Ei ollut yllättävää, että Vasemmistoliitto ja Vihreät alkoivat heti mussuttaa kun vallankahva kieltäytyi liittymästä rypäleammussopimukseen, koska käpykaartilaiset mussuttavat aina kaikesta, mikä liittyy maanpuolustukseen.

Nähdäkseni päätös oli hallitukselta ja Haloselta oikea, vaikka paine liittyä kieltosopimukseen olikin kova erityisesti Halosen taustajoukoissa. Halonen ei ole presidenttikaudellaan ihan hirveästi pisteitä minulta kerännyt, mutta tässä tapausessa viirin myöntäminen lienee paikallaan.

Sopimukseen voi liittyä aivan hyvin joskus myöhemmin sitten kun tiedetään, millaisella järjestelmällä rypäleammukset korvataan. Niin kauan kuin ei tiedetä, ei pidä Suomen maantieteellä luopua yhdestäkään sellaisesta kanuunasta, jolla voidaan edesauttaa itärajan sulkemista.

Se tilanne, jossa suomalaiset kylvävät minkään merkkisiä pommeja maastoon, on sellainen, että maailma on jo valmiiksi aika vinossa. Koska se tarkoittaa sitä, että Venäjä on hyökännyt Suomeen. Historia on osoittanut, että niitä vastaan on pakko sotia eikä huiskuttaa valkoista lippua, jos haluaa välttää maan venäläistämisen myöhemmin.

Tässä tilanteessa on yksikäsitteisesti pienempi paha, että söpöt karhut saattavat kävellä miinaan tai jopa se, että sodan jälkeen tulevina vuosina 42 hellyttävää pikkulasta kävelevät miinaan. Sellaista sattuu, mutta sota on aina aika ruma asia. Tiedämme, että Suomi ei nykytilanteessa aloita sotaa ketään vastaan, eikä ole edes jäsenenä sotilasliitoissa, joiden kautta sotiin saattaisi vain ajautua.

Kyse on siis hyökkäyksestä Suomeen, ja arvaamalla hyökkäyksen tulosuunnan ei vielä pääse maailman suurien auguurien aikakirjoihin. Jos sodan ja sen jälkeisen ajan uhreihin pitää löytää joku syyllinen, se on hyökkääjä eikä Tarja Halonen tai "kokoomuslainen" puolustuspolitiikka, joka ilmeisesti eroaa vihervasemmistolaisesta puolustuspolitiikasta lähinnä siten, että vihollista vastaan on tarkoitus taistella.

Vihreiden ja vasurien ydinajatus on "mitähän ne nyt meistä ulkomailla ajattelevat". Eivät tämän perusteella yhtään mitään. Yksikään kännykkä tai paperirulla ei jää myymättä tämän päätöksen takia, joten asia on imagoarvollisesti täydellisen merkityksetön. Jos taas Suomi ei taistele vaan antautuu, Suomesta ei ajatella 50 vuoden päästä sitäkään vähää, koska koko maata ei ole enää olemassa. Ymmärtäisin viherväen rypäleammusvastustuksen, jos he samalla kannattaisivat määrärahaa puolustusvoimille korvaavan järjestelmän ostamiseksi, mutta tietysti sama sakki vastustaa näitäkin ehdotuksia.

Ne maat, joilla ei ole maarajaa minkään epäluotettavan valtion kanssa, voivat tietysti liittyä sopimukseen ja hymistellä oman maantieteensä erinomaisuutta, mutta tyhjät tynnyrit ovat ennenkin kumisseet eniten.

Kauppalehti kertoo meille, että töitä on mukamas edelleenkin tarjolla pilvin pimein.

Tämä on optinen harha. Tai siis kyllähän töitä on vaikka kuinka paljon, mutta vain aloilla, jotka vaativat tutkinnon (terveydenhoito) tai aloilla, joissa maksetaan työstä niin naurettavan vähän, ettei kukaan tee noita töitä ellei ole pekko. Esimerkkeinä mainittiin call centerit ja toimisto- ja hallintotyö.

Ainoat poikkeukset olivat (java)koodarit ja it-projektipäälliköt. Kaikki muu tekemätön työ on sellaista, ettei sitä tehdä ellei ole ihan pakko. Erityisesti poissaolollaan loistaa duunarialojen aatelisto eli teollisuusduunarit, ahtaajat jne.

Eli siis tilanne on se, että työnsä nyt menettävä voi kyllä odottaa työllistyvänsä, mutta selvästi huonommalla liksalla ja ikävämpiin töihin kuin mitä tähän saakka on tehnyt. Tämä yhtälö ei tuota motivoitunutta työvoimaa eikä ole hyväksi kansantaloudellekaan kun hyväpalkkaiset teollisuustyöt loppuvat ja huonopalkkainen paperinpyöritys kunnanvirastossa verorahalla lisääntyy.

Kyllä tästä pitäisi huolissaan olla eikä todeta, että koska siivoojia ja puhelinmyyjiä kysytään edelleen, työmarkkinat ovat hyvässä jamassa. Työntekijän paras suoja työnantajan mielivaltaa vastaan on täystyöllisyys, mutta sellaisesta ei hyväpalkkaisissa hommissa vaikuttaisi olevan tietoakaan.

IT-projektipäällikköjäkin on kohta tarjolla yllin kyllin kun firmat ajavat alas kehitysprojektejaan tai ainakin jättävät laman takia uudet projektit aloittamatta. Tämä näkyy viiveellä tietoenatorin ja vastaavien kysynnässä, ja siellä alkanee it-projektipäällikköjä työmarkkinoille tuottava yt aivan tuota pikaa.

Posti toi Juha Vainon Legendan laulut -boksin.

Olen asunut 18 vuotta Kotkassa, eli en ole sinänsä voinut välttyä paikkakunnan suuren pojan tuotannolta aikaisemminkaan. Olen aina pitänyt Vainiosta aika pienestä tähän päivään. Osa lauluista on tietysti aikansa tuotteita ja minua 20 vuotta nuorempi ei todennäköisesti tajua esimerkiksi Rajaseudun Rambon kuullessaan, mistä ihmeestä tässä oikein lauletaan kun videosensuurilaki kumottiinkin jo ajat sitten vähin äänin. Osa on taas sangen ajatonta. Joko perusrenkutusta, jossa hymyilyttää lähinnä sanoitus, tai sitten yllättävänkin kantaaottavaa tuotosta, jossa kyykkyyn pääsee milloin kukakin Helsingin herroista uskovaisten ja ruotsalaisten kautta Raimo Ilaskiveen.

Valtaosassa kuitenkin jotenkin revitään huumoria suomalaisesta elämäntavasta ja kulttuurista. Ei sitä erityisemmin arvostellen tai ylistäen, mutta oivaltaen. Vainion tuotannossa on tavallaan jotakin samaa kuin asterixeissa, jossa ammennetaan huumoria ranskalaisuudesta, mutta siten, että myös ranskalaisella lukijalla on hauskaa sitä lukiessaan. Vainion irvailu kesäjuhlille, oopperajuhlille, viinanjuonnille, yltiörehellisyydelle, veroille, säälle, maalaisille, kaupunkilaisille ja milloin millekin on oikeaan osuvaa mutta hyväntuulista, ja boksin mukana tulevan kirjankaan perusteella ei vaikuttaisi siltä, että edes takakireimmät kiukkupussit ovat näistä pahemmin ottaneet nokkiinsa.

Yleensä kun kritisioidaan Suomea ja suomalaisuutta tai edes kerrotaan siitä, se tehdään sellaisella tavalla, että yleisölle jää helposti käsitys, että kaikki asiat ovat kaikkialla muualla paremmin ja että Suomessa on jotain vikaa kun asiat tehdään eri tavalla kuin jossain Paljon Sivistyneemmässä paikassa. Vainio välttää täysin tämän itseruoskintaan ryhtymisen ja tekee suomalaisuudelle naureskelun ylpeästi ilman nöyristelyn häivääkään.

Legendan laulut -boksissa on yllättävän paljon minulle uutta, joka olisi oikeastaan ansainnut olla jollain aikaisemmallakin cd-julkaisulla. Jos pitää Vainiosta, ehdottomasti ostamisen arvoinen. Kaikki tutut plus paljon hyviä tuntemattomia ja pakollinen osuus paskaa, mutta sitä löytyy joka artistin tuotannosta.

Siinä, missä Juha Vainiota kuuntelee mies mielellään vaikkapa kaljaa juodessaan, kannattaa kuitenkin pitää pumppuhaulikko kaapissa ladattuna siltä varalta, että joku yrittää joskus tyrkyttää jotakin “Vesa-Matti Loiri jollottaa Juha Vainiota” -levyjä lahjaksi. Kun Loiri “tulkitsee” ääni väristen jotain renkutusta, tulee lähinnä paha mieli.

Vaikkei kunnallisvaaleista pitäisi valtakunnallisia johtopäätöksiä tehdä, niitä ovat kaikki tehneet, joten teen sitten minäkin tämän yhden artikkelin verran.

Demarit kutsuivat rökäletappiotaan torjuntavoitoksi kun taas Kepu kehtasi rehellisesti tunnustaa saaneensa köniinsä, mikä panee miettimään, onko SDP siirtymässä uuden puheenjohtajansa johdolla jonkunnäköiseen kepulismin aikakauteen, jossa valehtelu ja huijaus ovat päivän teemoja.

Valtakunnallisesti näiden vaalien torjuntavoittaja ei ollut SDP vaan Kokoomus, joka tosin kutsuu itseään voittajaksi.

Vaalien voittajia ovat selkeästi uudet yrittäjät eli Vihreät ja Perussuomalaiset. Nämä puolueet etenivät joka paikassa haalien kannatusta nimenomaan suurilta puolueilta. Se, että Kokoomus onnistui hieman kannatustaan tässä tilanteessa lisäämään, on puolueen kannalta huojentava uutinen, mutta mihinkään suureen henkselien paukutteluun murskavoiton takia ei ole aihetta. Murskavoitto valui mainituille kahdelle puolueelle.

Kepulla on ongelma, ja se on kaupungistuminen. Kun aikaisemmin kepulaisuus tuntui periytyvän äidinmaidossa ainakin yhden sukupolven verran, nyt näyttäisi siltä, että kaupunkeihin muuttaneiden kepulaisten lapset äänestävät jokseenkin samalla tavoin kuin paljasjalkaiset naapurinsa. Kepu otti kunnolla takapakkia kaikissa suurissa kaupungeissa. Tällä on vaikutusta valtakunnanpoliittisesti, sillä väen vähentyessä maaseudulla kussakin vaalipiirissä kaupungin painoarvo kasvaa, ja kun myös perinteisillä Kepun vankoilla alueilla tuli turpiin eikä vain etelän suurissa kaupungeissa, puolue on täydellisessä nollapisteessä kymmenen vuotta sitten aloittamansa “kepu valloittaa kaupungit” -projektin suhteen tai oikeastaan ottanut takapakkia, koska puolue ei ole enää edes maaseudun kasvukeskuksissa suvereeni ykkönen ja voittaja kerrasta toiseen vaan kannatus laskee niissäkin.

Jotain uutta pitäisi keksiä, ja se joku uusi lienee koko johdon vaihtaminen. Vanhasen veto ei riitä, mutta asian tekee kiusalliseksi se, että hän on pääministeri. Pääministerin vaihtaminen juuri ennen eduskuntavaaleja puoluejohtajan paikalta pois sekoittaa pakkaa ehkä hieman liikaa. Pohjanmaalaiselta kirvesmurhaajalta ulosannillisesti ja ruumiinkieleltään vaikuttava Jarmo Korhonen saanee mennä, mutta riittääkö se?

SDP:llä on myöskin ongelma, jota selittely torjuntavoitosta ei riitä hälventämään. Tämä ongelma on ukkoutuminen. Suuret ikäluokat kaappasivat SDP:ssä vallan jo 35 vuotta sitten ja ovat roikkuneet vallankahvassa kiinni viime vuoteen saakka. Tuloksena oli urakierrossa epäjatkuvuuskohta ja henkisesti liian iso kuilu 80-luvun lopulla syntyneisiin. Olen kirjoittanut SDP:n ideologisesta ongelmasta täällä ja täällä enkä viitsi kirjoittaa asiaa uudelleen vaan totean ongelman olevan edelleenkin olemassa. SDP-nuoret eivät tarvitse hirveän montaa taksia liikkuakseen paikasta toiseen ja kunniapuheenjohtajakseen he voivat valita Erkki Tuomiojan. SDP:n korporaatiovalta-ajattelu ei enää vetoa nuorempiin, koska maailma on muuttunut.

Suuret puolueet nukkuivat ruususen untaan viimeiset 15 vuotta ja kuvittelivat, että ne selviävät tekemättä mitään. Minun mielestäni kolmesta suuresta yönsä voi nukkua rauhassa vain Kokoomus, jolla nuorennusleikkaus on tehty ja joka on edelleen valovoimainen puolue nuorisogallupeissa. Kepu ja SDP joutuvat joko toteamaan kannatuksen laskun jatkuvan tai keksimään jotakin uutta.

Vihreiden ja Perussuomalaisten taas ei tarvinne tehdä paljon mitään. Sanoma on mennyt perille ja kannattajakunta on mukavan nuorta. Ennustan Vihreiden nousevan kolmen suuren puolueen joukkoon kymmenen vuoden kuluttua eli tästä hetkestä kolmansissa eduskuntavaaleissa. Perussuomalaiset ovat enemmän arpalippu, mutta jos ulkomaalaispolitiikka jatkaa tuuliajolla ja turvapaikanhakijoita ei kyetä lähettämään takaisin, tuleva lama ja sen seurauksena lisääntynyt työttömyys ja turhautuminen tehnevät puolueesta vaalivoittajan kahden vuoden kuluttuakin.

Tässä on oivallinen esimerkki täysin käsittämättömästä nysväämisestä ja firmojen simputtamisesta.

Lentomailien pitäminen verotettavana tulona tuntuu puhtaasti kateuteen perustuvalta kiusanteolta. Kuvitellaan, että työmatkat ovat palkintoja itsessään, joten niistä kertyvät lentomailit ovat ylimääräinen palkinto palkinnon päälle, ja sehän nyt ei käy. Oikeasti työmatkustaminen on tappavan tylsää hommaa ja sitä ei tee kukaan saadakseen ilmaisia lentomaileja. Herätys ennen viittä, kotona joskus puolen yön jälkeen on aivan normaali päivän keikka Eurooppaan. Yhtä juhlaa.

Jos asia nähtäisiinkin periaatteellisena, eli ideologisista syistä halutaan puristaa keskiluokasta irti viimeinenkin ropo, verotuksellisesti lentomailit ovat ongelma, koska niille on vaikea löytää hintaa. Yksi lentomaili on aivan eri arvoinen eri lentoyhtiöillä, koska jossain firmassa tarvitaan 20000 pistettä bonuslentoon ja toisessa 42000. Edes lentolipulle ei ole löydettävissä vertailuhintaa. Jos matkustaja ottaa turistiluokan lipun Pariisiin, oletettaisiinko hinnaksi lentoyhtiön ilmoittama turistiluokan hinta, jota ei ikinä kukaan maksa, vai matkatoimiston ilmoittama sopimus- tai tarjoushinta, joilla liput oikeasti ostetaan?
Pisteiden käyttäminen upgradeihin on vielä hankalammin hinnoiteltava homma.

Erityisen syvältä ja poikittain on kuitenkin ajatus siitä, että työnantaja on vastuussa siitä, ettei maileja käytetä väärin, eikä työntekijä itse. Tämä ajatus on mieltä vailla siksi, että työnantajan keinot valvoa mailien keräämistä ja käyttämistä ovat olemattomat. Sallikaa minun selittää.

Valtiolla ja jossain paaviakin katolisemmissa firmoissa on firman bonuskortteja, joita teoriassa kuuluu käyttää ja firman käyttämä sopimusmatkatoimisto pistää nuo numerot varauksiin. Mutta asia ei ole tällä selvä, koska lipun ostaja ei päätä, mitä bonusohjelmaa lopulta käytetään vaan matkustajalla on oikeus päättää tämä. Vaikka varauksessa olisi mikä numero, check inissä voi aina tyrkätä sinne toisen kortin ja kenelläkään ei ole mitään keinoa estää tätä.

Kun firma ei saa tästä mitään automaattista palautetta, koska systeemi ei toimi niin, ainoa tapa, jolla työnantaja voi valvoa asiaa on se, että pidetään yhdessä excel-tablitsassa kaikki ostetut lentoliput ja sitten kun saadaan kuukausittain tai vuosittain mailiraportteja lentoyhtiöiltä, tarkistetaan, että jokaisesta lennosta on maileja firman tilille tullut. Kun toisaalta tiedämme, että bonusohjelmat ovat aikamoisia purkka ja liima -virityksiä, mailien häipyminen taivaan tuuliin ei ole mikään erityisen harvinainen tapahtuma. Minullekin on näin käynyt useita kertoja. Asian saa kyllä kuntoon reklamoimalla, mutta käytännössä siis paljon matkustamista harrastavalla firmalla on nälkävuoden mittainen lista lennoista ja mailiraportti kattaa ilman väärinkäytöksiäkin vain 90-95% lennoista.

Tämän jälkeen firman töpinäosaston tulee tarttua toimeen ja vaatia matkustajaa selvittämään lentoyhtiön kanssa, missä joskus puoli vuotta sitten lennetyn lennon mailit oikein kummittelevat. Paljon matkustavalla työntekijällä ei ole asiasta mitään käsitystä, koska kyseessä oli yksi lento muiden joukossa kauan sitten eikä se liene jäänyt mitenkään erityisemmin mieleen.

Mailien rahallinen arvo lienee useimpien matkustajien tapauksessa kymppejä vuodessa jos sitäkään. Näiden kymppien verollepanoa varten firmojen pitää palkata byrokraatteja tekemään idioottimaista kirjanpitoa jos nyt oikeudessa testattava käytäntö saa lainvoiman ja vastuu asiassa on firman eikä matkustajan.

Kirjoitin just vartti sitten asioista, ja katsoin uutispalvelut, ja silmiin osui tämä minuakin rumempi ankanpoikanen.

Mitähän tuotakin juttua kirjoittanut apinain kuningas on miettinyt? Viimeisen kahden viikon aikana dollari on vahvistunut sivistysvaltioiden valuuttoja vastaan 20%, ja viinillä ja hiilellä elävien periferioiden kuten vaikkapa Australian pesosia vastaan noin 42%. Ja vaikka valtaosa maailman naisista edelleenkin hamuaa kultaa ja timantteja, perinteinen finanssiaaltojen vastakarvavaluutta randi on vakiokysynnästä huolimatta sukeltanut saman verran.

Mikä kertoo meille siitä, mistä raha virtaa ja mihin.

Tämä kriisi ei ole opettanut meille, että maailman katseet ovat siirtyneet pois USA:n taloudesta. Tämä kriisi on oikeasti opettanut meille, että kun kaikkialla muualla poliitikkojen perustamat komiteat miettivät asioita, USA:ssa bisnes on tehnyt alaskirjaukset, ja valuuttakurssista päätellen maailman sijoittajat turvaa hakiessaan maagisesti sivuuttivat jälleen itäiset maat, Etelä-Amerikan, Venäjän ja Afrikan, ja vyöryttävät rahoja sinne, missä ne kohta tuottavat oletuksensa mukaan hyvin.

Eli USA:han.

Meille kerrotaan numeroiden kielellä siitä, että kun nousukaudella kuviteltiin kaikkien maailman mikkihiirivaltioiden syrjäyttävän USA:n maailman talousveturin paikalta ja valtikkaa oltiin lykkäämässä milloin mihinkin, lama-aikaan ihmiset käytännössä osoittavat sijoituspäätöksillään, mihin he uskovat ja mihin eivät. Punavihervasemmistolaiseen doktriiniin sopisi perin mainiosti, että joku itäinen komentotalous ottaisi maailman taloustahtipuikon.

Mutta hengitystä on heidän syytä pidättää seuraavaan lamaan saakka. Ainakaan sitä ennen ei tapahdu maailmanjärjestyksessä yhtään mitään.

Olen leipääntynyt jo ajat sitten siihen, että tiedotusvälineet Euroopassa eivät ymmärrä erottaa humpuukia oleellisesta.

Se, että siirtomaassa valitaan kohta joku pressa, on kiinnostava asia samalla tavalla kuin se, että eteläisen Afrikan mailla käydään vaaleja. Tai se, että Kiinassa rakennettiin kaupunki keskelle ei-mitään viidelle miljoonalle. Eli se kiinnostaa saman verran kuin se, että Espoossa mietitään kaupungintalohankkeita, tai että Lontoossa mietitään Crossrailin rahoitusta.

Euroopan lehdistö on ollut täynnä USA:n presidentinvaalijuttua, koska siellä oli ensin vastakkain nainen ja neekeri, jotka ovat molemmat määritelmän mukaisesti hyviä, ja nyt vastassa neekeri ja inhottava, lihaa syövä, valkoinen heteromies. Ennusteet kertovat, että Obama voittaa, ja hyvä niin, koska se puhdistaa virkamieskunnan, mutta entä sitten?

Aivan yhdentekevää, kumpi ehdokas USA:ssa voittaa, USA on silti USA. Saarnaten vapaakauppaa kaikessa sellaisessa asiassa, jota ne itse vievät, ja haraten vastaan kaikessa siinä, mitä jollakulla mulla olisi sinne vietävää. Sotia käydään aina jos se on aseteollisuuden tai aluepolitiikan vinkkelistäi tarpeellista.

Maailman lehtineekerit, jotka tuntuvat olevan vasemmalle vinossa maasta riippumatta, tuntuvat nyt odottavan, että kun Obama voittaa, kaikki huono muuttuu hyväksi. Ei mikään muutu, koska USA ei ole valtiojohtoinen yhteiskunta vaan ihmiset tekevät mitä lystäävät ja kannattavat mitä kannattavat huolimatta siitä, kuka on Pomo. Raha on edelleen niissä käsissä, joissa se nytkin on, ja vaikutusvalta myös, ja Pomo puolueesta riippumatta tekee sitä, mistä saa fyrkkaa.

Minulla ei tästä asiasta näin muutaman olutkannullisen jälkeen ole enempiä sanottavana, mutta muistetaanpa tämä kunhan valta vaihtuu. Näemmekö median edustajia, jotka tunnustaisivat olevansa väärässä ja Obama ei lopettanutkaan sotia ja poistanut maailman talousmurheita? En oikeastaan pidättäisi hengitystäni, koska lehtineekerit ovat jo ajat sitten vaipuneet nirvanaan, jossa kaikki heidän ajattelemansa on oikein ja jos ei siltä näytä, ympäröivää maailmaa pitää selittää jotenkin siten, että se sopii doktriiniin.

Ja toivon, että kun seuraavan kerran periferioissa käydään vaaleja, ne eivät varasta ykköspaikkaa sivistyneen maailman uutisissa kahden vuoden ajan.

Mietin tuossa ympäristöasioita ja niihin liittyviä innovaatioita.

Puusta katsoen näyttäisi siltä, että jossain vaiheessa kun lama loppuu, nämä ovat yksi keskeinen elementti siinä bisneksessä, joka nostaa USA:n talouden takaisin kasvu-uralle. Huolimatta siitä, että amerikkalaisten pitäisi virallisen propagandan mukaan olla ympäristövihamielisiä riistäjäpaskiaisia ja eurooppalaisten pitäisi olla ympäristötietoisia maailman pelastajia. Mikä tämän oikein selittää?

Osaltaan tietysti se, että USA:ssa on taloudelliset kannusteet innovaatioihin ja sinne tulee edelleenkin huippunimiä ympäri maailmaa. Rahoitusta on tarjolla ja hyvien juttujen keksijöistä tulee miljardöörejä. Töitä tehdään paljon ja änkyröivät ammattiliitot eivät pysäytä kaikkea aina kerran kuussa siksi kun joku bussikuski Detroitissa sai potkut. Tämä on tunnettu syy, mutta ei nähdäkseni koko totuus.

Eurooppaa ja USA:a erottaa keskeisesti valtion rooli kahdella tavalla.

Euroopassa erinäköisestä tukiaisbisneksestä on tullut maan tapa. Valtiot tukevat yrityksiään, EU tukee hankkeita, hyvin verkostoituneet firmat saavat lisärahaa valtiota lähellä olevista tahoista. Tämän tavan huono puoli on se, että laajassa skaalassa ei tehdä mitään, elleivät valtiot ole mukana rahoittamassa. Jos valtiot eivät tue ja avusta, firmat eivät tee juuri mitään uutta. Ainakaan isot firmat. Pienet ovat innovatiivisempia, mutta suurilla olisi etunaan iso kassa ja valmiit markkinat.

Toinen keskeinen ero on se, että Euroopassa ympäristöasioita yritetään edistää kielloilla, veronkorotuksilla ja valtiollisella valistuksella. USA:ssa firmat ovat omineet ympäristöasiat itselleen ja markkinoinnin voimaa ei pidä aliarvioida. Euroopassa erinäköiset satuhassit ja muut vihersönkelöt ovat telkkarissa kertomassa, että nyt teidän pitää luopua tuosta ja tuosta ja tuosta ja kaikki verot nousevat “ilmastonmuutoksen torjumiseksi”. Tästä ei seuraa rivikansalaisen vinkkelistä mitään muuta kuin elämää kovempi vitutus. Asioista luovutaan jos pakotetaan, mutta kansan syvät rivit eivät ota omakseen taustalla olevaa ongelmaa, jota yritetään korjata. Ja kun lähestymistapa joka asiaan on perustaa komitea, asiat pyörivät jossain byrokratioissa ilman, että ne koskettavat ihmisiä mitenkään.

USA:ssa firmat ovat ruvenneet edistämään bisneksiään ympäristöasioilla ja valtio on pysynyt käsivarren mitan päässä. Esimerkinomaisesti muutos, joka USA:n automarkkinoilla on tapahtunut parissa kolmessa vuodessa on hämmästyttävä kun taas Suomessa ei ole tapahtunut oleellisesti mitään vaikka veroja on kuinka yritetty korottaa. Yritysten markkinointiosastot tuntuvat olevan huomattavasti punaviherpoliitikkoja ovelampia siinä, miten asiat saadaan myytyä ihmisille siten, että ihmiset valitsevat oikein hyvällä mielellä.

Kun nämä asiat yhdistää siihen, että Euroopassa valtioiden mahdollisuus tehdä rahallisesti mitään on lähivuosina pankkikriisin takia rajallinen, näyttää siltä, että Euroopassa ei kyetä muuhun kuin perustamaan työryhmiä. Firmat eivät tee mitään kun ne eivät saa rahaa valtioilta, ihmisten asenteet muuttuvat verkkaisesti ja kieltopolitiikka herättää vastustusta. Lopputuloksena USA menee innovaatioissa jälleen kerran karkuun ja eurooppalaiset päätyvät vain lisensoimaan ja ostamaan tarvitsemansa jutut amerikkalaisilta.

Kyllähän Eurooppaan jokunen valopilkkukin mahtuu, mutta niitä on huomattavan vähän ottaen huomioon, kuinka paljon ympäristöasioita on pidetty esillä. Ja jälleen kerran Euroopan vasemmistolaisessa mediassa vallalla oleva hybris “me olemme hirveän paljon parempia kuin amerikkalaiset” päätyy lopputulokseen, jossa amerikkalaiset saavat suuren tynnyrin rahaa ja eurooppalaiset kolmipyörän, josta on ilmastonmuutoksen torjumiseksi poistettu polkimet.

Hesari kertoo meille, että rikkaiden ja keskiluokan väliset tuloerot ovat kasvaneet.

Tuloksessa ei ole sikäli mitään yllättävää, että se on määrätietoisen ja suunnitellun politiikan tulos. Suomen verojärjestelmän ajatus on puristaa kaikki irti lähtevä nimenomaan keskiluokasta, köyhistä ja rikkaista ei ole niin väliksi. Temppu tehdään nimeämällä yli kaksi tonnia kuussa tienaavat “hyvätuloisiksi”, ja hyvätuloisiahan kuuluu toki verottaa raskaalla kädellä. Oikeudenmukaistahan se on.

Mutta tästähän on puhuttu ennenkin. Totuuden näkemistä edellä kuvatusta rakenteesta hämmennetään lisäksi ns. desiilitarkastelulla eli sillä, että jaetaan suomalaiset kymmeneen yhtä suureen ryhmään tulojensa perusteella ja sitten katsotaan, mikä on näissä kymmenyksissä tulojen keskiarvo ja piirretään rahvaan äimisteltäväksi asiaa havainnollistava pylväsdiagrammi.

Tästä huomataan se, että jokseenkin tasaiselta kasvu-uralta erottuu köyhin ja rikkain kymmenys erikseen. Pienituloisin kymmenys on köyhempää kuin mitä sen tuolla keskivaiheellaan sangen lineaarisen kuvan perusteella pitäisi olla, ja parhaiten tienaava puolestaan on aivan omalla skaalallaankin tienaten kaksi, kolme tai viisi kertaa sen verran kuin edellinen kymmenys. Näin on näppärästi osoitettu, että köyhille pitää antaa lisää tukea ja rikkaita pitää verottaa lisää.

Näissä kuvaajissa on kuitenkin aina optinen harha. Jos niistä pudotettaisiin alapäässä pois ns. kotirouvamomentti eli ihmiset, joilla ei ole mitään tuloja eikä tukia, koska he ovat omasta tahdostaan työelämän ulkopuolella, alin kymmenys kohoaisi juuri siihen kohtaan kuvaajaa kuin mihin se kuvaa katsomalla kuuluisikin. Jos taas parhaiten tienaava desiili jaettaisiin sataan osaan ja poistettaisiin näistä yksi tai kaksi parhaiten tienaavaa sadasosaa, joiden päätähuimaavat tulot ovat puhtaasti pääomatuloja lähinnä peritystä rahasta, kymmenes desiili laskeutuisi keskiarvoltaan myöskin siihen, mihin se lineaarisella käppyrällä kuuluisi.

Näin tekemällä huomaisimme, että tulonjako Suomessa on äärimmäisen tasaista, ja näin ollen emme tarvitse jyrkempää progressioa tuloverolle vaan verojen alentamisen kaikissa ansiotuloja saavien luokissa. Koska tämä ei ole kuitenkaan se havainto, jonka ihmiset haluavat tehdä, ottamalla pääomatulomiljonäärit mukaan ylimpään kymmenykseen saadaan perusteltua se, ettei nyt ainakaan hyvätuloisten tuloveroja pidä laskea, vaikka nuo mukaan otetut eivät usein maksa tuloveroa ollenkaan.

Tämän tarinan ainoa tarkoitus on muistuttaa, että tilastoilla ja taulukoilla ja kuvaajilla voi näyttää aivan mitä hyvänsä kunhan yksinkertaistetaan ja niputetaan sopivasti. Ja että asiasta kiinnostuneen on syytä perehtyä taustoihin eikä vain katsoa jotain simppeliä kaaviota.

Vihreät ovat ehdottaneet, että maahanmuuttajien syrjinnän välttämiseksi työnhaun pitäisi olla anonyymiä, jotta paperien perusteella ei nähtäisi, kenen etunimi on Abdullah ja kenen ei. Tässä on tavallaan ihan tolkku. Jos vasta haastattelussa selviää hakijan sukupuoli ja etninen tausta, voi olla, että syrjintä vähenee.

Huono puoli on puolestaan se, että se tekee työnhakuprosessista raskassoutuisemman, koska pitää haastatella väkeä mahdottomia määriä. Nythän työnhaku toimii usein niin, että paperilla kelvollisilta näyttävistä hakijoista etsitään tietoja googlella ja kenties soitetaan tutulle, joka tuntee jonkun tai joka on ollut töissä samassa paikassa.

Nyt jos nimen saa käyttöönsä vasta haastattelun jälkeen, tuloksena on se, että haastatella pitää paljon enemmän. Tällä ei liene merkitystä sellaisissa hommissa, joihin voi palkata oikeastaan kenet hyvänsä järjissään olevan, terveen ja ongelmattoman. Mutta kun haetaan herrahississä ylemmän tason hommia, herrahississä vielä ylempänä olevien aika alkaa olla hiukan liian kallista kaikennäköisten luuserien haastatteluun kun luusereita ei saatu raakattua pinosta pois etukäteen.

Lisäksi meillä on sangen helppo tapa tällaisen säädöksen ympäri. Ja se on se, ettei työpaikkoja yksinkertaisesti julisteta hakuun vaan rekryfirmat täyttävät paikat omasta reservistään. Eli siis työnhakijat ilmoittautuvat rekryfirmoihin papereineen “haluaisin töitä”, mutta koska kyse ei ole työhakemukseen vastaamisesta tai hakemuksen käsittelystä, rekryfirma voi kysyä vaikka mitä tietoja hakijoista ilman mitään pelkoa syrjinnästä, koska ei ole mitään paikkaa, jota ollaan täyttämässä.

Jos nyt sitten firma haluaa väkisin palkata jengiä “aivan kuka tahansa kunhan se nyt ei neekeri ole” -älykriteereillä, rekryfirma vain ammentaa listoillaan olevista työnhakijoista sopivat ehdokkaat ja paikka ei ole koskaan haussa julkisesti ja kukaan ei varsinaisesti hae juuri tuota paikkaa.

En tosin tiedä kuinka isosta ongelmasta lopulta on kysymys. Olettaisin, että luonnonvalinta poistaa lopulta ravintoketjusta ne firmat, jotka jättävät paikan mieluummin tyhjäksi kuin palkkaavat siihen kaikki kriteerit loistavasti täyttävän maahanmuuttajan. Tai jotka palkkaavat mieluummin lahjattomia suomalaisia kuin lahjakkaita tummaihoisia. Eli käytännössä en usko, että meillä on sellaista ongelmaa, jolle pahemmin voimme tehdä mitään. Kaikissa maissa ulkomainen hakija on aina hieman heikommilla kuin alkuasukas, vaikka ei olisi ihonväriongelmaakaan. Mutta erot pienenevät kun pääsee uuteen yhteiskuntaan sen verran sisälle, että puhuu kieltä riittävästi natiivin lailla, tuntee valtaväestön edustajia jne.

Jos ihmiset häpeävät nimeään niin, etteivät uskalla kirjoittaa sitä työhakemukseen syrjinnän pelossa, meillä on käytössä kirjeellä hoidettava nimenvaihtomenettely. Ei nimi ole mikään savitauluun hakattu pyhä totuus, jota on vain pakko sietää. Kun suomalaisten nykyisten lasten ja nuortenkin nimissä on jo vaikutteita kaikennäköisistä viihdetaiteilijoista ja pallonpotkijoista, valtaosa ulkomaisista nimistä ei itse asiassa erotu joukosta tuota pikaa enää ollenkaan.

Ainakin Astrid Thors.

Kuulemma puolueen muuttuminen ulkomaalaisvastaiseksi on pelottavaa. Tämä on hieman outo näkemys, sillä hän ei tunnu pelkäävän esimerkiksi Vihreiden muuttumista ulkomaalaismyönteiseksi puolueeksi. Mistä siis voimme päätellä, että Thorsin mukaan ulkomaalaisista ja ulkomaalaispolitiikasta on lupa olla joko yhtä mieltä tai vaieta ikuisesti, muu on pelottavaa. Varmasti Perussuomalaisten riveissä on jonkun verran hulluja kuten kaikkien muidenkin puolueiden riveissä, mutta eivät nämä ole häntä, joka koiraa heiluttaa.

Tällä hetkellä nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa vastustava jengi pakkautuu Perussuomalaisiin, koska se tuntuu olevan ainoa puolue, jossa heitä kuunnellaan. Muut puolueet toteavat Thorsin lailla nykyisen poliittisen linjan vastustamisen olevan ulkomaalaisvastaista. Eli siis vastustamalla jotakin politiikan koukeroa tuleekin näppärästi vastustaneeksi ihmisiä, ja sehän nyt on pahapaha ja ylen hyi. Jos nämä Suomen maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevat perustelisivat näkemyksiään tällä tavalla, heitä ei ottaisi vakavasti kukaan.

Ulkomaalaisvastaisuus taas tuntuu olevan tämän päivän neuvostovastaisuutta. Kukaan ei oikein tiedä mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa, koska sanakirjamääritelmä on hylätty ajat sitten, mutta kun toteaa jonkun olevan ulkomaalaisvastaista, se on osoitettu kategoriseksi pahaksi ja asiasta ei ole syytä enempää keskustella.

Mutta mietitäänpä vielä hetki Thorsin viisaita sanoja Hesarille: “Lääkkeeksi Suomen "ghettoutumiseen" ministeri ehdottaa määrätietoista politiikkaa maahanmuuttajien kotouttamisessa. Hän vaatii myös nykyisen 30 miljoonan euron kotouttamisrahan kasvattamista”.

Minä olen itse maahanmuuttaja. Olen muuttanut kahteen eri maahan: ensin Viroon ja sieltä Englantiin. Viroon muuttaessani työnantaja avusti hieman byrokratiassa ja maksoi kielenopettajan käymään toimistolla kerran viikossa. Kun muutin sinne vuodenvaihteessa, sain ensimmäisen palkkani tammikuun lopussa ja muutuin saman tien nettomaksajaksi. En tiedä missä olivat kaikki Viron ulkomaalaistenhyysääjät ja kotouttajat, mutta ei minua ainakaan ollut edes tarpeen “kotouttaa” yhteiskunnan toimesta mitenkään.

Kun muutin Englantiin, en ollut silloin edes töissä. Hommasin itse asunnon, hoidin byrokratiaa, maksoin kunnallisveroni asianmukaisesti jne. Taaskaan ei näkynyt missään Hänen Majesteettinsa kotouttamiskoneistoa kotouttamassa ja tukemassa. Kummassakin maassa vältin ajautumisen johonkin siirtolaisghettoon, koska en mennyt kysymään kunnan byrokraatilta, mihin minut “asutetaan” vaan vuokrasin asunnon haluamastani paikasta ja maksoin sen itse.


Miksi Thors hyssyttelee todellisen ongelman ympärillä? Tietenkin siksi, että jos hän sanoisi ilman “määrätietoista kotouttamispolitiikkaa” sen mitä hän ajattelee, hän saattaisi olla itsekin helposti ulkomaalaisvastainen ainakin Vihreiden mielestä. Thorsin ghettoutuminen, tarve määrätietoiselle kotouttamispolitiikalle ja lisärahalle kertovat meille siitä, että Suomeen tulee liikaa vääriä ulkomaalaisia. Väki ei hommaa ensin työlupaa ja tule töihin, jolloin työnantaja auttaa elämän alkuun eikä siihen tarvita yhteiskuntaa ollenkaan ja asuinpaikkakin valitaan itse. Suomeen tulevissa ulkomaalaisissa turvapaikanhakijat ja ankkurilasten perässä tulevat suvut eivät ole työvoimaa, joka tällä hetkellä kelpaa kenellekään. Jos kelpaisi, heillä olisi työlupa valmiiksi eikä tarvittaisi turvapaikkamenettelyä ja ankkurilapsia.

Joten mitä meidän pitäisi tehdä? Äyskäröidä lisää rahaa kotouttamiseen ja antaa turvapaikanhakijoille asuntoja paremmilta alueilta vai vähentää turvapaikanhakumenettelyn kautta maahan jäävien määrää? Työhön tulevat ulkomaalaiset ovat huomattavan kevyt asia valtion byrokratian ja budjetinkin kannalta, oleskeluluvan ilman suojeluntarvetta saavat turvapaikanhakijat sen sijaan tuntuvat olevan rahareikä nyt ja tulevaisuudessa.

Kohtuuden nimissä nykyisiä maassa oleskeluluvalla olevia ei voitane enää takaisin lähettää. Joten rahaa tarvitaan heidän elättämiseensä, mutta pakkoko elätettävien määrää on suoranaisesti lisätä paitsi siinä tapauksessa, että joku turvapaikanhakijoista on todella turvapaikan tarpeessa. Mutta koska näitä on prosentti turvapaikanhakijoista tai jotain, emme tarvitse heitä varten lisärahaa.

Ylipäätään vieroksun yleisesti viljeltyä retoriikkaa, jossa “maahanmuuttaja”-termiä käytetään yleisesti niputtaen kaikki ulkomaalaiset sen alle ja käsitellään sitten heitä kuin homogeenista massaa. Miksi emme puhu erikseen siirtolaisista ja turvapaikanhakijoista, koska jos tekisimme niin, voisimme miettiä, miten kaikin puolin hyödyllistä siirtolaisuutta voidaan suosia ja kaikin puolin haitallista turvapaikanhakumenettelyä puolestaan tehdä niin epämiellyttäväksi, että vain se poliittista vainoa pakeneva pieni joukko todella tulee rajalle?

Siksi, koska se olisi ulkomaalaisvastaista.

Talouskriisi Euroopassa on nyt saanut ensimmäisen inkarnaationsa, ja se on keskuspankkitoimilla mukamas hoidettu. Tällä kertaa ongelma lie padottu hetkeksi, mutta kun se ei lopu tähän. Länsi-Euroopalla on ristinään Itä-Eurooppa, jossa finanssit ovat jossain määrin vinossa.

Mitä me tiedämme Itä-Euroopan talouksista? Emme oikeastaan mitään. Ensimmäinen tervehtymisen askel alkaa siitä kun olin Baltiassa ja tutkivan journalismin keinoin sain selville, ettei ole mitään Baltiaa. Vaan kolme maata, jotka ovat erilaisempia kuin Suomi, Ruotsi ja Norja. Ja kun tätä laaennetaan Itä-Eurooppaan, en sorru kolossaaliseen rötökseen jos yleistän, että sitäkään ei ole olemassa.

Meillä on sen sijaan kasa valtioita, joilla on pieni pätkä yhteistä historiaa neuvostoimperiumin osana.

Kaikkia näitä maita yhdistää se, että yksityiset ovat velkaantuneet korviaan myöten. Joissain maissa, joista Unkari on tyyppiesimerkki, valtion finanssit ovat myöskin kuralla kun ne rupesivat rakentamaan sosialidemokratiaa ennen kuin moiseen pysähtyneisyyteen oli varaa, ja joutuivat tekemään sen velaksi. Useimmissa maissa sen sijaan julkinen talous on sinänsä sangen hyvällä mallilla, tästä tyyppiesimerkkinä vaikkapa Viro, jossa valtion velanotto on tehty niin hankalaksi, ettei sitä ole hyödynnetty oikeastaan ollenkaan.

Mutta kansantaloudet ovat sietämättömän velkaisia. Kaikilla näillä mailla on kiinteä tai de facto kiinteä valuuttakurssi euroa vastaan, ja tämä on johtanut korkoeroon kansallisen valuutan ja euron välillä. Jokseenkin kaikki yksityisten ja yritysten velka on itse asiassa euromääräistä, koska eurokorot ovat olleet ja ovat edelleen neljäsosa kansallisen valuutan korosta tai jotain.

Holtitonta velanottoa perusteltiin meille kymmenen vuotta sillä, että nämä taloudet ovat mukamas jälkeenjääneitä neuvostomiehityksen jäljiltä, ja jälleenrakennus ja elinkeinorakenteen modernisointi vaativat tuontitavaraa ja pääomaa. Tämä humpuuki nieltiin koukkuineen päivineen ja jotkut tuntuvat uskovan siihen edelleen. Käymällä missä hyvänsä näistä maista huomaa, että rahasta on kulunut tuotantorakenteen modernisoimiseen aivan pähkinöitä ja isoin osa rahasta on hukattu autoihin ja kiinteistökuplan pönkittämiseen. Kun Latvia on BKT-mittarilla EU:n kolmanneksi köyhin maa, asunnot Riikassa ovat kalleimpia Euroopan pääkaupungeista ja kaupassa käydään älyttömällä Hummerilla, ei tarvitse olla suuri Ajatuksien Väinäjoki nähdäkseen yhtälön täydellisen kestämättömyyden.

Joissain maissa kuten vaikkapa Tsekissä rahaa on käytetty myös tuotannon modernisoimiseen ja maan kehittämiseen palveluyhteiskunnaksi. Useimmissa maissa ei ole tehty mitään vaan talouden perusta on jokseenkin samassa kunnossa kuin vuonna 1991. Kulutusjuhlaan ei olisi rahaa tällä perusteella laisinkaan, mutta koska Länsi-Euroopan pankit ovat syytäneet rahaa noihin maihin 15 vuotta, velaksi eläminen on ollut jokaiselle selviö. Pelkästään ruotsalaiset pankit ovat syytäneet vuosia Baltian maihin sata miljoonaa euroa viikossa. Miettikääpä sitä.

Nyt pää on kovaa vauhtia jäämässä vetävän käteen. Unkarin keskuspankki sai jo pari päivää sitten hätärahoitusta EKP:ltä, koska niiltä olisivat loppuneet valuutat ensi viikolla kun kukaan ei enää halua ostaa forintteja millään hinnalla. Latvian latia vastaan on hyökätty parin vuoden aikana jo useamman kerran, mutta se on toistaiseksi kestänyt 20 prosentin korollaan.

En usko olevani kummoinenkaan auguuri kun ennustan, että ennen vuodenvaihdetta tuolla tapahtuu jotain. Joku maa joutuu valuuttapulassa devalvoimaan ja sen jälkeen koko Itä-Eurooppa tulee perässä. Aivan kuten kaikki reunamaat devalvoivat 90-luvun alussa sen jälkeen kun Suomessa siihen ajauduttiin. Nyt kun ongelma on Unkarin kautta näytetty, epäluulo muita maita ja niiden valuuttoja kohtaan kasvaa. Slovakia on hiukan eri asemassa, koska se on sopinut siirtyvänsä euroon vuodenvaihteessa, mutta nähtäväksi jää jos kaikki ympärillä devalvoivat 42%.

Siitä tulee iso rysäys sekä idässä että lännessä. Idässä tilanne muuttuu kestämättömäksi, koska kaikki ovat korviaan myöten veloissa euroiksi, mutta palkaksi tulee jotain kuponkeja, joita ei joko saa vaihdettua enää valuutoiksi ollenkaan tai kurssi on puolet entisestä tai alle. Näin kansantalouksista häipyy koko ostovoima velanmaksuun pysäyttäen kotimarkkinakysynnän kuin seinään. Työttömyys pompsahtaa. Viennillä on kissanpäivät, mutta koska Tsekkiä ja Slovakiaa lukuunottamatta nämä maat eivät vie paljon mitään, hyöty jää pääosin saamatta.

Lännessä taas seuraa pankkikriisin kakkosaalto. Ruotsissa Swedbank on käytännössä konkurssissa heti kun ne joutuvat alaskirjaamaan taseissaan olevat Baltiaan lainatut miljardit. SEB todennäköisesti joutuu hakemaan apua samasta syystä, mutta kestää pystyssä. Eteläisemmän Itä-Euroopan rahoitus taas on tullut Saksasta, Hollannista, Ranskasta ja Sveitsistä. Kun pankit siellä ovat muutenkin konkurssin partaalla, Itä-Euroopan saatavien muuttuminen arvottomaksi romauttaa nekin, jotka vielä yrittävät hiukan sinnitellä pinnalla.

Lännessä kriisi olisi kestetty jotenkin jos samalla ei olisi pankkikriisiä. Pankit olisivat voineet paikata taseitaan osakeanneilla, mutta nyt pankkiosakkeita ei ostaisi kukaan. En viitsi harrastaa tutkivaa journalismia sen vertaa, että selvittäisin Euroopan isojen pankkien saatavat Itä-Euroopasta, mutta kun tiedämme Swedbankilla niiden olevan kolmasosa taseesta ja SEB:llä 25%, voimme kenties arvata samanlaisia lukuja löytyvän suurempienkin maiden pankeista.

Joten edessä voi hyvinkin olla vielä uusi rysähdys, jota ei voi paikata enää pelkillä luottotakuilla, koska pankit tarvitsevat uutta pääomaa. Ennustan Eurooppaan syntyvän vielä useita roskapankkeja, joihin paketoidaan Itä-Euroopan bisnekset.

Suomessa ei sinänsä ole suurensuurta ongelmaa, koska entisistä suomalaispankeista bisnestä Itä-Euroopassa on vain Nordealla ja Sammolla, mutta nämä on myyty ruotsalaisille ja juuteille. Ja nämä ovat Baltiassa markkinoiden kolmos- tai nelospankkeja alle 10% markkinaosuudellaan eivätkä muodosta taseen ja tuloksen keskeistä elementtiä.

Joku pikkuisen pihalla oleva kopla on tullut siihen tulokseen ja jättänyt kirjelmän EU-parlamentin puhemiehistölle, että EU-parlamentaarikkoja ei saa majoittaa hotelleihin, jotka “käyttävät prostituoituja”.

Minä olen kiertänyt jonkun verran maailmaa. Olen ollut hotelleissa, jotka käyttävät prostituoituja, ja siellä on asiakkaalla kataloogi josta saa valita. Jos ei valitse, ei tapahdu mitään. Oveani ei tultu kolkuttelemaan markkinaehdotuksin vaan valinta oli vapaa. Yksikään ketjuhotelli tai muu arvostettu establishmentti ei sen sijaan toimi näin. Näissä hotelleissa olen nähnyt viimeksi pari viikkoa sitten sisään tullessani kun edessäni oleva herrasmies pyytää respasta huoneensa avaimen kainalossaan sangen vähäpukeinen nainen. Onko se hotellin syy? Ne murjut, jotka myyvät huonetoimituksena naisia, eivät liene niitä, joissa europarlamentaarikot lusivat.

Meillä on se sijaan oikea ongelma. Se, että europarlamentti muuttaa aina viikoksi Ranskaan Strasbourgiin. Älytön rekkaralli sekä ihmisten repiminen kodeistaan viikoksi lusimaan toisessa kaupungissa ei ole hyväksi kenellekään. Ongelma ei ole se, että hotelleissa on joku maksullinen pornokanava vaan se, että ihmistet revitään kodeistaan hotelleihin kun terve järki ei anna periksi ratkaista asiaa jotenkin.

Jos Euroopan parlamentin jäseninä on sellaisia, joiden elämää ja kulutusvalintoja holhoamaan tarvitaan joku ruotsalainen naiskomitea, minusta meidän kannattaa äänestää paremmin ensi kerralla. Ei aikaihmisiä kuulu holhota, mutta heiltä voisi kysyä, haluavatko he muuttaa vähän väliä johonkin hotelliin vai eivät.

Kun ei ole edes etäisestä mahdollista, että ranskalaiset ikinä joustaisivat yhtään mistään, sijoitettakoon parlamentti Strasbourgiin pysyvästi. Bryssel on aivan tarpeeksi täynnä EU-byrokraatteja muutenkin, joten parlamentin siirtäminen sieltä pois ei tunnu oikeastaan missään. Kun Strasbourgiin nyt kerran on infrastruktuuri rakennettu ranskalaisten monumenttina pysähtyneisyydelle, käytettäköön sitä sitten.

Mutta jostain syystä komiteat eivät ikinä ehdota tällaista vaan lähinnä älyttömän tilanteen museointia tarttumalla pontevasti siihen, että hotelliin saa tuoda naisvieraita tai että siellä näytetään pornoa jos erityisesti siitä haluaa maksaa.

Suomalaisilla on loistava Jääkärien marssi, irlantilaisilla taas Sotamiehen laulunsa, ja ranskanpullalla Marseljeesi.

Olin tuossa taannoin jossain shöyssä, joka oli järjestetty Battle of Britain -veteraanien kunniaksi. Siellä lopuksi mieskvartetti vetäisi Jerusalemin, ja jouduin tulemaan siihen tulokseen, että tälläkin saarella on huomionarvoisa patrioottinen tuotoksensa. Linkki youtubeen, jonka versio on hieman laimea, mutta olkoon nyt, kyllä siitä idean saa. Minulla iho oli kvartetin jälkeen kananlihalla pitkään.

Tällaisia lienee joka maassa ja kuuntelen näitä mielelläni, koska olen mahtipontisen musiikin ystävä. Ei niihin sen kummempaa tunteen paloa tai tunnesidettä liity paitsi ehkä hieman Jääkärien marssiin, mutta hyvää musiikkia voi siitä huolimatta kuunntella.

Hesari tietää referoida meille jotain brittitutkimusta näin:

Nottinghamin yliopiston tutkimuksessa tuhannelta koehenkilöltä kysyttiin, mihin piirteisiin he kiinnittävät huomiota vastakkaisessa sukupuolessa. Osa kysymyksistä koski epäitsekästä käytöstä, kuten käykö hypoteettinen kumppani luovuttamassa verta tai osallistuuko hän vapaaehtoistoimintaan.

Tulokset osoittivat, että naisille miehen epäitsekäs käytös oli tärkein tekijä kumppania valittaessa.

Niinpä niin.

Kyllähän tuossa totta toinen puoli on. Onhan noita jokusen kerran nähty kun jonkun naisen kiinnostus minua kohtaan alkaa huveta kuin pyy maailmanlopun edellä kun jotenkin tulee ilmi se, miten mielestäni maailma toimii ja miten sen kuuluisi toimia. En minä mielestäni itsekäs ole tuttujen seurassa laisinkaan, mutta tunnustan suosiolla, ettei yöunieni laatuun vaikuta millään tavoin se, näkevätkö Afrikan neekerit nälkää paljon vai tosi paljon. Aivan yksi lysti.

Samaten en ole koskaan erityisemmin hurahtanut ekopuuhasteluun. Teen joitakin juttuja kulutusvalinnoissani, osalle viittaan kintaalla, ja kummastakaan valinnasta en pidä suurempaa metakkaa. Ja epäitsekkäässä toiminnassa olettaisin itse lopputulosta tärkeämpää olevan sen, että tekee jotain tv-kameroiden edessä ja peltirumpua paukuttaen. Tärkeämpää on tässäkin asiassa näyttää tekevänsä jotakin kuin tehdä jotakin, mutta sehän ei meille tietysti ole uutinen.

Jos asia olisi näin helppoa, sitä voisi varmaankin liittyä johonkin puunhalauskerhoon tai perustaa oman ja vaikuttaa suorastaan täydellisen epäitsekkäältä ja pyyteettömältä, ja lisäksi voi olla kiltti pörröisille eläimille. Harva niistä karhua lukuunottamatta lautasella pahemmin maistuukaan. Tästä saisi varmaan hirveästi epäitsekkyyspisteitä kun kohkaisi päivän kuussa jossakin.

Mutta tutkimuksen tekijä on valitettavasti ansiokkaasta pohjatyöstä huolimatta ajautunut suohon. Nimittäin heidän olisi pitänyt myös tutkia, millaisen kumppanin nämä naiset sitten oikein valitsevat ja yrittää selvittää sitä, mitkä perusteet käytännön valinnassa oikeastaan painoivatkaan. Meille tässä ei olisi suurta yllätystä tullut, mutta tutkimuksen tekijä olisi voinut sivistää itseään huomaamalla, että tällaisessa asiassa gallup-vastausten ja käytännön suhde on aivan yhtä etäinen kuin lehdenlukugallupinkin. Kaikki väittävät lukevansa taide- ja kulttuurilehtiä, joiden levikki on noin tuhat, ja kukaan ei tunnusta lukevansa satojen tuhansien levikillä porskuttavaa Seiskaa.

Tällaisen puolitiehen jätetyn tutkimuksen julkaiseminen Totuutena on ongelma siksi, että tämän luettuaan taas jokunen hieman hukassa oleva yksinäinen mies kuvittelee, että kun muuttuu hieman pehmommaksi, se mukamas auttaa jotain. Eipä auta vaan tekee lähinnä haittaa, mutta sen sanominen ei kuulu edelleenkään Viralliseen Propagandaan, jossa edelleen syötetään miehille soopaa siitä, että he muuttuvat paremmiksi ihmisiksi jos vain lakkaavat olemasta miehiä ja muuttuvat tytöiksi.

on Boggle. Tuohon aina juuttuu tunniksi kerrallaan.

Team Klunssi voittoon!

En ole kunnallisvaaleissa tai miksi hemmetin kuntavaaleiksi niitä pitäisikään kutsua, äänioikeutettu eli sinänsä asia ei minua kiinnosta millään tavoin.

Mutta koko kunnallisvaaleissa ja kunnallispolitiikassa on Suomessa asioita vinksallaan. Puolet kunnallisvaalikeskustelusta käytetään itse asiassa keskustelemiseen sellaisista asioista, joihin kunnanvaltuustoilla ei ole mitään sanansijaa. Toinen puoli käytetään keskustelemaan sellaisista asioista, jotka on ylhäältä määrätty kuntien tehtäväksi ja lähinnä kunnassa voidaan päättää siitä, lakaistaanko käytävät mopilla vai luudalla.

Tämä koko rakenne pitäisi purkaa kuten myös älytön valtionosuusjärjestelmä, jossa ei ennustettavuus ole ollut kaksinen. Kun kuntatalouksia täytyy pitää jatkuvasti näennäisessä kriisissä valtionosuustyöryhmien hämäämiseksi, palvelut pidetään väkisin kehnoina mutta kalliina ja byrokratia turskeana. Jos kunta erehtyy pistämään taloutensa hyvään kuntoon, laskee veroäyriä ja tarjoaa erinomaisia palveluja halvalla, seuraavassa valtionosuusuudistuksessa tuosta kunnasta tehdään maksumies ja raha äyskäröidään naapurikuntaan, joka ymmärsi asianmukaisesti törsätä velaksi kylpylähotelliin ja pitää palvelut ala-arvoisina.

Kun tehtävät on annettu ylhäältä ja toisaalta reunaehtona pitää olla kaiken tekeminen huonosti tai kalliisti tai joku tulee ja vie rahat kuin moppe luun, kunnallispolitiikasta on tullut älytön aparaatti, joka käyttää valtaa vahingollisten asioiden tekemiseen.

Sinänsä asia on tavallaan huojentava, koska kunnallispoliitikot eivät useinkaan ole parasta a-ryhmää. Normaali tie kunnanvaltuustoon käy jonkun kaupunginosayhdistyksen, yhdenasianliikkeen tai puuhastelukerhon kautta. Näissä kerhoissa on lähinnä hulluja ja änkyröitä, ja nämä valitsevat joukostaan tyhmimmän, hulluimman ja kaikkein eniten pihalla olevan henkilön ja ryhtyvät ajamaan tätä kunnanvaltuustoon päästäkseen hänestä eroon. Tämä metodi tuottaa sangen kummallisen joukon kuntalaisia edustamaan, ja tässä mielessä on hyvä, ettei heillä ole pahemmin toimintavaltaakaan.

Mutta jos kunnallispolitiikkaan haluttaisiin jotain järkeä, pitäisi erottaa tarkemmin valtion tekemät ja rahoittamat asiat ja jättää kunnalle sitten täysi päätösvalta ja rahoitusvastuu lopuissa. Jos periferioita on pakko tukea jotenkin, sitten tuetaan, mutta ajatuksen pitäisi olla, että 90% kunnista pärjäisi tulorahoituksella. Niin kauan kuin silloin tällöin uusiksi arvottavat valtionosuudet ovat kuntatalouden selkäranka, mistään itsehallinnosta ei pahemmin voi puhua ja koko kunnallisdemokratian ajatus lakkaa olemasta.

Tänään viimeksi Ahtisaari avasi sanaisen arkkunsa ja vaati ihmiskasvoista kapitalismia, jossa johtajille maksetaan pienempiä palkkoja. Tämä on kuultu poliittisen vasemmiston suusta ympäri maailmaa, koska siten mukamas torjutaan kriisit tulevaisuudessa.

Minä en ole ymmärtänyt tästä koskaan oikeastaan mitään. Johtaja on palkkatyöläinen siinä kuin muutkin ja tekee hiukan rivimiestä suuremmin vapausastein mitä pomo käskee. Yleensä tapaamme sanoa, että työmies on palkkansa ansainnut, mutta herraviha leikkaa tämän vain osaan työvoimasta.

Mutta mitä ihmeen tekemistä johtajien palkan suuruudella on minkään asiaa liippaavan kanssa, paitsi jos jätetään joku herrat ovat sikoja -tyyppinen syvällinen näkemys huomiotta. Kun keskustelemme jatkuvasti epäoleellisesta seikasta eli palkan suuruudesta, sivuutamme täysin sen osan, jossa muutoksia pitäisi tehdä ja jossa voitaisiin vaikuttaa johonkin, ja se on palkan muodostumisperuste.

Johtajilla palkkaus on pitkälti bonuksiin tai johonkin muuhun kannustimeen perustuvaa eikä niinkään sovittua, kiinteää kuukausipalkkaa. Tällä bonuksella on joku peruste. Jos tuo peruste on oikea, johtajat tekevät oikeita asioita, ja jos se on väärä, johtajat tekevät mitä sattuu tai vääriä asioita. Aivan kuten kaikki muutkin. Jos nyt kuvitteellisesti pankissa johtajalle maksetaan 42 miljoonaa riippumatta siitä mitä hän tekee eikä mitään ohjeitakaan anneta, syy ei ole siinä, että johtajan palkka on 42 miljoonaa vaan siinä, että sen saa tekemättä mitään ja lisäksi ohjeet puuttuvat.

Jos taas esimerkki-inehmomme peruspalkka on 4 miljoonaa ja sen päälle tulee bonus, joka on maksimissaan 38 miljoonaa ja on riippuvainen siitä, kuinka paljon pankki myöntää asuntolainoja, hän motivoi pankkinsa myöntämään paljon asuntolainoja. Ja kun maksukykyiset on lainoitettu, aletaan lainoittaa maksukyvyttömiä, koska vain volyymi ratkaisee. Tässäkään tapauksessa ongelma ei ole 42 miljoonan liksa vaan se, että siihen päästäkseen täytyi tehdä suorastaan vahingollisia asioita.

Entäpä jos palkkaus olisikin ollut 4 miljoonaa + bonus, mutta jaettaisiin asiakkaat kuuteen laatuluokkaan oletetun maksukykynsä eli siis luottoriskin perusteella? L1 olisi paras mahdollinen ryhmä ja L6 kaikkein persaukisin pummi. Jokaisesta myönnetystä lainasta yksinkertaistettuna bonuksen perussumma olisi tuhat ränkylää. Jos asiakas olisi luokkaa L1, kerroin olisi 2 eli bonussumma kasvaisi kahdella tonnilla. Jos luokka on L2, kerroin olisi 1. Jos L3, 0. L4-L6 olisivat miinusmerkkisiä -1 - -3.

Myöntäisikö tällainen pankki ensimmäistäkään roskalainaa? Ei varmasti myöntäisi, koska jokainen pummeille myönnetty laina laskee johdon bonuksia. Jos tässä mallissa pomo onnistuisi päätymään 42 miljoonan vuosipalkkaan, missä on vika? Ei missään, koska pankin kannatti tuo silti maksaa ja sillä olisi pankkimaailman tervein ja laadukkain lainasalkku.

Esimerkki on yksinkertaistettu, mutta kuvaa nähdäkseni ongelmaa. Kun keskitymme vain rahan määrään, emme saa aikaiseksi mitään hyödyllistä. Sillä vaikka palkka tiputettaisiin neljään miljoonaan, tuloksena olisi taas joskus kriisejä, koska tuon rahan saa vaikka tekee mitä. Ja kun rahan saa myös tekemättä mitään, omistajat eivät saa sitä mitä haluavat, eli ponnistelua firman arvon kasvattamiseksi.

Tähän mennessä pankkijärjestelmän bonusohjelmien ongelma on ollut se, etteivät ne riittävästi palkitse mistään muusta kuin markkinatilanteesta. Mitään laatukriteerejä ei pahemmin hyödynnetä vaan kaikki on sidottu firman tulokseen. Hyvinä vuosina rahaa tulee ovista ja ikkunoista kun istuu perseellään, huonoina vuosina bonuksia tulee minimimäärä vaikka tekisi mitä, eli siis kannattaa istua perseellään. Tämä motivoi lähinnä istumaan perseellään ja kehittämään jotakin bonusmittarina käytettyä hetkellisesti eikä pitkällä tähtäimellä, koska vain jonkun tämänhetkisen mittarin päivän arvoa tutkitaan.

Muttei tämä johtajien vika ole. Jos omistajat haluavat palkita firman ajamisesta konkurssiin tai tyhjäntoimituksesta niin kai se sitten on sitä mitä omistajat tahtovat.

Yksi keskeinen havainto suuria lehtiotsikoita päivittäin tuottavassa finanssikriisissä on se, että harva on huomannut vielä mitään muuta. Kaikki toimii aivan kuin ennenkin paitsi Islannin pesojen vaihtaminen, joka pitäää tehdä Gunnarilta pimeällä kujalla jos niitä sattuu tarvitsemaan.

Vaikutuksia Suomeen pyritään nyt korostamaan ja varoittelemaan, että kohta vasta kauheita tapahtuu.

Voi olla, että tapahtuu, mutta voi olla myös, ettei tapahdu ainakaan nyt heti alkuun paljon mitään. Suomessa keskeinen kysymys on työllisyyden kehitys. Varmasti lama lisää työttömyyttä, mutta kuinka paljon? Kun ihmisten sijoitukset asuntomarkkinoilla ovat lähinnä oman kodin suuruisia ja osakkeissa olevaa löysää rahaa ei tarvitse realisoida nyt vaan se on pitkäaikainen sijoitus, mitään akuuttia tarvetta myydä asioita tappiolla laskua syventäen ei välttämättä ole, paitsi jos työttömyys pompsahtaa.

Englannissa asuntolainoista iso osa mutten tiedä kuinka iso on ollut ns. buy to let -lainoja, eli joku ostaa 100% velaksi asunnon, vuokraa sen ja maksaa vuokratuotoilla korot ja lyhennykset. Tässä mallissa ongelma on heti jos asunto jää pariksi kuukaudeksi tyhjilleen, koska yleensä näin tekevillä ei ole niin paljon muita tuloja, että voisi vuokrakämpän lainat hoitaa. Asuntoja tulee pakkomyyntiin ja kuoppa syvenee.

Suomessa kuitenkin työpaikkansa säilyttävälle ei tapahdu mitään. Laina-aika on pidentynyt korkotason noustessa mutteivät kuukausierät paitsi jos on ottanut tasalyhenteisen lainan, muttei sellaisia ole tainnut monikaan enää viime vuosina ottaa kun se on kallis hoitaa alussa, jossa rahaa on vähemmän käytössä. Vaikka vakuusarvo putoaisi, se ei vaikuttaisi mihinkään, koska se on vain numero jossain ennustuksessa. Kun ei ole pakko ostaa eikä myydä ja pystyy lainansa hoitamaan, ei tapahtunut mitään.

Työttömyys varmasti pompsahtaa, mutta kuinka paljon? Kun toisaalta eläkkeelle jää jatkuvasti suurempia ikäluokkia kuin työelämään tulee, eli työmarkkinoilla on joka päivä hiukan vähemmän väkeä kuin eilen. Jos Nokian kokoinen putka siirtää toimintansa pois Suomesta, silloin ongelma on iso, koska hyväpalkkaista kuluttajaa poistuu pilvin pimein kortistoon ja tuo näkyisi koko yhteiskunnassa kuten jo Lontoossa näkyy se, että pankeista on potkittu pois kuopiollinen jengiä. Ravintoloissa on tilaa, baarit ovat tyhjillään, minicab-kuskikin valitteli ajojen määrän ja näin omien tulojen pudonneen puoleen muutamassa kuukaudessa.

Nyt tilanne vaikuttaisi siltä, että työntekijän neuvotteluasema työmarkkinoilla ei ole kaksinen. Firmat voivat aina pakata kamansa ja lähteä muualle ja nyt niitä ei siihen kannattaisi motivoida, koska siitä seuraisi romahdus. Palkkaneuvotteluissa kannattaa käyttää enemmän luovuutta kuin perinteistä pennilinjasta räyhäämistä. Esimerkiksi jättämällä palkankorotukset pieniksi ja sopimalla isosta bonuksesta jos firmalla menee hyvin. Tai jotain.

Mielestäni tämän kriisin seuraava aalto maailmalla liittyy eläkkeisiin. Kaikki länsimaat ovat jonkunnäköisessä “suuret ikäluokat” -tilanteessa ja vain USA:ssa ja Britanniassa väestö on kasvanut nopeasti, ja niistäkin jälkimmäisessä paikassa kasvu on pääosin hyödytöntä, koska se sijoittuu arabi- ja bangladeshilaisghettoihin, joista ei ole ihmisiä onnistuttu tähänkään saakka motivoimaan huippuosaajatielle vaan lähinnä kyse on menoerästä.

Mutta siis eläkkeet. Joissain maissa eläkkeet ovat suoraan sijoitusvarallisuuden tuottoa. Kun osakkeiden arvosta on haihtunut puolet, on lupa olettaa, että eläkerahoista on haihtunut neljäs- tai viidesosa. Suomessa eläkerahastojen kestävyys taas on laskettu vahvan talouskasvun ja hyvän osakemarkkinatuoton varaan. Nyt talouteen ennustetaan vaatimatonta kasvua useaksi vuodeksi, ja osakemarkkinoilla on tullut turskaa viime aikoina runsaasti.

Joten olemme siinä tilanteessa, että pitää joko leikata eläkkeitä, nostaa eläkemaksuja tai tyhjentää eläkekassoja paljon vauhdikkaammin kuin oli tarkoitus jättäen niihin vajauksen. Kaksi ensimmäistä ovat suoraan pois kulutuskysynnästä nyt, joten niistä seuraa työttömyyttä ja talousongelmia ja lisää laskua. Kassojen putsaaminen rivakasti taas jättää pään vetävän käteen joskus 10-15 vuoden kuluttua. Jos silloinkin sattuu olemaan lama, tuloksena on iso kuoppa kuten 90-luvun alussa kun useampi asia sattui samaan aikaan. Tämän tien valitseminen on siis riski.

Työssäkäyvien eläkemaksuja ei voine loputtomiin nostaa ja paikata vajetta sitä kautta, joten jotain leikkauksia eläkkeisiin lienee yleismaailmallisesti luvassa. Kun eläkeläisiä on paljon, raha on isolta osin pois juuri kotimaisesta kulutuskysynnästä.

En minä tiedä mitä tapahtuu, eikä taida kukaan tietää. Mutta olen ihmetellyt, miksi kukaan ei ole tarkastelussaan ottanut eläkejärjestelmiä mukaan ennustuksiinsa. Kun joka maassa tarvittaisiin vahvaa työllisyyttä ja eläkejärjestelmäongelmien takia joudutaan kotimaista kysyntää leikkaamaan, tuloksena ei todennäköisesti ole vahvaa työllisyyttä, ja sen puutteesta seuraa enemmän ongelmia kuin siitä, mikä on euron kurssi dollaria vastaan, öljyn tynnyrihinta tai jonkun yksittäisen arpalipun päivän hinta bingossa.

Öljyn hinta on tippunut kesän huippulukemista melkein puoleen, ja valuuttakurssikorjattunakin Euroopassa kolmasosan.

Moniko energiayhtiö on tiputtanut yhtään minkään hintaa? Moniko polttoainelisä on puolittunut? Nyt näyttäisi olevan jälkeen käynnissä yksi energiasektorin puhallus, jossa hinnat hinattiin öljyn hintapiikin varjolla huippuunsa, ja nyt kun hinnat ovat ennallaan, ennustan voittomarginaalien olevan jälleen aika hulppeita.

Jotenkin tuntuu, että Ahtisaari on palkintonsa ansainnut.

Kun miettii rauhanpalkinnon saajia, heistä neljäsosa on täysiä äititeresa-tyyppisiä kelmejä, joilla on oikea brändi. Puolet ovat byrokraatteja, jotka saavat palkinnon viran puolesta vaikka he tekevät vain työtään. Tähän joukkoon kuuluvat muunmuassa YK:n entiset pääsihteerit. Neljäsosa on sitten niitä, jotka ovat urallaan saaneet aikaan jotain merkittävää.

Tähän joukkoon kuuluvat mm. Nelson Mandela, Frederik de Klerk, Aung San Suu Kyi ja joukko muita. Tähän joukkoon lasken Ahtisaarenkin. Namibian irrottaminen apartheid-ajan Etelä-Afrikasta ei liene ollut helppo homma kuten ei myöskään Aceh-diili. Kosovonkin kanssa Ahtisaaren tehtävänanto lienee enemmän ollut kulisseissa se, että tarpeeksi arvostettu diplomaatti epäonnistumalla osoittaa, ettei neuvotteluratkaisu ole mahdollinen vaan asia on ratkaistava joko serbejä miellyttäen tai albaaneja miellyttäen, kompromissi ei tule kyseeseen.

Ahtisaaren arvostus kaikin puolin lienee ulkomailla suurempi kuin Suomessa, jossa hänestä muistetaan lähinnä kävelytyyli ja joku laastari otsassa -episodi. Oikeastaan hänestä pitäisi Suomessa muistaa ennen kaikkea se, että hän arkisti presidentti-instituution itsevaltaisen Kekkosen ja kryptisen Manun jälkeen tehden presidentistä normaalin politiikan toimijan eikä mystistä norsunluutornissa istujaa.

Se, että muistamme vain yhden laastarin ja kävelytyylin kertoo ehkä enemmän meistä kuin Ahtisaaresta.

Lehtineekerit ovat jälleen liikkeellä lastentarhasta tutuin kiukuttelun keinoin.

Slovenian pääministeri on kuulemma nyt kovin tuhma kun menee hyödyntämään oikeusjärjestelmää sen selvittämiseksi, onko matalan journalismin edelläkävijä MOT toiminut laillisesti. Olisi kuulemma pitänyt käyttää jotakin sellaista tapaa, joka tukee lehdistönvapautta ja toimituksellista itsenäisyyttä. Eli siis suomeksi olisi pitänyt kysyä lehtineekerien edunvalvojalta, ovatko lehtineekerit toimineet laittomasti.

Täysin sama sirkus nähtiin kun Vanhanen penäsi oikeudessa tulkintaa siitä, mitkä ovat yksityisasioita ja mitkä eivät ole. Sama mussutus lehdistönvapauksien polkemisesta.

Lehdistönvapaus on tärkeä asia, mutta missään pyhässä sanassa ei seiso, että lehdistönvapaus tarkoittaisi rajoittamatonta oikeutta kirjoittaa ja julkaista aivan mitä sylki suuhun tuo. Lehdistöllä tuntuu nykyään olevan käsitys, että he ovat Jumalasta seuraavana, ja kuolevaisten ei pidä kyseenalaistaa sitä, mitä tiedotusvälineet itse oikeana pitävät. Tämä ei perustu mihinkään, mutta ihmeesti tällaista tulkintaa meille yritetään syöttää, ja jokainen lehti julkistaa kaikki tätä tukevat uutiset ilman mitään soraääniä tai äänen antamista toisen mielipiteen edustajille.

Kun asiaa ei kerran missään muualla käsitellä, käsittelen sen nyt tässä ja totean, että demokratiassa lehdistönvapauden rinnalla yksi aivan perustavaa laatua oleva oikeus on se, että kuka hyvänsä voi antaa asiansa oikeuslaitoksen tutkittavaksi sen selvittämiseksi, onko rikos tapahtunut ja jos on, kuka on syyllinen. Lehdistönvapauden on oltava alisteinen tälle perusoikeudelle eikä niin, että tiedotusvälineet saavat tehdä mitä lystäävät ja olla oikeuslaitoksen yläpuolella.

Media tietysti haluaisi olla Jumalasta seuraava, koska sen jälkeen niille siirtyisi valta nimittää ja kaataa poliitikkoja. Tämä valta on toistaiseksi kuulunut kansalle eikä lehtineekereille ja en näe mitään syytä asetelmaa muuttaa. Kun lehdistöllä on taloudellinen kannustin yrittää pysyä totuudessa ja välttää huhujen ja suoranaisten valheiden levittämistä, tiedotusvälineiden seuraajallakin on jonkunnäköinen motiivi yrittää luottaa siihen, mitä kerrotaan.

Lehdistönvapaudesta kuuluu olla huolissaan vasta silloin, jos lainsäädäntöä muutetaan sellaiseksi, ettei lehdistön vapaa toiminta enää ole sallittua. Mutta ei valheiden ja loukkaavien juttujen kirjoittelu mihinkään kovin keskeiseen lehdistön perusoikeuteen kuulu. Kolumneissa ne voivat ottaa kantaa räväkämminkin, mutta jos juttu on naamioitu uutiseksi, sillä kuuluu olla uutisen sisältö sen sijaan, että uutisena levitetään kuulopuheita ja juoruja.

Islanti yritti eilen kiinnittää pesonsa kurssin euroa vastaan 1 EUR = 131 ISK -tasolle. Ennustin, että se kestää päivän, ja niinhän siinä sitten kävi.

Tässä tempussa ei ollut mitään järkeä, koska käytännössä kauppoja oli tehty jollain 250-tasolla. Nyt siis keinotekoinen vahvan kruunun kurssi tarkoitti arbitraasia kun valuuttoja sai puoleen hintaan yhdestä paikasta ja ne sai myytyä tuplahintaan eteenpäin. Käytännössä valuuttapako lienee ollut valtava, koska kaikkien on kannattanut vaihtaa kaikki irti lähtevä euroiksi tuohon näennäiseen kurssiin jos valuuttaa on siihen hintaan saatavilla. Jos taas valuuttaa ei ole siihen hintaan saatavilla, ei ole suuremmin järkeä pitää moista kurssia keinotekoisesti paperilla, koska valuuttaa tarvitseva islantilainen joutuu asioimaan kujalla Gunnarin kanssa ja vaihtamaan mikkihiirirahaa.

Islannissa on kuitenkin oikea ongelma tässä(kin) asiassa. Maassa asuntovelalliset ovat ottaneet euromääräisiä asuntolainoja kun kruunumääräisten lainojen korot ovat olleet viisinkertaiset tai jotain eurokorkoihin verrattuna. Näin siis velalliset tarvitsevat jatkuvasti valuuttaa maksaaksen lainojensa lyhennyksiä. Ja kun lainat on otettu kurssilla 1 EUR = 88 ISK, asuntolainat ovat efektiivisesti kolminkertaistuneet. Kuinka moni selviää veloistaan? Ei varmaan juuri kukaan.

Käytännössä Islannin varmaan pitäisi luopua pesoksi muuttuneesta valuutastaan, mutta se pitäisi tehdä imaginäärisen valuuttakurssisidoksen sijaan luopumalla omasta rahasta kokonaan ja vaihamalla se euroksi tai dollariksi. Tämän tekeminen tarvitsee rahaa, mutta mikään muu ei ole nykytilanteessa enää kestävä ratkaisu. Jos maan, jossa kansalaiset ovat korviaan myöten velkaantuneet ulkomaille, valuutta muuttuu käytännössä ei-vaihdettavaksi, tuloksena on yksityishenkilöiden konkurssi.

Pankkiensa konkurssia Islanti ei voi välttää mitenkään. Todennäköisesti se ei voi välttää edes sitä, että siellä eläkesäästöt yms. nollataan ja pankkien omaisuus myydään pilkkahintaan. Mutta se voi välttää tilanteen, jossa jokainen islantilainen ajautuu henkilökohtaiseen konkurssiin, jos se pystyy pitämään maan valuutan vaihdettavana ja kurssin järkevänä. Tämä ei näytä erityisen hyvin onnistuvan omin voimin, ja monet kehitysmaat ovat tässä tilanteessa yksinkertaisesti dumpanneet kansallisen valuutan ja ottaneet tilalle jonkun vahvemman naapurista.

Tämä poistaa tietysti maalta mahdollisuuden tehdä valuuttakurssipolitiikkaa. Mutta maassa, jossa ihmiset ovat täysin riippuvaisia kyvystään maksaa ulkomaisia velkoja sekä käytännössä tuontiruuasta, mahdollisuudet tehdä valuuttakurssipolitiikkaa ovat muutenkin rajalliset kun kotimarkkinat eivät tuota ihmisten tarvitsemista asioista kuin pienen osan.

Ja kuten nyt nähdään, valuuttakurssipolitiikka on epäonnistuessaan ihmisten kannalta katastrofaalisen huonoa.

Kun joka lehden etusivu on täynnä lamaa ja loppu on jotain potkupalloa, kai sitä täytyy asiasta taas sanansa sanoa.

Tämä kriisi on opettanut meille sen, ettei meillä ole mitään mittaria, jolla pystyttäisiin arvioimaan pankin selviytymistä kriisistä. Tämä on paha sekä asiakkaan että sijoittajan kannalta, koska se tekee pankeista aika arpalippuja eikä ole mahdollista valita hyvää yhtiötä ja sijoittaa siihen ja jättää huonoja muille.

Kaikki islantilaisetkin pankit vakuuttivat vakavaraisuuttaan vielä kuukausi sitten, mutta nyt niistä on pystyssä yksi eikä sekään kauaa jos ennustaa saa ja miksipä ei saisi. Vakavaraisuus oli kyllä kunnossa varmaankin silloin, mutta tuo tieto ei auta meitä mitenkään eikä kerro meille mitään.

Yksinkertaistettuna pankkitoiminta on jokseenkin sellaista, että jos pankille on lainattu miljardi, se voi lainata 900 miljoonaa siitä ulos ja näin pankin vakavaraisuus on sitten jotain 10-12% luokkaa. Ajatus on se, että tuo vakavaraisuus riittää aivan mainiosti rahaliikkeiden hoitamiseen. Mutta jos käynnistyy ns. talletuspako, vaikkapa 15 tai 20% vakavaraisuutta näyttävä pankki on ongelmissa. Raha on lainattu ulos asiakkaille vaikkapa 30 vuoden asuntolainoiksi, joten vaikka lainakanta olisi terve ja luottotappioita ei tulisi, ei pankki silti pystyisi maksamaan kuin kassassa olevan rahan verran rahojaan nostaville tallettajille.

Eli siis käytännössä pankkiin sijoittaminen on täydellinen arpalippu, ja täysin tervekin pankki kaatuu jos luottamus siihen tai pankkeihin yleisesti on menossa. Sopulilauman luottamusta taas ei voi mitata mitenkään eikä siitä voida saada mitään järkevää tietoa sijoituspäätösten tueksi. Jos taas pankeilla on vaikeuksia saada osakkeiaan kaupaksi, se pitää käytännössä pankkien mahdollisuudet paikata taseitaan muuten kuin veronmaksajien kukkaroista sangen olemattomina.

Mutta keksiikö joku, miten asiaa voisi korjata?

Muistamme Neuvostoliiton, jossa oli virallinen valuuttakurssi ja mikkihiirikurssi, ja jälkimmäinen oli turistin vinkkelistä selvästi parempi kuin ensimmäinen ja neuvostokansalaiselle ainoa tapa saada valuuttaa.

Katsoin juuri nyt erinäköisistä valuuttakurssipalveluista Islannin peson kurssia. Yksi tarjosi eurolla 145, yksi 155 ja yksi 270. Eli siis tarkoittanee sitä, että kukaan ei tällä hetkellä huoli moisia kuponkeja. Jokohan siellä valuutta vaihdetaan sivukadulla Thorin ja Gunnarin kanssa poliiseja väistellen?

No ei vaan, maa on täysin konkurssissa. Kun Argentiina ja Brasilia lopettivat velkojensa maksun, niiden valuutat romahtivat neljäsosaan arvostaan, eli tällä kaavalla Islannin kruunun tuleva kurssi olisi jossain 400:n paikkeilla. Tuolla kurssilla kalja maksaisi 2-3 euroa tuoppi ja ravintolaruoka saman verran kuin muuallakin, joten ehkä se on ihan oikea taso.

Oktoberfest on taas tältä erää suoritettu. Ehkäpä ensi vuonna taas.

Maailmantalouden katsaus saa odottaa huomiseen. Huomasin tosin juuri, että Islannin kruunu oli siirretty kauppalehden vaihdettavien valuuttojen listalta “ohjeelliset valuuttakurssit” -osastolle kaikennäköisten dinaarien, pesojen, ränkylöiden ja kuponkien sekaan. Siinä maassa ei juuri nyt mene kovin vahvasti.

Olen maanantai-iltaan Saksassa tutustumassa korkeakulttuuriin, joten päivityksiä ei ole sitä ennen luvassa.

Vihreiden joku suursmurffi lausuu Vihreiden vaalikampanjan lanseeraamistilaisuudessa näin: Laturi on ollut huolissaan perussuomalaisten kannatusten noususta. Hän sanoi, että vihreidenkin on pystyttävä puhumaan kansalaisille ymmärrettävästi ja vaikeistakin asioista. "Vihreät ovat korostuneet maahanmuuttoasioissa", hän sanoo yhdestä vaikeasta teemasta. (juttu).

Niin. Vihreät ovat vajaat 25 vuotta vanha yleispuolue, joka on aina vedonnut vasemmalle vinksallaan olevaan nuorisoon pehmoteemoilla ja kannatus on jokseenkin vakiintunutta. Edes “ei Afrikassa nyt niin paljon ihmisiä ole” -tyyppinen suhtautuminen maahanmuuttoon ei tätä kannatusta onnistu karkottamaan. Vihreät ovat korostuneet maahanmuuttoasioissa, koska he korostavat maahanmuuttoasioita ja ovat aina ensimmäisenä huutamassa kuin hinaajat jos turvapaikkamenettelyyn ehdotetaan esimerkiksi sellaisia muutoksia, että turvapaikka myönnettäisiin vain pakolaissopimusten perusteella ja jos perusteita ei ole, lähetetään takaisin.

Perussuomalaiset taas ovat nuorempi pikkupuolue, jolla ei ole ollut samanlaista vakiintunutta äänestäjäkuntaa. Timo Soinin persoona selittää osan suosion kasvusta, koska hänen kaunistelematon tapansa sanoa suoraan, mitä mieltä on sen sijaan, että yrittää kumartaa joka suuntaan, vetoaa valtapuoluepolitiikkaan pettyneeseen väkeen. Toisaalta ilmeisesti Vihreätkin ovat huomanneet, että Perussuomalaiset ovat ainoa puolue Suomessa, jota kautta saa kanavoitua kritiikkiä nykyistä turvapaikanhakija- eikä siirtolaisperusteista ajopuuteoriamaahanmuuttopolitiikkaa kohtaan. Suuret puolueet hyväksyvät sen hiljaisesti, Vihreät ja Vasemmistoliitto haluavat avata rajoja vielä lisää, ja ainoa vastaanharaaja on Soinin Perussuomalaiset.

Euroopassa sekä Ranskassa, Hollannissa, Belgiassa että Itävallassa Perussuomalaisten kaltaiset puolueet ovat pompsahtaneet mitättömyydestä julkisuuteen suurten vaalivoittojen kautta. En pidä mahdottomana, että näin käy jälkijunassa myös Suomessa sitten kun täysin vääriä ihmisiä maahan tuovan maahanmuuttopolitiikan seuraukset alkavat jengiä kyrsiä vielä nykyistäkin enemmän, ja valtapuolueissa sanomaa ei edelleenkään kuuntele kukaan.

Kunnallisvaaleissa maahanmuutto ei ole mitenkään erityisen keskeinen asia, koska maahanmuuttopolitiikka on valtiotason asia eikä kuntatason ja kuntatasolla voidaan lähinnä keskustella siitä, mihin jengi asutetaan ja miten heidät elätetään.

Sekä Vihreiden että Perussuomalaisten vaikutus suomalaiseen politiikkaan on kuitenkin piristävä, koska niissä ollaan eri mieltä kolmen puolueen kelmien kerhon kanssa. Pikkupuolueista ei ole vallankahvaan, mutta niiden kautta lopulta suuret puolueet joutuvat nöyrtymään ja kuuntelemaan jossain asioissa, mitä ihmiset oikein haluavat sanoa. Ympäristöasioissa Vihreillä ei ole enää mitään etulyöntiasemaa muihin verrattuna. Nähtäväksi jää, omaksuuko vallankahva Perussuomalaisten vai Vihreiden linjan maahanmuuttoasioissa.

Minä toivon, että Perussuomalaisten.

Kauppalehti kirjoittaa tänään siitä, että yritysten johto pitää tärkeänä, että alaiset ymmärtävät yrityksen tavoitteet ja strategian, mutta kolmannes keskijohdosta ei ymmärrä näitä asioita ollenkaan ja vain 13% keskijohdosta katsoo, että voisi kommunikoida nämä asiat eteenpäin alaisille tai asiakkaille.

Koska tutkimuksen oli tilannut joku B-to-B -markkinointitoimisto, sillä ketunhäntä kainalossa lienee mennä firmoihin myymään sisäisen viestinnän konsultointia isolla rahalla kun asiat ovat kerran täysin levällään. Viestintäkoulutus, jonka tuloksia ei voi mitata mitenkään, on mukava lypsylehmä, koska ensin voi kouluttaa firman johtoa hirveällä rahalla ja sen jälkeen vielä kouluttaa työntekijöitäkin ymmärtämään viestintää. Varsinkin työntekijöiden kouluttamisessa massat ovat niin suuret, että perinteinen “menkää metsään pitämään rastikilpailua ja tulkaa illansuussa kertomaan tuloksista” -koulutus, jossa kouluttaja juo päivän ajan kaljaa tai hoitelee puhelimessa muita bisneksiään ja raha juoksee koko ajan, on todellinen gravy train.

Voin tarjota tässä nyt aivan ilmaiseksi selityksen siihen, miksi gallup-kyselyn sinänsä oikeansuuntaiset numerot ovat sellaisia kuin ne ovat. Asiaan vaikuttaa keskeisesti kaksi tekijää:

Ensimmäinen näistä on joku, jota kutsuisin nimellä “tuulahdus tervettä järkeä”. Firman johto palkkaa parillasadalla tonnilla konsultin suunnittelemaan kanssaan jossain korkeanpaikanleirillä firmalle strategien, vision, mission ja arvot. Näitä sitten rummutetaan henkilökunnalle ja kun joka paikassa toistetaan, “Pyrimme olemaan maailman paras monialafirma”, jonka arvot ovat “asiakaslähtöisyys, työnekijän kunnioittaminen, joustavuus ja dynaamisuus”, johto katsoo, että sen työ on tehty. Sen sijaan tämän saarnan kuunnellut keskijohto toteaa “niin, tämä oli itsestäänselvää, koska emme varmaan pyri olemaan paska firma ja menemään konkurssiin, mutta entä sitten?”

Iskulauseiden keksiminen on huomattavasti helmpompaa kuin miettiä niille käytännöllinen toteutus, ja jos iskulauseet ovat selviöitä, niiden ainoa käytännön toteutus on se, että jokainen tekee työnsä hyvin, mikä on selvää ilman tätä merkittävää ylimmän johdon kontribuutiotakin. Kun kuitenkin konsulttihuuhaan sisältänyt johto rummuttaa noita päivänselvyyksiä kerran viikossa, kaksi parhaassa, tätä tarinaa kuuntelevalle työntekijälle saattaa helposti tulla mieleen “mitä minä en tässä nerokkaassa visiossa ymmärrä, koska se ei kuulosta nerokkaalta visiolta vaan tyhjänpäiväiseltä latteudelta”. Näin hämmentyneet ihmiset vastaavat gallupiin etteivät he ymmärrä, vaikka oikeastaan ei ollut mitään ymmärrettävääkään.

Toinen on puheiden ja tekojen alati vallitseva ristiriita. Kun johto kertoo, että tarkoitus on olla innovatiivinen ja dynaaminen ja eteenpäinpyrkivä ja asiakkaasta välittävä firma, asiakkaita kuunnelleet työntekijät törmäävät kehitysehdotuksineen aina johonkin pysähtyneisyyden muuriin. He kuuntelivat asiakasta, keksivät tavan parantaa asiakastyytyväisyyttä ja luoda uutta bisnestä, joku suurvisiiri jossakin vain toteaa, ettei niin voi tehdä. Tai vaihtoehtoisesti, että se maksaa rahaa ja vain sellaiset ehdotukset hyväksytään, jotka eivät maksa rahaa. Firman arvojen ja strategian käytännön jalkautus tarkoittaa sitä, että vain oikeiden ihmisten ideat etenevät ja väärien ihmisten keksimät eivät. Jos tämä ei ole strategian mukaista, miksi johto ei kuitenkaan puutu siihen?

Henkilöstöstään välittävä firma toimii usein myös niin, että työmatkalle lähtevä duunari pyytää suoran Finnairin lentolipun niin ehtii kotiin ihmisten aikaan. Hallinto-osasto kuitenkin ottaa kello yksi yöllä perillä olevan vaihdollisen lentolipun SAS:llä, koska se on kympin halvempi. Työntekijästä siis välitetään, mutta vain jos se on myös halpaa. Jos joku haluaa uuden työsuhdekännykän, se pitää valita 57-vuotiaita matroonia pullollaan olevan Kännykkäviraston hyväksymistä malleista, jotka olivat moderneja silloin kun isä lampun osti.

Työntekijästä välittäminen toteutetaan järjestämällä työntekijöiden viihtymispäivä. Se järjestetään lauantaina, ettei siihen nyt turhaan työaikaa mene hukkaan. Konsulentti järjestää edellä kuvatun kaltaisen rastisuunnistuksen, sen perään syödään soppakanuunasta hernekeittoa ja sitten jokainen saa kaksi kaljalippua. Henkilöstöjohtaja pitää puheen, jossa hän kertoo, että näin kivaa ei ole kellään aikoihin ja että firma Välittää. Rahaa paloi hemmetisti enemmän kuin mitä olisi maksanut suoran lentolipun ostaminen, kännykässä valinnanvaran jättäminen työntekijälle ja muut vastaavat pikkujutut.

Jos firman strategia on kaiken tekeminen mahdollisimman halvalla ja penninvenyttämisen pistäminen työntekijän viihtyvyyden tai asiakaspalvelun edelle, se pitää sanoa ääneen. Jos sitä ei sanota ääneen mutta kuitenkin toimitaan niin, on aivan turhaa valittaa, että ihmiset eivät oikein ymmärrä strategiaa, joka käytännössä ei vaikuta mihinkään. Ei heidän tällaista strategiaa tarvitsekaan ymmärtää, koska tuo strategia ei ole oikeasti käytössä.

Miettikääpä sitä. Epäilen kuitenkin, ettei tuloksena ole strategioita, joita myös sovelletaan käytännössä, tai strategioita, jotka ovat muutakin kuin geneerisiä itsestäänselvyyksiä ja latteuksia. Epäilen, että tuloksena on heti laman loputtua miljoonien kippaaminen konsulteille, jotta he ratkaisevat ongelman, jota ei oikeastaan edes ole olemassa.

Paitsi jos ongelma on se, että firmoissa on liian fiksuja työntekijöitä ja mokomat näkevät röyhkeimmän sumutuksen lävitse.