Mistähän Suomen poliittiselle kartalle löytyisi puolue, jonka ohjelmassa olisi rahan tienaaminen keskeisessä asiassa eikä sen jakaminen?

Nykyisin politiikka on aivan liian suurelta osaltaan rahanjakopolitiikkaa, ja sekin tehdään huonosti. Kukaan ei perkaa rahankäyttöpuolta tavoitellen tehokkuutta loppuasiakkaan eli palvelunsaajan tai veronmaksajan näkökulmasta. Byrokratia voi hyvin ja lisäksi tehdään turhia asioita turhilla tavoilla. Lääkekorvaukset satunnaisesti sairaille ovat tällaista turhaa puuhastelua. Aivan samantekevää, maksaako antibiootti kympin vai seitsemän euroa, maksukatto taas on pienituloisen vinkkelistä melko korkealla vuosittain.

Englannissa lääkekorvaus toimii niin, että on reseptimaksu, joka on nyt £7,20. Kaikki lääkkeet maksavat tuon verran, joten halpoja perusklooniantibiootteja syövät subventoivat kalliimpien lääkkeiden tarvitsijoita. Jos kuuluu erityisryhmään eli on köyhä tai työtön tai yksinhuoltaja tai jotain, voi laittaa rastin ruutuun reseptin taakse ja sitten ei tarvitse maksaa tuotakaan. Tätä “valvotaan pistokokeilla” paperin mukaan, mutta koska tappio huijarin tapauksessa on 7,20 eikä lääkkeen todellinen hinta, hirveästi kyttäyspaukkuja ei tarvita.

Mutta se rahan käyttämisestä.

Julkisen sektorin käyttämä raha ei tursua runsaudensarvesta vaan se kerätään veroina yksityiseltä sektorilta. Ei ole yhdentekevää, paljonko tätä rahaa kerätään, sillä yksityisen sektorin motiivi toimia Suomessa vähenee jos verorasitus katsotaan liian korkeaksi joko absoluuttisesti tai suhteessa saatavaan palveluun. Tärkeää on huomata, että molemmilla näillä on vaikutusta. Jos verorahalla ei saada mitään, se tarkoittaa sitä, että ihmiset ja yritykset joutuvat maksamaan monista asioista toisen kerran ja hintalappu nousee. Suomessa ei ole ongelmaa tässä kohdassa.

Absoluuttinen verorasitus taas taittaa kamelin selän jossain vaiheessa, vaikka palvelut ja muut yhteiskunnan tuotokset olisivat laadukkaitakin. Kohtuuttomaksi nousevasta verorasituksesta nimittäin seuraa jo rahan käyttöä joko tehottomuuteen tai niin laajalla skaalalla, että kukaan ei koe julkisen sektorin tekemästä hyvästä omakseen kuin hyvin kapean segmentin.

Rahantienauspuolueen tehtävä ei tietenkään ole pelkästään verojen kyttääminen.

Yritysten riskirahoitus on Suomessa täysin lapsenkengissä, sillä Suomessa ei ole yksityisiä pääomia riittävästi synnyttämään kriittistä massaa ja edes jonkunlaista kilvoittelua sijoittajien välille. Harvat sijoittajat voivat sanella ehtoja, ja kun ehdot ovat järkyttävän huonoja ja valtaosa firmasta siirtyy sijoittajalle, firma päätyy lopulta välikäsien ja mutkien kautta jo sangen pienenä jollekin ammattimaiselle pääomasijoitusfirmalle, joka pistää sen lihoiksi heti kun tilaisuus tarjotaan.

Tälle voisi valtio tehdä jotakin jos vain viitsisi. Sama koskee jonkunnäköistä työttömyysturvaa yrittäjälle. Nyt sellaista ei ole, mutta tuottaisiko sellaisen rakentaminen enemmän hyvää kuin mitä se maksaisi?

Suomella ja suomalaisilla firmoilla on yleinen markkinointiongelma, sillä Suomi on pieni paikka jossain kaukana, johon ei liity positiivista perustarinaa. Tätä ei voi ratkaista millään keskusjohtoisella “Suomi - mukava paikka asua ja yrittää” -esitteellä, jossa on kuva rantasaunasta tai järvimaisemasta. Sen sijaan voisi miettiä, voisiko maailman metropoleihin koota saman katon alle suomalaisten firmojen demokappaleiden myyntiä ja muuta esittelyä? Jotain tällaista kai tehdäänkin jo.

Suomessa palvelujen ja aineettomien hyödykkeiden vienti on perin pienellä tasolla. Tämä on tulevaisuuden ala, sillä raaka-aineiden hinnan noustessa tavaran liikuttelu kaukaa kauaksi tulee kalliiksi ja tavarakulutus saattaa kääntyä jyrkkäänkin laskuun nopeasti, kuten nähtiin vaikkapa paperibisneksessä. Ennustus oli, että maailman talouskasvu nostaa paperin kulutusta samassa suhteessa, mutta näin kävi vain vessapaperille. Sanomalehtipaperin kulutus on sukeltanut ja tuskin sieltä enää nousee vanhalle kasvukäyrälle, sillä internet taistelee lehdistön kanssa mainosrahoista.

Kun Suomessa perusasiat ovat erinomaisessa kunnossa, rahankeräyspuolueen työ ei olisi suuri urakka muuten kuin kulttuurillisesti. Ei Suomeen tarvitse rakentaa tyhjästä koulutusta ja tieverkkoa, mutta politiikassa pitäisi saada aikaiseksi kulttuurimuutos ja pakottaa puolueet puhumaan muustakin kuin sosiaalipalveluista ja eläkkeistä, sillä näistä puhuminen ei sisällä minkäännäköistä visiointia. Kyllähän niistäkin visioitavaa saa, mutta niin kauan kuin keskustelu pyörii siilipuolustuksessa kaikkien saavutettujen etujen ympärillä, kuluu oppineiden aika tämän kimpussa varsin hukkaan.

Siilipuolustuksessa osaa olla kuka hyvänsä änkyrä, visionäärejä tarvittaisiin. Mistähän löytyisi?

Tämä on päivän kysymys.

Minulla ei ole asiaan aivan lukkoon lyötyä kantaa, sillä asian voi hoitaa muutenkin ja asian selvittäminen on vaikeaa. Itse asiassa puoluekanta ei edes ole mikään kovin relevantti tieto, sillä yleispuolueiden tapauksessa valtaosa jäsenistäkään ei kannata kaikkia puolueen ajamia asioita.

Suomessa tiedotusvälineet ovat hassussa tilanteessa, sillä 80-luvulla viimeisetkin merkittävämmät lehdet luopuivat virallisesta äänenkannattajan roolistaan. Nyt meillä on puoluelehtiä, joiden kannanotot näkyvät pääkirjoitus- ja mielipidesivuilla, mutta joiden uutistarjonta on STT:n tuotantoa. Jos ette usko, lukekaa joskus Demari, Tiedonantaja, joku Helsingin ilmaisjakelulehdistä ja joku maakunnan kepulainen pikkulehti. Valtaosa uutisista on sanasta sanaan samoja kaikissa näissä, ja jos joku on halunnut muokata ihmisten mielipiteitä, sen on tehnyt tuon jutun kirjoittaja, joka on päättänyt, mitä hän jostakin asiasta kertoo, mitä jättää kertomatta, mitä painottaa jne.

Kun valtamedia on sitoutumatonta, korostuu yksittäisen päätoimittajan, toimituspäällikön ja myös toimittajan valta. Minua kiinnostaisi tietää, jos joku toimittaja puffaa tiettyä järjestöä jatkuvasti uutisilla. Samaten kiinnostaisi tietää, vaikuttaako jonkun ison firman ison mainosbudjetin pyörittäminen jotenkin uutisointiin firmasta. Kyse ei siis ole vain toimittajan puoluekannasta vaan siitä, miten meihin piilovaikutetaan uutistarjonnalla vai onko puolueeton Hesari tai YLE todellisuudessa melko puolueeton ja epäilyt ovat perusteettomia.

Tätä voi verrata brittilehdistöön. Daily Mailista ei tarvitse lukea kuin kolme sivua tietääkseen, millaista lähdekritiikkiä tämän aviisin uutisiin on käytettävä. Sama koskee Guardiania. Hieman enemmän keskitietä kulkevat lehdet kuten vaikkapa The Times ilmoittavat kantansa tärkeisiin kysymyksiin melkein aina. Esimerkiksi vaalien alla ne asettuivat julkisesti tukemaan toryjä, vaikka ne olivat tukeneet Labouria aikaisemmissa vaaleissa. Kun kanta on kerrottu, lukijan mahdollisuudet lähdekritiikkiin paranevat.

Suomesta muistan oikeastaan vain EU-kansanäänestyksen alla vallinneen tilanteen, jossa Aatos Erkko kirjoitti lehdessään, että hän kannattaa Suomen EU-jäsenyyttä. Tämäntyyppisiä kannanottoja ei esimerkiksi vaalien alla kuulla.

Lähdekritiikki on oleellinen osa vapaata tiedonvälitystä. Minulla ei riitä aika penkoa yksittäisten toimittajien artikkeleja ja katsoa, viittaavatko ne aina tiettyyn suuntaan, joten tämä pitäisi tehdä jonkun muun. Olisin kuitenkin tuloksista kiinnostunut.

Asian typistäminen puoluekantaan on kuitenkin järjetöntä, sillä tämä ei kerro meille mitään maassa, jossa puolueisiin ei kuulu kuin murto-osa ihmisistä jos jätetään pois kepulit, joiden ihmisyyttä voidaan epäillä ja joista valtaosa on automaattiliitetty puolueeseen jonkun järjestön tai sukulaisen toimesta ja jotka eivät edes tiedä puolueeseen kuuluvansa.

Päivän keskustelussa siellä täällä on esiin tullut kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että tämän ehdotuksen teki EVA:n suurvisiiri. Kun elinkeinoelämää voi hyvällä syyllä pitää yhtenä varsin vahvana ns. usual suspectina kun puhutaan tiedotusvälineiden painostamisesta, huomaamme, että tässä ehdotuksessa nimenomaan painotettiin yksittäisen lehtineekerin puoluekantaa eikä haluttu katsoa asiaa kokonaisuutena. Toisekseen, suurin huuto on tuntunut kuuluvan tällä kertaa vihervasemmalta kun olen kuunnellut mielipiteenilmaisuja siellä täällä. Miksiköhän?

Ongelma kuitenkin poistuisi tai ainakin merkittävästi vähenisi, jos tiedotusvälineet ottaisivat julkisemman ja avoimemmin kantaa ottavan roolin.

Britannian nykyinen hallitus on ottanut käyttöön pikakiintiön EU:n ulkopuolisia tulevia, työluvallisia maahanmuuttajia kiintiöimään.

Joskus myöhemmin on tarkoitus päättää vuosittainen kiintiö, mutta toistaiseksi käytetään tuota pakasta vedettyä. Yritykset eivät ole tästä pitäneet, enkä pidä minäkään. Britanniassa on jo valmiiksi käytössä pistesysteemi. Säätämällä pisterajaa ja eri ammateista saatavia pisteitä voidaan efektiivisesti pitää kouluttamaton työvoima poissa ja ottaa koulutettuja runsaasti jos kerran heille on töitä. Varmasti jotain seurantaa tarvitaan sen selvittämiseksi, ettei tuontityövoima ole olemassa vain palkkojen polkemiseksi vaan sille on tilaus ja tarve, mutta ehdoton kiintiö, jota ei saa ylittää, on järjetön.

Ilmeisesti vallankahva on jo ennalta ajatellut kiintiön olevan sellainen, että se loppuu kesken vuoden, sillä kiintiökäytännössä on erikseen yksi poikkeus: sianrakon potkijat. Jos pallonpotkija palkataan brittiseuraan, kaikki kupongit järjestyvät pikatietä ja kiintiöiden ohi, sillä kyse on tärkeästä asiasta eikä jostain joutavasta bisnesten pyörittämisestä.

Potkupallokäytäntöä voisi sinänsä pitää hyvänä jos se koskisi kaikkia sellaisia työntekijöitä, joiden tapauksessa on helposti ymmärrettävissä, että tarvitaan juuri tuo nimenomainen henkilö eikä häntä voi käytännössä korvata työttömällä Newportista. Kun erityiskohtelu koskee vain urheilijoita eikä samalla tavoin tieteiden, taiteiden ja bisnesten huippuja ja ylipäätään asiantuntijatehtäviin tulevaa väkeä, tämä kertoo jotakin yhteiskunnan arvoista, enkä pidä siitä, mitä kuulen.

Jos kyseessä ei olisikaan mikään erityiskohtelu viihdetaiteilijoille vaan normaali tapa järjestää tarvittavat luvat ja kupongit nopeasti kaikille niille, joille työtä on selvästi tarjolla, mikä menisi rikki? Ei mikään.

Kiintiö muuttuu kaksin verroin älyttömäksi kun katsotaan, mitä reittejä matalan tuottavuuden hörökorvaisen työvoiman kanssa kilpaileva väki EU:n ulkopuolelta oikein tulee maahan. Eivät he nytkään juuri tule työluvalla, sillä ei työlupia ole ennen kiintiötäkään myönnetty tällaisiin töihin tuleville kuin hyvin poikkeuksellisissa tilanteissa.

Tapoja on kolme: humanitaarinen maahanmuutto, laittomaksi siirtolaiseksi jääminen tulemalla maahan turistina ja opiskelijaviisumit. Humanitaarisen maahanmuuton määrää ei tällä hetkellä pystytä juuri rajoittamaan eikä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita poistamaan maasta. Kun maassa ei ole henkilötunnuksia tai henkilörekisterejä juuri muutenkaan eikä myöskään maasta poistuvien matkustajien tarkistuksia, maahan kerran päässyt voi jäädä ilman, että kukaan huomaa mitään. Työnteko on helppoa kuten myös veronmaksu. NHS:ään voi rekisteröityä terveyspalvelujen tarvitsijaksi. Jne.

Opiskelijaviisumit ovat ikuinen murheenkryyni. Niitä myönnetään vuodessa kuusinumeroinen määrä. Valtaosa näistä on varmastikin aivan kunniallisia, mutta koska myöskään oppilaitoksista ei ole mitään rekisterejä, maassa on pilvin pimein postilokero-oppilaitoksia, jotka maksua vastaan lähettävät opiskelijaviisumin saamiseksi tarvittavan kutsun. Tätä järjestelmää on yritetty hieman pöyhiä, mutta nähtäväksi jää, auttaako se. Joka tapauksessa näiden suhteen tilanne sama, eli Pakistanista tullaan nimenomaan opiskelijoina ainoana tarkoituksena tulla töihin eikä koskaan opiskella mitään. Nämäkään kupongit eivät ole minkään kiintiön piirissä.

Näin on siis synnytetty tilanne, jossa humanitaarinen maahanmuutto, laittomat siirtolaiset ja näennäisopiskelijat täyttävät ongelmallisena pidetyn matalan tuottavuuden työn sektorin. Jalkapallonpotkijat saavat erityiskohtelun ja ainoa kärsimään joutuva on valkokaulustyöläinen, joka palkattiin niin myöhään, että vuoden kiintiö ehti tulla jo täyteen. Sekä tietysti firma, joka olisi halunnut hänet palkata. Ja ainoa syy potkia heitä päähän oli se, että haluttiin vähentää kouluttamattoman työvoiman tulvaa säätämällä parametreja siinä ainoassa lupakäytännön osassa, jota kouluttamaton työvoima ei käytä.

Paavo Lipponen rähisee kepulaisille “kielisodan sytyttämisestä”.

Lipposen mukaan siis “kielikiista” on Kepun aiheuttama ja suomenruotsalaisilla tai kenelläkään muullakaan ei ole asiaan osaa eikä arpaa. Tämä näkemys vaivaa minua kovin.

Minä olen nimittäin kuvitellut, että kiistaan tarvitaan kaksi osapuolta. Jos kaikki ovat samaa mieltä, kyse on konsensuksesta eikä kiistasta. Kepu on nyt ollut jonkun Pohjanmaan piirikunnallisen turnajaisen takia aktivoitunut asiassa, mutta minä kyllä muistan tämänkertaisen kielikeskustelun alkaneen jo pari vuotta sitten, ja sitä ei aloittanut Kepu. Minun muistikuvani mukaan keskustelua on käyty pitkään siilipuolustuksessa olevan kielivähemmistön ja muiden välillä, ja ainakaan minä en kykene sanomaan, kuka aloitti.

Toinen minua vaivaava elementti on se, että Lipponen antaa ymmärtää tällaisen kiistan olevan paha asia. Tästä nimittäin seuraa implisiittisesti se, että politiikka on mallillaan kunhan vallitsse konsensus, ja tuo konsensus vallitsee nimenomaan Paavo Lipposen hyväksymien näkemyksien ympärillä. Demokratia on varsin köyhää jos puolueet eivät saa tarjota Paavo Lipposen näkemyksistä poikkeavia vaihtoehtoja vaaliteemoiksi tai esille muutenkaan. Demokratia toimi suunnilleen tällä tavoin työläisten ja talonpoikien paratiiseissa kunnes tyrannit pistettiin luiskaan. Näin toimitaan edelleen siellä täällä maailmalla ja emme ole tavanneet pitää näitä maita demokratian malliesimerkkeinä.

Kieliasia erityisesti pakollisen kielenopetuksen suhteen on sellainen, jossa politiikan eliitin enemmistö on yhtä mieltä ja kansan enemmistö toista mieltä. En tiedä aikooko Kepu ottaa asian korjaamisen vaaliteemakseen vai ei, mutta jos se päättää niin tehdä, aivan turhaa selittää, että näin ei saisi tehdä tai että tätä muurahaispesää ei saisi sohia. Tällainen vaatimus on tyypillinen establishmentin edustajan näkemys. Kun oma kanta ei ole kovin hyvin perusteltavissa vastaanharaavalle rahvaalle, yritetään välttää sellaisen tilanteen syntyminen, että asiasta jouduttaisiin puhumaan.

Lisäksi Lipposen suusta näyttää hyppäävän hieman maisemoitu sammakko: “Suomen työmarkkinat ovat valtakunnalliset, osa pohjoismaisia työmarkkinoita”

Pohjoismaiset työmarkkinat ovat so pysähtyneisyyden aika. Nykyään työmarkkinat ovat ETA-alueen laajuiset. Tällä työmarkkina-alueella puhutaan kymmeniä kieliä. Ruotsi on tällä työmarkkina-alueella neljänneksitoista tärkein kieli. Euroopassa on jopa venäjää puhuvia melkein yhtä paljon kuin ruotsia puhuvia ja tässä ei ole tietysti mukana EU:hun kuulumaton idän ihme. Jos siis työmarkkina-alue on peruste jollekin, on täysin mahdotonta, että sillä voitaisiin perustella mitään, siis yhtään mitään ruotsin kieleen liittyvää.

Todennäköisesti työmarkkina-alue ei olekaan peruste millekään jos asia ilmaistaan näin.

Kun kerran tässä asiassa vallitsee selkeä erimielisyys, eikö poliittisen koneiston ja vaalikarjan ole tehtävä tämä erimielisyys ratkaista? Ilmeisesti ei, vaan status quon säilyttämisen puolesta pitää kaivaa esiin huonojen selitysten tynnyrin pohjimmaisinkin kerros. Esimerkiksi Lipposen oman puolueen sisällä ei vallitse mikään yksimielisyys kaikista kielikysymyksistä, edes etulinjassa.

Asiassa näyttää olevan jonkunnäköinen sukupolviero. Lipponen edustaa ikäluokkaa, jonka politiikan ja bisnesten etulinjaan päätynyt väki osasi aktiivisesti ruotsia, erinäköisistä syistä. Minun ikäiseni eivät enää osaa eikä osaaminen näytä ainakaan kasvussa olevan. Oudon poikkeuksen tästä muodostaa Vihreät, jotka juuri menivät nuoren etulinjansa suulla vannomaan status quon nimiin.

Kun minun ikäiseni ovat ruotsin kielen taitamattomuudesta huolimatta kiipineet herrahississä politiikassa ja bisneksissä, jopa pohjoismaisissa bisneksissä, ja taivas ei ole siltikään pudonnut niskaamme, en minä ja todennäköisesti kovin moni muukaan enää näe pohjoismaista yhteistyötä minään kielikysymyksenä vaan sisältökysymyksenä. Kun ottaa 30-40 -vuotiaita suomalaisia sekalaisen tiimin ja vastaavan Ruotsista, on melko suuri sattuma, jos suomalainen puolikas osaa ruotsia niin hyvin, että pysyy tekemään sillä bisnestä. Itse asiassa jos jätetään ruotsia äidinkielenään puhuvat pois, on harvinaista, jos joukossa on edes yksi riittävän hyvin ruotsia osaava henkilö.

Siitä huolimatta bisnes luistaa ja projektit etenevät ja vapaa-ajalla juodaan ruotsalaisten kollegoiden kanssa kaljaa ja haukutaan sosiaalidemokraatteja. Kun tällaiseen maaperään kaataa selitystä ruotsin kielen huipputärkeydestä pohjoismaisen yhteistyön takia, ei lie suurensuuri ihme, että sanoma ei oikein tunnu imeytyvän. Kun kuvataan ongelmaa, joka ei ole kokemuksen perusteella ongelma ensinkään, kuvaaja vaikuttaa ennen kaikkea hieman hassunkuriselta.

Kaiken takana on nainen?

Michelle Obama on valittu maailman vaikutusvaltaisemmaksi naiseksi. Kyseessä on Forbes-lehden oma rankkaus, joka tietysti perustuu aivan mihin siellä haluavat sen perustaa. Siitä huolimatta minua tällainen tulos ärsyttää.

Michelle Obama on varmasti hyvä siinä mitä tekee, mitä se sitten liekin, ja pystyy kuiskuttelemaan juttuja oikeisiin korviin. Asenteellisesti pidän kuitenkin tympeänä sitä, että maailman sadoista miljoonista menestyneistä ja vaikutusvaltaisista naisista valitaan ykköspaikalle se, jonka merkittävin ansio on ollut oikean puolison valitseminen 20 vuotta sitten ja sen jälkeen nousu listalla on perustunut tuon puolison vaikutusvallan kasvuun eikä naisen omaan toimintaan.

Tämän valinnan viestimä sanoma on jotenkin niin kovin muinainen. Aivan sama mitä teet itse, todellinen merkitys ja vaikutusvalta syntyy puolisosi menestymisen kautta. Naisen todellinen vaikutusvalta ei ole sitä, että hän voisi itse suoraan vaikuttaa asioihin vaan sitä, että hän voi painostaa miestään tekemään oikeita asioita. Tarvitseeko vaikutusvaltainen nainen todella miehen esiliinakseen ajatuksiaan suodattamaan? Onko vaikutusvaltaisen naisen merkki se, että hän kulkee miehensä poliittisen uran ja uudelleenvalinnan talutusnuorassa rajoittaen hänen toimintavapauttaan merkittävästi? Jos nainen sooloilee liiaksi ja poikkeaa moral majorityn arvoista, miehen uudelleenvalinta saattaa olla koetuksella. No, onhan se tietysti eräänlaista vaikutusvaltaa.

Eikö maailmassa todella ole politiikan, bisneksen, kulttuurin tai tieteen alueella yhtäkään itse uransa rakentanutta naista, joka voisi muokata maailmaa itse eikä presidentin puolisona?

Sitten palataankin taas päiväjärjestykseen.

EU-komissio ehdottaa rahoitusalan pistämistä verolle ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja kehitysmaiden auttamiseksi. Tällainen ehdotus lienee nähtävissä lähinnä irtopisteiden kalasteluksi, mutta siltä varalta, että ne ovat siellä olleet vakavissaan, käsitellään tässä se, miksi ehdotus on huono.

Ensimmäinen yleishuomio on se, että aina kun jotain lisäveroa perustellaan ilmastonmuutoksella ja kehitysmailla, on syytä poistaa varmistin. Nämä ovat yleisiä hyvää edustavia hanttikortteja, joita käytetään pääosin miten sattuu, ilman mitään konkreettista suunnitelmaa siitä, miten ilmastonmuutos nyt sitten torjutaan tai miten kehitysmaita autetaan. Ilmastonmuutoksen torjunnan keinoista ei vallitse mitään suurta yksimielisyyttä eikä varsinkaan siitä, miten mahdollinen lisäraha pitäisi jakaa ja kenelle. Ranskalaiselle teollisuudelle tukiaisina elinkelvottomuutta kompensoimaan vai kiinalaiselle teollisuudelle päästöjen vähentämiseksi mutta Euroopan kilpailukykyä Kiinaa vastaan sössien. Vai annetaanko raha maajusseille?

Kehitysmaiden auttaminen on toinen ongelmavyyhti. Kannettu vesi pysyy kaivossa huononlaisesti ja jos kehtysmaita tosissaan haluttaisiin auttaa, avattaisiin EU:n tulliraja näiden maiden teollisuus- ja maataloustuotteille eikä vain raaka-aineille. Tämä ei kuitenkaan käy, koska eurooppalainen teollisuus ja maatalous saisi kärsiä. Mitä rahalla siis olisi tarkoitus tehdä? Jo nyt kehitysmaiden auttamiseen käytetään hurjasti rahaa, mutta raha ei pääosin tuota kovin pysyviä tuloksia vaikka poikkeuksiakin löytyy. Jos nyt jollekulle on tullut visio siitä, miten apu parhaiten menee perille ja kannustaa omaehtoiseen kehitykseen eikä vain tukiaisten varassa pyörivään kerjäläisoopperaan, siirretään nykyiset kehitysapurahat ensin näihin kohteisiin. Katsotaan sen jälkeen, tarvitaanko lisää rahaa vai riittääkö raha aivan hyvn kunhan sillä tehdään oikeita asioita eikä käytetä sitä piilotukiaisina eurooppalaisen teollisuuden tukemiseen antamalla sata miljoonaa, joilla pitää ostaa ranskalaisia traktoreita.

Kyseessä on siis vero, jota perustellaan iskulauseilla. Aika on otollinen, sillä moraalisesti pankkien verottaminen nähdään oikeudenmukaisena kostona siitä, että ne tarvitsivat veronmaksajien tukea. Kosto kuitenkin osuu väärään kohtaan, kuten kohtapuoleen selitän. Oikea tapa kostaa pankeille ja omistajille olisi ollut pankkien sosialisoiminen kuten jossain tehtiinkin. Jos pankki tarvitsee tukea, otetaan pankin osakkeet valtion haltuun ja myydään sitten kun aika on kypsä ja kerätään näin raha lopulta markkinoilta takaisin. Holtittoman menon hyväksyneet omistajat menettävät rahansa sen sijaan, että heidän sijoitustensa arvo turvataan verorahalla.

Pankkien pistäminen verolle opetukseksi inhottaville pankkiireille on ongelmallista siksi, että se ei osu heihin vaan palkansaajiin ja veronmaksajiin.

EU:n visiossa on joku ylevä pykälä maailmanlaajuisesta transaktioverosta, mutta tämäkin on iskulause. Eivät maailman kaikki maat sitä toteuta. Ja jos toteuttaisivat, niin kuka tätä kertynyttä rahapottia hallinnoisi? EU-komissio? Yeah, right. Varmaan amerikkalaiset ja kiinalaiset syytäisivät mieluusti miljardeja tähän byrokratiaan. YK ei ole sen parempi hallinnoija, sillä ei siihenkään luoteta. Oikeasti tällaista hallinnoivaa tahoa ei ole olemassakaan, joten vaikka vero keksittäisiin, rahat menisivät mihin sattuu, esimerkiksi tukiaisiksi oman maan rahoitusalalle, sillä ei niiden käytölle mitään keskitettyä koordinaatiota saada aikaan.

Pankkien pisteverottamisen ongelma on se, että pankkbisnestä on kahdenlaista: rajat vaivatta ylittävää ison rahan bisnestä ja turpeeseen sidottua peruspankkitoimintaa.

Peruspankkitoimintaa ovat palkansaajien käyttötilit ja asuntolainat, korttimaksupalvelut sekä pienet muut oheispalvelut. Rajat ylittävää bisnestä on sen sijaan osakekauppa (minä asun Englannissa, mutta osakevälitystilini ovat tällä hetkellä Suomessa ja Sveitsissä), investointipankkitoiminta (laskun voi lähettää aivan mistä hyvänsä ja voitot tilittää mihin vain riippumatta siitä, missä neuvontantajat oikein istuvat) ja suurten pääomien sijoitustoiminta. Myös yrityslainoitus voidaan hoitaa aivan mistä tahansa.

Ei pankeissa tyhmiä olla. Jos toiminta EU:ssa menee lisäverolle, nuo helposti tytäryhtiöihin EU:n ulkopuolelle siirrettävät bisnekset myös siirrettäisiin sinne. Ainoa asia, joka ei pääsisi lisäveroa pakoon, olisi tuo palkansaajan peruspankkitoiminta. Kun palkansaaja ei käytännössä voi hommata asuntolainaansa Barbadokselta, hänen on asioitava EU-pankkien kanssa. Pankit siis voivat vyöryttää lisäverot suoraan hintoihin, sillä verosta vapaata kilpailua ei peruspankkitoiminnassa esiinny. Ajatus siitä, että inhat pankkiirit maksaisivat bonuksistaan nämä lisäverot on järjetön, sillä ihmisillä ei ole käytännössä vaihtoehtoa olla olematta pankkien asiakkaita ja pankit voivat kohdella asiakkaita kuin paavi uskovaisia, minkä ne tekevät jo nytkin.

Lainojen marginaalit siis nousisivat kuten myös palvelumaksut ja korttitransaktioiden maksut, jotka puolestaan siirtyisivät hintoihin. Lisävero ei vaikuttaisi mitään suurien rahojen veivaajiin, sillä nämä rahat vain veivattaisiin muualla kun kyse on lähinnä siitä, mistä maasta lähetetään lasku eikä mistään muusta asiakkaalle näkyvästä kun talletussuojia jne. ei muutenkaan yritys- ja ammattisijoittajabisneksessä ole.

Periaatteellisen iskulauseveron ja moraalisen pankkien ojentamisen varjolla siis pompsautettaisiin tavallisen ihmisen kustannuksia eikä kenenkään muun.

Kannattaakohan tämä? Ei taida kannattaa, mutta en ihmettele, miksi EU-komissio ei ilmaise asiaa pyrkimyksenä kerätä eu-kansalaisilta lisää rahaa. Valitettavasti sumutus mennee täydestä koko poliittiseen vasemmistoon ja kenties vihreisiin, sillä näin annetaan oikein isän kädestä ahneelle suurpääomalle.

Tämä on ollut viime aikoina niin politiikkapainotteista, että otetaanpa väliin pieni kevennys hieman toisista asioista.

Tässä taas oltuani noin vuoden itsekseni mietin syitä siihen. Niitähän tietysti riittää kaikennäköisten salaisten käsimerkkien puutteesta ja jotenkin väärästä ruumiinkielestä alkaen, mutta niille on vaikea mitään tehdä. Todettakoon kuitenkin, että kun jossain kekkereissä juttelen vieraan mutta kiinnostavalta vaikuttavan ihmisen kanssa pidempään ja jossain vaiheessa se toinen toteaa "hui kauheeta, mä luulin koko ajan, että olet homo", on syytä todeta, että tämä arpa ei taida voittaa. Onneksi itsetunto kestää mainiosti tällaisten juttujen ottamisen tukevalla huumorilla.

Yksi mielenkiintoinen kokonaisuus on kuitenkin oikeanlaisten harrastusten vähäisyys yhdistettynä poliittiseen katsantokantaani. En yritä käännyttää tapaamiani ihmisiä, ovat he kiinnostavia tai eivät, mutta en toisaalta yritä suuremmin kätkeä näkemyksiäni erilaisista yhteiskunnallisista asioista, ja tuotantoani lukeneille nämä lienevät tuttuja. Minullahan on joka kerran Suomen vaaleissa ongelma, sillä tarjolla tuntuu olevan vain sosialisteja ja minulle sopivaa eriarvoisuutta korostavien köyhienkyykyttäjien allianssia ei tuppaa löytymään. Sellaista se on riistoporvarin arki.

Hieman samaan asiaan liittyy näkemysten sävystä riippumatta se, että jos vastausvaihtoehdot ovat kyllä, ei ja ehkä, käytän ehkä-vaihtoehtoa varsin harvoin. Yleensä minulla on joka asiaan mielipide, joka kyllä voi vaihtua ja vaihtuukin jos on joku syy vaihtaa se, mutta jos puhutaan jostain asiasta ja minulla on siitä näkemys, usein myös kerron, mikä tämä on, vaikkei se välttämättä aina ole sitä, mitä kuulijat haluavat kuulla.

Ihmissuhteisiin tämä liittyy niin, että on vähäistä suurempi joukko naisia, joille olen yksinkertaisesti täysin harhaoppinen. Olen punavihreydestä noin 180 astetta järkevään suuntaan ja tämän selville saaminen ei vaadi suuria ponnistuksia kun en yritä kätkeä jossain arkisessa keskustelussa näkemyksiäni jos kohta en niitä suuremmin ainoina totuuksina saarnatakaan. Varmasti ärsytän myös vähäistä suurempaa joukkoa miehiä, mutta koska he eivät ole kohderyhmääni, he eivät kuulu tähän.

Arvot ovat monelle kovin tärkeä asia, missä ei ole mitään vikaa. Kyllä minä olen tämänkin syyn takia karsiutunut aika monta kertaa. Ajatus on minulle vieras, sillä itse en ole edes etäisesti kiinnostunut arvoyhteensopivuudesta. Niin kauan kuin minä saan olla mitä olen ja kukaan ei yritä käännyttää minua, suon saman muille. Eivät kaikki vastakkaisia arvojakaan edustavat ole samankaltaisuudesta kiinnostuneita, tiedän tämän kokemuksesta, mutta aika harvaan olen törmännyt. Paljon tärkeämpää on huumorillinen yhteensopivuus eikä se, mitä mieltä sattuu olemaan jostakin asiasta, josta ei puhuta juuri koskaan.

Sitten on olemassa iso joukko, joka jos ei nyt jaa arvojani täysin niin ainakin hyväksyy mukisematta valtaosan niistä. Tunnen tällaisiakin ihmisiä vaikka kuinka paljon. Pääosin he ovat työ- ja bisneselämässä tai politiikan kulisseissa hyvin menestyvää väkeä. Sitten törmätäänkin harrastusongelmaan, sillä minä en harrasta lumilautailua tai mitään, mihin liittyy lumen näkeminen jossain vuoren rinteellä paitsi jos vuori lumihuippuineen on 40 kilsan päässä ja minä olen aurinkoisella tasangolla juomassa GT:tä. En pelaa golfia. En notku kulmikkaan epämukavia huonekaluja sisältävissä trendibaareissa vaan käyn pubissa. Smalltalk-pönötys-verkostoitumistilaisuudet ja -juhlat ovat piinaa.

Kun ihmisten aika kuluu pääosin jossain työperäisissä jutuissa, aika moni vaatii sitten harrastuksellista yhteensopivuutta, sillä jos vapaa-aikaa on vähän, sen käyttää mielellään yhdessä. Tässäkään ei ole mitään vikaa ja ajatus on jopa melko järkevä, mutta omista harrastuksistani vain maailman kiertäminen on kelpoisa ja sekin alkaa tökkiä, jos siihen pitää liittää talviurheilua siten, että minunkin pitäisi osallistua.

Minähän en koskaan ole odottanutkaan, että löytäisin samoja asioita harrastavan ihmisen ja valtaosa harrastuksistani onkin pääasiassa rentoutumista yksin tekemällä. Yhteistä aikaa löytyy jos sitä haluaa löytää, enkä ole koskaan ajatellut, että kaikki vapaa-aika pitäisi viettää yhdessä.

Näin on tuloksena tilanne, jossa iso osa pitää minua vääräoppisena ja niistä jotka eivät pidä, iso osa pitää vääristä aktiviteeteista pitävänä tylsimyksenä. Yhtälö sulkee yllättävän paljon ihmisiä pois, sillä vaikka itse katson tietysti olevani "the best of both worlds" -kombinaatio, muut eivät tunnu maagisesti tätä visiotani jakavan. Eihän minun tai kenenkään muunkaan pidä kaikille tai edes valtaosalle kelvata. Kyllähän minäkin valikoin kaikennäköisillä perusteilla ja se on aivan tervettä ja normaalia. Tämä kokonaisuus on vain sellainen, että se on esiintynyt varsin usein, mutta itse en ymmärrä kumpaakaan puolta siitä, sillä kummallakaan ei ole minulle minkäänlaista merkitystä.

En taida kuitenkaan ruveta teeskentelemään olevani joku muu kuin mitä olen. Siitä jää kuitenkin kiinni joskus.

Oh Lord, it’s hard to be humble.

SPR:n rötösherraksi epäilty johtaja on siis tänään vangittu.

Minulle ei ole koskaan selvinnyt, mihin Suomen vangitsemiskäytäntö käytännössä oikein perustuu. Näitä tapauksia on tullut esiin ennenkin, mutta tässä on taas yksi. Mitä hyötyä vangitsemisesta katsotaan olevan, jos jätetään pois laittomat tarkoitusperät kuten tunnustuksen painostaminen?

Tässä tapauksessahan epäily väärinkäytöksistä tuli julkisuuteen yli kuukausi sitten. Jos Rautonen olisi päättänyt pöhniä kassan ja suksia Sudaniin, hän olisi voinut tehdä niin koko kuukauden ajan kun asiaa on tutkittu. Mitään pakoriskiä ei tässä tapauksessa näyttäisi siis olevan enää tässä vaiheessa.

Kyseessä ei ole ainakaan tietoomme tulleiden seikkojen perusteella henkilöstä, joka olisi vaaraksi ympäristölleen, joten säilöminen tälläkään perusteella ei tule kyseeseen.

Kolmas mahdollinen syy olisi todistusaineiston hävittäminen, mutta tämäkään väite ei kestä päivänvaloa, sillä SPR:ssä tehty tarkastus on tehty jo, eikä Rautonen ymmärtääkseni ole kiistänyt esitettyä väitettä siitä, että SPR on käyttänyt yhtä konsulttitaloa kilpailuttamatta. Hän on päin vastoin vedonnut siihen, että tämä konsulttitalo on tullut valituksi jatkuvuuden perusteella sen sijaan, että olisi vaihdettu vendullahia vähän väliä kilpailutuksen perusteella. Jos hän olisi taipuvainen tunkemaan paperia silppuriin, hän olisi singahtanut toimistolle mittariautolla saman tien kun 45 minuuttia -ohjelma julkaistiin. Kun lisäksi tässä tapauksessa raskauttavaa dokumentaatiota ei edes voi löytyä kun viaksi on katsottu nimenomaan kilpailutuksen puute eikä vaikkapa tarjouksien väärä tulkinta ja järjestämättömästä kilpailutuksesta ei dokumentaatiota löydy, mitä todistusaineistoa Rautosen vapaalla jalalla olo uhkaa?

Miksi Rautonen siis vangittiin? Siksi kun poliisi halusi, mutta miksi poliisi tätä halusi?

SPR:n toimet ja Rautosen rooli niissä on epäilemättä tutkittava, mutta jos tapahtumien kulku on melko kiistaton ja kyse ei ole vaarallisesta tai pakenemista suunnittelevasta henkilöstä, vangitsemiselle ei näyttäisi olevan mitään perustetta. Onko sellainen ja minä en vain tiedä sitä, vai onko kyseessä joku painostusyritys? Kyökkioikeusoppineen näkökulma asiaan on se, että tutkinta on tehty jo ja oikeuden ratkaistavaksi jää kysymys siitä, olisiko tämä konsulttipalvelu pitänyt kilpailuttaa vai ei ja onko Rautosen kertomus yhden toimittajan ylivoimaisuudesta uskottava. Minä en osaa ottaa tähän kantaa vaikka arvauksen voisinkin esittää, mutta eikö tällaisiin oikeusjuttuihin ole tapana tulla vastaamaan vapaalta jalalta sitten joskus kun juttu tulee oikeuteen?

Käytännössähän tämäntyyppisestä rötöksestä varsinainen rangaistus on ensikertalaiselle sakkoa jos tuomio lopulta tulee, joten miksi Rautosta pidetään häkissä nyt?

Rötösherrajahti on tietysti kansanhuveista niitä halvimpia ja on suorastaan oikeus ja kohtuus, että rötösherrat saavat oikein isän kädestä mielellään jo ennen oikeudenkäyntiä, mutta onko tälle olemassa joku tutkinnallinen tarve tai muu juridinen peruste vai onko kyse vain maan tavasta, jossa epäiltyjä pidetään kopissa muuten vain?

Hesarin pääkirjoitustoimittaja penää toimia ulkomaalaisten työllistämiseksi. Totuus kun on se, että Suomen yliopistoissa opiskelee vaihto-opiskelijat tosin mukaan laskettuna 23000 ulkomaalaista, ja näistä valtaosa lähtee johonkin muualle töihin valmistuttuaan. Valmistuneitakin on vuodessa kaksi tuhatta, josta voi laskea koulutukselle jonkunlaisen hintalapun jos haluaa.

Ongelma on se, että suomalainen maksaa tämän rahan veroina, mutta kun väki lähtee muualle töihin, verotulot ja muut hyödyt jäävät saamatta.

Tämähän on täsmälleen sama ongelma kuin suomalaisten ulkomaalaisilla puolisoilla. Töitä löytyy lähinnä parista suuresta firmasta jos on löytyäkseen ja loput työskentelevät kielikouluttajina tai kääntäjinä jos ylipäätään työskentelevät.

Ratkaisu ongelmaan olisi se, että PK-yritykset rupeaisivat palkkaamaan enemmän koulutettuja ulkomaalaisia, mutta tämäkään ratkaisu ei ole aivan ongelmaton.

Hesari unohtaa IT-bisneksen kusiputkat. Nämä nakkikioskit ovat vuosi sitten tapahtuneesta perustamisestaan saakka toimineet alusta alkaen englanniksi, joten ne myös voivat palkata englantia osaavaa työvoimaa ja tekevätkin niin. Kun kaikki firmassa osaavat englantia hyvin, ongelmaa ei viestinnässä ja sisäisessä kommunikoinnissa juurikaan tule.

Toisin on firmassa, jossa työkieli on suomi (tai ruotsi jossain rannikolla), minkä tietää jokainen kansainvälisiä yrityskauppoja läpi käynyt. Kun firman rekrytointiprosessi viimeiset 40 vuotta ei ole mitenkään painottanut sitä, että jokainen firmassa osaa englantia seurustelu- ja bisneskielen tasolla, osa työntekijöistä ei tähän kykene. Jos firma kääntyy englanninkieliseksi, nämä ihmiset lakkaavat tuottamasta mitään ja lopulta syrjäytyvät firman menosta kun eivät voi ottaa osaa juuri mihinkään projekteihin.

Koulutetun ja käytännössä englannin kanssa kaksikieliseksi kasvaneen suomalaisen on vaikea ymmärtää, että joku ei osaa englantia yhtä hyvin.

Jos firma toimii suomeksi, kieltä osaamaton voi puolestaan toimia vain jossain hanttihommassa mutta tuskin viihtyy kovin hyvin kun ympärillä edes kahvilla ei kukaan puhu mitään ymmärrettävää kieltä. Lisäksi törmätään työsuojelussa ja työnohjauksessa juridisiinkin kysymyksiin. Voidaanko edellyttää, että työntekijä noudattaa firman sääntöjä ja ohjeita, jos ne on kirjoitettu kielellä, jota työntekijä ei ymmärrä? Työntekijä olisi mahdollisen oikeusjutun tapauksessa ainakin melko vahvoilla.

Kielen muuttaminen pienessä firmassa ei ole aivan halpa juttu. Kaikki pitäisi kääntää englanniksi ja jengiä kouluttaa ja koulutus ei edes ole kovin vähäistä. Mahtaakohan tämä ikinä tuottaa pienessä firmassa siihen pistettyä rahaa, vaikka sen jälkeen saisikin ehkä jotain työvoimakapeikkoa hieman leveämmäksi?

Suomi on tässä asiassa vaikean ja eri tavalla valtakielten kanssa toimivan kielensä vanki ja tälle on vaikea tehdä mitään. Asiassa ei pidä kuitenkaan ajautua mihinkään itseruoskintaan tai ruveta näkemään ongelmia sielläkin, missä niitä ei ole. Kaikki kielet nimittäin taitavat olla aika lailla yhtä vaikeita kun puhutaan kielitaidon nostamisesta lähelle äidinkielisen puhujan tasoa ja tämä ottaa aikaa ja vaivaa ja lisäksi pitää asua kieltä puhuvassa maassa varsin pitkään.

Ero on siinä, missä kohtaa kielestä tulee jonkunlainen käyttökieli, jolla pystyy hoitamaan asioita. Suomen kohdalla tämä kynnys on varsin korkealla verrattuna englantiin, johtuen pääasiassa siitä, että kielen rikkaudesta suuri osa on rakenteiden, sanojen ja muotojen moninaisuudessa ja nämä eivät ole mitään hienoja nyansseja vaan asioita, jotka on jollain lailla osattava ja ymmärrettävä. Jos ei näitä asioita osaa, sanakirjasta “työ” -sanaa hakenut ei ymmärrä pomon räyhäämisen johtuvan töidensä seisomisesta, sillä hän ei osaa palauttaa “töidensä” -sanaa työ-sanaksi.

Englannissa kielioppi ja rakenteet ovat helpompia ja epäsäännöllisten verbien lyhyehkön listan sisäistämisen jälkeen sanat eivät muutu kovin toisennäköisiksi ja sanakirja on huomattavan suuri apu jo alkeiden jälkeen. Tämä ei kuitenkaan tee englannista köyhää kieltä, jossa kuka hyvänsä voi olla mestari vaivatta. Vaikka oppisi täydellisen hänen majesteettinsa aksentin ja onnistuisi jynssäämään itsestään pois tv:stä tutun, hassunkurisen siirtomaamouruamisen, englannin kielen rikkauden kova ydin on sanonnoissa. Vaikka kuvittelen toisinaan osaavani englantia hyvin, tämä kaivo tarjoaa jotakin uutta aina kun sieltä jotakin ammentaa ja se, että sanonnoista tulisi osa arkista kielenkäyttöä, on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vielä matkan päässä vaikka nykyään krikettiin perehtyneenä tiedänkin, mitä tarkoittaa “on a sticky wicket”.

Näistä seikoista seuraa se, että suomea pitää opetella opettajan johdolla pidemmälle kuin englantia ennen kuin pääsee vaiheeseen, jossa itseoppiminen kieltä käyttämällä alkaa olla tie eteenpäin.

Suomessa oman “viiteryhmäni” ihmisissä helposti kuvitellaan, että kaikki suomalaiset osaavat englantia hyvin, mutta totuus paljastuu hieman pintaa raaputtamalla. Veikkaan vankkaan mutuun perustuvan, erittäin tieteellisen tutkimuksen perusteella, että 94,2% suomalaisista ei ole koskaan käynyt keskustelua englannin kielellä. He osaavat tilata kaljaa ja hoitaa asioita, mutta he eivät ole koskaan käyttäneet kieltä sellaisessa tilanteessa, jossa kyse on vapaasta vuorovaikutuksesta eikä kuulija voi olettaa, mitä toinen sanoo. Kaljaa ostettaessa voi suunnilleen ajatella, että kun olut on tilattu, seuraava puheenvuoro sisältää taikajuoman hinnan, ja jos ei siitä saa mitään selvää, sen kun ojentaa kympin ja ottaa vaihtorahat. Keskustelussa pitäisi pystyä ymmärtämään, mitä toinen sanoo sekä tarttumaan tähän ja puhumaan siitä, mihin keskustelu soljuu eikä hokemaan ulkoa opettelemiaan fraaseja.

Tämän vaatimattoman johdannon perusteella pidän pähkähulluna ja elämästä vieraantuneena ajatusta siitä, että suomalainen PK-yrityskenttä voisi tuosta vain muuttua englanninkieliseksi ja pystyvän hyödyntämään täysipainoisesti suomea osaamatonta väkeä. Joko englantia tai suomea osaamaton turhautuu tai rahaa menee hirveitä määriä tulkkauksiin ja kielenkääntöhommiin. Se, että koulutettu avainhenkilöväki todennäköisesti osaa englantia aika hyvin, on tietysti suomalaisille ansio, mutta työkielen muuttaminen englanniksi tuo mukanaan useimmissa firmoissa paljon oheisporukkaakin, jonka kielitaito ei enää olekaan kirkossa kuulutettu.

Tässä asiassa on vaikea löytää mitään hyviä ratkaisuja. On totta, että firmat voisivat aivan hyvin joustaa täydellisestä kielen hallinnasta, sillä kun katsoo suurienkin yritysten pörssitiedotteita, joiden kirjoittaja ei selvästi ymmärrä yhdyssanoista tai välimerkeistä tuon taivaallista, on joutavaa vaatia ulkomaalaiselta taitoa, jota ei ole edes kieltä äidinkielenään osaavilla. Keskittymällä pikkuvirheisiin tulee seuloneeksi työnhakijoiden joukosta pois väkeä toissijaisen meriitin perusteella.

Toisaalta voisi ajatella myös porkkanamenetelmää ulkomaalaiselle. Korkeakoulutus kestää ahkerallekin useamman vuoden ja tuona aikana koulun puitteissa pitäisi olla mahdollisuus opiskella suomea. Lukukausimaksuista on puhuttu muttei niiden maksamisesta.

Jos otettaisiin ulkomaalaiselle käyttöön kymppitonnin lukukausimaksu (tai lukuvuosimaksu), voitaisiin varmasti jotenkin hieman säätämällä rakentaa systeemi niin, että jokainen Suomessa tehty työvuosi vähentää tuota kertyvää summaa yhden lukuvuoden maksun suuruudella. Käytännössä raha olisi varmaan pakko periä ja palauttaa veronpalautuksena vuosittain, sillä muuten väkeä vain katoaisi Kiinaan eikä maksaisi jälkikäteen mitään.

Tällöin motiivi opiskella suomea olisi hieman suurempi. Jos haluaa välttämättä lähteä amerikkaan töihin heti valmistuttuaan ja opinnot ovat maksaneet 50 tonnia, summa ei ole kohtuuton kun sitä vertaa amerikkalaisten yliopistojen kuluihin, joten mikään pakko Suomeen jääminen ei ole. Toisaalta Suomeen jäävä saisi tuon rahan takaisin ja koulutuksensa ilmaiseksi aivan kuten Suomessa syntynytkin saa, mutta toteutustapa olisi vain hieman eri.

Kun työllistymisen avain Suomessa on kielitaito ellei satu päätymään harvoihin englanniksi toimiviin firmoihin, olisi into opiskella kieltä muun opiskelun ohella suurempi jos se säästäisi useamman kymppitonnin. Lopulta syntyisi myös positiivista kierrettä, sillä osa viisi vuotta Suomen työelämässä olleista on sopeutunut sinne oikein hyvin eikä enää halua lähteä muualle senkään jälkeen, kun koulutusveronpalautukset on saatu. Osa tietysti lähtee mutteivät kaikki, ja kun työelämässä alkaa olla väkeä, joilla on hyvä koulutus mutta jotka eivät kirjoita suomea aivan virheettömästi, ketään ei moinen pikkujuttu kiinnosta.

Taloussanomissa maalaillaan kaikennäköisiä kauhuskenaarioita melko reippaita tiikerinloikkia hyödyntäen.

Onhan kirjoituksessa asiaakin. Nyt ei olla julkistaloudellisen ongelman panttivankina mistään muusta syystä kuin siksi, että kaikkialla Länis-Euroopassa jätettiin säästämättä poikkeuksellisen pitkän korkeasuhdanteen aikana. Hallitukset etelästä pohjoiseen ja idästä länteen tekivät lähinnä menoautomaatteja eivätkä painaneet jarrua. Pienikin valtiontalouden ylijäämä antoi heti valtuutuksen jonkun rahareiän rakentamiseen. Kaikkialla itämailla näin ei tehty ja tästä syystä joissain Itä-Euroopan talouksissa on ollut hieman enemmän liikkumavaraa lama-aikaan.

Kun melkein kaikkialla valtiontalous oli niukasti alijäämäinen myös huippusuhdanteen huippuvuosina, ei tarvitse olla kaksinenkaan talousnero ymmärtääkseen, ettei aivan mahdottomia elvytysrahoja ole käytettävissä. Länsi-Eurooppahan on toiminut tässä asiassa melkein kuin Suomi: jotain pieniä julkisia hankkeita on hieman aikaistettu, mutta muuten on otettu syömävelkaa valtavia määriä menoautomaattien kattamiseksi. Tätä rahaa on kutsuttu elvytykseksi, mutta kyse on pelkästä termimagiasta. Jos menoautomaatti ei ollut huippusuhdanteessa ylikuumentava, ei se mitenkään voi olla lamavuonna elvyttävä.

Varsinaista elvytystä ei ole juurikaan edes kokeiltu huolimatta siitä, että rahaa on vipattu vallattomasti. Syömävelasta on kysymys. Tämä voi paljastua lopulta siunaukseksi tai virheeksi, mutta sen näyttää aika. Itse olen sillä kannalla, että nykyisissä läntisissä palvelutalouksissa ainoa osattu elvyttämisen muoto eli rakentaminen ei enää elvytä juurikaan. Työnsä menettävistä pääosa tulee valkokaulustyöstä ja palvelualoilta ja jos koko ala lähti Intiaan, heidän työnsä ei palaa laman loputtua toisin kuin rakennusmiesten syklinen työ. Jos elvytysraha kipataan rakentamiseen, se ei auta teollisuudesta tai valkokaulustyöstä pois potkittuja ensinkään.

Sitten alkaa puuro- ja tiikerinloikka-asia, jolla selitetään natsismin nousu Saksassa yksinomaan väärästä talouspolitiikasta johtuneeksi.

Uskon selityksestä sen osan, että hyperinflaatio efektiivisesti mitätöi keskiluokan säästöt tehden keskiluokasta köyhiä. Tämä riski on olemassa nytkin, mutta pienempänä, sillä sama ongelma vaivaa kaikkia länsimaita eikä vain yhtä niistä.

Täysin käsittelemättä tässä puurossa on se, että ääriaatteet nousivat Euroopassa ennen kaikkea niissä maissa, joissa demokratia oli nuori tai hyvin näennäinen keksintö nuoruuden lisäksi. 30-luvun lama koetteli kaikkia maita. Englantikin taisteli ylivelkaantumisen kanssa, sillä eivät Saksan sotakorvaukset riittäneet paikkaamaan alkuunkaan talouteen aiheutettua todellista reikää. Siitä huolimatta valtaan ei noussut hulluja, koska demokratian perinne piti ne poissa.

Saksassa, Italiassa, Espanjassa jne. vallankahvaan nousi hieman mitä sattuu. Pohjoismaista Suomessa oli demokratia nuorin ja juuri Suomessa jouduttiin hieman ottamaan yhteen Lapuanliikkeen kanssa ja jos NL ei olisi hyökännyt Suomeen, ei ole mitenkään taattua, ettei Suomi olisi käynyt lopulta toista sisällissotaa suunnilleen samojen teemojen ympärillä kuin minkä ympärillä ensimmäinenkin käytiin. Sota tuli ja sota toi amerikkalaisen rahan ja holhouksen paimentamaan Manner-Eurooppaa sen verran, että demokratian polku löytyi niissäkin maissa, joissa se oli ollut hieman kateissa. Sodan ulkopuolella ollut Iberian niemimaa sai jäädä oman onnensa nojaan ja siellä sitten kävi kuinka kävi Francon ja Salazarin johdolla.

Kun unohdetaan täysin historiallinen perspektiivi ja tutkitaan vain taloudellisia graafeja eli tehdään se, mihin taloustoimittaja juuri ja juuri kykenee, nähdään merkittäviä yhtymäkohtia tilanteessa, jossa erottavat seikat ovat merkittäviä mutta joita ei voi kaivaa esiin BKT-tilastoista.

Oikeaan erilaiset lainatut lähteet osuvat siinä, että tilanne on vakava. Jos keskiluokka muuttuu käytännössä köyhäksi, tuloksena on muutoksia maailmassa, mutta se tietää lähinnä kiinalaisten vaikutusvallan kasvua. Tuskinpa Euroopassa on suurta hinkua sotaan Kiinaa vastaan, sillä rintama on hieman kaukana.

Lopuksi tehdään ns. kaksipolvinen tiikerinloikka ja yhdistetään nykyiset “ääriliikkeet”, joilla ilmeisesti tarkoitetaan perussuomalaisia, Hollannin vapauspuoluetta, Ranskan lepeniläisiä ja Itävallan kansallismielisiä, natseihin ja todetaan, että näiden puolueiden kannatuksen lisääntyminen johtuu samasta asiasta kuin natsienkin kannatuksen kasvu.

Ensinnäkin, nykyinen Euroopan “äärioikeisto” ei ole lähelläkään natsiaatetta. Toisekseen, demokratia on kehittynyt ja vakiintunut ja ääriaines ei saa helposti merkittävää valtaa ja vaikka saakin (Itävalta), erilaiset vähemmistönsuojat tai sitä vastaavat rakennelmat estävät suuret yhteiskunnalliset muutokset yhdessä vaalikaudessa ja vallan antaminen uudelle tulokkaalle on nähtävissä enemmänkin establishmentin keinoksi tappaa tämä tulokas laittamalla se vastaamaan huutoonsa reaalimaailmassa.

Kolmanneksi, näiden puolueiden kannatuksen nousu Euroopassa alkoi huippusuhdanteen huipulla. Suomessa hieman myöhemmin kuten niin moni muukin tuontiaate, mutta ei “äärioikeisto” Ranskassa, Itäväallassa ja Hollannissa ole mikään laman tuote. Se osui Suomessa lama-aikaan lähinnä sattumaan verrattavien seikkojen takia. Kun liikkeet ovat olleet suosionsa huipulla taloudellisena huippuvuonna kaikkialla muualla paitsi Suomessa ja Ruotsissa, voidaan todeta, että väite laman ja julkistalouden säästöjen osuudesta näiden liikkeiden suosioon on valhe.

Nämä puolueet ovat nousseet ennen kaikkea siksi, että ne haastavat vallankahvan jossain sellaisessa asiassa, josta ihmisillä on mielipide (eurooppa-politiikka ja EU sekä humanitaarinen maahanmuutto). Tämä on nyt ajan henki. Viiden tai kymmenen vuoden päästä puhutaan jostain aivan muusta ja silloin haastaja voi löytyä laitavasemmiston leiristä.

Tällöin tosin lehtineekerit pitävät suunsa kiinni eivätkä ryhdy maalailemaan yhtymäkohtia 30-lukuun ja anna ymmärtää, että jos talouden kurssia ei nyt muuteta, tuloksena on vasemmiston valtaannousu ja Stalinin terrorin uudelleenkeksiminen. Vasemmalle vinksallaan oleva toimittajakunta ei näe laitavasemmistoa Stalinin jatkumona, vaikka yhtymäkohdat ovat täsmälleen yhtä vahvat tähän kuin Perussuomalaisten näkeminen Hitlerin työn jatkajana.

Kummassakaan tapauksessa yhtymäkohtia ei ole.

Euroopassa on toki osoitettu mieltä säästöjä ja menoleikkauksia vastaan, mutta mielenosoitushan on normaalia kansalaisvaikuttamista. En minä ole kuullut vaatimuksia siitä, että demokraattinen järjestelmä olisi hylättävä ja valtaan nostettava joku päivystävä hullu. Mielenosoituksen tarkoitus on yrittää painostaa poliitikkoja, ja tämähän on demokratiaa toiminnassa eikä demokratian hylkäämistä.

Vuosikymmenten konsensuspolitiikka näyttää kadottaneen Euroopasta ajatuksenkin siitä, että politiikassa saisi olla oikeita vaihtoehtoja ja aitoja erimielisyyksiä. Heti kun sellaisia ilmenee, alkaa jostain kuulua polttouunien luukkujen kolinaa ja tuloksena on hysterian lietsomista.

Se kertoo ehkä kuitenkin enemmän näiden lietsojien arvomaailmasta kuin ympäröivän yhteiskunnan.

Jutta Urpilainen syyttää Keskustaa siitä, että se yrittää halpa-arvoisesti tehdä ruotsin kielen asemasta vaalikysymystä.

Eihän Urpilainen ole puoluekentän kirkkain kruunu ollut ennenkään, mutta tämä alkaa olla jo liian paksua vaikken kepulaisista sinänsä pidäkään. Urpilainen siis yrittää ohjeistaa muita puolueita siitä, mistä ne saavat ja eivät saa puhua vaalien alla.

Eikö edustuksellisen demokratian ajatus ole juurikin se, että puolueet tuovat haluamiaan teemoja esille ja sitten katsotaan, mitkä näistä käyvät kaupaksi ja mitkä eivät. Iranin demokratiassa on oikeamielisten pappisneuvosto, joka seuloo ehdokkaat ja ohjelmat etukäteen ja päättää, kuka saa puhua mistäkin. Urpilainen ei käytännössä tarjoa sen demokraattisempaa vaihtoehtoa kuin Iranin mullahitkaan, minkä pitäisi huolestuttaa puolueessa, joka on eräänlainen Suomen kansanvallan rakentaja ja myöhemmin sen tae, ja jonka oma historia on käsi kädessä kulkemista kansanvallan historian kanssa.

Tietenkään Urpilainen ei voi vaikuttaa siihen, mistä joku muu puolue puhuu tai on puhumatta, mutta tämä lausunto on itsessään kuvaava siitä, kuinka sekaisin pakka on.

Politiikan kulisseja tutkimalla voimme yrittää arvata, mikä on ollut Urpilaisen motiivi.

SDP on tällä hetkellä puun ja kuoren välissä. Puolueessa on sisällä selvä jakolinja vaikka sen olemassaoloa ei ääneen tunnustetakaan. Kun asia ei ole ollut esillä, leireillä ei ole nimiä. Toinen leiri on kuitenkin vähän koulutettu, sangen konservatiivinen perusduunari. Toinen leiri voisi olla vaikkapa "tuomiojalaiset", jotka ovat arvoliberaaleja maailmanparantajia ja osin taivaanrannanmaalareitakin.

Nykytilanteessa tämä jako on kiusallinen, sillä se on päivän puheenaiheissa hankalasti ylitettävä, esimerkiksi maahanmuuttokysymyksessä ja ylipäätään siinä, millä Suomi pärjää tulevaisuudessa. Duunari- ja ay-siipi on siilipuolustuksessa puolustamassa jokaista saavutettua etua, vaikka kaikki tietävätkin, että tuon tien päässä on konkurssi. Toinen leiri kykenee luomaan uuttakin, mutta sanoma saattaa kaikua kuulevammille korville oman puolueen ulkopuolella.

Puolueen kannalta tilanteen tekee haastavaksi se, että molemmille leireille on vaihtoehto. Maailmanparantajat voivat koska hyvänsä loikata Vihreisiin ja monet ovat näin tehneetkin kannatuslukujen valossa. Duunarit taas voivat loikata persuihin, ja tämäkin vuoto on tosiasia. Vuotojen tukkiminen on hankalaa, sillä nämä leirit ovat monissa kysymyksissä niin kaukana toisistaan, että jos kättä ojentaa toiselle, vuoto toisessa laidassa kiihtyy.

Kielikysymyksen ja pakkoruotsikeskustelun nouseminen tapetille on lisää myrkkyä. Erityisesti pakkoruotsikeskustelussa kansalaisten enemmistö on ajat sitten ollut sitä mieltä, että pakollisuudesta pitäisi luopua. Puolue-eliitit sen sijaan eivät ole lotkauttaneet korvaansa koko asialle vaan hokevat pakko-opetuksen siunauksellisuutta. Röyhkein esimerkki tästä oli Kokoomuksen puoluekokouksesta, jossa puoluekokous päätti tavoitella pakollisuudesta luopumista ja puoluejohtaja Katainen päätti, että huolimatta puoluekokouspäätöksestä Kokoomus kannattaa pakkoruotsia, koska hän kalifina sanoo niin, ja hottentotti tyytyköön siihen.

Ei asia ole sen helpompi demareillekaan. Sitä, miksi puoluejohto haraa vastaan, en ymmärrä. Se saattaa olla jotain hallitusmatematiikkaa, jossa kuvitellaan yhteistyö RKP:n kanssa pakolliseksi, mutta en ole itse numeroita pyöritellyt.

SDP ei tarvitse jo nyt kiusallisten vaaliteemojen lisäksi yhtään uutta teemaa, jossa paljastetaan kuilu puolueen johdon ja jäsenistön välillä.

Jos vaaliteemat ovat talous (säästöt ovat aina hankalia SDP:lle), maahanmuutto sekä humanitaarisessa että työperäisessä muodossa ja kielikysymys, SDP saattaa eläketeemoineen jäädä täysin heittopussin asemaan jos muut viittaavat kintaallaan sen esiinnostamille asioille ja lehdistö takertuu näihin hieman uudempiin teemoihin.

Perussuomalaisia ja Applea tuotteineen yhdistää yllättävän moni asia:

• Kumpikin perustuu yhteen karismaattiseen Führeriin.
• Kumpikin on onnistunut markkinoinnissa erinomaisen hyvin
• Molemmissa on simppeli käyttöliittymä.
• Kummankin ympärille on syntynyt lähes uskonnollinen kultti palvontamenoineen ja
  
  noitavainoineen.
• Kummankin markkinointi perustuu pitkälle uskovaisiin fanipoikiin, jotka eivät jätä mitään tilaisuutta käyttämättä sanan levittämiseen.
• Kummastakin kultista löytyy runsaasti hampuusilta näyttäviä, suihkua vierastavia pitkätukkia ja huomattavan vähän asianmukaisesti pukeutuvia herrasmiehiä.
• Kumpikin väittää vähäpätöisiä ja jo moneen kertaan keksittyjä asioita maailmanluokan mullistuksiksi sen jälkeen kun ne jälkijunassa viimein kopioivat nämä asiat muilta.
• Kumpikin tarjoaa ratkaisun yhteen kapeaan ongelmakenttään. Jos loppukäyttäjä yrittää tippaakaan poiketa ylhäältä annetusta konseptista, se ei joko ole mahdollista tai joku menee rikki. Kummassakaan tapauksessa mitään tukea ei ole tarjolla paitsi fanilauman syytöksiä siitä, että on poikennut Totuuden polulta joten oma syy.
• Kumpikin väittää ratkaisevansa ongelmia, jotka eivät ole ongelmia juuri kenellekään.
• Kummankin faniperskärpäset ovat aivan täysin vakuuttuneita siitä, että nyt kun kannatus on hieman noussut/tuotteita hieman saatu kaupaksi, vääjäämätön seuraus on ikuinen voittokulku ja kaikkien muiden sortuminen ympäriltä.
• Kummankin leirin fanit ovat niin sietämättömän ahdasmielistä ja huumorintajutonta sakkia, ettei herrasmiehellä ole mitään syytä viettää aikaa heidän kanssaan tai alentua heidän kanssaan suuriin keskusteluihin muutenkaan.
• Kummankaan kerhon fanit eivät kestä minkäänlaista kritiikkiä aatettaan tai omaa fanitustaan kohtaan menettämättä täysin malttiaan ja käytöstapojaan.
• Molemmat puljut ovat sitä mieltä, että se mitä he eivät ymmärrä, sitä ei ole olemassa.
• Kuolaavimmat, rasittavimmat ja eniten kulttiin hurahtaneet mouhottajat ovat sataprosenttisesti miehiä.
• Kummankin lopputuote paljastuu hieman pintaa raaputtamalla heikkolaatuiseksi sekundaksi, joka kestää juuri ja juuri takuuajan jos sitäkään.
• Uskovaiset fanipuppelipojat molemmissa kerhoissa ovat sitä mieltä, että tämä kirjoitus on roskaa.

Anni Sinnemäki pitää eduskuntavaalien jännittävimpänä kamppailuna Vihreiden ja Perussuomalaisten välistä taistoa siitä, kumpi on “suurempi ja vaikutusvaltaisempi”.

Tämä on varsin epäkiinnostava kamppailu monellakin tapaa. Nämä puolueet nimittäin eivät tappele samoista äänestäjistä oikeastaan ollenkaan. Näin kumpikin kohdistaa viestintänsä oletetulle kannattajakunnalleen ja mitään näyttävää yhteenottoa ei synny kuin korkeintaan omien moraalin kohottamiseksi. Paljon kiinnostavampi on taistelu SDP:n ja persujen ja Kepun ja persujen välillä, sillä sekä SDP että Kepu joutuvat jotenkin vastaamaan persujen haasteeseen. Vihreiden ei tarvitse välittää persuista mitään, sillä vuotoa tuohon suuntaan ei esiinny.

Ylipäätään ymmärrän kamppailun taistoksi, jossa toinen voittaa ja toinen häviää, mutta persujen ja vihreiden kannatukset ovat toisistaan riippumattomia olioita, joten on mahdollista, että molemmat voittavat tai molemmat häviävät.

Taiston tuloksenkin voi ennustaa jo valmiiksi ja päätellä, että Sinnemäen kysymyksenasettelu on tahallaan tai tahatta väärä.

Mikäli gallupit eivät tästä heitä aivan täydellisesti häränpyllyä jostain ennalta arvaamattomasta syystä, Persut on Vihreitä suurempi puolue vaalien jälkeen. Vihreät eivät ole koskaan onnistuneet tekemään rivakkaa loppukiriä gallupeihin verrattuna, persut ovat taas pärjänneet historiallisesti hieman gallup-kannatustaan paremmin, mutta tämä lienee muuttumassa. Oletan kyökkitilastotieteilijänä tämän johtuvan siitä, että Vihreät on edustanut mielikuvissa jotakin trendihyvää ja perussuomalaiset pahaa, ja vaikka valtaosa ei ajattele sitä, mitä gallup-kyselijä on hänestä mieltä, joku jengi on kuitenkin sanonut äänestävänsä Vihreitä vaikkei sitten äänestäkään, ja osa Persujen äänestäjistä ei ole kehdannut tunnustaa tätä valintaansa.

Vihreiden mitattu ja toteutunut kannatus on viime vaaleissa lähentynyt toisiaan ja epäilen, että nyt Persuille käy samoin, sillä tuon puolueen äänestäjäksi tunnustautuminen ei ole enää häpeällistä vaan kyse on melkeinpä trendikkäästä establishmentin vastustamisesta. Voi siis olla, että nyt Persujen luvuissa on väkeä, jotka eivät lopulta äänestä persuja vaan ainoastaan väittävät äänestävänsä saadakseen näin olla mukana tässä kultissa.

Vaikka tulos olisi tämä, Vihreillä olisi silti enemmän vaikutusvaltaa, sillä se on nykyään jo keski-ikään päässyt establishmentin edustaja, jolla on korkeita virkamiespaikkoja ja edustusta oikeastaan kaikkialla. Vihreiden kannatus on lisäksi alueellisesti keskittyneempää ja noin 70% Vihreiden äänestäjistä asuu 15 kilometrin säteellä punaisimpien korkeakoulujen kuppiloista. Tästä seuraa se, että Vihreillä on ollut pitkään merkittävä edustus kaupunginvaltuustoissa ja tätä kautta myös valtaa, ja kunnallispolitiikka on toiminut puolueen broilerihautomona jo pitkään.

Persuilla ei ole mitään valtiollista edustusta muualla kuin muutamassa eduskunnan valiokunnassa. Persujen kunnallispoliitikkoja ei ole aivan mahdottomia määriä ja heistäkin valtaosa on maaseudulla yksittäisenä taistelijana umpikepulaista valtuustoa vastaan, ilman mitään käytännön valtaa.

Todennäköisesti vaalien jälkeen persut yrittävät hallitukseen mutteivät pääse sinne, paitsi jos kannatus raketoi nykyisestä niin paljon, että establishmentti päättää nitistää puolueen jo näiden vaalien jälkeen antamalla sille valtaa. Näinhän SMP tapettiin suunnilleen persujen nykyisen gallup-kannatuksen paikkeilla.

Vihreät on establishmentin edustajana aivan kelvollinen hallituspuolue. Kun katsoo historiaa, enemmän Vihreisiin on voinut halituksessa luottaa kuin Kepuun iltalypsyineen, takinkääntöineen ja EU:ta vastustavine väyrysineen. Ydinvoimapäätös oli tästä osoitus, eli puolue teki sen minkä lupasi, vaikka tämä kohta hallitusohjelmassa ei ollutkaan mieluisa. Persut ovat jo aloittaneet itsensä nurkkaan maalaamisen ilmoittamalla, etteivät ole kiinnostuneita hallituspaikasta Kokoomuksen ja Kepun koalitiossa.

Kun gallupien valossa koalitio on joko tämä tai Kok+SDP, Persut ovat noin 50% todennäköisyydellä jo ulkona kuvioista perusasetelman takia. Tämän päälle puolue on muistaakseni ilmoittanut, ettei se halua RKP:n kanssa hallitukseen. Minäkin haluaisin RKP:n oppositioon muutamaksi vaalikaudeksi, jotta kielipolitiikka saataisiin viimein tälle vuosituhannelle, mutta näin tuskin tapahtuu. Persujen nurkka pienenee. Jos apupuolueeksi ajateltu ilmoittaa valtapuolueille vuotta ennen vaaleja ainoat heille kelpaavat hallituskokoonpanot, voidaan miettiä, mikä on halu ottaa tällaista puoluetta mukaan vaikka ohjelmakysymykset eivät olisikaan este.

Vihreillä ei ole ainakaan tässä vaiheessa mitään “emme leiki noiden kanssa” -asetelmia, joten puolue voi olla hallituksessa jatkossakin. Lopputuloksena puolueella on vaalien jälkeenkin enemmän vaikutusvaltaa huolimatta siitä, että persut todennäköisesti on kannatukseltaan suurempi puolue.

Suomen politiikassa tarvitaan establishmenttiä tekemään puolijärkevää politiikkaa sangen ennustetusti. Nyt näitä puolueita ovat Kokoomus, SDP, Kepu ja Vihreät. Sen lisäksi tarvitaan varaventtiilipuolueita, joita tällä hetkellä edustavat Persut ja Vasemmistoliitto. Ei näille kannata antaa mitään valtaa, sillä jos ne joutuvat koneiston osasiksi tekemään lehmänkauppoja ja laihoja kompromisseja, ne vain menettävät sielunsa.

Räksytyspuolueet ovat tarpeellisia kiinnittämään huomiota niihin asioihin, joita establishmentti epämiellyttävinä välttelee. Näiden puolueiden kriittinen raja on noin kymmenen prosentin kannatuksessa, jonka jälkeen varaventtiili yhteiskunnassa pettää ja joka paikka täyttyy tästä padasta peräisin olevalla kuuman ilman ja puuron sekoituksella. Tämän jälkeen todellisen vallankahvan on tehtävä jotakin painekorkin kääntämiseksi kiinni, eli jotenkin otettava huomioon se, mitä nämä kerhot sanovat.

Tämä on oikeastaan ainoa keino potkia Suomen koalitiohallitusmallissa vallankahvaa eteenpäin, mistä syystä toivotan kohtuullista menestystä sekä persuille että laitavasemmistolle.

Peruskoulun tuntijakoa miettivä työryhmä ehdottaa, että vieraampien (ei evlut tai ortodoksi) uskontojen ryhmäkokoa kasvatettaisiin niin, että uskonnon opetusta tarjotaan vasta, jos oppilaita on vähintään kymmenen. Nyt raja on kolme.

Koko asia voitaisiin luutia pois silmistä ja pois mielestä jos uskonnon opettaminen nykyisessä formaatissa lopetettaisiin tykkänään ja se korvattaisiin aineella, joka sisältäisi kaikkien merkittävämpien uskontojen esittelyn, uskonnoista kumpuavan tapakulttuurin selittämisen ja jonkunnäköisen etiikan opetuksen. Tällöin kaikki osallistuisivat samaan opetukseen eikä kenelläkään olisi mahdollisuutta kieltäytyä tästä.

Tässäkin on kuitenkin riskinsä, kuten myös tuossa ryhmäkoon kasvattamisessa.

Kun katsotaan maailman menoa Euroopassa, erityisesti islamin opetuksen suhteen on parempi pitää tämä opetus koulussa kuin antaa sen valua moskeijoiden ympärillä pyörivien änkyröiden tehtäväksi. Jos koulu ei uskontoa opeta, ei tarvita kuin muutama propagandistinen partasuu kertomaan muslimeille, että heidän lapsensa hukka perii jos heille ei opeteta oikealla tavalla oikeaa islamia, ja sen jälkeen lapset saadaan moskeijoihin aivopestäviksi. Britanniassa tämä lasten aivopesu on jo ongelma.

Jos islamia opetetaan tunnustuksellisesta lähtökohdasta peruskoulussa, on opetus jonkunnäköisessä valvonnassa ja se noudattaa opetussuunnitelmaa, joka ei sisällä aivopesu- ja väkivaltaelementtejä. Jos opetussuunnitelma tehdään virkamiesten ja joidenkin järkevien imaamien yhteistyönä, hullujen on huomattavasti vaikeampaa saada vanhempia uskomaan, että heidän lapsensa ovat tiellä kadotukseen. Samalla kun pitäisi kyseenalaistaa näiden mukana olevien oikeauskoisten oppineiden arvovalta.

Tässä tuntuu siltä, että varsin vähäpätöisten säästöjen ja vieläkin vähäpätöisempien periaatteellisten kysymysten takia ollaan ainakin mahdollistamassa nykyistä aggressiivisempi uskontopohjaisten asioiden opettaminen koululaitoksen ulkopuolella. Tämä tietysti koskee kaikkia uskontoja, mutta islamin tapauksessa asialla on merkitystä ainakin jos katsotaan, mitä Euroopassa tapahtuu.

Toinen huomio, lähinnä muslimeihin liittyvä, on ghettoutuminen. Maahanmuuttajaslummien syntyminen ei ole kenenkään intresseissä ja niitä estetään syntymästä muunmuassa siten, että keskiluokkaistuvat ja omillaan toimeentulevat muuttavat “paremmille” alueille eivätkä jää yhteen lähiöön, joka alkaa täyttyä yhden tai kahden kansallisuuden edustajista. Tällaisen alueen koulussa ryhmäkoko tietysti täyttyy, mutta täyttyykö se Munkkiniemessä jos raja nostetaan korkealle? Jos ei täyty ja asia on vanhemmille merkityksekäs, koulujärjestelmä alkaa suosia etnisten lähiöiden syntymistä ja säilymistä.

Mikähän tämän ehdotuksen tosiasiallinen nettohyöty mahtaa olla, ja mikä on se ongelma, jota nyt korjataan?

Hesarissa oli tällainen.

Ennen itse asiaa huomasin jälleen kerran asian, joka on askarruttanut ennenkin: Kun lukee tuosta uutisesta eri henkilöiden puheenvuorot, kaikkein vähiten maahanmuuttokritiikkiä ymmärtää se joukko, joka tunnustautuu tai jonka muu media tunnistaa vihreiksi, feministeiksi ja nykyisiksi tai entisiksi stalinisteiksi. Tässä keskustelussa heitä edustivat esimerkiksi Leena-Maija Rossi, Anna Kontula, Vaula Norrena, Akuliina Saarikoski, Mikko Lehtonen ja Antti Nylén.

Tämähän ei ole ensimmäinen kerta eikä ensimmäinen aihealue, jossa tämä sangen hajanainen klikki muodostaa jonkunnäköisen yhtäköyttä-yhdistyksen. Saahan sitä, ei siinä mitään, mutta juuri tämä on sitä, mistä käytetään kiistanalaista nimitystä “punavihreys”. Samaten minulle ei ole koskaan selvinnyt, mikä näitä aatteita oikein yhdistää, mutta kovasti yksimielisiä ne tuntuvat olevan kovin monista asioista.

Stalinisteilta en ole koskaan odottanut mitään erityisen täyspäisiä puheenvuoroja, sillä tuon lähtökohtaisen järjettömän ja naurettavan aatesuunnan naurettavuus tulee parhaiten esille siinä, kun pari lihavaa liikemiestä, esimerkiksi minä ja johtaja Kasanen, laulamme muutaman selventävän oluen voimalla “Lenin-setä asuu Venäjällä”.

Vihreissä suhtautuminen maahanmuuttoon näyttäisi hieman kaksijakoisemmalta. Toisaalta kyllä kannatetaan reipasta humanitaarista maahanmuuttoa, mutta toisaalta ollaan aidosti huolissaan niistä ihmisoikeusongelmista, joita sen mukana tällä hetkellä tulee. Tämä kaipaa terävöittämistä, sillä jos muissa Euroopan maissa arkea olevat ongelmat halutaan pitää Suomesta poissa, tarvitaan toimenpiteitä, sillä katselemalla vierestä asiat eivät ole muuallakaan korjaantuneet. Joko pitää puuttua määrään tai sitten keksiä jotakin muuta, jolla ongelmien syntyä ehkäistään. Tässä keskustelussa Osmo Soininvaaran näkemys oli varsin järkevä.

Feministien mukanaoloa tässä nimenomaisessa asiassa en ymmärrä ensinkään. Puhumme humanitaarisesta maahanmuutosta maailman takapajuisimmista perslävistä, joissa naisen asema on kelvoton sekä paikallisen kulttuurin että paikallisen uskonnon takia. Muualta Euroopasta olemme nähneet, että ottamalla näitä heimoja humanitaarisin perustein Eurooppaan, naisen asema ei muutu eurooppalaiseksi vaikka yritettäisiin vähän valistaakin. Kun yhteisöt kasvavat suuriksi kuten vaikkapa Englannissa on käynyt ja lähempänä Ruotsissa, ahdasmielisimmistä piireistä pois haluava nainen tekee sen kirjaimellisesti henkensä kaupalla kun “kunnia”väkivalta on arkipäivää. Kun feminismin tasa-arvotavoitteet ovat täysin kannatettavia kenen mielestä hyvänsä, mitä asiaa palvelee se, että tuodaan keskiaikainen pimeys Suomenlahden rannoille ja vastustetaan pontevasti niitä, joiden mielestä tällaista tuontipimeyttä ei tarvita mihinkään?

Keskustelussa oli muutama huomionarvoisakin puheenvuoro. Arno Kotro ihmetteli, miksi täsmälleen sama puheenvuoro Pekka Haavistolta on ok, mutta joltain maahanmuuttokriitikoksi leimatulta ei ole. Asiassa ei siis ole samantekevää, mitä sanotaan vaan se, kuka sanoo. Näinhän asia on näyttänyt minunkin mielestäni olevan. Useampikin huomauttaa, että jos kritiikki pontevasti sivuutetaan, se sataa vain ääripäiden laariin, mikä ei tunnu ajatuksena kauhean oudolta sekään.

Yleishuomiona “ääripäitä” koskevan keskustelun keskustelijoiden valinnasta todettakoon, että edustettuna oli vahvasti toinen ääripää mutta toinen loisti poissaolollaan. Silkkaa sattumaa?


Jos ja kun keskustelu halutaan ääripäiden käsistä osaksi päivänpolitiikkaa, se on mahdollista ja peräti helppoa, mutta se edellyttää tiettyjen asioiden mukaan ottamista ja toisten hylkäämistä.

Mukaan pitää ottaa ihmisiä askarruttavia asioita, vaikka ne eivät olisikaan aivan valtavirtaisen ongelma-asettelun keskiössä. Ihmiset ovat huolissaan rikollisuudesta ja kustannuksista ja näistä pitää puhua. Tilastot osoittavat, että maahanmuuttajat tekevät joitain vakavia rikoksia (raiskaukset) selvästi enemmän kuin valtaväestö. Tämä asia pitää käsitellä jotenkin ja kertoa ihmisille, miten tämä ongelma aiotaan hoitaa. Keinoja varmasti on useita, mutta pään pistäminen pensaaseen jättää tilaa ääripäiden edustajille jos keskitytään vain propagandaan “95% somaleista ei raiskaa” -muodossa.

Pois pitää jättää kaikennäköinen iskulauseretoriikka. “Maahanmuutto on rikkaus”, “maahanmuutto on välttämättömyys”, “huutava työvoimapula” jne. Nämä ovat asioita, jotka eivät ole mitään yleisesti hyväksyttyjä uskonkappaleita, joten niihin ei voi sellaisina vedota. Jos asiasta keskustellaan kiistanalaisten iskulauseiden avulla ja ympärillä, ei tarvitse olla retoriikaltaan kaksinenkaan vastaanharaaja, joka pystyy viestimään paljon konkreettisemmin.

Pahaa ei tekisi myöskään se, että maahanmuutto pilkottaisiin humanitaariseen ja työperäiseen maahanmuuttoon ja suunniteltaisiin oma politiikka kumpaakin varten. Näiden tavoitteet ovat erilaisia ja niitä pitää pystyä säätämään erikseen ja myös aika nopeasti. En näe mitään syytä, miksi kummallekin ei voisi olla joku tavoitemäärä. Sen ei tarvitse olla mikään ehdoton kiintiö vaan joku tavoite, josta voidaan keskustella. Tällöin voidaan keskustelua puurouttamatta vaatia, että humanitaarisen maahanmuuton määrää tulee laskea mutta työperäisen maahanmuuton määrä pitää ennallaan. Nyt kun on vain “maahanmuutto”, ei tähän pystytä, ja jos joku haluaa turvapaikkaperustaista maahanmuuttoa vähentää, häntä vain vastustetaan vetoamalla huutavaan työvoimapulaan. Jälleen avataan tilaa “populismille”, joka kykenee tämän erottelun vaivatta tekemään, sillä maahanmuuttokriitikot kritisoivat melkein ainoastaan humanitaarista maahanmuuttoa.

Tässä vaikuttaa siltä, että valtavirtaisessa keskustelussa nämä maahanmuuton lajit halutaan tarkoituksellisesti sekoittaa, jotta kritiikki turvapaikka- ja perheenyhdistämispolitiikkaa vastaan on mahdotonta ja voidaan aina kumota vetoamalla Nokian intialaisiin insinööreihin ja heidän tarpeellisuuteensa.

Kyse on pääosin retoriikasta ja perehtymisestä asiaan. Työperäisen maahanmuuton hyötyjä ei kiistä juuri kukaan, humanitaarisen maahanmuuton hyötyjä ei ole juuri löydettävissä. Jos niitä ei ole, miksi asiaa ei voi sanoa ääneen ja perustella siitä huolimatta, miksi humanitaarista maahanmuuttoa pitää suosia ja yhdistellä perheitä Suomeen vaikkei kukaan tähän velvoitakaan. Tämähän on juuri sitä, mitä politiikan pitäisi tehdä, tarjota asiassa vaihtoehtoja ja katsoa, mikä käy kaupaksi.

Samalla joku minua viisaampi valtapuolueissa voisi miettiä, onko rasistiseksi ja ksenofobiseksi julistettu rankkakin islam-kritiikki pääosin kritiikkiä juuri islamia vastaan vai sitä, että uskonnolliset arvot ylipäätään nostavat yhteiskunnassa päätään. Suomessahan uskovaiset luudittiin pois vallankahvasta ajat sitten ja Päivi Räsäsen huumoripuolueen lisäksi harva Suomessa enää vetoaa politiikassa jumalan sanaan ja ylipäätään ottaa sitä huomioon, nyt islamin takia pitäisi taas ruveta näin tekemään.

Joku valtapuolueista voisi myös joskus vaivautua hieman selvittämään, kuinka paljon negatiivisia ajatuksia herättävistä puheenvuoroista on peräisin humanitaarisen maahanmuuton edustajilta ja kuinka paljon punavihreiltä, tällä sorretulla vähemmistöllä ratsastavalta väeltä. Aina kun jotain asiaa on hieman raaputettu pintaa syvemmältä, paljastuu, ettei tulokkailla ole mitään tekemistä koko asian kanssa. Tällaisia ankanpoikasia on ollut ainakin Espoon betoniporsasasia, suvivirsi- ja joulujuhlakeskustelu ja närkästys siitä, että muslimibussikuskit joutuvat ajamaan bussia, jonka kyljessä lukee “jumalaa ei ole olemassa”.

Tunkemalla näitä näkemyksiä maahanmuuttajien suuhun jonkun pienen valtaväestöä edustavan klikin toimesta luodaan mielikuvaa “missä maahanmuuttaja, siellä riita ja ongelma”, mikä ei pidä paikkaansa.