Olen lomalla pari kuukautta.

Kirjoittelen tänne jotain joskus jos jaksan ja jos jossain on tarpeeksi nopea nettitöpseli, sillä sivujen päivittäminen vaatii kotimäkin ruudun kaappauksen. Sen jälkeen taas paikalla erottelemassa jyviä akanoista ja moukkia herrasmiehistä.

Ahtisaari kirjoittaa tänään Hesarin vieraskynässä ruotsin kielen opetuksesta suomenkielisille.

Ihan näin ruskeakielistä avausta ei olisi odottanut edes perinneseura Pohjoismaiden neuvoston kokouksen alla.

Oikeassa Ahtisaari on siinä, että kaikki kielitaito on hyväksi. Ovat opitut kielet mitä tahansa, niistä on hyötyä jossakin, joko vapaa-ajalla tai töissä. Tässä mielessä kielten opiskelu kyllä kannattaa, vaikkakin olen hieman sitä mieltä, että Suomen koululaitos erityisesti lukiotasolla on jossain määrin kieliopintoja palvova. Jotain lienee tapahtunut tälle asialle kun ylioppilaskirjoituksia uudistettiin, mutta silloin kun itse siellä lusin, neljästä pakollisesta aineesta kaksi taisi olla kieliä, ja vapaaehtoisista ainoastaan reaali oli ei-kieli. Sama koski valinnaisia aineita. Kieliä oli pilvin pimein, ja muut valinnaiset olivat psykologia ja kemia. Tai jotain, en muista enää tarkasti.

Jos vanhemmat vielä sortuvat kielenpalvontaan ja pistävät lapsensa volapyykin kieliseen päiväkotiin ja udmurtin kieliseen kouluun, on ainakin mahdollista, että lapsen äidinkielen taito ei koskaan kehity erinomaiselle tasolle, mutta ei mennä nyt siihen.

Ahtisaari sen sijaan kertoo ruotsin kielen erinomaisuudesta juuri niillä samoilla, tympeillä kliseillä, joilla ruotsin kielen erinomaisuutta yritettiin myydä minulle 80-luvulla koulussa, ja joita kaikki tuntuvat toistavan jokseenkin kritiikittä.

Ensimmäinen ja räikein valhe liittyy siihen, että ruotsin kieli mukamas olisi joku ainutlaatuinen ponnahduslauta eurooppalaisten kielten maailmaan. Tämä ei yksinkertaisesti ole totta, minkä asian tietää kuka hyvänsä erilaisia kieliä puhuva. Intuitiivisesti sen tiesi roskaksi jo yläasteikäinenkin ainakin silloin, kun itse olin yläasteella.

Itselläni englanti on aivan ylivoimaisesti vahvin kieli, saksa toiseksi vahvin. Ruotsi tulee kolmantena, lähinnä siksi, etten ikinä ole käyttänyt sitä missään. Kun yritän ponnahduslautailla eurooppalaisten kielten viidakossa, mitä saankaan huomata?

Jos pitää arvella jotakin romaanisten kielten sanoja kylteissä tai jossain lyhyissä yhteyksissä, ehdottomasti hyödyllisin kieli tähän on englanti. Englannissa on sivistyssanoina tai "yläluokkaisina" ilmaisuina jäljellä runsaasti latinalaisperäistä sanastoa, joiden osaaminen auttaa jotakin ranskan, italian ja espanjan sanojen arvaamisessa.

Jos taas pitää arvella hollannin tai afrikaansin sanoja, saksan kieli toimii loistavana apuna siinä, ja itse asiassa, kun olen jossain pohjoismaissa enkä ymmärrä näkemiäni prepositio+verbi -konstruktioita, ponnahduslautailen saksan kautta näitä kohti, sillä saksassa on usein samantapainen rakenne, joka tarkoittaa samaa.

Epäilemättä tämä toimii toisinkin päin ja ruotsin rakenteista voi arvella jotakin saksan rakenteita. Tämä ei kuitenkaan ollut esitetty väite vaan esitetty väite oli se, että nimenomaan ruotsi on jotenkin täydellisen ylivertainen ponnahduslauta, ja siksi sitä pitäisi opettaa suomenkielisille nykyistä varhemmin. Tämä ei saata pitää paikkaansa, vaan mikä hyvänsä kielitaito tarpeeksi hyvänä auttaa muiden samantapaisten tai samoja juuria sisältävien kielten tulkinnassa, ruotsi ei muodosta mitään kummallista poikkeusta.

Toisaalta kun siirrytään Itä- tai Keski-Euroopan kieliin, niiden kantaisä ei ole latina, ja niiden ymmärtämisessä ei ole suurempaa hyötyä saksasta tai englannista, muttei totisesti ole ruotsistakaan. Venäjä auttaisi jos osaisi.

Toinen ponnahduslautahuomio liittyy kielten parempaan opettelemiseen ja rakenteisiin. Ruotsin kieli on rakenteiltaan köyhää, aivan kuten englantikin. Kun tästä ponnistetaan jo saksaan puhumattakaan romaanisista kielistä, joissa kielioppi on aivan erilaisessa asemassa, huomattavasti hyödyllisempää on osata suomea kuin ruotsia, sillä suomen kielessä on valtaosa niiden muiden kielten muodoista ja rakenteista, ruotsissa ei ole. Näin ollen en ymmärrä, mitä kieliopillista ja rakenteellistakaan ponnahduslautaa ruotsin kieli tarjoaa jotenkin erityislaatuisesti muihin kieliin verrattuna.

Loput rutiinivalheet liittyvät pohjoismaiseen yhteistyöhön ja siihen, että on ältsin hienoa puhua ruotsia ja yrittää arvella, mitä juutit ja skoonelaiset oikein vastaavat.

Pohjoismainen yhteistyö on yksi maailman sisällöttömimpiä kokonaisuuksia. Viittä maata yhdistää ainoastaan käsitys sosialidemokratian ja holhousvaltion auvoisuudesta. Mailla on täysin erilainen historia, erilainen identiteetti, viisi eri valuuttaa, kolme eri turvallisuusratkaisua, yksi EU-myönteisehkö, pari euroskeptikkoa, kaksi ulkopuolista joista toinen nyt liittymässä. Maantiede, reaalipolitiikka, 2. maailmansota. Kaikki ovat erottavia eivätkä yhdistäviä tekijöitä.

Tietysti naapurimaiden ja lähialueiden kanssa on syytä pitää jotain yhteyttä, mutta koska kaikkien pohjoismaiden katseet ovat jossain muualla kuin toisissa pohjoismaissa miettiessään markkinoita tuotteilleen tai muita maailmanvalloitussuunnitelmia, ei pienen kerhon pohjoismainen yhteistyö tai liike-elämä pelkästään pohjoismaisissa kuvioissa edellytä, että koko kansalle yritetään jotenkin opettaa varhemmin ja tehokkaammin ruotsia.

Ruotsia osaavia tarvitaan kun trokataan ruotsalaisille suomalaisia tavaroita. Meillä on jo nyt kielivähemmistö, joka osaa tuota kieltä erinomaisesti, ja kourallinen suomenkielisiäkin sen opettelee hyvin. Tässä on aivan tarpeeksi materiaalia pelkästään pohjoismaissa tapahtuvaan bisnespuuhasteluun, kuten myös Pohjoismaiden neuvostoon, jossa valitaan universumin tylsin kirja joka toinen vuosi. Mitään syytä ei tämänkään takia ole laajentaa ponnisteluja nimenomaan ruotsin kielen opettamiseksi.

Ahtisaari kertoo myös juuri ruotsin kielen osaamisen palkitsevan "myöhemmin elämässä". Kuinkahan pitkään pitää vielä odotella? Työrupeamasta ruotsalaisessa firmassa ei ollut kirkastuksen lähteeksi, ja tanskalaisesta firmasta vielä vähemmän.

Ahtisaari jättää maagisesti käsittelemättä sen ainoan syyn, minkä takia Suomi on käytännössä muuttunut yksikieliseksi maaksi vaikkei kielivähemmistön asemaan ole mitään muutoksia tehty, eikä kuulu tehdä jatkossakaan.

Maailma on pienentynyt. Mitään kieltä ei opi eikä kielitaitoa saa ylläpidettyä, ellei kieltä myös käytä, ja ruotsia ei juuri kukaan käytä missään. Kun idässä ja etelässä oli Neuvostoliitto, lentomatkailu hinnoiltaan palkansaajan ulottumattomissa ja internet keksimättä, ainoa tie Suomesta mihinkään kulki Ruotsin kautta. Siellä käytiin lomailemassa, laivamatkoilla ja sen läpi kuljettiin. Kun EU:ta ei ollut, työmarkkinoiden vaihtoehdot olivat vain pohjoismaat, joten sinne myös muutettiin.

Vaan entäpä nyt? Lomalla käydään Thaimaassa eikä Ruotsissa. Bisnes on kansainvälistä, ja todennäköisyys sille, että jossain firmassa on vain pohjoismaisten kielten puhujia, on aika vähäinen, kun pääkonttorit ovat USA:ssa tai Lontoossa, tulevaisuudessa enemmälti myös Shanghaissa ja Mumbaissa. Internet on yhdistänyt suomalaiset englanninkieliseen maailmaan eikä ruotsinkieliseen. Suomesta maailmalle töihin lähtevät eivät enää lähde sinne minne pääsevät vaan sinne minne haluavat. Joku joukko lähtee Ruotsiinkin, mutta valtaosa lähtee johonkin muualle.


Sen sijaan, että keskitytään menneen maailman kielitaidon glorifiointiin, pitäisi tunnustaa maailman muuttuneen. Tämän päivän maailma ei tarvitse sitä, että jokainen suomalainen opetetaan lapsesta saakka puhumaan ruotsia vaan sitä, että äidinkieli opitaan erinomaisesti, englanti opitaan hyvin, ja lahjakkaammat opiskelevat tämän jälkeen vielä jonkun kolmannen kielen, miksei neljättäkin jos lahjat antavat myöten. Joillekin tuo kolmas tai neljäs kieli on ruotsi, mutta useimmille sen pitäisi olla joku muu.

Minä en ole ruotsin kielen vastustaja toisin kuin Ahtisaari yrittää tuossa erimieliset leimata. Pidän vain tuon kielen käyttökelpoisuutta sen verran vähäisenä, että mitään suuria ponnistuksia ei kannata pistää juuri tämän kielen yhden murteen opettamiseksi hyvin nykyistä laajemmalle joukolle vieraana kielenä.

Toistan taas itseäni, mutta mikäpä erinomaisia lähteitä plagioidessa.

Lehdistö näyttää HS:n johdolla olevan voimaperäisesti kampeamassa Vanhasta pois pääministerin paikalta. Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että mies joutaisi mennä, mutta se olisi pitänyt tehdä ajat sitten ennen kuin lehdistö ryhtyi häntä kaatamaan.

Demokratia tarvitsee toimivan tiedonvälityksen, mutta perinteisesti lehdistö on ollut neljäntenä valtiomahtina myös vallankäyttäjä. Itse näen koko nykyisen sirkuksen pelkästään yrityksenä pönkittää tämän vallan rippeitä, sillä tuo valta on kovaa vauhtia katoamassa kahdestakin syystä. Maailmanlaajuinen ilmiö on se, että nuoriso ei lue lehtiä, ja suomalainen erityispiirre on se, että Ahtisaari ja Lipponen kieltäytyivät kategorisesti tekemästä mitään lehdistöä miellyttääkseen, joten perinteiselle lehdistön mahdollisuudelle hyppyyttää poliitikkoja tuli kerralla piste.

Nyt näyttäisi olevan käynnissä valtapeli ja voimannäyttöyritys. Pystyykö HS kaatamaan Suomesta pääministerin, eli pitääkö pääministerin nauttia Erkon vai eduskunnan luottamusta? Matti Vanhanen ei ole menettänyt uskottavuuttaan tai luottamustaan, sillä kepulaisena hänellä ei ole koskaan ollut kumpaakaan. Pääministeri on maalannut itsensä nurkkaan ja hallituskumppanit voivat viedä häntä kuin pässiä narussa, mutta siitä huolimatta en katso, että HS on se taho, joka asiassa saa käyttää valtaa.

Nyt se kuitenkin yrittää. Jos se saa painostettua Vanhasen eroamaan, seuraava pääministeri on huomattavasti nöyrempi ja lehdistö yleensä ei taatusti päästä poliitikkoja unohtamaan, keille heidän kuuluu olla kiitollisia ja keiden mandaatilla he oikeasti ovat tehtävissään.

Tällaisia tempauksia tullaan näkemään jatkossakin. Tiedotusvälineiden mahdollisuus käyttää valtaa sensuroimalla mielensä mukaan sitä, mitä kansalle kerrotaan ja missä sävyssä, on kovaa vauhtia katoamassa. Kun internet-kirjoittelu saa onnistuessaan enemmän nuoria lukijoita kuin lehden verkkoversio, halukkaille on tarjolla myös kaikkia niitä näkökulmia, jotka perinteinen media on perinteisesti vaiennut kuoliaaksi. Toisaalta rinnalle on noussut myös perinteisen median ja vapaan kansalaiskeskustelun välimuotoa edustavia (verkko)julkaisuja. Sisältö on pääosin toimitettua, mutta kirjoittajat joko täysin tai melkein vapaaehtoispohjalta, ja jokainen kirjoittaja edustaa lähinnä omaa näkemystään eikä lehden omistajan näkemystä.

Nettikirjoittelusta voidaan nostaa esimerkeiksi Soininvaara ja Halla-aho hyvin eri laidoilta poliittista kenttää. Kumpikaan ei ole ollut aikoihin median lellikki. Halla-aho ei ole ollut sitä koskaan poliittisesti harhaoppisena, ja Soininvaara lakkasi olemasta sitä sen jälkeen kun naisbuumissa sinänsä oikeaoppista poliittista agendaa esittämään haluttiin nostaa nuoria naisia eikä keski-ikäisiä miehiä. Siitä huolimatta molemmat olivat viime vaaleissa puolueidensa ääniharavia ja valtakunnallisellakin listalla merkittäviä tekijöitä.

Itse näen asian niin, että aktiiviseen poliittiseen vaikuttamiseen pyrkivä journalismi on tiensä päässä. Poliittisia kirjoituksia on yksinkertaisesti liikaa kaikkialla muualla, ja yhden ainoan oikean totuuden esiintuomiseen perustunut "sitoutumaton" media ei pysty enää suodattamaan sitä, mitä kansa näkee ja kuulee. Nyt tämä journalismin muoto yrittää vielä vastaiskua saadakseen tekohengitystä, mutta niin vähän kuin Matti Vanhasesta pidänkin, oikeastaan toivon, ettei se onnistu.

Jos lehdistö onnistuu, se kuvittelee olevansa kuninkaantekijä jatkossakin. Jos se ei onnistu, siellä joudutaan miettimään uusi rooli perinteisen vaikuttamisen sijaan, ja tämä rooli on se, mitä ammattilehdet tekevät jo nyt: asioiden ja niiden taustojen selvittäminen asiantuntevasti. Tätä ei internet-kansalaisjournalismi tee aivan automaattisesti, sillä kun kirjoittajasta ja hänen motiiveistaan ei ole mitään tietoa, lähdekritiikki on vaikeaa, ja näin mahdollisuus luottaa lukemaansa rajallinen.

YTV haluaa lisäselvityksiä pääkaupunkiseudun ruuhkamaksuista.

YTV:n mukaan pitäisi selvittää, halutaanko maksuilla vähentää ruuhkia, vähentää liikennettä vai torjua ilmastonmuutosta. Valtuuskunnan mielestä ruuhkamaksujen toteuttamistapa voidaan päättää vasta sitten, kun päämäärästä on päätetty.

Niinpä niin. Tällaisia asioita pitäisi mukamas selvittää. Todennäköisesti päädytään johonkin tympeimpään vihertavoitteeseen, ja mitä hyvänsä lisäveroa voi nykyään perustella "ilmastonmuutoksen torjumisella". YTV unohti maagisesti tarkasteltavien tavoitteiden listaltaan sen ainoan tavoitteen, joka tällä hankkeella oikeasti on: kerätä lisää rahaa julkisen sektorin haaskattavaksi humpuukiin.

Nyt siis komitea kokoontuu ja miettii meille jonkun asiaan mitenkään liittymättömän savuverhon, jolla vihreyteen kallellaan oleva sakki saadaan kannattamaan tätä lisäveroa, ja kun tarpeeksi hullu ja elämästä vieraantunut selitys keksitään, päätös siunataan jossain nopeasti hölmöjen hurratessa.

Kyseisen maksun veroluonteisuutta voi perustella monin tavoin. Ensimmäinen on ajateltu alue. Kehä kolmosta on ajateltu "ydinvyöhykkeeksi", jossa maksettaisiin ajettujen kilometrien mukaan. Ydinvyöhyke on kohtuullisen suuri, ja kohtuullisen suurelta osin peltoa, omakotialuetta tai jotain sellaista, jossa ei ole ruuhkia ikinä nähtykään. Ruuhkat rajoittuvat muutamalle tienpätkälle tällä valtavalla alueella, ja siitä huolimatta Espoon metsissä pellolleen ajeleva maajussi pannaan maksamaan traktoristaan ruuhkamaksua.

Toinen veroluonteisuutta puolustava seikka liittyy autoilun luonteeseen ja joukkoliikenteen palvelutasoon. Joukkoliikenne on kilpailukykyistä silloin, kun se on suunnilleen yhtä nopeaa tai nopeampaa kuin autoilu, sillä aika on useimpien autoilijoiden eniten kortilla oleva asia eikä raha. Näin joukkoliikenne on kilpailukykyistä hyvin harvoissa pääkaupunkiseudun päivittäisissä matkoissa. Näiden matkojen tekijät, pääosin pääradan varresta keskustaan, maagisesti käyttävät joukkoliikennettä jo nyt eikä heitä siihen tarvitse erikseen motivoida. Muut ajot ovat peljätyistä ruuhkista huolimatta aikaa säästävää matkustamista, josta ei saada tarpeetonta lisäverolla vaan paremmalla joukkoliikenteellä. Kun ajolle ei ole mitään järkevää vaihtoehtoa, sitä voidaan verottaa vaikka kuinka, ja vapaa-ajastaan kiinnostuneet valkokaulustyöläiset vain joutuvat maksamaan.

Kolmas huomionarvoisa seikka liittyy tuohon "maksetaan per ajettu kilomteri" -ajatukseen, mikä implisiittisesti sisältää jonkun kyttäystekniikan rakentamisen. Tällainen on tietosuojamielessä iljetys, sillä näitä autojen liikkumistietoja ryhdytään aivan varmasti vuotamaan juorulehdille epävirallisesti, ja virallisesti ne siirtyvät poliisin käyttöön. Ensin poliisin pääsyä näihin tietoihin tullaan perustelemaan lapsipornon, pedofilian ja terrorismin torjunnalla, ja kun tiedot kerran jo ovat poliisilla, voidaan oikeastaan ruveta lähettelemään sen perusteella myös ylinopeussakkoja "turvallisuuden parantamiseksi". Vastaan haraajilta voidaan aina kysyä, haluatteko, että kaaharit ajavat päivittäin koulutiella olevien pikkulapsilaumojen ylitse. Tätä asiaa ja kokonaisuutta ei kuntalaisten etuja pyyteettömästi ajava YTV tunnu käsittelevän ensinkään. Ainoastaan sitä, mikä rutiinivalhe vedetään hanttipakasta rahstus- ja kyttäysjärjestelmän perustelemiseksi.

Kilometripohjainen veloitus selittää osaltaan myös sen, miksi ruuhkamaksu pitää saada kehä kolmosen sisäpuolelta eikä ruuhkaisilta teiltä ruuhka-aikaan. Jos pari kehäteiden pätkää olisi ruuhkamaksujen piirissä kuten myös alue Ruoholahdesta pitkällesillalle, kilometrimaksun pitäisi olla kohtuuton, ennen kuin järjestelmä tuottaisi edes keräyskulujensa verran. Kun "ruuhkamaksun" piiriin otetaan alue, jossa paikoitellen on kauppaankin useita kilometrejä ja alue faktisesti maaseutua, saadaan pienemmällä ja helpommin puolusteltavalla kilometrimaksulla kerättyä paljon rahaa.

Joku Ajatuksien Tonava on maalaillut Suomelle tulevaisuudenvisiota.

Kaikenlaisia oikeitakin ongelmia esitetään, mutta pari merkittävää asiaa jää jälleen kerran vaille huomiota, aivan kuten kaikissa muissakin visioissa.

Ensimmäinen liittyy julkistalouteen. Kukaan ei tunnu uskaltavan koskaan ehdottaa, että julkistalous pannaan rönsyjenkarsintakuurille. Päällekkäisiä ja hierarkisia hallintorakenteita pitää purkaa, ja hallinto ylipäätään pitää rakentaa uudelleen tehtäväorientoidusti. Sen sijaan, että lähdetään ministereistä ja mietitään, mitä kaikkea he voivat puuhastella, määritelläänkin valtion tehtävät. Osa niistä on yleisiä kuten maanpuolustus ja pelastustoimi, osa puolestaan palvelulähtöisiä.

Kun ensin määritellään tehtävät asiat ja tarjottavat palvelut, vasta sen jälkeen ryhdytään miettimään, mikä olisi paras tapa tehdä nämä asiat. Osa kannattaa varmasti tehdä paikallisesti ja verottaa paikallisesti, osa kannattaa tarjota valtiollisesti ja verottaa valtiollisesti. Ehkä joitain asioita on järkevää tehdä lääni- tai maakuntatasolla. Kun on sovittu, kenelle kuuluu asiassa vastuu, huolehditaan siitä, että juuri tällä portaalla on päätöksenteko-oikeus sekä rahoitusvelvollisuus.

Kun lähdetään palvelupäästä, huomataan nykyiset julkisen sektorin tehtävät esille asettamalla, että osaa palveluista ei tarvitse nykymaailmassa kukaan. Osa taas ei ole niihin pistetyn rahan arvoisia. Lisäksi huomataan, että tarjottavia palveluja hallinnoidaan ja rahoitetaan hyvin monimutkaisilla rakenteilla. Sillä on työllistävä vaikutus, mutta tämä hallinnollinen pöhö ei tuota kerrassaan mitään.

Toinen selvä puute liittyy yritysrahoitukseen, erityisesti aloittelevien yritysten osalta. Raportti marisee siitä, että kasvuyritysten etsintä painottuu liiaksi suuryrityksiin. Tämä on epäilemättä totta, mutta vain osa ongelmaa. Kasvuyritysten etsintä tarvitsee raaka-aineeksi yrityksiä ylipäätään, ja yritysrahoitus on Suomessa lapsenkengissä. Poislukien pari hikinörttifirmaa, rahoitusta ei juuri saa mistään osakeomistusta vastaan, eli ns. riskirahaa. Tämä johtuu siitä, että Suomessa on vähän rikkaita, jotka ylipäätään rahoittavat riskirahalla yrityksiä, ja kun Suomen rikkaat ovat pääosin it-kuplan tuotteita, riskirahaa tätä kautta on tarjolla huonoilla ehdoilla vain sellaisille yrityksille, joita nämä ihmiset ymmärtävät.

Pankkirahoitus taas on ongelmallinen, koska sitä ei nykyään saa ilman henkilökohtaista takausta. Muita rahoituskanavia ei välttämättä ole. Tämä pitäisi jotenkin korjata. Rikkaiden määrä ei ole kasvussa, joten yritysrahoitus jää muiden toimijoiden varaan. Vaihtoehtona on joko ryhtyä rahoittamaan aloittelevia yrityksiä osakeosuutta vastaan huomattavasti avokätisemmin jostain valtiollisesta putkasta, tai muuttaa lainsäädäntöä siten, että pankkeja estetään joko suoraan tai välillisesti pistämästä yrittäjää osakeyhtiömuotoisen yrityksen velkojen takaajaksi.

Kummassakin järjestelmässä on puolensa. Valtiollinen riskirahoittaja osakeomistusta vastaan todennäköisesti pyörisi omillaan jos yritykset valitaan liiketoimintasuunnitelman perusteella eikä aluepoliittisin perustein. Pankkijärjestelmä on toisaalta olemassa. Pankit tietysti huutavat kuin hinaajat ja kertovat, että yritysrahan saanti tyssää tykkänään jos yrittäjä ei ole asuntoineen veloista vastuussa, mutta tämä on roskaa. Yritysten rahoittaminen on hyvä bisnes, ja riskinhallinnallisesti ja lainojen ehtoja säätämällä jopa suomalainen pankki osaa tehdä touhusta bisnestä. Nyt niitä ei pakoteta siihen, koska henkilökohtainen takaus maassa, jossa ei ole henkilökohtaista konkurssia, on velkojalle kultakaivos kaikissa tilanteissa.

Jatkokertomusjournalismi nostaa päätään tässäkin blogissa.

Säätiöiden rahoja itselleen jakaneet kelmit ovat nyt tehneet johtopäätöksiä ja eronneet säätiöiden hallitusten puheenjohtajan pallilta ja siirtyneet rivijäseniksi.

Mitäs helvettiä? Jos on jäänyt housut kintuissa kiinni ray-tukien ammentamisesta itselleen, mitä edellytyksiä tällaisella henkilöllä on jatkaa missään säätiön tehtävissä? Nähdäkseni pitäisi tutkia, onko tapahtunut rikos, eikä vain ottaa vuodeksi jotain hieman pienempää pestiä ja pompsauttaa itseään Oikean Puolueen Mandaatilla takaisin vallankahvaan kunhan pöly laskeutuu.

Vaalirahakohun pitäisi edesauttaa uutta poliittista kulttuuria. Se edellyttää mielestäni uusia poliitikkoja. Vanhat ovat läpimädän hyvävelisysteemin tukijoita, ja kulttuuri on heillä verissä, mistä tämä Antti Kaikkosen tempaus on oivallinen esimerkki. Ei hänellä ole aikomustakaan kantaa vastuuta mistään, edes poliittista vastuuta, vaan ainoastaan tehdä pieni näytösluontoisen temppu siinä toivossa, että hänet unohdetaan pian.

Näin hän tulee tunnustaneeksi, että läpimädännäisyys ja mätä maan tapa on itse asiassa aivan ok kunhan kukaan ei vain huomaa. Ja kuvitellaan, että kun pistetään hetkeksi pää pensaaseen, asiat unohtuvat, mistä toki Kepussa on Meidän Kaken esimerkin voimalla pitkät perinteet.

Nykyiset "toimenpiteet" muistuttavat epäilyttävästi IT- tai uusmediakusiputkan johtoryhmäarpajaisia. Kerran vuodessa rahvaalle kerrotaan, että nyt firma tarvitsee uuden suunnan ja kulttuurin ja siksi firman johto pannaan uuteen uskoon. Tämä mullistava täysremontti tarkoittaa sitä, että samat nobodyt kiertävät tehtävästä toiseen vähän kuin yhdistystoiminnassa, ja katsotaan, kuka läsnäolijoista ei ole vielä toiminut tuon liiketoimintayksikön vetäjänä ja nimitetään hänet siihen.

Ei politiikkaankaan tule mitään uutta kulttuuria, jos musiikki soi jo, mutta leikissä on aivan yhtä monta tuolia kuin on leikkijöitäkin.

Lupasin, etten kirjoita enää vaalirahoista mitään, mutta joudun sitten kuitenkin tarttumaan asian reunailmiöihin vielä kertaalleen.

Erityisesti minua kiinnostaa tässä ns. maan tapa, joka tuntuu olevan sellainen, että poliitikoille saa lahjoittaa aivan mitä hyvänsä mistä hyvänsä, ja kukaan ei ole huomaavinaan mitään.

Nyt siis kuulimme loppuviikosta ja tänään, että kepuleita on tukenut useampikin säätiö. Säätiön perustaminen on aina sangen raskassoutuinen prosessi, ja kun säätiöillä on verovapaus sekä saamiensa lahjoitusten että myöntämiensä avustusten joukossa, säätiön perustamiskirjan tulee olla huolellisesti tehty ja säätiöitä kuuluisi myös valvoa huolellisesti veronkierron välttämiseksi. Säätiön on oltava yleishyödyllinen ja säädekirjan tulee kertoa, mihin tarkoituksiin se jakaa rahaa ja millä perusteilla.

Säätiön toimintaa valvoo ensi kädessä hallitus, säätiön rahankäyttöä tilintarkastaja ja viime kädessä säätiötä Patentti- ja rekisterihallitus.

Valvontaa siis on, kuten myös useita eri portaita. Kepulaisten tukemiseksi perustettava säätiö ei täytä yleishyödyllisyyden tunnusmerkkejä, joten yksikään kepulaisia tukenut säätiö ei ole säädekirjaansa kirjoittanut mitään kepulaisuutta tukevaa. Kepua rahoittaneet säätiöt ovat mm. kertoneet tukevansa nuorisotyötä. Matti Vanhanen saattaa juuri ja juuri täyttää maailman vanhimman lapsineron paikan, joten hänen tukemisensa voi pitkin hampain mahtua tähän, mutta muiden kepulien tukeminen ei voi mitenkään tätä edustaa.

Säätiön hallitus on nähdäkseni toiminut suoraan säädekirjaa vastaan ammentamalla rahaa nuorisotyön sijaan kepulaisuuden tukemiseen. Erehdys on näin ulkopuolisen silmin ollut tahallinen ja vähäistä suurempi. Tilintarkastajan olisi kaiken järjen mukaan pitänyt huomata täysin säädekirjan vastaiseen paikkaan menevien suurten lahjoitusten virta, ja heidän olisi kuulunut julkistaa tilintarkastuskertomuksessa huomaamansa väärinkäytökset. Valvovan viranomaisen olisi pitänyt huomata nämä raportit virkatyönä eikä vasta sitten, kun lehdistössä nousi asiasta kohu.

Miksi helvetissä mitään ei ole tapahtunut ennen kuin oli aivan pakko? Siksi, että Suomessa vallitsee mädännäinen kulttuuri, jossa on ihan okei, että lastensuojeluksi naamioitu säätiö rahoittaa poliitikkoja, koska poliitikkojen rahoittamiseksi perustettua säätiötä ei saisi perustaa, ja muunmuotoisessa rahoituksessa on ikäviä veroseuraamuksia.

Säätiön hallitus voi sivuuttaa säännöt tuosta vain kun on ylevä tarkoitus voidella poliitikkoja. Tilintarkastajat eivät huomaa mitään. Tai huomaavat mutteivät välitä, koska kyseessä on maan tapa. Viranomainen ei huomaa mitään ennen kuin on pakko, koska sekin siunaa hiljaisesti ylevän poliitikkojen rahoituksen.

Poliittisen järjestelmän rahoittamisessa ei ole mitään vikaa. Rahoituksen kätkemisessä erilaisten lastensuojeluhankkeiden taakse sen sijaan on. Rahoituksen pitää olla suoraa ja avointa eikä niin, että kepuleita tukevat yritykset, jotka eivät halua nimeään julkisuuteen, tukevat kepulaista lastensuojelusäätiötä, joka kippaa rahat eteenpäin omissa nimissään. Näin takana oleva rahoittaja häipyi näkyvistä, ja mitään verojakaan ei tarvinnut vaivanpalkaksi maksaa.

Poliitikkoja on tämän asian tiimoilta hutkittu jo aivan tarpeeksi. Nyt olisi syytä tutkia myös ympäröivät rönsyt ja huolehtia siitä, että tilintarkastajat, valvovat viranomaiset ja muut sidosryhmät olisivat jatkossa tehtäviensä tasalla ja paljastavat virkansa tai roolinsa puolesta selkeät väärinkäytökset. Nyt sääntöjä kyllä olisi, mutta kukaan ei viitsi niistä välittää.

Hesari kertoo meille tänään arkkipiispa Jukka Paarman näkemyksistä näin. Tämä uutinen kertoo meille kahdesta mainitsemisen arvoisesta asiasta.

Ensimmäinen on se, että kirkon 80-luvun lopulla alkanut vasemmallevinksahtamiskampanja näyttää saaneen päätepisteen. Karin piirrokset kokoomuslaisista kypäräpäisistä papeista eivät ole olleet ajankohtaisia enää aikoihin, vaan kirkko on haistellut nuorison trendejä ja hakeutunut punavihreään suuntaan jo pitkään. Sinänsä kirkko saa tietysti tehdä mitä lystää, mutta muutos on kuitenkin merkittävä. Kirkko ei ole enää erityisen suuri vallankäyttäjä ja mielipidevaikuttaja, mutta siitä huolimatta aktiivinen politiikkaan sekaantuminen jatkuvasti samasta vihervasemmistolinnakkeesta kannattaa panna merkille.

Toinen havainto liittyy tähän politisoitumiseen.

Kristityissä kirkoissa on tapahtunut useampikin opillinen harppaus. Ensimmäinen oli kristinuskon syntyminen ylipäätään. Juutalaisuus oli olemassa, ja suuresti yksinkertaistaen voidaan sanoa, että kristinusko oli juutalaisuutta, josta oli poistettu ajan oloon sopimattomat piirteet ja tarpeettomaksi käyneet säännökset. Jumala oli periaatteessa sama, mutta hänen palvomisekseen ei enää tarvinnut noudattaa samaa koodistoa kuin mitä ankeissa oloissa eläneen paimentolaiskansan kuului hengissä pysyäkseen noudattaa, sillä Rooma oli tuonut sivistyksen ja infrastruktuurin myös välimeren perukoille.

Kristityn kirkon jakautuminen katoliseen ja ortodoksiseen oli pieni harppaus yhteiskunnallisesti, joten en puutu tähän detaljiin.

Seuraava suuri harppaus oli uskonpuhdistus, jossa syntyi luterilainen kirkko mantereella ja anglikaaninen kirkko Englannissa ja imperiumissa. Tässä tehtiin oikeastaan sama kuin kristinuskon syntyessäkin, eli pohjalla olleesta katolisen kirkon doktriinista jätettiin pois ajan oloon sopimaton humpuuki. Jumala oli periaatteessa sama, mutta hänen palvomisensa ei enää edellyttänyt sitä, että maallinen valta oli kirkolle alisteinen, mikä oli katolisen maailman vitsaus opillisesti pitkään uskonpuhdistuksen jälkeenkin.

Protestanttinen kirkko hyväksyi roolinsa maallisen vallan alamaisena, mistä syystä se menestyi. Maallisen vallan oli hyvä tukea kirkkoa, joka tarjosi kansalle doktriinin ja sielunhoidon, mutta jätti keisarille sen, mikä keisarin on, eli vallankahvan. Anglikaaninen kirkko syntyi itse asiassa suoraan majesteetin kirkoksi, kun Henri kahdeksas ei saanut neuvoteltua paavin kanssa lukuisia avioerojaan, ja kaikkien entisten vaimojen lyhentäminen pään mitalla ei tuntunut sopivalta.

Uskonpuhdistuksen keskeinen seuraus oli Euroopan painopisteen siirtyminen pohjoiseen. Valtaosa uusista aatteista, bisneksistä ja kulttuurista syntyi tämän jälkeen siellä, ja Alppien eteläpuolinen Afrikka taantui ja menetti lopullisesti suunnannäyttäjän roolinsa, vaikka ranskanpullat kuvittelevatkin edelleen olevansa maailman napa. Hugenottien ajaminen pois katolisesta maailmasta siirsi katolisen maailman sivistyneistön joko laulukuoroon tai maanpakoon Pohjois-Eurooppaan, Englantiin ja siirtomaihin, ja esimerkiksi Etelä-Afrikan oikeastaan nostivat kansakunnaksi nimenomaan sinne vainoja ja Pärttylin yötä paenneet protestantit. Kun tiede, taide, bisnes ja ajatukset vapautuivat katolisen kirkon noitarovioiden pelosta, tiede, taide, bisnes ja ajatukset alkoivat kukoistaa.

Vaan entäpä nyt? Suomen arkkipiispa näyttää unohtaneen kirkkonsa juuret ja historian. Innossaan miellyttää punavihreää nuorisoa kirkko näyttää unohtaneen, miksi se on ylipäätään olemassa. Ei vallankahvan haastajana vaan vallankahvan tukijana. Kun äänekkäät nuorisokoplat vastustavat vallankahvaa, kirkko näyttää hyökänneen samaan kelkkaan anarkopunkkarien kanssa. Tämä ei ole luterilaisen kirkon paikka eikä tehtävä.

Kirkko, joka unohtaa juurensa ja ryhtyy politikoimaan, joutaa oikeastaan mennä. Monet ihmiset tarvitsevat mielenterveytensä takia uskontoa, mutta politikoivaa kirkkoa ei tarvitse kukaan.

Ranskanpullat ehdottavat jälleen kerran tobin-veroa "köyhien maiden auttamiseksi".

Tobin-vero kaivetaan naftaliinista aika ajoin ja siihen ollaan osoittavinaan kiinnostusta hetken. Näin yritetään kalastella suosiota punavihernuorisopiireistä, joissa kaikki "kapitalistien kyykyttämiseksi" ajatellut verot ovat suosittuja.

Tobin-vero ei toki kyykytä juurikaan kapitalistia vaan siirtyy tuotteiden hintoihin ja jokaisen risuparrankin maksettavaksi ja vero on muutenkin hankala toteuttaa, miksi sitä ei koskaan toteuteta vaikka siitä aika ajoin puhutaankin.

Sen sijaan ihmettelen, miksi taas on tehty yksi ehdotus köyhien maiden auttamiseksi jollain tukiaisella. Köyhiin maihin suunnattujen tukien suhteen yleissääntö on, että kannettu vesi ei pysy kaivossa, vaan tukiaisraha käytetään johonkin, joka ei tuota mitään, kuten vaikkapa liikakansoituksen edistämiseen, aseisiin tai Pomon palatsiin, ja loput nielee korruptio.

Vaikka kehitysmaa käyttäisi apurahansa viisaasti, entä sitten? Vaikka ne tekisivät siellä mitä, niillä ei ole markkinoita muille kuin raaka-aineille. Länsimaiden tuontisuojat oman maatalouden ja sinikaulustyön suojelemiseksi huolehtivat siitä, että kehitysmaa ei vaivatta voi ryhtyä kilpailemaan länsimaisen tuotannon kanssa matalammilla kustannuksilla.

Aneiden kippaaminen kehitysmaihin on aivan täydellisen turhaa jos kehitysmaita ei samalla oteta maailmantalouden osaksi ja anneta niille mahdollisuutta pärjätä niillä keinoilla, joita niillä on, eli halpaa työvoimaa ja joissain paikoissa viljavaa maata.

Yllättäen juuri ranskalaiset vastustavat kovaäänisesti kaikkea kilpailua kehitysmaista, joten tämän myyrien kansakunnan motiivin puhdistaa omaatuntoaan ane-ehdotuksilla voi ymmärtää tätä taustaa vasten.

Suomi "saa huonot paperit työllisyyden hoidossa".

Rahaa käytetään siis Suomessa uusiin ohjelmiin ihan hirveän paljon vähemmän kuin muissa maissa, ja se on kovin paha. Tämä kirjoitukseni on vanhan toistoa, mutta sanoma on tärkeä ja ansaitsee tämän.

Uutinen keskittyy erilaisiin prosenttien vertailuihin, mutta tämä puoli asiassa on sangen vähän kiinnostava. Kiinnostavampaa on se, millaisia aktiivisia työllisyysohjelmia oikein kannattaisi rahoittaa. Tuo uutinen ei asiaa valota, eikä asiaan ole valaistusta tuonut kukaan muukaan.

Jos jätetään rakentaminen epäkiinnostavana ja epäoleellisena puuhasteluna pois, miten oikein pitäisi aktiivisesti työllisyyttä tukea? Millaisia toimenpiteitä tarvittaisiin, että lakkautettujen tai lakkautettavien paperitehtaiden duunarit löytäisivät uutta työtä? Entä mitä pitäisi tehdä, että pääkonttoreista poispotkitut byrokraatit, pavunlaskijat ja pikkupomot löytäisivät työtä? Kuka palkkaisi työttömät atk-miehet ja ennen kaikkea miksi?

Aina kun mainitaan elvytys ja aktiivinen työllisyyspolitiikka, siihen liittyy joku rakennushanke. Miten tämä työllistää pitkäaikaistyöttömyysputkessa olevia ihmisiä edellä mainituista ja vastaavista ryhmistä? Ei mitenkään. Rakennusala on toimialoista ainoa, jonka tiedämme buuttaavan heti kun lama loppuu, kun rakentaminen käynnistyy uudelleen seuraavan noususuhdanteen hyökätessä kulman takaa. Siihen saakka rakennusmiehet voivat elää ansiosidonnaisella ja tehdä pimeää keikkaa lähipiirileen eikä heillä ole suurempaa huolta huomisesta kunhan eivät alkoholisoidu.

Kaikilla muilla tilanne on toinen. Tehtaan mentyä uutta tehdasta ei tule takaisin. Kun pääkonttoria on trimmattu ja sieltä on luudittu luiskaan muutama sata byrokraattia ja huomataan, että kaikki menee paremmin kuin ennen ja aikaa kuluu sisäisiin joutopalavereihin vähemmän, ei heitä sinne takaisin palkata. Jos suunnittelu siirretään vinkuintiaan, se ei sieltä tule takaisin ja jonkun erityisen alan insinöörien ala meni alta. Jne.

Aktiivista työllistämispolitiikkaa tarvitaan nimenomaan näiden ihmisten auttamiseksi. Ei entisestä paperimiehestä todennäköisesti tule kovin hyvää trendiravintolan tarjoilijaa. Hän ei todennäköisesti ole kovin motivoitunut myöskään hakemaan sairaanhoito-opistoon, sillä opiskelu aikuisopintotuella on taloudellisesti mahdotonta ja tarjolla on vain pienipalkkaista työtä, joka ei ihmisläheisenä työnä ehkä edes ole tehtaaseen hakeutuneen ydinosaamisaluetta.

Tässä on meillä työttömyysongelman ydin. Se ei ole rakennusmiehissä, koska heidän alansa on syklinen mutta ikuinen.

Missä ovat kaikki etulinjan poliitikot, jotka ovat huolissaan tästä asiasta? Heitä ei ainakaan hallituksessa tunnu olevan, ja oppositiokin räksyttää vain lisärakennushankkeista tai vaihtoehtoisesti vaatii lisää rahaa kertomatta, mitä tällä rahalla pitäisi tehdä. Paukkuja on turhaa pistää rakentamiseen ja teeskennellä, että näin ongelma poistuu. Tämä raha on jokseenkin hukattua, sillä se on pois siitä rahasta, joka tarvitaan niiden ihmisten auttamiseksi tai elättämiseksi, joilta lähtee koko ala alta eikä enää palaa.

Tilanne nyt muistuttaa kovasti 90-luvun alun lamaa, ja tämä lamamoodi lienee tullut jäädäkseen.

Aikaisemmissa lamoissa tilanne oli toinen. Silloin valkokaulustyöläiset säilyttivät työnsä eivätkä huomanneet lamaa ollenkaan. Tehdasduunarit olivat pakkolomalla hetken devalvointiin saakka, ja ansiosidonnainen riitti tähän. Rakennusmiehet olivat pakkolomalla tai kortistossa koko laman ajan. Tässä mallissa oli järkevää elvyttää rakentamista, koska rakennusmiehet olivat huonoiten pärjääviä.

Nyt rakennusmiehet joutuvat pakkolomalle tai kortistoon, mutta tietävät, että työ palaa. Tehdasduunarit ja myös valkokaulustyöläiset saattavat selvitä pakkolomalla, mutta useita koskee se, että koko tehdas tai ala lähtee Suomesta. Tässä mallissa ei ole mitään järkeä elvyttää rakentamista, koska rakennusmies on työmarkkinan ainoa henkilö, joka tietää, että hänen työnsä palaa laman jälkeen. Kenenkään muun työ ei ole samalla tavalla turvassa, paitsi erityisalojen (lääkärit ja sairaanhoitajat). Tehdas ei ole enää ikuinen työpaikka ja sinikaulustyön aatelia, sillä tehdas voi siirtyä pois Suomesta nopeastikin. Valkokaulustyö on epävarmaa sekin, sillä useat työt edellyttävät erityisosaamista, ja yhden sortin insinööristä ei helpolla tule toisen asian taitajaa jos oma ala lähtee alta.

Minusta itse asiassa tuntuu, että elvyttäminen laman aikana ei edes ole nykyisessä laman kuvassa järkevää, paitsi jos keksitään jotain hyvin toimivia täsmäkonsteja. Rahaa kaikenlainen aktiivinen työllisyyspolitiikka vaatii, mutta ennen kuin rahaa poltetaan, pitäisi olla selvillä, millä aloilla ja paikkakunnilla ongelma on suurin kun koko ala tai valtaosa työpaikoista on häipynyt pysyvästi. Raha kannattaa käyttää heikoimman ennusteen ihmisten auttamiseen eikä äyskäröidä sitä sellaisiin kohteisiin, joissa erityistoimenpiteitä ei tarvita vaan laman loppu korjaa työllisyyden ennalleen. Nyt tätä ei näytetä ymmärtävän vaan työllisyyttä hoidetaan samoilla keinoilla kuin 42 vuotta sittenkin.

Tämän ajatuksen ei luulisi olevan poliittisesti kovin vaikea toteuttaa, sillä kaikkihan ainakin valehtelevat olevansa heikoimmin pärjäävien asialla.

Minulla on muutaman laskun maksu niin, että olen laittanut nettipankissa, että maksa joka kuun N:s päivä tämä summa tuolle tilille. Ei siis mikään suoraveloitus vaan itse tulevaisuuteen laittamani pankkisiirto.

Viime torstaina yksi tällainen ei ollut mennyt läpi, koska kyseisellä tilillä ei ollut katetta. Eilen tuli postissa ilmoitus, että eräs maksuni ei ole mennyt läpi liian pienen saldon takia, ja tällaisesta rötöksestä perimme sakkopalvelumaksua 28 puntaa.

Jos olisin käynyt 9. päivä vain poistamassa tuon maksun, mitään ei olisi tapahtunut, ja nähdäkseni kukaan pankissa ei tehnyt ylimääräistä työtä. Tili ei siis mennyt miinukselle eikä oikeastaan tapahtunut mitään muutakaan, ainoastaan se, että maksu ei mennyt perille, jolloin pankki itse asiassa teki vähemmän kuin silloin, kun se välittää maksun toisessa pankissa olevalle tilille, mikä on toimituksena ilmainen.

Brittipankkeja on kritisoitu siitä, että erinäköiset "rangaistusmaksut" ovat kohtuuttomia ja ne muodostavat pankin tuloksessa keskeisen osan eivätkä enää ole ylimääräisestä työstä aiheutuvien kulujen kattamista. Syytös ei vaikuta täysin tuulesta temmatulta.

Kauppalehti kirjoittaa tänään näin.

Olen periaatteesta hyvinkin samaa mieltä. Olen nähnyt kansainvälisessä ympäristössä johtajia, jotka ovat tulleet vähän sieltä täältä, ja suomalaiset ovat ruotsalaisiin, tanskalaisiin, brittiläisiin tai saksalaisiin kollegoihinsa verrattuna sangen hyviä. Ei siksi, että he olisivat jotenkin älykkäämpiä tai lahjakkaampia kuin ne muut, vaan siksi, että suomalainen kulttuuri ei sisällä kovin paljon imperialistisia elementtejä, ja näistä lähtökuopista on helppoa ammentaa. Amerikkalaiset johtajat ovat yllättäen aika hyviä myös.

Suomalaiseksi asenteeksi väitetty "mitähän ne meistä ajattelee", olkoon totta tai ei, ei ole ollenkaan huono tapa lähestyä asiaa kun kootaan kansainvälinen tiimi ja nimitetään joku sen johtoon. Kulttuurieroja on kaikissa kansainvälisissä ryhmissä, tiimeissä ja firmoissa, ja ne pitää hoitaa jotenkin.

Yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole niistä suoriutua, mutta vääriä on runsaasti. Vääriä yhdistää se, että johtaja lähtee oman kulttuurinsa etevämmyydestä. Tästä ei seuraa kuin purnausta ja hammasten kiristystä, sillä juuri kukaan ei halua kuulla tulevansa takapajuisesta banaanimaasta, jossa ei osata edes solmia kengännauhoja oikein.

Tanskalaiset ovat tämän lajin mestareita, britit ovat aika hyviä myös. Ei ole olemassa teoreettistakaan mahdollisuutta, että missään muualla kuin Tanskassa voitaisiin keksiä mitään huomionarvoisaa, joten "kansainvälinen yhteistyö" tarkoittaa tanskalaiselle sitä, että muiden kuuluu kuunnella silmät ymmyrikäisinä kun juutti kertoo, kuinka ihana paikka Tanska on ja verotkin ovat vain 60%, mikä on todella halpa hinta tästä paratiisista. Bisnestä ei kannata tehdä missään muualla kuin Tanskassa, sillä reipasta viiden tunnin työpäivää pakertavat juutit osaavat ainoina maailmassa tehdä mitään oikein ja ahkerasti.

Ruotsalainen tapa on hieman ovelampi. Ruotsalainen johtaja, vaikka olisi kuinka kovanaama, painottaa pehmeitä ja pullantuoksuisia asioita, jotka eivät lopulta vaikuta mihinkään. Kerrotaan, että tämä pehmeys ja pullantuoksuisuus on ruotsalainen tapa ja se on maailman paras ja tuottaa maailman tyytyväisimpiä työntekijöitä ja kun vain teemme näin, bisnes kukoistaa. Tämän savuverhon lävitse pitää kuitenkin nähdä, ja huomata kyseessä olevan puhtaan ruotsalaisen imperialismin. Kun vain ruotsalainen oivaltaa kaikki sikäläisen työelämän pullantuoksuvalehtelun nyanssit, kansainvälisessä bisneksessä ruotsalainen suurvisiiri nimittää ympärilleen ruotsalaiset pienvisiirit, ja kaikki muut kansallisuudet ovat sivuraiteella, paitsi jos ovat sisäistäneet Vadelmavenepakolainen -teoksen ja yrittävät olla ruotsalaisempia kuin ruotsalaiset itse.

Britti on sisäistänyt imperiumin. On olemassa Englanti, sangen kelvolliset liitännäisalueet kuten Skotlanti ja Wales, siedettävät siirtomaat, epäilyttävän ranskalaiselta kuulostava Eurooppa, ja barbaarien muu maailma. Hieman huonommin englantia puhuvaa pidetään helposti idioottina, mikä hukkaa äärettömästi lahjakkuutta. Tehokkuuden käsite on britille tuntematon, tai ei ole, mutta hän ei tiedä, mitä se tarkoittaa, ja niin turhaa asiaa ei olekaan, ettei siitä voi järjestää puhelinkonferenssia, johon tuo britti ei todennäköisesti itse vaivaudu paikalle, koska oli tekemässä tärkeämpiä asioita.

Arroganssi ei ole johtajalle koskaan ansio, vaan hyvä johtaja osaa motivoida ihmisiä tekemään oikeita juttuja ilmankin. Hyvän johtajan toimenkuvaan kuuluu myös fokuksen pitäminen siinä, mitä firma oikein on tekemässä ja missä se bisnes on, sen sijaan, että hän ylentää itsensä oman kotimaansa yhteiskunnan erinomaisuuden puolestapuhujaksi ja muiden säälijäksi.

Amerikkalainen tekee tässä merkittävän poikkeuksen, sillä arrogantteja ne kyllä siellä osaavat olla kuten nousukasvaltioissa tapana on, mutta heidän ainut motivaattorinsa on raha. Heillä on "American way", mutta koska siihen kuuluu rahan kahmimista, on aivan mahdollista ehdottaa heille parempaa tapaa tehdä asioita, jos siten saa enemmän rahaa, ja tällainen ehdotus onkin tämän Amerikkalaisen Tien mukaista, vaikka ehdotuksen tekijä onkin hämäräperäinen sosialisti jostain maasta, jonka nimeä amerikkalainen ei ole ennen kuullutkaan.

Suomalainen tapa pitää uusien ihmisten kanssa tuntosarvet ulkona ja katsoa, miten eri ehdotuksiin reagoidaan, on aika terve. Vaikka on käynyt mitä valmennuksia ja kuunnellut kulttuurierokonsulttien saarnaa, ei millään opi kaikkea näistä kulttuureista ja vaikka oppisikin, yksilökohtaiset erot jäävät sinne. Yhteiset toimintatavat pitää sopia, mutta jos se tehdään hieman tunnustellen eikä julistaen, että tämä on ainoa oikea tapa tehdä asioita siksi kun minä tulen maasta, joka on keksinyt kaikki ainoat oikeat tavat kaikissa asioissa, vastaanotto on suopeampi.

Suomalaisessa johtamisessa on mukavahko balanssi edessä seisomista ja käskemistä, ja toisaalta kuuntelua ja metodien muokkausta kuullun mukaan. Monet kulttuurit ovat paljon hierarkisempia kuin pohjoiseurooppalaiset, joten pomo, joka vain perustaa komiteoita miettimään asioita, ei saa aikaiseksi mitään, koska idästä ja etelästä tuleva väki on tottunut siihen, että pomo käskee mitä tehdään.

Toisaalta suomalaisessa luonteessa ei ole "olen Suomesta ja tiedän siis kaikki maailman asiat" -piirrettä, joka tuo helposti tullessaan "not invented by me" -tyrmäyksen muiden tekemiin ehdotuksiin. Jos alaisilla on hyviä ideoita, suomalainen pomo saattaa jopa kuunnella niitä, sillä hänen arvovaltansa ei kärsi tunnustaa, että oma idea oli huono ja että tuo on paljon parempi.

Suomalainen johtaja ei ole täydellinen, mutta ehdottomasti maailman parhaimmistoa. Ikävä ongelma on se, että suomalaiset yritykset ovat kansantalouden pienen koon takia pieniä, ja yrityskaupoissa suomalainen firma on useimmiten se ostettu. Yrityskulttuuri tulee ostavasta firmasta, suomalaisten vahvuudet sivuutetaan, ja lopputuloksena ylin johto pakkaa pahvilaatikkonsa ja lähtee heti kun se on sopimusten mukaan mahdollista.

Näin suomalainen osaaminen ja taito on siellä, mutta sitä ei pääse hyödyntämään kovinkaan monessa suomalaisessa firmassa.

Kävin kirjakaupassa ja ihmettelin kovakantisten kirjojen määrää. Nykyään, kuten aina ennenkin, kaikki uutuudet ilmestyvät kovakantisina ensin ja paperbackeina myöhemmin.

Miksi? Joskus kauan sitten kyseessä lienee ollut rahastus, koska uutuuksista haluttiin nyhtää suurempi hinta alkuun ja myydä halvalla myöhemmin. Tämä ei kuitenkaan näyttäisi ainakaan täysin pitävän enää paikkaansa, sillä kovakantisen uutuuskirjan hinta on kymppi, ja paperback voi maksaa kauppaan tultuaan suunnilleen kympin. Jos kovakantisen tekeminen maksaa enemmän, hintaero katoaa pääosin siihen.

Vaikka tästä olisikin kyse, miksi ensipainosta ei voi tehdä molemmista ja myydä vaikka samaan hintaan aluksi? Ymmärrän, että monet haluavat hyllyihinsä vain kovakantisia kirjoja. Minä sen sijaan mietin usein matkalukemista, ja paperbackit ovat siinä ylivoimaisia kun ne voi sulloa mihin vain eivätkä ne paina niin paljoa. Asia tuli mieleen kun mietin, että ostaisin siirtomaakierrokselle uuden Dan Brownin ajankuluksi, mutta ei sitä saane kuin kovakantisena, eli en osta.

Tässä näyttää olevan jotenkin vastakkain terve järki ja asiakaskunnan toiveet, ja Wanha ja Perinteikäs Tapa Myydä Kirjoja, joista tietysti jälkimmäinen vie voiton. Paperikirjabisneksen pitäisi kuitenkin ymmärtää olevansa muutenkin auringonlaskun ala, sillä siinä vaiheessa kun bittikirjalukulaitteet tästä hieman kehittyvät ja standardoituvat myös sisällön ja formaattien osalta, oletan tämän nakertavan kirjamyyntiä joka suunnasta ja runsaasti. Nykyisetkään lukulaitteet eivät ole enää mahdottomia, mutta silti hieman raakileen oloisia, ja voittajaa eri tekniikoiden ja formaattien välillä on vaikea vielä nimetä.

Paperikirjojen myynti vähentynee joka tapauksessa, joten kannattaisiko tämän bisneksen siirtyä vähitellen siilipuolustusmoodiin ja ryhtyä tarjoamaan edes sitä, mitä asiakkaat haluavat ostaa, eikä niin, että ensin tulee kovakantinen kirja, puolen vuoden kuluttua fyysisiltä mitoiltaan kovakantisen kokoinen pehmeäkantinen ja vasta joskus tämän jälkeen pokkari?

Useille kirja ei ole enää mikään sisustuselementti, joita pitää saada olohuoneessa oleva kirjahylly täyteen osoitukseksi sivistyneisyydestä ja lukeneisuudesta, ja nykyisissä olohuoneissa ei kirjahyllyjä edes välttämättä ole, vaan ne sijoitetaan työhuoneeseen, kirjastoon tai, minun tapauksessani, viskihuoneeseen. Kun kirjoilla ei enää sisusteta, yhä harvempaa kiinnostaa niiden ulkoasu, vaan niitä ostetaan - jos ostetaan - sisällön takia, ja kenties jopa heitetään lukemisen jälkeen pois tai "unohdetaan" hotellin tai kahvilan pöydälle tai pubiin seuraavan luettavaksi.

Kalle Isokallio kirjoittaa kuntatalouden tasapainottamisesta.

Olen itse kirjoittanut asiasta samassa hengessä, joten kerrataanpa pääkohdat. Ongelma on siis se, että kunta ei ole kunnollinen palveluorganisaatio ja se ei ole välttämättä erityisen tehokas.

Isokallio syyttää lehdistöä siitä, että joka säästötoimen väitetään osuvan suorittavaan portaaseen. Minä en syytä lehdistöä, koska melkein kaikki säästötoimet todellakin osuvat suorittavaan portaaseen, eikä kyseessä ole mikään ruma uutisankanpoikanen. Toisekseen, Isokallio syyttää konsultteja. Minä en syytä konsulttejakaan, vaan oletan, että (oikeanlaisia) konsultteja tarvitaan lisää ennen kuin ongelma ratkeaa.

Ongelma on Suomessa kaksiportainen.

Ensimmäisen portaan muodostaa yleinen kuntatalouden rahoituspohja, jossa keskeinen elementti on valtiolta saatava maagisella kaavalla laskettava valtionosuus ja maagisella kaavalla laskettava yhteisöveron tuotto. Kun joku muutaman vuoden kuluttua on ymmärtävinään maagisen kaavan, sitä vaihdetaan.

Kun laskentakaavaa vaihdetaan, uusi kaava sorvataan siten, että rikkailta otetaan ja köyhille annetaan, paitsi jos rikkaat kunnat ovat kepulaisia tai rantaruotsalaisia, jolloin niille annetaan entistäkin enemmän. Tässä metodissa on aina kaunis ajatus tehdä uudistus siten, ettei se aja mitään kuntaa kohtuuttomiin ongelmiin ja sitä perustellaan "oikeudenmukaisuudella", mutta kunnalla on aina riski siitä, että hyvin hoidettu, velaton ja hieman pahanpäivänrahaa keräävä talous muuttuukin silmätikuksi ja valtionosuuksia leikataan seuraavissa arpajaisissa. Kun kaikki oli jo trimmattu viimeisen päälle, tässä kohtaa ei ole enää mistä ottaa.

Tämä motivoi kuntapäättäjät pitämään kuntataloudet kriisirajoilla, ja kriisin määrää voidaan kuvata erinomaisesti pitämällä peruspalvelut huonolaatuisina. Jos kaikki toimii erinomaisesti ja kaikki ovat tyytyväisiä, on vaikea perustella, miksi kunta tarvitsee lisää rahaa seuraavassa arvonnassa. Kun äveriäs kunta pitää vanhustenhoidon, lastenhoidon, terveydenhoidon ja perusopetuksen kriisirajalla tai vähän sen alapuolella, se voi kaivaa nämä esimerkiksi aina sen mukaan, mikä sattuu olemaan kulloinkin puheissa. Nyt se on vanhustenhoito.

Ongelma ei ole läheskään aina se, ettei kunnilla olisi rahaa, vaan se, että vain peruspalvelujen kriisillä voidaan vakuuttaa rahan ammentajat siitä, että rahaa pitää ammentaa enemmän. Tämä ei voi mitenkään motivoida tehokkaaseen palvelutuotantoon, sillä kannustimet on oikeastaan säädetty niin, että ne motivoivat tehottomaan palvelutuotantoon.

Toinen porras seuraa osaltaan ensimmäisestä. Ei siinä ole mitään ongelmaa, että konsultti käy hieman katselemassa organisaatioita ja osoittaa, missä on pöhöä ja ehdottaa, että se trimmataan pois. Ongelma on siinä, että säästöjen löytäminen annetaan aina hallinnon tehtäväksi. Kun byrokratia päättää säästää, eri tasot keskustelevat säästämisestä ankarasti, ja lopulta säästövaatimus valuu sairaalan hallinto-osastolle, joka jättää parin määräaikaisen sairaanhoitajan sopimukset uusimatta.

Ei kukaan sahaa omaa oksaansa, mikä on aivan luonnollista ja inhimillistä. Kun hallintoaparaatti päättää säästö- ja tehostamistoimien kohdentamisesta, nämä toimenpiteet eivät kohdistu hallintoaparaattiin. Tästä syystä tarvittaisiin nimenomaan ulkopuolinen, joka voisi paljastaa meille, että kuntien hallintomalli on peräisin virkamiesvallan kultaisilta vuosikymmeniltä, työntekijät hallinnossa eivät ole motivoituneita ja tehokkaita, pomot piileskelevät huoneissaan liikennevalojen takana, johtotehtäviin valitaan sopivimpia eikä pätevimpiä, ja kenelläkään ei ole motiivia häiritä status quota vaan kaikki, joilla olisi valtaa muuttaa asioita, ovat piilossa punaisen valon ja parin sihteerin takana pelaamassa sudokua ja odottamassa eläkettä.

Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? Rahanjakomalli pitäisi säätää sellaiseksi, että kuntien ei tarvitsisi olla riippuvaisia valtionavuista, joita saa sitä enemmän, mitä surkeammaksi pystyy itsensä naamioimaan. Verotusta pitäisi siis jakaa niin, että kunta kerää jotkut verot ja pitää niiden tuoton kokonaisuudessaan, ja valtio kerää jotkut verot, ja pitää niiden tuoton kokonaisuudessaan.

Samalla katsottaisiin palvelut ja niiden rahoitus uudelleen, ja valtio päättäisi joistain palveluista ja myös rahoittaisi ne, ja kunnan päätäntävaltaan kuuluisi loppujen päättäminen ja tuottaminen mutta myös rahoitus. Näin kunnalla ei olisi mitään motiivia törsätä rahaa humpuukiin ja kriisiyttää palveluja, sillä näin tekevä kunta menettää parhaat veronmaksajansa naapurikunnalle, jossa on pienempi veroprosentti ja paremmat palvelut. Kun valtio ei anna kunnalle rahaa, ei kunnan kannata teeskennellä köyhää, sillä se tekee imagolle haittaa eikä tuota mitään.

Säästämistasolla taas pitäisi tunnustaa, ettei hallinto kykene trimmaamaan hallintoa. Jos tämä sanottaisiin ääneen ja otettaisiin ulkopuolinen pöyhimään hallintokulttuuria, alkaisi säästöjä löytyä byrokratiastakin. Kun edellä mainittu palvelu-uudistus toteutettaisiin ja poistettaisiin kunta- ja valtiontason organisaatiot ja jätettäisiin jäljelle vain toinen, säästöjä syntyisi ilman konsulttejakin. Nyt kaikki asiat tuntuvat tarvitsevan sekä keskushallinnon että paikallishallinnon, koska keskushallinto päättää, että kuntien on tarjottava tällaisia palveluja ja niiden laadun on oltava tämä, ja kuntatasolla on jotenkin kyettävä toteuttamaan tämä ylhäältä annettu visio ilman rahoitusta.

Takaisin taas mukavan viikonlopun vietosta.

Maailmalla ei näytä tapahtuneen mitään erityisen mielenkiintoista, joten ehkäpä maailma on pysynyt paikallaan ilman kommentointianikin. Palaamme asiaan huomenissa.

Naisia on jälleen sorsittu työmarkkinoilla. Tai ainakin uutinen asiasta on kirjoitettu tällaisessa sävyssä.

Uutisessa on kuitenkin puhvelin mentäviä aukkoja, jotka olisi rehellisyyden nimissä kuulunut esittää jotenkin eikä vain tarttua gallup-kyselyn tuloksiin Totuutena.

Naisista yli puolet ajattelee, että pärjätäkseen naisjohtajan täytyy olla "hyvä jätkä". Miehistä näin ajattelee neljäsosa.
Okei. Hieno homma, mutta entä sitten? Kun "hyvää jätkää" ei ole määritelty mitenkään, ei tällainen asenne voi olla automaattisesti syrjivä, vaikka se olisi tottakin.

Entäpä jos ihmiset mieltävät hyväksi jätkäksi reilun ja suorapuheisen henkilön, jonka kanssa on mukava tehdä töitä? Se, että kysytyssä termissä on "jätkä", ei tee siitä automaattisesti syrjivää. Entäpä jos ei tarvitse muuttua maskuliiniseksi taikka mieheksi ollakseen "hyvä jätkä"? Kun itse mietin niitä naisia, joita saattaisin tällä hieman rahvaanomaisella termillä kuvata, he ovat kaikki äärimmäisen naisellisia, eikä heidän ole erityisemmin tarvinnut piilottaa luonteestaan mitään ei-toivottuja elementtejä.

Entä jos "hyvän jätkän" vastakohta ei olekaan "naisellinen nainen" vaan "sietämätön kitisijä ja oikkupussi"? Jälkimmäisten ura ei raketoi, vaikka he ovat mitä sukupuolta, sillä kukaan ei viitsi tehdä heidän kanssaan töitä enempää kuin on aivan pakko, ja johtajana pärjääminen edellyttää sitä, että alaiset johtajan jotenkin hyväksyvät ja haluavat hänen kanssaan asioita tehdä.

Nyt uutisen kirjoittaja olettaa, että hyvän jätkän vastakohta on nainen, ja että syrjintä rehottaa.

80 prosenttia naisista kokee, että miehen on helpompi saada palkankorotus kuin naisen. Lähes yhtä moni nainen katsoo, että naisen täytyy olla miestä pätevämpi saadakseen nimityksen johonkin tehtävään

Näinkin voi tietysti olla, mutta tähänkin on toinen mahdollinen tulkinta: tutkimukseen vastanneet ovat väärässä, ja heidän mielikuvansa eivät vastaa todellisuutta. Kun joka tuutti on ollut 15 vuotta täynnä sitä, että naisia syrjitään työelämässä, onko mahdollista, että jotkut vain kuvittelevat kokevansa syrjintää kun kaikkiin vaatimuksiin ei suostuta? Tai onko mahdollista, että mies pyytää röyhkeästi tonnin ja saa 500, ja nainen pyytää realistisesti 500 ja saa 250, koska jokainen saa puolet siitä mitä pyytää?

Ns. selittämätön palkkaero on olemassa, mutta se on alasta riippuen lähinnä muutamia prosentteja ja naisen euro ei ole 80 senttiä. Tämä selittämätön palkkaero on todellinen ongelma ja se pitäisi pystyä nykyistä tehokkaammin paljastamaan, mutta jonkun osan siitä selittää erilainen taso palkkapyynnöissä.

Nyt on uutisoitu pelkästään mielikuvia näistä asioista ja tehty siitä johtopäätöksiä.

Tasa-arvosta puhutaan paljon, mutta käytännön tasolla sen toteutumisessa on vielä paljon työtä tehtävänä”, sanoo IROResearch Oy:n tutkimusjohtaja Tomi Ronkainen.

Kyllä, tehtävää on paljon, mutta tehtävä ei helpotu siitä, että mielikuvat ylennetään faktoiksi. Kun ihmiset alkavat kuvitella syrjinnäksi sellaista, joka ei ole syrjintää, tulos ei mitenkään voi olla hyvä.

Huomion kiinnittäminen oikeisiin asioihin todennäköisesti edistää myös ratkaisujen löytämistä. Yksilöllisten palkkojen ja etujen työelämässä pitää miettiä, miten huolehditaan tasa-arvon toteutumisesta, mutta mielikuvat ja huhut eivtä ole oikea tapa asiaa lähestyä.

Asia on ollut esillä runsaasti, mutta minäkin lausun asiasta sanasen.

Tuomio siis napsahti uskonrauhan rikkomisesta, joten Halla-aho pääsee samaan kerhoon Hannu Salaman kanssa, vaikka pykälä onkin hieman eri. Olen lukenut asiasta aivan liian monta nettikirjoitusta enkä taatusti lue enää yhtään enempää, mutta osassa näitä tuntuu olevan perustavaa laatua oleva virhe.

Jotkut syyttävät tuomioistuinlaitosta poliittiseksi toimijaksi, joka vaientaa epämiellyttäviä mielipiteitä. Tämä ei saata pitää paikkaansa. Oikeuden oli annettava tuomio, koska laki on sellainen. Oikeus ei käräjäoikeustasolla olisi voinut jättää uskonrauhan rikkomisesta tuomitsematta, koska laki on aivan riittävän selkeä. Kun laki on säädetty niin, että uskovaisten tuntoja loukkaava uskontoa koskeva ilmaisu on kielletty vaikka se olisi tottakin, on merkityksetöntä, perustuiko Halla-ahon "täky" Koraaniin vai ei. Syyttäjäpuolen syyttämiskynnys on ollut herkässä, mutta kun kerran oikeuteen mentiin, oikeuden tuomio perustuu lakiin eikä poliittiseen ajojahtiin.

Tästä episodista seuraa nähdäkseni vain se, että tuota lakia on ryhdyttävä muuttamaan. Uskontoja on saatava käsitellä kriittisessä ja negatiivisessa sävyssä kahdesta tärkeästä syystä, periaatteellisen sananvapausaspektin lisäksi.

Ensinnäkin, uskonnoilla tehdään politiikkaa. Kristityillä on jopa kansanedustajia, ja muslimien määrän lisääntyessä törmäämme myös poliittiseen islamiin. Jos joku tekee politiikkaa pyhä kirja kourassaan ja vetoaa siellä seisoviin asioihin, tätä oppia on voitava vastustaa myös värikkäästi ja kärjistäen, ei ainoastaan pullantuoksuisesti ja hymyillen. Jos poliittinen vastustaja löytää itsensä jatkuvasti oikeudesta kun uskovaiset närkästyvät aina kun heidän tekstejään väitetään aasimaiseksi roskaksi, poliittinen keskustelu latistuu ja vastaan haraavan politiikan tekeminen hankaloituu.

Toisekseen, useimmat uskonnot markkinoivat itseään jotenkin. Tässä ei ole mitään vikaa, mutta aivan kuten muutakin mainontaa, tätäkin markkinointia pitää saada käsitellä kriittisesti. Jos mainostaja saa antaa itsestään positiivisen kuvan, jollakulla muulla kuuluu olla oikeus antaa mainostajasta negatiivinen kuva ja paljastaa mainostajan valheet ja puolitotuudet. Nyt tämä näyttäisi olevan hankalaa, sillä uskovaiset voivat aina suuttua, kun heidän mainostamaansa aatetta väitetään aasimaiseksi roskaksi.

Yleisesti nykyinen lainsäädäntö on hankala, sillä oikeuden pitää jotenkin arvioida ihmisten ajatuksia ja närkästyksen määrää. Kunnianloukkausoikeudenkäynneissä on henkilöitä, joiden kunniaa on loukattu, ja joskus jopa kepulaisia, joilla ei ole kunniaa loukattavaksi asti, ja oikeudella on joku mahdollisuus puntaroida, onko jotain vahinkoa juuri tälle ihmiselle aiheutunut.

Asia ei parane uskonrauhapykälässä näyttövaatimusta lisäämällä, sillä syyttäjä kyllä löytää etsimällä todistajaksi uskovaisen, jonka tuntoja on loukattu verisesti, kun radiossa tuli Säätiedotukset merenkulkijoille. Asia on ratkaistava jotenkin arvaamalla, ja tämä ei ole erityisen eksaktia lainkäyttöä. Toinen tapa ratkaista asia on perehtyä ns. toriparlamentin tuntoihin, ja tämä on vielä vähemmän eksaktia lainkäyttöä kuin arvaaminen.

Syytetyn on vaikea puolustautua järkevästi, jos syyttäjä väittää kansanjoukkojen loukkaantuneen verisesti, sillä asiaa ei tarvitse näyttää mitenkään, ja asian arviointi jää arvauksen varaan.

Joku "viisaiden" kerho on miettinyt, miten verojärjestelmää pitäisi uudistaa, mikä on kiertoilmaisu verojen korottamiselle.

Salaisuus on verovähennysten poistaminen. Suomessa niitä ei sinänsä ole kovin paljon muutenkaan, mutta niistä luopumisella on kerrannaisvaikutuksia, jotka jätetään käsittelemättä, joten asia on syytä käsitellä tässä nyt. Kyllähän veroja korottaa voi ja todennäköisesti näin pitääkin tehdä, mutta aivan mikä hyvänsä tapa korottaa veroja ei ole järkevä eikä oikeudenmukainen, mikä lie tältä komitealta hieman päässyt unohtumaan.

Vaikka se monen mielestä onkin ikävää, asuntolainojen korkovähennysten poistaminen on eri asumismuotojen pistämistä samalle viivalle. Tätä ei tosin voine tehdä takautuvasti koskemaan niitä, joilla on vanhaa velkaa, sillä kalliita asuntoja ostaneet nuoret ovat laskeneet verovähennykset mukaan muutenkin niukkaan elämäänsä. Asunnon myyntivoiton verottomuus ei sinänsä kaipaa säilyttämistä sekään. Se on ihan kiva kansankapitalismin lisä, mutta asuntojen hintaanhan se vain puhaltaa ilmaa kun asunnonvaihtajalla on enemmän rahaa käytössään. Tämän vastapainoksi tosin pitää säätää joku mekanismi, jossa myyntitappion saa vähentää jostakin niin pitkällä aikajänteellä, että siinä ehtii vielä vaihtaa asuntoa kerran, ja tämä puoli on maagisesti unohtunut työryhmältä.

Mopo ottaa kuitenkin kierroksia, ja etupyörä kohoaa ilmaan:
Yksi poistettavaksi esitettävä vähennys saattaa olla remonttien teettämiseen tai siivoojan palkkaamiseen tarkoitettu kotitalousvähennys.

Tämän tuen poistamisessa kannattaa miettiä hetki sitä, miksi tämä vähennys alun alkaen keksittiin. Sen ensisijainen tarkoitus ei ollut tukea palkansaajia vaan kitkeä harmaata taloutta, joka rehotti valtoimenaan kotityössä. Siivoojille maksettiin pimeästi kuten myös kaikenlaisille hanslankareille. Kun työn tilaajalle tehtiin verovähennyksen kautta motiivi vaatia ALV-rekisterissä olevaa palveluntarjoajaa, bisnes siirtyi verolliseksi, ja tämä rakennelma ei maksa suurensuuria. Jos tämä verovähennys poistuu, palataan harmaaseen talouteen, ja kun veroja olisi kautta linjan tarkoitus korottaa, saamatta jäävän rahan määrä kasvaa. Tähän vähennykseen kajoaminen vaikuttaa ennen kaikkea jonkunnäköiseltä kateustoimenpiteeltä eikä niinkään fiskaaliselta tempulta, joskin harmaan talouden haitat ovat hankalasti laskettavissa.

Kaksitahtikone ärjäisee lisää:
Työryhmä aikoo puuttua pääomatulojen verotukseen ainakin siltä osin, että ansiotulojen tahallinen muuttaminen pääomatuloiksi yritetään estää.

Mitä ihmettä tämä oikein tarkoittaa? Jos palkkatulot muuttuvat pääomatuloiksi vahingossa, ongelmaa ei olekaan, mutta jos se tehdään tarkoituksella, ongelma on valtaisa? Tähän ei esitetä mitään keinoja, ja tuntuu siltä, että tähän ei keinoja ole olemassakaan. Ongelma on olemassa niin kauan kuin palkkatuloja ja ansiotuloja verotetaan eri tavalla, ja kun työryhmä esittää ansiotuloista tehtävien vähennysten vähentämistä, velalliselle on hyödyksi, jos hänellä on pääomatuloja, sillä vähennykset näistä toiminevat kuten ennenkin ja tarkoitus on vain pistää palkansaaja lopullisesti kyykkyyn.

Käytännössä pitäisi tehdä joku sellainen rakennelma, jossa yrityksen kautta ei saisi myydä työtä ensinkään vaan ainoastaan tavaraa. Tämä on kuitenkin käytännössä mahdoton toteuttaa, sillä työtä myydään joka paikassa, on kyse sitten ökykonsultoinnista tai parturista. Yhden miehen osakeyhtiöt voidaan tietysti purkaa ja siirtää tuloverotuksen piiriin, mutta tähän on helppo ratkaisu, että kaksi henkilöä vain liittoutuu ja perustaa yhteisen firman. Tällä firmalla on useita asiakkaita ja ainakin kaksi työntekijää, joten mihin vedetään raja?

Jos asia jätetään verottajan jälkikäteen käytettävän mielivallan armoille, yrittäjäksi ryhtyvä ottaa kohtuuttoman riskin. Jos vaikkapa perustaa osakeyhtiön, ostaa sinne roinaa kymppitonnilla ja sitten alkaa myydä jotakin ja tienaa myös rahaa ja verottaja toteaa jälkikäteen kyseen olevan halpa-arvoisesta veronkierrosta, mitä tapahtuu? Yrityksen tapauksessa yritys olisi maksanut veroa voitostaan, eli tulot miinus kymppitonni. Palkansaajan tapauksessa veroa olisi maksettu koko tulosta todennäköisesti kovemman prosentin mukaan, ja tuota kymppitonnia ei saisi edes vähentää mistään muuten kuin tulonhankkimisvähennyksen maksimin osalta. Tämä ei voi mitenkään olla oikeus ja kohtuus.

Sen sijaan ehdotus siitä, että listaamattoman ja listatun yhtiön osinkoja kohdellaan samalla tavalla verotuksessa, ei vaikuta aivan täydellisen älyttömältä, vaikkakin se nostaa pienyrittäjän maksamia veroja. Tämän voisi toteuttaa myös niin, ettei kummastakaan makseta veroa, mutta nyt yhtiön pörssistatus vaikuttaa verotukseen, mikä ei vaikuta erityisen loogiselta.

Sitten se tapahtuu. Kulkupeli lähtee lapasesta sitä vauhtia, että se temmeltää jo Limpopon tuolla puolen:
Kaikkien vähennyksien hävittämistä työryhmä ei aio esittää. Esimerkiksi suurin verotuki eli oikeus asua omistusasunnossaan ilmaiseksi jää todennäköisesti rauhaan eikä ilmaisasumisen hyötyä panna verolle. "Tavalliset ihmiset eivät kyllä ymmärrä sitä, että omassa asunnossa asuminen on jotain tuloa, ja että se tulo pantaisiin verolle", Hetemäki myöntää.

Osaako Hetemäki tai joku muu näennäisintelligentsian edustaja kertoa, miksi omistusasuminen on "ilmaisasumista"? Se, että asunto on oma, ei tee siitä ilmaista, vaan se on maksettu nettopalkalla tai muuten asianmukaisesti verotetulla tulolla.

Takana oleva ajatusmaailma on täydellisesti mieltä vailla, sillä siinä lähdetään siitä, että jos kerran verotettua omaisuutta pistää sukanvarteen, tämän rahan käyttäminen onkin maagisesti "ilmaisen" rahan käyttämistä ja jos sitä ei veroteta jälleen kerran, se onkin "verotuki". Rinnasteisesti ajatus on siis sellainen, että jos ostan kaupasta paketillisen meetwurstia, siinä kohtaa kun syön sen, saan "verotukea", koska syön aivan täydellisen ilmaista meetwurstia. Meetwursti ei tietenkään ollut ilmainen kun sen ostin vartti sitten, mutta se tulkitaan syöntihetkellä ilmaiseksi, koska en lapioi kenellekään rahaa juuri sillä hetkellä kun mätän makkaraa tuulensuojaan.

Tämä ajatusmaailma kannattaa panna merkille. Jos verottajaa lähellä olevat tahot saavat tämän ajatusmaailman vyörytettyä eteenpäin, se tietää huonoa kaikenlaiselle säästämiselle jos säästöön pantava raha verotetaan kertaalleen ja sitten toisen kerran kun säästön käyttää.

Ehdotuksen tekijäkin myöntää tämän kohdan älyttömyyden, mutta perustelut eivät vakuuta. "Tavallinen ihminen" ei kuulemma ymmärrä, miksi oman tavaran käyttäminen olisi "verotukea" ja vain vuokratun omaisuuden hyödyntäminen tukematonta. Se on aivan totta, sillä tätä rakennelmaa ei voi ymmärtää paitsi jos on epätavallinen ihminen.

Tämän sortin epätavallisia ihmisiä tapaamme tosin kutsua hulluiksi.

Jutta Urpilainen haluaa jyrkentää progressiota yli kuusi tonnia tienaavien riistoporvarien kohdalla. Kuinkahan jyrkkä sen pitäisi olla ja mikä olisi oikeudenmukainen korkein veroprosentti ansiotuloista?

Samaten kiinnostaa, paljonko tämä tuottaa, sillä menoautomaatteja alv-korotusten "kompensoimiseksi" alle kolme tonnia tienaaville eli noin joka toiselle, nimittäin olisi tarjolla aika runsaasti. Saadaankohan tähän rahaa korottamalla yli kuusi tonnia tienaavien veroja? Ainakin on luvallista epäillä, kun lisätään mukaan kaikki muutkin menoautomaatit, eli rahaa kunnille, työttömille, lapsiperheille ja herra ties kenelle.

Oikeassa Urpilainen on siinä, että Suomessa tarvittaisiin veroremontti.

Ongelma on vain siinä, että veroremontti pitäisi tehdä huomattavasti suppeampaa julkista sektoria silmälläpitäen. Ei niin, että museoidaan nykyinen monumentaalinen rahanhaaskauskoneisto ja tehdään veroremontti, joka kerää tämän käyttöön rahat jotenkin eri tavalla. Suomessa on verojen ja veroluonteisten maksujen korotuspainetta lähiaikoina aivan kylliksi.

Velanhoitomenot pompsahtavat kun julkinen velka kaksin- tai kolminkertaistuu muutamassa vuodessa. Jos korkomenoihin menee nyt kaksi miljardia, myöhemmin menee kuusi tai ehkä kahdeksan jos Suomen luottoluokitus tippuu, ja tämä vastaa jo merkittävää osaa koko valtion tuloverokertymästä.

Eläkeläisten elättämiseen tarvitaan lisää rahaa, sillä eläkekassat eivät ole erityisen hyvässä kunnossa pörssiromahduksen jäljiltä, ja tämä tehdään korottamalla palkansaajien eläkemaksuja ja työn verotusta sivukulujen muodossa.

Kun nämä pakolliset lisämenot voivat hyvinkin olla jatkossa kymmenen prosenttia BKT:stä, veroasteen pitäminen nykyisellään tarkoittaisi neljänneksen pienempää julkista sektoria. Missä ovat ne viisaat, jotka kertovat meille, miten temppu tehdään romuttamatta peruspalveluja ja perusturvaa?

Jos taas veroastetta on tarkoitus korottaa kymmenellä prosenttiyksiköllä, silloin kannattaa lopettaa puheet oikeudenmukaisista veroremonteista ja veronkorotusten kompensoimisesta alle keskituloisille, sillä tässä mallissa kaikilta pitää ottaa merkittävästi nykyistä enemmän. Tätä kymmentä prosenttia ei napata korottamalla kuusi tonnia tienaavien veroja eikä pääomatuloveron sen suuruisella korotuksella, joka ei vielä aja pääomia Suomesta pois. Se on otettava keskiluokalta, sillä vain tuossa joukossa on tarpeeksi massaa tämän jättiläismäisen potin keräämiseksi. Nämäkin veronkorotukset pitää tehdä, mutta sen lisäksi veroja pitää korottaa kautta linjan siten, että keskiluokkaa saadaan kupattua kymmenellä miljardilla vuosittain

Nykyinen taloudellinen tilanne on vakava ja julkisen sektorin kyvyttömyys sopeutua tulevaan huolestuttavaa. Asioita ei paranneta nysväämisellä, eikä varsinkaan ole sopivaa pistää päätä pensaaseen ja teeskennellä, että tulevaisuudessa ei ole mitään ongelmia, ja kun vähän korotetaan isopalkkaisten veroja, kaikki maailman asiat tulevat sillä kuntoon.

Iltalehmässä on kiintiöpakolaisuutinen ja siihen liitetty gallup-kysely.

Gallupissa kysellään, pitäisikö Suomen luopua kiintiöpakolaisten vastaanottamisesta. Vastaajia on tähän mennessä 10196, ja 96% sanoo, että pitäisi.

Numeroa voidaan toki vähätellä ja mitätöidä se toteamalla, että Iltalehmä on natsiaatteen äänitorvi ja sen lukijat kohtuullisen epäilyttävää sakkia, ja kun kukaan arvonsa tunteva yliopistovihreä ei sitä tunnusta lukevansa, on kyseessä paskasakin antama tuomio, ja tätä joukkoa ei tarvitse kuunnella.

Minun mielestäni tässä on nyt käsillä oivallinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun turvapaikanhakijapolitiikka on ollut sitä mitä se on. Kaikki ulkomaalaisiin liittyvä alkaa kyrsiä, myös puolijärkevät ja jotenkin perusteltavissa olevat hankkeet.

Kiintiöpakolaisten valikoiminen hädänalaisimpien joukosta jossain tuolla 750/vuosi -paikkeilla on aivan kohtuullinen Suomen kontribuutio pakolaisongelmaan. Nämä ihmiset ovat jo valmiiksi pakolaisleireillä ja valitsemalla perheitä ja antamalla heille pysyvän oleskeluluvan ensinnäkin tulemme auttaneeksi yhtä perhettä, ja toisekseen saamme pidettyä maahanmuuton kokonaismäärän kohtuullisena kun otetaan jo valmiiksi koko perhe eikä niin, että otamme tuhat partasuista ankkurilasta, jotka tuovat perässään epämääräisen määrän väkeä.

Lisäksi kiintiöpakolaiset valikoidaan toisin kuin rajalle ilmaantuvat turvapaikanhakijat, ja kiintiöissä tulleet ovat pärjänneet Suomessa paremmin kuin ne, jotka ovat vain ilmaantuneet rajalle turvapaikkaa hakemaan.

Olen suuri nykyisen maahanmuuttopolitiikan arvostelija ja Greenwichin Führer, mutta minulle ei tule mieleen ensimmäistäkään hyvää syytä, miksi juuri kiintiöpakolaisia pitäisi vastustaa. Lakeja pitää muuttaa siten, että turvapaikanhakijavirta suuntautuu muualle ja nolla on sangen hyvä tavoite kun jätetään pois mahdolliset venäläisten jättämät turvapaikkahakemukset, sillä Suomeen päästäkseen pitää kulkea niin monen maan läpi, että ainut syy tulla juuri Suomeen on löperö systeemi.

Sen sijaan kiintiöpakolaisten ottaminen valitsemalla ehjiä perheitä, joiden taustalta ei näytä löytyvän mitään pyssynheiluttelua vaan ainoastaan väärään kansaan kuuluminen, ei suunnilleen nykyisellä tasollaan pitäisi haitata ketään.

Kun kuitenkin 96% gallupiin vastanneista ihmisistä vastustaa jopa kiintiöpakolaisia, on yhteiskunnan asenteissa tapahtunut selkeää kovenemista, vaikka tuota ei suoraan voidakaan yleistää kattavaksi otannaksi.

Tämä koveneminen ei ole tapahtunut äärimmäisen nazzi-aineksen saatua Suomessa palstatilaa blogissaan ja aloitettua murhaavan propagandakampanjan, vaan palstatila on osoitus asenteiden kovenemisesta ja siitä, että ihmisiä asia on ruvennut kiinnostamaan.

Tämän mielipiteen pitäisi olla ennen kaikkea osoitus sille klikille, joka on vakaasti päättänyt pehmentää yleistä asenneilmastoa tuottamalla runsaasti lisää turvapaikanhakijoita, jotta ihmiset tottuvat heihin, ja sen jälkeen alkavat heitä kritiikittä rakastaa. Nyt näyttäisi käyneen tämän gallupin, joka siis ei edusta kattavaa otosta eikä siitä voida päätellä tieteellisesti mitään, valossa nimenomaan juuri niin kuin kiiluvasilmäisin natsiaines on meille ajat sitten kertonut.

Ainakin minä olen lukenut nimenomaan maahanmuuttokriitikoiden teksteistä, että asenteiden koveneminen yleisesti ulkomaalaisia kohtaan tulee tapahtumaan, jos turvapaikanhakuprosessi tuottaa liiallisesti joutoväkeä, ja hyvää tarkoittavat viherhölmöt ryhtyvät kovaäänisesti tätä joutoväkeä hyysäämään ja korostamaan heidän uhri- ja kärsimysasemaansa ja ratsastamaan näillä ihmisillä poliittisesti.

Nyt ollaan jo siinä, että humanitaarisen maahanmuuton ainoa järkevä osa on 96 prosentin mielestä äärimmäisen paha. Minun mielestäni ei ole, vaan nimenomaan kiintiöpakolaisia Suomen kuuluu ottaa ja valita sellaisia, jotka saattavat jopa sopeutua ja joilla ei ole mitään sissiliike- tai rosvotaustaa. Suomi kestää tämän taloudellisesti aivan hyvin, ja valitsemalla väkeä hieman eri puolilta maailmaa pakolaisleireistä, saadaan myös diversiteettiä, jolla estetään yksittäisten kansojen ympärille muodostuvien ghettojen syntyminen.

Sirkka-Liisa Fanttila, joka on aina päästänyt sammakoita suustaan ja ministerinä entistä enemmän, möläyttää taas, mutta jostain syystä asiaan ei tunnu kiinnittäneen kukaan mitään huomiota.

Fanttila on siis sitä mieltä, että kilpailutus on mennyt kuntasektorilla perseelleen, jos kouluruuaksi päädytään ostamaan perunoita Puolasta sen sijaan, että ne ostetaan kepulaiselta tukiaisviljelmältä ja kotimaiselta tukkuketjulta.

Kuntapäättäjät eivät mukamas voi "paeta hankintalain taakse" vaan he ovat toimineet väärin alusta alkaen kun eivät ole määritelleet kilpailuttamisessa parametreja niin, että valituksi tulee lähin kepulaisviljelmä. Lisäksi hän antaa ohjeita siitä, mitä tarjouspyyntöön pitää kirjoittaa, että valituksi tulee aina kepulainen.

Ymmärtääköhän Anttila, mitä hän tässä oikein neuvoo? Hän sanoo suoraan, että kilpailuttaminen on perseestä jos kepuli ei voita, ja kilpailutuslainsäädäntöä kuuluu hänen mukaansa avoimesti kiertää parametroimalla bisnes niin, että siihen voi ottaa osaa vain oikean puolueen hyväksymä toimittaja?

Kilpailuttamisen idea on juurikin se, etteivät poliitikot voi kähmiä julkisia rahoja naapureilleen. Jos polakki pystyy myymään perunaa halvemmalla kuin naapurin kepuli, bisnes pitää antaa polakeille ja säästää siinä rahaa ja kepuli voi keittää potuistaan vaikkapa pontikkaa. Fanttila-tyyppisestä kilpailuttamisesta on runsaasti esimerkkejä. Kun julkinen sektori tai sitä lähellä oleva taho kilpailuttaa IT-hankinnan, vaatimuksiin lisätään "julkisen sektorin tuntemus" tai jotain yhtä läpinäkyvää, mikä takaa sen, että vain Tietoenator voi kilpailun voittaa. Näennäisesti on kilpailutettu, hintataso on kallis ja jos on laatuongelma tai projekti ei peräti valmistu koskaan, voidaan aina valittaa, että kukaan ei tehnyt parempaa tarjousta. Ei varmasti tehnyt, koska parametreilla oli säädetty, ettei kukaan muu voinut tarjota.

Ministerin oppiarvon saavuttaneen henkilön ei pitäisi ryhtyä antamaan ohjeita siitä, miten lakeja kierretään, vaan edellyttää, että lakeja noudatetaan huolellisesti. Tässä tuskin täyttyy rikokseen yllyttämisen kynnys, vaikkei siitä ihan mahdottoman kaukana olla, mutta mitä suurimmassa määrin Fanttilan moraalikäsityksessä pitää noudattaa lain kirjainta, mutta lain hengellä ei ole mitään merkitystä, jos ei henki haise kepulaiselle.

Tällaisia kannanottoja lukiessaan sitä niin toivoo, että SDP saisi rivinsä kokoon ja Urpilaisen luiskaan, jotta seuraavassa hallituskokoonpanossa voitaisiin Kepu laittaa oppositioon, mieluusti ikuisiksi ajoiksi.

Tällä kertaa Hollanti on vuorossa.

Tapaus vaikuttaa hyvin samankaltaiselta kuin suomalainen Halla-aho -oikeudenkäyntikin. Muslimien holokaustin kieltävässä pilakuvassa ja jutussa sanottiin, että tämä ei ole vakavasti otettavaa journalismia vaan tarkoitus on herättää keskustelua kaksoisstandardin olemassaolosta. Israel-keskus hermostui ja syyte napsahti kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Ei näin.

Mielipide, jossa väitetään holokaustia juutalaisten salajuoneksi ja tekaistuksi jutuksi, on jokseenkin typerä ja epäuskottava, mutta ei tällainen mielipide voi mitenkään olla kielletty ja rikollinen. Tyhmyys ei ole rikos muissakaan asioissa, miksi sitten sananvapauskysymyksissä. Kun erityisesti vielä käännettiin spottia kaksoisstandardin havainnollistamiseen, kenenkään ei olisi pitänyt kiihottua tästä pläjäyksestä, mutta niinpä vain joku kiihottui.

Israel-keskuksen kanta on kenties ymmärrettävä heidän intressiensä lähtökohdista, sillä heille on hyvää bisnestä rahastaa juutalaisten uhriaseman korostamisella, ja tässä imagokampanjassa erilaiset näkemykset, vaikka kuinka typerätkin, saattavat vaikuttaa brändiin myyntiä heikentävästi. Hollannin viranomaisten kanta sen sijaan ei ole ymmärrettävä, sillä syytteen nostamalla he efektiivisesti sanovat, että jos on eri mieltä historiallisista tapahtumista, niiden synnystä ja seurauksista Israel-keskuksen kanssa, seuraa syyte, sillä Israel-keskus kiihottuu.

Jos erinäköiset israel-keskukset ja muut kansanryhmä- ja uskontolobbyt saavat kiihottuneisuutta ilmaisemalla vallan torpedoida poliittista, uskonnollista ja historiallista keskustelua ja nyt siis jopa hollantilaisen nyky-yhteiskunnan arvojen kritiikkiä, sananvapaudesta leikataan pois kaikki se, minkä takia se on olemassa. Sananvapauden idea on juurikin se, että se suojelee avointa keskustelua eikä kerhojen kiihottuneisuuden tilaa.

Mielestäni tuon muslimikerhon esille nostama asia on ajankohtainen ja keskustelua kaipaava: saako kaikkia uskontoja kohdella samalla tavalla vai onko joillain uskonnoilla erivapauksia. Onko jollekin uskonnolle rakennettu ylimääräinen nakkisuoja siitä, että tuon ja vain tuon uskonnon edustajien katsotaankin olevan kansa, joka voi kiihottua, kun taas muiden uskontojen edustajat ovat hajallaan eri kansoissa ja kiihottuneisuutta ei tapahdu? Kysymys on mielenkiintoinen länsimaissa, joissa uskontojen hutkiminen on sallitumpaa kuin kansojen ja kansanryhmien hutkiminen.

Tällaisia naurettavalta kuulostavia oikeusjuttuja tuntuu pullahtelevan pinnalle siellä täällä, ja kaikkien näiden yhteinen nimittäjä on lainsäädäntö, joka kieltää kansanryhmien kiihottamisen. Tämä on ajatusrikospykälä, jossa rikokseen vaikuttaa kuulijakunnan kiihottuneisuus, ja tuloksena on naurettavaa ja oikeusvaltioon sopimatonta lainkäyttöä huonoimmassa tapauksessa, ja parhaimmassakin tapauksessa vain resurssien haaskaamista päättömiin oikeusjuttuihin.

Ja taas.

Keskiluokka kyykkyyn lisäveroilla ja jyrkemmällä progressiolla, ja näpertelyä pienituloisten kanssa. Sama virsi joka viikko.

SDP:ssä varmaan aidosti kuvitellaan, että kun puolue potkii päähän keskiluokkaan kuuluvia peruskannattajiaan kerran viikossa, kaksi parhaassa, puolueen kannatus raketoi uuteen nousuun.

Mikään gallup ei tätä kasvua osoita, mutta epäilemättä se vaaniskelee kulman takana, ja jossain on suunnattomia määriä keskiluokkaa, joita ei vielä heidän omasta mielestään simputeta ja veroteta aivan tarpeeksi, ja jotka tarjoutuvat teuraaksi vapaaehtoisesti.

Emme taida pidättää hengitystämme edelleenkään.

Laajemmalti jaksaa hämmästyttää, kuinka jokainen veronkorotusten aiheuttama ongelma tuntuu kautta puoluekentän olevan ratkaistavissa jollain erityisellä näpertely- ja kompensointiratkaisulla. Jos veronkorotus aiheuttaa ongelman, meillä on kaksi tietä: joko hyväksytään tämä, sillä veronkorotus on joko välttämättömyys tai on muuten vain hyväksi katsottu asia kokonaisuutena haitoista riippumatta, tai ei hyväksytä tätä ja jätetään veroja korottamatta.

Kolmatta tietä, jossa veronkorotus tehdään, mutta aiheutettu elintason lasku "kompensoidaan" ihmisille, ei ole olemassakaan. Se on nollasummapeliä, joka ei tuota mitään muuta kuin byrokratiaa ja sekavamman verojärjestelmän.

Viime syksynä tapahtuneesta Johanna Korhosen poispotkaisusta on kuulunut kummia.

Kun asiaa on pähkäilty liki vuoden päivät, poliisi on tullut siihen tulokseen, että on syytä epäillä rikosta. Syyttäjä on luvannut tutkia tulevina kuukausina, syyttääkö hän vai antaako asian raueta. Jos hän päättää viedä jutun oikeuteen, se tullee esille joskus ensi keväänä. Tämän päälle tietysti vielä normaali valitustie ensin pari vuotta hovissa ja kolme vuotta Korkeimmassa oikeudessa, mutta ei mennä nyt siihen.

Miten on mahdollista, oikein ja kohtuullista, että tällaiseen asiaan saadaan selvyys puolentoista vuoden kuluttua siitä kun epäilty rötös on tapahtunut?

Mitä ihmettä tässä on oikein tutkittu? Juttu on näin maallikon vinkkelistä sangen suoraviivainen: on Johanna Korhosen kertomus tapahtumista ja käydyistä keskusteluista, ja on Laama-Median suurvisiirien ja todennäköisesti Lapin kansan päätoimittajan kuuleminen. Jos jossain keskusteluissa on ollut paikalla sihteerikkö kirjurina, häntäkin pitänee kuulla ja lukea nuo pöytäkirjat. Miten ihmeessä tämä voi kestää kuukausitolkulla?

Kuultavia ihmisiä on noin viisi, ja luettavia papereita todennäköisesti noin viisi sivua. Mitään salapoliisintyötä, asiantuntijalausuntoja ja laboratoriotuloksia ei tarvita, kuten ei myöskään tarvitse kuulustella suurta joukkoa silminnäkijöitä ja epäiltyjä. Mikään tietooni tullut ei myöskään kerro, että joku tuosta viisikosta olisi tehnyt katoamistempun ja hänen saamisensa kuultavaksi Abessiniasta ottaisi aikansa.

Tähän on kulunut vuosi, ja syyttäjä lupaa ratkaisun lähikuukausina tämän sangen vaatimattomaksi jäävän tutkintamateriaalin pohjalta. Kyseessä on vähempi määrä paperia kuin mitä Otaniemen satunnainen fuksi joutuu lukemaan ensimmäiseen tenttiinsä, ja hän selviää tästä urakasta kahdessa päivässä hirveässä darrassa kaljanjuomiseen käytetyn fuksisyksyn pohjilta.

Suomessa oikeudenkäyntien kestoja on kritisoitu ja annettu niistä tuomioitakin. Tämä juttu olisi syytä penkoa perin juurin, sillä kun näin simppeli asia saadaan kestämään puolitoista vuotta ja kukaan ei pääse luimimaan vastuusta sillä, että joku on kadonnut, työtä on paljon tai juttu on erityisen kimurantti (tutkinnallisesti, juridisesti asia on kimurantti ainakin näytöllisesti), on nähdäkseni löydettävissä juuri niitä syitä, miksi asiat kestävät Suomen oikeusjärjestelmässä niin tuhottoman kauan.

Haaskataanko jossain aikaa? Onko joku porras alimiehitetty? Onko vetkuttelusta tullut maan tapa, jossa asiat ovat pinon pohjalla vuoden ennen kuin niihin edes kosketaan, jotta saadaan teeskenneltyä huutavaa resurssipulaa ja urputettua joka paikassa, että tarvitaan lisää määrärahoja? Minä en tiedä, mutta tämä juttu on sellainen, että sen pohjalta tietoa olisi saatavissa.

Eipä taida vain kukaan viitsiä tutkia, sillä establishmentti pitää mielellään omiensa puolta.