Oct 2011
Maailman muuttaminen ja mielenosoitukset
28/10/11 11:40
Lontoossa St Paulin katedraali joutui sulkemaan ovensa kun ulkopuolelle leiriytyneet mielenosoittajat alkoivat olla liikaa haitaksi. Huolimatta siitä, että kirkko oli alun alkaen ollut mukana kutsumassa mielenosoittajia juuri siihen kirkon ulkopuolelle. Joku kirkon visiiri sittemmin otti ja erosi hommastaan.
Jatkan tässä hieman löyhästi poliittisen vasemmiston kirjoituksen
ajatusten pohjalta.
Kuten Aku Ankan puhuva koira sanoisi: “Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä”. Kun elämme kovia aikoja, kuljemme mielissämme melko samanlaisia ajatuspolkuja kerrasta toiseen. Psykologit osaavat selittää asioita paremmin kuin minä, mutta ihmisten mielissä tuntuu ensin kovien aikojen lähestyessä vallitsevan toiveikkuus (“varmaan kaikki hyvä jatkuu tulevaisuuteenkin ja huonoilla ajoilla pelottelu on vain pelottelua”). Sen jälkeen kun ulostustuote osuu tuulettimeen, toivotaan kyseessä olevan vain pienen kuprun ja ensi viikolla kaikki on paremmin. Kun ei ole, alkaa syyllisten etsintä. Sitten muutosten vaatiminen ja lopuksi toivon menettäminen kun mikään ei tunnu auttavan, ja lopulta pahojen aikojen päättyminen tapahtuu ikään kuin vahingossa kun ihmiset ovat jo toivonsa heittäneet.
Nyt syyllisten etsintä on suoritettu. Maailmassa ei ole mitään niin mitätöntä asiaa tai aasimaista aasinsiltaa, ettei kaikista epäkohdista voitaisi syyttää pankkijärjestelmää ja tarkemmin ottaen pankkiireja, tarkemmin määrittelemättä, onko “pankkiiri” kuka hyvänsä pankissa töissä oleva vai joku osajoukko heistä. Syyllisten etsinnässä keskeistä on jakaa maailma hyviin ja pahoihin siten, että kaikki paha johtuu pahoista ihmisistä ja kukin pikku pioneeri edustaa itse mielestään hyvää ja aikaansaisi pelkkää hyvää kaikille jos häneltä kysyttäisiin.
Tämä on tietenkin pesunkestävä valhe. Pankkijärjestelmä ei ole kategorisesti paha ja vielä vähemmän kategorista pahaa edustaa pankin työntekijä tai mikään osajoukkokaan heistä. Rahoitusjärjestelmä on aikaansaanut maailmassa niin paljon enemmän hyvää kuin pahaa, että maailman ja historian mittapuulla erinomaisen vähäpätöisistä kupruista huolimatta Wall Streetin mielenosoittajien pitäisi kumartaa nöyrästi kontallaan banderollien heiluttamisen sijaan. Ilman rahoitusjärjestelmää nimittäin ei olisi edes päällystettyä katua, jolla he mieltään osoittavat. Olen melko varma, että meillä ei olisi mitään juuri feodalismia kehittyneempää sopimusyhteiskunnan muotoa ilman markkinataloutta ja siihen liittyvää rahoitusjärjestelmää, joka on mahdollistanut jaetun riskin ottamisen.
Ainakin valtaosa maailman keksinnöistä olisi jäänyt syntymättä, jos rahoituksen saaminen keksinnöille olisi ollut hankalampaa. Tämä olisi rajoittanut keksijöiksi vain rikkaat, jotka ovat rikkaita ennestään eivätkä valtaosin suuresti motivoituneita muuttamaan maailmaa. Sekä ne, joilla on tarpeeksi hyvät suhteet mesenaatteina toimiviin aatelisiin.
Syyllisten etsinnän eksaktiudella ei sinänsä ole kovin suurta merkitystä, sillä kyse on enemmänkin psykologisesta prosessista, jossa jokaisen pitää saada pestä kätensä pahoista teoista ja tuudittautua siihen uskoon, että edustaa itse hyvää. Tämäkin on tietysti pesunkestävä valhe, sillä markkinatalous ja sen rahoitusjärjestelmä eivät toimisi, jos ihmiset eivät käyttäisi sen tuotteita ja palveluja. Jos ihmiset viis veisaisivat siitä, mitä firmat kauppoihin syytävät ja asuisivat maakuopissa matoja syömässä
vaikka asuntolainaa tyrkytettäisiin luoliin niin paljon kuin suuaukoista sisään mahtuu, meillä ei olisi markkinataloutta eikä rahoitusjärjestelmää. Ongelmia meillä toki olisi, mutta ne olisivat eri paikoissa, kuten vaikkapa elinikäodotteessa.
Tässä mielessä ajatus siitä, että syyllisiä ovat ne muut, samalla kun itse olemme hyödyntäneet ensin negatiivisia reaalikorkoja, sitten halpaa lainarahaa ja halvalla lainarahalla keksittyjä asioita, on vähäistä suurempi itsepetos.
Nyt ollaan muutosten vaatimisen vaiheessa.
Muutosten vaatimista luonnehtii kuitenkin suuri sekavuus sekä kyvyttömyys nähdä kokonaisuuksia. Suurien bisneskeskusten keskustoissa on mielenosoittajia, mutta mitä he oikein vaativat? Jotain hyvää varmaan hyville ihmisille ja pahaa pahoille. Vai vaativatko he mitään konkreettista?
Suuret mielenosoitukset ovat voimakas työkalu, jolla rahvas voi pitää vallankahvan porsastelun kohtuullisena. Tämä nähtiin viimeksi arabimaissa. Mielenosoituksella pitää kuitenkin onnistuakseen olla selkeä tavoite. Pitää vaatia jotakin, joka voidaan toteuttaa melko kohtuullisessa ajassa. “Presidentin on erottava” on juuri tällainen selkeä vaatimus. Kaikki ymmärtävät mitä se tarkoittaa, vaatimus voidaan toteuttaa, toteuttaminen ei vaadi vuosien työtä ja meillä on selkeä kriteeristö evaluoida, onko tavoite saavutettu.
Nyt käynnissä olevat mielenosoitukset eivät täytä mitään näistä kriteereistä. Niillä on sekalainen joukko vaatimuksia, jotka eivät ole erityisen konkreettisia tai helppoja käsittää. Joku vaatii alas rahavaltaa. Joku vaatii käyttöön Tobin-veroa. Joku vaatii lisää veroja. Yksi parempaa sosiaaliturvaa. Mielenosoittajilla ei ole mitään yksittäistä vaatimusta vaan lähinnä vaatimus siitä, että jotain pitäisi muuttaa. Tässä tilanteessa mielenosoitus on hyödytön työväline, sillä se ei pakota ketään tekemään mitään eksatia ja vastaavasti kuka hyvänsä poliitikko tai yrityspomo voi sanoa kuunnelleensa mielenosoituksen sanomaa ja toteuttaneensa jonkun uudistuksen mielenosoittajien vaatimassa hengessä. Ei ole siis myöskään keinoa evaluoida, onko tavoitteet saavutettu vai ei ja parhaassakin tapauksessa uudistusten toteutus vie vuosia.
Monet tarttuvat kärkkäästi epämääräisten mielenosoitusten epämääräisiin vaatimuksiin ja ryhtyvät puffaamaan omaa vakioagendaansa jotenkin näihin tyytymättömiin nojaten. Puupäisimmät kommentit esimerkiksi vaativat jälleen lisää veroja hyvätuloisille aivan kuten aina ennenkin, mutta
nyt sillä perusteella, että pankkiireille pitää antaa oikein isän kädestä. Kun 99,942% maailman hyvätuloisista ei ole pankkiireja, tulemme kostaneeksi paremman tason tuotekehitysinsinööreille, lääkäreille ja myyntimiehille sen, että yksi pienehkö ammattikunta on mielestämme kovin plää.
Meillä on huomattavan konkreettisiakin ehdotuksia. Niitä löytyy poliittisesta vasemmistosta, mutta myös oikeistosta ja kerhoista, jotka eivät ole kumpaakaan. Nämä uudistajat ovat kuitenkin hajallaan ja leiriytyneet ideologiansa bunkkereihin perin juurin kauaksi toisistaan. Pienten muutosvoimien hajanaisuus takaa sen, ettei mitään näistä tarvitse kuunnella tai ottaa vakavasti. Tämän tietänevät mielenosoittajatkin, sillä mielenosoitusten ainoa konkreettinen anti tuntuu olevan syyllisyysaspektin korostaminen, mistä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Ryhmähenki on haettava jostakin ja koska sitä ei voida löytää yhteisistä tavoitteista, se löydetään yhteisestä vihollisesta, ja lopulta vain lähdetään kotiin kun tulee talvi ja kylmä.
Jos haluamme muuttaa jotakin, muutosta haluavien on jotenkin löydettävä toisensa. Niistä olisi koottava jonkunnäköinen keskitie, jota useimmat voisivat kannattaa. Ääriainekset pitää karsia pois niin vasemmalta, oikealta kuin joogalentäjistäkin, sillä muuten touhu menee ääriaineksen nahisteluksi opillisista kysymyksistä. Itse olen oikeistolaisia ajatuksia edustavana yrittänyt viime aikoina lukea avoimesti poliittisen vasemmiston ajatuksia ja löytää sieltä mielessäni sellaisia, joita saattaisin kannattaa. Ja löytyyhän niitä kun niitä hieman etsii ja ymmärtää, että jotakin ajatusta voi kannattaa itsessään ilman, että kannattaa ajatuksen esittäneen koko tavoitelistaa tai edes arvomaailmaa.
Nyt ihmisten protesti näyttää monissa maissa kanavoituvan paikallisten peruskotimaalaisten tapaiseen pelleilyyn. Tämä ei muuta maailmaa mihinkään suuntaan eikä tuo maailmaan edes pahemmin uusia ajatuksia. Tämä aate kaikkialla elää nostalgiassa, eli näkee parhaiden päiviemme olevan takana päin ja tavoittelee epätoivoisesti kellon kääntämistä taaksepäin ymmärtämättä historiaa ensinkään. Tarvitsemme huomattavasti paremman muutosvoiman enkä suoraan sanoen usko sen löytyvän perinteisten puolueiden, korporaatioiden ja establishmenttien kätköistä. Niistä voidaan saada lopulta uusille ajatuksille hyviä kannattajia, tukijoita ja kätyreitä, mutta niillä ei ole juuri nyt motiivia muuttaa mitään kuten ei ollut feodalismin aatelistollakaan.
Nyt pitäisi nostaa perse mielenosoitusalueen mukulakiviltä ja ruveta tekemään jotakin. Yhdessä. Aivan liian moni kuitenkin on hämätty vain hillumaan mielenosoituksissa, sillä näin ikään kuin ostetaan ane ja kuvitellaan, että ollaan tehty jotakin. Mitään ei saavuteta, mutta koska on tehty jotakin, on siirretty pallo jollekin muulle, jonka nyt pitäisi tehdä jotakin.
Paljon hyödyllisempää olisi, jos jokainen mielenosoittaja kirjoittaisi viisi muutosvaatimusta perusteluineen ja laittaisi ne internettiin julkisesti nähtäville.
Jatkan tässä hieman löyhästi poliittisen vasemmiston kirjoituksen
Kuten Aku Ankan puhuva koira sanoisi: “Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä”. Kun elämme kovia aikoja, kuljemme mielissämme melko samanlaisia ajatuspolkuja kerrasta toiseen. Psykologit osaavat selittää asioita paremmin kuin minä, mutta ihmisten mielissä tuntuu ensin kovien aikojen lähestyessä vallitsevan toiveikkuus (“varmaan kaikki hyvä jatkuu tulevaisuuteenkin ja huonoilla ajoilla pelottelu on vain pelottelua”). Sen jälkeen kun ulostustuote osuu tuulettimeen, toivotaan kyseessä olevan vain pienen kuprun ja ensi viikolla kaikki on paremmin. Kun ei ole, alkaa syyllisten etsintä. Sitten muutosten vaatiminen ja lopuksi toivon menettäminen kun mikään ei tunnu auttavan, ja lopulta pahojen aikojen päättyminen tapahtuu ikään kuin vahingossa kun ihmiset ovat jo toivonsa heittäneet.
Nyt syyllisten etsintä on suoritettu. Maailmassa ei ole mitään niin mitätöntä asiaa tai aasimaista aasinsiltaa, ettei kaikista epäkohdista voitaisi syyttää pankkijärjestelmää ja tarkemmin ottaen pankkiireja, tarkemmin määrittelemättä, onko “pankkiiri” kuka hyvänsä pankissa töissä oleva vai joku osajoukko heistä. Syyllisten etsinnässä keskeistä on jakaa maailma hyviin ja pahoihin siten, että kaikki paha johtuu pahoista ihmisistä ja kukin pikku pioneeri edustaa itse mielestään hyvää ja aikaansaisi pelkkää hyvää kaikille jos häneltä kysyttäisiin.
Tämä on tietenkin pesunkestävä valhe. Pankkijärjestelmä ei ole kategorisesti paha ja vielä vähemmän kategorista pahaa edustaa pankin työntekijä tai mikään osajoukkokaan heistä. Rahoitusjärjestelmä on aikaansaanut maailmassa niin paljon enemmän hyvää kuin pahaa, että maailman ja historian mittapuulla erinomaisen vähäpätöisistä kupruista huolimatta Wall Streetin mielenosoittajien pitäisi kumartaa nöyrästi kontallaan banderollien heiluttamisen sijaan. Ilman rahoitusjärjestelmää nimittäin ei olisi edes päällystettyä katua, jolla he mieltään osoittavat. Olen melko varma, että meillä ei olisi mitään juuri feodalismia kehittyneempää sopimusyhteiskunnan muotoa ilman markkinataloutta ja siihen liittyvää rahoitusjärjestelmää, joka on mahdollistanut jaetun riskin ottamisen.
Ainakin valtaosa maailman keksinnöistä olisi jäänyt syntymättä, jos rahoituksen saaminen keksinnöille olisi ollut hankalampaa. Tämä olisi rajoittanut keksijöiksi vain rikkaat, jotka ovat rikkaita ennestään eivätkä valtaosin suuresti motivoituneita muuttamaan maailmaa. Sekä ne, joilla on tarpeeksi hyvät suhteet mesenaatteina toimiviin aatelisiin.
Syyllisten etsinnän eksaktiudella ei sinänsä ole kovin suurta merkitystä, sillä kyse on enemmänkin psykologisesta prosessista, jossa jokaisen pitää saada pestä kätensä pahoista teoista ja tuudittautua siihen uskoon, että edustaa itse hyvää. Tämäkin on tietysti pesunkestävä valhe, sillä markkinatalous ja sen rahoitusjärjestelmä eivät toimisi, jos ihmiset eivät käyttäisi sen tuotteita ja palveluja. Jos ihmiset viis veisaisivat siitä, mitä firmat kauppoihin syytävät ja asuisivat maakuopissa matoja syömässä
Tässä mielessä ajatus siitä, että syyllisiä ovat ne muut, samalla kun itse olemme hyödyntäneet ensin negatiivisia reaalikorkoja, sitten halpaa lainarahaa ja halvalla lainarahalla keksittyjä asioita, on vähäistä suurempi itsepetos.
Nyt ollaan muutosten vaatimisen vaiheessa.
Muutosten vaatimista luonnehtii kuitenkin suuri sekavuus sekä kyvyttömyys nähdä kokonaisuuksia. Suurien bisneskeskusten keskustoissa on mielenosoittajia, mutta mitä he oikein vaativat? Jotain hyvää varmaan hyville ihmisille ja pahaa pahoille. Vai vaativatko he mitään konkreettista?
Suuret mielenosoitukset ovat voimakas työkalu, jolla rahvas voi pitää vallankahvan porsastelun kohtuullisena. Tämä nähtiin viimeksi arabimaissa. Mielenosoituksella pitää kuitenkin onnistuakseen olla selkeä tavoite. Pitää vaatia jotakin, joka voidaan toteuttaa melko kohtuullisessa ajassa. “Presidentin on erottava” on juuri tällainen selkeä vaatimus. Kaikki ymmärtävät mitä se tarkoittaa, vaatimus voidaan toteuttaa, toteuttaminen ei vaadi vuosien työtä ja meillä on selkeä kriteeristö evaluoida, onko tavoite saavutettu.
Nyt käynnissä olevat mielenosoitukset eivät täytä mitään näistä kriteereistä. Niillä on sekalainen joukko vaatimuksia, jotka eivät ole erityisen konkreettisia tai helppoja käsittää. Joku vaatii alas rahavaltaa. Joku vaatii käyttöön Tobin-veroa. Joku vaatii lisää veroja. Yksi parempaa sosiaaliturvaa. Mielenosoittajilla ei ole mitään yksittäistä vaatimusta vaan lähinnä vaatimus siitä, että jotain pitäisi muuttaa. Tässä tilanteessa mielenosoitus on hyödytön työväline, sillä se ei pakota ketään tekemään mitään eksatia ja vastaavasti kuka hyvänsä poliitikko tai yrityspomo voi sanoa kuunnelleensa mielenosoituksen sanomaa ja toteuttaneensa jonkun uudistuksen mielenosoittajien vaatimassa hengessä. Ei ole siis myöskään keinoa evaluoida, onko tavoitteet saavutettu vai ei ja parhaassakin tapauksessa uudistusten toteutus vie vuosia.
Monet tarttuvat kärkkäästi epämääräisten mielenosoitusten epämääräisiin vaatimuksiin ja ryhtyvät puffaamaan omaa vakioagendaansa jotenkin näihin tyytymättömiin nojaten. Puupäisimmät kommentit esimerkiksi vaativat jälleen lisää veroja hyvätuloisille aivan kuten aina ennenkin, mutta
Meillä on huomattavan konkreettisiakin ehdotuksia. Niitä löytyy poliittisesta vasemmistosta, mutta myös oikeistosta ja kerhoista, jotka eivät ole kumpaakaan. Nämä uudistajat ovat kuitenkin hajallaan ja leiriytyneet ideologiansa bunkkereihin perin juurin kauaksi toisistaan. Pienten muutosvoimien hajanaisuus takaa sen, ettei mitään näistä tarvitse kuunnella tai ottaa vakavasti. Tämän tietänevät mielenosoittajatkin, sillä mielenosoitusten ainoa konkreettinen anti tuntuu olevan syyllisyysaspektin korostaminen, mistä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Ryhmähenki on haettava jostakin ja koska sitä ei voida löytää yhteisistä tavoitteista, se löydetään yhteisestä vihollisesta, ja lopulta vain lähdetään kotiin kun tulee talvi ja kylmä.
Jos haluamme muuttaa jotakin, muutosta haluavien on jotenkin löydettävä toisensa. Niistä olisi koottava jonkunnäköinen keskitie, jota useimmat voisivat kannattaa. Ääriainekset pitää karsia pois niin vasemmalta, oikealta kuin joogalentäjistäkin, sillä muuten touhu menee ääriaineksen nahisteluksi opillisista kysymyksistä. Itse olen oikeistolaisia ajatuksia edustavana yrittänyt viime aikoina lukea avoimesti poliittisen vasemmiston ajatuksia ja löytää sieltä mielessäni sellaisia, joita saattaisin kannattaa. Ja löytyyhän niitä kun niitä hieman etsii ja ymmärtää, että jotakin ajatusta voi kannattaa itsessään ilman, että kannattaa ajatuksen esittäneen koko tavoitelistaa tai edes arvomaailmaa.
Nyt ihmisten protesti näyttää monissa maissa kanavoituvan paikallisten peruskotimaalaisten tapaiseen pelleilyyn. Tämä ei muuta maailmaa mihinkään suuntaan eikä tuo maailmaan edes pahemmin uusia ajatuksia. Tämä aate kaikkialla elää nostalgiassa, eli näkee parhaiden päiviemme olevan takana päin ja tavoittelee epätoivoisesti kellon kääntämistä taaksepäin ymmärtämättä historiaa ensinkään. Tarvitsemme huomattavasti paremman muutosvoiman enkä suoraan sanoen usko sen löytyvän perinteisten puolueiden, korporaatioiden ja establishmenttien kätköistä. Niistä voidaan saada lopulta uusille ajatuksille hyviä kannattajia, tukijoita ja kätyreitä, mutta niillä ei ole juuri nyt motiivia muuttaa mitään kuten ei ollut feodalismin aatelistollakaan.
Nyt pitäisi nostaa perse mielenosoitusalueen mukulakiviltä ja ruveta tekemään jotakin. Yhdessä. Aivan liian moni kuitenkin on hämätty vain hillumaan mielenosoituksissa, sillä näin ikään kuin ostetaan ane ja kuvitellaan, että ollaan tehty jotakin. Mitään ei saavuteta, mutta koska on tehty jotakin, on siirretty pallo jollekin muulle, jonka nyt pitäisi tehdä jotakin.
Paljon hyödyllisempää olisi, jos jokainen mielenosoittaja kirjoittaisi viisi muutosvaatimusta perusteluineen ja laittaisi ne internettiin julkisesti nähtäville.
Comments
Naisten palkanmaksu loppuu
26/10/11 10:58
Lehdet ovat uutisoineet tänään näyttävästi, että jonkun laskentakaavan mukaan naisten palkanmaksu loppuvuodeksi tyssää tähän. Laskelmaan lienee päädytty vertaamalla naisten keskipalkkaa miesten keskipalkkaan ja laskemalla tästä jotakin prosentteja.
Palkkatasa-arvo on siis jälleen esillä. Hallitusohjelmassa on tavoite pienentää sitä 15 prosenttiin
hallituskaudella. Jotkut vaativat rivakampia toimia. Jotkut eivät tarvitse mielestään mitään toimenpiteitä. Asia on tämänkin blogin kestoaiheita, palaan asiaan jo kolmatta tai neljättä kertaa, suunnilleen samaa toistaen.
Ennen kuin päätetään mitään asiaan liittyvää, on määriteltävä, mistä ylipäätään on kysymys. Tässä pohjatyössä tai enemmänkin sen puutteessa on ongelma, on sitten kyse uutisesta, propagandasta tai hallitusohjelmasta. Kun ei erityisemmin määritellä ja kuvata ongelmaa, ajaudutaan suohon. Hallitusohjelman tasolla tämä johtaa siihen, että kukaan ei tee millekään mitään, sillä olemattomista lähtötiedoista on mahdotonta johtaa mitään järkevää ohjelmaa. Joku valistuskampanja ehkä järjestetään näön vuoksi. Uutisointi ja propaganda puolestaan purevat huonosti, sillä ne perustuvat useimmiten numeroihin, jotka eivät perustu todellisuuteen. Kun lähtötiedoissa on virhe, propaganda ja valistus eivät oikein ota tarttuakseen, sillä ihmiset näkevät päällimmäisenä vain valheen.
Valheen erottamista totuudesta ei varsinaisesti auta se, että tätä asiaa käytetään sumeilematta propagandan välineenä myös esimerkiksi palkkaneuvotteluissa kun yritetään perustella, miksi omille pitää saada suuret palkankorotukset. Tämä on puhdasoppista propagandasotaa, jossa totuus ei ole erityisen keskeisessä roolissa, mutta se saa runsaasti palstatilaa työriitojen aikaan ja rivi-ihmiset ovat syystäkin hieman hämmentyneitä.
Yksinkertaisesti ja ensimmäisenä kyse on siitä, onko tavoitteena se, että naisten ja miesten keskipalkka on sama vai se, että samasta työstä maksetaan samaa palkkaa. Riippuen siitä, kumpaa näistä tavoitellaan, keinot ovat aivan täydellisen erilaisia. Minun mielestäni kyse on vain ja ainoastaan jälkimmäisestä asiasta.
Jos tavoitellaan sitä, että naisten ja miesten keskipalkka on sama, on kyse enemmänkin koulutuksen ja uravalinnan piirissä olevista keinoista. Kun kerran kirjastonhoitajalle maksetaan vähemmän kuin IT-hikinörtille, on tavoiteltava sitä, että sekä IT-hikinörteistä että kirjastonhoitajista on riittävällä tarkkuudella puolet miehiä ja puolet naisia. Minä en tiedä, miten tähän päästäisiin ilman komentotalouden keinoja, mutta jollain muulla voi olla parempia ideoita joko keppi- tai porkkanamuotoisina.
Jos valitaan tavoitteeksi tämä, silloin kyse ei oleellisesti ole työmarkkina-asiasta ja työmarkkinaosapuolten pitäisi pysyä poissa kommentoimasta koko asiaa. Nuorison aivopeseminen siten, että ammatinvalinta on täysin sukupuoliriippumatonta, saattaa kuitenkin olla varsin haasteellista ilman, että ryhdytään käyttämään keinoja, joita emme pidä enää sopivina. Samaten kyse ei ole varsinaisesti tasa-arvoasiasta, joten myös tasa-arvoväen, naisasialiikkeen ja muiden vastaavien pitäisi pysyä poissa tätä asiaa mestaroimasta.
Oma näkemykseni on se, että palkkaerosta on kyse tilanteessa, jossa samasta työstä ei makseta samaa palkkaa tai jollain näennäisellä tempulla (myyntidroidien nimittäminen myyntijohtajiksi versus myyntiassistenteiksi vaikka toimenkuva on täysin sama) luodaan kuvitteellinen peruste erilaiselle palkkaukselle.
Kun keskitytään vain ja ainoastaan tähän, palkkaero ei ole 18%. Se on olemassa, mutta se on paljon vähemmän. Tämä palkkaero on työmarkkinakysymys ja tasa-arvokysymys ja tässä keskustelussa työmarkkinajärjestöjen, tasa-arvoväen ja naisasialiikkeen kontribuutio on arvokas.
Kuten ylempänä kirjoitin, poskelleen mennään siinä, että tätä selittämätöntä palkkaeroa käytetään keppihevosena palkankorotusvaatimuksille naisvaltaisilla aloilla. Kun halutaan lisää liksaa, on pakko näyttää suuria epäkohtanumeroita. Tällöin siis aivan tarkoituksellisesti sotketaan eri ammattien eri palkkauksesta johtuva syrjimätön palkkaero syrjivään eripalkkaisuuteen ja teeskennellään, että syrjintä on aivan kohtuuttoman räikeää. Muistelen jossain lasketun tuota selittämätöntä palkkaeroa ja se olisi kolmen prosentin luokkaa, mutta tämä on vankkaa mutua eikä minulla ole sille lähdettä.
Meidän on oikeastaan pakko hyväksyä se, että eri ammateissa ja eri työpaikoissa maksetaan eri palkkoja huolimatta siitä, että useimmat alat ovat joko miesvaltaisia tai naisvaltaisia. Palkkahan on yksinkertaistettuna matalin summa, jolla saadaan työ teetettyä. Jos insinööreistä on pulaa ja kirjastonhoitajista ei ole, on melko selvää, että insinööreille maksetaan enemmän. Samaten voidaan ajatella työnantajan vinkkelistä niin, että joillekin avainhenkilöille kannattaa maksaa enemmän kuin absoluuttisen minimin verran, sillä väen liiallinen vaihtuvuus on huono juttu bisnesten kannalta. Jos taas bisnestä ei ole ensinkään (=julkinen sektori) tai vaihtuvuudella ei ole väliä, voidaan aivan hyvin maksaa niin vähän kuin pystytään. Tämäkin kääntää vaakakuppia insinöörin eikä kirjastonhoitajan eduksi.
Jäljelle jäävä selittämätön palkkaero on kuitenkin syrjivä ja todellinen ongelma. Se, että sen suuruus ilmoitetaan propagandassa väärin, ei poista ongelmaa. Vääriin lukuihin takertuminen on typerää, sillä se herättää turhanaikaista vastarintaa, mutta järkevien ihmisten on kyettävä näkemään tämän lävitse ja korjaamaan asiaa siitä huolimatta, että sen korjaamista vaativat tahot käytttäytyvät aasimaisesti.
Tämän palkkaeron poistaminen ei ole täysin mahdoton tehtävä jos sitä vain ryhdytään poistamaan. Ei tarvita pahemmin aivopesua eikä mitään muutakaan epämiellyttävää. Hyvää tahtoa tarvitaan ja hieman lisää tietoa.
Alkuun voisimme ottaa käyttöön Britanniassa siellä täällä käytössä
olevan keinon: kun firma palkkaa uuden työntekijän, siitä tiedotetaan kaikille työntekijöille ja kerrotaan henkilön toimenkuva ja palkka. Tällöin palkkaeron syntyminen tässä kohtaa on helpompi paljastaa.
Vaikeampi osa yhtälöä on se, että omien kokemusteni mukaan miehet ja naiset vaativat eri määrän lisää liksaa. Miehet vaativat 10% palkankorotuksia, naiset noin puolet tästä. Esimies voi tietysti antaa kaikille 5% ja ongelmaa ei synny, mutta useimmat antavat kaikille puolet siitä, mitä pyydetään. Tällöin syntyy palkkaeroa, joka hiipii vuosi vuodelta ylöspäin.
Tähän auttaisi kaikkien palkankorotustenkin julkisuus tai palkkatietojen julkisuus yleisesti, mutta vastarinta on suurta ja osin myös perusteltua. Jos palkat ja palkankorotukset ovat julkisia, käytännössä syntyy vain samanpalkkaisuus, sillä kukaan pomo ei viitsi käyttää aikaansa jatkuviin keskusteluihin siitä, miksi joku tienaa enemmän kuin toinen. Tosiasiassa työläiset eivät ole työnantajalle yhtä arvokkaita ja tällä eriarvoisuudella on vaikutus siihen, mitä työntekijöille maksetaan. Tällä puolestaan on jonkunlainen jalostava vaikutus, sillä huonosti työpaikassa X pärjäävien kannattaa ehkä vaihtaa firmaa, jos he pärjäisivät siellä paremmin. Jos kaikille vain päädytään maksamaan samaa palkkaa, tämä prosessi saattaa mennä rikki ja jumittaa vääriä ihmisiä vääriin firmoihin aivan turhaan, tuottaen talouteen tyhjäkäyntiä.
Hyvä puoli asiassa on se, että sitä voisi aivan hyvin kokeilla jossakin. Voisi esimerkiksi sopia jonkun maantieteellisen alueen, jossa palkkojen täyttä julkisuutta kokeiltaisiin. Samalla pitäisi sopia siitä, että kokeilun aikana alueen työnantajia ei syytetä tasa-arvorötöksistä jos asiat tulevat kokeilun loppua kohti kuntoon. Muutaman vuoden kokeilu paljastaisi, poistaisiko pelkkä julkisuus palkkaeron ja rikkoisiko se muuten jotain työmarkkinoilla.
Tai sitten voisi tehdä vielä radikaalimman tempun ja valtio voisi työnantajana ottaa itse tämän julkisuuden käyttöön.
Palkkatasa-arvo on siis jälleen esillä. Hallitusohjelmassa on tavoite pienentää sitä 15 prosenttiin
Ennen kuin päätetään mitään asiaan liittyvää, on määriteltävä, mistä ylipäätään on kysymys. Tässä pohjatyössä tai enemmänkin sen puutteessa on ongelma, on sitten kyse uutisesta, propagandasta tai hallitusohjelmasta. Kun ei erityisemmin määritellä ja kuvata ongelmaa, ajaudutaan suohon. Hallitusohjelman tasolla tämä johtaa siihen, että kukaan ei tee millekään mitään, sillä olemattomista lähtötiedoista on mahdotonta johtaa mitään järkevää ohjelmaa. Joku valistuskampanja ehkä järjestetään näön vuoksi. Uutisointi ja propaganda puolestaan purevat huonosti, sillä ne perustuvat useimmiten numeroihin, jotka eivät perustu todellisuuteen. Kun lähtötiedoissa on virhe, propaganda ja valistus eivät oikein ota tarttuakseen, sillä ihmiset näkevät päällimmäisenä vain valheen.
Valheen erottamista totuudesta ei varsinaisesti auta se, että tätä asiaa käytetään sumeilematta propagandan välineenä myös esimerkiksi palkkaneuvotteluissa kun yritetään perustella, miksi omille pitää saada suuret palkankorotukset. Tämä on puhdasoppista propagandasotaa, jossa totuus ei ole erityisen keskeisessä roolissa, mutta se saa runsaasti palstatilaa työriitojen aikaan ja rivi-ihmiset ovat syystäkin hieman hämmentyneitä.
Yksinkertaisesti ja ensimmäisenä kyse on siitä, onko tavoitteena se, että naisten ja miesten keskipalkka on sama vai se, että samasta työstä maksetaan samaa palkkaa. Riippuen siitä, kumpaa näistä tavoitellaan, keinot ovat aivan täydellisen erilaisia. Minun mielestäni kyse on vain ja ainoastaan jälkimmäisestä asiasta.
Jos tavoitellaan sitä, että naisten ja miesten keskipalkka on sama, on kyse enemmänkin koulutuksen ja uravalinnan piirissä olevista keinoista. Kun kerran kirjastonhoitajalle maksetaan vähemmän kuin IT-hikinörtille, on tavoiteltava sitä, että sekä IT-hikinörteistä että kirjastonhoitajista on riittävällä tarkkuudella puolet miehiä ja puolet naisia. Minä en tiedä, miten tähän päästäisiin ilman komentotalouden keinoja, mutta jollain muulla voi olla parempia ideoita joko keppi- tai porkkanamuotoisina.
Jos valitaan tavoitteeksi tämä, silloin kyse ei oleellisesti ole työmarkkina-asiasta ja työmarkkinaosapuolten pitäisi pysyä poissa kommentoimasta koko asiaa. Nuorison aivopeseminen siten, että ammatinvalinta on täysin sukupuoliriippumatonta, saattaa kuitenkin olla varsin haasteellista ilman, että ryhdytään käyttämään keinoja, joita emme pidä enää sopivina. Samaten kyse ei ole varsinaisesti tasa-arvoasiasta, joten myös tasa-arvoväen, naisasialiikkeen ja muiden vastaavien pitäisi pysyä poissa tätä asiaa mestaroimasta.
Oma näkemykseni on se, että palkkaerosta on kyse tilanteessa, jossa samasta työstä ei makseta samaa palkkaa tai jollain näennäisellä tempulla (myyntidroidien nimittäminen myyntijohtajiksi versus myyntiassistenteiksi vaikka toimenkuva on täysin sama) luodaan kuvitteellinen peruste erilaiselle palkkaukselle.
Kuten ylempänä kirjoitin, poskelleen mennään siinä, että tätä selittämätöntä palkkaeroa käytetään keppihevosena palkankorotusvaatimuksille naisvaltaisilla aloilla. Kun halutaan lisää liksaa, on pakko näyttää suuria epäkohtanumeroita. Tällöin siis aivan tarkoituksellisesti sotketaan eri ammattien eri palkkauksesta johtuva syrjimätön palkkaero syrjivään eripalkkaisuuteen ja teeskennellään, että syrjintä on aivan kohtuuttoman räikeää. Muistelen jossain lasketun tuota selittämätöntä palkkaeroa ja se olisi kolmen prosentin luokkaa, mutta tämä on vankkaa mutua eikä minulla ole sille lähdettä.
Meidän on oikeastaan pakko hyväksyä se, että eri ammateissa ja eri työpaikoissa maksetaan eri palkkoja huolimatta siitä, että useimmat alat ovat joko miesvaltaisia tai naisvaltaisia. Palkkahan on yksinkertaistettuna matalin summa, jolla saadaan työ teetettyä. Jos insinööreistä on pulaa ja kirjastonhoitajista ei ole, on melko selvää, että insinööreille maksetaan enemmän. Samaten voidaan ajatella työnantajan vinkkelistä niin, että joillekin avainhenkilöille kannattaa maksaa enemmän kuin absoluuttisen minimin verran, sillä väen liiallinen vaihtuvuus on huono juttu bisnesten kannalta. Jos taas bisnestä ei ole ensinkään (=julkinen sektori) tai vaihtuvuudella ei ole väliä, voidaan aivan hyvin maksaa niin vähän kuin pystytään. Tämäkin kääntää vaakakuppia insinöörin eikä kirjastonhoitajan eduksi.
Jäljelle jäävä selittämätön palkkaero on kuitenkin syrjivä ja todellinen ongelma. Se, että sen suuruus ilmoitetaan propagandassa väärin, ei poista ongelmaa. Vääriin lukuihin takertuminen on typerää, sillä se herättää turhanaikaista vastarintaa, mutta järkevien ihmisten on kyettävä näkemään tämän lävitse ja korjaamaan asiaa siitä huolimatta, että sen korjaamista vaativat tahot käytttäytyvät aasimaisesti.
Tämän palkkaeron poistaminen ei ole täysin mahdoton tehtävä jos sitä vain ryhdytään poistamaan. Ei tarvita pahemmin aivopesua eikä mitään muutakaan epämiellyttävää. Hyvää tahtoa tarvitaan ja hieman lisää tietoa.
Alkuun voisimme ottaa käyttöön Britanniassa siellä täällä käytössä
Vaikeampi osa yhtälöä on se, että omien kokemusteni mukaan miehet ja naiset vaativat eri määrän lisää liksaa. Miehet vaativat 10% palkankorotuksia, naiset noin puolet tästä. Esimies voi tietysti antaa kaikille 5% ja ongelmaa ei synny, mutta useimmat antavat kaikille puolet siitä, mitä pyydetään. Tällöin syntyy palkkaeroa, joka hiipii vuosi vuodelta ylöspäin.
Tähän auttaisi kaikkien palkankorotustenkin julkisuus tai palkkatietojen julkisuus yleisesti, mutta vastarinta on suurta ja osin myös perusteltua. Jos palkat ja palkankorotukset ovat julkisia, käytännössä syntyy vain samanpalkkaisuus, sillä kukaan pomo ei viitsi käyttää aikaansa jatkuviin keskusteluihin siitä, miksi joku tienaa enemmän kuin toinen. Tosiasiassa työläiset eivät ole työnantajalle yhtä arvokkaita ja tällä eriarvoisuudella on vaikutus siihen, mitä työntekijöille maksetaan. Tällä puolestaan on jonkunlainen jalostava vaikutus, sillä huonosti työpaikassa X pärjäävien kannattaa ehkä vaihtaa firmaa, jos he pärjäisivät siellä paremmin. Jos kaikille vain päädytään maksamaan samaa palkkaa, tämä prosessi saattaa mennä rikki ja jumittaa vääriä ihmisiä vääriin firmoihin aivan turhaan, tuottaen talouteen tyhjäkäyntiä.
Hyvä puoli asiassa on se, että sitä voisi aivan hyvin kokeilla jossakin. Voisi esimerkiksi sopia jonkun maantieteellisen alueen, jossa palkkojen täyttä julkisuutta kokeiltaisiin. Samalla pitäisi sopia siitä, että kokeilun aikana alueen työnantajia ei syytetä tasa-arvorötöksistä jos asiat tulevat kokeilun loppua kohti kuntoon. Muutaman vuoden kokeilu paljastaisi, poistaisiko pelkkä julkisuus palkkaeron ja rikkoisiko se muuten jotain työmarkkinoilla.
Tai sitten voisi tehdä vielä radikaalimman tempun ja valtio voisi työnantajana ottaa itse tämän julkisuuden käyttöön.
Poliittisen vasemmiston jako
25/10/11 16:01
Luin erään pitkähkön puheenvuoron vasemmiston roolista nyt ja tulevaisuudessa. Kirjoitus sisältää niin merkittäviä asiavirheitä, etten viitsi käyttää aikaani suuremmin niiden osoittamiseen. Esimerkkinä mainitsen vaikkapa sen, että kirjoittaja vaatii parempia tietoliikenneyhteyksiä sinne tänne (ilmeisesti valtion kustannuksella), jotta “byrokratiaa voi järkevöittää nettiä hyödyntämällä”. Jokainen julkishallinnon tietojärjestelmähankkeita läheltä tai kaukaa seurannut ymmärtää, että järkevöitymisen este ei ole siinä, kuinka nopeita nettiyhteyksiä ihmisillä on. Este on se, että ei ole palveluja netissä eikä niitä sinne tunnu syntyvän huolimatta poskettoman kalliista hankkeista.
Kirjoitus kuitenkin kuvaa sitä, kuinka vasemmisto vaikuttaa olevan jonkunnäköisessä tienhaarassa, jossa jonkunnäköisten vaiheiden jälkeen luovuttaneen “vasemmisto” -kattokäsitteestä. Nyt se tarkoittaa teoriassa kaikkea punaviherpunkkaripuolueista SDP:hen, mutta näiden ääripäiden yhteiselo on tökkivää ja tavoitteet suorastaan vastakkaisia.
Nythän vasemmistoksi mielletään ensisijaisesti SDP, koska se käyttää suurinta osaa siitä vallasta, joka poliittiseksi vasemmistoksi katsotuilla käytössään on. Vasemmistoliitolla on jotain valtaa siellä täällä myös, pienemmillä ja radikaalimmilla joukoilla ei ole mitään valtaa.
Kirjoittaja näkee kapitalismin, valtion ja korporaatiovallan yhteistyön. Minäkin näen sen, joskaan en näe varsinaista kapitalismia oikein missään, mutta hyväksyttäköön kapitalismi tähän termiksi kirjoittajan retorisena temppuna.
Kun katsomme puheenvuoroja vasemmalta, meillä on niitä kahdenlaisia: SDP, joka puolustaa jokaista korporatiivista valtarakennetta Suomessa sekä muut, jotka haluavat romuttaa ne, sillä ne eivät näe politiikkaansa toteuttamiskelpoiseksi korporaatiokeskeisessä maailmassa.
Vasemmistoliitto luovii tässä hieman välissä, mutta Arhinmäki vienee puoluetta kohti tätä “muut” -joukkoa tehden pesäeroa SDP:hen.
Toistaiseksi vasemmisto mahtuu juuri ja juuri samaan pöytään kun ummistetaan silmiä puolin ja toisin tarpeeksi. Ryhmä “muut” vastustaa korporaatiovaltaa mutta teeskentelee hyväksyvänsä sen ammattiliittojen tapauksessa. Tämä on itsepetos, sillä yksi suuri korporaatio luo vastavoimaksi toisen korporaation (elinkeinoelämä) ja on vaikea kuvitella, että olisi yksi muttei toista. SDP kannattaa näennäisesti yksilökeskeistä maailmaa, mutta kuitenkin hellii käytännössä niitä rakenteita, jotka vahvimmin yksilön arkielämää säätelevät.
Tämä juopa eri vasemmistojen välillä ei tietysti ole mikään uusi asia. Stalinismin hulluina vuosina se oli pinnalla erityisen vahvasti kun SAK:n liitoissa taisteltiin siitä, kuuluuko valta demareille vai kommunisteille. Kommunistit saivat rahaa Neuvostoliitosta ja demarit CIA:lta. Tässä tilanteessa oli kenen hyvänsä melko helppoa valita puolensa, sillä kommunistien toiveissa siinsi melko avoimesti kapinoinnin tukeminen yleislakoilla jos avainliitot saadaan kommunistien komentoon. Jos kannatti Suomen kehitystä osana läntistä maailmaa, oli melko helppoa pitää SDP:tä suoraselkäisenä sakkina ja kommunisteja tarinan roistoina ja jos oli enempi viehättynyt itämaiden menosta, sitten toisin päin.
Nyt tilanne on perustavalla tavalla erilainen. Ei ole enää ulkomaista rahaa (ainakaan kovin paljoa), ei ole kylmää sotaa (ainakaan kovin paljoa). Vasemmiston eri asteista vain joku naurettavan pieni änkyräpellefanttifraktio toimii millään tavoin ulkovaltojen kätyreinä. Loput ovat suoraselkäisiä suomalaisia, joita ei voida kategorisesti niputtaa hyviin tai pahoihin minkään yksinkertaisen kyllä tai ei -kysymyksen perusteella.
Vasemmiston kahtiajako näkyykin ennen kaikkea siinä, halutaanko muuttaa jotain vai museoida jotakin. Pienemmät vasemmistoklikit haluaisivat runsaasti muutoksia. Osaa näistä on helppoa kannattaa, osaa taas aivan yhtä helppoa vastustaa. Maltillisen vasemmiston (=SDP) ohjelmassa taas on melkein kaiken museoiminen nykyiselleen ja pienten kosmeettisten muutosten tekeminen. Tässäkin on helppoa löytää asioita, joiden museointi kannattaa, mutta myös asioita, joiden museoinnissa ei ole mitään järkeä vaan joita pitäisi muuttaa rivakasti.
Nykyisestä vasemmiston kattokäsitteestä kärsivät lähinnä pienemmät kerhot. SDP käyttää niiden ääntä vasemmiston mielipiteen esittäjänä, mutta tosiasiassa tuo ääni ei edusta edes etäisesti sitä, mitä nuo fraktiot haluaisivat tehdä tai kannattaa.
Kun talous on hieman kuralla ja muutenkin kaikkialla näkyy lähinnä huonoja asioita, on ympärillä runsaasti ihmisiä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ehdotuksia uudistuksista. Kaikki ehdotukset eivät ole hyviä, itse asiassa valtaosa niistä ei ole, aivan riippumatta siitä, mistä suunnasta ehdotukset tulevat. Vasemmiston sateenvarjon alla piileskely kuitenkin ryssii ei-niin-maltillisen vasemmiston mahdollisuudet saada ääntään ja ajatuksiaan kuuluviin, sillä äänenkäyttäjä on korporaatiovallan ykköspuolue.
Mitä pitäisi tehdä? Korvata vasemmiston käsite jollakin uudella ja omia se näille radikaalimmille kerhoille? Vai pitäisikö SDP potkaista pois kokonaan vasemmiston alta?
Kirjoitus kuitenkin kuvaa sitä, kuinka vasemmisto vaikuttaa olevan jonkunnäköisessä tienhaarassa, jossa jonkunnäköisten vaiheiden jälkeen luovuttaneen “vasemmisto” -kattokäsitteestä. Nyt se tarkoittaa teoriassa kaikkea punaviherpunkkaripuolueista SDP:hen, mutta näiden ääripäiden yhteiselo on tökkivää ja tavoitteet suorastaan vastakkaisia.
Nythän vasemmistoksi mielletään ensisijaisesti SDP, koska se käyttää suurinta osaa siitä vallasta, joka poliittiseksi vasemmistoksi katsotuilla käytössään on. Vasemmistoliitolla on jotain valtaa siellä täällä myös, pienemmillä ja radikaalimmilla joukoilla ei ole mitään valtaa.
Kirjoittaja näkee kapitalismin, valtion ja korporaatiovallan yhteistyön. Minäkin näen sen, joskaan en näe varsinaista kapitalismia oikein missään, mutta hyväksyttäköön kapitalismi tähän termiksi kirjoittajan retorisena temppuna.
Kun katsomme puheenvuoroja vasemmalta, meillä on niitä kahdenlaisia: SDP, joka puolustaa jokaista korporatiivista valtarakennetta Suomessa sekä muut, jotka haluavat romuttaa ne, sillä ne eivät näe politiikkaansa toteuttamiskelpoiseksi korporaatiokeskeisessä maailmassa.
Toistaiseksi vasemmisto mahtuu juuri ja juuri samaan pöytään kun ummistetaan silmiä puolin ja toisin tarpeeksi. Ryhmä “muut” vastustaa korporaatiovaltaa mutta teeskentelee hyväksyvänsä sen ammattiliittojen tapauksessa. Tämä on itsepetos, sillä yksi suuri korporaatio luo vastavoimaksi toisen korporaation (elinkeinoelämä) ja on vaikea kuvitella, että olisi yksi muttei toista. SDP kannattaa näennäisesti yksilökeskeistä maailmaa, mutta kuitenkin hellii käytännössä niitä rakenteita, jotka vahvimmin yksilön arkielämää säätelevät.
Tämä juopa eri vasemmistojen välillä ei tietysti ole mikään uusi asia. Stalinismin hulluina vuosina se oli pinnalla erityisen vahvasti kun SAK:n liitoissa taisteltiin siitä, kuuluuko valta demareille vai kommunisteille. Kommunistit saivat rahaa Neuvostoliitosta ja demarit CIA:lta. Tässä tilanteessa oli kenen hyvänsä melko helppoa valita puolensa, sillä kommunistien toiveissa siinsi melko avoimesti kapinoinnin tukeminen yleislakoilla jos avainliitot saadaan kommunistien komentoon. Jos kannatti Suomen kehitystä osana läntistä maailmaa, oli melko helppoa pitää SDP:tä suoraselkäisenä sakkina ja kommunisteja tarinan roistoina ja jos oli enempi viehättynyt itämaiden menosta, sitten toisin päin.
Nyt tilanne on perustavalla tavalla erilainen. Ei ole enää ulkomaista rahaa (ainakaan kovin paljoa), ei ole kylmää sotaa (ainakaan kovin paljoa). Vasemmiston eri asteista vain joku naurettavan pieni änkyräpellefanttifraktio toimii millään tavoin ulkovaltojen kätyreinä. Loput ovat suoraselkäisiä suomalaisia, joita ei voida kategorisesti niputtaa hyviin tai pahoihin minkään yksinkertaisen kyllä tai ei -kysymyksen perusteella.
Vasemmiston kahtiajako näkyykin ennen kaikkea siinä, halutaanko muuttaa jotain vai museoida jotakin. Pienemmät vasemmistoklikit haluaisivat runsaasti muutoksia. Osaa näistä on helppoa kannattaa, osaa taas aivan yhtä helppoa vastustaa. Maltillisen vasemmiston (=SDP) ohjelmassa taas on melkein kaiken museoiminen nykyiselleen ja pienten kosmeettisten muutosten tekeminen. Tässäkin on helppoa löytää asioita, joiden museointi kannattaa, mutta myös asioita, joiden museoinnissa ei ole mitään järkeä vaan joita pitäisi muuttaa rivakasti.
Nykyisestä vasemmiston kattokäsitteestä kärsivät lähinnä pienemmät kerhot. SDP käyttää niiden ääntä vasemmiston mielipiteen esittäjänä, mutta tosiasiassa tuo ääni ei edusta edes etäisesti sitä, mitä nuo fraktiot haluaisivat tehdä tai kannattaa.
Kun talous on hieman kuralla ja muutenkin kaikkialla näkyy lähinnä huonoja asioita, on ympärillä runsaasti ihmisiä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ehdotuksia uudistuksista. Kaikki ehdotukset eivät ole hyviä, itse asiassa valtaosa niistä ei ole, aivan riippumatta siitä, mistä suunnasta ehdotukset tulevat. Vasemmiston sateenvarjon alla piileskely kuitenkin ryssii ei-niin-maltillisen vasemmiston mahdollisuudet saada ääntään ja ajatuksiaan kuuluviin, sillä äänenkäyttäjä on korporaatiovallan ykköspuolue.
Mitä pitäisi tehdä? Korvata vasemmiston käsite jollakin uudella ja omia se näille radikaalimmille kerhoille? Vai pitäisikö SDP potkaista pois kokonaan vasemmiston alta?
Ostovoiman kehityksen ikuisuus
21/10/11 13:30
Jatkan edellistä juttua ostovoima-asiasta tässä kirjoituksessa.
Palkansaajapuoli pitää luonnonvakiona, että ostovoiman pitää parantua. Olisi myös aika kivaa, jos ostovoima parantuisi joka kierroksella. Globaalissa maailmassa kuitenkin markkinat ovat useimmille asioille kansainväliset ja samoista asioista ja viime kädessä resursseista on kiinnostunut kuusi
miljardia ihmistä. Jos siis suomalaisen ostovoima paranisi joka kierroksella, sen pitäisi kohentua rivakammin kuin kiinalaisen ja intialaisen ostovoima. Jos tästä ekstrapoloi tuhannen vuoden päähän ja ajattelee, että suomalaisen ostovoima nousee joka vuosi (=eli siis suomalaiset vaurastuvat nopeammin kuin ihmiset muualla), jonkun pitkän ajan kuluttua maailman tulot pitäisi jakaa pääosin suomalaisille palkansaajille.
Tämä ei tietenkään ole mahdollista. Pitkän ajan kuluessa tietysti tapahtuu vaikka mitä tekniikassa ja taloudessa eikä ajatusta tuhannen vuoden päästä pidä ottaa kovin vakavasti, mutta se kertoo meille, että nykyinen järjestelmä on sisäänrakennetusti löperö. Siinä on elementti, joka ei voi mitenkään vastata reaalimaailmaa loputtomiin. En tiedä onko raja tullut vastaan nyt vai tuleeko se vastaan hieman myöhemmin, mutta jos pyritään turvaamaan suomalaisen palkansaajan ostovoiman kehitys näin, tulemme lopulta lopettaneeksi suomalaiset palkansaajat tarpeettomina kun muualta saa halvemmalla aivan yhtä hyvää. Ylihintaa suomalaiselle kannattaa maksaa vain laadusta, mutta jossain kohtaa tätä käyrää hintalaatusuhde vinksahtaa vinoon ja suomalainen työ ei käy enää kaupaksi.
Kun mallissa on perustavaa laatua oleva valuvika, miksi pidämme ostovoiman parantumista itsestäänselvyytenä ja menemme lakkoon, jos itsestäänselvyys ei toteudu? En minä tiedä, tässä taitaa vain olla kyseessä suljetun talouden ajalta peräisin oleva maan tapa.
Ostovoiman jatkuvaa kasvua vastaan puhuu luonnonvakioiden lisäksi pari seikkaa.
Ensimmäinen on ns. sisäisen devalvaation elementti. Ulkoiset devalvaatiot eivät joko ole mahdollisia tai ainakaan ne eivät ole enää kovin tehokkaita Suomen kaltaiselle maalle. Kiina pitää valuuttansa arvoa keinotekoisen alhaalla emmekä voi tälle oikein mitään. Voimme heikentää omia valuuttojamme, mutta kiinalaiset tulevat vain perässä ja kuuta vastaan ei voi devalvoida. Kreikan kaltaista maata devalvaatio saattaisi auttaa, mutta sielläkin hyöty on rajallinen tuontihintojen reippaan kallistumisen vuoksi.
Kun kilpailukyky on kateissa jostain syystä, joka ei välttämättä edes liity palkkatasoon, usein palkkasumma on kuitenkin ainut asia, jossa on jotain säätämisen varaa. Energian hinta määräytyy markkinoilla ja kuljetuskustannuksille emme juuri voi mitään siirtämättä tehtaita lähemmäksi markkinoita, joten melko usein vaakakupissa on työpaikkojen määrä ja palkkataso jos yhtälöön ei saada lisää rahaa jostakin. Kun ei tehdä mitään pikku hiljaa, jäävät jäljelle shokkikeinot kuten reipas palkkojen leikkaus ja massairtisanomiset. Kreikasta voidaan katsoa, miten nämä kansalaisille maistuvat.
Saksasta taas voidaan katsoa, miten on maistunut sisäinen devalvaatio kymmenen vuoden ajalla. Palkankorotukset on pidetty pieninä ja ostovoima ei ole kasvanut. Itse asiassa se on pienentynyt kun inflaatio on laukannut, mutta kun palkkoja ei ole leikattu, ei ole tapahtunut mitään psykologista pahaa. Kun tämä on
tehty pitkän aikavälin kuluessa, väki ei lopulta ole huomannut mitään ja saksalaisilla on nyt yksi maailman kilpailukykyisimmistä talouksista, joka myös onnistuu luomaan työpaikkoja.
Britannia on tehnyt hieman samoin joskin eri lähtökohdista. Palkat ovat viimeiset neljä vuotta polkeneet melkein kaikkialla paikallaan ja tulos on ollut täysin sama. Sen hyötyjä ei ole vielä päästy pahemmin keräämään, mutta tällä hetkellä uskon paljon enemmän Britannian kykyyn tasapainottaa talouttaan kuin Suomen.
Kun maailmassa on lisää kakun jakajia, joista varsinkin kiinalaiset ja intialaiset ovat oikeutetusti vaurastuneet työllään eli suunnilleen samoin kuin mekin, on selvää, että niukkoja resursseja riittää vähemmän kaikille. Ostovoima ei näin ollen voi kasvaa loputtomiin vaan sen on alettava pienentyä. Se pienenee joko kriisin tai sodan takia tai sitten hallitusti inflaation sitä pikku hiljaa nakertaessa. Palkkaratkaisut, jotka eivät jätä nakerrukselle tilaa, johtavat vääjäämättä aikanaan kriisiin ellei keksitä Star Trekistä tuttuja replikaattoreita. Tea, earl grey, hot.
Sisäisen devalvaation välttämättömyyden lisäksi kiinnitämme huomiota siihen, että virallisten taulukoiden inflaatio ei mittarina kerro oikeastaan mitään. Riippuu täysin siitä, mihin ja miten kuluttaa, mikä todellinen inflaatioprosentti on. Tämä toimii tällä hetkellä eduksi Suomessakin, sillä todellinen palkansaajan inflaatio on usein tupla tai tripla verrattuna virallisiin numeroihin ja “ostovoimaa turvaava” palkkaratkaisu ei tee sitä kuin propagandassa. Kyseessä on kuitenkin ajan henki.
Suomen luvuista en tiedä, mutta tällä hetkellä Britanniassa inflaatiota painaa ylöspäin reippaasti vuokra-asumisen, sähkön, kaasun, veden ja ruuan kallistuminen. Omistusasuntojen hinnat polkevat paikallaan (eli reaalisesti laskevat), joten jos onnistuu saamaan asuntolainan,
inflaatioprosentti tippuu oitis. Harva onnistuu, sillä talous luo vain pätkätyötä, jolla ei asuntolainaa heru, mikä painaa vuokria ylöspäin. Lämmityksen ja sähkön hinta on täälläoloaikanani kaksinkertaistunut ja taas tuli joku 20% korotus.
Käytännössä emme voi jatkossa mitenkään turvata palkansaajan ostovoimaa siten, että se olisi kaikilla mittareilla entistä parempi. Voimme esimerkiksi joutua hyväksymään sen, että ostovoima huononee merkittävästi kun rahaa käytetään liikkumiseen, matkustamiseen, syömiseen, juomiseen ja infrastruktuuripalveluihin. Sen sijaan on täysin mahdollista, että samalla ostovoima paranee merkittävästi kun ostetaan kotimaisia palveluja tai viihdettä. Pelkän inflaation ja ostovoiman tuijottamisen sijaan pitäisikin ymmärtää katsoa sitä, miten kulutusta voi muuttaa sellaiseen suuntaan, jossa inflaatio ei samoin laukkaa. Tämä ei ole palkansaajapuolen intresseissä eikä oikein kenenkään muunkaan, joten asian miettimiseen ei suuremmin paukkuja panna.
Emme pääse tässä asiassa keskittymään oleelliseen siksi, että sosiaalidemokraattisen politiikan keskiössä ovat köyhät ja pienituloiset. Heidän rahansa menee peruselämiseen nyt ja jatkossa, joten heidän mahdollisuutensa muuttaa kulutustaan mitenkään ovat olemattomat. Mutta sellaista se on, sitähän se suunnilleen tarkoittaa olla köyhä, että pienempi siivu resursseista kuuluu heille.
Köyhistä ei tule minkäänlaisen uuden kulutuksen tai talouden veturia, joten tarmon keskittäminen heihin on joutavaa. Oleellista olisi saada keskiluokka kuluttamaan viisaammin sen sijaan, että tuijotetaan vain inflaatioprosentteja ja kuvitteellisia ostovoimalaskelmia. Köyhät täytyy elättää jotenkin joka tapauksessa, mutta tässä pitää keskittyä lähinnä asiaan välttämättömyysvinkkelistä eikä siitä, että köyhät jotenkin maagisesti poistuisivat keskuudestamme kunhan poliitikot ovat hieman tarmokkaampia.
Miksi siis keskitytään vain ostovoiman jatkuvaan kasvuun? Se tuntuisi olevan mahdotonta, järjetöntä ja lisäksi valheellisiin mittareihin perustuvaa. En ollut koskaan kaksinenkaan insinööri ja vielä heikommin pärjäsin erilaisissa akateemista tarkkuutta vaativissa suoritteissa, mutta kun kyse on näinkin epämääräisestä asiasta, paukkujen laittaminen siihen tuntuu ajan ja energian haaskaukselta.
Nykyisen työmarkkinapolitiikan johtotähti tuntuu olevan parempia etuja pienemmälle porukalle ja lopulta viimeinen sammuttaa valot. Haluammeko me tätä oikeasti?
Palkansaajapuoli pitää luonnonvakiona, että ostovoiman pitää parantua. Olisi myös aika kivaa, jos ostovoima parantuisi joka kierroksella. Globaalissa maailmassa kuitenkin markkinat ovat useimmille asioille kansainväliset ja samoista asioista ja viime kädessä resursseista on kiinnostunut kuusi
Tämä ei tietenkään ole mahdollista. Pitkän ajan kuluessa tietysti tapahtuu vaikka mitä tekniikassa ja taloudessa eikä ajatusta tuhannen vuoden päästä pidä ottaa kovin vakavasti, mutta se kertoo meille, että nykyinen järjestelmä on sisäänrakennetusti löperö. Siinä on elementti, joka ei voi mitenkään vastata reaalimaailmaa loputtomiin. En tiedä onko raja tullut vastaan nyt vai tuleeko se vastaan hieman myöhemmin, mutta jos pyritään turvaamaan suomalaisen palkansaajan ostovoiman kehitys näin, tulemme lopulta lopettaneeksi suomalaiset palkansaajat tarpeettomina kun muualta saa halvemmalla aivan yhtä hyvää. Ylihintaa suomalaiselle kannattaa maksaa vain laadusta, mutta jossain kohtaa tätä käyrää hintalaatusuhde vinksahtaa vinoon ja suomalainen työ ei käy enää kaupaksi.
Kun mallissa on perustavaa laatua oleva valuvika, miksi pidämme ostovoiman parantumista itsestäänselvyytenä ja menemme lakkoon, jos itsestäänselvyys ei toteudu? En minä tiedä, tässä taitaa vain olla kyseessä suljetun talouden ajalta peräisin oleva maan tapa.
Ostovoiman jatkuvaa kasvua vastaan puhuu luonnonvakioiden lisäksi pari seikkaa.
Ensimmäinen on ns. sisäisen devalvaation elementti. Ulkoiset devalvaatiot eivät joko ole mahdollisia tai ainakaan ne eivät ole enää kovin tehokkaita Suomen kaltaiselle maalle. Kiina pitää valuuttansa arvoa keinotekoisen alhaalla emmekä voi tälle oikein mitään. Voimme heikentää omia valuuttojamme, mutta kiinalaiset tulevat vain perässä ja kuuta vastaan ei voi devalvoida. Kreikan kaltaista maata devalvaatio saattaisi auttaa, mutta sielläkin hyöty on rajallinen tuontihintojen reippaan kallistumisen vuoksi.
Kun kilpailukyky on kateissa jostain syystä, joka ei välttämättä edes liity palkkatasoon, usein palkkasumma on kuitenkin ainut asia, jossa on jotain säätämisen varaa. Energian hinta määräytyy markkinoilla ja kuljetuskustannuksille emme juuri voi mitään siirtämättä tehtaita lähemmäksi markkinoita, joten melko usein vaakakupissa on työpaikkojen määrä ja palkkataso jos yhtälöön ei saada lisää rahaa jostakin. Kun ei tehdä mitään pikku hiljaa, jäävät jäljelle shokkikeinot kuten reipas palkkojen leikkaus ja massairtisanomiset. Kreikasta voidaan katsoa, miten nämä kansalaisille maistuvat.
Saksasta taas voidaan katsoa, miten on maistunut sisäinen devalvaatio kymmenen vuoden ajalla. Palkankorotukset on pidetty pieninä ja ostovoima ei ole kasvanut. Itse asiassa se on pienentynyt kun inflaatio on laukannut, mutta kun palkkoja ei ole leikattu, ei ole tapahtunut mitään psykologista pahaa. Kun tämä on
Britannia on tehnyt hieman samoin joskin eri lähtökohdista. Palkat ovat viimeiset neljä vuotta polkeneet melkein kaikkialla paikallaan ja tulos on ollut täysin sama. Sen hyötyjä ei ole vielä päästy pahemmin keräämään, mutta tällä hetkellä uskon paljon enemmän Britannian kykyyn tasapainottaa talouttaan kuin Suomen.
Kun maailmassa on lisää kakun jakajia, joista varsinkin kiinalaiset ja intialaiset ovat oikeutetusti vaurastuneet työllään eli suunnilleen samoin kuin mekin, on selvää, että niukkoja resursseja riittää vähemmän kaikille. Ostovoima ei näin ollen voi kasvaa loputtomiin vaan sen on alettava pienentyä. Se pienenee joko kriisin tai sodan takia tai sitten hallitusti inflaation sitä pikku hiljaa nakertaessa. Palkkaratkaisut, jotka eivät jätä nakerrukselle tilaa, johtavat vääjäämättä aikanaan kriisiin ellei keksitä Star Trekistä tuttuja replikaattoreita. Tea, earl grey, hot.
Sisäisen devalvaation välttämättömyyden lisäksi kiinnitämme huomiota siihen, että virallisten taulukoiden inflaatio ei mittarina kerro oikeastaan mitään. Riippuu täysin siitä, mihin ja miten kuluttaa, mikä todellinen inflaatioprosentti on. Tämä toimii tällä hetkellä eduksi Suomessakin, sillä todellinen palkansaajan inflaatio on usein tupla tai tripla verrattuna virallisiin numeroihin ja “ostovoimaa turvaava” palkkaratkaisu ei tee sitä kuin propagandassa. Kyseessä on kuitenkin ajan henki.
Suomen luvuista en tiedä, mutta tällä hetkellä Britanniassa inflaatiota painaa ylöspäin reippaasti vuokra-asumisen, sähkön, kaasun, veden ja ruuan kallistuminen. Omistusasuntojen hinnat polkevat paikallaan (eli reaalisesti laskevat), joten jos onnistuu saamaan asuntolainan,
Käytännössä emme voi jatkossa mitenkään turvata palkansaajan ostovoimaa siten, että se olisi kaikilla mittareilla entistä parempi. Voimme esimerkiksi joutua hyväksymään sen, että ostovoima huononee merkittävästi kun rahaa käytetään liikkumiseen, matkustamiseen, syömiseen, juomiseen ja infrastruktuuripalveluihin. Sen sijaan on täysin mahdollista, että samalla ostovoima paranee merkittävästi kun ostetaan kotimaisia palveluja tai viihdettä. Pelkän inflaation ja ostovoiman tuijottamisen sijaan pitäisikin ymmärtää katsoa sitä, miten kulutusta voi muuttaa sellaiseen suuntaan, jossa inflaatio ei samoin laukkaa. Tämä ei ole palkansaajapuolen intresseissä eikä oikein kenenkään muunkaan, joten asian miettimiseen ei suuremmin paukkuja panna.
Emme pääse tässä asiassa keskittymään oleelliseen siksi, että sosiaalidemokraattisen politiikan keskiössä ovat köyhät ja pienituloiset. Heidän rahansa menee peruselämiseen nyt ja jatkossa, joten heidän mahdollisuutensa muuttaa kulutustaan mitenkään ovat olemattomat. Mutta sellaista se on, sitähän se suunnilleen tarkoittaa olla köyhä, että pienempi siivu resursseista kuuluu heille.
Köyhistä ei tule minkäänlaisen uuden kulutuksen tai talouden veturia, joten tarmon keskittäminen heihin on joutavaa. Oleellista olisi saada keskiluokka kuluttamaan viisaammin sen sijaan, että tuijotetaan vain inflaatioprosentteja ja kuvitteellisia ostovoimalaskelmia. Köyhät täytyy elättää jotenkin joka tapauksessa, mutta tässä pitää keskittyä lähinnä asiaan välttämättömyysvinkkelistä eikä siitä, että köyhät jotenkin maagisesti poistuisivat keskuudestamme kunhan poliitikot ovat hieman tarmokkaampia.
Miksi siis keskitytään vain ostovoiman jatkuvaan kasvuun? Se tuntuisi olevan mahdotonta, järjetöntä ja lisäksi valheellisiin mittareihin perustuvaa. En ollut koskaan kaksinenkaan insinööri ja vielä heikommin pärjäsin erilaisissa akateemista tarkkuutta vaativissa suoritteissa, mutta kun kyse on näinkin epämääräisestä asiasta, paukkujen laittaminen siihen tuntuu ajan ja energian haaskaukselta.
Nykyisen työmarkkinapolitiikan johtotähti tuntuu olevan parempia etuja pienemmälle porukalle ja lopulta viimeinen sammuttaa valot. Haluammeko me tätä oikeasti?
Metallin lakosta ja ostovoimasta
21/10/11 11:00
Metalliliitto ja joku muu aloittivat lakon, vaikka juuri oli saatu sovittua jonkunlainen puitesopimus.
Normaalia lakkopropagandaa on se, että työnantajat laskevat valtaisia tappioita ja imagonmenetyksiä toimitusvarmuudessa ja tappioita sitä kautta seuraavan 42 vuoden ajallakin. Varastot ulkomailla ovat kuitenkin täynnä ja sieltä myydään kuten ennenkin. Toisaalta nyt on lama ja asiakkaita ei muutenkaan ole aivan mahdottomia
määriä. Lisäksi asiakkaat ovat kustannustietoisempia, eli jos on tehty hyvä diili suomalaisen firman kanssa, siitä pidetään kiinni, eikä mennä kalliimmalla kilpailijalle kovin helposti. Lisäksi metalliteollisuus tuottaa paljon tilaustuotteita, joissa valmis tuote on räätälöity asiakkaalle. Uuden toimittajan kanssa pitäisi aloittaa projekti alusta, joten parin viikon lakko on tämän rinnalla hyttysen surinaa.
Mutta itse lakkoon.
Neuvottelutaktiikka näyttää jonkun verran muuttuneen. Oli odotettua, että työntekijät hylkäävät sovintoesityksen. Työnantajat panttasivat kantaansa kunnes työntekijät olivat sopimuksen hylänneet, ja hylkäsivät sen sitten itsekin. Aikaisemminhan on neuvoteltu yleensä niin, että toinen osapuoli, useimmiten työntekijät mutta ei aina, hylkää sovintoesityksen ja vastapuoli sen hyväksyy. Sen jälkeen alkaa kameroiden edessä propaganda, jossa sopimuksen hyväksynyt osapuoli syyttää vastapuolta kohtuuttomuudesta ja kertoo itse olevansa hyvällä asialla.
Nyt tehtiin toisin. Kun molemmat ovat hylänneet sovintoesityksen, ei synny mitään kiinnekohtaa, josta ruvetaan viilaamaan parempaa. Jos työnantaja hyväksyy ja työntekijä ei, ratkaisuksi käytännössä muodostuu aina tarjottua parempi ratkaisu. Nyt kun kumpikaan osapuoli ei ole ratkaisua hyväksynyt, ei voida lähteä parantamaan mistään vaan käytännössä ratkaisu lie sellainen, joka heikentää jotakin ja parantaa jotakin alkuperäiseen ratkaisuun verrattuna. Minäkin neuvottelisin juuri näin enkä paljastaisi korttejani siltä osin, minkä nyt ainakin suostun joka asiassa hyväksymään, mutta tämä todennäköisesti hieman pidentää lakkoja. Mikä voi olla hyväkin asia, lakkoilun yksi funktio on päästää höyryjä hieman kattilasta.
Lisäksi nykyään työehtosopimukset eivät enää ole sellaisia, joissa on vain yksi akseli ja yksi suunta. Suljetun talouden aikanahan ainoa oleellinen kysymys oli palkka ja sen kuului kasvaa. Nyt on kaikenlaisia muitakin parametreja, ja työnantaja on toisinaan vaatinut myös heikennyksiä. Paperialan työsulkusuma muutaman vuoden takaa oli tästä esimerkki. Vastaavia on pienemmillä valkokaulusaloilla tehty viime vuosina enemmänkin. Akseleita on monta, niiden arvo eri osapuolille eri ja tavoitteet voivat olla plus- tai miinusmerkkisiä. Kun parametreja on enemmän, luovan sovintoratkaisun löytäminen helpottuu, mutta sen haarukoiminen ottaa aikansa ennen kuin neuvotteluissa ymmärretään, mistä ollaan valmiita joustamaan ja mistä ei.
Lakkoa voidaan kuitenkin pitää työntekijäkeskusjärjestöjen arvovaltatappiona.
Tupo on ollut nimenomaan työntekijäpuolen vaatimus tai ainakin tavoite.Nimenomaan työntekijäpuoli on lähtenyt siitä, että tupo takaa parhaiten ostovoiman kasvun ja työrauhan. Työnantajat ovat saaneet kuulla kunniansa kun ovat vaatineet liittokierrosta. Kun tupo nyt sitten hieman omituisin kääntein
synnytettiin mutta synnytettiin kuitenkin eikä kutsuttu sitä tupoksi vaikka se tupo olikin, työntekijäleiri otti tästä kunniaa itselleen ja katsoi olleensa koko ajan asiassa oikeassa.
Nyt kuitenkin heti alkumetreillä paljastui, että tupon markkinoinnin ykkösajatus eli työrauha ei toteutunut. Nimenomaan avainliitot lähtivät lakkoon ennen kuin muste paperissa oli ehtinyt kuivua. Tämä on tietysti heidän oikeutensa, mutta tämä osoittaa keskusjärjestöjen vallan hiipuneen. Ihalaisen päivinä sopimusta ei olisi edes tehty elleivät nimenomaan avainliitot olisi siihen sitoutuneet, sillä Lauri Ihalainen tuntuu ymmärtäneen, että hänen johtamallaan järjestöllä on merkitystä vain, jos sen sanaan voi luottaa. Tästä syystä liitto ei olisi tehnyt sopimusta, jota avainliitot eivät hyväksy. Ja jos avainliitot hyväksyvät mutta alkavat venkoilla myöhemmin, niitä potkitaan kulisseissa ruotuun vahvan puheenjohtajan arvovallalla.
Nyt syntyy hieman sellainen mielikuva, että SAK:ta ei voi ottaa aivan vakavasti neuvottelukumppanina. Eihän SAK tai mikään liitto ole ainakaan kovin täydellinen diktatuuri vaan enemmänkin itsenäisten valtioiden yhteisö, mutta juuri tällaisessa ympäristössä korostuu järjestön sisäinen kulissien takainen keskustelu. SAK:n pomot eivät voi pakottaa liittoja mihinkään, mutta ne tekevät viisaasti, jos eivät mene lupaamaan sellaista, mitä liitot eivät aio pitää. Nyt taisi olla hieman liian suuri into saada tupo aikaiseksi, että vain luotettiin avainliittojen haluun sitoutua siihen.
En tiedä missä vaiheessa meni poskelleen ja miten, mutta ei tästä kovin hyvää kuvaa jää ja työntekijöillä on paljon suurempi työ ensi kerralla yrittää vakuuttaa vastapuoli keskusjärjestöratkaisun järkevyydestä.
Palkkaratkaisun tavoite oli ja on oikeastaan joka kerralla “ostovoiman turvaaminen”. Tämä on kaunis ajatus, mutta juuri tässä piilee tämän ja tulevien palkkaratkaisujen kompastuskivi ja ongelma. Ostovoimaa nimittäin katsotaan inflaationumeroista ja se ei kerro meille oikeastaan mitään.
Tästä tuleekin niin pitkä, että pistän ostovoimaosion omaksi artikkelikseen myöhemmin.
Normaalia lakkopropagandaa on se, että työnantajat laskevat valtaisia tappioita ja imagonmenetyksiä toimitusvarmuudessa ja tappioita sitä kautta seuraavan 42 vuoden ajallakin. Varastot ulkomailla ovat kuitenkin täynnä ja sieltä myydään kuten ennenkin. Toisaalta nyt on lama ja asiakkaita ei muutenkaan ole aivan mahdottomia
Mutta itse lakkoon.
Neuvottelutaktiikka näyttää jonkun verran muuttuneen. Oli odotettua, että työntekijät hylkäävät sovintoesityksen. Työnantajat panttasivat kantaansa kunnes työntekijät olivat sopimuksen hylänneet, ja hylkäsivät sen sitten itsekin. Aikaisemminhan on neuvoteltu yleensä niin, että toinen osapuoli, useimmiten työntekijät mutta ei aina, hylkää sovintoesityksen ja vastapuoli sen hyväksyy. Sen jälkeen alkaa kameroiden edessä propaganda, jossa sopimuksen hyväksynyt osapuoli syyttää vastapuolta kohtuuttomuudesta ja kertoo itse olevansa hyvällä asialla.
Nyt tehtiin toisin. Kun molemmat ovat hylänneet sovintoesityksen, ei synny mitään kiinnekohtaa, josta ruvetaan viilaamaan parempaa. Jos työnantaja hyväksyy ja työntekijä ei, ratkaisuksi käytännössä muodostuu aina tarjottua parempi ratkaisu. Nyt kun kumpikaan osapuoli ei ole ratkaisua hyväksynyt, ei voida lähteä parantamaan mistään vaan käytännössä ratkaisu lie sellainen, joka heikentää jotakin ja parantaa jotakin alkuperäiseen ratkaisuun verrattuna. Minäkin neuvottelisin juuri näin enkä paljastaisi korttejani siltä osin, minkä nyt ainakin suostun joka asiassa hyväksymään, mutta tämä todennäköisesti hieman pidentää lakkoja. Mikä voi olla hyväkin asia, lakkoilun yksi funktio on päästää höyryjä hieman kattilasta.
Lisäksi nykyään työehtosopimukset eivät enää ole sellaisia, joissa on vain yksi akseli ja yksi suunta. Suljetun talouden aikanahan ainoa oleellinen kysymys oli palkka ja sen kuului kasvaa. Nyt on kaikenlaisia muitakin parametreja, ja työnantaja on toisinaan vaatinut myös heikennyksiä. Paperialan työsulkusuma muutaman vuoden takaa oli tästä esimerkki. Vastaavia on pienemmillä valkokaulusaloilla tehty viime vuosina enemmänkin. Akseleita on monta, niiden arvo eri osapuolille eri ja tavoitteet voivat olla plus- tai miinusmerkkisiä. Kun parametreja on enemmän, luovan sovintoratkaisun löytäminen helpottuu, mutta sen haarukoiminen ottaa aikansa ennen kuin neuvotteluissa ymmärretään, mistä ollaan valmiita joustamaan ja mistä ei.
Lakkoa voidaan kuitenkin pitää työntekijäkeskusjärjestöjen arvovaltatappiona.
Tupo on ollut nimenomaan työntekijäpuolen vaatimus tai ainakin tavoite.Nimenomaan työntekijäpuoli on lähtenyt siitä, että tupo takaa parhaiten ostovoiman kasvun ja työrauhan. Työnantajat ovat saaneet kuulla kunniansa kun ovat vaatineet liittokierrosta. Kun tupo nyt sitten hieman omituisin kääntein
Nyt kuitenkin heti alkumetreillä paljastui, että tupon markkinoinnin ykkösajatus eli työrauha ei toteutunut. Nimenomaan avainliitot lähtivät lakkoon ennen kuin muste paperissa oli ehtinyt kuivua. Tämä on tietysti heidän oikeutensa, mutta tämä osoittaa keskusjärjestöjen vallan hiipuneen. Ihalaisen päivinä sopimusta ei olisi edes tehty elleivät nimenomaan avainliitot olisi siihen sitoutuneet, sillä Lauri Ihalainen tuntuu ymmärtäneen, että hänen johtamallaan järjestöllä on merkitystä vain, jos sen sanaan voi luottaa. Tästä syystä liitto ei olisi tehnyt sopimusta, jota avainliitot eivät hyväksy. Ja jos avainliitot hyväksyvät mutta alkavat venkoilla myöhemmin, niitä potkitaan kulisseissa ruotuun vahvan puheenjohtajan arvovallalla.
Nyt syntyy hieman sellainen mielikuva, että SAK:ta ei voi ottaa aivan vakavasti neuvottelukumppanina. Eihän SAK tai mikään liitto ole ainakaan kovin täydellinen diktatuuri vaan enemmänkin itsenäisten valtioiden yhteisö, mutta juuri tällaisessa ympäristössä korostuu järjestön sisäinen kulissien takainen keskustelu. SAK:n pomot eivät voi pakottaa liittoja mihinkään, mutta ne tekevät viisaasti, jos eivät mene lupaamaan sellaista, mitä liitot eivät aio pitää. Nyt taisi olla hieman liian suuri into saada tupo aikaiseksi, että vain luotettiin avainliittojen haluun sitoutua siihen.
En tiedä missä vaiheessa meni poskelleen ja miten, mutta ei tästä kovin hyvää kuvaa jää ja työntekijöillä on paljon suurempi työ ensi kerralla yrittää vakuuttaa vastapuoli keskusjärjestöratkaisun järkevyydestä.
Palkkaratkaisun tavoite oli ja on oikeastaan joka kerralla “ostovoiman turvaaminen”. Tämä on kaunis ajatus, mutta juuri tässä piilee tämän ja tulevien palkkaratkaisujen kompastuskivi ja ongelma. Ostovoimaa nimittäin katsotaan inflaationumeroista ja se ei kerro meille oikeastaan mitään.
Tästä tuleekin niin pitkä, että pistän ostovoimaosion omaksi artikkelikseen myöhemmin.
Kitisevät kirjakustantajat
17/10/11 14:42
Yksi päivän kulttuuriuutisista on ollut se, että Amazon aikoo ryhtyä ohittamaan agentteja ja kirjakustantajia ja tekemään suoraan diilejä kirjailijoiden kanssa. Agentit ja kustantajat huutavat kuin hinaajat.
En väitä tuntevani kirjakustannusbisnestä ensinkään, mutta sivuutetaan tämä epäkiinnostavana ja puhutaan bisneksestä yleensä, sekä reaktioista siellä täällä.
Amazon on ehkä keksinyt uuden bisnesmallin. Uudessa ja vanhassa bisnesmallissa noin yleensäkin on usein eri määrä välikäsiä ja nämä välikädet ovat osin eri. Esimerkiksi nettikaupan yleistyminen on poistanut joitain välikäsiä tai ainakin vähentänyt niiden bisnestä (vähittäiskauppa ja erilaiset spesifit palvelupisteet) ja lisännyt jotain bisnestä (logistiikka ja maksupalvelujen tarjoaminen). Nyt näyttäisi tapahtuvan niin, että välikäsiä putoaa tarpeettomina pois.
Sen mitä minä asiasta ymmärrän, perinteinen kirjakustannusbisnes on e-kirja-aikakautena
melko joutavaa toimintaa. Kustantamon nimikin kertoo meille, mikä tuon bisneksen tehtävä on: kustantaa. Niin kauan kuin kirjat painetaan paperille ja ne pitää kuljettaa kauppoihin asiakkaiden ulottuville, kirjan julkaiseminen tarvitsee paljon rahaa etupainotteisesti. Harvalla kirjailijalla on kykyä rahoittaa tätä eikä myöskään intoa ottaa riskiä siitä, että kirja onkin floppi.
Voimme tietysti käynnistää nyt pyhän sodan siitä, onko paperimuotoinen kirja parempi vai huonompi kuin sähköinen, mutta koska sähköinen on niin paljon halvempi tuottaa, meidät pakotetaan lopulta pääasiassa sähköisten kirjojen lukijoiksi, haluamme tai emme.
Sähköisen kirjan tapauksessa kirjan painamiseen liittyvää alkupääomaa ei tarvita, joten miksi tarvittaisiin tätä tarjoava kustantaja? Ei minkään takia.
Reaktiot ovat melko lailla odotettuja. Ylen uutistoimituskin ottaa melko vahvasti kantaa alaotsikossaan: “Nettitoimija marssi kutsumatta kirjakustantamojen tontille.” Tämä pitää sisällään ajatuksen, että bisneksissä saisi olla kilpailua vain, jos joku kutsuu sen paikalle. Ei markkinatalous toimi näin. Itse asiassa tässä on melko hyvä esimerkki siitä, miten markkinatalous osin kykenee korjaamaan itseään. Kun aikaisemmin kustantamot ovat tehneet itsensä maailman navaksi ja isot rahat ovat jääneet niille kun ne ovat voineet kohdella kirjailijoita, kauppiaita ja kaikkia muitakin kuin paavi uskovaisia, niistä on tullut pöhötautisia mammutteja, joiden asemaa ei ole pienimuotoinen kilpailu kyennyt horjuttamaan. Sen sijaan, että dinosauruksia vastaan kamppaillaan niiden omin asein, tehdäänkin innovaatio, joka muuttaa koko ekosysteemin sellaiseksi, että dinosaurus ei siellä enää menesty. Amazon on toisen sortin iso olio ja joku syrjäyttää sen ja kaltaisensa joskus, mutta niiden aika ei ole tullut vielä.
Perinteisen kustannustoiminnan kuolinkellot ovat soineet, mutta ei se välttämättä tee nykyisistä kustantajista tarpeettomia jos ne vain osaavat muuttua bisneksen mukana.
Kirja ei markkinoi itseään kuten ei mikään muukaan tuote vaan jonkun on tehtävä tämä. Siihen menee rahaa ja vaikka lopulta kuka hyvänsä saaneekin julkaistua olemattomin kustannuksin kirjansa amazonissa, mainokset eivät ilmaannu bussien kylkiin itsekseen jos näitä mainoksia haluaa. Kirjakustantamon tulevaisuus näyttäisi siis olevan spesifi myynninedistämisyhtiö ja mainostalo. Niillä on kuitenkin edessään sopeutuminen, sillä harva kirjailija suostunee tekemään niiden kanssa jatkossa enää sopimuksia, joissa nämä mainosfirmat ovat oikeutettuja siivuun menestyneiden kirjailijoiden tuloista, elokuvaoikeuksista, krääsänmyyntituloista ja kaikista muistakin tuloista hamaan maailman tappiin.
Näiden firmojen bisneksen ja hinnoittelumallin on muututtava ja samalla muuttuu niiden asema. Nyt ne hyväksyvät tai hylkäävät uusien kirjailijoiden tuotoksia eli ne käyttävät valtaa siihen, mitä näemme ja kuulemme, mutta jatkossa ne eivät enää tee niin. Niiltä ostetaan työtä johonkin projektiin ja niille maksetaan projektikohtainen palkkio. Ajatus siitä, että niille maksettaisiin elinikäisesti siinä tapauksessa, että kirjailija ponnahtaa pinnalle, on omituinen.
E-kirjabisnestä voi verrata kännyköiden sovelluskauppaan. Angry birdsiä on
ladattu miljardi kertaa tai jotain vaikkei sitä ole mainostettu missään perinteisin keinoin. Se on todennäköisesti ostanut näkyvyyttä sovelluskaupoissa, mutta nämä diilit lienevät muodoltaan sellaisia, että normaalisti kauppa ottaa X% ja kampanjan aikana X+20%. Tällainen tapa markkinoida ei vaadi kapitalistia rahoittajaksi. Kännykkäsovelluksia markkinoidaan näin ja lisäksi sana niistä leviää ilman minkäännäköisiä markkinointiponnistuksia sosiaalisessa mediassa. Miksi kirjaa pitäisi markkinoida jotenkin eri tavalla? En minä tiedä.
Agentin rooli tuntuu olevan vieläkin katoavaisempi. Kun aikaisemmin kirjakustantajat käyttivät tuota mainittua valtaa, kirjailija tarvitsi agentin, joka osti asianmukaisen määrän konjakkipulloja kustantajan sensorille, jotta kirjayritelmä livahti tarpeeksi monista ovista läpi ja päätyi jonkun oikean ihmisen pöydälle. Nyt amazon voi ilman kirjakohtaisia kustannuksia pistää saataville minkä hyvänsä teoksen, joten valikointiin ei ole enää mitään syytä. Valinnan puolesta lobbaava ammattikunta tuntuisi muodostuvan täydellisen joutavaksi.
Jos ja kun kustantamot muuttuvat enemmänkin markkinointiyhtiöiksi, bisnes kääntyy päälaelleen. Nyt kirjailija tarvitsee agentin, jonka avulla hän kerjää kustantamon oven takana. Jatkossa kustantamo/markkinointiyhtiö joutuu kerjäämään kirjailijan oven takana ja yrittämään myydä hänelle palveluksiaan. Kirjailija ei tietysti enää halua maksaa agentille mitään, mutta ehkä nämä markkinointifirmat voivat palkata työttömät agentit puhelinmyyjiksi.
Minulle kustantamo ei e-kirjan lukijana tuota mitään lisäarvoa. En usko sen tuottavan suurta lisäarvoa kirjailijallekaan. Perinteisesti vasemmalle vinksallaan olevan kulttuuriväenkin luulisi olevan haltioissaan, sillä kustantamon ainoa olemassaolon oikeutus on ikiaikaisesti ollut se, että se edustaa kapitalistia ja kulttuuribisnes tarvitsee pääomia kuten melkein kaikki muukin bisnes. Jos tämän käenpoikasen saa syrjään, kuka jää kaipaamaan?
Kustantajien ja agenttien edustajat mussuttavat jo nyt, että maailman kulttuuritarjonta kärsii syvästi jos heidän miljardibisneksensä sivuutetaan. Nyyhkytarinoita kerrotaan ja aloittelevien kirjailijoiden ahdinkoa mainostetaan. Tästä meidän ei pidä uskoa sanaakaan. Aina kun miljardibisnes vaatii oman etuoikeutetun asemansa säilyttämistä vedoten kulttuurin tarjontaan tai pienen ihmisen etuihin, on syytä suhtautua lausuntoon hyvin, hyvin epäillen.
En väitä tuntevani kirjakustannusbisnestä ensinkään, mutta sivuutetaan tämä epäkiinnostavana ja puhutaan bisneksestä yleensä, sekä reaktioista siellä täällä.
Amazon on ehkä keksinyt uuden bisnesmallin. Uudessa ja vanhassa bisnesmallissa noin yleensäkin on usein eri määrä välikäsiä ja nämä välikädet ovat osin eri. Esimerkiksi nettikaupan yleistyminen on poistanut joitain välikäsiä tai ainakin vähentänyt niiden bisnestä (vähittäiskauppa ja erilaiset spesifit palvelupisteet) ja lisännyt jotain bisnestä (logistiikka ja maksupalvelujen tarjoaminen). Nyt näyttäisi tapahtuvan niin, että välikäsiä putoaa tarpeettomina pois.
Sen mitä minä asiasta ymmärrän, perinteinen kirjakustannusbisnes on e-kirja-aikakautena
Voimme tietysti käynnistää nyt pyhän sodan siitä, onko paperimuotoinen kirja parempi vai huonompi kuin sähköinen, mutta koska sähköinen on niin paljon halvempi tuottaa, meidät pakotetaan lopulta pääasiassa sähköisten kirjojen lukijoiksi, haluamme tai emme.
Sähköisen kirjan tapauksessa kirjan painamiseen liittyvää alkupääomaa ei tarvita, joten miksi tarvittaisiin tätä tarjoava kustantaja? Ei minkään takia.
Reaktiot ovat melko lailla odotettuja. Ylen uutistoimituskin ottaa melko vahvasti kantaa alaotsikossaan: “Nettitoimija marssi kutsumatta kirjakustantamojen tontille.” Tämä pitää sisällään ajatuksen, että bisneksissä saisi olla kilpailua vain, jos joku kutsuu sen paikalle. Ei markkinatalous toimi näin. Itse asiassa tässä on melko hyvä esimerkki siitä, miten markkinatalous osin kykenee korjaamaan itseään. Kun aikaisemmin kustantamot ovat tehneet itsensä maailman navaksi ja isot rahat ovat jääneet niille kun ne ovat voineet kohdella kirjailijoita, kauppiaita ja kaikkia muitakin kuin paavi uskovaisia, niistä on tullut pöhötautisia mammutteja, joiden asemaa ei ole pienimuotoinen kilpailu kyennyt horjuttamaan. Sen sijaan, että dinosauruksia vastaan kamppaillaan niiden omin asein, tehdäänkin innovaatio, joka muuttaa koko ekosysteemin sellaiseksi, että dinosaurus ei siellä enää menesty. Amazon on toisen sortin iso olio ja joku syrjäyttää sen ja kaltaisensa joskus, mutta niiden aika ei ole tullut vielä.
Perinteisen kustannustoiminnan kuolinkellot ovat soineet, mutta ei se välttämättä tee nykyisistä kustantajista tarpeettomia jos ne vain osaavat muuttua bisneksen mukana.
Kirja ei markkinoi itseään kuten ei mikään muukaan tuote vaan jonkun on tehtävä tämä. Siihen menee rahaa ja vaikka lopulta kuka hyvänsä saaneekin julkaistua olemattomin kustannuksin kirjansa amazonissa, mainokset eivät ilmaannu bussien kylkiin itsekseen jos näitä mainoksia haluaa. Kirjakustantamon tulevaisuus näyttäisi siis olevan spesifi myynninedistämisyhtiö ja mainostalo. Niillä on kuitenkin edessään sopeutuminen, sillä harva kirjailija suostunee tekemään niiden kanssa jatkossa enää sopimuksia, joissa nämä mainosfirmat ovat oikeutettuja siivuun menestyneiden kirjailijoiden tuloista, elokuvaoikeuksista, krääsänmyyntituloista ja kaikista muistakin tuloista hamaan maailman tappiin.
Näiden firmojen bisneksen ja hinnoittelumallin on muututtava ja samalla muuttuu niiden asema. Nyt ne hyväksyvät tai hylkäävät uusien kirjailijoiden tuotoksia eli ne käyttävät valtaa siihen, mitä näemme ja kuulemme, mutta jatkossa ne eivät enää tee niin. Niiltä ostetaan työtä johonkin projektiin ja niille maksetaan projektikohtainen palkkio. Ajatus siitä, että niille maksettaisiin elinikäisesti siinä tapauksessa, että kirjailija ponnahtaa pinnalle, on omituinen.
E-kirjabisnestä voi verrata kännyköiden sovelluskauppaan. Angry birdsiä on
Agentin rooli tuntuu olevan vieläkin katoavaisempi. Kun aikaisemmin kirjakustantajat käyttivät tuota mainittua valtaa, kirjailija tarvitsi agentin, joka osti asianmukaisen määrän konjakkipulloja kustantajan sensorille, jotta kirjayritelmä livahti tarpeeksi monista ovista läpi ja päätyi jonkun oikean ihmisen pöydälle. Nyt amazon voi ilman kirjakohtaisia kustannuksia pistää saataville minkä hyvänsä teoksen, joten valikointiin ei ole enää mitään syytä. Valinnan puolesta lobbaava ammattikunta tuntuisi muodostuvan täydellisen joutavaksi.
Jos ja kun kustantamot muuttuvat enemmänkin markkinointiyhtiöiksi, bisnes kääntyy päälaelleen. Nyt kirjailija tarvitsee agentin, jonka avulla hän kerjää kustantamon oven takana. Jatkossa kustantamo/markkinointiyhtiö joutuu kerjäämään kirjailijan oven takana ja yrittämään myydä hänelle palveluksiaan. Kirjailija ei tietysti enää halua maksaa agentille mitään, mutta ehkä nämä markkinointifirmat voivat palkata työttömät agentit puhelinmyyjiksi.
Minulle kustantamo ei e-kirjan lukijana tuota mitään lisäarvoa. En usko sen tuottavan suurta lisäarvoa kirjailijallekaan. Perinteisesti vasemmalle vinksallaan olevan kulttuuriväenkin luulisi olevan haltioissaan, sillä kustantamon ainoa olemassaolon oikeutus on ikiaikaisesti ollut se, että se edustaa kapitalistia ja kulttuuribisnes tarvitsee pääomia kuten melkein kaikki muukin bisnes. Jos tämän käenpoikasen saa syrjään, kuka jää kaipaamaan?
Kustantajien ja agenttien edustajat mussuttavat jo nyt, että maailman kulttuuritarjonta kärsii syvästi jos heidän miljardibisneksensä sivuutetaan. Nyyhkytarinoita kerrotaan ja aloittelevien kirjailijoiden ahdinkoa mainostetaan. Tästä meidän ei pidä uskoa sanaakaan. Aina kun miljardibisnes vaatii oman etuoikeutetun asemansa säilyttämistä vedoten kulttuurin tarjontaan tai pienen ihmisen etuihin, on syytä suhtautua lausuntoon hyvin, hyvin epäillen.
Outo tulosopu
16/10/11 18:11
Suomeen veivattiin omituinen tulopoliittinen ratkaisu lopulta melko pienen kuviokellumisen jälkeen. Syntyprosessin sijaan kiinnostavaa on se, mitä tämä jossain määrin erikoislaatuinen ratkaisu kertoo meille vai kertooko se mitään.
Kun tupot herätettiin henkiin 90-luvulla, niiden perusidea oli aina palkkamaltti, ja ratkaisu “ostettiin” alentamalla palkansaajien verotusta. Näin yritysten kulut eivät oleellisesti nousseet mutta palkansaajan ostovoima parani. Tämä ratkaisu tuntui olevan helppoa myydä sekä SDP:ssä että Kokoomuksessa. Kumpikin
puolue on palkansaajapuolueita, ja kunhan viivan alle jää enemmän, molemmat ovat tyytyväisiä. Näillä ratkaisuilla palautettiin Suomen kilpailukyky lamavuosien jälkeen.
En olisi lotkauttanut korvaani koko tupolle jos se olisi tehty suunnilleen tämän kaavan mukaan.
Tällä kertaa erikoista on paljon. Vaikka palkansaajat eivät siitä pidä, nollalinja olisi ollut ainoa oikea ratkaisu. Suomen kilpailukyky on tällä hetkellä huono kun kilpailijamaat ovat kyenneet toteuttamaan palkkamaltillisia ratkaisuja. Etunenässä Saksa on kohentanut kymmenessä vuodessa kilpailukykyään reippaasti. Kun muualla tarjotaan ja otetaan vastaan lähinnä nollaa, Suomen 4,3 prosentin ratkaisu plus könttäkorvaukset ovat näihin verrattuna kalliita.
Tällä kertaa tuloveroon tehdään vain marginaalinen tarkistus, joka ei tarkoita mitään, sillä eläkevakuutusmaksu nousee saman verran ja rahaa siirtyy vain momentilta toiselle. Yritysverot sen sijaan alenevat enemmän, joten mieleen tulee, että hallitus osti palkansaajille palkankorotukset omasta pussistaan alentamalla yritysten veroja. Miksi näin tehtiin?
Yritysverojen kimpussa nysvääminen on melko joutavaa. Yritysverotuksen ainoa oleellinen asia on se, onko Suomi hyvä paikka perustaa yritys vai ei. Jos ei ole, pieni alennus verossa ei tunnu missään. Verotus kun ei muutenkaan ole ainoa peruste, jolla yrityksen kotipaikka valitaan. Toisaalta verotuksen takia pois lähtevät yritykset eivät jää Suomeen vaikka veroa hieman alennettaisiin, sillä maailmasta löytyy nollaveropaikkojakin ja ero niihin on liian suuri.
Työllisyysvinkkelistäkin yritysverojen alentaminen on hölmöä, sillä sitä kautta ei juurikaan päädy lisää rahaa kulutukseen. Yrityspomot kertovat meille, että he työllistäisivät kyllä lisää jos verot olisivat pienempiä, mutta tämä on roskaa eikä sitä pidä ottaa muuna kuin propagandana. Yksikään yrityspomo ei ole ollut kiinnostunut sellaisista ratkaisuista, joissa työllistäminen ja verohelpotus olisi sidottu yhteen. Esimerkiksi vajaakuntoisten ja pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen saa kaikenlaisia tukia, joiden vaikutus
yrityksen tulokseen olisi täsmälleen sama kuin veronalennuksen, mutta tässä muodossa raha ei kelpaa. Kyse siis on vain ja ainoastaan halusta kasvattaa osinkoja, mikä on tietysti omistajien edun mukaista muttei välttämättä kansantalouden.
Miksi tällainen ratkaisu sitten tehtiin? Emme tiedä, mutta arvaan.
Eläkejärjestelmässä on joku vajaus tai ongelma, josta meille ei ole vielä kerrottu mitään. Jos palkansaajat saisivat nollakorotukset ja ostovoimaa kasvatettaisiin tuloverolla, eläkekassoihin ei valuisi yhtään enempää rahaa kuin tänäkään vuonna. Näistä rahoista valtaosa tulee sivukuluista, jotka ovat prosentteja palkasta. Kun palkat nousevat, nousee myös eläkemaksujen euromääräinen summa vaikka prosentit pidettäisiin ennallaan. Kun nyt vielä tehdään eläkemaksuunkin pieni korotus joka kompensoidaan tuloveroa alentamalla, tämä pistää miettimään.
Palkansaajan kannalta on tietysti samantekevää, saako lisärahan palkankorotuksen vai veronalennuksen muodossa. Yrityksen kannalta on samantekevää, nousevatko palkat jos palkkamenojen kasvu kompensoidaan niille jotenkin esimerkiksi yritysveroja ja energiaveroja alentamalla kuten nyt tehdään. Ainoat tahot, joiden kannalta ratkaisu ei ole samantekevä, ovat valtio, sosiaaliturva-aparaatit ja eläkejärjestelmä.
Kun katsomme valtion finansseja, huomaamme, ettei siellä olisi varaa minkäänlaisiin veronalennuksiin vaan veroja pitäisi korottaa kun kerran säästämään ei kyetä. Olisin pitkin hampain hyväksynyt tässä tilanteessa palkkaveron alentamisen jos olisi kyetty tekemään joku reipas riskinotto kotimaisen kysynnän piristämiseksi. Nyt valtio siis vain lainaa enemmän, jotta yritykset maksavat vähemmän veroa ja tilittävät voitot osinkoina pääosin ulkomaisille osakkaille, jotka eivät maksa Suomeen veroa.
Vaikka hallituksessa ollaan tyhmiä, en usko siellä oltavan aivan niin tyhmiä, että olisi menty tekemään tällainen ratkaisu vain etujärjestölobbauksen takia. Tätä tulkintaa puoltaa se, että työnantajien kannalta ratkaisu on yhdentekevä ja palkansaaja on tyytyväinen mihin hyvänsä ostovoimaa kasvattavaan malliin eikä siellä pistettäisi kovin paljon paukkuja juuri tämän ratkaisumallin myymiseen.
Kun mitään järkevää syytä en ole julkisuudessa tälle ratkaisulle nähnyt, jää jäljelle kaksi vaihtoehtoa: ratkaisu on tehty järjettömiin syihin perustuen tai sitten syyt ovat järkeviä, mutta ne eivät ole julkisia. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa kovin huolestuttavalta.
Kun tupot herätettiin henkiin 90-luvulla, niiden perusidea oli aina palkkamaltti, ja ratkaisu “ostettiin” alentamalla palkansaajien verotusta. Näin yritysten kulut eivät oleellisesti nousseet mutta palkansaajan ostovoima parani. Tämä ratkaisu tuntui olevan helppoa myydä sekä SDP:ssä että Kokoomuksessa. Kumpikin
En olisi lotkauttanut korvaani koko tupolle jos se olisi tehty suunnilleen tämän kaavan mukaan.
Tällä kertaa erikoista on paljon. Vaikka palkansaajat eivät siitä pidä, nollalinja olisi ollut ainoa oikea ratkaisu. Suomen kilpailukyky on tällä hetkellä huono kun kilpailijamaat ovat kyenneet toteuttamaan palkkamaltillisia ratkaisuja. Etunenässä Saksa on kohentanut kymmenessä vuodessa kilpailukykyään reippaasti. Kun muualla tarjotaan ja otetaan vastaan lähinnä nollaa, Suomen 4,3 prosentin ratkaisu plus könttäkorvaukset ovat näihin verrattuna kalliita.
Tällä kertaa tuloveroon tehdään vain marginaalinen tarkistus, joka ei tarkoita mitään, sillä eläkevakuutusmaksu nousee saman verran ja rahaa siirtyy vain momentilta toiselle. Yritysverot sen sijaan alenevat enemmän, joten mieleen tulee, että hallitus osti palkansaajille palkankorotukset omasta pussistaan alentamalla yritysten veroja. Miksi näin tehtiin?
Yritysverojen kimpussa nysvääminen on melko joutavaa. Yritysverotuksen ainoa oleellinen asia on se, onko Suomi hyvä paikka perustaa yritys vai ei. Jos ei ole, pieni alennus verossa ei tunnu missään. Verotus kun ei muutenkaan ole ainoa peruste, jolla yrityksen kotipaikka valitaan. Toisaalta verotuksen takia pois lähtevät yritykset eivät jää Suomeen vaikka veroa hieman alennettaisiin, sillä maailmasta löytyy nollaveropaikkojakin ja ero niihin on liian suuri.
Työllisyysvinkkelistäkin yritysverojen alentaminen on hölmöä, sillä sitä kautta ei juurikaan päädy lisää rahaa kulutukseen. Yrityspomot kertovat meille, että he työllistäisivät kyllä lisää jos verot olisivat pienempiä, mutta tämä on roskaa eikä sitä pidä ottaa muuna kuin propagandana. Yksikään yrityspomo ei ole ollut kiinnostunut sellaisista ratkaisuista, joissa työllistäminen ja verohelpotus olisi sidottu yhteen. Esimerkiksi vajaakuntoisten ja pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen saa kaikenlaisia tukia, joiden vaikutus
Miksi tällainen ratkaisu sitten tehtiin? Emme tiedä, mutta arvaan.
Eläkejärjestelmässä on joku vajaus tai ongelma, josta meille ei ole vielä kerrottu mitään. Jos palkansaajat saisivat nollakorotukset ja ostovoimaa kasvatettaisiin tuloverolla, eläkekassoihin ei valuisi yhtään enempää rahaa kuin tänäkään vuonna. Näistä rahoista valtaosa tulee sivukuluista, jotka ovat prosentteja palkasta. Kun palkat nousevat, nousee myös eläkemaksujen euromääräinen summa vaikka prosentit pidettäisiin ennallaan. Kun nyt vielä tehdään eläkemaksuunkin pieni korotus joka kompensoidaan tuloveroa alentamalla, tämä pistää miettimään.
Palkansaajan kannalta on tietysti samantekevää, saako lisärahan palkankorotuksen vai veronalennuksen muodossa. Yrityksen kannalta on samantekevää, nousevatko palkat jos palkkamenojen kasvu kompensoidaan niille jotenkin esimerkiksi yritysveroja ja energiaveroja alentamalla kuten nyt tehdään. Ainoat tahot, joiden kannalta ratkaisu ei ole samantekevä, ovat valtio, sosiaaliturva-aparaatit ja eläkejärjestelmä.
Kun katsomme valtion finansseja, huomaamme, ettei siellä olisi varaa minkäänlaisiin veronalennuksiin vaan veroja pitäisi korottaa kun kerran säästämään ei kyetä. Olisin pitkin hampain hyväksynyt tässä tilanteessa palkkaveron alentamisen jos olisi kyetty tekemään joku reipas riskinotto kotimaisen kysynnän piristämiseksi. Nyt valtio siis vain lainaa enemmän, jotta yritykset maksavat vähemmän veroa ja tilittävät voitot osinkoina pääosin ulkomaisille osakkaille, jotka eivät maksa Suomeen veroa.
Vaikka hallituksessa ollaan tyhmiä, en usko siellä oltavan aivan niin tyhmiä, että olisi menty tekemään tällainen ratkaisu vain etujärjestölobbauksen takia. Tätä tulkintaa puoltaa se, että työnantajien kannalta ratkaisu on yhdentekevä ja palkansaaja on tyytyväinen mihin hyvänsä ostovoimaa kasvattavaan malliin eikä siellä pistettäisi kovin paljon paukkuja juuri tämän ratkaisumallin myymiseen.
Kun mitään järkevää syytä en ole julkisuudessa tälle ratkaisulle nähnyt, jää jäljelle kaksi vaihtoehtoa: ratkaisu on tehty järjettömiin syihin perustuen tai sitten syyt ovat järkeviä, mutta ne eivät ole julkisia. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa kovin huolestuttavalta.
Solidaarisuusvero
12/10/11 19:29
Joku suomalainen viherälykkö on muutaman miljardöörin esimerkin valossa tuomaan Suomeen solidaarisuusveroa “rikkaille”.
Tämä kuulemma tasaa tuloeroja ja rahoittaa peruspalveluja. Ovelasti hän jättää kaikki numerot auki, sillä kun tätä asiaa pengotaan hieman pidemmälle, alkaa kuulua tyhjien tynnyrien kuminaa.
Näissä avauksissa ja tämän sisältöisissä puheenvuoroissa on melkein aina yksi perustavaa laatua oleva puute perusteissa: tuloeroja halutaan pienentää, mutta tarvetta pienentää tuloeroja ei perustella mitenkään. Tuloerojen vahingollisuus on näin aksiooman asemassa. Tämä on mielipiteen esittäjälle helppoa,
sillä hänen ei tarvitse ottaa kantaa asian vaikeimpaan kysymykseen ensinkään ja samalla hän tulee vaientaneeksi valtaosan asiallisesta kritiikistä. Hänen ei tarvitse ottaa sitä huomioon, sillä aksioomasta ei ole tarpeen keskustella, ja valtaosa kritiikistä kohdistuu ainakin osin juuri tämän aksiooman sisältöön ja siihen, miksi se on perustavaa laatua oleva luonnonvakio.
Jos tästä asiasta ollaan valmiita keskustelemaan, asia tulee usein kuitatuksi esimerkillä. Saamme käskyn katsoa Brasiliaan ja verrata Ruotsiin. Tämän jälkeen todetaan, että Ruotsissa on kivaa, Brasiliassa ei ole. Näin on osoitettu aksiooma todeksi.
Tässä ei tietenkään ole suurensuurta todistusvoimaa. Puolesta ja vastaan voi puhua erilaisilla argumenteilla. Erinäköisissä tilastoissa näkyy, että jotkut parametrit kuten elinajanodote ovat Ruotsissa paremmin kuin Brasiliassa, mutta näiden faktojen yhteyttä tuloeroihin ei osoiteta eikä yritetäkään osoittaa. Aksiooma vain siirtyi toiseen paikkaan ja mikään ei muuttunut. Toisaalta voisi aivan hyvin sanoa, että 3000 euroa kuussa tienaavalla menee Brasiliassa huomattavasti paremmin kuin Ruotsissa, mikä todennäköisesti on aivan totta. Tämäkään ei kuitenkaan liity asiaan kovin vahvasti.
Tuloerojen merkitys ei ole yksinkertainen asia. Absoluuttisen köyhyyden ongelmat on helppoa nähdä, mutta onko sillä niin suurta väliä, että sinänsä toimeen tulevalla ei ole rahaa merkkivaatteisiin? Jonkun mielestä on, toise mielestä ei ole. Entä keiden välillä tuloeroja mitataan? Usein tuloerojen kaventamisen puolestapuhujat katsovat rikkainta desiiliä ja vertaavat köyhimpään ja näkevät huimia tuloeroja, mutta he eivät tule huomanneeksi, että tuloerot ovat näiden desiilien välisiä tuloeroja suurempia kymmenennen desiilin sisällä. Rikkaimmassa kymmenyksessä huonoiten pärjäävä desiili on persköyhää parhaiten pärjäävään desiiliin verrattuna. Rikkaimman desiilin näennäinen karkumatka johtuu hyvin pienestä joukosta suuria pääomatuloja tai satunnaisia myyntivoittoja saavia ihmisiä, valtaosa hyvätuloisimmasta desiilistä on tavallisia palkansaajia, joiden tulot ovat korkeammat kuin keskituloisilla mutteivät merkittävästi korkeammat.
Ostovoiman ja työllisyydenkään vinkkelistä tuloero ei ole mitenkään huono asia. Jos tuloerot ovat kapeat, parempituloisella ei ole varaa ostaa kovin paljoa heikommin pärjäävän työtä, joten yhteiskuntaan syntyy tyhjäkäyntiä, itsepalvelua ja työttömyyttä. Lisäksi kulutus ei ole tasa-arvoista hyödyiltään. Kerrannaisvaikutuksineen vahingollisinta kulutusta lienee tuontitavaran ostaminen ja hyödyllisintä kotimaisen palvelun käyttäminen. Vähän työvoimaa vaativien kotimaisten tuotteiden kuten ruuan ostaminen on jossain siellä välillä, lähempänä haitallista kuin hyödyllistä päätä.
Jos nyt leikataan vääriltä ihmisiltä (=keskiluokka) ostovoimaa ja annetaan sitä väärille ihmisille (=köyhät), työttömyys lisääntyy kun palveluja kuluttavilta ihmisiltä niistetään rahaa ja annetaan sitä ihmisille, jotka ostavat vain ruokaa ja vastaavia perushyödykkeitä.
Iso ongelma on myös määritellä, kuka on köyhä, kuka on pienituloinen, kuka on rikas ja kuka on
suurituloinen ja päättää, keneltä kenelle tulontasauksen pitäisi toimia. Tämä kirjoittaja ei ota kantaa mihinkään näistä kysymyksistä tai määrittelyistä. Hän haluaa kaventaa jotakin ottamalla joiltakin jotakin ja antamalla joillekin jotakin. Jos tulkintani kuulostaa epämääräiseltä, vika ei ole ehkä tulkitsijan lahjoissani.
Kirjoittajan kaunis ajatus on verottaa “rikkaita” ja käyttää rahat peruspalveluihin. Peruspalvelujen ongelmaa hän kuvaa esimerkiksi elinajanodotteen erolla. Terveyserojen kasvu varmastikin pitää ottaa vakavasti, mutta kirjoittaja ei näytä ajatelleen ensinkään, mitä julkisen terveydenhoidon laadun ja tason nostaminen yksityisen tasolle erityisesti seulonta- ja ennaltaehkäisyvaiheen työssä maksaa. Kyse ei ole pikkurahasta vaan sadoista miljoonista, ehkä jopa miljardeista. Joka vuosi.
Jos tarkoitus on solidaarisuusverottaa rikkaita eli ihmisiä, joilla on omaisuutta jonkun rajan ylittävä määrä, huomaamme, ettei näitä rahoja Suomen muutamalla rikkaalla ole, vaikka heidän omaisuutensa verotettaisiin sataprosenttisesti valtiolle. Ja kun rikkaiden rikkaudet on verotettu, niillä tuli maksetuksi vain ensimmäisen vuoden törsäys. Seuraavana vuonna pitäisi keksiä joku uusi tapa niistää jostain tämä miljardi. Ja sitä seuraavana vuonna. Rikkailta sitä ei saada kun heitä ei enää ole, joten mistä raha saadaan?
Ainoa jäljelle jäävä ajatus on se, ettei kirjoittajalla ollut todellisuudessa tarkoituskaan verottaa rikkailta jotain pientä siivua heidän rikkauksistaan vaan hänen tarkoituksensa oli verottaa palkansaajia. Keneltäkään muulta ei tällaisia summia vuosittain saada. Jos palkansaajilta halutaan kerätä miljardi ilman, että heidän veroprosenttinsa nousee lähelle sataa, “hyvätuloisen” raja pitää vetää melko alas ja huomataan, että lisävero kapsahti hieman mediaanipalkan alapuolella majailevalle riistoporvarille.
Tällöin käsissämme on ikiaikainen retorinen temppu Suomessa: kerrotaan, että nyt veroja kiristetään siten, että herroilta otetaan ja köyhille annetaan, mutta lopulta maksumies on pääosin keskiluokka. Kun Suomessa ei ole rikkaiden massoja, ainoat massat ovat keskiluokassa ja jos rahaa tarvitaan paljon, se on otettava juuri massoilta eikä marginaalista. Keskiluokan täydellinen kyykistäminen ei ole ajatuksena erityisen suosittu, joten ajatus maisemoidaan rikkaiden kyykyttämiseksi siinä toivossa, että hölmöt eivät huomaa mitään.
Itse asiassa ajatus ei sittenkään ollut ainoa jäljelle jäävä. On olemassa vielä yksi mahdollisuus: kirjoittaja on aivan täydellisen pihalla eikä ymmärrä oikeastaan mitään asiasta, josta niin vuolaasti puhuu.
Tämä kuulemma tasaa tuloeroja ja rahoittaa peruspalveluja. Ovelasti hän jättää kaikki numerot auki, sillä kun tätä asiaa pengotaan hieman pidemmälle, alkaa kuulua tyhjien tynnyrien kuminaa.
Näissä avauksissa ja tämän sisältöisissä puheenvuoroissa on melkein aina yksi perustavaa laatua oleva puute perusteissa: tuloeroja halutaan pienentää, mutta tarvetta pienentää tuloeroja ei perustella mitenkään. Tuloerojen vahingollisuus on näin aksiooman asemassa. Tämä on mielipiteen esittäjälle helppoa,
Jos tästä asiasta ollaan valmiita keskustelemaan, asia tulee usein kuitatuksi esimerkillä. Saamme käskyn katsoa Brasiliaan ja verrata Ruotsiin. Tämän jälkeen todetaan, että Ruotsissa on kivaa, Brasiliassa ei ole. Näin on osoitettu aksiooma todeksi.
Tässä ei tietenkään ole suurensuurta todistusvoimaa. Puolesta ja vastaan voi puhua erilaisilla argumenteilla. Erinäköisissä tilastoissa näkyy, että jotkut parametrit kuten elinajanodote ovat Ruotsissa paremmin kuin Brasiliassa, mutta näiden faktojen yhteyttä tuloeroihin ei osoiteta eikä yritetäkään osoittaa. Aksiooma vain siirtyi toiseen paikkaan ja mikään ei muuttunut. Toisaalta voisi aivan hyvin sanoa, että 3000 euroa kuussa tienaavalla menee Brasiliassa huomattavasti paremmin kuin Ruotsissa, mikä todennäköisesti on aivan totta. Tämäkään ei kuitenkaan liity asiaan kovin vahvasti.
Tuloerojen merkitys ei ole yksinkertainen asia. Absoluuttisen köyhyyden ongelmat on helppoa nähdä, mutta onko sillä niin suurta väliä, että sinänsä toimeen tulevalla ei ole rahaa merkkivaatteisiin? Jonkun mielestä on, toise mielestä ei ole. Entä keiden välillä tuloeroja mitataan? Usein tuloerojen kaventamisen puolestapuhujat katsovat rikkainta desiiliä ja vertaavat köyhimpään ja näkevät huimia tuloeroja, mutta he eivät tule huomanneeksi, että tuloerot ovat näiden desiilien välisiä tuloeroja suurempia kymmenennen desiilin sisällä. Rikkaimmassa kymmenyksessä huonoiten pärjäävä desiili on persköyhää parhaiten pärjäävään desiiliin verrattuna. Rikkaimman desiilin näennäinen karkumatka johtuu hyvin pienestä joukosta suuria pääomatuloja tai satunnaisia myyntivoittoja saavia ihmisiä, valtaosa hyvätuloisimmasta desiilistä on tavallisia palkansaajia, joiden tulot ovat korkeammat kuin keskituloisilla mutteivät merkittävästi korkeammat.
Ostovoiman ja työllisyydenkään vinkkelistä tuloero ei ole mitenkään huono asia. Jos tuloerot ovat kapeat, parempituloisella ei ole varaa ostaa kovin paljoa heikommin pärjäävän työtä, joten yhteiskuntaan syntyy tyhjäkäyntiä, itsepalvelua ja työttömyyttä. Lisäksi kulutus ei ole tasa-arvoista hyödyiltään. Kerrannaisvaikutuksineen vahingollisinta kulutusta lienee tuontitavaran ostaminen ja hyödyllisintä kotimaisen palvelun käyttäminen. Vähän työvoimaa vaativien kotimaisten tuotteiden kuten ruuan ostaminen on jossain siellä välillä, lähempänä haitallista kuin hyödyllistä päätä.
Jos nyt leikataan vääriltä ihmisiltä (=keskiluokka) ostovoimaa ja annetaan sitä väärille ihmisille (=köyhät), työttömyys lisääntyy kun palveluja kuluttavilta ihmisiltä niistetään rahaa ja annetaan sitä ihmisille, jotka ostavat vain ruokaa ja vastaavia perushyödykkeitä.
Iso ongelma on myös määritellä, kuka on köyhä, kuka on pienituloinen, kuka on rikas ja kuka on
Kirjoittajan kaunis ajatus on verottaa “rikkaita” ja käyttää rahat peruspalveluihin. Peruspalvelujen ongelmaa hän kuvaa esimerkiksi elinajanodotteen erolla. Terveyserojen kasvu varmastikin pitää ottaa vakavasti, mutta kirjoittaja ei näytä ajatelleen ensinkään, mitä julkisen terveydenhoidon laadun ja tason nostaminen yksityisen tasolle erityisesti seulonta- ja ennaltaehkäisyvaiheen työssä maksaa. Kyse ei ole pikkurahasta vaan sadoista miljoonista, ehkä jopa miljardeista. Joka vuosi.
Jos tarkoitus on solidaarisuusverottaa rikkaita eli ihmisiä, joilla on omaisuutta jonkun rajan ylittävä määrä, huomaamme, ettei näitä rahoja Suomen muutamalla rikkaalla ole, vaikka heidän omaisuutensa verotettaisiin sataprosenttisesti valtiolle. Ja kun rikkaiden rikkaudet on verotettu, niillä tuli maksetuksi vain ensimmäisen vuoden törsäys. Seuraavana vuonna pitäisi keksiä joku uusi tapa niistää jostain tämä miljardi. Ja sitä seuraavana vuonna. Rikkailta sitä ei saada kun heitä ei enää ole, joten mistä raha saadaan?
Ainoa jäljelle jäävä ajatus on se, ettei kirjoittajalla ollut todellisuudessa tarkoituskaan verottaa rikkailta jotain pientä siivua heidän rikkauksistaan vaan hänen tarkoituksensa oli verottaa palkansaajia. Keneltäkään muulta ei tällaisia summia vuosittain saada. Jos palkansaajilta halutaan kerätä miljardi ilman, että heidän veroprosenttinsa nousee lähelle sataa, “hyvätuloisen” raja pitää vetää melko alas ja huomataan, että lisävero kapsahti hieman mediaanipalkan alapuolella majailevalle riistoporvarille.
Tällöin käsissämme on ikiaikainen retorinen temppu Suomessa: kerrotaan, että nyt veroja kiristetään siten, että herroilta otetaan ja köyhille annetaan, mutta lopulta maksumies on pääosin keskiluokka. Kun Suomessa ei ole rikkaiden massoja, ainoat massat ovat keskiluokassa ja jos rahaa tarvitaan paljon, se on otettava juuri massoilta eikä marginaalista. Keskiluokan täydellinen kyykistäminen ei ole ajatuksena erityisen suosittu, joten ajatus maisemoidaan rikkaiden kyykyttämiseksi siinä toivossa, että hölmöt eivät huomaa mitään.
Itse asiassa ajatus ei sittenkään ollut ainoa jäljelle jäävä. On olemassa vielä yksi mahdollisuus: kirjoittaja on aivan täydellisen pihalla eikä ymmärrä oikeastaan mitään asiasta, josta niin vuolaasti puhuu.
Kreikka ja köyhät
11/10/11 14:34
Olen taas netin ääressä ilonanne.
Nyt edessä on raivoisaa kuvien pulauttamista, mutta sananen tähän väliin Kreikasta tämän BBC:n uutisen pohjalta. Kreikkalaiset siis ovat hyvin, hyvin vihaisia, kun “väärät” ihmiset joutuvat maksumiehiksi, eli tavalliset kreikkalaiset.
Ymmärrän tämäntyyppisen kiukun sellaisissa maissa, joissa veronmaksajat joutuvat rahoittamaan Kreikkaan rahansa kipanneita pankkejaan. Esimerkiksi saksalaisella keskiluokalla on aivan perusteltu syy nurista, että heidät pannaan jossain muodossa maksamaan pankkien riskinotosta
johtuneita tappioita. Maksavatko he sen huonompina palveluina, korkeampina veroina vai siirretysti velalla on samantekevää, maksamaan he joutunevat kuitenkin.
Tässä tilanteessa ymmärrämme, miksi saksalaisia kiukuttaa. He rakensivat pankeilleen järjestelmän, jossa voitot pysyvät pankkien omistajilla ja tappiot joudutaan ainakin osin kattamaan verovaroista. Tällainen järjestelmä rakennettiin kaikissa muissakin Euroopan maissa. Vaikka järjestelmää nyt muutettaisiin, ei se auttaisi mitään, sillä vain valtiot voivat kattaa näitä satojen miljardien vajauksia. Vaikka kuinka herravihaisessa hengessä haluttaisiin, että pankkiirit maksavat tavallisten ihmisten sijaan, ei heillä tätä rahaa olisi, ei edes tuhannesosaa siitä.
Kreikassa tilanne on perustavalla tavalla erilainen. Siellä ihmisiltä ei oteta rahaa “jonkun muun” aiheuttamien tappioiden kattamiseen. Siellä ihmisiltä otetaan rahaa, jota heille ei olisi koskaan pitänyt antaakaan. Tai oikeastaan heiltä ei edes oteta paljon mitään, annetaan vain vähemmän. On sitten kyse velaksi maksetuista julkisen sektorin palkoista, velaksi pyöritetyistä tukiaisbisneksistä tai sinänsä aivan terveestä bisneksestä, joka vain perustui siihen, että asiakkailla olisi tätä velkarahaa käytössään, talous on seisonut puhtaasti velkarahan kantamisen ympärillä.
Kun edes tervettä ja markkinatalouden ehdoilla toimivaa bisnestä pyörittävät eivät voi missään päin maailmaa vedota siihen, että heillä on oikeus niihin tuloihin, jotka he ovat ennen saaneet, miten ihmeessä kreikkalaisilla olisi oikeus ikuisesti niihin rahoihin, jotka eivät koskaan olleetkaan heidän?
Tietysti tavallisen kreikkalaisen elämä kurjistuu ja reippaasti. Kreikka on taloudeltaan kehitysmaatasoa ja kehitysmaissa ei pahemmin ole rahaa pärtsätä. Niissä kuollaan nälkään. Kreikka on talouden rakenteiden, korruption, nepotismin ja tehottomuuden mittareilla samantapainen maa kuin hieman heikommin pärjäävät arabimaat, paitsi että arabimaissa on olemassa jonkunnäköinen kunniantunto valtioita ja vallankahvaa kohtaan. Kreikan erottaa näistä maista vain Välimeri ja väärin ymmärretty historia. Miksi elintason Kreikassa pitäisi olla oleellisesti erilainen? Minä en tiedä, tietääkö kukaan?
Uutinen kertoo meille myös jotain kreikkalaisen ajatusmaailman ongelmasta: veroja ei viitsitä maksaa ja niiden välttely on suorastaan velvollisuus. Valtion pitää elättää ihmiset, maksaa palkat ja eläkkeet (myös kuolleille), tarjota palvelut ja hoitaa paljon muitakin tehtäviä ja jos valtio ei tee näin, kreikkalainen hyökkää barrikadeille vastustamaan. Kun Jorbaksen pitäisi maksaa jotain tästä veroina, Jorbas hyökkää barrikadeille vastustamaan. Onko tässä ajatusmallissa järjen hiventäkään? Ei tietenkään ole.
Kreikka on onnistunut ratsastamaan yllättävän pitkään pelkästään sillä ajatuksella, että länsimainen demokratia ja länsimainen sivistys olisivat lähtöisin sieltä, joten Kreikka on siis jotenkin osa länsimaista perhettä. Länsimainen sivistys, tieteet, taiteet ja kulttuuri ovat lähtöisin pitkälti nykyisen Italian alueelta ja länsimainen demokratia puolestaan on keksitty Britanniassa. Kreikassa ei keksitty tai edes sisäistetty myöhemmin paljon mitään näihin liittyvää, eikä paljon muutakaan yhden pitkän juoksumatkan lisäksi.
Ai niin, mutta sekin juoksumatka päätettiin Englannissa eikä Kreikassa.
Nyt edessä on raivoisaa kuvien pulauttamista, mutta sananen tähän väliin Kreikasta tämän BBC:n uutisen pohjalta. Kreikkalaiset siis ovat hyvin, hyvin vihaisia, kun “väärät” ihmiset joutuvat maksumiehiksi, eli tavalliset kreikkalaiset.
Ymmärrän tämäntyyppisen kiukun sellaisissa maissa, joissa veronmaksajat joutuvat rahoittamaan Kreikkaan rahansa kipanneita pankkejaan. Esimerkiksi saksalaisella keskiluokalla on aivan perusteltu syy nurista, että heidät pannaan jossain muodossa maksamaan pankkien riskinotosta
Tässä tilanteessa ymmärrämme, miksi saksalaisia kiukuttaa. He rakensivat pankeilleen järjestelmän, jossa voitot pysyvät pankkien omistajilla ja tappiot joudutaan ainakin osin kattamaan verovaroista. Tällainen järjestelmä rakennettiin kaikissa muissakin Euroopan maissa. Vaikka järjestelmää nyt muutettaisiin, ei se auttaisi mitään, sillä vain valtiot voivat kattaa näitä satojen miljardien vajauksia. Vaikka kuinka herravihaisessa hengessä haluttaisiin, että pankkiirit maksavat tavallisten ihmisten sijaan, ei heillä tätä rahaa olisi, ei edes tuhannesosaa siitä.
Kreikassa tilanne on perustavalla tavalla erilainen. Siellä ihmisiltä ei oteta rahaa “jonkun muun” aiheuttamien tappioiden kattamiseen. Siellä ihmisiltä otetaan rahaa, jota heille ei olisi koskaan pitänyt antaakaan. Tai oikeastaan heiltä ei edes oteta paljon mitään, annetaan vain vähemmän. On sitten kyse velaksi maksetuista julkisen sektorin palkoista, velaksi pyöritetyistä tukiaisbisneksistä tai sinänsä aivan terveestä bisneksestä, joka vain perustui siihen, että asiakkailla olisi tätä velkarahaa käytössään, talous on seisonut puhtaasti velkarahan kantamisen ympärillä.
Kun edes tervettä ja markkinatalouden ehdoilla toimivaa bisnestä pyörittävät eivät voi missään päin maailmaa vedota siihen, että heillä on oikeus niihin tuloihin, jotka he ovat ennen saaneet, miten ihmeessä kreikkalaisilla olisi oikeus ikuisesti niihin rahoihin, jotka eivät koskaan olleetkaan heidän?
Tietysti tavallisen kreikkalaisen elämä kurjistuu ja reippaasti. Kreikka on taloudeltaan kehitysmaatasoa ja kehitysmaissa ei pahemmin ole rahaa pärtsätä. Niissä kuollaan nälkään. Kreikka on talouden rakenteiden, korruption, nepotismin ja tehottomuuden mittareilla samantapainen maa kuin hieman heikommin pärjäävät arabimaat, paitsi että arabimaissa on olemassa jonkunnäköinen kunniantunto valtioita ja vallankahvaa kohtaan. Kreikan erottaa näistä maista vain Välimeri ja väärin ymmärretty historia. Miksi elintason Kreikassa pitäisi olla oleellisesti erilainen? Minä en tiedä, tietääkö kukaan?
Uutinen kertoo meille myös jotain kreikkalaisen ajatusmaailman ongelmasta: veroja ei viitsitä maksaa ja niiden välttely on suorastaan velvollisuus. Valtion pitää elättää ihmiset, maksaa palkat ja eläkkeet (myös kuolleille), tarjota palvelut ja hoitaa paljon muitakin tehtäviä ja jos valtio ei tee näin, kreikkalainen hyökkää barrikadeille vastustamaan. Kun Jorbaksen pitäisi maksaa jotain tästä veroina, Jorbas hyökkää barrikadeille vastustamaan. Onko tässä ajatusmallissa järjen hiventäkään? Ei tietenkään ole.
Kreikka on onnistunut ratsastamaan yllättävän pitkään pelkästään sillä ajatuksella, että länsimainen demokratia ja länsimainen sivistys olisivat lähtöisin sieltä, joten Kreikka on siis jotenkin osa länsimaista perhettä. Länsimainen sivistys, tieteet, taiteet ja kulttuuri ovat lähtöisin pitkälti nykyisen Italian alueelta ja länsimainen demokratia puolestaan on keksitty Britanniassa. Kreikassa ei keksitty tai edes sisäistetty myöhemmin paljon mitään näihin liittyvää, eikä paljon muutakaan yhden pitkän juoksumatkan lisäksi.
Ai niin, mutta sekin juoksumatka päätettiin Englannissa eikä Kreikassa.