Yksinäisyys sopii mainiosti. Joillekin se ei sovi ollenkaan. Minä taidan kuulua niihin, joille se ei hirveästi sovi.

Kuten tutut tietävät, olen vaihtanut sinkku-statukseni johonkin muuhun. Toivon, että pysyvästi eikä tarvitse etsiskellä enää ikinä mitään, ja asiat näyttäisivät nyt muutenkin olevan sangen hyvässä asennossa, vaikka käytännöllisiä ongelmia hieman onkin.

Edellisestä yrityksestä olikin jo aikaa, ja sitä edellisestä vielä paljon enemmän. Eihän tuo ole mikään salaisuus, että asia on hieman kyrsinyt, mutta nyt lomaillessa huomasin juuri päivä pari sitten, kuinka paljon asiat ovatkaan muuttuneet.

Huomasin nimittäin, kuinka tuhottoman paljon aivoaikaa tuon jutun miettimiseen on mennyt. Se määrä ajatuksia ja asioita, jonka olen ehtinyt nyt vajaassa kuukaudessa käsittelemään ja keksimään, on noin satakertainen verrattuna edelliseen pidempään lomaani. Yksin reissatessa on aina aikaa miettiä asioita ajaessaan halki ei-mitään seuraavaan paikkaan.

Kun kuitenkin valtaosa ajatuksista on pyörinyt tuon yhden asian ympärillä tuottamatta oikeastaan mitään, se on ollut jostain pois. Ja se joku on ollut suurempien ajatuskokonaisuuksien käsittely. Ei ole yksinkertaisesti olllut intoa ja viitsimistä miettiä mitään kovin monimutkaista, koska ajatukset ovat palanneet tuohon yhteen asiaan vähän väliä, ja kun sen on taas saanut mielestään hetkeksi pois, pitää se toinen asia aloittaa alusta.

Nyt olen löytänyt kaikenlaisia ajatuksia ja visioita, joita muistan pyöritelleeni 15-20 vuotta sitten ja jotka ovat sen koommin lähinnä unohtuneet. Niistä jalostuu ehkä jokunen blogikirjoitus maailman menosta joskus kunhan niitä pöyhin ensin. Yleisesti kuitenkin tuo yksi asia ei enää keskeytä kaikkea vähän väliä, vaan keskittyminen mihin hyvänsä muuhun onnistuu aika paljon paremmin.

Tämä lienee se tässä asiassa ihmisiä erottava asia. Jos ajatukset eivät jää pyörimään paikallaan, ongelmaa ei varsinaisesti olekaan, mutta vasta nyt olen huomannut, kuinka paljon tuo paikallaan pyöriminen on aikaa vienyt. Samaten alitajunta on pulautellut kaikennäköisiä hassuja ideoita ja ajatuksia ja "näinhän se taitaa ollakin" -oivalluksia jostain aikaisemmin miettimistäni asioista, eikä ainoastaan jotain ei-niin-kauhean-piristävää.

Luin tänään tällaisen uutisen työläisten paratiisista.

Suomeen tulleet virolaiset työntekijät siis ovat nyt potkut saatuaan toimeentulotukiluukulla, koska ansiosidonnaista ei heru.

Miksi useamman vuoden Suomessa työskennellyt ja veroja sekä sivukuluja maksanut työntekijä ei sitten ole oikeutettu ansiosidonnaiseen? Siksi, kun ei ole mennyt liittymään työttömyyskassaan. Kun työttömyysturva rahoitetaan 97-prosenttisesti verovaroista, tuon kolmen prosentin takia erillinen jäsenyysruletti on järjetön.

Tietysti voidaan vedota siihen, että Suomeen tulevan työntekijän pitäisi ottaa selvää asioista ja liittyä työttömyyskassaan, mutta tarkalleen ottaen mitä palvelee ansiosidonnaisen rajaaminen henkilöihin, jotka ovat maksaneet muutaman kympin Loimaan kassalle? Nuo kympit voi laittaa aivan kenen osuuteen hyvänsä, tai ne voi peräti periä automaattisesti työntekijöiltä verotuksen yhteydessä. Kukaan ei mene konkurssiin maksaessaan muutaman kympin vuosimaksua, ja tästä syystä maksun voi siirtää veroihin tai sivukuluihinkin jos halutaan.

Kun kaikki työntekijät käytännössä ansiosidonnaista rahoittavat, on kohtuutonta rajata muutenkin vaatimaton korvaus sellaisiin, jotka ovat muistaneet täyttää kymmenen kuukautta aikaisemmin jonkun nollan arvoisen propuskan. Jos samalla ei haluta remontoida koko ansiosidonnaista, ei remontoida, mutta kaikkein yksinkertaisinta olisi jonkun työttömyyskassan pakollinen jäsenyys, ja työnantaja huolehtisi, että työntekijä pistää rastin johonkin ruutuun töihin tullessaan. Jos maksu on kohtuuton työntekijöiltä pakolla kerättäväksi, kerättäköön se jostain muualta, koska kyseessä on taskuraha. Jos nyt välttämättä pidetään työttömyyskassan pakkojäsenyyttä hirvittävänä kommunismina ja holhoamisena, tehtäköön asia niin päin, että kassaan kuulutaan automaattisesti, mutta jos erityisesti ei halua kassaan kuulua, ilmoittaa siitä johonkin.

Nykyinen järjestelmä on epäoikeudenmukainen ja simputtava, ja kyykyttää työttömäksi jääneitä vielä lisää aivan turhaan.

Onko joku perusteltu syy, miksi jotain tällaista ei voi tehdä? Kun Suomen työmarkkinoille tulee tulevaisuuden huutavan työvoimapulan takia epäilemättä runsaasti ihmisiä, jotka tuntevat Suomen muinaiset byrokratian koukerot huonosti, eikö näitä koukeroita voi korjata, edes sieltä helpoimmin korjattavasta päästä?

Hesari marisee ruotsinkielisten puolesta oikein huolella.

Ensimmäisenä minulle tulee mieleen, missä tämä katkeroitunut kielivähemmistö oikein piileskelee. Minun on vaikea yhdistää kirjoituksessa siteerattua marinaa yhteenkään tuntemaani ruotsin kieltä äidinkielenään puhuvaan. Enemmänkin tässä joukossa ollaan katkeroituneita mammuttimaiselle, hyvinvointivaltioksi kutsutulle rahanhaaskauskoneistolle, joka vie rahat ja mädättää kansakunnan sielun. Ei tuntemieni henkilöiden mielessä vallitse ajatus, että julkisen sektorin lisätörsäys on oikein ja perusteltua, jos se vain tehdään ruotsiksi.

Hesari näyttää antaneen äänen jollekin änkyräkerholle ja halpa-arvoisesti yleistää sen koskemaan kaikkien ruotsinkielisten tuntoja. Tällainen yleistäminen on matalaa journalismia kauneimmillaan. Varmasti jossakin on marisevia äkäpusseja, mutta marina ei maailmasta lopu vaikka mitä tehtäisiin, joten sen nostaminen suureksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi on joutavaa.

Pääkirjoituksen oikea havainto liittyy siihen, että nykyisin suomenkieliset eivät enää osaa ruotsia mitenkään erityisen laajassa mitassa, mikä tekee käytännössä mahdottomaksi ruotsinkielisen palvelun kaikissa paikoissa. Kielivähemmistön edustajia ei riitä jokaiseen palvelutehtävään ja ruotsia osaava suomenkielinen todennäköisesti saa paremmin palkattua duunia jostain muualta eikä hakeudu valtiolliseen toimistorottavirkaan.

Tälle asialle ei voi mitään. Voimme tehdä vaikka mitä temppuja ja pakottaa ihmiset opettelemaan ruotsia enemmän, mutta mikään kielitaito ei tartu ja säily jos kieltä ei käytä, ja ruotsia ei valtaosa suomenkielisistä käytä missään ikinä. Internet on englanniksi ja lomat tehdään Ruotsia kauemmaksi. Pakko-opetus sitä paitsi närästää jo valmiiksi ja on todennäköisesti jokseenkin ainoa valtaväestöä kielivähemmistössä närästävä asia.

Tämä asettaa puitteet sille, mitä voidaan tehdä. Ruotsin kielen asemaan ei tarvitse tehdä muutoksia, mutta käytännössä pitää hyväksyä se, että ruotsinkielisen on muutamaa rannikkomestaa ja Ahvenanmaata lukuunottamatta osattava myös suomea pärjätäkseen. Perustuslakia kirjoitettaessa ei ajateltu tätä tilannetta, mutta tähän on tultu muuttuneen maailman takia kun pohjoismainen ulottuvuus yhtään missään on muuttunut marginaaliseksi, sillä pohjoismaat ovat marginaalisia joka suhteessa.

Pääkirjoituksen varsinainen rimanalitus on "verkkokeskusteluissa lietsottu hurriviha" ilman mitään lähdeviitteitä. Internet on jälleen paha asia ja sananvapaus vieläkin pahempi, jos rahvas antaa itse itselleen äänen eikä alistu siihen, että Hesari käyttää sitä ihmisten puolesta. Varmasti internetissä löytyy aitoa hurrivihaa, mutta entä sitten? Marginaalisesta ilmiöstä on kysymys, ja ihmisillä on sitä paitsi oikeus vihata hurreja, neekereitä, rättipäitä tai mitä hyvänsä muutakin sielunsa vimmalla, vaikka ajatus onkin koko lailla älytön.

Suomessa kaksikielisyys toimii jotenkin järkevästi juuri siksi, että pieniä änkyräkerhoja puolin ja toisin lukuunottamatta kukaan ei tee ongelmaa asioista tieten tahtoen. Valtaosa ruotsinkielisistä käyttää suomea suomalaisten kanssa eikä urputa, ja valtaosa suomenkielisistä ei ole moksiskaan, jos joku puhuu kadulla ruotsia, eikä siitä, että osa palveluista pitää tuottaa kahteen kertaan kun erikielisiä palveluja tarvitaan.

Tätä voi verrata toimivuudeltaan Belgiaan tai mihin hyvänsä mestaan, jossa puhutaan aivot mädättävää ranskaa. Kielikysymys on pinnalla jatkuvasti ja mitään asiaa ei saada aikaiseksi ilman, että se tehdään ranskaksi. Tuloksena on pysähtyneisyys ja keinotekoinen valtio, jossa on hemmetisti tyhjäkäyntiä kun kaikki asiat pitää tehdä kahteen kertaan, kaikki firmat pitää perustaa kahteen kertaan jne.

Kukaan ei halua Suomeen tällaista monumentaalista pysähtyneisyyttä. Hesari voisi kaivaa esille edes yhden ruotsinkielisen, joka ajaa tällaista maailmaa, ja voisimme keskustella asiasta. Sellaisia ei kuitenkaan ole kovin helppoa löytää, joten Hesari tyytyy vain rakentamaan olkiukon ja selittämään apinan raivolla, miksi olkiukko on syvästi käärmeissään.

... mutta olen ollut ja olen edelleen jokseenkin täydellisessä uutispimennossa kun Uuden Seelannin nettitöpselit tuntuvat olevan jotain järjettömiä "24h tai 10 MB, kumpi täyttyy ensin" -kusetuksia. Ihan oikeasti, herran vuonna 2009 joku rahastaa netistä megatavujen mukaan, ja tämä on jopa maan tapa.

Kunnollisten kenkien löytäminen hajonneiden tilalle oli hieman haastava urakka, mutta eilen löytyi auki oleva kenkäkauppa, joka myi myös herrasmiesten jalkineita eikä jotain älyttömiä ranta- ja vuoritossuja, joita ei voi kuvitella kenenkään yli 12-vuotiaan jalkaan.

Keskiviikkona sitten eteläsaarelle.

Turkki ja sen poliittinen integraatio ovat taas olleet viime aikoina lehdissä.

Minulle ei ole täysin selvää, mitä Turkin kanssa kannattaisi tehdä ja mitkä olisivat oikeat yhteistyön muodot. EU-jäsenyys puhuttaa, mutta Turkki ei ole eurooppalainen valtio. Tarvitseeko ollakaan, on tietysti kysymys sinänsä, mutta Turkin historia perustuu yksinvaltaan eikä demokraattiseen prosessiin. Tällä hetkellä Turkki on jonkunnäköinen demokratia, mutta armeijalla on vahva asema ja sotaväki on takuumiehenä siitä, että islamistit eivät pääse vallankahvaan.

Turkin asemassa on jotain samanlaisia elementtejä, kuin Suomen asemassa kylmän sodan aikaan. Periaatteessa länsi-integraatio oli Suomen tie muissa paitsi stalinistien unelmissa, mutta ulkopoliittisista syistä se oli jokseenkin vaikeaa. Länsi keksi Suomen kanssa luovia erityisratkaisuja, sillä lännessä kyllä ymmärrettiin, että jos kuunnellaan erityisesti Suomen nilkkaan potkimisessa tuolloin kunnostautunutta Sveitsiä ja tukitaan tiet läntisissä organisaatioissa, jäljelle jää itäinen leiri. Tätä ei haluttu, joten asiat hoidettiin Suomen kanssa erityisratkaisuilla.

Turkki on hieman samanlaisessa asemassa nyt, vaikka toki Suomen ja Turkin historiat ovat täysin eri lehdiltä ja asiat eivät ole yleistettävissä suoraan. Suomi kuitenkin halusi tuolloin läntiseen viitekehykseen, ja niin haluaa Turkkikin nyt. Monestakin syystä (väkimäärä, geopolittinen asema, vähemmistökysymykset, yleinen väestön koulutustaso jne) täysi länsi-integraatio Turkin kanssa vaikuttaa mahdottomalta kuten vaikutti Suomen länsi-integraatio NL:n ollessa hengissä, mutta jos tie länteen tukitaan, Turkille jää vaihtoehdoiksi änkyräislamilainen viiteryhmä tai Venäjä.

Kumpikin vaihtoehto on Euroopan vinkkelistä huono. Ero Suomeen tulee siinä, että lännelle oli oikeastaan käytännössä yhdentekevää, missä viiteryhmässä joku epäkiinnostava Suomi on, ja Suomen kiinnostavuus liittyi lähinnä propagandatyöhön niin idässä kuin lännessäkin. Länsi halusi padota NL:n vaikutusvallan etenemisen ja näyttää, ettei se vapise NL:n edessä, ja NL halusi näyttää, että sen kanssa voi tulla toimeen ja että sen tarjoama viiteryhmä ei edellytä sotilaallista alistamista vaan sen voi valita myös vapaaehtoisesti.

Turkin suhteen tilanne on toinen. Eurooppa ei halua Iranin kaltaista räyhähenki-islamia ohjuksenkantaman päähän, mikä tuo sotilaallisen ulottuvuuden asiaan. Toisaalta Eurooppa ei myöskään halua olla täysin riippuvainen Venäjästä energia-asioissa, mikä sekin on myös sotilaallinen kysymys eikä ainoastaan taloudellinen, ja jos *staneista Venäjän kautta kulkeville putkille halutaan vaihtoehtoja, ainoa vaihtoehto on Turkki.

Joten jos Turkki valitsee islamismin, Eurooppa kärsii. Jos taas Turkista tulee Venäjän lämmin liittolainen, Eurooppa ei pääse eroon Venäjän mahdollisuudesta kiristää mitä hyvänsä energialla.

Turkissa tiedetään tämä aivan täydellisen hyvin. Ne haluavat EU:n ja sen tukiaiset eivätkä helposti tyydy mihinkään vähempään sen jälkeen, kun jäsenyysovea raotettiin, mitä ei olisi koskaan pitänyt tehdä vaan lähteä toisenlaisten ratkaisujen tielle. Virhe on kuitenkin tehty jo, joten sen kanssa pitää vain elää.

Tämä ajan henki kaipaisi taas runsaasti luovia erityisratkaisuja, joissa sekä Eurooppa että Turkki saisivat jotakin itselleen hyödyllistä, sitomatta kuitenkaan Eurooppaa Turkin tuleviin rähinöihin itäisellä rintamallaan. Ratkaisu tulee olemaan Euroopalle kallis, mutta suojeluraha kannattaa maksaa, sillä epäilen Turkissa käynnistyneen islamin uudistamisprosessin onnistumisen olevan Euroopan viimeinen oljenkorsi pitkäaikaisen rauhaisan rinnakkaiselon säilymiselle islamilaisen maailman kanssa.

Tuvalun reissu oli monella tapaa avartava.

Pääatolli on aivan naurettavan pieni. Kymmenen kilsaa päästä päähän ja parhaimmillaan noin 300 metriä leveä tai jotain, ja korkein kohta metrin. Muut valtion saaret ovat vielä pienempiä.

Tällaisilla saarilla on ongelma. Nykyisin kuuluu vain mussuttaa ilmastonmuutoksesta kaikissa yhteyksissä, joten nämä saaret yhdistetään aina siihen, kuten maailman kaikki muutkin asiat. Käytännössä kuitenkin ilmastonmuutos on pienimpiä tämän valtion uhista ja ongelmista, ja ne muut ovat paljon polttavampia.

Jos merenpinta nousee, saari epäilemättä uppoaa, mutta se ei tapahdu aivan yhdessä yössä. Kun saarella asuu ehkä kolmetuhatta ihmistä, nämä ihmiset voidaan tarvittaessa asuttaa aivan mihin hyvänsä. Heidät voisi ottaa vaikkapa Suomeen, ja kyseessä on vain hiukan suurempi määrä, mitä Suomeen tulee somaleja eri teitä vuodessa, ja pikkusaaren tapauksessa kyse olisi kertaluontoisesta erästä eikä joka vuosi paisuvasta elättivirrasta.

Epäilemättä ei ole kivaa muttaa jos saari uppoaa, mutta väkeä on niin vähän, että heille kyllä löytyy koti kohtuullisen pienellä poliittisella tahdolla, sillä kyse ei ole moniongelmaisista pääasiassa rikoksella elävistä, vaan englantia puhuvasta ja peruskoulutetusta väestä, osa on käynyt kouluja enemmältikin.

Isoin ongelma ei ole minun nähdäkseni näillä saarilla ehkä joskus tapahtuva merenpinnan nouseminen liikaa, vaan se, että ne ovat täysin riippuvaisia länsimaisen elämänmuodon tuotoksista tuontitavaran muodossa.

Väestö on kasvanut tässä paikassa kuten melkein kaikilla muillakin vastaavilla pikkusaarilla isommaksi kuin mitä perinteinen elämänmuoto pystyisi ruokkimaan. Eivät nämä saaret enää pysty ruokkimaan itseään kalastamalla ja poimimalla kookospähkinöitä, vaan ruoka on tuontitavaraa. Jos ruokaa ei tule, väki alkaa kuolla nälkään.

Vielä nopeammin alkaa vaikuttaa lääkkeiden ja muun hoidon puute. Lennollani Tuvalusta Fijille oli yksi syöpäpotilas ja yksi dialyysipotilas. Kumpaakaan vaivaa ei tuolla saarella pystytä hoitamaan. Dialyysipotilas oli jo sangen huonossa kunnossa kun lento oli myöhässä yhden päivän. Kun kaikki muut paitsi laastaria vaativat vaivat hoidetaan kahden ja puolen tunnin lentomatkan päässä, väkeä alkaa kuolla nopeasti jos lentokone ei tulekaan.

Mitäpä, jos joulukuussa alkava hurrikaanikausi tuo vähäistä suuremman puhurin, joka tuhoaa kiitoradan siihen kuntoon, ettei sinne voi laskeutua? Saarella ei ole mitään keinoja korjata sitä, vaan päällystämiseen tarvittava asfaltti tuodaan laivalla Fijiltä, ja laivamatka kestää monta päivää. Nyt tosin laivoja ei ole edes kulkenut, koska saarelle öljyä tuova fijiläinen laiva hajosi puoli vuotta sitten eikä sitä ole korjannut kukaan, joten saaren omat kaksi laivaa ovat satamassa kuten ovat olleet jo monta kuukautta, eikä kukaan tiedä, koska joku viitsii korjata tankkerin, koska se ei ole heidän omansa.

Eikä meidän tarvitse odottaa edes myrskyä. Saarelle operoi yksi lentoyhtiö yhdellä lentokoneella yhdestä paikasta. Jos tuo lentokone hajoaa, sinne ei lennä kukaan. Jos lentoyhtiö menee konkurssiin, kestää aikansa, ennen kuin joku muu saa lentotoiminnan käyntiin konkurssiyhtiön reiteille. Näin kävi muutama vuosi sitten kun yksi firma kaatui ja Pacific Sun tms. nousi sen raunioille.

Luonnonilmiöiden takia on oikeastaan vain hyvää tuuria, että tuolla saarella asuu tällä hetkellä kukaan. Saari on täysin suojaton kun ympärillä ei ole koralliriuttoja, ja pienikin tsunami tuhoaa kaiken, koska mihinkään ei pääse karkuun vaikka olisi kuinka varoitettu ennalta. Jos kolmisen viikkoa sitten Samoalla sata ihmistä tappanut tsunami olisi tullut tuonne, saaresta ei olisi jäljellä mitään. Itse sain todistaa tsunamihälytystä ja sitä, että jengi ei tehnyt paljon mitään, koska kaikki tiesivät, ettei varoituksesta ole mitään hyötyä kun ei ole mäkeä, jolle voisi paeta.

Tässä on näiden saarivaltioiden ydinongelma. Ne ovat liian riippuvaisia hyvin heiveröisistä henkirei'istä suurempiin paikkoihin. Mitään redundanssia ei ole, eli on yksi kiitorata, yksi lentoyhtiö, yksi lentokone. Mestat ovat niin kaukana toisistaan, että vaikka merireitti saataisiin pystyyn heti, kestäisi päiviä tai viikkoja, ennen kuin siitä olisi mitään apua.

Tällaisia asioita harvemmin miettii kukaan. Ilmastonmuutoksesta jaksetaan sen sijaan mussuttaa. Juttelin paikallisten ministeritason visiirien kanssa hotellin baarissa, ja heille ilmastonmuutos oli asia, joka ei ole millään tavalla akuutti ja ajankohtainen. Akuutti homma oli yrittää löytää joku toinen lentoyhtiö, joka suostuisi lentämään sinne, sekä saada joku tuomaan saarelle bensaa, jotta tavarankuljetus- ja kalastusalukset saataisiin liikkeelle.

Tongan lentokenttä oli haastava kokemus.

Byrokratia otti aikansa check inissä, mutta siitä selvisi selittämällä ja valheilla kuten siitä yleensä selviää.

Haastava vastus oli sen sijaan matroona, joka mittasi käsimatkatavaroita.

Minulla on aina reissussa ongelma kameralaukkuni kanssa. Kun mätän sieltä ylimääräisen sälän sivutaskuista takintaskuihin, saan sen kyllä runtattua mittauskehikosta läpi. Syvyyssuunta hieman tökkii, muutenhan tuo on pieni verrattuna jääkaapin kokoisiin "lentolaukkuihin". Ongelma on painossa, sillä 17 tuuman kannettava, kamera ja 3-4 linssiä painaa reippaasti yli seitsemän kiloa. Nyt olen matkassa kolmen linssin kanssa noin 12 kilon nyssykällä.

Raja on 5-7 kiloa lentoyhtiöstä riippuen. Yleensä siihen ei kiinnitetä huomiota, ja jos kiinnitetään, näyttämällä niille, mitä siellä on sisällä ja vakuuttamalla, että nämä menevät rikki jos niitä paiskotaan tavarahallissa, yleensä saa väen näkemään järjen valon kuten kävi Tongan kotimaanreittejä 15-paikkaisilla "ei käsimatkatavaraa" -kokoisilla lentokoneilla operoivan yhtiön kanssa.

Täällä ei kuitenkaan ollut puhettakaan mistään joustamisesta, vaan nyssykkä olisi pitänyt pistää ruumaan paiskottavaksi.

Luetut agenttikirjat ja katsotut sotaleffat eivät kuitenkaan menneet hukkaan.

Ensimmäinen sääntö on aina tuntea vihollinen. Sanoin, että menen hieman uudelleenpakkaamaan, ja siirryin ylätasanteelle seuraamaan, mitä alempana oikein tapahtuu. Check in-halliin tullaan sisälle suunnilleen keskeltä. Vasemmalla on kiinni oleva ovi, josta mennään passintarkastukseen, ja matroona päivystää sen edessä vaakoineen. Toisaalta matkatavarakärryparkki oli hallin ovesta oikealle.

Huomasin, että matkatavaranatsi keräsi aina eteensä viisi tyhjää matkatavarakärryä, jonka jälkeen lähti viemään niitä takaisin säilytykseen. Toisaalta huomasin, että jos kävelee oikein rivakasti, ehtii livahtaa ovesta passintarkastukseen ennen kuin kerberos hyökkää takaisin vartiopaikalleen.

Katselin ylätasanteella, kunnes edessä oli neljät kärryt ja viides henkilö kärryjen kanssa tulee ovesta sisään. Tässä kohtaa juoksujalkaa katutasoon ja kurkkimaan ovesta, koska kärryjä työnnetään kohti parkkia. Rivakasti sisään heti kun ei ole pelkoa havaituksi tulemisesta, puolijuoksua hallin läpi ja läpi teräsovista.

Suunnitelma onnistui täydellisesti.

Joskus käy matkustaessa hyväkin tuuri.

Juutuin siis Tuvaluun oletuksen mukaan epämääräiseksi ajaksi, sillä lennot olivat tiistaina ja torstaina, ja paluulentoni torstaina peruutettiin juuri ennen kuin sen olisi pitänyt laskeutua, tsunamihälytyksen takia, ja lentokone lähetettiin takaisin Suvaan Fidzille. Seuraavasta lennosta ei ollut mitään takeita. Tiistaina aivan varmasti, ehkä sunnuntaina ehkä aikaisemmin.

Minun tarkoitukseni oli lentää torstai-iltana Suvaan ja sieltä perjantaina aamutuimaan Tongalle. Perjantaina olin kuitenkin vielä tukevasti Tuvalussa ihmettelemässä, koska täältä oikein pääsee pois. Kaikennäköisiä huhuja kuului, mutta "aivan varmasti tänään on lento" -tyyppisiä huhuja ei Tuvalussa kannata ottaa kovin vakavasti, koska "tänään" voi tarkoittaa aivan mitä hyvänsä.

Yllätyin positiivisesti kun istuin hotellin baarissa ja kuulin paloauton sireenin soivan. Brankkari ajaa kiitoradan viereen ennen kuin lentokone laskeutuu ja soittaa sireeniä merkiksi kiitoradalla jalkapalloa pelaaville pikkupojille, että pelin voisi siirtää muualle, ja lähitalojen rouville, että kiitoradalla kuivuvat pyykit kannattaa hakea pois esimerkiksi juuri nyt.

Rynnistimme joukolla hotellista lentokentälle, ja sinne laskeutui asianmukaisesti sen saman lentoyhtiön kone, jolla olisi pitänyt päästä pois jo torstaina. Epäilen vahvasti, että hotellilla tapaamani Bernadette-rouva hieman masinoi asioita, koska oli itsekin jumissa siellä ja hän oli lupautunut tuttunsa häihin seremoniamestariksi lauantaiksi ja sunnuntaina piti lentää Samoalle valmistelemaan jotain konferenssia.

Bernadette oli aivan mahtava rouvashenkilö. Ehkä 55-vuotias, Fidziltä. Oli mukana aivan kaikessa ja tuntui tuntevan kaikki ja kaikki tuntevan hänet. Hän oli ollut ministerinä muutaman kerran, suurlähettiläänä jossakin, maan ensimmäinen naispuolinen radioääni ja monta muuta "ensimmäinen nainen Fidzillä tässä hommassa"-tyyppistä eminenssiä. Nyt hän oli matkassa 2010 maailmannäyttelyn Tyynenmeren saarten paviljonkiprojektin pomona, ja sivutoimisesti nyt ja yleensäkin käytti ja käyttää aikaansa positiiviseen naisasiatyöhön ja käy potkimassa alueen saarten naisia perseelle ja kertomassa, että te kyllä pääsette elämässänne vaikka mihin jos vain haluatte, mutta pitää itse tehdä jotakin kuten hänkin oli tehnyt. Bernadette oli täynnä hyvää tuulta, hyviä juttuja, positiivista asennetta mutta myös jämäkkyyttä ja sanan säilää, minkä sai huomata joku uusiseelantilainen, elämäänsä kyllästynyt konsulentti, joka tuli ruokapöytäämme rehvakkaasti kertomaan juttuja siitä, kuinka nämä mutakuonot täällä takapajulassa eivät osaa mitään, mutta lähti pian pois aika hiljaisena.

Bernadette oli myös kyseisen lentoyhtiön hallituksen jäsen, ja minulla on sellainen tuntuma, että tuota bonuslentokonetta ei lähetetty minun takiani vaan hänen. Juttelin kiitoradalla koneen saksalaisen kapteenin kanssa, ja hän sanoi, että pääkonttorista tuli aamulla käsky lentää tänne eikä sinne mihin piti.

Pääsin siis kuin pääsinkin Suvaan. Ongelma oli vain siinä, että perjantaipäivän ainoa lento Tongaan olisi ollut yhdeksältä aamulla, ja minä olin siellä joskus puoli neljän maissa iltapäivällä. Tiesin, että lauantaina olisi vielä yksi lento Nadista, toiselta puolelta saarta, mutta sunnuntaina ei lentäisi kukaan. Hyökkäsin Pacific Sunin tiskille lippuineni ja kerroin, etten ehtinyt tälle lennolle, ja että voisitteko mitenkään tuupata minua johonkin Nadiin menevään lentokoneeseen ja sitten lauantaina Tongalle.

Sanoivat, että kyllä sekin käy, mutta tuosta oikeastaan lähtee lento Tongalle juuri nyt. Sen olisi pitänyt lähteä yhdeksältä aamulla, mutta joku pääkonttorissa oli käskenyt peruuttaa lennon ja lentää Tuvaluun sen sijaan. Lähtö on kyllä jo suljettu, mutta tuolla seisoskelee koneen kapteeni, joten käy kysymässä häneltä suostuuko vielä ottamaan mukaan.

Lentokone oli tietysti sama, kapteenikin oli sama saksalainen, ja sanoi että mukaan vain. Vanha paikkani 7C oli vapaa, joten moikkasin tuttuja lentoemoja ja istuin siihen. Näin pääsin Tongalle noin yhdeksän tuntia myöhemmin kuin piti, vaikka oikeastaan ilmassa oli sellaisiakin merkkejä, että olisin tullut sinne puoli viikkoa myöhässä kun su-ma ei lentoja ollut.

Viimeiset viisi kertaa (2*los angeles, 1*san juan, 1*sydney, 1*suva) kun on ollut lento johonkin ja aikainen lähtö aamulla seuraavaan paikkaan ja olen varannut hotellin lentokentän lähistöltä yhdeksi yöksi, olen jäänyt matkan varrelle tai päätynyt muualle ja noihin mennyt raha on mennyt kankkulan kaivoon.

Parin tunnin vaihdot ovat menneet aivan kohtuullisesti ja olen jäänyt vain joka kymmenenneltä viime aikoina. Kokonaisuutena näissä on alkanut olla aivan luvattoman paljon huonoa tuuria, mutta ei sille voi mitään. Nyt olen jumissa Tuvalussa, johon tulee lentokone ensi viikon tiistaina aikataulun mukaan ellei sitten tule jotain bonuslentoa välipäivinä. Suvassa piti olla yö ja lentää aamulla Tongaan, mutta Tonga jää nyt pääosin tai kokonaan väliin, koska sinnekään ei lennetä Fijiltä aivan joka päivä. Jos pääsisin Fijille huomenna, missaisin vain päivän, mutta jos en niin missaan käytännössä viikon.

No, hyvä puoli on se, että lentokoneen tänään pois karkottanutta tsunamia ei hälytyksestä huolimatta tullutkaan. Tällä saarella tsunamia ei pääse karkuun mihinkään vaikka tietäisi kuinka, että se on tulossa. Korkein paikka on kaksi metriä. Talojen perustukset ovat sekundaa, eli ne romahtavat oitis. Merellekään ei pääse, koska bensa on ollut loppu muutaman kuukauden, ja laivat juuttuneet satamaan.

Huomasin juuri, että olen itälänsisuunnassa alle asteen tarkkuudella 180 astetta kotoani.

Netti pätkii.

Lähdin siis tiistaina muka-puolelta päivin Sydneytä kohti. Lento oli pari tuntia myöhässä jo Lontooseen tullessaan, joten se myös lähti kaksi tuntia myöhässä, mutta mitäpä tuosta. Ehdinpä juoda loungassa shamppiksen, jollaista ei kuulu nauttia ennen puoltapäivää.

A380 on ihan mukava värkki matkustaa ja Qantasin ensimmäinen luokka todennäköisesti nykyään parhaimmistoa. Singapore airlinesin sviittejä en ole vielä testannut. Qantas ei ole mikään asiakaspalveluihme, vaikka ne kyllä varmaan yrittävät ihan oikeasti. Kaksi miehistöä tuli nähtyä ja ei niissä nyt varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta BA:lla asiat jotenkin toimivat sulavammin. Qantasin menosta tuli vähän mieleen sellainen opeteltujen manööverien ja fraasien viidakko, eli tässä kohtaa kuuluu nyt sanoa näin, ja lopputulos oli ystävällinen ja toimiva mutta hieman persoonaton.

Lento Australiaan on liian pitkä suoraksi lennoksi, joten siinä on välilasku jossakin, useimmiten Singaporessa. Siellä on juuri sopivasti aikaa käydä suihkussa, mikä piristää oloa mukavasti 12 tunnin lusimisen jälkeen. Singaporesta lähdettäessä alkoi hieman jännitys tiivistyä, sillä Sydneyn lentokenttä suljetaan 23:00 kun se on melkein keskustassa ja sinne ei saa laskeutua sen jälkeen melun takia. Laskettu aika oli 20:05 ja lähtö Singaporesta reilun kaksi tuntia myöhässä tuon yleisen viivästymisen takia.

Värkki kuitenkin lähti tuubista silloin kun pitikin, eli Sydneyssä olisi pitänyt olla joskus kymmenen jälkeen. Kesken rullauksen koneen hydrauliikka otti ja hajosi, ja palasimme takaisin sitä pöyhimään. Aikataulullisesti ongelmaa ei vielä ollutkaan, sillä hieman yli 8 tunnin lentoajan sijasta myötätuulen takia odotettu lentoaika olisi ollut 6:30 tai jotain, kuten se sitten lopulta olikin.

Vika ei kuitenkaan ollut aivan tavallinen. A380 on uusi lentokone ja Singapore Airlinesin A380-ekspertit yrittivät vikaa etsiä ja löysivätkin jonkun rikkinäisen venttiilin ja saivat korjattuakin mutta mitään ei kuulemma silti tapahtunut. Tässä kohtaa jouduttiin soittamaan tehtaalle, joka on, kuten kapteenin kuulutuksen perusteella tiedämme, paikassa, joka äännetään suunnilleen tow-louse. Parin tunnin kuluttua joku ranskanpulla helpparissa ilmeisesti vastasi puhelimeen, sillä saatu ohje oli "buutatkaa koko paska", minkä ne sitten tekivätkin. Kaikki sähköllä käyvä pois ja päälle ja sen jälkeen kaikki toimi taas.

Matka jatkui, mutta tähän ilkamointiin kului viitisen tuntia, joten Sydney oli tukevasti suljettu, ja päädyimme sangen suunnittelematta Melbourneen puoli kaksi yöllä.

Minulla oli lento Fijille Sydneystä yhden maissa iltapäivällä. Kaikille niille, joilla Qantas tiesi jatkolentoja olevan, oli buukattu aikainen lento MEL-SYD jotta ehtivät niile lennoilleen. Minun lippuni Australiaan ja sieltä Fijille olivat kuitenkin erillisiä, koska olin ostanut ne parin kuukauden päässä toisistaan. Näin siis kukaan ei tiennyt minun olevan tuolla lennolla, jolla sinänsä oli kyllä muita lentokoneessa olevia ihmisiä, ja minut oli vain laitettu jatkamaan perille tuolla samalla lennolla, joka olisi laskeutunut joskus puolen päivän jälkeen.

Qantasin maapalveluväki oli sen sijaan tehtäviensä tasalla ja muutenkin mukavaa. Kävin kertomassa jollekin matroonalle laukkua odotellessani, että tässä olisi nyt tällainen juttu. Hän soitti johonkin Qantasin lipputoimistoon ja kuuli kaikkien aamun MEL-SYD -lentojen olevan täynnä. Hän ei siitä lannistunut vaan soitti jollekin pomolle, joka sai tilaa järjestymään, ja ehdin kuin ehdinkin tuolle suunnitellulle jatkolennolleni ja päädyin ajallaan sinne mihin pitikin.

Joskus asiat eivät mene aivan suunnitellusti. Sen sijaan jälleen kerran sai huomata, että asioita yleensä tapahtuu kun kohtelee palveluskuntaa asianmukaisesti ja herrasmiesmäisesti. En minä tiedä mihin ne toimitettiin, jotka huusivat naama punaisena kenttähenkilökunnalle, mutta mikä paikka se liekin, en halua sinne.