Eilen olin tutun kanssa kaljatuvassa. Sen jälkeen päädyimme karaokeen, jossa lauloin Ei ole Kööpenhamina kuin ennen. Teorian mukaan tänään olisi pitäny olla jokseenkin kurja päivä, mutta heräsin ajoissa ja kun laivat Tallinnaan oli peruutettu viiteen saakka iltapäivällä, hoitelin asioia ja ostin sitä sun tätä ja hain kannettavan huollosta.

Aina asiat eivät mene kuin pitäisi.

Huomenna joutunee juomaan jokusen oluen.

Tämän olen muistanut mainita muissa yhteyksissä toisinaan, mutta kirjoitan sen tännekin.

Taiwanissa oli taannoin ongelmana, että kauppiaat ja ravintoloitsijat myivät juttuja kuititta ja näin kiersivät arvonlisäveroa. Suomalainen tapa olisi palkata poliiseja ja tarkastajia ja perustaa venäläistyylinen ilmiantolinja, jonne saa ilmiantaa nimettömästi kaikki, joista ei tykkää.

Taiwanissa keksittiin toisenlainen keino. Jokainen maan kassakone printtaa kuittiin numeron, ja kerran viikossa arvotaan muutama miljoona rahaa näiden numeroiden perusteella. Ilman ensimmäistäkään kyttääjää saatiin ihmiset vaatimaan kaupustelijoilta kuitteja estäen näitä niin myymästä asioita veroja kiertäen. Hyväntekeväisyysjärjestöt eivät pummaa kadulla rahaa vaan näitä samaisia kuitteja ja toivovat voitttavansa. Lottokansa saa arpalippunsa, valtio saa verotulonsa, kerjäläisille voi antaa paperisilppua eikä rahaa. Ainoa, joka häviää, on epärehellinen kauppias, mutta hän saakin hävitä.

Pidän ratkaisusta siksi, että se on luova. Kyttäys on perinteinen ja aina huonosti toimiva keino, joka maksaa paljon ja ärsyttää kaikkia. Eikä tuota kovin hyviä tuloksia, koska ihmiset suhtautuvat kyttäykseen penseästi. Jos taas tarjotaan mahdollisuus voittaa, moraali kohoaa siinä sivussa.

Aperture on jotensakin parasta, mitä digikuvankäsittelysoftille on tapahtunut pitkään aikaan.

Aperture on raakakuvankäsittelysofta, jolla hallitaan suuria kuvamassoja. Softalla yritetään nopeuttaa sitä aikaa, joka menee hyvien kuvien seulomiseen esille isosta pinosta sekä näille tehtäviä perusparannuksia. Olen nyt käyttänyt sitä puolisen vuotta ja se on tehnyt asioita älyttömän paljon mukavammaksi ja nopeammaksi. Normaalisti teen tuolla niin, että otan jonkun kuvasession tuotokset thumbnaileina isolle ruudulle. Sen jälkeen niputan samasta kohteesta hiukan eri asetuksilla tai rajaukilla otetut kuvat "nippuun". Näiden nippujen idea on se, että niistä valitaan paras näytettäväksi. Loput pysyvät tallessa siellä pinon pohjalla, mutta niitä ei tarvitse enää erikseen vältellä joka kerta kun haluaa käyttää jotain kuvaa albumista.

Sen jälkeen käyn pinot läpi vertailulla ja luupilla ja katson, mikä mielestäni on onnistunut niistä parhaiten ja siirrän parhaat kunkin pinon päällimmäiseksi. Vertailua varten on pari näppärää näppiskomentoa ja kuvien selaaminen ja valinnan tekeminen käy muutamalla enterin ja kursorinappuloiden painelulla.

Kun parhaat on valittu, niille tehdään perusparannukset. Aperture osaa tehdä oikeastaan kaiken sen, mihin ei tarvita Photoshopin layereitä. Kaikki Aperturen editoinnit ovat non-destruktiivisia eli alkuperäinen, koskematon otos on aina tallella. Aperture toimii niin, että se tallettaa alkuperäisen raakakuvan, siitä tehdyn jpg:n ja xml-muodossa ohjeet, joilla jpg rakennetaan. Yhdestä kuvasta voi tehdä vaivatta eri versioita ja katsella niitä ja valita niistä sitten parhaan, mutta alkuperäinen kuva tallentuu silti vain kerran eikä syö levytilaa toivottomia määriä. Aperture osaa säätää valkotasapainoa, värisävyjä rgb-käyrällä ja viidellä muulla tavalla ja kontrastia/kirkkautta/värikylläisyyttä. Lisäksi sillä voi suoristaa kuvan, paikata kennossa tai linssissä olevien roskien tahrat, tehdä kuvasta mustavalkoisen ja filtteröidä sitä erilaisilla suotimilla. Aperturen sharpening ja edge sharpening ovat toimivia ja hyviä toisin kuin iPhoton simppeli vastaava. Kun yhden kuvan samasta kohteesta on saanut mielestään ohjennukseen, siitä voi kopioida napinpainalluksella tehdyt toimenpiteet toiseen kuvaan sen sijaan, että ne pitää säätää kuvakohtaisesti uudelleen.

Jos kuva tarvitsee Photoshoppia, sen voi lähettää Aperturesta photoshopattavaksi ja siitä syntyy automaattisesti uusi versio. Photoshoppia softa ei korvaa, sillä jos kuvan osia pitää käsitellä eri tavalla, Aperture ei sitä osaa. Mutta jokaista kuvaa ei tarvitse photoshopata ainakaan minun mielestäni.

Softan plussaa on se, että 500 kuvan käsittely nopeutuu hemmetin paljon. Huono puoli on se, että se vaatii näytönohjaimelta enemmän kuin mitä minimäkissä on ja jpg-versioiden pulauttaminen on toivotttoman cpu-intensiivistä ja pienellä mäkillä siinä menee tunteja. Itse ajauduin ostamaan 2*quad core mac pron ja 30 tuuman näytön, eli softaa voisi kutsua varustelukierteen ensimmäiseksi askeleeksi. Adoben Lightroom on samantapainen softa, mutta en pitänyt sen käyttöliittymästä. Jos haluaa nysvätä hirveästi kuvia käsin, näihin ei kannata investoida kumpaankaan. Eikä silloin, jos on niin täydellinen kuvaaja, ettei mitään softaa ikinä tarvitse. Muille 329 euroa tai 299 dollaria Aperturesta on kuitenkin hyvä investointi.

Windows-miehille lienee tarjolla joitain vastaavia kilkkeitä, mutta tämä on olemassa vain mäkille. Osta mäk.

Tuttu kertoi tuossa joutuneensa puhelinhuijausyrityksen kohteeksi. Käytännössä huijaus siis toimii niin, että kännykkään tulee puhelu jostain tuntemattomasta numerosta ja soi niin vähän aikaa, ettei siihen ehdi vastaamaan. Sen jälkeen huolimaton soittaja soittaa tähän numeroon takaisin kuten usein soitetaan kun kännykässä on vastaamattomia puheluita ja tämä puhelu maksaakin sitten esimerkiksi 20 euroa kerta ja numeron takana on vain puliveivarin sinne jättämä vastaajaviesti.

Tämä on puhdasoppista kusetusta, jonka teleyhtiöt voisivat aivan hyvin kitkeä pois jos niillä olisi edes ångströmin verran moraalia. Nämä numerot on tarkoitettu yritysten asiakaspalveluihin, rahankeräyksiin ja maksullisten palvelujen rahastamiseen. Kenelläkään ei ole ikinä mitään kunniallista syytä soittaa näistä numeroista kenellekään siinä toivossa, että joku soittaa niihin takaisin. Operaattori voisi ymmärtääkseni estää näiden numeroiden näkymisen vastaanottajalle aina vaikka niistä ulos soitettaisiinkin ja näin tämä huijausbisnes kuivuisi kasaan itsekseen kun puhelun vastaanottajan kännykkään ei jää mitään numeroa, johon soitettaisiin takaisin, ainoastaan tieto siitä, että tuntemattomasta numerosta on tullut puhelu.

Ei vain taida operaattoreilta löytyä kiinnostusta tällaiseen, koska ne saavat prosenttisiivunsa myös huijatuksi tulevien puheluista.

Olen ollut aina suurten kaupunkien ihminen, joskaan en täydellinen totaalikieltäytyjä muunkaan suhteen. Kaupungeissa on näkemistä ja tekemistä yksin matkustavalle, mutta en hyljeksi luonnonkauniita paikkoja, jos ne on yhdistettävissä majoitukseen suihkun ja sisävessan kanssa. Tällä kertaa kuitenkin käsittelen vain kaupungit.

Jos ei ole parempaa tekemistä, käy aikasi kuluksi vaikka seuraavissa, läheltä vähän kauemmas:

Vilna. Liettua on balttimaista mukavin ja Vilna on kiva ja kaunis Helsingin kokoinen kaupunki. Suomalaiset tuntevat Tallinnan ja enenevässä määrin Riikan, mutta Vilna unohtuu monelta vaikka sinne pääsee Liettuan lentoyhtiöllä Helsingistä tunnissa ja vartissa reilulla satasella menopaluu. Tähänastisten havaintojeni mukaan Baltian paras sushi on Vilnassa Europa -ostarissa joen "toisella puolella" vanhastakaupungista katsottuna.

Lontoo. Siitä olen kirjoitellut muitakin juttuja, mutta lämmin olut yhdistettynä Jermyn streetin kauppoihin ja miten kuten toimivaan infrastruktuuriin on aina mukava kokemus. Lontoota aina haukutaan kalliiksi, mutta ei se minusta sitä ole. Rahaa saa toki poltettua älyttömiä määriä mihin hyvänsä asioimalla väärissä kaupoissa, baareissa ja ravintoloissa. Lontoossa on maailman paras intialainen ruoka ja muitakin hyviä elämyksiä löytyy. Jos Lontoon isoista levykaupoista ei löydy jotain leffaa tai levyä, sitä ei todennäköisesti ole olemassa. Normaalien turistinähtävyystönöjen lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota myös uudempaan maanpäälliseen arkkitehtuuriin sekä maanalaiseen. Canary wharf on hieno kokonaisuus lasikuutioita ja satama-altaita. Toistasataa vuotta vanhat metroasemat taas ovat hienoja itsessään kun vain katselee ympärilleen. Baker street on tässä suhteessa huomionarvoisa.

San Francisco. Amerikkalainen kaupunki, jossa ei tarvitse autoa. Ja kunto kohoaa tassuttelemalla sitä hemmetin mäkeä ylöspäin Nob Hillille. Mark Hopkinsin yläkerran pönöpönöbaarissa voi juoda sivistyneesti teetä ja katsella auringonlaskua. Lisäksi sieltä saa hyvää olutta. Ainoa miinusmerkkinen asia on se, että siellä sataa vähän turhan usein.

Las Vegas. Niin muovinen mesta, että se on jo hyvä. Hotellit ovat hassun näköisiä ja koko mesta on rakennettu turisteille. Hotellit ovat laatuunsa nähden hemmetin halpoja ja syöminen/juominen on halvempaa kuin muualla USA:ssa vastaavissa paikoissa, koska joka paikan päätulot tulevat kasinoista. Craps-pöytään on kiva mennä notkumaan ja juomaan kaljaa ja katselemaan kun stetsonpäiset punaniskat mylvivät. Kun sitä osaa pelata, sadalla dollarilla pelaa vaikka kuinka kauan kunhan pelailee minimipanoksilla ja korottaa panostaan aina kun siihen on tilaisuus. Ei siinä mitään voita mutta viimeksi muistelen kolmessa tunnissa potin huvenneen noin 40 dollarin verran.

Singapore: Steriili ostosparatiisi, jossa kaikki on hullunhalpaa. Toimiva infrastruktuuri tekee visiitistä sinne aina mukavan. Jos haluaa nähdä kontrastin, kannattaa käydä jollalla Indonesiassa Batam centressä tai sillan toisella puolella Johor Bahrussa Malesiassa. SIngapore Orchard roadilta saa vaatteita ja kosmetiikkaa ja toisin kuin useissa kaukoidän paikoissa, vaatteita saa myös hobittikokoa suurempina. Elektroniikkaa kannattaa käydä ostamassa Funan IT mall -ostarista. Sim Lim mainostaa aggressiivisemmin, mutta paikan laadusta kertoo jotakin se, että heti kun sinne hyökkää sisään, kasa intialaisia roikkuu hihassa ja tyrkyttää digikameraa. Funanissa kukaan ei tyrkytä mitään. Sim Lim on lisäksi kohtuullisen täynnä turhanaikaista krääsää. Ruokaa saa parilla eurolla hawkers-mestoista. Niissä on kasa pöytiä keskellä ja erilaisia ruokia myyviä kojuja ympärillä. Sieltä voi sitten hakea mitä lystää.

Hong Kong: Kiina olisi tällainen jos siellä ei olisi kommunisteja. Kiinan isot kaupungit alkavat kovasti Hong Kongia lähestyä, mutta vielä on matkaa. Hong Kongista olen kirjoitellut enemmän täällä.

Kapkaupunki: Kauniit puitteet, Afrikan mittapuulla kaikki toimii loistavasti. Hyvää ruokaa ja juomaa, nähtävyyksiä, retkiä Hyväntoivonniemelle tai viinialueille Stellenboschin ympäristöön. Etelä-Afrikan rikollisuustilannetta on huomattavasti liioiteltu ja turhaan hysteriaan ei ole mitään aihetta. Olen käynyt siellä nyt neljästi ja varmaan pitäisi taas kohta mennä. Majoittua kannattaa Sea pointin puolelle; sieltä pääsee bussilla tai taksilla katselemaan Waterfrontin ostareita ja Long streetin baareja ja ravintoloita. Waterfront on turistirysä, mutta siellä on pari hyvää ravintolaa ja kauppoja joka lähtöön. Lisäksi sieltä pääsee jollalla Robben islandille katselemaan vankilaa, jossa Mandela lusi noin 25 vuotta. Pöytävuorelle kannattaa mennä köysirataa pitkin joskin varautuen siihen, että siellä on kylmää ja tuulista.

Maailmassa on myös hemmetisti kaupunkeja, jotka turistin kannattaa kiertää kaikki, mutta kaukaa. Tälle listalle pääsee

• Amsterdam: en ole ikinä keksinyt, mikä tässä mestassa on niin hirveän hienoa sen jälkeen kun coffee shopissa on käyty ja todettu, että tämä ei ole minun juttuni.
• Barcelona: turistirysä, jonka hienot talot on nopeasti nähty ja sen jälkeen kaikki vain ärsyttää. Menen sinne seuraavan kerran katsomaan valmista kirkkoa, mutta en pidätä hengitystäni.
• Vancouver: kaikki Kanadan hullut, nistit, örkit, pummit ja häiriköt majailevat Granville streetillä.
• Tokio: täydellisen turha ja ruma jättiläiskaupunki, jossa eri asiat on hajautettu eri puolille kaupunkia. Yksi kaupunginosa on täynnä tekniikkaa, toinen teinityttöjen vaatteita, kolmas baareja jne jne jne. ja alueiden välillä vaeltaminen kyrsii.
• Johannesburg: siellä ei ole mitään, ei yhtään mitään.
• Auckland: ei sinänsä mikään mahdoton mesta, mutta jos näkee sen vaivan, että lentää sinne saakka, kannattaa moisesta tylsästä ja tavanomaisesta kaupungista hyökätä muualle mahdollisimman pian katsomaan maan erikoista luontoa.

Juttelin tuossa taannoin viskin ääressä erään Suomessa asuvan ulkomaanpellen kanssa kaikennäköistä ja puhe kääntyi uskontoihin. Tämä toisesta Euroopan maasta tullut henkilö ihmetteli, kuinka korostunut asema uskonnolla on Suomessa siinä, miten ihmisiä arvotetaan.

Olin asiasta hiukan ihmeissäni, koska olin pitänyt suomalaisia uskonnon suhteen aika maallisena ja siten myös avarakatseisena sakkina. Keskustelimme asiasta ja kuulemma vain Suomessa kukaan on ylipäätään edes kiinnostunut ihmisten uskonnosta, Keski-Euroopassa asiaa ei kysytä eikä se kiinnosta vaan se on oma asia.

Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että olin itse ollut väärässä. Muistin välittömästi vuosien varrelta, että muiden kuin kansankirkkoon tai Albertinkadun seurakuntaan kuuluvien uskonnon on kyllä joku muistanut mainita. Jos joku on lestadiolainen tai Jehovan todistaja, sen aivan varmasti mainitsee joku juoruna vaikkei asiaa kysytä eikä se kiinnosta. Naapurustosta saatetaan sanoa taloista puhuttaessa, että niin, siinä keltaisessa talossa asuvat ne helluntailaiset. Jne. En ole varmaan ainoa, joka muistaa tällaisia keskusteluja ja viittauksia ja oikeastaan asia on aika syvältä. Ihmisten ideologiset ja uskonnolliset valinnat ovat heidän omiaan. Minkä hemmetin takia meidän pitää mainita, että kaupassa tuli vastaan naapurirapun juutalainen eikä naapurin Masa?

Ainakin voisimme ottaa turhan sädekehän päidemme päältä ja lakata teeskentelemästä, että uskonnot eivät merkitse meille mitään jos se kerran kuitenkin on nimeä parempi tapa identifioida joku ihminen.

Autiot lentoasemat keskellä yötä ovat tunnelmallisia paikkoja. En tiedä miksi. Helsingistä Tallinnaan 23:45 -lento on mukava kun siihen aikaan ei lähde ei-schengen -puolelta -mitään muita lentoja enää. Siellä ei yleensä ole juuri ketään. Kaikki kaupat ja lounget ovat kiinni, missään ei ole henkilökuntaa, valaistusta on vähennetty. Muutama matkustaja notkuu jossakin ja joku rajasotilas saattaa näyttäytyä. Se on urbaani ja mukava ympäristö ja autious lisää sen viehättävyyttä.

Lentokentät erottaa muista autioista jättiläisrakennuksista se, että niissä olo on turvallinen eikä tarvitse pelätä, että nurkissa vaanii rosvoja, hulluja, rähisijöitä tai muita häiriköitä.

Suomeen ollaan puuhaamassa Bläk (hyi hitto) -nimistä "ökyklubia" kun sellaisia on kuulemma maailmalla muttei Suomessa laisin. Vain jäsenille -mesta, jossa "samanhenkiset" ihmiset voivat käydä ilman, että rahvas tunkee apajille. Minä kerron, miksi tämä klubi syntyy ja siitä kohistaan noin kaksi kuukautta ja minkä takia se ensi vuonna lopettaa toimintansa vaivihkaa.

Ensinnäkin, meidän tulee ymmärtää, mitä tällainen "klubi" oikein tarkoittaa: se on käytännössä baari pienelle porukalle ja siihen jotain taksi- ja ohjelmapalveluja, joiden kohderyhmää ovat hankkeen noin 25-vuotiaat puuhahenkilöt. Toisekseen, meidän tulee katsoa verokalenteria.

Pienen piirin trendiklubit menestyvät sellaisissa paikoissa, joissa on tarpeeksi noin 20-vuotiaita perintömiljonäärejä sitä elättämään. Kun katsotaan Suomen "julkkisten" tuloja siten kuin Iltalehti ne meille aina kerran vuodessa verokalenterista raportoi, nykyisten ravintoloiden vip-tilat täyttävän jengin keskitulot ovat kymppitonni vuodessa tai vähän alle. Suomen julkkikset ovat ammattityrkkyjulkkiksia, jotka tekevät vähän jotain juontokeikkaa joskus, ulkomailla asuvia lätkänpotkijoita ja mallipimuja, jotka yrittävät iskeä lätkänpotkijoita. Suomen julkkislistan tulokunkku on vajaan 300 tonnin vuosituloillaan Sedu Koskinen, joka kerää rahansa myymällä edellä mainitulle jengille keskiolutta.

Kun nämä vip-tilojen kanta-asukit ovat ihmisiä, joille julkisuus on keino pyrkiä elämässä eteenpäin sen sijaan, että he ovat elämässään eteenpäin päässeitä ja sitä kautta rikkaita ja kuuluisia, hommasta menee maku täydellisesti jossain "vain jäsenille" -kerhossa, koska puolet homman hauskuudesta tullee siitä, että voi marssia puolituttujen kateellisten silmien alla Sedu Koskisen baarin vip-huoneeseen, jollaisia Suomen lisäksi on enemmässä määrin vain Venäjällä. Kun touhusta katoaa tilaisuus näyttäytyä ja näkyä muka-privaatisti, siitä katoaa myös maku näiden ihmisten silmissä.

Jotta yksityinen 150 hengen baari pysyisi hengissä, sen pitäisi kerätä tupa täyteen useampana iltana viikossa. Mistä ne meinaavat saada maksukykyisiä asiakkaita? Kun kutsuttavien joukkoon valikoidaan persaukisia lehtineekereitä oikean medianäkyvyyden takaamiseksi, ulkomailla asuvia urheilijoita ja jäävettä juovia mallipimuja, kuka ihme on klubin maksukykyinen asiakas? Ulkomailla asuva urheilija, mutta eivät he käy Suomessa viikottain vaan vetävät siellä perseet olalle kerran pari vuodessa jos silloinkaan.

Suomen maksukykyiset taas ovat hiukan vanhempaa väkeä ja eivät ole äärettömän kiinnostuneita 25-vuotiaille bimboille suunnatusta klubihuoneistosta, jossa kuulee uusimpien rap-taivaan tähtien tuotantoa ja joutuu juomaan juomansa epämukavan kulmikkaista trendituoleista nilkankorkuiselta pöydältä lähes täydellisessä pimeydessä, sillä valo on ollut epätrendikäs juttu jo vuosikausia. Kun lisäksi näillä maksukykyisillä on useimmilla perhe ja ns. oikea elämä, eivät he jaksa notkua baarissa kuin muutaman kerran vuodessa. Kun eksklusiiviseen baariin ei edes voi tulla kaverien, kollegoiden tai naapurin äijän kanssa silloin kun tekee mieli mennä ulos kännäämään, mennään mieluummin sellaiseen mestaan, joka ei hyljeksi suurinta osaa seurueesta.

Lopputuloksena syntyy kerho, jolla ei ole yhtään maksavaa asiakasta ja jonka kohderyhmä ovat ihmiset, joille ainut idea "eksklusiivisuudessa" on se, että he voivat paukutella henkseleitä sillä, että kuuluvat johonkin kutsulistaeliittiin. Baarien vip-tiloissa täyttyvät toisaalta kaikkien tarpeet: turhanjulkkiseliitti voi kävellä vip-tilaan edes takaisin, jotta mahdollisimman moni näkee heidät. Toisaalta baari on salin puolella täynnä maksukykyistä ja -haluista rahvasta, joka juo muutakin kuin jäävettä ja pitää mukavasti baarin pystyssä. Baarinpitäjä saa toisaalta ilmaista hyvää karmaa pitämällä huolen, että vip-listalla on sellaista väkeä, joiden sana trendilehdissä painaa. Tällainen suunniteltu klubi kuolee Suomessa omaan mahdottomuuteensa, koska se keskittyy täydellisesti hyysäämään oikean julkisuuskuvan eikä oikean pankkitilin saldon omistavia ihmisiä.

Suomessa tosin vip-huonejuottoloidenkin kannttaisi miettiä kertaalleen, kuinka tervettä on sellainen bisnes, jossa maksukykyinen ja -haluinen asiakas on pahnanpohjimmainen paaria ja hyvä palvelu keskitetään ja kohdennetaan maksukyvyttömiin pummeihin.

Kävin pitkästä aikaa Pariisissa. Edellisestä pidemmästä rupeamasta olikin toistakymmentä vuotta.

Jotain siellä on muuttunut tuossa ajassa, mikä ei tietysti lie suurensuuri yllätys. En ole koskaan oikein päässyt siihen kaupunkiin sisälle, eikä tämä kerta asiaa juuri muuttanut miksikään. Vertaan sitä mielessäni väkisinkin Lontooseen, koska ne ovat molemmat vanhoja, suuria kaupunkeja ja menneen imperiumin keskuksia, ja Lontoon tunnen hyvin. Ensimmäinen mainitsemisen arvoinen seikka Pariisissa on sen rähjäisyys ja likaisuus. Jokainen RER-vaunu on rikottu ja töhritty ja kun asemalla pitää puikkelehtia jäteröykkiöiden seassa, mieleen tulee, ettei niitä ole siivottu koskaan. Kuva ei oleellisesti parane katutasossa. Rooma on ainakin nykyään Pariisiin verrattuna steriili mesta.

Pariisilaisten nuivasta asenteesta ja kielitaidottomuudesta puhutaan paljon, mutta tänä päivänä asia vaikuttaa enemmänkin urbaanilta legendalta. Joka paikassa asiakaspalveluväki puhui loistavaa englantia eikä siihen liittynyt minkäänlaista asennetta tai mielenosoittamista. 90-luvulla muistan tilanteen olleen vähän toisenlainen. Samaten kaikki turistia kiinnostavat opasteet ovat ainakin englanniksi, todennäköisesti vielä saksaksi ja espanjaksi.

Lontooseen verrattuna Pariisi on jumalaisen kaunis kaupunki. Lontoosta löytyy pieniä alueita ja kadunpätkiä, jotka ovat rakentamisajankohtansa ulkoasussa ja joita ei ole pilattu pistämällä sekaan puolet petäjäistä betoni- ja lasikuutioiden muodossa. Pariisissa maiseman rikkova lasikuutio on enemmän harvinaisuus kuin poikkeus, vaikkakin Pompidou-keskuksen sopimisesta juuri sille paikalleen on lupa olla ainakin kahta mieltä. Siinä missä kadut näyttävät sangen siivottomilta, talot puolestaan ovat julkisivultaan hyväkuntoisia ja siinä mielessä siellä on kiva vain kävellä ja katsella.

Ruokaakin ne osaavat siellä tehdä, ja juomaa. Hyvin syöminen ja juominen kohtuuhintaan on sangen vaivatonta ravintolassa, ja kun kurkistaa sisään kauppahalliin tai lihakauppaan tulee välittömästi mieleen kysymys "miksi helvetissä minä asun paikassa, jossa myydään kanaa hunajamarinadissa".

Vaikka se on iso kaupunki, kävellen pääsee melkein kaikkiin turistirysiin ja tietysti muualle. Lontoon selkeään metrokarttaan tottuneelle ja sen ulkoa muutenkin muistavalle Pariisin sekava RER- ja metrokarttahärdelli on aluksi hiukan hankala, mutta se on tottumiskysymys. Sen sijaan metroasemien portteja on muutettu entistä inhottavammiksi ilmeisesti pummilla matkustajien torjumiseksi. Samalla ne tosin torjuvat myös matkalaukkua perässään vetävän matkustajan, osa vaaniskelee myös olalla olevaa kameralaukkua, joka helposti jää heti selän takana kiinni menevän oven väliin. Jos laukku jää väärälle puolelle, henkilökuntaa ei varmasti ole missään näköpiirissä.

Kyllä sinne taas parin vuoden päästä pitää mennä katsomaan. Periaatteessa ei ole olemassa mitään syytä, miksi en saattaisi viihtyä siellä aina toisinaan, mutta jotain vielä puuttuu. Ei se tunnu minun kaupungiltani, mutta en osaa sanoa, mistä se johtuu. Kielikysymys se ei ole, mutta vieraalta se tuntuu. Ehkä kyse on harjoituksen puutteesta.

Kirjoittaako joku vielä hyviä dekkareita? Ellery Queenit, Gideon Fellit, Nero Wolfet ja Hercule Poirotit on luettu aikapäiviä sitten. Nykyisinkin tarinoita kirjoitetaan vaikka kuinka paljon, mutta löytämissäni uusissa teemana ei ole jahdata ovelaa rosvoa vaan tämä on jonkunlainen sivujuonne tai kehyskertomus. Oleellinen sisältö tuppaa olemaan emansipoituneen naispoliisin sekava ihmissuhdesoppa tai miespoliisin alkoholiongelma ja se, että vaimo jätti ja lapset kanssa ja muutenkin kaikki menee päin helvettiä.

Saippuaoopperaa on maailma väärällään ja hyvin kirjoitettuna sekin on hyvää viihdettä. Mutta pakkoko sitä on kaikkialle tunkea? Klassisen salapoliisitarinan suola on yrittää arvata se mielikuvituksellinen tapa, jolla mahdottomalta vaikuttava murha on toteutettu. Kirjoitetaanko moisia tarinoita vielä vai ovatko ne auttamatta vanhanaikaisia ihmissuhdelööperin ollessa enää ainut, joka myy?

Sairaanhoitajat ovat sortuneet samaan kuin pari muuta järjestöä muutama vuosi sitten: omia tavoitteita ei kerrota, ne ovat vain "enemmän".

Neuvottelustrategiana tällainen on jokseenkin varmasti lakkoon johtava. Kun ei edes viitsitä kertoa vastapuolelle, mitä oikein tavoitellaan, ei synny neuvottelua kokonaisuuksista ja kompromissia jostain keskeltä. Nyt työnantajaleiri voi tarjota jotakin ja kuulla "ei käy". Seuraavaksi tarjotaan kymppi kuussa lisää viikon päästä ja kuullaan "ei käy". Sitten kaksi kymppiä "ei käy" jne. kunnes viiden kympin kohdalla kelpaa. Jos olisi alusta saakka sanottu, että pitää saada satanen, neuvotteluissa olisi löytynyt viisikymppinen muutamassa tunnissa tai päivässä. Ilmeisesti tässä ei ole tarkoituskaan saada aikaiseksi mitään sopimusta nyt vaan lakkoon meno on päätetty jo ajat sitten. Neuvottelujen käyminen on täydellistä ajanhukkaa jos toinen puoli ei edes suostu julkistamaan neuvottelutavoitteitaan.

Tässä lienee kyse suuremmista asioista eli koko kuntasopimiskentän remontoimisesta, mutta liitolle, joka on niinkin pontevasti ollut äänessä viime vuodet vaatimassa lisää liksaa, ei totisesti ole kunniaksi se, että sitten kun sitä olisi tarjolla ja kysytään paljonko pitäisi olla, teeskennellään autuaan tietämätöntä. Haiskahtaa kepulta opitulta iltalypsyltä, joka tosin tässä yhteydessä ei tuottane haluttuja tuloksia.

Missä kohtaa kaikilta on kadonnut terve järki?

Maailmassa kuolee ja katoaa tuhansia lapsia päivittäin. Ymmärrän, että asia on esillä jossain sellaisessa paikassa, jossa yksi pari kuukautta sitten kadonnut on tuttu. Asian ei pitäisi enää ylittää uutiskynnystä edes Britanniassa paitsi jos asiassa tapahtuu jotakin. Mainitun Madeleinen vanhemmat ovat siitä huolimatta suomalaistenkin lehtien kansissa tylsine juttuineen jotakuinkin päivittäin. Kun jutun media-ammattilaisvetoinen vyöryttäminen ympäri maailman tiedotusvälineitä alkoi heti lapsen kadottua ja jatkuu vieläkin vaikkei asian kuuluisi kiinnostaa ketään, ilmeistä on, että joku käärii tällä pakkosyötöllä hyvät hillot. Kuka ja miksi? Miettikääpä sitä.

Jos vanhemmat ovat osallisia lapsensa katoamiseen saadakseen mediatempulla miljoonatolkulla rahaa, maailman matala journalismi on taas ottanut uuden pohjakosketuksen. Elokuvaoikeuksista ja muistelmateoksista käärittävät miljoonat varmaankin ovat muutaman vuoden lusimisen arvoisia jos ajattelee asiaa siltä kantilta, että saman summan tienatakseen pitäisi tehdä duunia 42 vuotta.

The Economist pisti vaihteeksi maita järjestykseen sen mukaan, miten kilpailukykyinen niiden IT-sektori on. Suomi ei pärjännyt kaksisesti. Economistin tätä tutkimusta en löytänyt vielä niiden omilta sivuilta, joten olen Pravdan uutisen varassa.

Johtopäätöksistä voidaan tietysti olla montaa mieltä kuten vaikka ihmetellä, onko niin suurensuuri tappio se, että IT-ala on huomiotaherättävän paljon keskittynyt telekommunikaation ympärille. Tämä ongelma poistuisi silmistä jos Nokia pakkaisi kamansa ja lähtisi lätkimään, mutta en tiedä mikä tarkalleen ottaen silloin muuttuisi paremmaksi. Sen sijaan huomio kiinnittyy siihen, että Suomen huonoin sijoitus tulee infrastruktuurista. Tästä taas voisi ehkä päätellä, että tietoliikenneinfrastruktuurin myyminen ruotsalaisille polkuhintaan ei ehkä sittenkään ollut kauhean hyvä veto.

Kun markkinoiden suurin peluri ei tee paljon mitään, kilpailijatkaan eivät kaksisesti lanseeraa uusia tekniikoita, tuotteita ja palveluita kun ei ole mikään pakko. Ruotsalainen museovirasto Telia investoi lähinnä Ruotsiin, Suomessa ei kuulemieni sitkeiden huhujen perusteella tehdä mitään "etukenossa" eli niin, että investoitaisiin ilman pomminvarmaa business casea. Eli siinä, missä Ruotsissa otetaan riskejä uuden tekniikan kuten esimerkiksi 3g-verkkojen rakentamisessa ja toivotaan niistä saatavan rahat joskus pois ja voittoa, Suomessa ei tehdä mitään sellaisia investointeja, joihin liittyy riskejä tai kuulakynää suurempi kertainvestointi.

Poliitikkojen kannattaisi miettiä tällaisia asioita sen sijaan, että ne perustavat jonkun uuden kilpailukykytyöryhmän kiertämään maailmaa erinäköisissä konferensseissa. Jos suomalaisilla ei ole enää päätösvaltaa siitä, miten Suomessa asioita kehitetään, ajaudumme väkisinkin peesaamaan yritysten ykkösmarkkinoita. Siinä, missä suomalaisyritykset vielä 90-luvulla ottivat riskejä ja yrittivät ja erehtyivät ja joskus onnistuivat, nyt seuraamme vain perässä ja tytäryhtiöt toteuttavat Suomessa vain ne konseptit, jotka on jo todistettu toimiviksi muualla. Ihan esimerkinomaisesti kattavat nopeat mobiilidataverkot ja niiden hinnoittelu siten, että ne ovat tavallisen kuluttajan ulottuvilla ja ymmärrettävissä, ovat arkipäivää jo Ruotsissa saati sitten Keski-Euroopassa tai kaikenlaisen tekniikan kehitysmaana pidetyssä Britanniassa. Suomessa verkkojen kattavuus on kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön Nokian pääkonttorista, ja kun näitä ei edelleenkään haluta myydä kuluttajalle "kymppi kuussa" -tyyppisellä hinnoittelulla, kuluttajien pitää ymmärtää jotakin megatavuista ynnä muusta epäkiinnostavasta ja ei ole yllätys, että bisnes yskii.

Englanninkielisten joukossa tämä Theo Marzialksen pläjäys vuodelta 1873 on päässyt huonojen runojen kirjoihin ja kansiin:

A Tragedy

Death!
Plop.
The barges down in the river flop.
Flop, plop.
Above, beneath.
From the slimy branches the grey drips drop,
As they scraggle black on the thin grey sky,
Where the black cloud rack-hackles drizzle and fly
To the oozy waters, that lounge and flop
On the black scrag piles, where the loose cords plop,
As the raw wind whines in the thin tree-top.
Plop, plop.
And scudding by
The boatmen call out hoy! and hey!
All is running water and sky,
And my head shrieks -- "Stop,"
And my heart shrieks -- "Die."


My thought is running out of my head;
My love is running out of my heart,
My soul runs after, and leaves me as dead,
For my life runs after to catch them -- and fled
They all are every one! -- and I stand, and start,
At the water that oozes up, plop and plop,
On the barges that flop
And dizzy me dead.
I might reel and drop.
Plop.
Dead.

And the shrill wind whines in the thin tree-top
Flop, plop.


A curse on him.
Ugh! yet I knew -- I knew --
If a woman is false can a friend be true?
It was only a lie from beginning to end --
My Devil -- My "Friend"
I had trusted the whole of my living to!
Ugh; and I knew!
Ugh!
So what do I care,
And my head is empty as air --
I can do,
I can dare,
(Plop, plop
The barges flop
Drip drop.)
I can dare! I can dare!
And let myself all run away with my head
And stop.
Drop.
Dead.
Plop, flop.

Plop.

Kulttuurimatka on taas tältä erää suoritettu.

En luottanut Ilmailulaitoksen kykyyn saada laukkuani tunnin vaihdolla Helsingissä jatkolennolle, joten kaikenlaiset kamalat rikokset mahdollistava hammastahnatuubi piti jättää kotiin ja ottaa matkalaukku matkustamoon. Muuten homma on jokseenkin vaivaton, mutta en pidä laukun ulkoiluttamisesta pitkin lentokenttiä itse. Vaivattomampaa olisi kipata se ruumaan koska se säästää raahaamisen vaivaa ja ilman käsimatkatavaraa voi mennä huoletta koneeseen viimeisenä kun ei tarvitse miettiä, mihin saa laukkunsa lykättyä. Perjantai-illan lennot Lontooseen ovat aina viimeistä paikkaa myöten täynnä ja koneen lastaamisessa bussiporteilta menee ikuisuus, joten ilman matkatavaroita voi istua loungessa torjumassa kaikkialla vaaniskelevaa malariaa final calliin saakka ja mennä viimeisellä bussilla sitten sinne. Nyt piti hyökätä ensimmäisten joukossa ettei tarvitse ottaa laukkua jalkatilaan.

No, se piti vain kestää. Heathrowlla iris immmigration oikeasti säästää nykyään 10-15 minuuttia kun EU-passintarkastusjonokin on pitkä kuin nälkävuosi kun ne nysväävät lukulaitteiden kanssa kaikki passit sekä myös jonkun aitoustarkistajan kanssa. Iriksessä mennään koppiin, kurkataan luukusta sisään, odotellaan kunnes automaatti sanoo thank you ja avaa oven. Kymmenessä sekunnissa pääsee läpi. Heathrow expressillä ja tuubilla Isle of Dogsille, kamat majapaikkaan ja Greenwichiin pubiin kaljalle. Siellä oli tällä kertaa enemmänkin tuttuja. Näyttää uhkaavasti siltä, että Greenwichin The Mitren sijaan pitää yrittää löytää joku toinen pubi, sillä niillä on nykyään siellä joka perjantai joku b-luokan bändi soittamassa huonosti mutta kovaa ja se raastaa korvia vaikka istuisi terassilla ulkona ja puheääni ei kuulu. Lähdimmekin siitä sitten parin pubin kautta kotiin.

Kankkuskeiju kävi kylässä, mutta onneksi naapurihuoneessa. Minä lähdin lauantaina ostoskierrokselle. Oli tosin hyvä ilma enkä mennyt suoraan Green Parkiin ja siitä Jermyn streetille vaan jäin Westminsterissä pois tuubista ja katselin turistimassoja parlamentin kulmilla ja sitten kävelin St. James's parkin läpi Jermyn streetille. Kävin hattukaupassa ja kravattikaupassa. Housukaupassakin piti käydä mutta se homma jääköön talveen. Kävelin Piccadilly circuksen ja Sohon läpi Greek Streetille ja kävin Veijo Milroysin viskikaupassa ostamassa Springbankia kun sitä kerran sieltä taas saa. DVD-kauppaan ostamaan pari puuttuvaa dvd-sarjaa ja kotiin päiväunille.

Lauantai-ilta meni sittten hyvin syödessä ja korttia pelatessa ja sunnuntaina kotiin. Kotimatkalla Finnair oli peruuttanut Helsinki-Tallinna -lennon, mutta odottelemalla myöhäisempää 23:45 -lentoa siitäkin selvisi. Helsingissä oli lentokentällä joku ihmeen shöy. Sieltä ei enää lähtenyt ei-schengen -puolelta muita lentoja kuin 23:45 tallinna ja siellä oli tosi vähän väkeä. Siinä oli kaksi noin ehkä 25-vuotiasta naista jossakin penkeillä ja toinen niistä näytti jotenkin vetelältä siinä kun kävin jossain vaiheessa vessassa. Kun kävin siellä toisen kerran, siinä oli paikalla hirveästi poliiseja, rajasotilaita ja pari ambulanssimiestä ja potilas näytti vieläkin vetelämmältä. En jäänyt seuraamaan mitä siinä tapahtui, mutta sen jälkeen ennen lennon lähtöä oli vielä yksi viivästyksen paikka kun tuon matkustajan ruumassa olevat matkatavarat piti kaivaa sieltä pois.

No, yhden maissa olin sitten kotona.

Olen viikonlopun tutustumassa Lontoon monipuoliseen kulttuuritarjontaan seikkaperäisesti, joten tänne ei ole odotettavissa päivityksiä ennen maanantaita.

Aina kun jurputamme veroista, joku kertoo meille, että jos veroastetta lasketaan edes hiukan, julkiset palvelut ajetaan alas ja köyhät hätistetään hankeen kuolemaan pakkaseen ja syömään kylmää kesäkeittoa.

Suomessa verotulojen osuus BKT:sta oli vuonna 2005 44 prosenttia, edessä Ruotsi, Tanska, Norja ja Ranska. Virossa verotulojen osuus on 30,9%. Meillä siis pitäisi olla maailman viidenneksi parhaimmat verorahoitteiset julkiset palvelut ja tukiaiset niitä tarvitseville. Olen alkanut kallistua sille kannalle, että verojen suuruudella ja julkisen palvelun laadulla ei ole oikeastaan mitään tekemistä keskenään.

Minulla huomattiin näöntarkastuksessa viime talvena, että molempien silmien silmänpaineet olivat yläkanttiin ja toinen hiukan yli riskirajan. Asiaa piti tutkia lisää. Yksityislääkärillä ei ollut tarvittavaa laitteistoa kaikkien tarvittavien mittausten tekemiseen eikä myöskään verkkokalvon tutkimiseen mahdollisten vaurioiden paikallistamiseksi. Yksityislääkäri, jollaisen löytäminen oli työn ja tuskan takana, suositteli vain julkisen terveydenhoidon puoleen kääntymistä ja antoi jonkun keskhaiglan varauskeskuksen numeron.

Koivesta kanaa, sarvesta härkää ja kielipuolena julkisen terveydenhoidon rattaisiin. Keräsin pari päivää rohkeutta ja soitin sitten kyseiseen numeroon. Kerroin asian niin hyvin kuin osasin ja sanoin, että täältä nyt käskettiin silmakliinikalta varata aika. Kysyivät, että kävisikö huomenna ja kun sanoin ettei oikein käy kun olen Liettuassa työmatkalla, sovimme ajan seuraavalle viikolle torstaille. Missä oli kuuden kuukauden jonotus?

Menin silmäklinikalle torstaiaamuna. Ulkoa koko mesta näytti ankealta neuvostokolossilta, mikä se epäilemättä olikin, mutta sisällä lienee jotensakin kaikki laitettu uuteen uskoon. Minun piti maksaa 50 EEK (3 euroa) rekisteröitymismaksua, joka on muotoa kerran elämässä, siitä hyvästä, että syöttivät tietoni sairaalan atk:lle. Antoivat papereita, joissa oli henkilötietoni ja syy miksi siellä olen ja sanoivat, että neljänteen kerrokseen. Neljännessä kerroksessa hoitaja otti paperit, käski istua hetkeksi ja kun lääkäri tuli huoneestaan seuraavan kerran, vilkaisi papereita ja kertoi, mitkä tutkimukset tehdään. Sitten hoitajat kuljettivat minua huoneesta huoneeseen ja mittasivat silmänpainetta, verkkokalvon paksuutta ja kuvasivat jollain laserhärvelillä silmänpohjan. En ole lääketieteen asiantuntija, mutta käytetty laitteisto ainakin vaikutti sangen modernilta.

Tutkimusten jälkeen odotin taas viisi minuuttia ja lääkäri otti minut huoneeseen ja vilkaisi tulokset ja kurkkasi vielä silmänpohjan. Ongelmaa ei lopulta ollutkaan, mikä oli hyvä, ja olin ulkona sieltä kolmessa vartissa. Missään ei tarvinnut jonottaa eikä odotella ja homma toimi aika eri tavalla kuin Suomessa kun lääkäri pääasiassa ohjasi hoitajia tekemään oikeita asioita ja ylipäätään piti oveaan kiinni vain kun siellä oli potilas muutaman minuutin. Kaiken paperityön teki puolestaan joku konttoristi sen sijaan, että lääkäri olisi kirjoitellut jotain tarinoita kaksisormijärjestelmällään.

Tämän yksittäistapauksen valossa ei tarvita korkeita veroja ja palvelumaksuja kelvollisen terveydenhoidon järjestämiseksi. Toinen tietämäni yksittäinen asia on täkäläinen äitiyslomajärjestelmä. Äitiyslomaa saa 15 kuukautta täydellä palkalla ja aina kun synnyttää lapsen, valtio maksaa puolet siinä kohtaa jäljellä olevasta opintolainasta pois saman tien. Suomalaisen äitiyslomajärjestelmänhän pitäisi olla maailman paras. Varmasti täällä on monia vastaavia asioita paljon huonomminkin kuin Suomessa. Mutta on puhdasoppista sumutusta väittää, että palvelujen turvaamiseksi täytyy kerätä juuri nykyisen suuruisia veroja. Kun rahaa käytetään enemmän palveluun ja infrastruktuuriin ja vähemmän herra ties mihin ihmisen kannalta jokseenkin toissijaiseen, sitä ei tarvitse äyskäröidä niin mahdottomia määriä.

Suomessa tuntuu hiukan siltä, että rahaa pitää kaataa julkiseen tuuttiin ihan mahdottomia määriä lähinnä siksi, että julkispalvelumenotuutti on huomattavasti pienempi halkaisijaltaan kuin tulotuutti ja välistä puuttuu metri putkea. Kun suihkutetaan tarpeeksi kovalla paineella menotuuttia kohti, osa valuu siitä sisään ja haluttu tulos saavutetaan, mutta samalla ei huomata sitä, että puolet ruiskusi pitkin seiniä. Jos tulotuutissa painetta hiukan lasketaan, suihku muuttuu belgialaisen pissapojan suoritukseksi ja mitään ei enää lennä palveluiden rahareikää kohti, joten näin ei voi tehdä.

Lopputuloksena rahaa palaa helvetisti ja palveluita pidetään "kriisissä" tieten tahtoen, mutta kirjoittelen siitä joskus toiste.

Osaako kukaan selittää minulle, mikä on Suomessa tapa saada julkinen valta toimimaan laillisesti? Tässä jutussa kyseessä on siis joku lääke, jonka korvaamista lääkekorvauksissa on rajoitettu ilmeisesti siksi, että lääke on kallis. Korkein hallinto-oikeus on päättänyt, että korvausasioista päättävän Hintalautakunnan perusteet korvausten rajoittamisessa eivät ole lainmukaisia.

Siitä huolimatta Hintalautakunta on päättänyt, että käytäntö jatkuu. Vähän samanlainen asia oli Mustikkamaan tanssilavan rakentamishanke. Kulosaari-voittoinen Helsingin rakennuslautakunta ei myöntänyt rakennuslupaa kaavan mukaiseen rakennukseen, ja KHO palautti kahdesti asian lautakuntaan, jonka piti käsitellä asia uudelleen ja siinä laillisesti menetellä. Kummankaan kerran jälkeen rakennuslupaa ei kuitenkaan irronnut.

Onko Suomessa mitään keinoa saada viranomaista korjaamaan tekemiään virheitä jos kerran KKO:n tai KHO:n päätökset eivät anna aihetta minkäännäköisiin toimenpiteisiin? Joissain toisenlaisissa valtioissa oikeudenpäätökset sitovat myös julkista valtaa, sillä jos julkinen valta ei tuomioista ole moksiskaan, tuomitaan vahinkoa kärsineille älyttömät määrät dollareita rangaistuskorvauksina. Jossain muualla yksikään julkisen vallan käyttäjä ei ottaisi sitä riskiä, että tuhannet lääkekorvaukset menettäneet nostaisivat ryhmäkanteen ja jokainen saisi muutaman miljoonan rangaistuskorvauksina.

Suomessa rangaistuskorvauksia ei ole ja kun virheellisiä päätöksiä tehtailevat tahot eivät saa itse minkäänlaisia rangaistuksia tai edes potkuja huolimatta toistuvista virheistä, yksittäisen ihmisen mahdollisuudet saada oikeutta valtiota vastaan ovat koko lailla rajallisia.

Lain yksi tehtävä on suojata heikompaa vahvemman mielivallalta. Jos oikeuskäytäntö on sellainen, että vahvempi voi tehdä oikeudesta huolimatta mitä huvittaa, lakia ei tarvita laisinkaan, koska vahvempi voi käyttää vahvemman valtaansa siitä huolimatta.

Suomesta tuskin löyttyy ketään, joka ei olisi sitä mieltä, että sairaanhoitajille maksetaan aivan naurettavan vähän ja että vähän lisää ei tekisi pahaa.

Sen sijaan en ole ymmärtänyt, miksi hoitajien palkoista eniten valittavat tahot ja puolueet vastustavat kynsin ja hampain palvelutuotannon yksityistämistä. Jos nyt ajaudutaan hoitoalalla lakkoihin, lopputulos lienee jotensakin jo tehdyn tarjouksen mukainen pienin viilauksin, mutta mitään monien satojen eurojen kuoppakorotuksia ei tätä(kään) tietä ole tulossa. Syy ei ole Kokoomuksessa eikä maan hallituksessa vaan siinä, että hoitajilla ei ole vastassaan kapitalistia. Kun vastapuolella on kunnallisen työmarkkinalaitoksen pönäköitä äijiä, joilla on aivan hyvin varaa käydä Mehiläisessä hoidattamassa itsensä jos tarvis on, siellä ei ole ketään, jota oikeasti kiinnostaa, ovatko sairaalat auki vaiko eivät. Ei se ole heiltä pois millään tavoin. Jos taas vastapuolella olisi joku, jonka rahantulo tyrehtyisi oitis jos sairaalan/poliklinikan/terveyskeskuksen väki menee lakkoon, halu löytää jotenkin lakon lopettava ratkaisu on huomattavasti suurempi.

Suomessa tehdään jatkuvasti virheellinen trenditulkinta siitä, että hoitajien ja muutaman muun alan ongelmat johtuvat siitä, että alat ovat naisvaltaisia. Näin saadaan asia näyttämään tasa-arvokysymykseltä, mitä se ei ole. Ei yksityisellä sektorillakaan kaikilla ole neuvotteluvaraa juurikaan ja se näkyy siellä alan palkoissa. Ei kiinteistöhuollossa tai teollisuusvartioinnissakaan liksa päätä huimaa vaikka kyse onkin miesvaltaisista aloista, koska alat on kilpailtu lähes piloille ja sekä työnantaja että työntekijä tietävät tämän. Kun tehdään virheellinen anal-yysi ongelman syystä, saadaan aikaiseksi myös virheellisiä parannusehdotuksia. Aikaa ja vaivaa poltetaan väärien asioiden tekemiseen ja lopulta huomataan ongelman olevan edelleenkin olemassa.

Yksityistäminen ei auta kaikkia aloja, mutta hoitajia se kyllä auttaisi. Tämä vain tietää yleistä kustannustason nousua, ja vaikka kunnat toimisivatkin tilaajina eikä mentäisi täysin yksityiseen systeemiin, verot ja veroluonteiset maksut kunnissa nousisivat, ja tämän myyminen vaalikarjalle on hankalaa. Lisärahaa voi huoletta ottaa vain "herroilta", mutta heitä on vähän ja rahaa tarvitaan paljon, joten jos terveydenhoitohenkilökunnalle pitää saada suuressa määrin lisää rahaa, nämä suuret määrät pitää kerätä suurelta keskiluokalta, "joku muu" ei lystiä maksa.

En kuitenkaan pidätä hengitystäni, että asialle tapahtuu tälläkään kertaa oikeastaan mitään.

Maailmalla on tapana palkata valkokaulustyöläisiä rekrytointikonsulttien kautta. Työnhakijan on parempi ilmoittautua rekryfirmoihin työnhakijaksi kuin ruveta tyrkyttämään itseään yksittäisiin tehtäviin. Suomessa näiden käyttö on lisääntymässä pikku hiljaa, mutta edelleenkin moni firma värvää väkeä suoraan. Useissa firmoissa tehdään tässä kohtaa tyypillinen osaoptimointivirhe: kuvitellaan, että kun rekryfirmalle pitää maksaa muutama tonni sopivan työntekijän löytämisestä, hinta on aivan hirveän kallis. Harva tulee miettineeksi, paljonko maksaa kahlata läpi 500 hakemuksen seasta haastatteluihin kutsuttavat ja haastatella heistä hullut ja nysvärit eroon. Puhumattakaan siitä ajasta, joka kuluu henkilöstöpäälliköltä ja haettavan position pomolta erinäköisiin tiedusteluihin ja itsensä tyrkyttämisiin vastatessaan. Mutta koska tästä ei lähetetä laskua vaan se maksetaan palkkamenoissa, syntyy illuusio ilmaisuudesta. Tämä tauti vaivaa monia organisaatioita monella portaalla ja siksi Suomessa ei ole niin laajaa yritysmaailmaa tukevaa palvelusektoria kuin joissain toisissa läntisissä talouksissa.

Kunnollinen rekrytointikonsultti on ihmistuntija, jolla on peruskäsitys asiakkaansa toimialasta. Hän tulee tutkimaan asiakasfirmaa ja haastattelee siellä jonkun muunkin kuin pomon ja henkilöstöpomon ja yrittää saada selville, minkälaisia ominaisuuksia yrityksessä arvostetaan. Lisäksi hyvällä rekrytoijalla on rohkeutta ehdottaa haastateltavien joukkoon myös hiukan epäsovinnaisempia tai epätyypillisempiä kandidaatteja, joissa tuntuu olevan konsultin mielestä oikeaa ainesta kyseiselle asiakkaalle. Kuka hyvänsä osaa etsiä tähtioppilaita ja ylisuorittajia, mutta yllättävän monessa tehtävässä ei oikeastaan tarvita kumpaakaan vaan ihmisiä, jotka uskaltavat kyseenalaistaa eikä vain puurtaa ahkerasti. Huono rekrytointikonsultti osaa tehdä rutiinihommia ja lähettää laskuja, ja huonoja Suomessa(kin) riittää. Hyvän löydettyään hänen kanssaan kannattaa tehdä enemmänkin yhteistyötä kuin vain yhden rekrytoinnin verran, mutta hyvien löytäminen on hankalaa.

Olen antanut kertoa itselleni, että tämän ammattikunnan laatu on Suomessa parantunut viime vuosina muutaman ison asiakkaan myötä. Silti joukossa on edelleenkin keltaista tai oranssia pikkutakkia käyttäviä henkilöitä, joiden oma lahjakkuus tuntuisi viittaavan enemmänkin käytettyjen maatalouskoneiden kaupusteluun Limingan niituilla.

Olen aina pitänyt Aasiassa Hong Kongista. Olen käynyt siellä viitisen kertaa ja ollut yhteensä ehkä kuukauden verran. Ensimmäisen kerran 1993 ja sen jälkeen 2000-luvulla loput kerrat suunnilleen vuoden välein.

Alue ei ole mikään erityisen iso, mutta kun sitä kiertelee, huomaa, että siitä pienestäkin alueesta suurin osa on asumatonta vuoristoa ja ihmiset, joita riittää viitisen miljoonaa virallisesti ja paljon enemmän oikeasti, on ahdettu pienelle alueelle. Hong Kong jaetaan hallinnollisesti ja ajatuksellisesti neljään alueeseen: Hong Kongin saari, Kowloon (mantereen puolella lähellä Hong Kongin saarta), New Territories (Kowloonista Manner-Kiinan rajalle) ja ulkosaaret. Turistille on nähtävää kaikkialla, joskaan valtaosa ei viitsi poistua Hong Kongin saarelta, jossa onkin valtaosa perinnenähtävyyksistä. Siinä, missä saarella turisti saa kulkea täysin rauhassa, Kowloonin puolella on heti lauttarannassa ja sitä lähellä olevilla kaduilla sietämätön turistinhuijaus ja sisäänheitto käynnissä. Joku räätäli oli vuosi sitten niin epätoivoinen, että sanoi minulle "sir, you have a very beautiful face".

Hong Kongissa syö hyvin ja halvalla. Itse syön siellä lähes yksinomaan sushia kun sitä saa joka paikasta ja se on hyvää, halpaa ja terveellistä. En ole saanut ikinä menemään sushiin ja juomiseen enempää kuin 150 HKD (15€) kerrallaan, ja siinä oli varmaan jo kolmisenkymmentä palaa. Elektroniikka ja merkkivaatteet ovat halpoja. Hong Kongissa ei tosin tunneta kuluttajansuojaa ja huijareita on liikkeellä aivan avoimesti, koska kyseessä ei ole käytännössä minkään sortin rötös. Elektroniikkaa ostaessaan kannattaa olla erityisen varovainen ja lueskella internetistä muiden turistien suosittelemia paikkoja. Esimerkiksi kameraan optiikkaa sieltä saa parisenkymmentä prosenttia Eurooppaa halvemmalla, mutta kaikki "liian hyvää ollakseen totta" -tyyppiset tarjoukset sisältävät aina petkutusta, joten ne kannattaa kiertää kaukaa. Vaatteiden ostaminen lienee Hong Kongissa silkka nautinto siinä tapauksessa, että sattuu olemaan hobitti.

Pakollisia nähtävyyksiä ovat Victoria peak (se vuori siinä HK:n saarella), Po Lin -luostari Lantaulla, Times Squaren ympäristö viikonloppuisin kun joka paikka on täynnä hullun lailla törsääviä teinejä ja yöllinen näkymä Hong Kongin saarelle Kowloonin puolelta. Huomattavan yliarvostettu nähtävyys on Stanley ja Stanley market, joskin joudun käymään siellä aina joka vuosi ostamassa tutulle jotain pashmina-huiveja. Lienen ainut mies ikinä joka on käynyt kyseisessä kaupassa, koska ne kaupustelijat tuntevat minut siellä jo aivan hyvin vaikka käyn vain kerran vuodessa paperilapun kanssa "tarvitsen nämä, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä ne ovat". Muuten seutu on tylsämielistä turistinhuijaamisbasaaria ja ravintoloita, joissa on sisäänheittäjiä. Jos Stanleyhyn eksyy, kannattaa ehdottomasti tulla takaisin pohjoisrannalle bussilla, joka kulkee Repulse Bayn ja tunnelin kautta. Repulse bay ja se toinen siinä vieressä ovat massiivisine kerrostaloineen ja rantoineen oikeastaan aika hienon näköisiä.

Saaren pohjoisrannalla voi liikkua kävelemällä aika helposti, mutta aikansa kuluksi kannattaa mennä myös raitiovaunulla linjan päästä päähän. Maksaa kaksi dollaria suunta eli ei mitään ja siinä näkee näppärästi millaisesta paikasta on kysymys. Kowlooniin pääsee metrolla ja Star ferryllä. Metro on jokseenkin tylsä tuohon väliin vaikkakin muuten siisti ja nopea, Star ferrystä on hyvät maisemat yläkannelta. Reitti on jonkun triviatiedon mukaan maailman vilkkaimmin liikennöity merireitti. Kowloonista pääsee junalla Kiinaan jos on viisumi. Shenzeniin siihen rajan pintaan pääsee ilmankin kunhan menee junalla Lo Wuhun rajalle ja lampsiii siitä yli ja maksaa jotain pientä, en muista paljonko. Hong Kongin saarelta pääsee myös Macaoon kantosiipialuksella jos haluaa sitä käydä katsomassa. Se on niin pieni paikka, että päivä siellä riittää aivan mainiosti.

Hong Kongissa voi asua oikeastaan missä hyvänsä jos siinä on metroasema vieressä, joskin Lantaulla olevista hotelleista on ensikertalaiselle hiukan pitkä matka kaikkien nähtävyyksien ääreen. Hong Kongin saarella Wanchai ja Central ovat aivan kelvollisia alueita, Times Squaren ympäristössä on ainakin kaiken keskipisteessä. Vähän pihimmän kannattaa majoittua North Pointiin, josta on muutaman minuutin metromatka Times Squarelle. Siellä on joku iso konferenssikeskus ja ympärillä hirveästi hyviä, uusia hotelleja, joista saa huoneita laatuunsa nähden naurettavan halvalla jos siellä ei satu olemaan konferenssia juuri silloin. Kowloonin puolella on reppumatkustaville Chungking Mansions aika lähellä Start Ferry -terminaalia Nathan Roadilla, ja se on niin hirveä murju, että se kannattaa käydä katsomassa ulkopuolelta. Ikivanha pilvenpiirtäjänröttelö, jossa on joka kerroksessa joku guest house ja jossa haisee.

Hong Kongissa ei viihdy kovin hyvin jos ahdistuu siitä, että paikka on rakennettu kääpiöille ja miehen kokoinen toisinaan lyö päänsä eikä meinaa mahtua bussin penkkiin. Toinen tapa ahdistua on sortua sisäänheittäjien baareihin ja ravintoloihin. Vaikka Centralissa osa näistä sisäänheittämisbaareista onkin aivan kunniallisia establishmentteja, osassa on joku turistinhuijausagenda, joka toimii niin, että kalja maksaa 20 HKD ja pienellä jossain seinällä lukee, että palveluraha on 300 HKD. Tässä ei ole mitään laitonta, joten valitukset kannattaa ohjata Jurvan kuntaan. Kun välttää sellaisia paikkoja, jotka selvästi aggressiivisesti houkuttelevat vain turisteja, pärjää aivan hyvin.

Myös sellaiset pettyvät, jotka kuvittelevat saavansa osakseen kunnioitusta ja arvonantoa siksi kun ovat valkoisia. Lopuille se onkin sitten mukavan helppo eksoottinen paikka. Umpikiinalainen kaikin puolin, mutta brittiläinen perinne esimerkiksi englanniksi nimettyine katuineen ja paikkoineen helpottaa mukavasti elämää. Siinä, missä Singapore on rakentanut itsestään steriilin ja hygieenisen kiinalaisen kaupungin, Hong Kong vaikuttaa jotenkin enemmän aidon kiinalaiselta. Kaikilla on kiire ja kaikki tekevät koko ajan jotain hyödyllistä paitsi ehkä sunnuntaisin. Kiinassa olisi tuollaisia kaupunkeja enemmänkin, jos niillä ei olisi ollut 50 vuoden historiallista pysähtymää rikastumiskeskittymien rakentamisessa.

Hesari kertoo, keihin suomalaiset luottavat ja keihin eivät.

Tavallaan tuloksissa ei ole mitään erityisen yllättävää, sillä suomalaiset ovat ennenkin luottaneet aika sokeasti poliisiin ja puolustusvoimiin mutta sangen vähän puolueisiin ja lehtineekereihin. Muutama havainto kuitenkin pistää silmään. En tiedä, onko Ceausescun kannatuslukuja muistuttava arvosana poliisille ja tuomioistuimille aivan paikallaan, mutta matalahko luottamus lehdistöön ja televisioon on terve ilmiö, koska epäluottamus on lähdekritiikin ensimmäinen askel. Jos asiat ovat totta siksi, että lehdessä sanotaan niin, kukaan ei viitsi ottaa selvää asioista sen laajemmalti. Jokainen meistä tietää, että kun valtakunnallisessa lehdessä on artikkeli, joka kuuluu oman asiantuntemuksen piiriin, artikkelin lukeminen herättää vähäistä suurempaa noloutta tai kiukutusta, koska paljastuu, että toimittaja ei ole ymmärtänyt kirjoittamastaan asiasta oikeastaan mitään. Kun tämän yleistää niihinkin artikkeleihin, joiden taustoista ei itse tiedä kaikkea, saakin jo aika hyvän käsityksen siitä, miksi lähdekritiikki on paikallaan.

Minusta on kuitenkin kiinnostavaa, että jokseenkin munaton ja konkurssikypsä YK nauttii suurempaa luottamusta kuin suomalaisen sisäpolitiikan pyhä tammi ammattiliitot. Isoin itsetutkiskelun paikka kuitenkin liittyy ympäristöjärjestöihin. Kun samalla sivulla olevan taulukon mukaan 90% suomalaisista pitää ympäristönsuojelua tärkeänä tai erittäin tärkeänä asiana, selvästi tärkeimpänä tutkituista asioista, ympäristöjärjestöjen kehnohko luotettavuus kielii ryssitystä tilaisuudesta. Asia kiinnostaa ja asiaa pidetään tärkeänä, mutta asian puolestapuhujat tuntuvat puhuvan yleisön ohitse ja ovat menettäneet näin kansan syvien rivien tukeen nojaamisesta kumpuavan vaikutusvallan.

Missä vika? Ovatko järjestöt hommanneet puhemiehiksi vääriä ihmisiä, joiden tapa ilmaista asioita ei herätä luottamusta? Ovatko teemat vieraita kaupunkilaisille? Vai saavatko ympäristöjärjestöt kokonaisuutena huonon arvosanan siksi, että koko shown on varastanut sangen epämääräinen Greenpeace, joka kuitenkin tuntuu voitelevan mediaväkeä ahkerasti, koska sen kantaa kysytään kaikkiin asioihin ja sen jokainen hillunta jossain puun latvassa tai satamassa vastustamassa suomalaista teollisuutta, suomalaista työtä tai sähköä välittyy lähes viikottain jokaiseen kotiin?

Olisiko järjestöpohjainen ympäristönsuojelu eksynyt rääseikköön?

Toisaalla puhuimme tuossa juuri infrastruktuuri-investoinneista ja siitä, miksi ne eivät tunnu Suomessa edistyvän juuri ollenkaan. Jokaisesta tiestä ja radasta ja tunnelista ja metronpätkästä jähnätään vuosia tai vuosikymmeniä, ja mitään ei tapahdu. Yhteiskunnan yksi tärkeimmistä tehtävistä on ylläpitää bisneksiä ja elämistä edistävää infrastruktuuria, mutta Suomessa kaikki tuntuu olevan toivottoman hankalaa.

Poliittisia irtopisteitä saa vain syöttämällä ihmisiä antamalla heille tulonsiirtoja. Siinä ei kuitenkaan voi syyttää poliitikkoja vaan ihmisiä, jotka mieluummin palkitsevat sellaiset, jotka antavat opiskelijoille ja eläkeläisille pikkuisen lisää rahaa eivätkä sellaisia, jotka haluavat rakentaa. Sen sijaan suomalainen rahoitussysteemi kaipaisi pikaisesti remonttia. Pääkaupunkiseudulla on jostain metronpätkästä Espooseen riidelty parisenkymmentä vuotta tai vähän yli. Helsinki on halunnut sitä koko ajan. Espoo aina välillä. Mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut, koska Suomessa ei ole tapana toteuttaa kunnallisiakaan rakennushankkeita ilman valtion rahoitusta. Yhtään kehätietä, lisäkaistaa, tunnelia tai radanpätkää ei pääkaupunkiseudullekaan synny, jos valtio ei osallistu kustannuksiin.

Mitä järkeä tässä on? Pakkoko valtion on kerätä rahaa, jonka se sitten antaa kunnille takaisin haluamiinsa hankkeisiin sen sijaan, että jättäisi rahat keräämättä ja jättäisi puhtaasti paikalliset hankkeet paikallisille kunnille? Kunnissa mussutetaan kunnallisesta itsehallinnosta ja vaaditaan sen laajentamista, mutta rakennusasioissa ne ovat antaneet vapaaehtoisesti päätösvallan pois käsistään valtion kirstunvartijoille. Jos rahaa ei sieltä tipu, kunnassa ei myöskään infrastruktuuria rakenneta. Näin kunnalliset investointilistat ovat vain toiveiden tynnyri, josta tehdään suuri siinä toivossa, että valtion rahaa löytyy edes yhteen sinne heitettyyn hankkeeseen. Valtiotasolla taas pitäisi olla parempaakin tekemistä kuin nysvätä kunnallisten hankkeiden kimpussa ja yrittää sijoittaa tärkeysjärjestykseen Tuupovaaran ohitustie, Kuusamon alikulkutunneli, Tampereen ohitustien levennys, Espoon metro ja Rauman satamaan johtavan väylän ruoppaus.

Keräsin taas itseaiheutettua kiukutusta tutustumalla tiedostavaan soopaan www.vapaaliikkuvuus.net -sivuilla. Tunnustan suosiolla, että olen jokseenkin täydellisen eri mieltä kaiken tuolta löytyvän kanssa, sillä en halua Suomeen pakolaisperäistä maahanmuuttoa yhtään enempää kuin meidän on aivan välttämättä otettava täyttääksemme tekemiemme sopimusten velvoitteet rimaa hipoen. Työperäistä siirtolaisuutta lähialueilta ja riittävän samanlaisen kulttuuritaustan maista en karsasta laisin, mutta pakolaisjärjestelmän käyttäminen de facto siirtolaisuuden kanavana ilman, että pääsemme valitsemaan tulijoista parhaimmat ei tunnu johtavan hyvään meillä kuten se ei ole johtanut missään muuallakaan.

Tämän asian taustoista tiedän Virossa asuvana sen sijaan ilmeisesti enemmän kuin sivujen kirjoittaja. Jostain syystä Suomen uutisissa esiintyy juuri tuo sävy, joka kyseisessä kirjoituksessa esiintyy. Venäläisvähemmistön ja kansalaisuudettomien asemasta jaksetaan mussuttaa, koska on otettu määritelmäksi se, että kyseessä on epämääräinen ja halpa-arvoinen syrjintä. Viron kielikokeen vaativuudesta jaksetaan marmattaa, mutta onko kukaan nähnyt mitään lähteitä tai viitteitä tuohon kokeeseen? Jos ei, miksi otamme annettuna julistuksen siitä, että tuo koe olisi jotenkin ylivertaisen vaikea? Toisekseen, kuinka moni on nähnyt ikinä Suomen lehdistössä mainintaa siitä, että valtaosa venäjää puhuvista, joilla ei ole Viron kansalaisuutta, on ilman kansalaisuutta omasta tahdostaan eikä salaperäisen, venäläisvihamielisen salaliiton seurauksena?

Linkin takana olevan potaskan uskottavuus olisi kohentunut hiukan, jos olisi vaivauduttu selvittämään lukijalle, miksi Viron kansalaisuus ei ole aivan niin kysytty asia kuin annetaan ymmärtää. Ne, joilla on Venäjän kansalaisuus tai entisen NL:n passi ja jotka ovat näin "kansalaisuudettomia", saavat nimittäin liikkua ilman viisumisimputusta Venäjälle ja sieltä takaisin Viroon. Narvan seudulta on mukava käydä tankkaamassa Ivangorodissa autonsa puoleen hintaan ja ostamassa juttuja halvemmalla. Jos lisäksi sukua asuu Venäjän alueella, heitä voi käydä tapaamassa vaivatta ilman viikkoja vievää ja virolaisen mittapuulla kallista viisumijumppaa. Jos nämä ihmiset ottavat Viron kansalaisuuden, heistä tulee Venäjän vinkkelistä muukalaisia ja joutuvat brezhneviläisen viisumibyrokatian rattaisiin.

Varmasti joukossa on niitäkin, varsinkin vanhempia ihmisiä, joille kielikoe on ylivoimainen asia ja jotka haluaisivat kansalaisuuden mutteivät sitä saa. Tietysti näiden ihmisten tilanne pitäisi ratkaista jotenkin, koska kyse on pienestä joukosta. On kuitenkin puhdasoppista sumutusta väittää, että jokainen Viron kansalaisuudeton on jonkunlaisen syrjinnän uhri ja että kansalaisuudettomien suuri määrä itsessään kertoo jostakin ongelmasta.

Samaten numeromagialla annetaan ymmärtää venäjää äidinkielenään puhuvien olevan työmarkkinoilla syrjittyjä. Väite pitää paikkansa niiden osalta, jotka eivät puhu viroa laisinkaan, mutta nuorempien, itsenäisen Viron aikaan koulunsa käyneiden tilanne on täysin toinen. He ovat käytännössä kaksikielisiä ja pärjäävät aivan mainiosti molemmilla kielillä, ja heidän kysyntänsä palveluammatteihin on kova. Kun Tallinnassa puolet puhuu äidinkielenään venäjää, jokaisen bisneksistään kiinnostuneen firman on palkattava venäjää puhuvia asiakkaita palvelemaan mikäli haluavat kilpailla tuon puolikkaan krooneista. Tästäkään ei linkittämäni artikkeli mainitse jostain syystä mitään.

Koko tuon sivuston ajatus tuntuu olevan se, että valkoinen eurooppalainen mies on aina väärässä ja kaikki muut ovat aina oikeassa ja jokainen niitä muita vastaan suunnattu päätös on aina lähtökohtaisen syrjivä taustoista ja faktoista riippumatta.

Kävin työasioissa Belfastissa. Sinne ei pääse Tallinnasta mitenkään järkevästi. Mennessä olin keskiviikkoaamuna Tallinnan lentokentällä lippuineni. Lippu oli yhteen suuntaan törkeän kallis turistiluokan lipuksi, maksoi vajaat 18000 Viron pesoa eli toista tonnia. Jono turistiluokan check iniin oli reippaasti yli sata metriä. Siinä kohtaa leipoi kiinni välittömästi ja menin lipun myyneen matkatoimiston lentokenttätoimistoon kysymään, mitä maksaa tämän lipun päivitys bisnesluokkaan. Matkamatroona näpräsi aikansa atk:ta, tarkisti tuloksen vielä kertaalleen ja totesi, että kolme (3) Eestin räpylää, eli vajaat viisikymmentä senttiä. Kaivoin välittömästi kolme kolikkoa taskusta ja totesin "make it so". Meni viisi minuuttia, mutta ohitin ynseän jonon.

Paluumatka taas ei mennyt aivan yhtä suunnitellusti. Kaikilla lennoilla sain jotain keskipaikkoja kun lennot olivat täpösen täynnä. Sain Heathrowlla täydennettyä kuitenkin pari puutetta viskihyllyssä. Helsingissä oli mukava puolentoista tunnin vaihto ja sitten Tallinnaan. Tallinnassa laukkua odotellessa huomasin, että olin unohtanut viskipullomuovikassin lentokoneeseen, ja sitä sitten ryhdyttiin etsiskelemään. Sen jälkeen paljastui, että ruumassa oleva laukkuni oli jäänyt Helsinkiin, mikä tuntuu nykyään olevan enemmän sääntö kuin poikkeus jos vaihto Helsingissä on alle kuuden tunnin mittainen ja ajoittuu edes osin väliin 14-16. Parjattu Heathrow on onnistunut toimittamaan laukkuni ruuhka-aikaan kolmessa vartissa jatkolennolle parikin kertaa, Helsingissä taas laukku katosi nyt kolmannen kerran muutaman kuukauden sisään juurikin tässä iltapäivällä.

No, viskipullot löytyivät ja korkkasin toisen niistä. Ja sitten odotellaan matkalaukkua, joka tulee ehkä joskus.

Minun pitää torstaina olla tapaamassa kollegoita Hänen Majesteettinsa saarilla. Ehtiäkseni palaveriin torstaiaamuksi minun pitää lähteä kotona keskiviikkona kymmeneltä aamulla ja takaisin kotona olen perjantaina puoli kuuden maissa. Euroopassahan kaiken pitäisi olla lähellä?

Tämän sarjan viimeisessä osassa kirjoitan sanasen siitä osasta Etelä-Afrikkaa, josta meille ei ole suuria kerrottu. Apartheidin kaatumisesta, Mandelasta, ANC:n voittokulusta ja demokratiasta olemme kuulleet paljonkin, mutta kaikki ei ole aivan niin hyvin kuin pitäisi.

Nelson Mandela valittiin presidentiksi 1994 ensimmäisissä vapaissa vaaleissa. Mandela nautti mustan ja valkoisen, nuoren ja vanhan kunnioitusta käsittämättömän anteeksiantamisen kykynsä takia. Mandela oli ollut vankilassa 27 vuotta ja siitä huolimatta hän kykeni ilman katkeruutta ottamaan vastaan vallan ja jakamaan sen valkoisten kanssa ensimmäisessä koalitiohallituksessa.

Kun vallanjaosta ja uudesta perustuslaista neuvoteltiin, ANC:n neuvottelijat Mbeki ja kaverit olivat SACP:n (South african communist party) jäseniä ja Moskovan kasvatteja ja Castron ihailijoita. Kommunismin kaatuminen jätti heidät ideologisesti hiukan kodittomiksi ja heidän käsityksensä tasa-arvosta olivat jokseenkin erikoisia. Mandela oli kuitenkin kaikkien kunnioittama ja vaikkakin hallinnolle pelkkä keulakuva, hän oli silti maan johdossa vaikeat ja väkivallan täytteiset vuodet -94 - -99.

Etelä-Afrikan presidentin toimikausi on viisi vuotta, ja -89 hommaan valittu de Klerk halusi hoitaa maalle uuden perustuslain omalla kaudellaan. ANC/SACP:n väki tiesi tämän ja iltalypsi perustuslakiin vaalitavaksi ns. pitkät listat, mikä oli temppuna Mbekin tapa tunkea itsensä presidenttiputkeen. Pitkä lista tarkoittaa järjestelmää, jossa vaalikarja äänestää vain puoluetta, ei ehdokasta. Puoluevirkailijat päättävät, missä järjestyksessä ehdokkaat ovat listalla ja valituksi tulee äänisaaliin mukaan tietty määrä ehdokkaita listan kärkinimestä alaspäin valuen. Puoluejohtajilla siis oli valta päättää, kuka tulee valituksi ja kuka ei missään tapauksessa.

Etelä-Afrikan mallissa puolueen valta oli erityisen korostunut, koska puolueesta erottaminen johti myös parlamentista erottamiseen. Näin ANC:ta käytännössä johtanut Thabo Mbeki sai vallan nimittää kaikki Lenin-yliopistossa opiskelleet toverinsa listan kärkeen ja parlamenttiin. Mbeki oli aivan oikein oivaltanut, että ANC voittaa vaalit nähtävissä olevassa tulevaisuudessa, joten ainoa uhka hänen vallalleen, joka hipoo yksinvaltiuden rajoja, tulee ANC:n sisältä. Ottamalla itselleen vallan sijoittaa oppositio listojen pohjalle tai erottaa heidät puolueesta, hän onnistui näppärästi estämään sisäisen opposition nousun ANC:ssä.

ANC:n ensimmäisiä ja katastrofaalisimpia tempauksia oli toteuttaa kaikkiin julkisiin tehtäviin rotujen suhteessa kiintiöt. Hallinnolle, joka oli niinkin rotusorron vastainen ja tasa-arvon kannattaja, temppu oli jossain määrin yllättävä veto pakasta, mutta näin kuitenkin tehtiin jo -95. Lopputuloksena valkoisia opettajia, lääkäreitä, virkamiehiä ja poliiseja ostettiin isolla rahalla ulos tehtävistään. Koska koulutettuja mustia ei ollut hommiin juurikaan tarjolla, piti tehtäviin nimittää epäpäteviä ja tuoda oikeanväristsä väkeä ulkomailta, mikä oli kohtuullisen älytön veto valtiossa, jossa työttömyys oli jo tuolloin kolmisenkymmentä prosenttia. Kun poliisivoimat oli saatu hajaannuksen tilaan ja mustien asema ei merkittävästi kohonnut, rikos alkoi rehottaa ja viiden vuoden aikana maassa tapettiin 150 000 ihmistä, lähinnä mustaa.

Luku asettuu oikeaan suhteeseen kun tiedetään, että apartheid-hallinto murhasi vuosien -48 ja -94 välillä "vain" 30 000 ihmistä. Valtoimenaan rehottava rikos ja valkoisten savustaminen ulos työpaikoistaan sai monet varsinkin englantia puhuvat pakkaamaan kamansa ja muuttamaan Englantiin. Lontoossa asui vuonna 2000 kolmisensataatuhatta eteläafrikkalaista, ja se oli vasta Lontoo. Lähtijät eivät edes olleet yksinomaan valkoisia, vaan myös koulutetut mustat alkoivat muuttaa muualle lisäten koulutetun työvoiman pulaa entisestään.

Thabo Mbeki nousi presidentiksi vuonna 1999. Hän näki vihollisia itselleen ja hallinnolleen kaikkialla, ja monet ennen läheiset toverit saivat lähteä tai joutuivat epämääräisten ja tekaistujen poliisitutkintojen ja syytteiden kohteeksi, kuka mistäkin. Tuomioita näistä ei jaettu, mutta jokaisen vakavasti otettavan vastaehdokkaan likapyykki levitettiin televisiossa kaikkien nähtäville. Toinen Mbekin hallinnon älynväläys oli luopua historian opettamisesta. Mbeki oli tullut siihen tulokseen, että historia on lähtökohtaisesti virheellistä, koska se on valkoisen miehen kirjoittamaa. Tämä on uudessa Afrikassa väärää ajattelua ja historian professuureja yliopistoissa on korvattu tiuhaan tahtiin "perinnetieteiden" professuureilla. Näiden tieteiden luonteesta ei osata sanoa muuta kuin että ne ovat lähtökohtaisesti epätieteitä ja luonteeltaan puhtaasti poliittisia. Se historia, mikä pyyhittiin yli vuoteen 1994 saakka, on pitänyt täyttää paikkansa pitämättömillä tarinoilla ja näiden "tieteilijöiden" tehtävänä on selittää tasa-arvoisesti mustan rodun ylivertaisuutta valkoisiin ja intialaisiin verrattuna.

Eräs ANC-hallinnon huomiota vaille jääneistä virheistä liittyi ns. maalakiin. Maan omistusoikeuteen ei suoraan kajottu, mutta tehtiin laki, jossa pysyvästi tilalle palkatut maatyöläiset saivat lohkaista itselleen palasen plantaasista. Lopputuloksena ei syntynyt mustia pientilallisia vaan pompsautettiin työttömyyttä kymmenellä prosenttiyksiköllä kun kaikki maatyöläiset piti potkaista pois ja ottaa heitä hommiin vain väliaikaisesti silloin kun on tarvis. Näin pitkä mutta kapea leipä muuttui pätkäksi mutta kapeaksi leiväksi, ja tänä päivänä Etelä-Afrikka joutuu työttömistään huolimatta tuomaan maatyöläisiä keikkahommiin Mosambikista.

Maassa on käynnissä myös omaisuuden uusjako-ohjelma, jossa siirretään yritysten omistuksia valkoisilta mustille. Ajatus on kaunis ja tähän mennessä on uusjaettu omaisuutta muutamalla kymmenellä miljardilla eurolla. Ajatuksen kauneutta himmentää hieman se, että koko potin on vienyt viisi Mbekiä lähellä olevaa miestä perheineen.

Mbekin hallinnon raskain ja anteeksiantamattomin virhe liittyy kuitenkin HIV/AIDS-epidemiaan. Thabo Mbeki ei tänäkään päivänä myönnä, että HI-virus aiheuttaa AIDSia, ja aids-lääkkeiden myyminen on maassa edelleen kiellettyä. Niiden sijaan pitäisi presidentin mukaan käyttää perinteisen afrikkalaisen lääketieteen menetelmiä. Kun eteläafrikkalaisen perinteen mukaan seksi neitsyen kanssa parantaa kaikista sairauksista, lastenraiskausten määrä on räjähtänyt käsiin ja tauti leviää. Etelä-Afrikassa on määrällisesti enemmän HIV-positiivisia kuin missään muussa maailman maassa; noin 40 miljoonasta asukkaasta viitisentoistan miljoonaa kantaa virusta, melkein kaikki mustia. Maassa syntyy vuosittain 100000 lasta, joilla on HI-virus syntyessään. Äidille annettu lääkitys estää viruksen siirtymisen sikiöön 50% todennäköisyydellä, joten Mbekin hallinto siis tuomitsee kuolemaan 50000 lasta. Joka vuosi. Syntyvän mustan lapsen odotettu elinikä on pudonnut alle kolmenkymmenen vuoden, ja se ei totisesti ole nykyhallinnolle kunniaksi.

Etelä-Afrikassa presidentillä on paljon valtaa. Hän nimittää ministerit, korkeimmat virkamiehet, yliopistojen hallinnon ja oikeastaan kaiken muunkin. Nykyinen presidentti on umpirasisti, joka valkoisten lisäksi sortaa myös muita kuin omiaan. Mbeki on xhosa, ja kaakkoisen Etelä-Afrikan zulut ovat saaneet huomata olevansa kolmannen luokan kansalaisia edelleen. Toistaiseksi maassa on ollut rauhallista, mutta kestääkö se?

Mbekin toinen kausi päättyy 2009. Paljon riippuu siitä, millainen seuraaja hänelle saadaan. Häntä ei käytännössä valitse kansa vaan Mbeki, joten odotukset eivät ole kovin korkealla. Kuka hän sitten liekin, hän saa käsiinsä aivovuodosta kärsivän maan, jossa infrastruktuuri toimii mutta työttömyys on päälle neljäkymmentä prosenttia ja yli kolmannes väestöstä on HIV-positiivisia. Toivoa sopii, että seuraajaksi nousee joku muu kuin Moskovan kasvatti. Karismaattinen johtaja, joka pystyy kitkemään korruption ja nepotismin ja jakamaan maaomaisuutta uudelleen tuotantoa romuttamatta, kuten naapurissa Zimbabwessa kävi. Johtaja, joka pystyy ratkaisemaan AIDS-ongelman ja jotenkin kasvattamaan yhden tai kaksi ilman vanhempia elävää sukupolvea.

Maa on luonnonvaroiltaan rikas ja se toimii. Valuutta ei ole kovinkaan arvossaan, mutta käytännössä vaihdettava. Bisnes on tuossa maassa mahdollisempaa kuin missään muualla Afrikassa. Siinä, missä 90-luvulla valkoisia vaivasi pessimismi, tänään he ovat toiveikkaita pessimismin siirryttyä mustiin, joiden elämä ei parantunutkaan kertaheitolla. Maassa on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta seuraava vuosikymmen näyttää, tuleeko maasta uusi Zimbabwe vai nouseeko se monikulttuurisena valtiona ilman mustaa tai valkoista rasismia. Minä uskon niihin, mutta pessimistejäkin on.

Jos mitään ei tapahdu, AIDS korjaa satoa seuraavat 50 vuotta, ja buurien 1700-luvulla syntynyt unelma itsenäisestä buurivaltiosta toteutuu 2040 kun englantia puhuvat valkoiset ovat muuttaneet Englantiin ja mustat ovat kuolleet hi-virukseen uskonnollisten buurien pääasiassa tältä vitsaukselta välttyen ja maan suurimmaksi etniseksi ryhmäksi jälleen nousten.

Luettavaa:
RW Johnson: South Africa: The first man, the last nation
N Worden: The making of modern South Africa: Conquest, segregation and apartheid


Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Kauppalehti tietää kertoa, että Ruotsissa tulli oli omin lupineen takavarikoinut internetin kautta tilattuja alkoholijuomia. Nyt on päätetty, että mihinkään korvauksiin vahingon kärsineille ei ole aihetta, koska "... viranomaiset olettivat, että heillä on lupa kieltää tuollainen tuonti". Valtio ei ole Ruotsissa korvausvelvollinen, jos virhe ei ole ilmeisen vakava.

Millainen mahtaa olla tullin tekemä "ilmeisen vakava" virhe? Jos sallitun tuomitseminen kielletyksi, eli noin 180 asteen virhe tulkinnassa ja tästä seurannut kokonaan tullin toimivallan piiriin kuulumattoman tavaran takavarikoiminen eivät ole ilmeisen vakavia virheitä, mikä sitten voisi sellainen olla? Minun on vaikea kuvitella, että tulli voisi olla enempää väärässä kuin mitä se tässä tapauksessa on ollut, mikä panee miettimään, että tulli ei voi tuossa maassa edes tehdä "ilmeisen vakavaa" virhettä.

Yksityisen ihmisen rötöksissä ei koskaan ole lieventävä asianhaara se, että ei tiennyt kielletyn asian olevan kielletty, vaan häkki heilahtaa siitä huolimatta. Yksityisen ihmisen kyky olla täysin selvillä kaikista erilaisiin tilanteisiin liittyvistä säännöistä on täysin mahdotonta, mutta siitä huolimatta liikennepolllarille on aivan turhaa yrittää selittää, ettei tiennyt nopeusrajoitusta ja huomannut puskaan kätkettyä rajoitusmerkkiä. Ruotsissa kuitenkin oletetaan, että tullin ei tarvitse olla perillä edes omaa toimivaltaansa koskevasta lainsäädännöstä ja jos menee hiukan pieleen, tietämättömyys on peruste pitää rötöstä niin vähäisenä, ettei edes aiheutettuja vahinkoja tarvitse korvata.

Näin ei varmaan voisi tapahtua Suomessa, eihän?

Itunesissa on soittolista "Vistin vihatut levyt". Sieltä löytyy helmiä joka lähtöön, kuten esim

• Seija Simola: Juna Turkuun
• Eija Vilpas: Karaoke, daisarit ja koppa keppanaa
• Ninni Martikainen: LeLeLe
• Jasmin Mäntylä: Tahdon miehen rikkaan
• Frederik: Sanna sanna sata suukkoo mulle anna
• Rauli-Juhani Ponto: Silikonit
• M.A. Numminen: Jenkka hevosen puhdistamisesta
• Kari Tapio: Kylähäät
• Berit: Keurusselän sini
• Taikakuu: Palavat sydämet

Pitäisi varmaan käydä kotimaisen musiikin arkistoa läpi ja lisäillä listalle sieltä vielä puuttuvia välttämättömyyksiä.

Marmatin muutama päivä sitten hotellien harhaanjohtavasta hinnoittelusta. Sain eilen postissa American expressin hotellikataloogin "Worldwide cities & resorts" tai jotain sinnepäin. Sijoitin sen arvoiselleen paikalle wc:n lattialle ja selailen sitä täysistunnon lomassa. Katselin sieltä pariakin paikkaa, joihin pitäisi mennä joulukuussa, mitä kaikkea ne tarjoavat ja mitä maksaa.

Huomio kiinnittyi siihen, että joka hemmetin murjussa hinta oli ilmoitettu muodossa 420€/yö/henkilö kahden hengen huoneessa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että huone hotellissa maksaa 840€/yö. Hinnan pilkkominen per henkilö -summaksi on puhdasoppista sumutusta. Yksin matkustavana en ole edes etäisesti kiinnostunut täysin kuvitteellisista hinnoista, ja pariskunnan tapauksessa rahat tulevat samalta tililtä kuitenkin, joten heitäkään ei kiinnosta. Voisivathan ne vaikka kertoa hinnan siten, että yö maksaa 220€/yö/käsi neljän käden huoneessa. Tai 105€/yö/käsi tai jalka kahdeksan käden tai jalan huoneessa. Tällä on varmaan informaatioarvoa jollekulle, mutta en saata käsittää, kenelle. Ainoa selitys on se, että ne olettavat bisneksensä kärsivän jos kokonaishinta olisi helposti havaittavissa.

Minä en pidä sellaisesta bisneksestä ja markkinoinnista, jossa yritetään numeroleikillä ja sanahelinällä saada huomio kiinnittymään hintaan, joka ei ole tuotteen tai palvelun hinta vaan jotain täydellisen muuta. Se panee aina miettimään, että myyjällä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan.

Matkailualalla tämä vaivaa muuallakin. Halpalentoyhtiöt kuten esim. Blue1 aina toisinaan mainostavat jotain "nyt Lontooseen 1 eurolla suunta" -lippuja + verot, yhteensä 30 euroa. Tämä näyttää rehelliseltä ja mukavalta muttei ole sitä, sillä lentoyhtiöt hinnoittelevat liput niin, että tuo yhteen suuntaan -lippu eurolla irtoaa vain Helsinki-Lontoo -suuntaan ja lippu on ostettava menopaluulippuna. Samaan aikaan ei ole olemassakaan yhden euron paluulippuja Lontoosta eikä edes halpoja paluulippuja ennen kuin vasta kuukauden päästä siitä kun tämä kampanja Helsinki-Lontoo -suuntaan päättyy. Joten jos ei halua lusia perillä kuukautta, ei voi mitenkään ostaa yksi euro per suunta -menopaluuta vaan käytännössä pitää ostaa kallis 250 euron paluulippu, joten hinnaksi muodostuu 280 euroa menopaluulle, joka on vain hiukan enemmän kuin millä Finnair ja British Airways myyvät apexejaan joka päivä internetissä ilman suurempaa hulabaloota.

Yritän välttää kaikenlaisen huijausmarkkinointiin sortuvien yritysten tuotteiden ja palvelujen ostamisen, mutta aina se ei onnistu.