... ainakin sunnuntaihin saakka, koska olen poissa ATK:n äärestä. Sitten taas kenties maailmalla on tapahtunut jotain kommentoimisen arvoistakin.

J. Karjalainen kertoo tulleensa kaltoin kohdelluksi USA:ssa. Ja lehtineekerit tarttuivat tarinaan.

Vikaa tietysti olikin, mutta Karjalaisen olisi pitänyt katsoa omaan tai managerinsa peiliin eikä vaahdota hirveästi siitä, että vaikutti epäilyttävältä. Kirjoitin pari kuukautta sitten siitä, että passintarkastukset ovat taitolaji ja niihin ei ole mitään syytä juuttua puolta minuuttia pidemmäksi aikaa. En tosin älynnyt jutussa aloittaa siitä, että ensimmäinen homma on ottaa selvää, mitä papereita oikein tarvitaan ja hommata kyseiset kupongit.

Mietin atk:ta säätäessäni edellistä uutta työpc:tä.

Microsoftin pitäisi lisätä käyttöjärjestelmäänsä iso punainen nappula, jossa lukee "atk-fossiili". Se muuttaisi käyttöjärjestelmän look & feelin käytettävyydeltään maailman kaikkien aikojen parhaan käyttöjärjestelmän näköiseksi, eli Windows 95:ksi. Lisäksi se poistaisi office-paketin softista kaikki "arvaa mitä ajattelen" -toiminnot. Nyt uuden pc:n kanssa menee helposti puoli päivää kun perkaa joka softassa erikseen sinne tänne kätkettyjä asetuksia pois päältä, jotta softat ymmärtävät jättää ajattelun käyttäjälle.

En ole ainut, joka haaskaa tähän puoli päivää per pc ja atk voisi aivan hyvin perata suon puolestani.

Tämänkin jutun olen kertonut tutuille useasti, mutta se on siinä määrin turha, että sen voi jakaa myös kunnianarvoisan lukijakunnan kanssa.

Olin joskus toissakesänä Lontoossa juomassa olutta ja tekemässä ostoksia. Päätin kävellä Veijo Selfridgesistä Mayfairin läpi Green Parkin asemalle kun oli tylsää. Mayfair on aika tylsää seutua, mutta siellä on nykymaailmassa erinomainen turistinähtävyys. Grosvenor Squarella on nimittäin lohduttoman rumassa talossa USA:n suurlähetystö. Sen ympärillä on betoni- ja piikkilankamuuri, sitten kymmenen metriä väliä ja toinen betoni- ja piikkilankamuuri. Välissä partioi operettisotilaita ja siellä oli parkissa joku ohjusautokin. Istuin 142 metrin päähän uloimmasta muurista Grosvenor Squaren pikku puistikossa olevalle penkille, sillä mies nauttii paraatisotilaiden marssimisen katselusta.

Ehdin istua siinä puolisen minuuttia kun jostain tuli juoksujalkaa kuuden (6) rynkkyjätkän partio luotiliiveissään. Capo di tutti capi kysyi minulta, että mitä helvettiä minä siinä teen, mihin olen matkalla ja miksi en ole jo häipynyt. Minulla oli hölökankkunen ja heebon asenne hiukan kyrsi. Sanoin kauniilla englannillani "voisitteko, sir, viedä minut oitis Kremliin keskustelemaan kansankomissaarin kanssa. En nimittäin tiennyt joutuneeni yön pimeydessä sivistyksestä johonkin itäiseen poliisivaltioon". Partion suursmurffi sai täydellisen raivokohtauksen ja alkoi huutaa kurkku suorana kaikennäköistä ikävää, ja muut alkoivat hiplata pyssyjään.

Häivyin rivakasti paikalta, hymyillen.

Katsoin statistiikasta, millä hakusanoilla tänne on löydetty googlella tai muilla hakukoneilla.

Yllättäen yli 10% osuudellaan murskajohdossa on "Maarjamäe war memorial". Prosentin osuudella tulee sitten sellaisia turhakkeita kuten Hannu Visti.

Mitä hemmettiä tuossa maassa oikein tapahtuu? Maailma on toki usein sellainen miltä se näyttää, mutta miksi asiasta ei puhuta juurikaan ja eturivin poliitikot eivät ole mitenkään erityisen huolissaan siitä, että maa on siirtynyt demokratian keinoin diktatuuriksi?

Venezuela näyttää olevan täydellisessä Etelä-Amerikka -kierteessä: valtaan nousee vasemmistolainen presidentti köyhien tuella. Presidentti aloittaa sosialisoinnit. Sen jälkeen presidentin valtaoikeuksia laajennetaan ja oppositio kielletään tai sen toimintaa hankaloitetaan. Diktaattorin komennossa maan talous romahtaa ja seuraa hyperinflaatio. Sitten seuraa sotilasvallankaappaus. Seuraava askel on oikeistoterrori ja vasemmiston vainoaminen ja omaisuuden myyminen pilkkahintaan amerikkalaisille. Sen jälkeen saadaan taas vaaleilla valittu vasemmistolainen presidentti köyhien tuella.

Venezuela näyttäisi olevan nyt tuossa vaiheessa, jossa odotellaan diktaattorin komennossa talouden romahtamista. Tämä tapahtuu heti kun öljybisnes alkaa yskiä joko hintojen laskun tai hurrikaanin jäljiltä.

Läntisen maailman intelligentsia ja poliitikot sen sijaan ovat huomattavan vaitonaisia asiasta. Lehdet kyllä kertovat, mitä maassa tapahtuu, mutta kukaan ei tunnu välittävän. Jotenkin haiskahtaa siltä, että aktiivisella ja värikkäällä USA:n arvostelulla saa edelleen sen verran pluspisteitä, että harmittomat pikkujutut kuten yksinvalta ja opposition vainoaminen eivät kuitenkaan paina vaakakupissa juurikaan.

Cambodiaan tarvitaan viisumi. Niitä saa rajalta, mutta jonotus on sietämätön homma kun kaikki samasta lentokoneesta tulevat turistit menevät yhteen jonoon ja jos paikka sattui olemaan koneen perällä, siinä sitten kestää.

Löysin äsken netistä Cambodian e-viisumipalvelun. Se näytti jossain määrin hämäräperäiseltä ja luottamus ei varsinaisesti lisääntynyt kun paljastui, että 25 dollarin maksu pitää maksaa Paypalilla jollekin kummalliselle vastaanottajalle. Mutta kun se ei tuon enempiä maksanut, totesin, että mikäpä tuossa. Täytin web-lomakkeen, jossa ei kysytty yllätyksekkäästi heimoa tai uskontoa tai mitään muutakaan vaan ainoastaan henkilötiedot sekä se, koska ja mitä kautta aikoo maahan tulla. Ja valokuva piti lähettää jpg-muodossa myös lomakkeen kautta. Maksoin maksun ja sain sieltä vastauksen "poliisi tutkii asiaa". Äsken sieltä sitten pulahti pdf:nä tällainen ja sanottiin, että kun kerran tulet Siem Repin kautta ja lentokoneella, mene tiskeille 2-8 äläkä sinne jonoon.

Jos uskomme tuota mailia ja miksipä emme uskoisi, tällaisen pitäisi sitten printattuna kelvata.

Kävin tänään allekirjoittamassa irtisanoutumispaperin. Palkka juoksee vuoden loppuun ilman suurempia velvoitteita ja joulukuu olisi mennyt lomalla muutenkin.

Seuraava osoite lienee sitten Lontoossa kunhan saan aikaiseksi etsiä sieltä asunnon. Varmaan sieltä löytyy jotain töitäkin. Tämä edesmenevä työnantajani on itse asiassa ihan ok minun tyyppiseni ihmisen vinkkelistä kun asiat toimivat enemmän hyvien henkilösuhteiden kuin tuhansien pinojen sääntökirjojen avulla ja Tallinnassa oli ihan kivaa parisen vuotta. Mutta nyt on aika lähteä eteenpäin ja seuraava asuinpaikka saa olla sitten vähän isompi. Olin ajatellut olla täällä vielä vuoden verran, mutta nyt kun tilaisuus tarjoutui livistää niin hyödynsin tietenkin sen.

Mitähän pitäisi tehdä tuolle 60 litralle viinaa? Ilmeisesti pitää niittää mainetta miehenä, joka vie viskiä, giniä ja Pimm'siä Britanniaan.

Minua on arvosteltu siitä, että suhtaudun pääsääntöisen nuivasti siihen, että duunarit vaativat oikeuksiaan riistäjäkapitalistilta. Huutoonne on vastattu. Löysin tämän. Palkankorotusvaatimuksiin en osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta matka-ajan korvaaminen kuulostaa erinomaisen järkevältä hommalta.

Nythän varsinkin tuntilaskutettavien duunarien oletetaan matkustavan komennuspaikalle tai sieltä pois viikonloppuisin koska asiakas ei maksa muilta kuin läsnäolotunneilta. Jos puolet maanantaista ja perjantai menevät matkustamiseen, konsulttitalo saa vain kolmen ja puolen päivän veloituksen viiden päivän sijaan. Kun matka-ajasta ei makseta palkkaa, firmat tietysti komentavat jengin kotiin myöhään perjantai-iltana ja komennuspaikalle jo sunnuntai-iltapäivänä niin laskutus on viisi päivää ja kulut yhtä päivärahaa lukuunottamatta samat kuin tuossa kolmen ja puolen päivän mallissa.

Lisäksi on huomattava muitakin kuin konsulttityötä koskeva pavunlaskemismentaliteetti. Kun firmalle on matka-ajassa ainoa kustannus lentolipun hinta, firmojen matkanvaraajat tietysti etsivät mahdollisimman halpoja lippuja eivätkä mahdollisimman nopeita yhteyksiä. Kun vaihtokentällä lusittu aika ei maksa firmalle mitään ja syö vain duunarin vapaa-aikaa ilman korvausta, firmat ostavat jonkun kympin halvempia vaihdollisia lippuja eivätkä suoria ja hiukan kalliimpia. Katsokaa vain kuinka moni firma on keskittänyt kaikki lentonsa SAS:lle ja muutamaa Blue1:n suoraa lentoa lukuunottamatta kaikkiin lentoihin liittyy vaihto Kastrupissa.

Tässä on mielestäni duunari aivan oikealla asialla. Jos matka-aika rupeaa maksamaan firmalle jotakin, asioita ruvetaan optimoimaan oikein eikä päin helvettiä. Jos duunarin pitää käyttää vapaa-aikaansa matkustamiseen, siitä saa edes jonkunnäköisen korvauksen.

Läntistä Eurooppaa kauemmaksi matkustavalla on syytä olla matkavakuutus. Niissä on kuitenkin hemmetisti eroja ja kun selaa minkä hyvänsä pakasta vedetyn matkavakuutuksen ehtoja, todennäköinen analyysi on kiteytettynä "vakuutus on voimassa paitsi jos sattuu vahinko ja et ollut vahingon sattuessa seuramatkan possujuhlissa ja lisäksi selvin päin". Omatoimimatkailija ja vähänkin rannalla lojumista ihmeellisempien aktiviteettien harrastaja löytää kaikennäköisiä rajoittavia ehtoja, joista ei moni ole edes tietoinen ennen kuin sattuu vahinko.

Tyypillisesti kaikki "vaaralliset" aktiviteetit on rajattu pois vakuutuksista, vaikka mieli tekisi sanoa, että koralliriutalla laitteet selässä sukeltavalle sattuu ja tapahtuu huomattavasti vähemmän korvattavia vahinkoja kuin sellaisille, jotka istuvat rantakohteen baarissa juomassa rommikolaa kaksi viikkoa putkeen. On tietenkin päivänselvää, että kaikennäköinen eläimiin liittyvä on myös suljettu pois. Ymmärrän, että monikaan vakuutus ei viitsi korvata sarvikuonolla ratsastamisesta sattuneita juttuja, mutta se, että laittaa lapsensa aasin selkään ja joku taluttaa otusta kaksi kertaa kentän ympäri, ei mielestäni ole vielä mikään kovinkaan riskialtis ja halveksuttava homma. Monissa vakuutuksissa vakuutus lakkaa olemasta voimassa kolmen ja puolen kilsan korkeudessa, joten esimerkiksi Bolivian pääkaupunkiin La Paziin tutustuminen muuttuu vakuutuksen vinkkelistä hengenvaaralliseksi vuorikiipeilyksi.

Luottokorteissa on usein kohtuullisen hyviä vakuutuksia, mutta niissä on ongelmana niiden voimassaolo. Niissä on useimmissa ehtona, että matka pitää maksaa luottokortilla. Tämä on pässinlihaa niille, jotka lähtevät seuramatkalle ja maksavat kortilla kaiken kotimaisessa matkatoimistossa. Yritin selvittää eräältä korttiyhtiöltä ja heidän käyttämältään vakuutusyhtiöltä, miten vakuutus on voimassa silloin kun ostan Helsingistä lentolipun Nairobiin ja paluun Kapkaupungista a siirryn paikallisilla junilla tuon välin omaa tahtiani. Ei jotain Sambian sisäisiä junalippuja voi ostaa luottokortilla, ja sekä vakuutusyhtiön että korttiyhtiön pitkään harkittu lauselma oli "emme tiedä onko vakuutus voimassa". Kun nekään eivät tiedä, mistä minä voisin tietää? Näiden varaan ei omatoimimatkailija voi välttämättä laskea paljoakaan.

Mainostamisen arvoisia eteen osuneita korttivakuutuksia ovat Ålandsbankenin visa goldin kylkiäisenä tuleva vakuutus ja American Expressin platinakorttivakuutus. Ålandsbankenin vakuutuksessa saa lipun ostaa millä lystää eikä se vaikuta vakuutuksen ja lisäksi vakuutus korvaa hammashoitokuluja jos lohkaisee hampaansa, ja monissa nämä on rajoitettu ulkopuolelle. American expressin platinakortti on älyttömän kallis, mutta matkavakuutus on paras, mitä minä olen nähnyt. Ei oikeastaan mitään voimassaolon rajoituksia. Korvaa myös erilaisia aktiviteetteja. Korvaa matkatavaran myöhästymistä avokätisesti. Toimii super-CDW:nä autoa vuokrattaessa joten vuokraamosta ei tarvitse ottaa mitään vakuutuksia, ja tässä säästää selvää rahaa.

Viroon muutettuani minulle tuli ongelmaksi matkatavaravakuutus. Mukanani on normaalin matkalaukun lisäksi reppu, jossa on kannettava sekä järjestelmäkamera + optiikkaa. Repun arvo on kymppitonnin luokkaa. Melkein kaikissa vakuutuksissa Suomessakin tavaran korvaussummaa on rajoitettu paljon alemmas ja lisäksi yksittäiselle esineelle on vielä lisärajoituksia, ja kaikki tulkitsevat kameralaukun yhdeksi esineeksi. Virossa paras löytämäni matkatavarakorvaus oli hulppeat 200 euroa. Sain sitten IFin kautta itselleni järkättyä rahtivakuutuksesta räätälöidyn vakuutuksen, joka juuri meni vanhaksi ja sain sen uusimisesta paperit juuri äsken postissa. Vakuutus on juur sitä mitä pitääkin ja maksaa suunilleen sen verran kuin tällaisesta vakuutuksesta ajattelinkin maksaa (242 euroa vuodessa), mutta sen vakuutusehdoissa on muutama kerrassaan keskeinen rajoitus.

Pykälässä kuusi sanotaan, että vakuutus ei ole voimassa, jos tavaraa kuljetetaan merikelvottomassa aluksessa tai huonokuntoisessa kontissa, tai jos tavaraa liikutteleva trukkikuski on kännissä.

Mäkkeihin julkaistaan uusi käyttis perjantaina. Siitä on kahdenlaista lisenssiä. Yhden koneen lisenssi ja perhelisenssi. Olen yrittänyt selvittää, tuleeko noita family packeja myyntiin myös perjantai-iltana. Olen soittanut kolme valtuutettua mac-kauppiasta läpi. Kaksi niistä sanoi, että ei varmaankaan tule mutta emme tiedä. Yksi tutumpi sanoi, että tilattu on ja saattaa tulla, mutta emme tiedä.

Siis miten tämä voi olla mahdollista? Miksi kukaan ei näe mistään atk-pulauttimesta, mitä Apple niille oikein kontissa toimittaa? Kaikki kolme sanoivat, ettei sitä näe mistään ja Applelta tulee yllätyslaatikko ja siellä on sitten jotain. Mitähän ihmettä tästäkin kuviokellunnasta ja salailusta kukaan katsoo hyötyvänsä? Minä olen asiakas ja haluaisin tietää, lähetänkö tutun kauppaan perjantai-iltana Helsingissä, koska Tallinnassa kaikki tällainen tavara tulee kauppaan "joskus".

Miksi laadulla ja asiakaspalvelulla brändinrakennustaan yrittävät it-kusinarikka ei kykene valtuuttamaan jälleenmyyjiään kertomaan, mitä ne oikein saavat kauppaan ja pitää odottaa yllätyspakettia ja katsoa, mitä siellä sattuu olemaan?

Suomessa on ollut vallalla hirveä älämölö siitä, että ruotsalaiset ja juutit ovat halveksittavia pettureita kun eivät ymmärrä itsestäänselvästi, että Suomen pitää saada maksaa valtion pussista tukiaisia maajusseille, jotta nämä voivat kilpailla polkumyynnillä Ruotsin markkinoilla eri säännöillä pelaavia vastaan. Maataloustukiaiset ovat tietenkin kepulle kynnyskysymys mutta ihmetyttää, miksi ne kuvittelevat Ruotsin ja Tanskan maanviljelijöiden edunvalvojien pyyteettömästi puolustavan tätä suomalaisen, perinteisen maatalouspolitiikan nykypäivän ruumiillistumaa.

Mutta en minä nyt jaksa Kepua mollata tässä tämän enempää, sitä lajia lisää toiste. Tämä episodi on vain hyvin tyypillinen esimerkki siitä, mitä ns. pohjoismainen yhteistyö käytännössä on. Eli sitä ei ole paitsi mielikuvissa. Viisi pohjoismaata ovat viisi niin erilaista valtiota kuin kuvitella saattaa. Viisi maata. Viisi kieltä, joista kolme on keskenään jotenkin ymmärrettäviä. Viisi valuuttaa. Kolme puolustusratkaisua. Neljä ja puoli elinkeinorakennetta. Kolme ja puoli tapaa suhtautua EU-politiikkaan. Viisi täysin erilaista bisneskulttuuria. Kaksi vanhaa valtakuntaa, yksi entinen Venäjän osa ja kaksi nuorta demokratiaa.

Näin erilaista viiden valtion kerhoa on itse asiasassa vaikea löytää mistään. Ainoa yhdistävä tekijä on hyvinvoivan valtion ja korkean verotuksen ihannointi, eli suunnilleen se ainoa asia, jota ei mielellään ihminen toivoisi näkevänsä yhdessäkään näistä maista. Oleellista on huomata, että huolimatta suurista periaatetason erimielisyyksistä kaikissa muissa asioissa kaikki maat ovat pärjänneet koko lailla hyvin, joten yhden maan malli ja tapa tehdä asioita ei ole automaattisesti toista parempi.

Pohjoismaiden neuvostot ynnä muut herrahissien jättämien poliitikkojen kokoontumisajot voisi sen sijaan lopettaa tarpeettomana. Eihän tuo tietysti suuria maksa, mutta kun ainoihin vuosittaisiin saavutuksiin sisältyy palkinnon jakaminen sille, joka on onnistunut kirjoittamaan pohjoismaiden tylsimmän kirjan, kerho on ehkä kuitenkin vähän turhanaikainen. Erityisesti nämä kerhot muuttuvat vahingollisiksi, jos poliitikot kuvittelevat, että kun he ovat nauttineet jossain pönötyskonferenssissa smørrebrödin ja korvapuustin ja kupin kahvia yhtä turhien virkaveljiensä kanssa ja puhuneet tyhjänpäiväisyyksiä, se tarkoittaisi sitä, että meillä tai muilla olisi niiden muiden tuki kansallisille asioille.

Kun oikeastaan mitään yhteistä edunvalvontaa ei ole missään muussa kuin korkeiden verojen ja kalliin viinan puolustamisessa ja maat ja niiden yritykset ovat itse asiassa toistensa pahimpia kilpailijoita, on turhaa asettaa mitään kovinkaan kummoisia tavoitteita "EU:n pohjoiselle blokille" tai jollekin muulle yhtä komealta kuulostavalle asialle, jota ei kuitenkan ole olemassakaan.

Sen jälkeen kun Microsoft tms. maksoi hirveästi rahaa jostain jonninjoutavasta nettiyhteisöstä, johon rekisteröidytään ja kutsutaan kavereitakin muttei paljon sitten muuta, niitä alkoi pullahdella käsittämätöntä tahtia. Kun Facebookin arvo määritettiin miljardeiksi, alkoi todellinen tulva. Jo Facebookin suosituksi tulemisen jälkeen olen saanut kutsun ainakin kahteen ja epäilen, että miljardeista unta näkevät rakentavat näitä juuri nyt liukuhihnalta ja parin kuukauden päästä näihin tulee kutsuja yksi päivässä. Näiden yhteisöjen pyörittäminen on jokseenkin ilmaista kun ei tarvita kuin internet-töpseli jos softan koodaa itse, joten ajatus miljardeista pienellä panoksella on liian houkutteleva sivuutettavaksi.

Olen mennyt rekisteröitymään pariin tällaiseen, ja lopputuloksena mailboksi meinasi täyttyä paskasta ennen kuin keksin, miten mailien tulvaa voi edes hiukan vähentää. Mutta siis. Nimeni lienee muutamassa sadassa address bookissa siellä täällä. Aina kun joku "löytää" jonkun näistä, hän kutsuu kaikki tuttavansa sinne mukaan ja tämä on tehty aika helpoksi nykyään. Jos yhteisöjä ilmaantuu yksi tai kaksi viikossa ja niihin löytää tiensä vaikkapa viisi tuttua viikottain, tuloksena on helposti sata erinäköistä kutsua viikossa. Näihin on hiukan hankala suhtautua, koska ne ovat kuitenkin viestintää joltain tutulta minulle, ainakin oletusarvoisesti. Joten jos ne deletoi spämminä, suuttuuko joku tai missasinko jotain? Jos taas niihin reagoi jotenkin, aikaa kuluu hemmetin paljon kun rekisteröityy sinne tänne ja täyttää edes perustietoja.

Kun valtaosa näistä lisäksi spämmää mailboksin täyteen huuhaata heti kun niihin liittyy, en näe mitään muuta tietä kuin sen, että ihmiset alkavat kyllästyä näiden yhteisöjen mailitulvaan ja nämä päätyvät vain spam-listoille ja lakkaavat enää leviämästä ja/tai kiinnostamasta oikeastaan ketään. Kun yhteisöjä on yksi tai kaksi, niissä on vielä jotain uutuusarvoa. Kun niitä on viisi sataa ja lisää tulee koko ajan, kenelläkään ei ole aikaa näille enää ja niihin ei kukaan viitsi useimpiin edes logata sisään ikinä. Näin näiden käyttäminen mainostamiseen, mikä on jokseenkin ainut kuviteltavissa oleva bisnes näille yhteisöille, näivettyy jo ennen kuin se on kunnolla päässyt alkuunkaan.

Facebookin perustajalle suosittelen lämpimästi, että jos joku olisi valmis maksamaan pari miljardia klunssista, jossa ydintoiminnallisuus on lähettää zombienpuremia kaikille mailboksista löytyville, kannattaisi ottaa rahat ja juosta. Kahden vuoden kuluttua kukaan ei ole valmis maksamaan näistä enää mitään.

Tämän jutun olen kertonut tutuilleni useita kertoja, mutta päätin ikuistaa sen myös internetissä.

Joskus 15 vuotta sitten Otaniemessä menimme Keltsuun iltasella juomaan pari selventävää olutta. Tilasin sitten portterin, kuten aina silloin toisinaan tein. Ja kuten aina ennenkin, ne kaivoivat sen jääkaapista ja se oli kylmää. Kylmä portteri on hirvittävän pahaa ja maistuu lähinnä pontikalle, joten rutiininomaisesti pyysin sitä hiukan lämmittämään. Aina ennen ne olivat laittaneet sen kraanan alle ja hanasta kuumaa vettä ja tuoneet sitten muutaman minuutin kuluttua mukavan lämpimänä pöytään.

Siellä oli kuitenkin ilmeisen tuore tarjoilija. Ne, jotka kävivät Keltsussa 90-luvun alussa, muistavat, että siinä oli baaritiski ja sen oikealla puolella pizzanpaistokulma. Palveluskunta korkkasi pullon ja lupasi lämmittää ja kiersi pullon kanssa pizzanpaistopuolelle. Ajatuksien Mätäoja tyrkkäsi pullon mikroaaltouuniin ja käänsi viisi minuuttia. Kului kymmenen sekuntia ja mikroaaltouunin luukku muuttui ruskeaksi, ja toiset kymmenen sekuntia, että pizzanpaistaja ymmärsi näkemänsä. Ja sitten alkoi huuto "ja jumalauta minä en siivoa tätä, siivoa ite".

Matroona tuli takaisin tiskille, kaivoi uuden kylmän portterin jääkaapista ja sanoi "saat nyt tämän, tyydy siihen".

Tyydyin siihen.

Ensin siivittäjäksi 24-vuotias Glenrothes Speysideltä ja sitten Islayltä 23-vuotiaan nuorekas Port Ellen.

Speysidet ovat kevyitä kesäjuomia ja Islayn tömäkkä savuisuus puree paremmin talvella, joten syksyn tullen on syytä suosia kumpaakin ja varoa hätiköityjä ennakkoluuloja ja johtopäätöksiä. Port Ellen on Islayn viskiksi auttamattoman ylihintainen ainakin toistaiseksi, koska tislaamo suljettiin -83 ja sitä on enää vähän saatavilla. Huhut tosin kertovat, että tislaamon piipusta tupruaisi savua aina toisinaan, joten sieltä saattaa olla lähivuosina tulossa uudempaa tuotantoa. Sitä odotellessa kannattaa Islayltä valita Caol Ila, vähintään 16-vuotiaana.

Glenrothesia voin sen sijaan suositella lämpimästi kaikille speysidejen ystäville. Pullo 24-vuotiasta viskiä maksaa 25 puntaa Heathrowlla, mikä tekee juomasta hintalaatusuhteeltaan koko lailla täydellisen. Jos speysideistä ei pahemmin pidä, kannattaa unohtaa koko juttu, sillä tuo on jokseenkin tyyppiesimerkki speysidestä kevyine savuineen ja makeine jälkimakuineen.

Kieliä voi oppia kovin monella tavalla. Oikealla ja väärällä. Ja oikea ja väärä riippuu oppilaasta.

Olen itse aina ollut kouluopetuksen suuri ystävä. Epäilen, että kunnianarvoisa Elsa Jääskeläinen Langinkosken lukiosta ei muista erityisen hyvällä minua siinä etupenkissä kun lähinnä olin uninen ja pihalla, hänen opetusmenetelmänsä oli siltikin sellainen, että se puri minuun. Vätystelevät oppilaat Hannu ja Pasi joutuivat lähes jopa joka tunti väsäämään käännöslauseita liitutaululle, ja sitten niiden virheitä paheksuttiin luokan voimalla. Tämä syvällinen pedagoginen näkemys kielen opiskelussa on vedonnut minuun kovin.

Minulle kielen opiskelu on lähtenyt aina kieliopista. Jos ymmärrän sanan mutten sen muotoa, ahdistun henkisesti, ja jään miettimään tuon sanan muotoa sen sijaan, että ymmärtäisin opetuksen soljuvan eteenpäin. Kouluopetus oli juuri tätä. Kielioppia käännöslauseiden voimalla sen sijaan, että opetellaan viisi sanaa ja sen jälkeen arkikielen puhetilanteita. Kun osaan kieliopin, osaan palauttaa sanat perusmuotoonsa ja käyttää sanakirjaa, ja se avaa minulle ovia oppituolin ulkopuolella. Ääntäminen tulee sitten kun ymmärtää, mitä puhutaan.

Yritin Otaniemessä lukea espanjaa ei-suggestopedisella kurssilla, jonka opettaja sattui olemaan sama kuin suggestopedisen espanjan. Jaksoin sitä pari kuukautta ja siellä heitettiin palloa ja laulettiin ja leikittiin. Ja kun kysyin miksi tämä sana on noin eikä näin kuten viimeksi, minulle sanottiin, että älä välitä siitä. En heittänyt pallolla opettajaa, mutta jätin kurssin kesken ja jäin miettimään, että kun ei-suggestopedinen opetus oli tällaista, oliko suggestopedisen kurssin oppilailla edes housuja jalassa. Ja kun asiaa jälkikäteen mietin, en ole edelleenkään kade, etten nähnyt huoneellista teekkareita ilman housuja.

Nyt minulla on sitten käsissäni saksan kielioppi ja jopa ääntämys, vaikkakin r-kirjainta vielä pitää hioa runsaasti. Sanoja en osaa edelleenkään niin paljoa, että osaisin keskustella Nietzschestä, mutta kun olen Saksassa, hoidan asiat saksaksi ja se ei ole ongelma. Ja nyt kun haluan tuota kieltä jalostaa, minun pitää vain opetella sanoja. Mitään muuta ei tarvita enää paitsi tietää, mitä joku asia on tuolla kielellä. Ruotsissa pohja on sama. Saksaa olen sitten opetellut hiukan sen jälkeenkin muunmuassa kuuntelemalla saksankielistä iskelmämusiikkia, mutta se ei ole huvi kaikille.

Koulussa aina väheksyttiin ja halveksuttiin suomen kielen kieliopin kursseja. Niitä, joilla opetetaan sijamuotoja ja lauseenjäsennystä. Sen halveksuminen on väärä tie, koska samat termit ovat käytössä vieraissa kielissä. Muistan saksan oppitunnin, jossa maisteri Jääskeläinen yritti opettaa koulukkaille, milloin saksan kielen adjektiivi taipuu ja milloin ei. Selitys oli sekava ja kesti koko tunnin. Ja en usko, että kovin moni ymmärsi siitä mitään, minä en ainakaan ymmärtänyt. Koska opettaja varmaankin tiesi, että helppoa tietä ei väki ymmärrä. Jos oppilaat olisivat ymmärtäneet kieliopin termit, asian olisi voinut kuvata sekunneissa: saksan adjektiivit taipuvat aina attribuuttina mutteivät koskaan predikatiivina tai subjektina. Ei muuta kysyttävää. Sen sijaan piti keksiä sekava esimerkkiopetuksen vyyhti, ja se on keinona raskassoutuinen, koska käytännössä se tarkoittaa, että jokainen termi pitää määritellä kuitenkin, mutta tapauskohtaisesti. Ja kun tarvitaan samaa termiä seuraavan kerran, se pitää taas määritellä tapauskohtaisesti. Ja vettä virtaa Tonavassa.

Jaan itse kielen osaamisen seuraaviin tasoihin:

1. Tunnistaa kielen
2. Ymmärtää kielen sanoja
3. Ymmärtää kielen lauseita
4. Ymmärtää kielen sanontoja
5. Ymmärtää kielen sanojen ja sanontojen sävyjä, että osaa käyttää niitä oikeissa tilanteissa
6. Osata aukoa päätään natiiville siten, että hän ei ymmärrä hänelle tehtävän pilkkaa.

Minulla on kaikissa kielissä vielä matkaa. Englannissa matka ei ole enää kovin pitkä.

Kuuntelin taas tuossa puolella korvalla kun jengi puhui elokuvista. Sellaisista epäoleellisista pikkuseikoista kuin näyttelijät tai juoni ei viitsinyt kukaan puhua mitään. Eikä edes hyvän ja huonon leffan välille eron tekevistä erikoistehosteista ja tisseistä.

Nykyään tuntuu siltä, että jos sanoo "elokuva", joku kysyy jotain epäkiinnostavaa pikseleistä, formaateista, äänikoodauksista ja muusta turhanaikaisesta. Hd-dvd, blu-ray, lossy-audio, xyzzy264, 720, 1420, full-hd, 25fps, foobar, 42, puppup. Ketään ei enää tunnu kiinnostavan, näkyykö ruudulta katsomisen arvoista ohjelmaa vaan menneen maailman atk-turaamisesta peräisin oleva pikselinihannointi on ottanut vallan. Jos pikseleitä on paljon ja äänikoodaus on oikea, kaikki on hirveän hyvin. Jos pikselin feng shui on väärässä asennossa ja mäiskinnän ääntä ei ole koodattu oikeaoppisella tavalla, mitään ei ole tehtävissä ja maailma on auttamatta joutumassa kohti kadotusta. Olen atk-fossiili ja minulle telkkari on aina ollut värkki, josta tulee ohjelmaa nappulaa painamalla ja/tai dvd-kiekon soittimeen laittamalla. Nykyään tämä tuntuu katoavalta kansanperinteeltä kun pikselien elämysrunkkaus nostaa rumaa päätään.

Matrix ei muutu hyväksi elokuvaksi, vaikka siihen lisäisi kuinka paljon pikseleitä, koska ne eivät tuo siihen puuttuva käsikirjoitusta ja juonta.

Olen tässä kytännyt erästä tietokonepeliä, jonka ostan heti kun se on kauppaan tullut.

Sen piti tulla viime perjantaina. Sitten tämän viikon tiistaina. Sitten tämän viikon torstaina. Nyt aikataulu on "huomenna". En pidätä hengitystäni. Pelilehdissä aina hehkutetaan, että peliteollisuus on ihan huisinhirveäntärkeä viihdeteollisuuden muoto ja että siinä liikkuu enemmän rahaa kuin elokuvateollisuudessa.

Jos kyse on niinkin merkittävästä asiasta, mistä johtuu amatöörimäinen puuhastelu, sillä tämä ei ole suinkaan poikkeustapaus vaan enemmänkin sääntö. Kaikki aikataulut ovat ohjeellisia ja niitä muutetaan vasta eräpäivänä. Milloin viimeksi on käynyt niin, että kassamagneettielokuvan ensi-illaksi kerrotaan perjantai 25. päivä ja sitten kun jengi on lippuineen teatterin aulassa, siellä onkin lappu "ensi maanantaina" ja maanantaina on taas luukulla lappu, jossa sanotaan "huomenna"?

Suuremmissa tietokoneohjelmissa aikataulut pitävät paremmin ja tiedotus hoidetaan oikein. Macos 10.5:n piti tulla kesäkuussa, mutta jo keväällä kerrottiin sen siirto lokakuun 26. päivälle. Peleissä sen sijaan viivästykset ilmoitetaan vasta julkaisupäivänä eikä edes oteta kunnollista aikalisää vaan tuupataan vain päivällä parilla eteenpäin ilman mitään tietoa todellisesta julkaisupäivästä ja näin simputetaan ihmisiä ravaamaan kaupoissa turhan päiten. Missä muussa bisneksessä maksavaa asiakasta kohdellaan näin?

Tein jo päätöksen, etten kirjoittaisi sanaakaan tehystä ja sairaanhoitajista kunnes päästään räksytysvaiheen yli ja on jotain kerrottavaa.

Menin kuitenkin lukemaan Iltalehteä ja tämän edistyksellisen näkemyksen. Minä en tiedä mistä kaivosta Nurvala ammentaa ehtymättömän julkistalouden asiantuntemuksensa toteamalla "Tosiasiahan on, että mistään muualta ei rahaa löydy tilanteen laukaisemiseen kuin valtiolta", mutta sen tiedän, että kaivo ei ole kovinkaan syvä. Ja epäilen, ettei kannettukaan vesi siinä kovin kauaa pysyisi.

Minäkin tunnustan, etten ole julkistalouden asiantuntija, mutta olen lusinut Otaniemessä jonkunkin verran julkisoikeuden kursseja, ja silloin kun Suomeen veroja maksoin, siellä oli kunnallisveroksi kutsuttu kummajainen. Jos kunnat haluavat maksaa sairaanhoitajille reippaasti lisää, ne voivat tehdä sen korottamalla omia verojaan. Kunnallisvero on lisäksi hiukan valtionveroa oikeudenmukaisempi, koska sen progressiivisuudella on järkevä katto, mutta tiedän poliittisen vasemmiston olevan asiasta eri mieltä. Joka tapauksessa kunnat voivat aivan surutta korottaa verojaan, sillä meillehän on kerrottu lehtien ja naisjärjestöjen voimin, että veronkorotuksilla sairaanhoitajien vaatimattoman palkkapyynnön rahoittamiseksi on sama kannatus suomalaisten keskuudessa kuin oli Ceausesculla Romanian onnellisen kansan joukossa. Nähdäkseni valtiota ei siis tarvita tässä mihinkään ja joka muuta väittää, puhuu vastoin parempaa tietoaan.

Vai epäilevätköhän naisjärjestöt ja tutkimusten julkistajat, että gallupeissa saatu tulos kuvastaa kansan todellista tahtoa suunnilleen samalla tavalla kuin Ceausescun kannatusluvut Romaniassa kun kerran pitää ruinata maksumieheksi Jotakuta Muuta?

Liikenneministeri Vehviläinen haluaisi laskea rattijuoppouden rajaa ja keksiä alkolukkoja.

Olen eri mieltä molemmista asioista. Rattijuoppous rötöksenä on sellainen, että sen moitittavuuden kova ydin perustuu ensinnäkin sivullisille aiheutettuun vaaraan ja toisekseen siihen, että kenenkään ei ole pakko tähän rikokseen ryhtyä eikä sitä voi tehdä vahingossa. Nyt kun raja on puoli promillea, myös jälkimmäinen osa pitää paikkansa. Täytyy olla sangen harjoittunut viinapää ennen kuin kykenee olemaan huomaamatta puolen promillen hönöä. Ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia huomata asiaa myöskään seuraavana päivänä jos on sattunut menemään todella pitkäksi. Sen sijaan Virossa on nollaraja ja se on hankala. Yhtä lailla olen puhaltamalla huomannut, että mittari näyttää vielä 0,2‰ vaikka olo on jo aivan "normaali" siinä määrin kuin se kankkuspäivänä voi olla.

Jos promillerajan laskijat saavat tahtonsa läpi, ne tekevät asialle karhunpalveluksen, sillä sen jälkeen käryjen määrä lähtee nousun ja mukana on hemmetisti sellaisia tapauksia, joita kukaan ei voi maalaisjärjellä tulkita mitenkään muuten kuin vahingoiksi. Kun rattijuoppous muuttuu rötökseksi, josta jää jatkuvasti kiinni tavallisia, varomaan pyrkineitä ihmisiä eikä vain piittaamattomia nilviäisiä, muuttuu lopulta suhtautuminen koko rikokseen.

Jossain päin Keski-Eurooppaa ja USA:a rattijuoppous on paljon Suomea isompi ongelma ja se johtuu siitä, että sitä ei pidetä erityisen moitittavana. Ranskassa on ihan OK ajaa viinipöhnässä lounaalta toimistolle ja USA:ssa taas monissa kaupungeissa taksien saaminen on siinä määrin mahdotonta, että ainoa keino on ajaa kotiin. Näissä maissa ongelmiin joutuu vasta jos aiheuttaa onnettomuuden, mutta riski siellä on silti jatkuvasti olemassa sivullisille, koska kukaan ei paheksu tuiskeessa ajelua. Tämä tie on meilläkin edessämme jos joka toisella on 42 ikävuoteen mennessä vähintään yksi rattijuopumuskäry jostain hiukan nollan ylittävästä numerosta.

Ei, promilleraja pysyköön puolikkaassa. Sen sijaan alkolukkojen sijaan ehdotan seuraavaa rangaistusasteikkoa:

1. Ensimmäisestä kärystä sama rangaistus kuin nytkin
2. Toisesta kärystä sama rangaistus kuin nytkin lisättynä sillä, että auto huostaanotetaan valtiolle kuukaudeksi ja viedään Tannerin kentälle parkkiin. Poliisi järjestää alueelle riittävästi spraymaaleja ja tuulilasien ja peltien raaputtamiseen soveltuvia välineitä ja alueelle vartioinnin, jotta pikkusieluiset autonomistajat eivät pääse häiritsemään itseään toteuttavan alueen nuorison luovuuden puhkeamista kukkaansa. Kuukauden jälkeen värkin saa takaisin siinä kunnossa, missä se sattuu olemaan.
3. Kolmannesta kärystä auto valtiolle. Ihan sama kenen se on. Jos joku on niin hölmö, että menee lainaamaan autonsa kännissä olevalle, tunnetulle taparikolliselle, kärsiköön vahingon nahoissaan jos ei saa kuskilta auton hintaa perittyä.

Tämähän minun piti kirjoittaa jo lämpimän oluen yhteyteen, mutta tietenkin unohdin sen, joten menköön sitten omanaan.

Kentissä on St. Peter's brewery, joka tekee useampaakin varsin hyvää olutta. Niiden ehdoton ykkönen minun makuuni on Grapefruit ale, joka on hiukan grepillä maustettu bitter. Niiden Organic best bitter, jota siinä on käytetty pohjana, ei ole huonoa sekään. Maustettu Spiced ale on ehkä hiukan liian eksoottinen minun makuuni. Niiden joitain oluita saa myös pulloissa, käsittääkseni jopa Suomesta. Pullot ovat erikoisia soikion muotoisia, joten ne on helppoa tunnistaa kun muut eivät ole läheskään niiden näköisiä. Tallinnassa ei ole kaupan kuin niiden portteria, mutta koska en ole suurempi portterin ystävä, olen jättänyt ne pääsääntöisesti Kaubamajaan.

Lontoossa on vain yksi pubi, jossa näitä saa real alena. Mesta on nimeltään Jerusalem Tavern ja sijaitsee Clerkenwellissä osoitteessa 55 Britton Street. Tuubiasema 200 metrin päässä on Farringdon, mutta jos turisti on Oxford Streetillä, siitä pääsee itäänpäin menevällä bussilla 55 melkein ovelle. Pois jäädään heti sen jälkeen kun bussi ylittää radan. Paikan ongelma on se, että se on kiinni la-su nykyisin, joten toivioretken tekeminen sinne edellyttää viikkovisiittiä.

"Onko oluenne liian kylmää? Pyydänkö lämmittämään?" (Asterix Britanniassa jos joku ei tunne lainausta).

Real ale on melkeinpä aina juomisen arvoista. En muista saaneeni mitään niin huonoa, että olisi suuremmin inhottanut. Kyseessähän on siis brittiläinen pintahiivaolut, jossa hiiva on mukana vielä pubiin kärrätyssä tynnyrissä ja olut jatkaa käymistään siellä. Mietoa, kuparinväristä, ei kovin vahvaa ja lähes hiilihapotonta. Ja tarjoillaan hiukan huoneenlämmön alle paitsi LVI-tekniikan kehitysmaihin lukeutuvilla saarilla, joissa huoneissa todennäköisesti vetää niin mahdottomasti, että oluen oikea tarjoilulämpötila on jokseenkin huoneenlämpö, millä on ymmärrettävistä syistä vankat historialliset perinteet. Real alen tunnistaa amatööri useimmiten siitä, että se lypsetään tynnyristä tuoppiin käsikäyttöisellä pumpulla eikä nappia painamalla. Merkki ei siis tee real alea vaan tarjoilutapa, ja vaikka joitain tuttuja real aleina tarjolla olevia merkkejä saakin pullossa, se ei siitä muutu tynnyrissä käyväksi olueksi vaikka juoma teoriassa samaa onkin. Maku ei ole sama. Ei pullo-olutkaan välttämättä huonoa ole, mutta se on silti eri asia.

Real ale voi olla noin teoriassa mitä hyvänsä pintahiivaolutta, tyypillisesti kuitenkin bitteriä, indian pale alea tai mild alea. Näistä mild alessa on vähiten humalaa, indian pale alessa kaikkein eniten. Itse pidän bitteristä ja IPA:sta, mild alet menevät paremman puutteessa mutta niistä jotenkin puuttuu jotakin, eli maku. Englannissa kaikissa kunniallisissa pubeissa on vähintään yksi real ale -hana, useimmissa noin kolme ja paremmissa kymmenen. Erinäköisissä tilahousuja ja pujopartaa käyttäville cosmopolitan- ja limuviinamiehille suunnatuissa masentavissa lasiakvaarioissa ei varmastikaan törmää real aleen. Kyseisissä establishmenteissa ei tosin olisi mitään suurempaa syytä asioida vaikka siellä kunnollista olutta olisikin.

Real aleja on pilvin pimein. Isot merkit ovat tunnettuja kenties jopa Suomessa saakka, mutta lähes joka kylässä tai ainakin melkein tuntuu olevan myös oma olut, joten maaseudun pikkupubissa kannattaa vain kysyä, mikä on eniten paikallista ja maistaa sitä, koska todennäköisesti samaa merkkiä ei saa enää ikinä paitsi jos sattuu eksymään samaan kylään. Isoja, tunnettuja merkkejä ovat vaikkapa London pride, Bass, Greene King IPA, Adnams, Courage best ja Fuller's ESB. Nuo eivät ole mitenkään huonoja vaikka suuria merkkejä ovatkin. Greene King on oikein hyvä edustaja Indian pale aleksi ja Courage maistuu muuten vain.

Suomessa real alen kaupustelussa on kunnostautunut Urkki. Siellä sitä on ollut ainakin aina silloin kun itse olen siellä ollut. Rautatieaseman Pullmanissa on myöskin teoriassa aina kuukauden real ale, mutta en tiedä mihin aikaan kuusta se sinne tulee, koska se on ollut joka kerta loppu kun siellä olen käynyt. Helsingin olutravintolat taas tuntuvat olevan enemmänkin Belgiaan olutmaana kallellaan olevien komennossa, sillä niistä ei tahdo real aleja saada ensimmäistäkään.

Englannissa käydessään voi toki juoda myös Heinekeniä, mutta minulle ei ole koskaan selvinnyt, miksi sitä pitäisi mennä sinne saakka nauttimaan.

Olen tullut vuosien saatossa siihen tulokseen, että vuorokaudessa on tunti pari liian vähän.

Minulla on täydellistä tuskaa yrittää saada unta 16-17 tunnin valvomisellä, 20 tunnin kohdalla alkaa usein jo hiukan väsyttää. Nukun sitten mielelläni vajaat kahdeksan tuntia siihen päälle, mutta sitten valvottaa taas. Opiskeluaikana kun ei ollut oikeastaan mitään väliä sillä, mitä kello sanoo, huomasin näppärästi asian kun elin tuon oman aikatauluni mukaan muutaman vuoden. Joka päivä siirryin pari kolme tuntia eteenpäin. Kerran viikossa sitten menin nukkumaan aamuyhdeksältä kunhan olin käynyt muiden samassa rytmissä olevien kanssa Dipolin, Tapiola Gardenin tai Korpilammen aamiaispöydässä syömässä iltapalaa. Nykyisinkin huomaan viikonloppuisin, että perjantaina menen nukkumaan kolmen aikaan, nukun yhteentoista, lauantaina valvon neljään viiteen ja nukun kahteentoista ja sitten pitäisi taas heräillä maanantaiaamuna ihmisten aikaan ja yrittää saada sunnuntaina jotenkin unta.

Mutta ei voi auttaa. Yhteiskunnat toimivat aamuvirkkujen nysvärien aikataulun mukaan ja kun herättävä on kohtuuaikaisin, pitää yrittää väkisin nukkumista täysin kesken alkuillan ja siitä ei yleensä tule mitään. Ja 4-5 tunnen unien jälkeen olen vain kiukkuinen.

Joulukuu menee lomaillessa. Toukokuussa ostamani maailmanympärilippu on kesken ja olen tuon lipun vinkkelistä juuri nyt Chicagossa kuten olen ollut jo kesäkuun alusta. 1. luokan maailmanympärilipuissa on ollut kohtuullisen hyvä ikiliikkuja se, että niitä käyttämällä saa helposti maileja tarpeeksi ja lisäksi upgrade-kupongin, että nyt kun työnantaja ei ole katsellut hyvällä viiden viikon lomaa putkeen, olen saanut näillä kertyvillä maileilla ja kupongeilla 1. luokan menopaluun Chicago-Lontoo-Helsinki-Lontoo-Chicago eikä tarvitse matkustaa bisnesluokassa kuuntelemassa merkonomien tikitystä.

Hiukan ostoksia Kaliforniassa, sitten Vietnamiin ja Hong Kongin, Bangkokin ja Singaporen kautta takaisin kotiin juuri jouluksi. Bangkokissa en ajatellut lusia sen pidempään, mutta siitä pääsee lentokoneella Cambodiaan Angkor watia ja muita kivikasoja äimistelemään, joten yritän hyökätä sinne.

Vietnam on vielä hiukan mysteeri. Lentolippu on johonkin pohjoiseen rannikolle, ja siitä pitäisi päästä sitten en-muista-mihin, jossa pitäisi tunkea itsensä jollekin risteilylle siihen saaristoon pariksi kolmeksi päiväksi. Olen yrittänyt lähestyä Lonely Planetin mainitsemia asiallisia venefirmoja, mutta yksikään ei ole vaivautunut vastaamaan sähköpostiinsa. Yksi vastasi puhelimeensa, mutta ei puhunut ilmeisesti mitään muuta kuin vietnamia, joten tämä muodostaa nyt pienimuotoisen ongelman.

Tämä lienee viimeinen maailmanympäri nyt vähään aikaan, viisihän näitä olen jo vuoden 2004 jälkeen ehtinyt tekemään. Tavallaan ihan kiva, koska lähelläkin on paljon paikkoja, jotka ovat jääneet väliin vain siksi, että lomat ovat menneet kaukana. Toisaalta tiedän, että Hong Kongista ja Singaporesta lähtiessä saattaa jopa lamettaa kun seuraavaa reissua sinne ei ole vielä buukattu tai ainakin suunniteltu.

Tehyn rettelöinnistä on myös ympäröivälle yhteiskunnalle positiivisia vaikutuksia.

En usko Suomessa asioiden menevän aivan täydellisesti alamäkeä, vaikka tuon toimiston väki tukisi sairaanhoitajia myös joukkoirtisanoutumisilla tai olisivat lakossa jokseenkin yhtä pitkään kuin Elannon hevosmiehet. Sen sijaan Naisasialiitto Unioni ja kepulinaiset ja muutkin naisjärjestöt saavat aikaiseksi ajamalleen asialle vahinkoa tahattaan. Hyvää tarkoittavat hölmöt saavat hiukan alle puolet suomalaisista kylläsymään koko asiaan ja vetämään oman moraalisen tukensa hoitajien asialta tekemällä tästä aivan tavallisen työmarkkinariidan sijaan naisasian, jossa riistäjämiehet sortavat raatajanaisia.

Suomalaiset suhtautuvat ay-toimintaan ja etujen ajamiseen neuvottelupöydissä lähtökohtaisen suopeasti. Naisasiaväki sen sijaan puuhaa pääosin niin päättömien asioiden kanssa, etten ainakaan itse ay-pomona haluaisi minkäänlaisia tuenilmauksia tästä leiristä. Jo viime viikolla nähtiin yhden teknisen alan liittopomo toppuuttelemassa hoitajien vaatimuksia enkä usko, että hän jää ainoaksi. Koko Tehyn kampanja perustuu siihen, että ne toivovat vihaisten ihmisten vaativan heidän puolestaan lisää rahaa valtiolta eikä kunnilta, sillä Tehyssä tiedetään kuntien tilanne kyllä varsin hyvin.

Mutta jos tämä leimautuu nyt sukupuolikysymykseksi eikä ay-toiminnaksi, merkittävää tuenilmausta kansan syvistä riveistä ei ole odotettavissa.

Tulin äsken taas kotiin lentokoneella Helsingistä. Airbus 319 ja neljä matkustajaa.

Minulle tulee kuitenkin joka kerran iltapäivällä Helsingissä hiukan hyvä mieli kun näen siinä rivin md11-pommeja ja A340:siä. Lähtevien lentojen listaa on jotenkin kiva lukea: Shanghai, Mumbai, Nagoya, Guangzhou, Hong Kong, Osaka. Finnair on ilmeisesti keksinyt tuosta oikein hyvän bisneksen ja ei tule heti mieleen mitään toista kaupunkia Euroopasta, josta pääsee joka päivä sinne tänne vinkuintiaa eikä vain Pekingiin ja Tokioon. Jälleen kerran uudistan hartaan toiveeni siitä, että valtio ei ahneuksissaan myy Finnairia polkuhintaan SAS:lle, joka ei tunnu saavan edes omia koneitaan pysymään ilmassa saati sitten vieraita.

Jos Finnair myydään, kaukoreitit häviävät joutuisasti ja sitä myöten sitten myös lennot valtaosaan Euroopan kakkos- ja kolmoskaupungeista. En saata kuvitella, että Helsingistä pääsisi enää suoraan oikeastaan mihinkään tämän jälkeen edes Euroopassa. Esimerkin voimme katsoa Oslosta, josta ei pääse Madridia kauemmaksi lentämättä ensin Kastrupiin.

Huomenna pitäisi käydä häissä. Viimeksi saman sulhasen shöyssä siteerasin hääaiheista teosta Kim Il Sung: Juche-aatteesta vallankumouksessamme, mutta ne elämänohjeet eivät selvästikään olleet oikotie onneen. Olen kerran pitänyt kuulemma hyvän hääpuheen ja sitä voisin surutta plagioida, mutta ongelma on se, etteä muista edes pitäneeni sitä saati sitten sen sisältöä. Ehkäpä inspiraatio yllättää yön pimeinä tunteina.

Tallinnassa oli eilen shöy. Rataskaevun pikku teatterissa, jonka nimeä en muista, esiintyivät sekä Tuomari Nurmio että Kauko Röyhkä. Röyhkä on pelle ja tekee tietääkseni vain huonoa musiikkia, mutta Tuomari Nurmiota mies kuuntelee mielellään.

Shöyn aikana lavan edessä tanssahteli pari tyttöstä, ja kunnianarvoisa seuralaiseni katseli niitä siinä kuten hiukan minäkin. Jossain vaiheessa johtaja T totesi, että tuo ruskeahiuksinenhan on oikeastaan aika jees, pitäisiköhän tehdä jotain. Sanoin, ettei pidä, koska ne ovat maksettuja tanssahtelijoita. Ikämiesryhmä vieressäni ihmetteli, että miten muka ovat, nehän selvästi diggaavat Tuomari Nurmiota ihan kybällä.

Kysyin: "kuinka monella Tuomari Nurmio-fanilla on baarissa jalassaan balettitossut?"

Pari kuukautta sitten mainostin muutamaa hyvää elokuvaa. Tänään on tullut aika paljastaa maailman yliarvostetuimmat pläjäykset, joiden katsominen on parhaassakin tapauksessa kärsimysnäytelmä paitsi ehkä jos on kännissä, mutta sitä en ole viitsinyt kokeilla ettei mene hyvä viski hukkaan.

• Ilmestyskirja Nyt. Maailman tylsin ja pitkäveteisin sotaleffa. Ja koska kaikki sotaleffat ovat aika pitkäpiimäisiä, niiden kaiken tylsyyden huippuunsa jalostava leffa on kammottava. Leffassa ei tapahdu mitään. Ei yhtään mitään. Väliin on sota ja väliin on muuten vain vähän ankeaa. Ja välillä joku puhuu jotain muka-viisaita verkkaisella äänellä. Muistan nuokkuneeni tämän läpi vain kertaalleen ja ulos tultuani ihmettelin, miksi mukana olleet tutut ylistivät sitä maasta taivaisiin kun minä lähinnä odotin lopputekstejä.
• Citizen Kane. Mustavalkoleffan huipputylsä mutta maailman parhaaksi elokuvaksi arvostettu klassikko. Ehkä olen liian nuori tai liian vanha tai liian insinööri tai liian jotakin kun en nähnyt leffassa mitään syviä ulottuvuuksia vaan pökkelöitä hahmoja ja tylsän juonen.
• Matrix. Käsittämätön kulttileffan maineeseen nostettu pläjäys. Kun toisinaan järkeviäkin ajatuksia esittävät ihmiset pitävät tätä parhaana leffana ikinä, otin kerran asiakseni katsoa sen toiseen kertaan siinä toivossa, että ymmärtäisin, mikä siinä oli niin hienoa. Siinä oli jotain pikakelattavaksi sopivaa pitkitettyä tappelua, sinisiä pillereitä ja punaisia pillereitä, mutta kenellekään ei ilmeisesti tullut mieleen, että käsikirjoituskin olisi ollut kiva.
• Tähtien sota I. Siis sen uuden kolmikon ensimmäinen. Vanhan sarjan viimeisessä tehtiin ensimmäisen kerran se virhe, että se nuorennettiin lastenleffaksi. Siinä oli kuitenkin kirkkaatkin hetkensä kunhan ne toisiaan halailevat karvaotukset olisi jätetty pois. Uuden sarjan ykkösessä ei kuitenkaan ollut mitään pelastavaa. Midichlorianeja, kaiken pelastava ihmelapsi ja luppakorvaisia otuksia ja ilmeisesti tavoiteltu kohdeyleisö siellä neljän vuoden paikkeilla.

Siinä voittonelikko jos joku päivä on todella tylsää.

Ostin löytölaatikosta ykkösseasonin Stargate Atlantista. Tämähän on ihan kelpoisaa scifiä ja sellaista on katsomattomien hyllystä puuttunutkin sen jälkeen kun sain Star Trek DS9:t katsottua. Star Trekissä huippujuttu on toki TNG, mutta ei Deep Space nine suinkaan huono ollut sekään.

Hyllystä löytyy sitä sun tätä kuten Stargatet, Firefly ja Star Trek voyager, mutta Atlantis vaikuttaa juuri nyt tällä hetkellä katsottavimmalta. Uutta Galacticaa olisi kanssa kaksi seasonia, mutta se vaikuttaa suoraan sanoen tappavan tylsältä ja ainut pelastus siinä on hyvä löytö Adamaksi, eli se sama näyttelijä, joka oli Miami Vicessä se kivikasvoinen poliisipomo. Muuta hyvää siinä sarjassa ei sitten olekaan sen yhden tiedätte-kyllä-minkä cylonin lisäksi...

Sairaanhoitajat vetivät sitten pakasta tuollaisen numeron ja polttivat taas yhden sillan takanaan.

Minä en oikein ymmärrä tätä. Olen aina kuvitellut, että työmarkkinoilla tavoitteena olisi jäseniä tyydyttävä sopimus eikä lihava, mediakonsulentteja lihottava riita. Siitä huolimatta hoitajat ovat tehneet jokseenkin kaiken päin helvettiä, mitä nyt vain voi tehdä päin helvettiä työmarkkinariidoissa. Minä listaan tähän havaitsemani virheet:

1. Hoitajat ottivat tosissaan lehtimiesten heille syöttämän 500 euron kuukausipalkankorotuksen. Liittojohdon olisi kuulunut pitää omiensa joukossa jöötä ja olla ottamatta kantaa numeroihin ennen kuin liitto on valmis ottamaan kantaa numeroihin.
2. Liitto ei kertonut palkkatavoitteitaan julkisesti. Hoitajien palkoista on puhuttu viime syksystä saakka eli noin vuoden verran, mutta vasta tänään liitto sai suunsa auki ja kerrottua, mitä se oikeastaan neuvotteluissa haluaa. Tähän saakka on siis pelkästään haaskattu aikaa eikä annettu kuvaa rakentavista neuvotteluista ja yrityksestä ratkaista ongelma.
3. Liitto on luottanut siihen, että mediajulkisuus pysyy sille suopeana. Tähän viikkoon asti media on kohdellut hoitajia silkkihansikkain ja toistanut jokaisen propagananmurusen uskollisesti. Tällä viikolla rivit alkoivat repeillä kun muiden liittojen väki on alkanut ihmetellä hoitajien väitteitä huonoista palkoista, vaikka ne ovatkin suomalaista keskitasoa. Jos imago sukeltaa, jälki on rumaa pitkän lakon jälkeen kun sympatiaa ei löydy enää mistään.
4. Liittopomot ovat antaneet omilleen luvan käynnistää moponsa ennen aikojaan, ja nyt kulkupelit painelevat omilla teillään jossain Limpopon tuolla puolen.

Nyt joka tapauksessa tilanne on sellainen, että mitään järkeviä ulospääsyteitä tästä riidasta ei ole näköpiirissä, ja se tietää pitkää lakkoa, josta eivät hyödy potilaat eivätkä hoitajat. En ole kuntatalouden asiantuntija, mutta muille julkisen sektorin liitoille tarjotut korotukset ovat perinteisiin kuntasektorin korotuksiin verrattuna aika suuria. Jos ne oli suoraan lakon välttämiseksi tarjottu ylärajalle eikä alarajalle, silloin meillä on iso ongelma, koska lisää rahaa ei pahemmin ole luvassa. Toisaalta hoitajat on lietsottu nyt odottelemaan 20 prosentin palkankorotuksiaan, ja he eivät ole valmiita tyytymään vähempään ja hyväksymään jokseenkin tarjotun mukaista neuvottelutulosta.

Nyt tilanne on se, että työntekijää vastassa on kunnallisen työmarkkinalaitoksen äijiä, ja heille on aivan samantekevää, ovatko hoitajat töissä vai lakossa vai luiskassa. Ei heitä kiinnosta. Kun vastassa ei ole kapitalistia, lakko ei aiheuta näiden neuvottelijoiden punteissa mitään tutinaa, koska oikeastaan lakko on kunnallistalouden kannalta silkkaa säästöä. Toisaalta työntekijäpuoli on pelannut itsensä noiden neljän virheen kautta sellaiseen asetelmaan, jossa liittopomojen on vaikeaa säilyttää kasvojaan saamatta läpi historiallisestikin aika suuria palkankorotuksia.

Siinä ei ole mitään vikaa, että duunarit vaativat lisää liksaa, tarvittaessa vaikka kuinka paljon. Sen sijaan on tyhmyyden ylistys ajaa itsensä näin tehdessään nurkkaan ja polttaa kaikki sillat takanaan, vaikka siihen ei olisi ollut mitään syytä. En tiedä kuka on onnistunut höynäyttämään ketä, mutta sen tiedän, että tämä asetelma on hirvittävä varsinkin yksittäisen hoitajan kannalta. Ei lakkoavustuksilla leveästi elellä, ja kun mitään kunniakasta tietä perääntyä ei ole jätetty, lakosta ei pääse edes eroon mitenkään järkevästi jos lakkoväsymys alkaa omassa leirissä vaivata. Ammattitaitoiset ay-pomot jättävät aina takaportteja auki niin, että voivat pyöritellä annettuja numeroita hiukan uuteen uskoon ja väittää selvinneensä voittajina ja antaneensa kapitalistille kelpo opetuksen.

Tieteen eksaktein keinoin on saatu selville, että isopalkkaiset käyttävät enemmän yksityislääkärien palveluita kuin pienempipalkkaiset. Kukahan tätä tutkimusta on rahoittanut? Ymmärrän, että yhteiskunnassa asioita on toisinaan tutkittava, mutta tässä en näe päätä enkä häntää, koska asia on kaikille itsestäänselvä muutenkin. Suurituloiset kuluttavat enemmän kuin pienituloiset. Tämä johtuu ehkä ennen kaikkea siitä, että he tienaavat enemmän, ja tätä varten ei ole mitään syytä selvittää sitä, mihin rahat menevät vaan verokalenterin ja säästämisasteen katsominen riittäisivät aivan hyvin tämän mullistavan johtopäätöksen tekoon.

Erityisesti tutkimuksen merkittävää yhteiskunnallista arvoa lisää tämä toteamus: "Selvityksen mukaan erikoislääkärin tai yleislääkärin palkkioista korvausta saaneiden osuus suureni tulojen kasvaessa. Suurituloisimmassa yli 35 000 euron vuosituloluokassa korvausta saaneita oli suhteessa keskimäärin kaksi kertaa niin paljon kuin pienituloisimmassa, alle 6 500 euroa ansaitsevien tuloluokassa."

Kun suomalaisen mediaaniliksa oli vuonna 2005 tilastokeskuksen mukaan 2500 euroa ja risat, tästä tulee lomarahoineen hiukan alle 35000 euroa vuodessa. Tutkimus siis niputtaa kaikki keskipalkkaa enemmän tienaavat kategorisesti hyvätuloisimpaan joukkoon, joten lopulta tutkimus ei kerro meille oikeastaan mitään siitä, miten valtaosa suomalaisista tässä asiassa käyttäytyy.

Heti kun löydän jostain avokätisen rahoittajan, selvittäisin mielelläni seikkaperäisesti mieltäni vaivanneen asian säätilan ja päällystakin materiaalin nestepitoisuuden välillä vallitsevasta yhteydestä ja saattaisin kenties päästä lopputulokseen "jos sataa, voi kastua".

Ulkomaalaisasiast puhuttavat myös Sveitsissä kun vaalit lähestyvät. Keskustelua käydään muunmuassa siitä, onko rötöstelevien ulkomaalaisten karkottamista kannattavan SVP:n vaalijuliste rasistinen. Ehkä on, ehkä ei, mutta konsensuspolitiikkaan tottuneet sveitsiläiset ovat hiukan uuden tilanteen edessä kun yksi suuremmista puolueista haluaisikin muuttaa jotakin ja tehdä jotain. Sveitsin poliittinen järjestelmä on jopa Suomeen verrattuna huomattavan konsensushakuista kun varsinaista oppositiota ei ole olemassakaan ja hallituksessa istuu jokaisen suuren puolueen ministerejä ja nimittämisensä jälkeen hallitukset yrittävät keskittyä olemaan tekemättä mitään.

Ennustan, että tämän lausunnon antaja saa vielä kuulla sanomisistaan. Ja epäilen, että mukana on myös politiikkaan kuulumatonta uhkailua. Jos näin käy, meidän olisi syytä jokaisen miettiä, mitä kaikkea haluamme sietää ja mitä emme.

Sinänsä en itse vastusta islamilaista puoluetta. Päin vastoin pidän sitä hyvänä asiana, koska kenellä hyvänsä on lupa ajaa asioitaan kunhan tekee sen laillisin keinoin. En todennäköisesti kannata itse islamilaisen lain ulottamista Suomeen, mutta ei se ole peruste kieltää muita tällaistakin asiaa ajamasta. Käytännössä tällainen puolue ei saa aikaiseksi yhtään mitään politiikan kentällä, mutta se saa jonkun verran palstatilaa. Jos puolue esiintyy hämeenanttilalaisen islamin asialla ja näyttää, että sen riveistä löytyy tavallisia ihmisiä, jotka ajavat tavallisia asioita, se todennäköisesti saa valtaväestön suhtautumaan suopeammin näihin ihmisiin erotuksena ääriänkyröistä. Jos taas puolue kerää joukkoihinsa ääriainesta mekastamaan, se kertoo tavallisille ihmisille, kuinka erilaisista ihmisistä yhden uskonnon sisällä on kysymys kun verrataan tuota puoluetta ja muiden puolueiden riveissä olevia vähemmän radikaaleja.

Nähdäkseni joka tapauksessa ihmisten tietoisuus lisääntyy ja se ei mene hukkaan.

Olen huomannut kaupungilla kävellessäni, että turistit pörräävät vain tietyissä paikoissa. Toompealle raahataan bussilasteittain jengiä. Kaikki tietävät Raatihuoneen torin, Viru-kadun ja Suur-Karjan baarit. Länsipuolen katuja kävellessä huomaan kuitenkin, ettei siellä ole koskaan ketään. Ei siellä sinänsä ole kauppoja tai baareja, mutta ainakin minun mielestäni siellä on kivannäköisiä taloja ja kujia ja niiden autious lisää tuntua siitä, että nämä ovat uneliaan sisilialaisen ikivanhan kylän syrjäkujia eivätkä Viron pääkaupungin katuja. Seuraavalla Tallinnan visiitillä kuumana kesäpäivänä kannattaa ennen kaljaterassille parkkeeraamista kävellä Lain ja kaupunginmuurin välisiä katuja ja kujia, kartasta voi etsiä missä on Lai, Aida, Suurtüki, Laboratooriumi ja Kooli. Muurin ulkopuolella on sitä paitsi ihan käymisen arvoinen puisto, jota pitkin voi kiertää Toompean ja päätyä lopulta Vabaduse väljakille. Kävin juuri äsken kauppaan mennessäni tuollapäin eikä siellä ollut taaskaan ketään. Joskin olin omissa ajatuksissani sen verran, että unohdin lopulta käydä kaupassa, ja sinne pitää nyt tehdä sitten uusi toivioretki tai nälkä on vieraanamme.

Tietysti voi aikansa käyttää hakemalla viinakaupasta muovikasseja ja parkkeeraamalla niiden kanssa sitten Raatihuoneen torin turistibaareihin jos 300 metrin kävely tuntuu liian raskaalta, vaivalloiselta tai eksoottiselta.

Olin eilen tutun polttareissa. Välttääkseni polttarihassunhauskuuden kävin ensin kaljatuvassa moikkaamassa toista seuruetta ja etsin polttarisakin vasta hiukan ennen puolta yötä Kallesta.

Polttarit olivat ja menivät ja Kallessa oli kivaa kuten siellä usein on. Asioista puhuttiin ja olutta nautittiin. Tänään sitten matkalla kotiin kysyin tekstiviestillä päivänsankarilta, hiipiikö kenties kankkunen vuoteen jalkopäästä. Vastaus tuli vartin kuluttua. "No on kyllä kankkunen. Miksi et ollut paikalla?"

Kuvittelin, että Astrid Thors ei saisi ikinä aikaiseksi mitään muuta kuin vahingollisia asioita.

Kuitenkin ihminen, joka arvostelee puolalaisia, ansaitsee ainakin tapauksensa uuteen käsittelyyn.

Olen nyt asunut Tallinnassa vuoden ja kahdeksan kuukautta. Osaltaan tämä on ollut odotusten mukaista, osin sitten taas ei.

Numeroasioiden valossa Viro on tietysti suomalaista palkkaa saavalle mukava paikka. Veroprosentti on kiinteä. Tänä vuonna 22%, ensi vuonna 21%, sitten 20% jne. Toistaiseksi ei näytä siltä, että täällä alettaisiin keksiä hyvinvointivaltiota ja korkeita veroja. Hintataso on alhainen ja asuntoja saa Helsingin hintatasoon tottuneelle halvalla ainakin jos vuokraa. Ostohinnat ovat juuri nyt älyttömän korkeat, mutta markkinoilla on tasaantumista näköpiirissä ja jopa hintojen laskua. Ruoka ja juoma eivät maksa paljon mitään. Itse olen käytännössä hakenut noin kerran kuussa automaatista 3000 pesoa eli maksiminoston (hiukan alle 200€) ja sillä elää suunnilleen kuukauden.

Verotuksesta vielä sananen. Kun suomalainen lähtee pois Suomesta, verottaja suhtautuu asiaan epäluuloisesti. Sääntö on sellainen, että jos komennus kestää alle puoli vuotta, verot pitää maksaa Suomeen joka tapauksessa. Jos komennus kestää yli puoli vuotta, verot voi maksaa asuinmaahan kunhan oleskelee Suomessa korkeintaan 6 päivää kalenterikuukaudessa. Asiaa nyt ei varsinaisesti valvota mitenkään, mutta Suomessa olleet päivät pitää laittaa veroilmoitukseen liitteeksi. Kirjanpito kannattaa pitää ajan tasalla. Minulla päivät ovat riittäneet hyvin, koska en ole kesälomaa Suomessa, mutta kyllä ne muutenkin riittäisivät paitsi jos haluaa olla jokaisen viikonlopun Suomessa. Aivan turhaa, täälläkin on tekemistä varsinkin kesäisin. Minulla on mennyt nelisenkymmentä päivää Suomessa vuoden aikana kun 72 saisi olla. Jos aikoo ruveta halpa-arvoiseksi veropetturiksi, silloin kannattaa muistaa olla kertomatta asiasta kenellekään, sillä Suomi on ilmiantajia väärällään. Kun on ollut kolme vuotta Suomesta pois, muuttuu rajoitetusti verovelvolliseksi ja sitten päivistä ei enää tarvitse tehdä lukua ja Suomessa saa olla korkeintaan 182 päivää vuodessa.

Verojen maksamisesta tänne on veroprosentin lisäksi se riemu, että autoetu ei ole Virossa verotettavaa tuloa. Tämä on Suomen riistoverotuskäytäntöön verrattuna ihan kohtuullisen rahanarvoinen etu. Veroilla saatavista palveluista minulla ei ole kokemusta muusta kuin,terveydenhoidosta mutta se tuntui toimivan aivan hyvin. Verotuksesta pääsen aasinsillan kautta positiivisesti yllättäneeseen asiaan, ja se on byrokratian keveys. Tänne tullessa piti käydä jossain virastossa tekemässä kuponki paikallisen henkilötunnuksen ja -kortin saamiseksi, mutta siinä se sitten olikin. Verovirastossa piti käydä myös tekemässä niille anomus siitä, että pääsee paikalliseen veroluetteloon. Mitään muuta byrokratiaa ei ollut. Pankkitilien avaaminen ja asunnon vuokraaminen onnistuivat aivan hyvin ilman paikallista henkilötunnustakin, sain sen vasta nelisen kuukautta tänne muuttoni jälkeen. Veroilmoitus pitää tehdä kuten Suomessakin, mutta se on web-lomake, johon syötetään tiedot ja joka kertoo ok:n klikkaamisen jälkeen heti, pitääkö maksaa vai tuleeko takaisin ja paljonko. Kun ei ole satavuotista historian painolastia ja asiat on voitu suunnitella 1990-luvun maailmaan eikä 1890-luvun tai Keski-Euroopan tapauksessa 1690-luvun, asiat toimivat automaattisesti ja nopeasti ja turhia kuponkeja ei ole olemassakaan.

Kieli on suomalaiselle helppo ja vaikea. Sinänsä helppo, että kielioppi ja kielen rakenne ovat käytännössä samat kuin suomessa. Eivät ihan, mutta opettaja selittää parissa tunnissa keskeisimmät erot. Sanojen suhteen sen sijaan on käytännössä joitain vanhoja verbejä ja substantiiveja lukuunottamatta aina väärin lainata sanaa suomen kirjakielestä tai yleiskielestä. Sanat ovat kyllä tuttuja ja viron sanoja löytyy paljon suomen murteista, mutta jos niitä ei tiedä ennakkoon, pieleen menee. Eli kieltä pitää opetella eikä sönköttää Eesti reklaami-tv -nuotilla suomea ja kuvitella sen olevan edes sinne päin oikein. Monessa paikassa puhutaan suomea, mutta nuorempi väki ei enää niinkään. Englannilla pärjää joka paikassa jos paikallista ei osaa. Itse osaan hoitaa asiat viroksi ja ymmärrän, mitä minulle puhutaan, mutta en osaa keskustella Dostojevskista kovinkaan henkevästi.

Minulla ei ole ollut täällä mitään ongelmia rikollisuuden tai siihen verrattavan kanssa. Ainoat häiriköt kadulla ovat olleet humalaisia brittituristeja ja omaisuuteen ei tarvitse suhtautua hysteerisesti. Jos jotain unohtaa johonkin, joku löytää sen ja vie henkilökunnalle ja se löytyy sitten sieltä varmaan aika samalla todennäköisyydellä kuin Suomessakin. Tuntuu siltä, että Suomessa uutisissa pääsevät esille lähinnä kaikki ikävät asiat ja niistä saattaa muodostua hiukan pelottava kuva kun ei tule ajatelleeksi, että ainoastaan ne huonot uutiset mainitaan. Sitä ei mainita, että 1499995 humalaista suomalaista selvisi ilman ongelmia tästäkin kesästä.

Yllätys on sen sijaan ollut se, kuinka hankala täällä on saada minkäänlaisia kontakteja paikallisväestöön. Työkaverien kanssa tehdään vain töitä, ei mitään muuta. Ja kun maa on pieni ja yliopistoja vähän, ihmiset rakentavat sosiaaliset verkostonsa nuorina ja pitävät sitten niitä yllä kun opiskelukavereista melkein kaikki kuitenkin päätyvät töihin Tallinnaan tai Tarttoon. Toisaalta suomalainen on täällä oletusarvoisesti edelleen humalainen poroturisti, joten suomen puhumisella ei saa jossain kaupungin yössä ångströmminkään vertaa eksotiikkapisteitä. Siinä, missä jossain vähän kauempana, vaikkapa jo Saksassa, kaljatuvassa suomen puhuminen todennäköisesti motivoi jonkun naapuripöydän asukin ihmettelemään kieltä ja kysymään, mistä olen, täällä niin ei tee kukaan. Kun suomalaisen identiteetti on viikonloppumatkaaja ja suomalaisia on paljon, minä hukun sinne joukkoon ja olen oletusarvoisesti vain epäkiinnostava viinaturisti.

Työssä on ollut opettavaista huomata, kuinka erilainen täkäläinen työkulttuuri on suomalaiseen verrattuna. Siinä on hyviä ja huonoja puolia suomalaiseen verrattuna, mutta Suomesta käsin helposti tulee sellainen kuva, että koska kieli on samantapainen ja Suomi on edistynyt länsimaa ja Viro takapajuinen itämaa, täällä jotenkin ihailtaisiin suomalaista tapaa tehdä asioita. Siihen suhtaudutaan jokseenkin neutraalisti joillekin asioille hiukan naureskellen kuten vaikka sille, että kesäperjantaisin on aivan turhaa soittaa Suomeen kahden jälkeen iltapäivällä kun ei siellä ole ketään. Täällä töitä tehdään pidempään ja jotenkin ahkerammin yleensäkin, mutta toisaalta väki usein tekee ensin ja miettii vasta sitten ja yllättävän usein täytyy hiukan toppuutella ja pysähtyä hetkeksi miettimään.

Kaiken kaikkiaan tämä on ollut oikein kiva kokemus. En yhtään ihmettelisi, jos etätyöhön pystyvää luovaa työtä tultaisiin tekemään tänne enemmältikin, koska se on taloudellisesti erittäin hyvä veto ja kulttuurierot eivät kuitenkaan ole ylitsepääsemättömiä.

Minulla on iso ongelma alkoholin kanssa. Olen miettinyt asiaa jo kauan, ja nyt kun elämässä tapahtuu lähiaikoina muutoksia, se on saanut minut asian viimein tunnustamaan ja olen tullut siihen tulokseen, että asiaan on tartuttava pontevin ottein. Jos asialle ei tee nyt mitään, se suorastaan kasaantuu käsiin ja mitä pidemmälle tämän asian lykkää, sitä vaikeampaa siitä suoriutuminen lopulta on.

Tiedän, että yritän parhaani ja että ystäväni ja ehkä jopa sukulaiseni kyllä auttavat minua kukin mahdollisuuksiensa rajoissa, mistä olen heille äärettömän kiitollinen. Kyse on kuitenkin suuresta asiasta, ja mies ei millään selviä siitä yksinään. Tiedän, että tämä päätökseni tulee aiheuttamaan sekä minulle että läheisilleni runsaasti päänsärkyä, mutta sen kanssa on vain opittava elämään. Uskon kuitenkin, että kaikille, jotka tulevat minua ongelmani kanssa auttamaan, jää lopulta sangen hyvä mieli, sillä he tietävät olleensa hyvällä asialla ja toimineensa pyyteettömästi lähimmäisensä parhaaksi.

Viinaa on nimittäin kämpässä viitisenkymmentä litraa ja se pitäisi juoda pois ennen kuin tammikuussa muutan.

Oppositio räyhää räyhäämisen ilosta, että tasa-arvotupo kuihtui tuluskukkaroksi ja että 150 miljoonaa ei mihinkään riitä, tarvitaan vähintään 600 miljoonaa.

Kukahan kertoisi näille ajatuksien Tonaville, että tarkalleen ottaen tasa-arvotupo ei kuihtunut tuluskukkaroksi vaan se kuihtui olemattomaksi silloin kun työntekijäjärjestöt keväällä hylkäsivät tupon. Ei ole mitään tupoa vaan on liittokierros, joten ei voi olla olemassa mitään tasa-arvotupoakaan.

Minua on alkanut kyrsiä sairaanhoitajien palkkojen ympärillä pyörivä kohina ajat sitten. Mediasuhteet on selvästi hoidettu jossain hyvin, sillä voimme tunnistaa tästä ainakin seuraavia havaintoja:

1. Tasa-arvotupon muuttuminen 500 euron palkankorotuksi ihannythetikohta on peräisin lehtineekerin kynästä eikä yhdenkään poliitikon suusta
2. Tupon kaatuminen tykkänään on sivuutettu ja lehtineekerin kynästä on peräisin ajatus siitä, että Kokoomus on luvannut hoitajille 500 euroa siitä huolimatta
3. Sairaanhoitajien palkkojen maksaja eli kuntasektori on unohdettu aktiivisesti tykkään ja vaaditaan, että valtion pitää maksaa hoitajille jotakin, vaikka valtion palkkalistoilla ei ole montaakaan sairaanhoitajaa. Tämäkin aktiivinen unohdus ja väärän tahon vaatiminen tilille ovat peräisin lehtineekerien kynistä.

Mihin kaikilta on unohtunut tyystin monessa tuutissa hehkutettu työmarkkinamekanismimme? Siinä työnantajan edustaja ja järjestäytyneen työntekijäjoukon edustaja neuvottelevat ja jos ei tulos miellytä, syntyy lakkoja ja työsulkuja neuvotteluja vauhdittamaan kuten nyt näyttäisi olevan käymässä. Nyt haluttaisiin neuvottelupöytään joku pakasta vedetty kolmas taho rahapusseineen. Nokiakin varmaan olisi mielissään, jos valtio maksaisi duunarien liksat eikä niiden tarvitsisi vaivautua, mutta miksi tämä esimerkki on älytön ja kunnan tapauksessa se on älykäs?

Kunnalla on verotusoikeus sekä asukkaiden tuloihin että alueen maaomaisuuteen. Jos kunnat haluavat hoitajille lisää liksaa, ne korottavat kerkeästi veroja ja keräävät näin rahat kuntalaisilta kuntalaisten tarvitsemiin palveluihin. Ilmeisesti ajatuskin on täysin pähkähullu, koska sitä ei kukaan ole tullut tämän vastenmielisen mediasirkuksen aikaan esittäneeksi.

Tämä on nyt jo neljäs uutisiin päässyt kahden viikon sisään.

Kun yksi sai asiansa kirkon kautta uudelleentutkintaan, nyt sitten kolkuttavalle avataan jopa lähes päivittäin. Kirkko on vielä kohta helisemässä näiden kanssa, koska käännytyksen toimeenpanoa odottaa vaikka kuinka moni. Tavallaan on kirkonmiehille opetus saada niskoilleen satoja pummeja ja lehdistölle tuottaa vaikeuksia selittää valtavaa tulvaa sillä, että jokainen on kaltoin kohdeltu oikeusmurhan uhri ja että oikeastaan ketään ei kuuluisi palauttaa vastoin tahtoaan ainakaan jos heiltä tai kirkolta kysytään.

Asia saa onneksi tätä kautta hiukan lisää julkisuutta ja kenties joskus olemme siinä tilanteessa, että oikeasti keskustellaan ääneen siitä, keillä on oikeus jäädä Suomeen ja keillä ei. Nyt voi kenties olla niin, että turvapaikan kriteerit ovat liian tiukat. Toisaalta nyt on varmasti niin, että vihervasemmiston ja ilmeisesti myös kirkon käsitys siitä, että jokaisella kuuluu olla oikeus jäädä Suomeen, on politiikkana aivan liian löperöä ja ei johda pitkän päälle muuhun kuin kaltaisteni pakolaispolitiikkaskeptikkojen nousuun.

Jos asiat menevät tästä vielä hullummaksi, saattaa olla, että joku jopa haluaa laatia Suomelle ihan oikean ulkomaalaispolitiikan ajopuuteoriaa korvaamaan.

Yritin äsken ostaa Finnairin lentolipun Tallinna-Helsinki-Tallinna joulukuun tarvetta varten.

Huomasin siellä jotain joko aikaisemmin huomaamatta jäänyttä tai uutta hinnoittelumallissa. Lyhykäisyydessään homma menee niin, että turistiluokan lipulla on neljä eri hintakategoriaa. Halvin oli 700 EEK/suunta ja kallein 2800. Siinä välissä sitten 1400 ja joku parin tonnin paikkeilla. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Osa lähdöistä on suosittuja ja osa ei ja halpoja lippuja kannattaa myydä vain ei-suosituille lähdöille kun muut menevät kaupaksi kuitenkin.

Hassua on nykymallissa kuitenkin se, että jos en saa toiseen suuntaan 700 kroonin lippua, sitä en voi ostaa myöskään toisen suunnan lähdölle vaikka kyseiselle lennolle olisikin niitä tarjolla, vaan molempiin on ostettava vähintään 1400 pesosen lippu. Tämä on ansaintalogiikkana jotain minun käsityskykyni ulkopuolella olevaa. Erilaisten hintakategorioiden tavoite on toisaalta tienata yhtiölle paljon rahaa suosituista lennoista, mutta toisaalta myös tasata kuormaa siten, että kaikilla lennoilla on matkustajia eikä ole niin, että kaikki ovat kahdella suositulla reitillä, muut lentävät tyhjillään ja näiden potentiaaliset matkustajat matkustavat kilpailijan lennolla tai vaihtoehtoisella kulkuneuvolla.

Nyt kun joutuisin ostamaan menolipun 1400 kroonilla, paluulipun alin hinta on myös tuo noin 1400. Näin ollen voin valita paluulentojen joukosta minkä hyvänsä lennon, koska ne maksavat kaikki aivan yhtä paljon. Osalle epäsuosituista ajankohdista olisi tarjolla 700 räpylän lippu, mutta koska minulle ei niitä tuohon hintaan myydä, voin aivan hyvin klikata itseni suosituimmalle lennolle kun olen kerran hyvissä ajoin liikkeellä, ja näin täytän Finnairin vinkkelistä turhaan paikan suositulta lähdöltä. Todennäköisesti ne voisivat myydä tuon paluulipun paikan vieläkin kalliimmalla jollekin lihavalle liikemiehelle, joka on varauksineen päivää paria ennen lennon lähtöä liikkeellä.

Tässä on varmaan joku järki, mutta minulta se hiukan pakenee. Meno- ja paluulento, vaikka yhdessä myydäänkin, ovat kuitenkin täysin eri tuote ja yhtiön tarkoituksena pitäisi olla saada molempiin suuntiin lennot täyteen, myös ne hiukan hankalaan aikaan olevat.

Putin teki tänään palveluksen venäläisille ja ympäröivälle maailmalle kertomalla, miten hän aikoo pysyä vallankahvassa seuraavan presidenttikauden, jolla hän ei muodollisesti voi presidentin virkaa hoitaa. Tähän mennessä asiaa on jouduttu hiukan arvailemaan ja mielessä on käynyt kaikenlaisia epämiellyttäviäkin skenaarioita de facto vallankaappauksessa, jossa aivopesty nuoriso heiluttaa fasismin mustaa lippua. Tämähän on nähty ennenkin noin 70 vuotta sitten ja ei siitä silloinkaan mitään hyvää seurannut. Saksassa.

Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että näennäinen laki ja järjestys säilyy. Presidentti vaihtuu, Putin nousee pääministeriksi, pääministerin asemaa vahvistetaan hiukan mutta se ei haittaa mitään koska se on nyt sangen heikko. Jos Putinilla riittää virtaa, hän on taas kelpoisa presidentiksi yhden kauden jälkeen.

Ympärillä kovin moni on kauhistellut, että kyseessä on häpeämätön demokratian polkeminen ja tietämättömät ihmiset ovat voivotelleet, ettei Venäjä demokratisoidu taaskaan. He voivat lukea tuolta sarjan siitä, miksi Euroopassa on demokratia ja parlamentarismi ja miksi Venäjällä ei ole edelleenkään eikä sellaisen syntymistä sinne 90-luvun aikana edes olisi pitänyt odottaa. Venäjä on jumalainen yksinvalta ja niin kauan kuin tsaari on hyvä, on venäläisen olo mukavan lämmin ja naapurimaiden olo rauhaisa. Putinia voi tietysti arvostella yhdestä jos toisestakin asiasta, mutta nähdäkseni hän ei ole tsaariksi pöllömpi nykytilanteessa.

En haluaisi tietää yhdestäkään formaattisarjasta yhtään mitään.

En halua tietää, kuka oli kännissä big brotherissa. En halua tietää, kuka tipahtaa jossain turhanaikaisessa tanssiskabassa. En halua tietää, että joku turhajulkkissarjahahmo on varastanut lapsena nallekarkin. En halua tietää mitään maajusseista, edes niistä, jotka on raahattu telkkariin herättämään noloutta tv-yleisössä. En halua tietää, että joku sinkkuäiti jossain on joskus 20 vuotta sitten ollut hiukan eri näköinen kuin tänään enkä halua kuulla jymypaljastusta, että on ollut aika, jolloin hän ei ollut sinkkuäiti laisinkaan. Erityisesti en halua tietää yhtään mitään näissä tv-sarjoissa hetken aikaa itsensä nolanneiden ihmisten myöhemmistä vaiheista.

Formaattiviihteen ynsein puoli ei ole se, että sitä on olemassa. Jos kansa haluaa katsoa tätä soopaa ja vieläpä maksaa siitä niin mikäs minä olen sitä kieltämään. Minulle ei ole tosin koskaan selvinnyt, miksi näitä sarjoja kutsutaan tosi-tv:ksi, koska mieleen ei tule yhtään tosielämän tilannetta, jossa kaikki paikallaolevat ihmiset ovat nuoria ja kauniita ja "puhelias muttei liian fiksu" -kriteerin täyttäviä. Dallas ja Dynastia olivat näihin verrattuna huomattavasti todellisempia sarjoja, sillä niissä katsojaa ei yritetä kusta linssiin antamalla ymmärtää kyseessä olevan ns. kansan syvät rivit.

Tympeäksi nämä formaattisarjat tekee se, että niitä pakkosyötetään joka tuutissa. Minulla ei näy tällä hetkellä Suomen telkkari laisinkaan enkä edes lue iltapäivälehtien web-sivuja kuin satunnaisesti. Kuitenkin aivan kunnialliset tiedonvälityskanavatkin tuntuvat ottaneen tämän massaviihteen puffauksen uutisotsikoihinsa ja tämän miljoonabisneksen välttely on täydellisen mahdotonta paitsi jos sulkeutuu kammioonsa eikä ole missään yhteydessä ulkomaailmaan. En tiedä maksavatko viihdetalot rahaa Hesarille siitä, että turhajulkkisskaban mitättömät tapahtumat uutisoidaan päivittäin tuoreissa uutisotsikoissa, mutta joku selitys sille on löydyttävä, koska uutisarvoista ei ole kuin kisan voittaja jos sekään.

Kaikki muu julkisuus on puhtaasti sarjan mainontaa ja kaikenlaisten mainosten naamioiminen uutisiksi harmittaa minua aina kun asian havaitsen.