja lopulta 80-luvulla ja 90-luvun alussa koko Kekkosen ajan klikin luutiminen sivuraiteelle. Näitä asioita harvoin kekkosenpalvontamenoissa muistellaan, sillä kunnia halutaan antaa legendalle, joka ei sitä ole ansainnut.

Kekkosen aikaa ja pysähtyneisyyden vuosia tulee tarkastella kriittisesti monista muistakin syistä, sillä tuon ajan varjo on pitkä. En puhu tässä edes vihreän suojavärin ottaneista stalinistien henkisistä perillisistä vaan siitä, kuinka mätä levisi koko yhteiskuntaan.

Mainitsen esimerkkinä vaikkapa vaalirahoitusjupakan. Ei ole sattumaa, että se osui kovimmin juuri Kepuun. Kekkosen aikana idänkauppaa pääsi käymään vain, jos maksoi suojelurahat kepulaisille säätiöille ja vaalirahastoille. Yrityselämä totutettiin maksamaan Kepulle suojelurahaa ja Kepu tottui käyttämään rajatonta valtaa ja valtavia budjetteja. Tämä perinne elää edelleen, ja maakunnissa firmojen on parempi maksaa Puolueelle kymmenyksensä tai huonosti käy. Näitä rahoja veivaamassa on erinäköisiä säätiöitä ja rahastoja, ja nyt kun asia pullahti pinnalle, koko kuvio on melko samanlaista kuin Kekkosen ajan meno: jos haluat ostarin tänne, maksat suojelurahat Puolueelle tai muuten ei onnistu.

Kekkosen saavutuksia idänkaupassakin käsitellään usein sangen yksipuolisessa sävyssä. Kerrotaan, että idänkauppa pelasti Suomen, kun tosiasiassa idänkauppa kahden pysähtyneisyyden aikaa elävän valtion välillä vain vinksautti suomalaisen elinkeinorakenteen tuottamaan asioita, joilla ei ole mitään käyttöä vapailla markkinoilla. Tietysti osa idänkauppayrityksistä porskuttaa edelleen ja myy tuotteitaan jopa itään, mutta syvän rakennemuutoksen 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun tämä järjestelmä kyllä aiheutti kun osalta firmoista loppui ainoa bisnes ja mitään sopeutumista ei ehtinyt ajan kanssa tapahtua.

Rähmälläänolon aikana tehtiin siis virheitä ulkosuhteissa, sisäpolitiikassa, talouspolitiikassa ja kauppapolitiikassa. Kun tähän lisää pitkän pysymisen EEC/EU:n ulkopuolella, voidaan ajatella, että virheitä tehtiin myös maatalouspolitiikassa, sillä se sai elää suojattua elämäänsä 30 vuotta liian kauan, mikä maksaa järjettöminä tukiaisina edelleen, joka vuosi. Samaan aikaan rajojen sulkemisella ja valuuttasäännöstelyllä poissa pidetty ulkomainen kilpailu näkyy tänä päivänä vähittäiskaupan keskittymisessä ja ruuan korkeassa hinnassa.

Kun koko rähmälläänolon aika oli yhtä suurta valheeseen perustunutta virhettä yhden presidentin henkilökultin pönkittämiseksi, tätä asiaa pitää todellakin selvittää ja käydä lävitse eikä häveliäästi vaieta siitä siksi, että lopputulos ei ollut aivan kaikkein huonoin mahdollinen.

Jos Suomi olisi jättänyt valitsematta Kekkosen, pienen 50-luvun kohmelon jälkeen Suomen suhteet itään olisivat normalisoituneet siten, että Suomi pitää itsensä luotettavana kumppanina sotilaallisesti, mutta ei ota vastaan ohjeita Suomen ulkosuhteiden tai sisäpolitiikan järjestämiseksi NL:stä. Suomi olisi ollut osa Euroopan yhdentymisprosessia 60-luvulta lähtien, rakennemuutokset olisivat tulleet ajallaan eikä kertarysäyksenä.

60-luvun poliittinen aktivismi olisi rakentanut Suomeen kansalaisyhteiskunnan jo silloin eikä vasta 90-luvulla, ja stalinistit olisi laulettu suohon röhönaurun vallitessa heidän omalla retoriikallaan. 60-luvun poliittinen herääminen olisi tuottanut muitakin ajatuksia kuin äärivasemmiston, ja tänä päivänä vaikkapa tiedotusvälineiden ei tarvitsisi taistella sen ongelman kimpussa, mistä löytää toimittajia, jotka eivät ole joko punaisia tai vihreitä.

Kekkonen vallantahtoineen lykkäsi Suomessa yhteiskunnan tosiasiallista vapautumista vuosikymmenillä, ja kyllä tätä aikaa ja ajan henkilöitä totisesti pitää tutkia ja kritisoida eikä vain todeta, että koska nyt sitten kuitenkin lopulta vapauduttiin, mitäpä asiaa turhaan pöyhimään.

Näyttäisi siltä, että tämän skaban voittajaksi on nousemassa Kindle.

Itse lukulaitetta en ole nähnyt, mutta käyttäjät ovat tyytyväisiä, joten jos uskomme heitä ja miksipä emme uskoisi, lukeminen sillä on varsin mukavaa. Ipadia on tarjottu kilpailijaksi tähän segmenttiin, mutta Apple näyttää sössineen tämän bisneksen osaltaan ainakin toistaiseksi, ja Kindlen etumatka kasvaa.

Ipadissa voi tietysti lukea myös Amazonin kindle-kaupan kirjoja omalla softallaan. Ipadia ei kuitenkaan ole varsinaisesti tehty tähän käyttöön, ja ulkona auringonvalossa Ipadin kanssa saa todella taiteilla, että siitä näkyy ylipäätään mitään. Luin kesällä puistossa sillä kirjoja ja sen kanssa oli todella tarkkaa, ettei siitä heijastu taivas, naama tai joku lähistön puista. Kindle kuulemma toimii auringonvalossa hyvin.

Isoin Kindlen etu on kuitenkin se, että kaupassa on tavaraa ja kirjat ovat halpoja. Pidän käyttöliittymällisesti hieman enemmän Applen Ebook-readerista, mutta ongelmana on se, ettei kaupasta saa juuri mitään. Tai jos saa, hinta ei ole tältä planeetalta. (Taru sormusten herrasta: Apple 3*9 puntaa = 27 puntaa, Amazon 14 dollaria). Juuri eilen etsin tämän syksyn puhutuinta kirjaa tällä saarella, eli Tony Blairin muistelmia. Applen kauppa ei ole kuullutkaan jostain ei-amerikkalaisesta Tony Blairista, Amazonissa myynnissä kymmenellä dollarilla Kindleen.

Minä en oikein tiedä, mitä Apple sössii tällä hetkellä tuon kirjakauppansa kanssa. Se tuntuu olevan melkein yksinomaan USA-keskeinen, eli jos joku asia ei ole kiinnostava USA:ssa, sitä ei ole olemassa. Sieltä tuntuu lisäksi puuttuvan valtaosa kustantajista ja vain muutama toimittaa sinne kirjojaan, mikä haiskahtaa jonkunlaiselta sopimustekniseltä ongelmalta. Kun Applella softakehitys on varsin tarkasti säänneltyä ja softia poistuu softakaupasta tai on edes pääsemättä sinne jos niissä on jotain pientäkin periaatteellista vikaa, miksi ihmeessä Apple kelpuuttaa sinne kirjoja standalone-sovelluksiksi?

Kun katsoo päivittäin uudet julkaistut softat Ipadille, yli puolet niistä on kirjoja kaikilla maailman kielillä. On siis joku simppeli selainkäyttöliittymä, joka osaa näyttää yhden dokumentin. Minä en osta ensimmäistäkään kirjaa näin, vaan haluan kaikki ostamani kirjat Ebook-readerin tai Kindlen kirjahyllyyn, jotta myös löydän ne jostakin. Miksi Apple sallii kirjojen tarjoamisen standalone-sovelluksina sovelluskaupassa sen sijaan, että patistettaisiin laittamaan ne kirjakauppaan, jolloin ne löytyisivät kirjakauppaan tehdyillä hauilla ja näkyisivät kirjoina asiakkaalle eivätkä sovelluksina? Kun Apple patistaa kehittäjiä tekemään kaikkea muutakin, miksi tämä sitten kuitenkin sallitaan ja haitataan kirjakauppabisnestä?

Samalla itse asiassa haitataan jo sovellusbisnestäkin, sillä kun “sovelluksista” valtaosa uusista on kirjoja, aidot sovellukset hukkuvat paskaan eikä niitä enää välttämättä huomaa ziljoonien espanjankielisten kirjasovellusten seasta, ja ostamatta jää myös softaa, kun asiakkaat eivät enää viitsi selata sovelluskauppaa, joka täyttyy epäkiinnostavista kiinankielisistä kirjoista.

Amazonilla näyttää toimivan prosessi varsin hyvin. Kun kirja julkaistaan, se on samana päivänä kindle-kaupassa. Vanhoja kirjoja löytyy vaikka kuinka paljon. Kun olen etsinyt haluamiani dekkariklassikoita, jotka jossain vaiheessa ostan, en ole löytänyt Applen kaupasta vielä yhtään. Amazonista ei ole sen sijaan jäänyt vielä yksikään löytymättä.

Kun ainut ero lukuohjelmissa on käyttöliittymällinen (ebookissa voi räplätä sivunreunaa ja olla terapeuttisesti kääntelevinään sitä ja kindlessä ei voi), ja tekstin laadussa jne. ei ole mitään havaittavaa eroa kuten ei myöskään kirjanmerkkien synkkaamisessa eri laitteiden välillä, kilpailu ratkaistaan kaupan tarjonnalla ja hinnoittelulla. Tällä hetkellä Amazonille ei oikein näytä olevan edes haastajaa. Onko Amazon onnistunut neuvottelemaan kustantajilta itselleen yksinoikeuksia? Tuskinpa, Näyttäisi enemmänkin siltä, että kyky tai halu prosessoida maailman kirjallisuutta bittimuotoon ei ole kilpailijoilla kunnossa. Mitään periaatteellista estettä en tälle osaa keksiä, sillä Amazon on homman kuitenkin saanut tehdä.

Nyt pitäisi enää ehtiä lukemaan ne Blairin muistelmat.

Periaatteessa tuntuu hölmöltä, että herran vuonna 2010 ostetaan musiikki savikiekoilla, joita kuljetetaan edes takaisin.

itse kun ostan levyn, rippaan sen saman tien, heitän levyn ikuisiksi ajoiksi laatikkoon, ja soitan sitä pelkästään atk:n kautta. Tässä mielessä voisi ajatella, että musiikin ostaminen sähköisesti olisi huomattavan hyvä ratkaisu.

Tässä on kuitenkin pari perustavaa laatua olevaa ongelmaa. Laatu ja yllättäen myös hinta.

Minulle ei ole valjennut, miksi cd-laatua saadakseen pitää ostaa edelleenkin cd. Mitä tekijänoikeusmafia hyötyy siitä, että sähköisesti jaetaan vain huonolaatuisempaa kamaa melkein samaan hintaan? Hinta nettikaupoissa on niin lähellä cd:n hintaa, ettei siinä ole mahdollisuutta ryhtyä myymään täysilaatuista premium-palveluna selvästi kalliimmalla. Joitain pakattu musiikkiformaatti ei häiritse, minua häiritsee ennen kaikkea periaatesyistä, sillä en viitsi maksaa melkein täyttä hintaa kakkoslaadusta.

Periaatteessa nettijakelun pitäisi olla selvästi halvempaa, sillä matkalta muuttuu fyysisen tuotteen valmistaminen ja kuljettaminen kauppoihin, sekä kivijalkakaupan tilakulut tai nettikaupan postituskulut. Siitä huolimatta hinta vaikkapa Itunesissa on vedetty melko lähelle cd:n hintaa.

Fyysisessä musiikinjakeluformaatissa on kuitenkin yllättäen myös hintaetu. En ole koskaan nähnyt, että Itunesissa tai muissa nettikaupoissa olisi pahemmin tarjouksia. Uutuudet maksavat hieman enemmän jos maksavat ja sen jälkeen hinta ehkä hieman tippuu jääden kuitenkin vaikkapa Englannissa 8 puntaan per levy. Musiikissa kierto on kuitenkin nopeaa, koska musiikkia tehdään mahdottomat määrät päivässä, ja hyllyille pitää saada tilaa uusille rap-taivaan kiintotähdille. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisessa levykaupassa on jatkuvasti joku kaksi levyä kympillä tai kolme levyä kympillä -löytölaatikko.

Jos musiikkimaku on joku muu kuin “listahitit mulle ekana päivänä” -tyyppinen, voi olla melko harvinaista, jos joutuu ostamaan täysihintaisen cd:n. Sähköisessä jakelussa taas ei ole mitään pakkoa myydä alennuksella, sillä kenellekään ei jää koskaan käteen fyysisiä kopioita, jotka pitää dumpata markkinoille niihin sitoutuneen pääoman vapauttamiseksi.

Tarjousten poistuminen tai väheneminen merkittävästi saattaa nostaa monen asiakkaan kokonaiskustannuksia, vaikka listahittien uudet julkaisut saisikin muutaman kolikon halvemmalla. Vahinko kerätään takaisin myymällä vanhaa musiikkia täyteen hintaan kun alennuslaatikkoa ei tarvitse keksiä.