Britanniassa päivitellään lapsiperheiden köyhyyttä ja asia on tänään ollut useissakin uutisissa.

Olen lukenut jokusen näitä ja kaikki referoivat samaa jonkun kansalaisjärjestön tekstiä, jossa kerrotaan kolmanneksen lapsista elävän köyhyysrajan alla (perheissä, joissa rahaa jää pakollisten menojen jälkeen alle kymmenen puntaa per henki per päivä).

Yksikään aviisi ei ryhdy sen sijaan pohtimaan syitä tai ratkaisuja muuten kuin toistamalla tuon järjestön "lisää rahaa, perkele" -viestiä. Mutta kun katselin uutisissa mainittuja suurimpien ongelmien alueita, minusta näyttäisi siltä, että pääsemme jälleen maahanmuuttoteemaan, vaikka yksikään lehti ei tätä loikkaa halunnut tehdä. Lontoossa kärjessä tässä epäkunniakkaassa asiassa olivat Bethnal Green ja Bow. Bow on Woolwichin ohella kaupungin Somalimaa, Bethnal Greenissä taas 65% lapsista on bangladeshilaista alkuperää ja hörökorvia vain alle 20%.

Joten nyt näyttäisi olevan lehdessä ja virallisessa propagandassa olemattoman tiikerinloikan paikka, ja hiukan hatarista lähtökohdista pitää päätellä, että lapsiperheet elävät suuressa köyhyydessä niillä alueilla, joissa on persköyhistä maista tulleiden maahanmuuttajien suurperheitä enemmän kuin muualla. En viitsi nähdä vaivaa aukottoman päättelyketjun rakentamiseksi, koska väite kuulostaa minusta uskottavalta ilmankin ja ne, joiden ideologiaan tämä ei sovi, eivät usko asiaa, vaikka Ukko Ylijumala olisi hakannut totuuden vasaralla, taltalla ja naskalilla Ylämaan graniitista tehtyyn obeliskiin.

Onko vanhemmilla mitään vastuuta lapsiensa toimeentulosta vai onko tämä vastuu yhteiskunnalla? Tai voidaanko ilman rotuajalostavan kätyrinatsin leimaa toivoa vanhemmilta minkäännäköistä perhesuunnittelua tilanteessa, jossa töitä ei ole ja rahat eivät riitä viiden edellisenkään lapsen elättämiseen? Tietysti vapaassa yhteiskunnassa on mahdotonta kieltää ketään lisääntymästä, mutta onko vain yhteiskunta täysin mätä ja väärässä jos perheet paisuvat kuin pullataikina ja rahat eivät riittäisi yhdenkään lapsen elättämiseen?

Ja onko yhteiskunnan velvollisuus edelleenkin ottaa maailman köyhistä ja ankeista paikoista satoja tuhansia ihmisiä vuosittain elätettäviksi, kun palkinto tästä hyvästä työstä on mussutus siitä, että näiden ihmisten suurperhevisioita tuetaan aivan liian vähän ja Britannia on nyt tiellä kadotukseen ja ajatelkaa lapsiamme.

Sillä ongelma on Britanniassa kuten kaikkialla muuallakin lännessä se, että väärät ihmiset lisääntyvät. Lisääntyminen on rivakka kansanhuvi huonosti pärjäävien maahanmuuttajien keskuudessa, ja valtaväestöstäkin lisääntyy ongelmainen väki huomattavasti rivakammin kuin ongelmaton. Jos asiaa miettii rodunjalostukselliselta kannalta, geeniperimä ei siitä parane, että fiksut ja lahjakkaat puurtavat niska limassa elättääkseen tyhmemmät eivätkä yksinkertaisesti ehdi lisääntyä kuin yhden lapsen verran jos sitäkään, ja ne, joiden geenit eivät ole oikeita läntisessä yhteiskunnassa selviämiseksi omin avuin, lisääntyvät kolmen tai seitsemän lapsen verran.

Fiksut ja ahkerat taas eivät ehdi pahemmin lisääntyä, koska heille kyse on suuresta taloudellisesta uhrauksesta. He elättävät jo nyt nuo työvoiman ulkopuolella olevien suurperheet, ja mitä enemmän näitä perheitä tuetaan, sitä enemmän rahaa on raastettava pärjäävän jengin selkänahasta. Kun maksaa Lontoossa itse asumisensa, liikkumisensa, päivähoitonsa ja koulutuksen paikassa, jossa oppilaiden äidinkieli on englanti, yksikin lapsi maksaa mahdottomia summia. Sen jälkeen mahdollisuus synnyttää toinen on rajallinen, koska kaikki raha kuluu sen ensimmäisen elättämiseen.

Kyllähän tässä ongelma on. Mutta ongelma ei ole se, että lapsiperheitä tuetaan rahallisesti liian vähän vaan se, että verorahoitteiset palvelut ovat sössiytyneet melkein kaikkialla kun julkista palvelua käyttävistä lapsista 80% ei puhu maan valtakieltä äidinkielenään pakottaen vanhemmat maksamaan ensin veroina julkisen palvelun ja sen päälle vielä yksityisen palvelun omalle lapselleen. Ja se, että verot vievät ylemmän keskiluokan tuloista liikaa sitoen käytännössä heidätkin turpeeseen. Ja se, että maahanmuutto kehitysmaista ei tuo tarvittua työvoimaa vaan nopeasti lisääntyviä elättejä, ja tälle ei kukaan tunnu voivan tehdä mitään jos ei halua saada natsin polttomerkkiä otsaansa.

Itävalta teki sen taas.

Huolimatta Jörg Haiderin aiheuttamasta EU-mykkäkoulusta itävaltalaiset epatot eivät mitenkään opi äänestämään demareita tai maltillista oikeistoa. Erinäköiset “laitaoikeistoksi” Hesarin kutsumat pääosin ei maahanmuutolle -teemalla kampanjoineet puolueet porskuttavat jälleen ja perinteinen establishmentti rämpii.

Suhtautumisessa kuvaavaa on Helsingin Sanomien gallup-kysely, jossa kysytään, pelottaako tällaisten puolueiden nousu. Vastauksissa ei ole mitään kiinnostavaa mutta kysymyksenasettelussa on.

Minulle on aina uskoteltu kansanvallan ja edustuksellisen demokratian tarkoittavan sitä, että puolueita voi perustaa ja asiaansa ajaa ja vaalikarja voi sitten päättää ketä äänestää. Ilmeisesti kansanvalta EU:ssa tarkoittaa kuitenkin lähinnä sitä, että kansalla kuuluu olla oikeus äänestää vanhan komennon ja perinteisen poliittisen establishmentin puolesta, muiden asioiden äänestäminen saattaa jopa olla pelottavaa ja jos ei ole, pelkoa kuuluu lietsoa perinteistä vallankahvaa lähellä olevassa mediassa.

Ja tämä klikki sitten kävi paheksumassa viikonloppuna vaaleja Valko-Venäjällä kun siellä ei saanut harata vallankahvaa vastaan. Valko-Venäjän systeemi on tietyllä tapaa jopa rehellinen, koska se sementoi vanhan komennon jatkuvuuden täysin avoimesti.

Jos uudet puolueet nousevat tyhjästä ja keräävät yhdessä itselleen parlamentin suurimman ryhmän statuksen, meidän ei kuulu olla peloissamme, vaan kuunnella, mitä nämä ihmiset oikein tahtoivat vaaleissa sanoa. Mutta koska sodanjälkeisessä Euroopassa on pääosin eletty konsensuspolitiikan aikaa, jossa vakiintunut vallankahva pyörittää juttuja mielensä mukaan ja kansalle annetaan vain näennäinen mahdollisuus vaikuttaa kun valittavissa on vain erivärisiä sosialisteja, tämä 60 vuotta rakennettu establishmentti on jo ehtinyt parissa sukupolvessa kuvitella muuttuneensa perintöaateliksi.

Jos vaalitulos sivuutetaan, se on vieläkin selkeämpi seuraavissa vaaleissa. Kunnes sen sivuuttaminen ei enää onnistu mitenkään.

Ymmärtäisin, että meidän pelkotilojamme kysyttäisiin, jos jossain paikassa kolmasosa jengistä olisi käynyt viettämässä kristalliyötä tai pitkittämässä yötään puukoilla. Mutta jos vanhalle komennolle löytyy haastaja poliittisen järjestelmän ja parlamentarismin keinoin, silloin meidän ei tarvitse pelätä mitään.

Paitsi tietysti jos pelkäämme sitä, että äänestäjillä onkin jotain valtaa.

... ja miksei muuallakin.

Vaalit lähestyvät ja limboja kuullaan muiltakin kuin Pekkariselta. Vasemmistoliiton Korhonen vaatii maakuntiin uusia valtionyhtiöitä. Minulla ei sinänsä ole mitään valtiollista yritystoimintaa vastaan kun puhutaan infrastruktuurista ja luonnollisista monopoleista. Tai tilanteista, joissa yksityiset yritykset eivät halua enää jotain palvelua järjestää huolimatta siitä, että sille on kysyntää.

Mutta vaikea kuvitella, että kun infrastruktuuri on myyty polkuhintaan ruotsalaisille, meillä olisi mitään uutta toimintaa, joka vaatisi valtionyhtiön perustamista. Mistä Korhonen meinaa nämä firmansa loihtia? Ei mistään, mutta ei kai sillä niin väliksikään.

Rakennemuutosalueiden pitäisi sen sijaan herättää keskustelemaan siitä, miksi yrittäjyys ei ole monelle realistinen vaihtoehto. Korhonen näkee mielessään valtiojohtoisen jättiläiskonglomeraatin, joka hyökkää työllistämään pois potkittuja. Ei tällainen mitään bisnestä varmastikaan olisi vaan lähinnä Valtion Suojatyövirasto. Sen sijaan yritys, joka tekee jotakin, jota joku haluaa ostaa, on kokonaan eri asia. Yritykset voivat olla ja todennäköisesti ovatkin aika pieniä, mutta jos niitä on paljon, töitä riittää mukavasti.

Logistiikkakaan ei ole ongelma, sillä tavara kulkee Kajaanista saksalaiselle ostajalle oleellisesti samassa ajassa kuin se kulkee saksalaisestakin pajasta. Tietysti maakuntiin voi olla hankalaa sijoittaa firmoja, jotka vaativat paikan päällä asiakaspalvelua, mutta ei sitten mietitä niitä firmoja vaan jotain muita. Genelecin kaiuttimetkin myyvät ympäri maailmaa vaikka ne tehdään jossain pimeimmässä Savossa.

Suomessa perustavaa laatua oleva ongelma niin kehitysalueilla kuin kasvukeskuksissakin on se, että yrittäminen on tehty liian riskaabeliksi ja kun pääomamarkkinat ovat kehittymättömät, rahoitusta ei saa ilman henkilökohtaista takausta mistään mitään starttirahoja kummempia summia. Harva viitsii hommaan ryhtyä vaikka olisi idea ja ympärillä koulutettua työvoimaa tyhjän panttina juomassa keskiolutta.

Sen sijaan, että haikaillaan monoliittisia valtionyhtiöitä, pitäisi miettiä, miten valtion rahalla paikataan sitä aukkoa, joka yksityisillä pääomamarkkinoilla on. Kun kerran riskirahoittajia ei tahdo löytyä, miksei valtio voi ruveta sellaiseksi jokseenkin normaalin pääomasijoitustoiminnan ehdoilla? Hyvä idea saa rahaa huomattavasti enemmän kuin mitä pienet apurahapaketit ovat ja jos joku tarvitsee miljoonia ja idea vaikuttaa hyvältä, siitä sitten vain. Toisaalta sijoituksen tekevä valtio ottaa sitten osuuden firmasta, jonka se voi myydä jos se kukoistaa saaden sieltä rahansa pois, nostaa osinkoja, saattaa vaatia lainamuotoiselle suoritteelle korkoja ja lyhennyksiä jne. Tällainen systeemi ei edes välttämättä maksa kauheasti, koska hyvistä firmoista raha tulee takaisin moninkertaisesti.

Toisekseen, pitäisi poistaa mahdollisuuskin pantata asuntonsa yrityksensä rahoittamiseksi. Henkilökohtainen vastuu firman veloista voi ulottua kaikkeen muuhun muttei asuntoon. Pankit tietysti mussuttavat, mutta niinhän ne aina mussuttavat jos joku meinaa tuoda niiden bisneksiin liiketoimintariskin eikä ainoastaan riskiä siitä, että pankin johto typeryyksissään ryssii putkan konkurssiin. Mutta jos asunnon vakuudeksi laittamista ei edes teoriassa voisi tehdä, pankit rupeaisivat todennäköisesti nekin olemaan luovempia pienyrityslainoituksessaan.

Kolmanneksi, pitäisi sallia henkilökohtainen konkurssi, jossa kuiville pääsee parissa vuodessa. Henkilökohtaisen konkurssin puute on pelkästään pankkien taseita paikkaava rakennelma. Antamalla niille oikeiden ulosmitata kolmanneksen henkilön tuloista hautaan saakka, muutamassa vuosikymmenessä pankki ehtii mukavasti saamaan omansa pois ja lopulta vielä kuolinpesän, koska velkapääoma kasvaa koko ajan. Jälleen sama tilanne, eli pankin liiketoimintariskiä on lainsäädäntötoimin vähennetty.

Lainsäädännön pitäisi suojata heikompia vahvempien mielivallalta, koska vahvempi voi ilman lainsäädäntöäkin tehdä mitä huvittaa. Yksittäiset ihmiset ja pienyritykset ovat nähdäkseni pankin rinnalla se heikompi ja lainsäädännön pitäisi keskittyä heihin eikä heidän potkimiseensa.

Aika monessa tapauksessa kun ei puhuta yrityksestä, joka vain myy yrittäjänsä työtä ja joka ei ole käytännön vaihtoehto työttömyysalueilla kun oman alueen väellä ei ole rahaa mitään ostaa, tarvitaan pääomaa, jotta saa rakennetuksi tuotteen ja markkinoitua sitä sen verran, että saa kassavirtaa. Nyt tätä ei voi tehdä ilman hirveää henkilökohtaista riskiä. Jos halutaan edistää dynaamista pienyrittäjyyttä ympäri Suomea eikä vain monoliittista valtiojohtoista savupiipputeollisuutta, tälle asialle pitäisi tehdä jotakin.

Mutta eipä vain tehdä, ilmeisesti poliitikot saavat vaaliavustussuojelurahansa ajallaan.

Pekkarinen vastustaa aika yllätyksettömästi “asutuksen, palvelujen ja työpaikkojen keskittämistä”, koska siten hiilidioksidipäästöt kasvavat ja tulee kadotus ja heinäsirkkalaumoja.

Kepulaispoliitikolta tämä ei ole kovin yllättävä avaus, mutta uutta on se, että nyt kuulemma haja-asutus jo torjuu ilmastonmuutostakin parhaiten. Tietysti työpaikkojen ja palvelujen keskittäminen kaupunkeihin tuo lisää hiilidioksidipäästöjä jos kuvitellaan ihmisten edelleen asuvan työttömyydestä kärsivällä maaseudulla sen sijaan, että he lopulta muuttavat kasvukeskusten lähistölle.

Kaupunkimainen asuminen on hiilidioksidipäästöjä ajatellen ylivertainen vaihtoehto. Ymmärrän, etteivät kaikki halua asua kaupungissa ja Helsingin herrat nyt ainakin riistävät leivän kehitysalueilla asuvien suista, mutta se on eri asia. Kohtuullisen tiiviit kaupunkirakenteet, joissa palvelut ja työpaikat ovat lyhyen matkan päässä, sekä rivi- ja kerrostaloasuminen ovat energiatehokkaampi ratkaisu kuin sinne tänne ripoteltu asutus, jossa kävelymatkan päässä ei ole edes kauppaa.

Pekkarisen visio on tietysti kepulaisuutta aidoimmillaan, koska puolueen kannatus on maaseudulla. Tämä kertoo kuitenkin erinomaisesti siitä, kuinka ilmastonmuutosagendalla voi näemmä perustella aivan mitä hyvänsä, koska siinä ei tarvitse olla totuutta edes siteeksi.

Minusta ilmastonmuutosta torjuttaisiin parhaiten antamalla minulle tuollainen parisataa miljoonaa.

... on 24-vuotias Glenrothes. Jos pitää speyside-viskien makeudesta, tämä on loistava valinta eikä edes erityisen kallis. 24-vuotiaan saa Heathrowlta 35 punnalla ja Milroysissä hinta on noin 42.

Itse juon speysidejä lähinnä kevyinä kesäjuomina, ja nyt viimeisiä viedään. Talvella lämmittää paljon mukavammin viski jostain saaristosta, kuten vaikkapa Caol Ila tai Highland park.

Jussi Pajunen loihe nykyisestä Kaupungin taloudellisesta tilanteeasta lausumaan:

“Perstuntumalla pitää elää”.

Tämä syvällinen talouspoliittinen näkemys vetoaa minuun kovin.

Saarnamies Kokoomuksesta uskaltaa ääneen tunnustaa, ettei hänellä ole aavistustakaan. Ei minullakaan enää ole. Ja minä en sentään ole Kokoomuksen politrukki vaan itseoppinut rahoitusalan ja kaikkien muidenkin alojen erityisasiantuntija.

Kouluammuskelujen jälkeen on ehkä syytä miettiä myös, mikä on mennyt pieleen. Kaikkia hullujen tekosia ei tietysti voi eikä kuulukaan voida ennaltaehkäistä, mutta asiaa voi kuitenkin miettiä.

Pienen miettimisen jälkeen tekisi melkeinpä mieli väittää, että nykyinen koululaitos sekä sen (mielen)terveysväki eivät osaa kunnolla tunnistaa poikien ongelmia. Tyttöjen ongelmia on rummutettu niin kauan kuin minä muistan ja nimenomaan niitä on pidetty oikeina ongelmina, kun taas poikien ongelmiin suhtaudutaan lähinnä “no nuoret miehet nyt vain ovat sellaisia ja kai ne siitä paranevat” -olankohautuksella.

Tyypillisiä tyttöjen ongelmia kuten ulkonäkökomplekseja, syömishäiriöitä, itsensä viiltelyä jne. onnistutaan nykyään jopa tunnistamaan, ehkä lähinnä siksi, että nämä ongelmat saavat sangen pian myös ulkoisen manifestaation eikä tarvita kovinkaan kummoisia hoksottimia sen oivaltamiseksi, että joku on vialla. Ja kun tämä tiedetään, syyn etsiminen helpottuu kun sitä tiedetään etsiä. Tämä on tietysti hyvä asia, mutta ainakin minä olen nähnyt uutisia, joissa kerrotaan tytöistä X% ja pojista Y% kärsivän jonkunlaisista mielenterveyshäiriöistä, ja Y oli selvästi pienempi luku kuin X.

Pitääkö tämä paikkansa? Se voi hyvin pitää, mutta yksi mahdollisuus on se, että poikien ongelmia ei yksinkertaisesti huomata samalla tavalla kuin tyttöjen. Jos asiaa selvitetään tilastomenetelmällä kouluterveyspalvelujen käyttäjämääriä vertaamalla, tulos saattaa mennä pieleen, jos esimerkiksi tytöt ylipäätään osavat käydä aktiivisemmin itse hakemassa apua johonkin. Jos taas asiaa selvitetään gallup-kyselyllä, tässäkin on ainakin mahdollisuuksien rajoissa, että tytöt uskaltavat tunnustaa olevansa trendikkäästi masentuneita kun taas pojat eivät joko edes tunnista ongelmaansa tai ainakaan eivät uskalla sitä tunnustaa, koska sellaisen tunnustaminen olisi merkki jostain heikkoudesta tms. joka ei ole sopivaa.

En tiedä ovatko tällaiset asiat merkittäviä vai onko tulos oikea. Puusta katsoen tuntuu kuitenkin siltä, että nykyinen ennaltaehkäisevä tai aikaisessa vaiheessa asioihin puuttumaan pyrkivä apu huomaa vain päivänselvät tapaukset sukupuoleen katsomatta. Avoimen väkivaltaisten tai päihdeongelmaisten poikien ongelmat huomataan kuten myös tyttöjen syömishäiriöt. Mutta ne, joiden ulkoinen julkisivu on täysin kunnossa, jäävät helposti piiloon.

Tässä taas näyttäisi olevan ongelma näiden kouluräiskijöiden kanssa. He ovat saaneet voida pahoin kenties vuosikymmenen tai enemmänkin ilman, että kukaan on huomannut asiaa. Ja sitten kun korkki lähtee, se lähtee kunnolla ja lentää kauaksi.

Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? En tunne asiaa ja tämä kirjoitus on puhtaan spekulatiivinen eikä ole ammennettu mistään viisauden pohjattomasta kaivosta. Aikuisten maailmassa tarvittaisiin ainakin reipas asennemuutos. Nykyisin yksi jos toinenkin asia lähtee siitä aksiooman tasoisesta perusolettamasta, että pojilla on helppoa ja tytöillä on vaikeaa, koska tämä on miesten maailma ja tytöillä on ulkonäköpaineita ja pojat kohtelevat tyttöjä kaltoin. Näin on varmasti ollut, mutta onko enää?

Minusta kaikkialla muualla paitsi pörssiyritysten ylimmässä johdossa olemme siirtyneet naisten juttujen ympärillä pyörivään maailmaan. Teinitytöt opettelevat Oikean Asenteen Cosmopolitanista, ja kaikennäköinen nuorisolle suunnattu valistus lähtee pohjaolettamasta, että poikien seksuaalisuudessa on jotain pahaa ja likaista, sekä ylipäätään mystifioidaan tyttöjen ja poikien välisiä suhteita. Tämä tuottaa tuloksena täysin pihalla tosielämästä olevia poikia eikä sitä oikein huomata mitenkään.

Pojille tyrkytetään edelleen mielikuvaa siitä, että heidän kuuluu olla ahkeria pikku työmuurahaisia ja kouluttaa itsensä ammattiin, jotta he voivat elättää perheensä. Tämä ei ole riittänyt enää miesmuistiin ihmissuhdepelissä pärjäämiseen kun siellä pärjäävät vain alfaurokset, tuloksena on helposti iso joukko poikia, jotka eivät oikein tunnu pärjäävän missään. Koulut eivät pahemmin iske kautta kiinnosta, ihmissuhdeasioissa heitä ei noteeraa kukaan. Kun toisaalta miesten menestyneisyys niin töissä, naisten naurattamisessa kuin potkupallokentälläkin on edelleen jonkunnäköinen aksiooman kaltainen odotusarvo, tähän menestykseen kykenemätön saattaa joko ryhtyä häpeämään itseään tai täyttämään itseään vihalla sitä maailmaa kohtaan, joka ei tarjoa hänelle mitään muuta kuin syyllisyyden siitä, että tytöillä on niin vaikeaa.

Ei asia mikään erityisen helppo ole, koska kulttuurin muutos tarvittaisiin niin toivottoman monessa paikassa. Pitäisi jotenkin purkaa oletusarvo yhdestä ainoasta oikeasta miehen mallista. Toisaalta pitäisi tunnustaa, että nykyisin nuoret miehet ovat enemmän pihalla kuin nuoret naiset, vaikka pörssiyritysten johtajissa onkin selvästi enemmän miehiä, mitä faktoidia meille toistetaan aina kun puhutaan jotain tasa-arvosta tai sukupuolieroista. Cosmopolitan-maailman näkyminen nuorten naisten käytöksessä ja viihteessä saa helposti muutenkin hiukan hukassa olevan nuoren miehen tuntemaan itsensä maailmassa lähinnä koomiseksi sivuhahmoksi.

Ja kun hiljainen syrjäänvetäytyminen ja itsensä täyttäminen vihalla ei näy päällepäin mitenkään paitsi jos henkilö on tunari, tuloksena on kaikkein pahin mahdollinen yhtälö, eli riittävän fiksut saavat muuttua vihaisiksi ilman, että kukaan huomaa. Fiksuilla taas on lahjoja toteuttaa vaikka minkälaisia tihutöitä ja jälki on paljon rumempaa kuin silloin, jos vihaiset ihmiset olisivat tyhmiä kuin saappaat.

Tänään oli taas visa pubissa.

Jos paikalla ei olisi ollut Alexia tunnistamassa paikallisten suklaapatukoiden kääreistä skannattuja yksityiskohtakuvia, tuloksena olisi ollut huono sijoitus. Hänen kontribuutionsa oli ensiarvoisen tärkeä monissa muissakin kysymyksissä.

Sen sijaan sain pienen purskauksen mielikyvää parista kysymyksestä, jotka hänen olisi pitänyt alkuasukkaana tietää. Meidän joukkueemme murheen alho oli osio, jossa oli aiheena jonkun sortin romantiikka ja siellä kyseltiin jotain ylimuistoisien aikojen leffapareja, kutumusiikin esittäjiä ja Casanovan etunimiä.

Siellä kuitenkin kysyttiin, kenen Englannin kuninkaan rakastajatar oli Nell Gwynn, ja minä tiesin sen. Kuten myös sen, minä vuonna Edvard VIII luopui Pomon hommasta voidakseen mennä naimisiin silloisen rakastajattarensa Wallis Simpsonin kanssa.

Neljäs sija joukkueella yksi hörökorva ja neljä suomalaista vätystä oli aivan tyydyttävä tulos, vaikkakin teimme virheitä sangen alkeellisissa asioissa kuten siinä, mikä on maailman kuumin manner. Emmekä tienneet edes, montako siipeä on kärpäsellä, koska oikea vastaus oli kuulemma nolla, johon tulokseen en tosin tutkivan journalismin keinoinkaan pääse. Mutta ei se ollut pisteistä kiinni, eli yksi sinne tänne.

Kahden viikon päästä uudelleen.

Mutta nyt sitten päivän kohu-uutisen kimppuun.

Kuvio on mennyt jokseenkin odotetusti tähän saakka. Poliisia syytetään kun se ei tehnyt mitään ennakkoon, Vanhanen pyytää anteeksi kaikilta, joka paikka täytetään kriisiavulla ja muulla puoskaroinnilla ja kohta puhutaan videopelien, internetin ja elokuvien nuorisomme sielua mädättävästä vaikutuksesta. Seuraava askel on todeta nuorten miesten olevan riskiryhmää, joten heitä nyt varmaan pitää kytätä ja holhota hieman enemmän. Sen jälkeen kielletään jotakin.

Vapaassa yhteiskunnassa tällaista sattuu aina toisinaan eikä nähdäkseni ole mitään suurta tarvetta yrittää miettiä toimenpiteitä hullujen tekojen estämiseksi, koska käytännössä sellaisia ei voida keksiä.

Voimme kuitenkin miettiä, mistä tällaiset teot juontavat juurensa. Asian ymmärtäminen ei johda parannukseen, mutta se auttaa meitä näkemään perättömyydet. Huuhaata on se, että nuoret miehet ovat piileviä väkivaltarikollisia kuten myös se, että internet johtaa nuorisomme kadotukseen, koulukotiin ja vittuun.

Tällaiset teot ovat yksi ilmentymä yhteiskunnan viihteellistymisestä. Tämä shöy on ollut omaisille ja asianosaisille karmea tapahtuma, mutta kaikille muille se on lähinnä viihdettä, jossa tapahtumien kehitystä seurataan aktiivisesti ja asiasta keskustellaan kaikkialla. Silloin kun minä olin nuori, ihmisiä, joille “päivä julkisuudessa” oli elämän keskeinen tavoite, oli vähän. Nyt heitä on paljon enemmän.

Kun erinäköisiä kanavia on tullut lisää kuten myös julkisuuteen pyrkiviä, ääripäät alkavat korostua. Aikaisemmin ei tarvinnut hirveästi poiketa massasta niin hyvässä kuin pahassakaan päässä, ja huomio oli taattu. Oikeastaan jos se, että ylipäätään lähti tavoittelemaan julkisuutta, riitti vielä johonkin 80-luvun alkuun saakka olemaan siinä määrin erikoinen asia, että se toi huomiota itsessään.

Nyt on toisin. Päästäkseen lahjoillaan positiiviseen julkisuuteen, pitää olla jossain asiassa tosi hyvä, koska hieman keskinkertaista parempia tyrkkyjä on pilvin pimein. Kun tämä tie on useimmilta lahjojen puutteen takia tukossa, suosittua on nolouteen perustuva julkisuus, mikä ruokkii kaikennäköistä tosi-tv:tä. Nyt päivä julkisuudessa on taattu kun saa tungettua itsensä johonkin tv-ohjelmaan näyttämään tissejään tai paneskelemaan peiton alla tai sanomaan monta kertaa vittu. Mitä enemmän itseään nolaa (minun vinkkelistäni), sitä kauemmin julkisuus kestää, ja sitä tavoitellaan aktiivisesti.

Kolmas tie julkisuuteen on tehdä jotain pahaa, ja tämän tien valitsevat ne, joilla ei ole lahjoja ja joiden itsetunto on normaali eikä näin mahdollista tosi-tv-nolojulkisuutta. Ne ajat, jolloin päivä julkisuutta tuli puhkaisemalla poliisiauton renkaat, ovat takana päin. Jos tämä heebo olisi ottanut pyssyn ja mennyt koulun katolle ja räiskinyt ilmaan ja uhannut tappaa kaikki, asia olisi julkistettu pikku-uutisena ilman tekijän nimeä ja kuvaa. Jos joku olisi ottanut pyssyn ja tappanut yhden ihmisen ja sen jälkeen itsensä, tulos olisi ollut sama.

Useiden ihmisten tappaminen koulussa ylittää edelleen uutiskynnyksen ympäri maailmaa, joten päivä julkisuudessa on tällä tavoin taattu. Pelkään pahoin, että joskus tämäkään ei enää ole pikkuilmoitusta suurempi asia, jonka jälkeen pitää tehdä jotakin vielä isompaa ja verisempää ennen kuin pääsee päivän tähdeksi.

Kun ongelmaa ei haluta nähdä julkisuudenkipeytenä vaan ilkeämielisenä metallimusiikin ystävien ja räiskintäpelien pelaajien salaliittona, tuloksena on jotain toimenpiteitä, jotka eivät auta mitään mutta kyrsivät ajattelevia ihmisiä. Harva kuitenkin näkee, että tällainen silmitön väkivalta on toinen puoli siitä kolikosta, jonka toisella puolella lukee Big brother ja syrjään on kaiverrettu Idols.

Sama sirkus, eri liput.

Ennen kuin sanon yhtään mitään Pohjanmaan ammuskelusta, kirjoitan sanasen asiasta, jossa ollaan edelleen täysin hukassa.

EU sääntelee nyt kaikennäköisiä hintakattoja kännykkäroamingille, koska operaattorit rahastavat iillä älyttömiä summia. Ajatus on sinänsä oikean suuntainen, eli kun oligopoli ei tunnu tekevän itse mitään, motivoidaan hiukan.

Virhe tehdään kuitenkin siinä, että nysvätään yksikköhintojen kimpussa.

Tämä tie on hölmö, koska ongelma ei tällä hetkellä ole kuluttajalle se, maksaako joku juttu 15 vai 12 senttiä. Ongelma on se, että kuluttajille myydään nykyään kaikkialla paketteja, joihin kuuluu puheaikaa ja tekstiviestejä ja dataa, mutta nämä paketit yritetään vesittää mahdollisimman käyttökelvottomiksi rajoittamalla ne kotimaan liikenteeseen ja sulkemalla puheluissa lisäksi 03-yritysnumerot kokonaan palvelun ulkopuolelle.

Näin ollen ainoa tarvittava säännös olisi se, että pakettien kuuluu olla voimassa kaikkialla ja rahasta aletaan puhua vasta kun paketti on käytetty loppuun. Operaattoreille voi antaa siirtymäajan säännökseksi sen, että ulkomaankäytössä puheaikaa saa kulua 1,5* -kertoimella ja tekstiviestejä 2*. Yritysnumeroihin soittamisen pitäisi kuulua pakettiin sellaisenaan.

Nykymalli, jossa myydään tarpeettomia paketteja, on harhaanjohtava. Nysväämällä senttien kanssa ongelmaan ei puututa, koska ongelma ei ole viestin hinta ulkomailla vaan se, että asiakkaille pakkomyydään satoja tai tuhansia minuutteja puheaikaa, jota ei voi käyttää oikein mihinkään.

Operaattorit tietysti huutavat kuin hinaajat, koska niille ulkomaanliikenne on lypsylehmä vaikkei siinä ole kaksisiakaan lisäkustannuksia kotimaanliikenteeseen verrattuna, mutta nähdäkseni ei ole mitenkään kohtuutonta yhdistää EU-alueen liikennehinnoittelua kun sama on kyetty tekemään postinkin tapauksessa, jossa sentään kirjeen kuljettaminen Helsingistä Maltalle maksaa huomattavasti enemmän kuin sen kuljettaminen Helsingistä Espooseen.

Matti Vanhanen haluaisi muuttaa äänestyskäytäntöä siten, että ennakkoäänestysten tulokset julkistettaisiin päivittäin eikä vasta äänestyksen päätyttyä.

Näin kuulemma äänestysvilkkaus kasvaisi ja politiikan kiinnostavuus nousisi. Näin voi tietysti olla, mutta huomiotta on maagisesti jäänyt se, että ennakkoon äänestäminen on erityisesti suurten kaupunkien huvi.

Näin ollen vaarana on se, että kun kaupunkilaispuolueet rynnivät ennakkoäänestyksessä ja kepu rämpii kun tarkoitus on äänestää vasta vaalipäivänä, nimenomaan kepulaiset innostuvat käymään uurnilla sankoin joukoin vaalitappion torjumiseksi, ja kaupunkilaiset taas laiskistuvat, koska luvut näyttävät jo nyt niin selviltä.

Kun gallupeillakin on tutkittu olevan vaikutusta ihmisten äänestyskäyttäytymiseen, tuntuu hölmöltä julkistaa varsinaisia tuloksia päivittäin. Sen jälkeen puolueiden täytyy ruveta taktikoimaan myös sillä, miten senhetkistä tulosta selitetään ja miten motivoidaan omat käymään ääänestämässä vielä jatkossakin. Kun vaalien alla ennakkoäänestyksen kuluessa pohditaan vain tuloksia eikä puolueiden ajamaa politiikkaa, tuloksena on vain tylsämielinen tosi-tv:tä läheltä liippaava shöy, jossa joka ilta kello seitsemän kuullaan kymmenen puoluejohtajan käsitykset päivän tuloksesta ja sen jälkeen kansa saa taas äänestää ja töllössä puhutaan samat jutut uudelleen.

Lehdessä oli tänään jotain juttua Suomen imagosta maailmalla.

Tai siis oikeammin oli vertailtu useita maita ja pistetty ne haastattelututkimuksessa järjestykseen. Ihan mielenkiintoinen tulos, mutta todennäköisesti tästä tehdään vääriä johtopäätöksiä.

Tuloksena lienee jotain itseruoskintaa, mutta aika vähän mitään kovin rakentavaa. Käytännössä sellaiset maat pärjäsivät hyvin, jotka ovat maailmalla tuttuja. Tutuksi tulemisessa taas auttaa moni asia, jotka Suomelta luontaisesti puuttuvat, kuten paljon väkeä tai luonto, joka on maailmankuulu tv:n kautta.

Sen sijaan tästä voisi nähdä, että kulttuuriviennillä on arvoa, ja siinä Suomi ei perinteisesti ole koskaan ollut kovin kaksinen ja koko asiaan ei ole Suomessa pahemmin panostettu. Olisi ehkä syytä, koska kulttuurin vieminen on rahakasta bisnestä sellaisessakin maassa, jossa resursseista on pulaa. Aineeton hyödyke liikkuu ja käy kaupaksi helpommin kuin sellu, mutta sen tekeminen ja jalostaminen vientikuntoon tarvitsee erilaisia asioita kuin sellubisnes, ja tätä ehkä Suomessa ei niin paljon ymmärretä kuin pitäisi.

Sinänsä on tietysti täysin yhdentekevää, onko Suomi tunnettu vai tuntematon, koska tuttuuden mukana tulee myös ei-toivottavia asioita kuten vaikkapa pakolaisvirtoja, kansainvälistä rikollisuutta ja sensellaisia asioita. Jotenkin en taida olla suuresti huolestunut, että Suomen imago on muita Euroopan maita heikompi erityisesti Afrikassa.

Viikonlopun uutinen on se, että Thabo Mbeki savustettiin ulos presidentin paikalta.

Vaikea sanoa, mitä siitä seuraa. Mbeki oli Moskovan kasvatteja, vaikka vasemmistonäennäisintelligentsia onkin pitänyt häntä thatcherismin kannattajana. Muutos on edessä joka tapauksessa. Seuraajaksi todennäköisesti ensi vuonna nouseva Zuma on vasemmistopopulismiin vinksallaan, ja tässä asetelmassa on aina vaarana Zimbabwen tie. Jos taas ANC hajoaa, asetelma muuttuu sitäkin kautta, koska nyt ANC on kannatukseltaan ylivoimainen ja muilla ei ole mahdollisuuksia. Jos ANC hajoaa kahteen tasavahvaan leiriin, tuloksena on aito monipuoluevalta, jossa hallituskokoonpanot joudutaan neuvottelemaan ohjelmakysymysten pohjalta sen sijaan, että yhden puolueen sisäpiiri tekee mitä lystää.

Suomalaisen vinkkelistä asia on tietysti aika marginaalinen. Mutta Afrikka kaipaisi kipeästi vakautta ja edes jonkunlaista demokratiaa. Etelä-Afrikalla on taloudellisia resursseja näyttää maanosalle suuntaa, mutta jos vallanvaihto ei suju rauhallisesti, jälki on sotimiseen tarjolla olevista resursseista johtuen aika kamalaa. Mbeki on esikuntineen tehnyt sangen outoa “xhosat ovat jumalan valittu kansa” -politiikkaa, jossa valtaosa mustista on hallinnon vinkkelistä aivan yhtä neekereitä kuin he olivat apartheidinkin aikaan.

Maan valkoiset eivät saa ääntään kuuluviin poliittisessa koneistossa, mutta koska toistaiseksi on onnistuttu laistamaan zimbabwen tie, valkoiset pärjäävät taloudellisesti hyvin ja voivat lähinnä sivuuttaa kaiken hallinnon ja valtiokoneiston kautta tulevan. Mustaa keskiluokkaa on syntynyt rivakasti, mutta köyhillä ei ole edelleenkään mitään. Köyhillä ei ole kuitenkaan mitään edelleenkään, vaikka populistit aloittaisivatkin maan zimbabwesoinnin.

Tässä mielessä aito monipuoluevalta, jossa hallitukset koostuisivat eri kansanryhmien edustajista eikä yhdestaä valtaklikistä, maahan tarvitaan. Valkoisten omaisuutta pitää käytännössä jakaa jotenkin, mutta sitä jaettaessa pitää välttää se tilanne, että valkoiset vain pakkaavat kamansa ja muuttavat muualle. ANC voi kirjoittaa historian uudelleen ja tehdä mustasta miehestä luomakunnan kruunun. Mutta bisnesten pyörittelyssä valkoisia kontakteineen ei pidä kertarysäyksellä sivuuttaa, koska muuten käy kuten kävi zimbabwessa ja kaiken tekeminen pysähtyy kuin seinään osaamisen puutteen takia.

Tätä asiaa on vatvottu siellä täällä enkä ajatellut palata tähän enää kovinkaan usein, mutta menköön nyt vielä tämän kerran.

Nyt nimittäin on kuultu normaali valitus siitä, että markkinatalous ei toimi. Timesin pääkirjoitus parin päivän takaa kirjoitti puolestaan siitä, että nimenomaan kriisi on osoitus siitä, että markkinatalous toimii. Ongelmayritykset ajautuvat nurin ja omistajat menettävät rahansa. Pankkien toimiva johto on potkittu pois. Hyvässä kunnossa olevat pankit ostavat pilkkahintaan kilpailijoitaan ja nurkkaavat markkinat seuraavaa nousukautta ajatellen.

Vasemmiston suunnasta niin USA:ssa kuin Englannissakin on kuultu tavanomainen valitus siitä, ettei tällaisia bisneksiä saa jättää yksityisten vastuulle vaan yhteiskunnan sääntelyä tarvitaan. Tässä he ovat tavallaan oikeassa, mutta sitten kuitenkin menee hiukan pieleen. Pankkibisnes ei ole aikoihin ollut vapaata vaan sitä säännellään ja sitä valvotaan. Pankkivalvonta ja keskuspankkitoiminta ovat nimenomaan valtiollisia keinoja vaikuttaa rahoitusjärjestelmän toimintaan.

Voimme tietysti syyttää pankkiireja siitä, että he ovat olleet ahneita, mutta koska heille maksetaan tästä ahneudesta, syytös haiskahtaa hieman ontolta. Tämänpäiväinen Times kiinnitti huomiota siihen, että vastuussa ovat myös keskuspankit ja pankkivalvojat, sillä ne antoivat kiinteistökuplan rakentua koko vuosituhannen alun eivätkä ne tehneet mitään. Ainakin Englannissa päätös lienee ollut osittain poliittinen, sillä korkotason pompsauttaminen olisi ollut myrkkyä asuntovelallisille, joita on äänestäjäkunnassa liikaa.

Pankkikriisit USA:ssa, Suomessa, Japanissa, Englannissa ja oikeastaan kaikkialla muuallakin tuntuvat aina lähtevän liikkeelle kiinteistömarkkinakuplasta. Tämän kuplan syntymistä voi säännellä korkotasolla ja veroratkaisuilla jo nytkin, eli aseita sinänsä on olemassa. Puuttuu poliittista tahtoa käyttää niitä, koska päätökset yleensä ovat kansalaisen kannalta epämiellyttäviä.

Kirjoitin joku aika sitten siitä, kuinka mennyt kymmenen vuotta on ollut täysin poikkeuksellista aikaa maailman taloushistoriassa kun samaan aikaan ovat osuneet ripeä talouskasvu, halvat raaka-aineiden hinnat, rajusti kohoavat palkat, matalat korot ja laskevat kulutustavaroiden hinnat. Tällä synnytettiin reippaasti lisää rahaa kiertoon ja se päätyi kiinteistömarkkinoille, kuten sillä usein on tapana päätyä. Raha- ja veropolitiikalla on lähinnä ruokittu kasvua eikä hillitty sitä, ja nyt on sitten tuloksena jälleen yhden kuplan puhkeaminen sekä perinteinen syyn kippaaminen pankkiirien niskoille

Tämä kriisi kertoo meille siitä, että pankkivalvontaa on pakko kehittää, ja rahapolitiikan ei saa antaa olla työllisyyspolitiikan väline.

Pankkivalvonnassa tarvitaan ajattelutapamuutos. Nyt valvoja tutkii lähinnä pankkien ilmoituksia omista taseistaan ja riskeistään. Kun subprime-puhalluksessa huonot lainat naamioitiin hyviksi, missään ei näyttänyt olevan riskejä, ja valvoja oli pääosin tyytyväinen. Koska tämä ei ole viimeinen kerta kun monimutkaisilla instrumenteilla onnistutaan naamioimaan paska konvehdiksi, valvontaa pitäisi lähestyä skenaarionäkökulmasta. Jos pankkivalvoja pyytää pankkeja näyttämään, missä heidän kiinteistömarkkinariskinsä on ja mitä sille tapahtuu kun kaiken hinta laskee ympärillä 25%, vastaukset kertovat meille jotakin.

Jos pankki on sen jälkeen ongelmissa järjestämättömien luottojen kanssa ja riskit on asianmukaisesti ilmoitettu, kyseessä on tietoinen riski, jonka pankki saa ottaa. Jos taas vastaukset antavat ynmnärtää, että mitään ongelmia ei olekaan, koska kaikki lainakanta on parasta A-luokkaa, tämän pitäisi soittaa hälytyskelloja, koska se on merkki siitä, että jossain on mätää, joka on maisemoitu. Tässä kohtaa emme vielä tiedä, mikä keino on tällä kertaa keksitty, mutta kun sitä tiedetään tämän perusteella lähteä etsimään, se kyllä löydetään.

Rahapolitiikka taas pitää valjastaa kuplien torjuntaan eikä työvoimapolitiikkaan. Työttömiä meillä on aina riesanamme, joten missä hyvänsä markkinatilanteessa voidaan perustella matalaa korkotasoa työllisyyden parantamisella.

Jostain syystä emme ole vielä nähneet suurtakaan tunnustusten aaltoa, jossa poliitikot ottaisivat vastuunsa kymmenen vuoden virheellisestä politiikasta. Eikä sellaista varmaan nähdäkään, koska pankkiirien syyttäminen on helppoa, ja koska pankkiirit ovat iljettäviä herroja eivätkä mukavia duunarinystävädemareita, heidän syyllisyytensä ei kaipaa edes suurensuuria todisteita tuekseen.

Kepun puoluesihteeri Korhonen on parasta, mitä puolueelle on tapahtunut pitkään aikaan. Aina kun hän avaa suunsa, sieltä pääsee sammakko, ja nämä sammakot nakertavat puolueen kannatusta ainakin kaupungeissa.

Uusin on vaatimus palkka-alesta talousongelmien takia.

Kun ottaa huomioon, että talousongelmat ovat maailmanlaajuisia eikä kyse ole ainoastaan suomalaisen tuotannon kilpailukyvyttömyydestä, keino ei auta mitään vientiyritysten ongelmiin. Toisekseen, tällaisen ehdotuksen tekeminen on Suomen poliittisessa ilmastossa aina ongelmallinen, koska ay-liikkeen asema on se mikä se on.

Suomen ongelma yleisesti ei ole palkkojen suuruus vaan verojen ja sivukulujen korkea osuus, eli ns. verokiila. Eivätkä suomalaiset palkat mitään kovin hulppeita ole. Kun pieniin bruttopalkkoihin yhdistää korkeat verot, kalliin asumisen, kalliin ruuan, kalliin liikkumisen, 20% suomilisän kaikessa kaupassa olevassa tavarassa ja “kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet” -tyyppiset rutiinivalheet, tuloksena on persaukisia kuluttajia, joiden mahdollisuus pyörittää kotimarkkinakysyntää on perin rajallinen.

Tätä tilannetta ei korjata laskemalla palkkoja vaan laskemalla veroja sekä parantamalla kilpailun edellytyksiä, jotta kaupustelumafiat saadaan kyykkyyn myymään kamaa samalla hinnalla kuin sitä saa Saksastakin. Palkankorotuksissa pitää neuvotteluteitse huolehtia siitä, että julkinen sektori ei saa mitään aiheuttaen sen luontaisen supistumisen ja veronalennusvaran myös kunnissa, ja yksityisellä sektorilla palkankorotukset täytyy sitoa tuottavuuden kasvuun eikä hintojen nousuun.

Tältä osin työmarkkinaosapuolten evästäminen on paikallaan, mutta palkkojen laskemisesta puhuminen vain aikaansaa turhanpäiväistä uhoa, ja uhon ja näyttämisen tarpeen olemassaolo puolestaan haittaa vaikeassa tilanteessa tarvittavien luovien järkiratkaisujen syntymistä.

Tänään oli lehdissä, että Nordea on vaivihkaa lisännyt lainaehtoihinsa pykälän, joka antaa oikeuden tarkistaa asuntolainojen korkomarginaaleja ylöspäin, jos pankin taloudellinen tilanne sitä vaatii.

Tällainen ehto on yksikäsitteisesti kohtuuton. Yksityishenkilöiden talletus- ja luottobisneksen osapuolista nimenomaan pankki on se, jonka voimme olettaa olevan raha- ja finanssimarkkinoiden asiantuntija. Tuntuu jokseenkin oudolta, että vastuu pankin taloudellisen tilanteen arvioinnista lykätään asuntovelallisille. He eivät voi edes vaikuttaa pankin taseeseen toisin kuin pankin johto, jonka voidaan katsoa olevan vastuussa alaistensa myöntämien korkojen marginaaleistakin.

Käytännössä tämä ehto tarkoittaa sitä, että pankki voi houkutella asiakkaita näennäisesti halvoilla marginaaleilla. Sen jälkeen se voi ajaa itsensä ahtaalle esimerkiksi maksamalla oman pääomansa ulos osinkoina tai ottamalla älyttömiä riskejä. Tämä oikeuttaa Nordean tapauksessa koronnostoon.

Keskeinen vaikutus tämän pykälän leviämisestä muuallekin on se, ettei pankkeja enää voi kilpailuttaa. Asuntolainat ovat pitkiä, joten hyvän diilin saaminen nyt vaikuttaa asiakkaan rahoihin seuraavat 25 vuotta. Jos markkinoille voi tulla jatkossa kuka hyvänsä hintahäiriköimään ja sen jälkeen kun tulee ongelmia, yksinkertaisesti vetää asiakkaan kannalta hyvät sopimukset vessanpöntöstä alas, koko pankkien kilpailuttamisen ajatuksesta katoaa järki kun hintoja ei voi tosiasiallisesti verrata pitkällä tähtäimellä mitenkään.

Se, että pankit ovat kilpailleet marginaalit naurettavan pieniksi, ei ole asiakkaiden vika vaan pankkien. Ei se ole hölmö joka pyytää, tässäkään asiassa. Jos pankit eivät osaa pitää bisneksiään kannattavina, sitten niiden kuuluu mennä konkurssiin. Valtio voi pelastaa sieltä asuntolainasalkun ja myydä sen jollekulle tai hoitaa itse jos ostajia ei löydy. Rahaa tähän ei pala juurikaan jos lainakanta on terve kuten se Suomessa pääosin on, ja lainakannan terveydestä huolehtiminen on muutenkin valtiollisen viranomaisen valvontavastuulla.

Nyt pankit ovat jälleen keksimässä yhtä temppua, jolla ne poistavat itseltään liiketoimintariskin. Kun pankit siirtävät oman liiketoimintariskinsä asuntovelallisen niskoille, pankeissa voidaan aivan rauhassa keulittaa mopoa ja hassata miljardeja erinäköisiin maailmanvalloitushankkeisiin, koska kaiken kankkulan kaivoon kannetun rahan voi aina repiä asiakkailta, joilla ei ole käytännössä muuta vaihtoehtoa kuin maksaa tai myydä asuntonsa.

Pankit ovat ennenkin olleet hyviä siirtämään voitot itselleen mutta riskit muille. Tähän soisin jonkun puuttuvan. Tietysti Suomessa on sopimisen vapaus, mutta kohtuuttomia sopimusehtoja ei ole ennenkään välttämättä tarvinnut noudattaa. Jos kuitenkaan viranomaiset ja poliitikot eivät asiaan puutu, minulle tulee väkisinkin mieleen, miksi eivät. Miksi asuntovelalliset ovat marginaaliryhmä pankkien omistajiin verrattuna? Vai onko kenties raha liikkunut oikeaan suuntaan vaaliavustusten muodossa?

Katsotaan nyt.

Ruotsissa "asuntojen hinnat syöksyvät" ja onpa peräti tiedossamme, että tiistain aikana pudotusta tuli reippaasti.

Onkohan kyseessä suora lainaus vai lehtineekerin tulkinta? Minä haluaisin tietää, miten asuntojen hinnat laskevat X% päivässä, koska kyse on yksilöllisestä kauppatavarasta eikä vakioidusta ja monistetusta tavarasta kuten osakkeesta, kännykästä tai mäyriksestä nallelimsaa. Kun kahta samanlaista kaupan kohdetta ei ole ja kauppojen volyymi päivän aikana korkeintaan kymmenissä, emme tiedä hintakehityksestä yhtään mitään.

Ottaen huomioon, että kuka hyvänsä pääsee nykyään sekä kiinteistövälittäjäksi että lehtineekeriksi, minun on vaikea arvata, kummassa älypäässä tämä näkemys on synnytetty.

Uutinen asuntojen hintakehityksestä pitkällä tähtäimellä on tietysti kiinnostava, koska silloin kaupan kohteisiin mahtuu kaikenlaisia asuntoja ja kauppojen määrä on suuri tasoittaen yksittäisiä ja päivittäisiä vaihteluja. Mutta päivittäisen hintavaihtelun uutisesta asuntomarkkinoilla tulee mieleen, että jos se vaakkuu kuin ankka ja vaappuu kuin ankka, se saattaa jopa olla ankka.

Tästä on ollut puhetta ennenkin, mutta nyt on siis tutkittuakin tietoa.

Maatalouden ympäristötuki ei siis ole juuri mikään muu kuin maataloustuen yksi muoto. Sitä ei kohdisteta ongelmapaikkoihin vaan jaetaan melkein kaikille, ja tulokset eivät puhu merkittävien tulosten puolesta. Tätä on epäilty toki ennenkin, mutta näyttöä on puuttunut.

Mutta mikä on todennäköisyys, että mitään tapahtuu? Veikkaan puhdasta nollaa, tai jos jotain tapahtuu “menetykset” pitää kompensoida kotimaisen lisätuen kautta maajusseille. Tämä lienee ollut ajatuksena alusta alkaen, sillä käyttämällä tukea kymmenen vuotta väärin se saadaan näyttämään saavutetulta edulta eikä väärinkäytöltä.

Kauppalehti tietää kertoa meille jonkun mainostoimistoheebon käsityksen siitä, miksi Ruotsissa on enemmän maailmanluokan brändejä kuin Suomessa, jossa on vain Nokia.

Vika on kuulemma suomalaisissa johtajissa, jotka nyt vain ovat helvetin huonoja. Ja kun syy on löytynyt näinkin yksinkertaisesti, tilannetta on turha pohtia sen pidemmälle. Ensinnäkin koko analyysi on perusteiltaan pielessä, koska Suomessa on enemmän maailmanluokan brändejä kuin Nokia. Mutta koska kyseessä on mainostoimistoheebo, hän varmaankin tarkoittaa trendikkäitä kulutustavarabrändejä, joille hän itse väsää b-luokan mainoksia.

Nähdäkseni Suomessa on huomattavasti enemmän maailmanluokan brändejä. Koneen hissit ja liukuportaat ovat ainakin lähellä markkinajohtajuutta, mutta koska se on jotain tylsää ja epäkiinnostavaa b to b -juttua, se ei varmaan kiinnosta ketään. Genelecin audiokamankin brändi on huomattavasti vahvempi näitä vehkeitä tarvitsevien piirissä kuin yhdenkään ruotsalaisen, bangladeshilaista lapsityötä myyvän halpavaateketjun. Joku veneentekijäkin on saanut brändistään aika vahvan, mutta koska asiakkaina ovat sellaiset mitättömyydet kuin valtiot, rajavartiostot, puolustusvoimat ja muu epäkiinnostava sakki eikä 14-vuotiaat teinitytöt, sitäkään ei kannata varmaan laskea.

Eli brändejä on kyllä Suomessakin, mutta ilmeisesti mainostoimistodroidi ei osaa katsoa oman segmenttiajattelunsa ulkopuolelle.

Mutta sivuutetaan se. Olen katsellut johtajia muutamassa maassa, ja nähdäkseni suomalainen johtaja esiintyy edukseen kun häntä vertaa ruotsalaiseen, brittiin tai teutoniin. Jälkimmäiset pönkittävät hierarkiaa ja ruotsalainen taas ei osaa johtaa edestä silloin kuin tarvitaan, ja kaikilla kolmella on suuria vaikeuksia puhua totta. Suomalainen johtaja ei vastaa mitään jos totuuden kertominen ei ole luvallista tai jos hän ei tiedä sitä, muualla kääritään kiehtova valheiden vyyhti joko peittämään salainen totuus tai se, ettei johtaja tiedä asiasta tuon taivaallista.

Suomalaisessa johtamiskulttuurissa oli yksi ongelma 2000-luvun alun, mutta se näyttäisi olevan väistymässä. Kun internet-kupla kolhaisi Suomea kansantalouden kokoon verrattuna varmaankin eniten maailmassa kun kaikenlaisia kusinarikoita oli syntynyt sinne tänne ja niistä oli maksettu hirveitä hintoja, tämä kriisi nosti firmoissa talousjohtajat ykkösmiehiksi kun kriisit piti hoitaa jotenkin. Ja sen jälkeen kun kriisit oli hoidettu, talousnakit jäivät hommiin, joihin heitä ei olisi oikeastaan pitänyt ylentää kuin väliaikaisesti. Tämä asia on hoitunut ajalla ja nykyisin tehtäviinsä nimitettävät johtajat eivät ole pavunlaskijoita vaan oikeita henkilöitä.

Suomessa kulutustavarabrändien rakentamisen ongelma ei liity johtamiseen vaan rahoitukseen. Kun brändin rakentaminen tarvitsee satoja miljoonia ja Suomen riskisijoittajat pyörittävät tähän verrattuna taskurahoja ja lisäksi mahtuvat kaikki samaan Kovasen taksiin, rahaa ei saa mistään. Julkinen yritysrahoitus taas pyörii alue- ja sosiaalipolitiikan ympärillä eikä paikkaa yksityisen sektorin riskirahoituksen puutetta paitsi jos sijoittaa firmansa johonkin kepulaiselle alueelle.

Näin suomalaiselle firmalle oikeastaan ainut tie kansainvälistyä kulutustavaramarkkinassa on myydä ideansa jollekulle muulle, jolloin hyvät ideat päätyvät muiden firmojen brändeiksi. Tämä ei johdu johtamisesta vaan siitä, että riskirahaa on heikosti saatavilla.

Varmasti johtamista kuuluu tarkastella kriittisesti ja katsoa, mitä voidaan parantaa. Nähdäkseni tämä ei kuitenkaan ole koskaan ollut suomalaiselle yrityskulttuurille ongelma, koska Suomessa ei ole kovin vahvaa “not invented by us” -asennetta. Jokusen rajat ylittävän fuusion nähneenä olen aivan vakuuttunut siitä, että suomalainen johtaja on avoimempi omaksumaan Ruotsissa keksityn hyvän idean kuin ruotsalainen tai tanskalainen Suomessa keksityn. Joten jos parannettavaa on, sitten parannetaan.

Mutta vaikka firma olisi kuinka innovatiivinen, riskirahan saaminen ulkomailta on paljon vaikeampaa kuin sen saaminen kotimaasta. Kotimaassa joku tuntee jonkun joka tuntee jonkun ja tietää, että firman vetäjät ovat hyviä tyyppejä eivätkä nysväreitä. Mutta amerikkalainen sijoittaja ei tiedä tätä ja casen pitää olla paljon pomminvarmempi ennen kuin ulkomainen sijoittaja lähtee mukaan.

Tätä asiaa voisi miettiä joskus eikä vain todeta johtajien olevan perseestä, joten selvästikään ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin poistaa johtoryhmästä pari tuolia ja pistää musiikki soimaan.

Viime vaaleissa demarit ottivat kunnolla turpiinsa osaltaan siksi, että SAK:n Kokoomusta nälvivä kampanja tulkittiin demaripropagandaksi, mitä se efektiivisesti olikin.

Nyt Hesari tietää kertoa, että Kokoomus lähtee kunnallisvaaleihin kampanjalla, joka pilkkaa vasemmistoa. Ennustan, että tämäkään kampanja ei tuo menestystä. Suomessa on tapana tuntea edes jonkunlaista sympatiaa sitä kohtaan, jota ivataan, paitsi jos ivan kohde on joku Johanna Tukiainen. Tällä sympatialla taas on merkitystä taisteltaessa horjuvien ja passiivisten äänistä.

Ihan oikeasti jos Kokoomuksella ei ole mitään muuta sanottavaa kuin kopioida kommunistien iskulauseita omiin mainoksiinsa ja tehdä niistä pilkkaa, vaalitappio on tullessaan aivan ansaittu.

... että puolet maailman lentoyhtiöistä on konkurssissa tai melkein.

Tuossa oli tuttujen kanssa tarkoitus käydä Irlannissa katsomassa marraskuun alussa, mitä siitä seurasi kun niille annettiin 1800-luvun lopulla perunoita hätäavuksi sen sijaan, että olisivat saaneet kuolla nälkään. Olutta siellä ainakin on tarjolla.

Ostin menopaluulipun Citystä Dubliniin hintaan £109,95. Ja hinta jakautuu niin, että reittiä lentelevä Air France saa 20 puntaa ja suojelurahat ovat 79,95. Lentämisen täytyy olla ihan hemmetin halpaa puuhaa jos reitti elää kymppi per suunta -hinnalla. Vertailun vuoksi halvin mahdollinen menopaluulippu junalla Paddingtonista Oxfordiin maksaa 21 puntaa.

No, en minä valita. Mutta en kyllä ihmettele, jos noilla hinnoilla firmaa kaatuu kuin heinää. Enkä myöskään pysty ymmärtämään, miksi verot ovat jokaista lentolippua ostettaessa hieman enemmän kuin edelllisellä kerralla. Nuo tuntuvat nousevan hieman muutaman viikon tai kuukauden välein. Mihin kankkulan kaivoon tuo raha oikein katoaa? Ei lentokentillä ainakaan palvelu ole parantunut eikä paljon mikään muukaan, mutta maksut sen kun nousevat. Tällä saarella nuo juuri pompsautettiin kaksinkertaisiksi “ilmastonmuutoksen torjumiseksi”. Minä en ymmärrä miten ilmastonmuutos torjutaan ottamalla minulta muutama kymppi lisää ja haaskaamalla se tyhjäntoimitukseen ja espanjalaisomisteisen lentokenttämafian taskuihin, mutta ei varmaan ymmärrä moni muukaan.

Eivät nuokaan nykyisellään konkurssiin vie. Mutta ajatus siitä, että monopoliluonteisella infrastruktuurilla on lupa rahastaa aivan mitä hyvänsä “ilmastonmuutoksen torjumiseksi”, haisee aika tukevasti. Samaten se, että moinen infrastruktuuri on ylipäätään menty yksityistämään. Ei infrastruktuuria kannata myydä, vaikka valtio-omisteisuus onkin hirveä kirosana nykyään.

Meinasin kirjoittaa tästä jo perjantai-iltana mutta en jaksanut kävellä yläkertaan buuttaamaan atk:ta ja viikonlopun olin Whitstablessa syömässä ostereita ja juomassa lämmintä olutta, joten käsittelen asian nyt.

Hesari kirjoitti, että eri maissa SDP:t ovat enemmän tai vähemmän kriisissä, ja vallankahvassa demareita ei ole kuin Espanjassa, Portugalissa ja Britanniassa, joskaan en miellä Britannian Labouria kovinkaan suuresti sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Espanjassa ja Britanniassa valta joka tapauksessa vaihtuu seuraavissa vaaleissa, joten jos voittoja ei muualta heru, jäljelle jää enää Portugali.

Asetelma sinänsä on mielenkiintoinen ja huomiota ansaitseva, koska “sosiaalinen Eurooppa” on iskulause yhdessä jos toisessakin paikassa ja Eurooppaa ei millään tavoin voi luonnehtia mitenkään erityisen oikeistolaista (talous)politiikkaa toteuttavaksi paikaksi.

Mutta demareista on veto loppu. Keskeisimmät poliittiset ajatukset löytyvät jokaisen vakavasti otettavan puolueen agendasta, aivan kuten ympäristöasiat löytyvät nykyään muidenkin kuin Vihreiden listoilta. Eri maiden demarit siis kannattavat asioita, joita kukaan ei vastusta, mutta muut tuntuvat kykenevän esittämään edes joitain uusia avauksia uusiin suuntiin erottuen näin SDP-massasta edukseen demarien jankuttaessa samoista asioista kuin 30 vuotta sittenkin ja jotka ovat itsestäänselviä lähes kaikille. Kun vielä jäsenkunta eläköityy ja nuoria, karismaattisia kotkia ei pahemmin ole missään paikassa odottelemassa vuoroaan, ennuste ei lupaa mitään itsekseen tapahtuvaa ihmettä.

Osassa Euroopan maita, Suomi mukaanlukien, ongelma on se, josta olen kirjoittanut joskus ennenkin. SDP tarjoaa keskusjohtoista korporaatiovalta-agendaa ja monoliittista Puoluetta kun taas nousussa olevat puolueet ovat erilaisten klikkien kattojärjestöjä. Vasemmalle vinksallaan oleva nuoriso ei päädy SDP:hen, joka jauhaa jotain epäkiinnostavaa eläkkeistä ja sosiaalipalveluista, vaan Vihreisiin, joissa on kerhoja joka lähtöön ja jossa saa äänensä helpommin kuuluviin tarvitsematta tapella ajatustensa kanssa pönäköiden äijien muodostamaa pysähtyneisyyden muuria vastaan. Siinä, missä SDP pyrkii museoimaan nykyisen yhteiskuntarakenteen, vihervasemmisto yrittää muuttaa sitä. Ja kun nuoret ovat usein luonteeltaan idealisteja ja uusiin ajatuksiin hurahtavia ja muuttuvat konservatiiveiksi vasta vanhetessaan, pysähtyneisyyttä palvova ja näennäisiä ja nysvääviä uudistuksia tarjoava puolue ei kiinnosta ketään.

Toisen virheen demarit eri puolilla Eurooppaa tekevät suhtautumisessaan maahanmuuttoon. Vaikka puolueet sanoisivat mitä, konservatiivista ja keski-ikäistä perusäänestäjää pääosin tuntuu jurppivan erinäköisten pummien, rosvojen ja tyhjäntoimittajien tuottaminen Eurooppaan lisäväriä tuomaan. Oikeistopuolueet ympäri Eurooppaa ovat tarttuneet tähän ja lupaavat toteuttaa enemmän valtaväestöä miellyttävää ulkomaalaispolitiikkaa. Oikein tai väärin, suhde maahanmuuttoon tuntuu tällä hetkellä olevan yksi niitä asioita, jossa on havaittavissa eroja puolueiden välillä perinteisellä oikeistovasemmistoakselilla.

Mitä enemmän vasemmalle mennään, sitä vankempi käsitys on siitä, että Euroopan pitää avata oviaan kehitysmaiden siirtolaisuudelle eikä pyrkiä sitä rajoittamaan, ja oikealla puhutaan lähinnä työperäisestä maahanmuutosta ja “äärioikealla” neekerien kippaamisesta mereen pelastusrenkaan varassa.

Demaripomo ei kuitenkaan missään päin Eurooppaa tunnu ymmärtävän, että puolueen ydinkannattajakunta on eläkkeellä olevaa ja eläkeikää lähestyvää duunaria, joka ei ole koskaan ollut mitään erityisen avarakatseista ja suvaitsevaa sakkia. Valitsemalla avoimen maahanmuuttopolitiikan kannattamisen hiukan rajoitettuna puolue hätistää pois juuri noita ydinkannattajia, jotka eivät tähän ole valmiita. Ja toisaalta koska äärivasemmalla on runsaasti “ei Afrikassa nyt niin paljon väkeä ole” -näennäisintelligentsiaa, avointa maahanmuuttoa kannattavat näkevät demarien virkamiesvaltamaahanmuuttoagendan aivan liian jäykkänä ja jyrkkänä Afrikan veljiä kohtaan ja päätyvät sitten vihervasemmiston kannattajiksi.

Demaripuolueet sekä Suomessa että muualla tuntuvat olevan lähinnä suuren julkisen sektorin kannattajia. Nämä puolueet julkaisevat aina kerran vuodessa “tutkimuksen”, jossa ovelalla kysymyksenasettelulla saadaan 90% vastaajista rakastamaan verojaan, koska ne tuottavat niin erinomaisia palveluja. Jos demari kävisi harhaanjohtavien gallupien sijaan selvittämässä asiaa kulman Nallepubissa tai Hakaniemen torilla, vaalikarja saattaisi paljastaa heille, ettei väki ole tyytyväisiä veroihinsa, tulonsiirtoihinsa eikä saamiinsa palveluihin. Tarvittaisiin julkisen sektorin täysremontti, jossa lopetetaan rahan haaskaaminen humpuukiin ja keskityttäisiin oleelliseen, mutta koska demarit ovat nykyjärjestelmän rakentaneet, sisu ei tunnu antavan myöten tunnustaa, että tuli hiukan mokattua ja nyt pitäisi korjata.

Huolimatta tämän kirjoituksen sävystä pidän itse asiassa kehitystä huonona. Minua miellyttää se, että vahvan maltillisen oikeiston vastapainona on vahva maltillinen vasemmisto sekä se, että näiden välillä olisi oikeita eroja eikä ainoastaan näennäisiä painotuseroja. Nyt maltillinen vasemmisto on jyrkässä alamäessä kaikkialla, ja koska vasemmistosta kuitenkaan harvoin tie käy oikealle, tuloksena on joko passivoituminen tai äärivasemmiston nousu, ja kumpikaan ei varsinaisesti miellytä.

Poliittisesti passiivinen yhteiskunta on virkamiesten vietävissä ja johdettavissa, ja ääriliikkeet miltään laidoilta eivät ole kykeneviä kompromisseihin eikä oikeaan vastuunkantamiseen, joten niiden nousu ei ole etu muuten kuin varoitussignaalina maltillisille puolueille, jotta ne ymmärtäisivät heidän tämänhetkisen agendansa vieraantuneen ihmisten todellisuudesta.

Olen viikonlopun maakunnissa, eli en kirjoittele tänne mitään.

Eikä tässä lie mitään kirjoittamisen arvoista maailmalla tapahtumassakaan.

Kauppalehdessä kerrottiin tänään, että pankeissa väki ei oikein koe voivansa vaikuttaa alaan vaan siellä mennään lähinnä virran mukana.

Tältähän ala aika pitkälle on näyttänytkin. Hyvinä vuosina pankeissa ei ole motivaatiota uudistaa alaa pahemmin, koska rahaa tulee ovista ja ikkunoista vaikka pyörittää vain vanhaa sorvia. Henkilöstön palkitsemisjärjestelmä tuntuu rakentuvan kerta toisensa jälkeen sille periaatteelle, että markkinaosuus on kaikki kaikessa. Kun talous kasvaa kohisten ja riskit näyttävät vähäisiltä, sijoitussalkkujen hoitajat alkavat ottaa riskejä, yrityslainoitustoiminta lähtee rahoittamaan kiinteistöhankkeita ja yksityispankkitoiminta ryhtyy antamaan asuntolainoja persaukisille ilman vakuuksia.

Tuloksena on kupla markkinoille ja sen puhjettua jonkunnäköinen pankkeihin osuva kriisi. Näiden tuloksena pankit irtisanovat työvoimastaan kaiken uuden kehittämiseen kykenevän ja istuvat vain runkomiehityksellä perseillään odottamassa laman loppumista ja sitten taas mennään.

Yleensä bisneksessä kuuluisi lähteä siitä, että huonoina vuosina pitäisi yrittää myydä entistäkin enemmän ja palkita henkilöstö pienistäkin diileistä, sillä ne ovat parempia kuin ei mitään. Kun perinteiset firmat saattavat laman seurauksena löytää uusia asiakkaita ja uusia markkinoita, pankit vain istuvat paikallaan ja odottavat laman loppumista, koska se on aina ennenkin loppunut joskus.

Tuloksena näistä pankkibisnes ei oikein ota kehittyäkseen. Propellipäät keksivät lähinnä vieläkin kummallisempia sijoitusinstrumentteja, jotta riskin ja vastuun suhde jää jälleen kerran asiakkaalta pimentoon. Mutta itse rakenteeseen eli siihen, että pankit myyvät raivokkaasti ja hukkaavat moponsa huippuvuosina, mutta tarvitsevat massiivisia pelastusoperaatioita lamavuosina tai ainakaan eivät tee mitään kun kaikki on irtisanottu ja loput eivät viitsi tehdä mitään oaakekurssin kehitykseen ja markkinaosuuden kasvuun perustuvat palkitsemisjärjestelmät eivät tuota mitään vaikka kauppa hiukan kävisikin.

Tämänkertaisessa finanssikriisissä suomalaiset pankit näyttävät selvinneen aika hyvin, koska edellinen lama on vielä muistissa. Asuntolainojen myöntäminen persaukisille aloitettiin myöhään ja lopetettiin aikaisin heti kun maailmalta alkoi kuulua puhkeavien kuplien ääntä. Ensi kerralla todennäköisesti ei käy enää näin, sillä jos nyt pankit selviävät vähällä, ne saavat itseluottamusta siihen, ettei niitä mikään uhkaa ikinä. Ja seuraavalla nousukaudella nekin voivat hukata moponsa taas kerran kun taas amerikkalaiset lienevät hiukan varovaisempia.

Olen ajatellut asiaa lähinnä siitä vinkkelistä, että nykyinen puhtaasti suhdanteita omassa toiminnassaan seuraava pankkibisnes lienee altis paremmin toimivalle kilpailijalle. Jos joku hyökkää markkinoille jarruttelemaan huippuvuosina ja hyökkäämään lamavuosina kun kassassa on rahaa yllin kyllin ja lainasalkun laatu edelleenkin erinomainen, markkinaosuutta saa parissa lamasyklissä ihmeesti haalittua. Kun oma bisnes on tervettä, voi helposti kohentaa asemiaan ostamalla konkurssin partaalla olevien kilpailijoiden terveet bisnekset pois tai ainakin houkutella niistä asiakkaat.

Parin päivän aikana olen huomannut termin “vasemmistopopulisti” kahden eteläamerikkalaisen antisankarin titteleinä.

Tähän mennessä populismi on yhdistetty lähinnä maahanmuuttovastaisiin kannanottoihin, joita on kutsuttu oikeistopopulistisiksi. Populismi on kai aatteena jotakin sellaista, joissa kerrotaan ihmisille, mitä he haluavat kuulla, ja unohdetaan reaalimaailma siitä ympäriltä. Tästä syystä vallan antaminen populisteille on yleensä virheellinen veto, vaikkakin heitä tarvitaan yhteiskunnan varaventtiileinä kertomaan vakavasti otettavien puolueiden poliitikoille, mihin asioihin heidän kuuluisi keskittyä pahimmät terät niistä pois hioen.

Tähän asti populismi on lähinnä yhdistetty tuohon mainittuun “oikeistoon”, jolla tosin ei ole mitään tekemistä poliittisen oikeiston kanssa. Mutta koska populisti on sangen negatiivinen termi, sitä on jostain syystä käytetty aika säännöllisesti kun on kirjoitettu “hyvää” tekevistä Etelä-Amerikan änkyröistä. Suomessa on eletty tiedotusvälineissä ja siellä täällä muuallakin 70-luvun ihannetta, jossa USA on paha ja kukaan USA:ta vastustava ei voi olla läpeensä paha.

Kun Etelä-Amerikassa Venezuelan Chavez ja Bolivian Morales ovat kunnostautuneet USA:n arvostelijoina, heitä on jostain syystä kohdeltu sangen helläkätisesti, vaikka varsinkin Chavez on jonkunnäköinen puolihullun rajatapaus. Kumpikin on puhdasoppinen populisti, mutta tuota termiä heihin ei ole kovinkaan usein liitetty, sillä populistihan on paha ja USA:n vastustaja ainakin aika hyvä.

Nyt kuitenkin näyttää ainakin HS:ssä kielenkäyttö muuttuneen ja populisteja kutsutaan populisteiksi eikä “vasemmistolaisiksi”. Sinänsä termi joilla heitä kutsutaan on yhdentekevä, mutta puhdasoppisen populismin kutsuminen sellaiseksi nostaa hiukan minun käsitystäni tiedonvälityksen tasosta ja herättää pienen toiveen siitä, että 70-luku olisi viimein Suomen lehdistössä pikku hiljaa käsitelty.

Paperitehtaita suljetaan siellä täällä. Ei ollut yllätys kenellekään lehtiä lukeneelle. Todennäköisesti tehtaiden sulkemiset eivät edes jää tähän. Paperin kulutus on laskussa ja asiakkaat vaativat kierrätyspaperia.

Mitä seuraavaksi? Metalliteollisuus? Savupiipputeollisuudella on ollut taipumus kadota kehittyneistä teollisuusmaista. Suomessa ollaan tässä kehityksessä jäljessä, koska pystyimme halpana pidetyllä energialla ja jatkuvilla devalvaatioilla pitämään ruukit kilpailukykyisinä. Tämä tie on nyt kuljettu loppuun energiamarkkinoiden integroiduttua ja kun valuuttakurssipolitiikkaa ei ole, ruukeille ei voi enää antaa tukea säästäjien kukkarosta.

Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että viesti on mennyt perille. Kemijärven tehtaan kaltaista hulabaloota tuskin nähdään ja ainakin tähänastiset poliitikkojen kommentit vakavasti otettavista puolueista ovat olleet yllättävän järkeviä. Päätöksistä ollaan pahoillaan, mutta edes SDP ei ole lähtenyt kovin voimaperäisesti “missä on yritysten yhteiskuntavastuu” -propagandaan. Ilmeisesti nyt aletaan oivaltaa, että kyse ei ole enää mistään kvartaalikapitalismiin liittyvästä osakekurssivedätyksestä vaan oikeasta ongelmasta markkinoilla. Paperin tuottajia on liikaa ja leikkauksia on edessä kaikkialla.

Paperin kulutuksen lasku tuskin keskeytyy. Kun mainonta siirtyy verkkoon, paperimedian sivumäärä vähenee väkisin ja kun paperimedialle mainonta on iso tulonlähde, mainosrahan katoaminen vähentää myös lehtien määrää. Ongelma ei siis ole puun hinnassa, joten kepulien juonima puun myyntivoiton veron alennus ei auta mitään. Kun kysyntää ei ole, raaka-aineen hinta on sivuseikka.

Suomessa olisi pitänyt modernisoida elinkeinorakennetta jo 20 vuotta sitten. Mutta edelleenkään ei tapahdu mitään. Metsäteollisuus on kohta mennyt, sitten menee metalliteollisuus. Kännykkämarkkinoillakin markkinaosuudet ovat 15 vuodessa heitelleet häränpyllyä. Suurimmat ovat pudonneet marginaaliin pienen strategiavirheen takia, ja pienet ovat kasvaneet suuriksi. Nokiankaan valta-aseman ikuisuuteen ei siis kannata luottaa, ja kun tämäkin talouden kivijalka jossain vaiheessa joko pakkaa kamojaan Suomesta, menettää markkinaosuutta ja vähentää väkeä tai alalle tulee toimijoita vinkuintiasta kilpailemaan katteet lähelle nollaa, ongelmat alkavat kasautua.

Suomessa tarvittaisiin uudenlaista ajattelua ja uudenlaista bisnestä, jossa markkina ei perustu tavaran tuottamiseen vaan aineettomaan jakeluun. Mutta tätä ei tunnu miettivän oikein kukaan yksityisellä sektorilla ja julkinen sektori nysvää lähinnä aluepolitiikan kimpussa. Tämä tie taas ei lopulta johda muuhun kuin työttömyyteen sekä massiiviseen julkistalouden alijäämään.

Kannattaisiko viimein miettiä näitäkin asioita hiukan toisesta vinkkelistä? Nyt lähinnä keskustellaan energian hinnasta ja halutaan pystyttää ydinvoimaloita. Niitä voi tietysti pystyttää vaikka kuinka paljon, mutta ennen kuin ne ovat pystyssä, energiamarkkinat ovat integroituneet lisää ja energian hinta määräytyy Keski-Euroopan markkinoilla. Ydinvoimala-arsenaali ei siis tule ikinä tuottamaan halpaa energiaa suomalaisen kuluttajan iloksi ja teollisuuden pelastukseksi, mutta niiden omistaminen saattaa olla miljardiluokan bisnes jollekulle.

Matti Vanhanen visioi viikonloppuna, että Helsinki pitäisi muuttaa joksikin puutarhakaupunkien verkostoksi. Näin vähentäisimme työmatkailua jnpp ja kaikilla olisi kivempaa. Näin kuulemma ilmastonmuutoskin torjutaan, koska työpaikat siirtyvät puutarhakaupunkeihin ja liikkumisen tarve vähenisi.

Mikähän mahtaa olla Vanhasen visiossa se motivaattori, joka siirtäisi työpaikat nykyisistä keskittymistä kuten vaikkapa keskustasta, Keilaniemestä tai Leppävaarasta johonkin Nurmijärvelle ja Tussulaan syntyviin puutarhakaupunkikeskustoihin.

Ja millähän Vanhanen on ajatellut saada kahden aikuisen perheen pystyvän selviämään ilman liikkumista? Pieniin puutarhakaupunkeihin ei mahdu kauhean monia suuria työnantajia, joten jos toinen on Nokian insinööri ja toinen on vesilaitoksen kemisti, todennäköisyys sille, että löytyy sellainen asuinpaikka, jossa kummankaan ei tarvitse liikkua johonkin toiselle puolelle valtavaksi levähtänyttä puutarhakaupunkiverkostoa on ångströmin luokkaa.

Joten siis käytännössä toinen puolisoista voi saada työpaikan läheltä ja toinen joutuu matkustamaan, aivan kuten nytkin. Paitsi että kun alue levähtää kaksinkertaiseksi, matkatkin keskimäärin pitenevät. Eipä taida ilmastonmuutos vielä tällä tempulla tulla torjutuksi.

Kyllähän kaupungin voi muullakin tavalla rakentaa kuin Itä-Pasilaa tai Espoon keskusta muistuttaviksi elementtitalohelveteiksi. Lontoossa on yhdistetty rivitaloasuminen ja tiivis kaupunkirakenne ja paikka tuntuu silti kaupungilta. Vanhanen ei kuitenkaan halua tätä vaan laskea asukastiheyttä. Kun asukastiheys laskee, laskee myös mahdollisuus rakentaa toimivaa joukkoliikennettä aluetta verkostoimaan. Pääkaupukiseudulla tuntuu jo nytkin olevan hankalaa rakentaa muuta kuin säteittäistä liikennettä, joten alueen levittäminen asiaa tuskin parantaa.

Sen sijaan, että ryhdytään hajasijoittamaan pääkaupunkia maaseudulle pitäisi miettiä, miten ihmisten toiveet, toimivat liikenneratkaisut, tyydyttävät palvelut jne. saadaan järjestettyä. Helsingissä olemme nähneet, että ihmiskokeet, joissa sosiaalinen asuminen ja omistusasuminen yhdistetään, eivät erityisemmin miellytä maksukykyisiä asukkaita. Espoon sinne tänne pitkin peltoja roiskittu kaupunkirakenne taas näyttää olevan hankalasti yhdistettävissä mihinkään joukkoliikenteellä, ja vaikka viherpipertäjien hulluimmat visiot yksityisautoilun lähes katoamisesta eivät toteutuisikaan, käytännössä tarvitsemme paremmin toimivaa joukkoliikennettä kustannus- ja mukavuussyistä.

Näitä asioita ei Vanhasen eväillä ratkaista. Nykyisenkin pääkaupunkiseudun kehittämisen tiellä on rahapula, ja jostain syystä Vanhaselta ei sitä tunnu koskaan löytyvän muualle kuin kepulaisille kehitysalueille.

Lehdissä on tänään ollut tietoja eri Euroopan maiden päättämistä keinoista rajoittaa maahanmuuttoa. Meitä lähimpänä Norja aikoo tehdä lähiaikoina jotakin.

En nyt kuitenkaan puutu siihen vaan tähän toiseen uutiseen. Työperäiseltä maahanmuutolta odotetaan paljon, mutta Suomi on tutkituista maista huonoin maahanmuuttajia työllistämään. Mistä tämä oikein johtuu ja mitä sille voisi tehdä?

Uutisessa mainitaan ongelmiksi kielitaidon puute, verkostojen puute ja valtaväestön asenne. Kielellemme emme voi mitään emmekä oikeastaan valtaväestön asenteellekaan. Sosiaalisia verkostojakaan ei voi synnyttää väkisin, mutta niitä löytyy esimerkiksi työpaikoilta jos töitä onnistuu saamaan.

Mistä päästään uutisessa mainittuihin aika hämmästyttäviin numeroihin: “Yleisin perustelu maahanmuutolle EU-maihin ovat OECD:n mukaan perhesyyt. Tulija saapuu maahan tällöin työn perässä muuttavan mukana, tai sitten muuton perusteena on perheiden yhdistäminen. Työluvilla muuttaneiden osuus maahanmuuttajista vaihteli EU:ssa Ranskan noin 15 prosentista Britannian noin 45 prosenttiin. Myös Tanskassa ja Portugalissa yli 40 prosenttia maahanmuutosta oli työperäistä.”

Tässä minua ihmetyttää se, että jos kerran 45% on Euroopan huippu työperäisessä maahanmuutossa, mitä ne muut sitten oikein ovat? Aivan oikein, he ovat pakolaisia ja ankkurilasten perässä tulleita sukuja. Ja heitä siis on kaikissa EU-maissa tulokkaista enemmistö ja vain vähemmistö tulee töihin. Kun tulokkaalla on valmiiksi työpaikka, verkostoja alkaa syntyä itsekseen ja kielen opiminenkin käy todennäköisesti vauhdikkaammin. Ilman työpaikkaa tulevan kielitaidottoman eteen emme voi tehdä paljon muuta kuin häntä elättää, joten käytännössä näiden ihmisten määrää kuuluisi vähentää.

Ei nykymenolla mitään työvoimapulaa ratkaista. Olisiko mitenkään ajateltavissa, että tulokkaita pitäisi ruveta valikoimaan eikä myöntää oleskelulupia kevyin perustein turvapaikanhakijoille? Tai että luovuttaisiin perheiden yhdistämisestä tykkänään, paitsi jos se tapahtuu jossain muualla? Jos tarkoituskaan ei ole ratkaista työvoimapulaa vaan muuten vain täyttää Eurooppa tulokkailla lähistön köyhistä maista, tämä kuuluu sanoa ääneen, jotta voimme keskustella oikeasta asiasta emmekä asian vierestä puhumalla työvoiman tarpeesta, jota tulokkaat eivät käytännössä kykene paikkaamaan.

Valtaväestöä voidaan tietysti aina syyttää nuivasta suhtautumisesta tulokkaisiin. Tämäkään tie ei tosin johda mihinkään muuhun kuin vallan vaihtumiseen sellaiselle puolueelle, jonka mielestä valtaväestöllä on oikeus mielipiteisiinsä sen sijaan, että heitä yritetään uudelleenkouluttaa. Näin on nyt käymässä Norjassa, ja muuallakin puhtaan ulkomaalaisvihamielisellä agendalla saa ison kasan ääniä ja kannatus kasvaa eikä pienene.

Minä en näe mitään muuta tietä kuin maahanmuuton laadun parantamisen. Toivotetaan tervetulleeksi ne, jotka tulevat töihin ja muita ei. Työpaikan löytäneelle työluvan pitäisi järjestyä vähällä vaivalla ja simputtamisella. Erinäköisiin kotoutus- ja sopeuttamisohjelmiin kipattava raha voitaisiin käyttää vaikka tämän prosessin tehostamiseen. Ei USA:ssa järjestetä mitään maahanmuuttajien sopeuttamiskoulutusta ja silti väki tuntuu jotenkin sopivan joukkoon.

Mutta jotenkin tuntuu pähkähullulta, että maahanmuutolle ei kuulu tehdä mitään huolimatta siitä, että nykyisetkään tulokkaat eivät työllisty. Jos joskus keksitään keino työllistää nykyinen määrä maahanmuuttajia, otetaan nykyinen määrä maahanmuuttajia. Jos tällaisia keinoja ei ole keksitty, pitää vähentää määrää siitä päästä tulokkaita, jossa työllistyminen on nytkin vaikeaa.


Mutta näin ei tietenkään voi tehdä, koska jostain maagisesta syystä juuri ei-työperäinen maahanmuutto Afrikasta on tärkeä asia, ja katukuvassa täysin erottumattomat venäläiset, ukrainalaiset, virolaiset ja puolalaiset eivät kiinnosta ketään. Ja jos mikään muu ei auta, voidaan aina vetää hantti pakasta ja todeta “Suomen painoarvo kansainvälisessä yhteistyössä vähenee jos emme ota maahan selvästi enemmän ulkomaalaisia, ja mitähän ne meistä sitä paitsi ajattelevatkaan”.

Ennustin taannoin, että arvonlisäveron alennukset eivät valu kuluttajille, vaan hinnat pysyvät ennallaan, koska näin mukamas torjutaan alalla olleet hinnankorotuspaineet, joten asiakkaiden pitää olla nöyriä ja kiitollisia kun hinnat eivät nousseetkaan kovin paljoa.

Nyt se on sitten tältä kertaa näytetty. Parturien ja kampaamojen ALV laski 22%:sta kahdeksaan prosenttiin eli paljon enemmän kuin mitä ruuan ALV tulee laskemaan. Jo alennuksen voimaantulon jälkeen meille kerrottiin, että puolet mestoista piti hinnat ennallaan. Tänään on saatu asiaan uutta tietoa, josta uutinen täällä.

Ja iloksenne lainaan Helsingin Sanomien uutisesta tähän jotakuta, jonka titteli on Hiusyrittäjien toimitusjohtaja: “Hiusyrittäjien toiminnanjohtaja Arja Laurila kertoo, että hintojen nousu johtuu alalla jo aiemmin vallinneista hintojen korotuspaineista. ‘vuokrat, sähkö, palkat ja ennen kaikkea värjäykseen liittyvien aineiden hinnat ovat nousseet. Tästä syystä korotuspaine on ollut valtava’, hän sanoo. “

Niinpä niin. Hinnankorotuspainetta siis oli, joten kampaamot kääräisivät näppärästi veronalennukset taskuihinsa ja hottentotit saavat tyytyä siihen.

Täsmälleen samoin tulee käymään kun elintarvikkeiden arvonlisäveroa lasketaan. Jotain kosmeettista tapahtuu ehkä heti alkuun. Sen jälkeen hinnat nostetaan ennalleen tai vähän yli, ja paikalle jympsähtää kauppiaiden suursmurffi, joka kertoo meille, että hinnankorotuspaine on ollut valtava, ja lisäksi Suomessa on kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet.

Oikeasti arvonlisäverokanta kuuluisi pitää ennallaan. Se on mukava tasavero, joka ottaa köyhältä ja rikkaalta yhtä paljon euroja eikä vie palkasta prosentteja. Jos nyt kuitenkin Tuomari Vanhanen ja Köyhien ystävät haluavat arvonlisäveroja laskea, meidän pitää huolehtia siitä, että veronalennus päätyy kuluttajan eikä ruuanjakeluketjun hyväksi. Tämä tehdään lisäämällä vero vasta kassalla, mutta jostain syystä se ei miellytä.

Jos joka alalla on Suomessa hinnankorotuspaineita ja lisäksi on kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet, hintoja kuuluu korottaa. Kansalaisille lisäraha pitää antaa tuloveron alennuksina, jotta he voivat kilpailuttaa kaupustelijoita ja valita joukosta ne, joiden hinnoissa korotuspaine on maltillisempi.

Joku voisi kertoa minulle myös, miksi pelkästään yrittäjiä ja omistajia käytännössä hyödyttävät veronalennukset ovat erityisesti vasemmiston suosiossa, mutta en taida tälläkään kertaa pidättää hengitystäni.

Tämänhetkinen valtakunnanpolitiikan asetelma on jotenkin perustavalla tavalla outo.

Kun SDP kommentoi jotakin, kommentti on suunnattu Kokoomusta vastaan. Tänään vaihteeksi Kepu avautui, ja kommentti oli suunnattu Kokoomusta vastaan. Änkyrävasemmisto Vihreiden ja Vasemmistoliiton muodossa on ollut tässä asennossa jo pitkään.

Yleensä edes hallituskumppanit joko hiukan tukevat toisiaan tai ainakin välttävät kampittamasta paitsi aivan eduskuntavaalien alla. Nyt tästä asetelmasta ei näyttäisi olevan tietoakaan. Tilanne on sinänsä aika kummallinen. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Kokoomuksen poliittinen linja näyttää olevan jokseenkin sama kuin ennenkin. Ja niin oikeastaan kaikkien muidenkin puolueiden. Emme ole nähneet mitään uusia avauksia miltään suunnalta tai pyrkimyksiä muuttaa puolueiden linjaa merkittävästi missään avainkysymyksissä. Henkilöistä ovat vaihtuneet vain ulkoministeri ja SDP:n puheenjohtaja.

Tutisevatko puntit jossakin? Ärsyttääkö kenties se, että presidenttigallupeissa Kokoomus on ylivoimainen? Pelätäänkö puolueen kannatuksen kasvua muuten vain? Vai mistä oikein on kysymys? Jos tämä asetelma jatkuu vielä pari vuotta ja näissä asetelmissa käydään Kokoomus vastaan muut -vaalit, todennäköistä on, että muut saavat aikaiseksi hallituksenmuodostamisenemmistön. Mutta on tässä riskinsäkin. Kuten esimerkiksi se, että Suomessa ihmiset ovat aika kärkkäitä pitämään kaltoin kohdeltujen puolta. Jos asetelma jatkuu nykyisen kaltaisena avoimena vihanpitona yksi vastaan muut -asetelmana, tämä saattaa generoida Kokoomukselle ikävän määrän sympatiaääniä.

Ensi vaaleissa taas mikä hyvänsä kolmesta puolueesta voi olla suurin. Jos sympatiaäänet nostavat Kokoomuksen suurimmaksi, salaliitolla on nolo loppu ja hallitukseen kakkospuolueeksi päätyvälle jää lähinnä statistin asema.

Vai onko Suomen poliittinen koneisto niin surkeassa tilassa, ettei siellä osata enää edes ajatella vaan jankutetaan “hyvinvointivaltio, köyhät, pienituloiset, yksinhuoltajat, lapsiperheet” -mantraa, jolla ei ole ollut yhdenkään puolueen politiikassa mitään konkreettista sisältöä enää aikoihin?

Koivisto kirjoitti juuri jonkun kirjan pohoismaisesta yhteistyöstä, ja kirja on saanut kehuja siellä täällä. En ole kirjaa lukenut, koska se on kirjoitettu volapyykiksi, mutta kirja sai miettimään.

Pohjoismaat ovat kohtuullisen erikoinen joukko maailman maita. Yhteistä historiaa on siellä täällä jonkunkin verran ja maat ovat Islantia lukuunottamatta lähekkäin, mutta siitä huolimatta tuloksena on ollut viisi sangen erilaista valtiota.

Lähdetään asiaa katsomaan oikeastaan mistä päästä tahansa, maat ovat aika erilaisia. Kolmessa niistä kieli on riittävällä tarkkuudella sama ja kaikissa maissa on vallalla oleva poliittinen suuntaus joka paikkaan tunkeutuva monumentaalinen hyvinvoiva valtio ja sietämätön verotus. Mutta siihen se sitten melkein jääkin.

Turvallisuuspolitiikassa kolme maista on Natossa, yksi de facto Natossa ja yksi joutuu miettimään, miten tulee toimeen ryssyköiden kanssa. Kolme maista on EU:ssa, kaksi ei ole. Ja EU-politiikassa Tanska vastustaa kaikkia asioita paitsi maataloustukia, Ruotsi vastustaa melkein kaikkia asioita ja Suomi kannattaa lähes kaikkia asioita. Valuuttoja on edelleen viisi huolimatta siitä, että Euroopassa valuuttayhteistyö on päivän sana.

Elinkeinorakenteita on pohjoismaissa neljä ja puoli. Suomen ja Ruotsin elinkeinorakenne on pitkälti sama, muut kolme ovat erilaisia. Bisneskulttuuriltaan maat ovat täysin erilaisia kuten saattaa huomata jokainen, joka on tehnyt yhteistyötä edes ruotsalaisten kanssa. Bisneksissä kulttuuriongelmia syvennetään teeskentelemällä, ettei ongelmia olekaan, vaan olemme kaikki yhtä harmonista pohjoismaista perhettä. Yhteistyö tästä tuskin muuttuu sujuvammaksi kun Ruotsissa islam muuttuu lähivuosikymmeninä valtauskonnoksi.

Mitä sitten pohjoismainen yhteistyö oikeastaan on? Kyseessä tuntuu olevan puuhastelu, jossa herrahissin jättämät poliitikot ja sisäänpäinkääntynyt kulttuuriväki jakavat rahaa toisilleen ja teeskentelevät tärkeää. Suomessa kyseessä on lähinnä ruotsinkielisten kulttuuripiirien harrastekerho.

Harmitontahan tämä puuhastelu sinänsä on eikä kovin kallista, mutta ei touhu mitään erityisen merkittävää enää ole kenellekään. Muille se ei ole ollut merkityksekästä koskaan, Suomelle se oli merkityksekästä 50-luvulla kun Suomea piti ruveta hivuttamaan kohti läntisiä organisaatioita ilman, että NL polttaa päreitään. EU-jäsenyyden myötä kaikki yhteistyötä vaativat asiat hoidetaan sillä tasolla, myös koskien Norjaa ja Islantia.

Pohjoismaisen yhteistyön keskeinen arvo tavalliselle kadunmiehelle on pohjoismainen kirjallisuuspalkinto. Palkintoa ei ole tietääkseni koskaan annettu muille kuin huonoille ja tappavan tylsille kirjoille, joten ehdokkaaksi mainitut kannattaa jättää suosiolla hyllyyn eikä haaskata niihin aikaansa.

Minulla on Naomi Kleinin The Shock doctrine iltalukemisena. Olen vasta puolessa välissä ja kirjoitan siitä enemmälti kun olen sen kokonaan lukenut.

Minua lähinnä ihmetyttää, miksi kirjaa on ylistetty niinkin paljon. Ymmärrän kirjan olevan arvokas lisä vasemmistoradikaalin kokoelmiin, mutta myös aivan kunnialliset tahot ovat ehdottaneet sitä vuoden parhaaksi tietokirjaksi tai jotain.

Osmo Soininvaara kirjoitti hyvässä arviossaan (löytyy HS:n webistä kirja-arvosteluista), että kirja tekee lukijan vihaiseksi. Niin se tekeekin, mutta minun poliittisella katsantokannallani viha syntyy lähinnä kirjoittajaa kohtaan, joka pukee hölynpölyä tieteen kaapuun, mitä metodia tapaamme kutsua epätieteeksi. Nuoriso lukee ja omaksuu ja sen jälkeen polttaa muutaman auton ja rikkoo Mcdonaldsin ikkunoita siellä täällä kostoksi kaikille.

Kirjan lukeminen ei etene kovin joutuisasti, koska sitä lukiessa on oltava todella varovainen ja mentävä välillä taaksepäin katsomaan, mitä oikein sanotaan. Klein on taitava kirjoittaja ja mestari antamaan ymmärtää sortumatta kuitenkaan puhtaaseen valehteluun.

Tyypillinen esimerkki Kleinin tyylistä on kertoa kappaleen verran kuinka joku halveksimansa Chicagon yliopiston taloustieteen proffa matkusti vuonna 1975 tapaamaan Chilen silloista johtoa eli Pinochetin kavereita, Matkaa selostetaan tarkasti ja seikkaperäisesti ja lähdeviitteitä viljellen. Kappale päättyy virkkeeseen, joka ei-aivan-sanatarkasti oli “tämän jälkeen N.N. päätti matkansa ja palasi takaisin USA:han. Heti seuraavana päivänä alkoivat AY-aktiivien katoamiset ja murhat”.

Tuossa ei millään tavoin sanota, että mainitun proffan vierailulla olisi yhtään mitään tekemistä hirmuhallinnon murhien kanssa. Mutta kyllä se aika näppärästi ymmärtää annetaan ja jos lukija ei ole tarkkana, hänelle syntyy mielikuva, että asioilla olisi joku osoitettu yhteys, mitä niillä ei ainakaan osoitetusti eikä edes terveellä järjellä ajatellen ole.

Toinen kirjan alkupuoliskolla esiintyvä tapa sumuttaa on ekvivalenssin ja implikaation suloinen sekamelska sekä yleistäminen asioista, jotka eivät ole yleistettävissä. Klein esimerkiksi kertoo lukijalle, että oikeistolainen talouspolitiikka ja terrori kulkevat käsi kädessä. Tämän osoittaa se, että Chilessä, Argentiinassa, Brasiliassa, Boliviassa, Espanjassa, Portugalissa ja muutamassa muussa mainitussa paikassa on esiintynyt hirmuhallintoa oikeistohallinnon aikana.

Varmasti näin on juuri tapahtunut. Samalla kuitenkin unohdetaan vasemmistolaista talouspolitiikkaa toteuttaneet hirmuhallinnot Pohjois-Koreasta Kuubaan, sekä terroria käyttäneet tai käyttävät hallinnot, joilla ei ole selkeää talouspoliittista suuntaa kuten vaikkapa Syyria ja Libya. Näyttäisi siltä, että talouspolitiikan oikeistolaisuus tai vasemmistolaisuus ei selitä terroria tai sen puutetta, mutta tekemällä pari päättelyvirhettä Klein saa asian siltä näyttämään.

Puhdasta propagandaa esiintyy esimerkiksi siinä, että Klein leimaa kaiken oikeistolaisen pahaksi ja kaiken vasemmistolaisen hyväksi. Esimerkiksi hän kertoo meille, että ihmisoikeustyö on hyvä asia ja siis kyse on vasemmistolaisesta asiasta. Tästä syystä pyyhkeitä saa muunmuassa Amnesty International, joka meni saamaan Nobelin rauhanpalkinnonkin paljastettuaan Etelä-Amerikan terrorin 70-luvulla. Amnesty ei sääntöjensä mukaan toteuta mitään talouspoliittista agendaa vaan se pyrki silloin ja pyrkii ymmärtääkseni edelleen olemaan politiikasta ja uskonnosta riippumaton järjestö. Koska Amnesty erityisesti sanoutui tuolloin irti vasemmistolaisuudesta kuten se nytkin tekee, ja Klein on todennut ihmisoikeustyön olevan vasemmistolaista, Amnesty leimataan hämäräperäiseksi rintamakarkurijärjestöksi ja sen työlle ei anneta sitä tunnustusta, jonka se ansaitsisi erityisesti tämän kirjan asiayhteydessä.

Toinen Amnestyn vika oli se, että se vain keskittyi ihmisoikeusloukkauksiin eikä lähtenyt Kleinin ristiretkelle Chicagon yliopiston taloustieteen professoreja vastaan. Amnesty toimi väärin kun se ei lähtenyt etsimään kaikkien maailman ihmisoikeusloukkausten alkulähdettä Chicagon yliopistosta vaan sivuutti tämän ilmeisen paheen pesäkkeen tykkänään.

Tai ei oikeastaan.

Mutta onko kukaan huomannut, että Urpilainen tuntuu saavan pärstänsä Helsingin Sanomien web-sivuille kerran päivässä, kaksi parhaassa. Muita puoluejohtajia ei jostain syystä näy kuin satunnaisesti jos on jotakin syytä.

Jutta Urpilainen on jälleen aukaissut sanaisen roskatynnyrinsä.

Myytti on Urpilaisen mukaan myös se, että maksuton päivähoito olisi tulonsiirto köyhiltä rikkaille. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok) on arvostellut, että uudistus hyödyttäisi lähinnä hänen oman tulotasonsa ihmisiä.

Kun päivähoito rahoitettaisiin valtion progressiivisella tuloverolla, suurituloiset pääsisivät mukaan talkoisiin, Urpilainen lupasi

Ensimmäinen lauselman virhe on siinä, että Urpilainen haluaa siis sekoittaa valtion ja kuntien rahoja vielä nykyistäkin suuremmaksi puuroksi. Näin voidaan tehdä ja vaikka luopua koko moniportaisesta julkishallinnosta ja pistää kaikki valtion maksettavaksi, mutta samalla pitää luopua kunnallisesta itsehallinnostakin.

Jos päivähoidon toteuttaminen jätetään kunnille mutta valtio laitetaan rahoittamaan se, tuloksena on maaninen päiväkodinrakennusbuumi. Kunnan kannalta päiväkodin pykääminen tarkoittaa sitä, että sinne voi palkata valtion rahalla duunareita, jotka ensinnäkin maksavat kunnallisveroja ja toisekseen piristävät kunnan talouselämää kulutuksellaan. Kunta siis hyötyy taloudellisesti siitä, että sen alueella on sata päiväkotia eikä siitä, että päiväkoteja on sopivasti ja ne toimivat tehokkaasti. Eipä taida Urpilaisen 200 miljoonan euron taskuraha riittää tämän neronleimauksen rahoittamiseen. Kaikki sellaiset rakennelmat, jossa motivoidaan törsäämiseen eikä järkevään taloudenpitoon ovat ongelmallisia, mutta se ei taida Urpilaista kiinnostaa. Kuka hyvänsä yritysjohtaja voisi kertoa tämän asian hänelle paitsi ehkä Fortumin pomo.

Toinen erehdys on puhtaan demaropropagandistinen. Joku voisi myös kertoa Urpilaiselle, että suurituloisista vain muutama pörssiyhtiöiden ylin johtaja maksaa tuloveroja. Loput suurituloiset maksavat vain pääomatuloveroja, ja valtion progressiivisen tuloveron kiristäminen ei vaikuttaisi heihin mitenkään. Jos puolestaan korkein mahdollinen tuloveroprosentti pidetään siellä 54:n paikkeilla, missä se nytkin on, nämä suurituloiset palkansaajat eivät maksa pesoakaan enempää, sillä he maksavat jo valmiiksi tuon verran. Maksumiehiksi joutuisivat jälleen kerran keskituloiset kaupunkilaiset palkansaajat, joiden progressio jyrkkenisi.

Demarin logiikassa kuuluu luvata kaikkea “pieni- ja keskituloisille”. Ja käytännössä demari toteuttaa tämän niin, että korottaa keskituloisten maksamia veroja, mutta kutsuu näitä veronkorotuksia suurituloisten lisäverottamiseksi. Keskituloinen on propagandassa keskituloinen, mutta käytännössä häntä kohdellaan kuin suurituloista. Tämä sumutus toimii yllättävän hyvin, sillä edelleenkin reilu 20% ihmisistä on houkuteltavissa äänestämään tätä puoluetta.

Aalto-yliopiston ympärillä on näemmä käynnistynyt sangen odotettu kädenvääntö siitä, tuleeko sen kotipaikaksi Helsinki vai Espoo.

Helsingin ja Espoon kunnallispoliitikot ovat tietysti asialla, mutta lisäksi yksittäiset koulut ovat ottaneet asiaan vahvasti kantaa. TKK haluaisi kotipaikan Espooseen ja muut Helsinkiin. Tämä keskustelu kielii siitä, että edes näiden koulujen hallinnossa nähdään täysin sivuseikkana se, miksi tällainen uudistus tehdään ja mihin sillä pyritään.

Tavoitteena lie tuottaa korkeatasoista opetusta ja tutkimusta. Tämän tavoitteen vinkkelistä on aivan samantekevää, mikä on puulaakin kotipaikka jossain kupongissa. Mutta koska koko hankkeen käytännön asiat tuntuvat pyörivän hallinto-osastojen sisäisten turnajaisten ympärillä, on sangen helppoa ennustaa, että tuloksena saamme turskean hallinto-osaston johonkin tai todennäköisesti useaan paikkaan, ja jos jotain rahaa jää yli, sitä voi sitten käyttää toissijaisiin juttuihin kuten opetukseen ja tutkimukseen.

Koko kotipaikkakysymys ei kiinnosta opiskelijaa, opettajaa eikä tutkijaa, mutta se kiinnostaa byrokraattia, jonka tuolin paikka saattaa muuttua. Tai jos ihan villeiksi heittäydytään, jotkut byrokraatit saattavat saada jopa kenkää ja vahvoilla ovat hallintoviskaalit siitä yksiköstä, johon hallinto keskitetään (jos keskitetään). Meille on kerrottu tässä vuoden aikana kaikennäköisiä suuria visioita ja on kerrottu, kuinka hirveän hienoja ihmisiä on valittu uuden korkeakoulun johtokuntaan.

Missä ihmeessä nämä hienot ihmiset nyt oikein piileskelevät, koska heidän pitäisi tulla esiin ja karjaista moponsa hukanneille hallintopienvisiireille päällikkö Aladobixin sanoin "HILJAA PELLET".

Erityisen hämmentävä asia on siitä vinkkelistä, että yksittäiset koulut ovat asialla myyräntöissä. Kunnallispoliitikot saavat tietysti tehdä mitä huvittaa, mutta jostain syystä koulu ei näe tätä mahdollisuutena. Jos koulu saisi rivinsä kasaan, sillä olisi mahdollisuus ryhtyä kilpailuttamaan näitä kaupunkeja toisiaan vastaan. Katsoa, kuka lupaa eniten maata rakennuksia varten, tiloja, rakennuksia, liikenneyhteyksiä, sitä, tätä ja tuota. Mutta nyt tilaisuus jätetään hyödyntämättä, koska pellet saavat mennä mukaan kunnallispolitikointiin.

Ja jos innovaatioyliopistossa hallinnolla on näinkin keskeinen asema, koko hankkeen mielekkyys on syytä kyseenalaistaa. Sillä luovuuden tiellä vaaniskelevista lohikäärmeistä juuri byrokratia on kaikkein mustin. Byrokraatti onnistuu tappamaan luovuuden aivan missä hyvänsä muuallakin, joten korkeakoulu tuskin on siinä suhteessa poikkeus.