Nov 2011
Kannettu vesi ei kaivossa pysy
30/11/11 15:22
Päivän talousuutinen on se, että keskuspankit ryhtyvät tukemaan vaihteeksi pontevammin pankkijärjestelmää.
Tämä vaikuttaa näin maallikon vinkkelistä melko järjenvastaiselta toimenpiteeltä. Ajatus siis on se, että eurooppalaiset pankit (ja todennäköisesti muutkin) saavat valuuttamääräisiä lainoja keskuspankeista markkinahintojen alapuolella ja näin maailma pelastuu. Tässä on pitkä tarina USA:sta, jossa oleellista on se,
mitä touhu maksaa. USA:ssa siis annettiin keskuspankkirahoitus pankille triljoonatolkulla pari vuotta sitten ja pankit kääräisivät muhkeat voitot lainaamalla nuo rahat markkinahintaan eteenpäin.
Aina kun joku tapahtuu jossain alle markkinahinnan, käynnissä on todennäköisesti tukiainen ja varmistin on syytä poistaa. Markkinat hinnoittelevat oletusarvoisesti asiat oikein. Jos näin ei ole, se pitää perustella jotenkin ja sitten mietitään. Nyt vain lainataan alle markkinahintojen ja katsotaan kuinka käy.
Mehän myös tiedämme, kuinka tässä käy. Tätähän on kokeiltu jo. Linkkaamani uutinen USA:sta kertoo kokeilusta siellä. Euroopassa tätä kokeiltiin jo pari vuotta sitten kun EKP alkoi syytää rahaa polkuhintaan pankeille siinä toivossa, että talouskasvu saataisiin käyntiin ja investointilama poikki. Vaan kuinkas sitten kävikään? Aloittavan yrityksen oli edelleen mahdotonta saada rahoitusta pankista eikä asuntolainabisneskään vetänyt kovin hyvin, mistä kertoo se, että nuoret on useimmissa maissa potkaistu pois asuntomarkkinoilta kokonaan ja asuntolainabisnes vain asunnonvaihtajien välistä piirileikkiä.
Mitään toivottuja vaikutuksia ei syntynyt, sillä pankit lainasivat puoli-ilmaiseksi saamansa rahat Alppien eteläpuolisen Afrikan valtioille ja pistivät taskuihinsa muhkeat voitot niin kauan kuin voittoja syntyi. Nyt kun lainat jäävät todennäköisesti saamatta, ollaan taas pankkitukitarpeen edessä. Jos Kreikkaa olisi pitänyt tuolloin hätäapulainoittaa, se olisi pitänyt tehdä keskuspankkirahalla eikä ottaa siihen yksityisiä pankkeja väliin, sillä näiden pankkien lisäarvo tässä ketjussa on puhdas nolla. Rahan alkulähde (EKP) ja rahan tarvitsija (hoi polloi) kyllä olisivat löytäneet toisensa ilman ranskalaisten pankkien pyyteetöntä uurastustakin.
Miksi nyt kävisi toisin?
Meillä on edelleen kaksi ongelmaa, jotka ovat kietoutuneita yhteen. Ykkösongelma, joka pitää ratkaista ensin, on julkistalouksien vajeiden ongelma. Toisekseen on pankkien rahoitusongelma, joka johtuu siitä, että pankit ovat korviaan myöten saamapuolella valtioilta, jotka eivät kykene velkojaan maksamaan. Nyt yritetään keskuspankkirahalla korjata jälkimmäistä asiaa, mutta koska ensimmäiselle ei tehdä mitään, täysin sama kupru on edessämme. Ja sitten kun kupla puhkeaa, se on paljon isompi kuin se nyt on.
Kun valtiot imevät edelleen markkinoilta lainarahan syömävelkansa kattamiseen, pankit aivan varmasti keksivät keinon pulauttaa ilmaiseksi saamansa rahat näihin kohteisiin, sillä se on hyvää ja halpaa bisnestä. Hyvää bisnestä siitä syntyy siksi, että pankki saa rahat halvalla ja valtiot pakotetaan maksamaan markkinakorkoja. Bisnes paranee, sillä ei tarvitse tehdä minkäänlaista luottoriskianalyysiä, sillä kaikki tieto on julkista. Yhdellä transaktiolla saa liikkeelle muutaman miljardin tuottamaan jatkuvaa korkotuottoa. Rahoittamalla pienyrityksiä muutamalla miljardilla, pankki joutuisi tekemään tuhatkertaisen henkilötyömäärän ennen kuin tuo määrä lainoja on myönnetty. Tai kymmentuhatkertaisen.
Jos pankeilla on nyt maksuvalmiusongelma, niitä voidaan auttaa, mutta samalla nuo pankit on otettava valtioiden haltuun. Muuten vain pyöräytämme pyörää yhden kierroksen ja olemme parin kuukauden kuluttua samassa tilanteessa kuin nytkin, paitsi että pankkien saatavat persaukisista kohteista ovat merkittävästi nykyistä isommat.
Kun pankkien rahoitushankinnasta poistetaan markkinaelementti, se sementoi nykyiset rakenteet.
Meillä on hyviä pankkeja, keskinkertaisia pankkeja ja huonoja pankkeja taseeltaan. Markkinat osaisivat erotella nämä toisistaan. Kun huonot eivät saa rahaa järkevään hintaan, ne menevät nurin ja joku ostaa konkurssipesästä terveet osat. Sijoittajat menettävät rahansa, mutta niin heidän kuuluukin menettää, sillä he tekivät huonon sijoituksen.
Nyt nähdään ongelmaksi se, että myös hyvän pankin varainhankinta on kovin kallista menneeseen maailmaan verrattuna, sillä kukaan ei osaa täysin erotella pankkien keskinäisiä vastuita. Mutta miksi tämä on ongelma?
Tarvitsisimme halpaa lainarahaa investointien käynnistämiseen ja asuntomarkkinoiden herättämiseen kohmeesta, mutta kun kumpaakaan ei ole näköpiirissä, mitä väliä sillä on, mikä on lainarahan hinta juuri nyt? Tällä hetkellä asuntolainaa saa halvalla, mutta koska lainan saamiseksi asetetut kriteerit eivät asunnon hankinnasta kiinnostuneiden kohdalla täyty, korkotaso on aivan sivuseikka. Sama koskee yritysrahoitusta. Vakavarainen yritys saa tällä hetkellä lainaa halvemmalla kuin valtaosa valtioista, startup ei saa rahaa mistään millään korolla, sillä riskinottohalu on nollassa.
Kun halpa lainaraha ei ole saanut talouden rattaita käyntiin kahdessa vuodessa, miksi se saisi ne rasvattua lähikuukausina?
Tässä tilanteessa olisi hyvä antaa pankkien siivota omat pesänsä. Hyvänkin pankin ottama laina on kallista, sillä sijoittajat eivät tiedä pankkia hyväksi. Miksi tämä korjataan antamalla halpaa rahaa hyville ja huonoille sen sijaan, että motivoidaan hyviä pankkeja avaamaan taseitaan vakuuttaakseen sijoittajat siitä, että pankki on kunnossa? Nythän pankki voi toimia aivan miten tahansa, ja se saa silti halpaa keskuspankkirahaa. Jos raha olisi markkinaehtoista, syntyisi puolessa vuodessa pankkeja, joiden toiminta olisi läpinäkyvää, bisnes terveellä pohjalla ja sijoitussalkku perustuisi reaalitalouteen eikä kuponkien veivaamiseen.
Mikä vika tässä on? Miksi tämän bisneksen rakennemuutosta vastustetaan kaikin mahdollisin keinoin eikä anneta sen tapahtua markkinaehtoisesti? Varmasti heikkojen pankkien kaatuminen aiheuttaa jotain ongelmia johonkin, mutta miksi keskuspankkirahalla ei hoideta näitä ongelmia? Inflaatiota keskuspankkiraha pompsauttaa aivan samalla tavalla riippumatta siitä, mitä kautta se markkinoille lasketaan ja mihin käyttöön. Rahaa selvästi tuntuu olevan haaskattavaksi, sillä sitä on varaa antaa pankeille tähän riskittömään korkoerobisnekseen, jolla vain ruokitaan valtioiden elämistä yli varojensa.
Kun kaikki tuntuvat penäävän pankkibisnekseen uusia tuulia poliitikkoja myöten, miksi he puhuvat yhtä ja tekevät toista? Veikkan että siksi, etteivät he osaa.
Ja tietenkin siksi, että he eivät myöskään osaa ja halua korjata taustalla olevaa ongelmaa, eli valtioiden elämistä yli varojensa. Nyt pitäisi ajaa alas holhousvaltiot ja jättää jäljelle jotakin pientä, mutta sitäpä poliitikot eivät halua tehdä. Takana lieneekin ajatus siitä, että antamalla rahaa pankeille rajattomasti, valtiot kuitenkin saavat lopulta lainattua nuo rahat jollain korolla, eikä rakennemuutosta julkistalouksissa tarvitse vieläkään tehdä.
Tämä vaikuttaa näin maallikon vinkkelistä melko järjenvastaiselta toimenpiteeltä. Ajatus siis on se, että eurooppalaiset pankit (ja todennäköisesti muutkin) saavat valuuttamääräisiä lainoja keskuspankeista markkinahintojen alapuolella ja näin maailma pelastuu. Tässä on pitkä tarina USA:sta, jossa oleellista on se,
Aina kun joku tapahtuu jossain alle markkinahinnan, käynnissä on todennäköisesti tukiainen ja varmistin on syytä poistaa. Markkinat hinnoittelevat oletusarvoisesti asiat oikein. Jos näin ei ole, se pitää perustella jotenkin ja sitten mietitään. Nyt vain lainataan alle markkinahintojen ja katsotaan kuinka käy.
Mehän myös tiedämme, kuinka tässä käy. Tätähän on kokeiltu jo. Linkkaamani uutinen USA:sta kertoo kokeilusta siellä. Euroopassa tätä kokeiltiin jo pari vuotta sitten kun EKP alkoi syytää rahaa polkuhintaan pankeille siinä toivossa, että talouskasvu saataisiin käyntiin ja investointilama poikki. Vaan kuinkas sitten kävikään? Aloittavan yrityksen oli edelleen mahdotonta saada rahoitusta pankista eikä asuntolainabisneskään vetänyt kovin hyvin, mistä kertoo se, että nuoret on useimmissa maissa potkaistu pois asuntomarkkinoilta kokonaan ja asuntolainabisnes vain asunnonvaihtajien välistä piirileikkiä.
Mitään toivottuja vaikutuksia ei syntynyt, sillä pankit lainasivat puoli-ilmaiseksi saamansa rahat Alppien eteläpuolisen Afrikan valtioille ja pistivät taskuihinsa muhkeat voitot niin kauan kuin voittoja syntyi. Nyt kun lainat jäävät todennäköisesti saamatta, ollaan taas pankkitukitarpeen edessä. Jos Kreikkaa olisi pitänyt tuolloin hätäapulainoittaa, se olisi pitänyt tehdä keskuspankkirahalla eikä ottaa siihen yksityisiä pankkeja väliin, sillä näiden pankkien lisäarvo tässä ketjussa on puhdas nolla. Rahan alkulähde (EKP) ja rahan tarvitsija (hoi polloi) kyllä olisivat löytäneet toisensa ilman ranskalaisten pankkien pyyteetöntä uurastustakin.
Miksi nyt kävisi toisin?
Meillä on edelleen kaksi ongelmaa, jotka ovat kietoutuneita yhteen. Ykkösongelma, joka pitää ratkaista ensin, on julkistalouksien vajeiden ongelma. Toisekseen on pankkien rahoitusongelma, joka johtuu siitä, että pankit ovat korviaan myöten saamapuolella valtioilta, jotka eivät kykene velkojaan maksamaan. Nyt yritetään keskuspankkirahalla korjata jälkimmäistä asiaa, mutta koska ensimmäiselle ei tehdä mitään, täysin sama kupru on edessämme. Ja sitten kun kupla puhkeaa, se on paljon isompi kuin se nyt on.
Kun valtiot imevät edelleen markkinoilta lainarahan syömävelkansa kattamiseen, pankit aivan varmasti keksivät keinon pulauttaa ilmaiseksi saamansa rahat näihin kohteisiin, sillä se on hyvää ja halpaa bisnestä. Hyvää bisnestä siitä syntyy siksi, että pankki saa rahat halvalla ja valtiot pakotetaan maksamaan markkinakorkoja. Bisnes paranee, sillä ei tarvitse tehdä minkäänlaista luottoriskianalyysiä, sillä kaikki tieto on julkista. Yhdellä transaktiolla saa liikkeelle muutaman miljardin tuottamaan jatkuvaa korkotuottoa. Rahoittamalla pienyrityksiä muutamalla miljardilla, pankki joutuisi tekemään tuhatkertaisen henkilötyömäärän ennen kuin tuo määrä lainoja on myönnetty. Tai kymmentuhatkertaisen.
Jos pankeilla on nyt maksuvalmiusongelma, niitä voidaan auttaa, mutta samalla nuo pankit on otettava valtioiden haltuun. Muuten vain pyöräytämme pyörää yhden kierroksen ja olemme parin kuukauden kuluttua samassa tilanteessa kuin nytkin, paitsi että pankkien saatavat persaukisista kohteista ovat merkittävästi nykyistä isommat.
Kun pankkien rahoitushankinnasta poistetaan markkinaelementti, se sementoi nykyiset rakenteet.
Nyt nähdään ongelmaksi se, että myös hyvän pankin varainhankinta on kovin kallista menneeseen maailmaan verrattuna, sillä kukaan ei osaa täysin erotella pankkien keskinäisiä vastuita. Mutta miksi tämä on ongelma?
Tarvitsisimme halpaa lainarahaa investointien käynnistämiseen ja asuntomarkkinoiden herättämiseen kohmeesta, mutta kun kumpaakaan ei ole näköpiirissä, mitä väliä sillä on, mikä on lainarahan hinta juuri nyt? Tällä hetkellä asuntolainaa saa halvalla, mutta koska lainan saamiseksi asetetut kriteerit eivät asunnon hankinnasta kiinnostuneiden kohdalla täyty, korkotaso on aivan sivuseikka. Sama koskee yritysrahoitusta. Vakavarainen yritys saa tällä hetkellä lainaa halvemmalla kuin valtaosa valtioista, startup ei saa rahaa mistään millään korolla, sillä riskinottohalu on nollassa.
Kun halpa lainaraha ei ole saanut talouden rattaita käyntiin kahdessa vuodessa, miksi se saisi ne rasvattua lähikuukausina?
Tässä tilanteessa olisi hyvä antaa pankkien siivota omat pesänsä. Hyvänkin pankin ottama laina on kallista, sillä sijoittajat eivät tiedä pankkia hyväksi. Miksi tämä korjataan antamalla halpaa rahaa hyville ja huonoille sen sijaan, että motivoidaan hyviä pankkeja avaamaan taseitaan vakuuttaakseen sijoittajat siitä, että pankki on kunnossa? Nythän pankki voi toimia aivan miten tahansa, ja se saa silti halpaa keskuspankkirahaa. Jos raha olisi markkinaehtoista, syntyisi puolessa vuodessa pankkeja, joiden toiminta olisi läpinäkyvää, bisnes terveellä pohjalla ja sijoitussalkku perustuisi reaalitalouteen eikä kuponkien veivaamiseen.
Mikä vika tässä on? Miksi tämän bisneksen rakennemuutosta vastustetaan kaikin mahdollisin keinoin eikä anneta sen tapahtua markkinaehtoisesti? Varmasti heikkojen pankkien kaatuminen aiheuttaa jotain ongelmia johonkin, mutta miksi keskuspankkirahalla ei hoideta näitä ongelmia? Inflaatiota keskuspankkiraha pompsauttaa aivan samalla tavalla riippumatta siitä, mitä kautta se markkinoille lasketaan ja mihin käyttöön. Rahaa selvästi tuntuu olevan haaskattavaksi, sillä sitä on varaa antaa pankeille tähän riskittömään korkoerobisnekseen, jolla vain ruokitaan valtioiden elämistä yli varojensa.
Kun kaikki tuntuvat penäävän pankkibisnekseen uusia tuulia poliitikkoja myöten, miksi he puhuvat yhtä ja tekevät toista? Veikkan että siksi, etteivät he osaa.
Ja tietenkin siksi, että he eivät myöskään osaa ja halua korjata taustalla olevaa ongelmaa, eli valtioiden elämistä yli varojensa. Nyt pitäisi ajaa alas holhousvaltiot ja jättää jäljelle jotakin pientä, mutta sitäpä poliitikot eivät halua tehdä. Takana lieneekin ajatus siitä, että antamalla rahaa pankeille rajattomasti, valtiot kuitenkin saavat lopulta lainattua nuo rahat jollain korolla, eikä rakennemuutosta julkistalouksissa tarvitse vieläkään tehdä.
Comments
Pitäisikö jotain tehdä?
30/11/11 08:10
Hesarin pääkirjoitustoimittaja osuu vaihteeksi kultajyvään patistaessaan hallitusta liikkeelle.
Toimittajan analyysi nykytilasta on oikea. Hallitusohjelma tehtiin optimistiseksi, sillä muuten hallitusta ei olisi syntynyt ollenkaan. Kun hallitusta synnytettiin, tunku oppositioon oli Suomen historiassa ainutlaatuinen ja lopulta puolueita piti houkutella sieltä pois, että jonkunnäköinen hallitus, vaikka sitten huonokin, saadaan aikaiseksi, eikä Suomi päätynyt vaalituloksen jälkeen Belgian tielle.
Syntyi hallitus, jonka puolueilla ei juurikaan yhteistä ole. Kokoomus ja SDP ovat perinteisesti tulleet hyvin toimeen silloin kun puolueita johtivat miehet eivätkä marisijat. Vihreätkin ovat joskus mahtuneet melko hyvin mukaan. Vasemmistoliitto on jo omilla poluillaan ja kristityt puolihulluja paitsi puheenjohtajansa, joka on jotakin hieman enemmän. Vaalityö oli kuitenkin isojen puolueiden osalta varsin ongelmallista, sillä sekä Kokoomus että SDP menivät lupaamaan asioita, joita ei voida pitää. SDP lupasi lisää rahaa
kaikkialle vaikka sitten velaksi ja Kokoomus lupasi vähemmän veroja kaikkialle vaikka sitten velaksi.
Tästä syystä tehtiin hallitusohjelma, jonka syntyprosessikin oli varsin tuskaisa. Ilmeisesti ainoa tie ulos toivottomista hallitusohjelmaneuvotteluista oli ottaa käyttöön imaginäärisiä talouden kasvulukuja ja todeta, että kunhan nämä toteutuvat, kaikki saavat haluamansa. Näin ongelmakohdat saatiin lakaistua maton alle.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Nyt on selvää, että hallitusohjelman perusteena olevat luvut eivät toteudu. On myös melko selvää, että jotain romahtaa länsimaissa lähiaikoina. Hajoaako koko euroalue vai selvitäänkö pienemmällä rysäyksellä jää nähtäväksi. Joka tapauksessa tuloksena on todennäköisesti valtioiden konkursseja ja varmasti suurten rahoituslaitosten konkursseja. Vaikka Suomi ei osallistuisi kovin kummoisesti Euroopan kriisirahastoihin, kotipesässäkin tulee lunta tupaan. Arvottomiksi muuttuvissa sijoituksissa kun on runsaasti suomalaistakin eläkerahaa, jonka päättäjät ovat viisaasti vaatineet sijoitettavaksi “riskittömiin” kohteisiin olemattomalla tuotolla.
Kolmas asiaan vaikuttava seikka on lainarahan saatavuusongelma. Nyt Suomella on ohjelma, jossa velkaantumisvauhti ei juuri vähene hallituskaudella. Oletamme siis, että saamme velkaa seuraavat vuodet tuosta vain. Sekä uutta velkaa että vanhojen rullausta eteenpäin. Joiltain Euroopan mailta ovat lainamarkkinat kuivuneet viikoissa. Minä haluaisin tietää, mikä on hallituksen ohjelma siinä tapauksessa, että Suomi ei saa uutta lainaa ja ensi viikosta alkaen pitäisi elää suu säkkiä myöten.
Jos tuo on liian vaikea tehtävä, haluaisin nähdä edes talousohjelman, joka pyrkii jotenkin korjaamaan Suomen julkistalouden vajetta ja tekemään ylijäämäisiä budjetteja mielellään jo ensi vuonna. Tämä antaa Suomelle ja suomalaisille pelivaraa. Syömävelalla elävä on täysin velkojien armoilla. Suomen julkistalouden tilanne on näennäisesti hyvä, sillä eläkekassoihin kerätyt rahat maisemoidaan julkisen sektorin tuloksi. Valtio oikeasti vippaa edelleen joka viidennen euron, mutta koska jossain toisaalla on korvamerkitty potti rahaa, joka sijoitetaan oivallisesti kohta konkurssin tekevien valtioiden lainapapereihin, mitään ongelmaa ei olekaan. Tietenkin on ongelma, sillä eläkerahan puhaltaminen julkisen sektorin palkkojen maksuun olisi melko röyhkeä ryöstö, jota tuskin edes tämä hallitus uskaltaisi toteuttaa.
Nyt ei ole käsillä kumpaakaan vaan on vain “toivotaan, toivotaan” -tyyppistä selittelyä siitä, ettei lama koske Suomea. Tietenkin lama koskee viennistä riippuvaista Suomea ja pään pitäminen pensaassa ei ole kunniaksi kenellekään.
Hallitusohjelmassa on sovittu, että sopeuttamistoimia kyllä tehdään hallituskaudella, mutta missä ne oikein viipyvät? Jos ei rohkeus riitä tarttua koko asiaan kerralla, pitäisikö edes aloittaa ohjelman rukkaamisesta nykyisiä talouskasvuennusteita vastaamaan? Tämä saisi pään auki ja keskustelun asiasta käyntiin. Asialla nimittäin alkaa olla aika kiire jos halutaan, ettei tehdä paniikkiratkaisuja muutaman päivän varoitusajalla sitten kun lainarahan saanti tyssää.
Julkistalouden sopeuttamiseen on kaksi tietä: verojen korottaminen ja menojen leikkaaminen. Kokoomus haluaa leikata menoja ja muut hallituspuolueet korottaa veroja. Pääkirjoituksessa lainataan jotakin Palkansaajien tutkimuslaitoksen tilaamaa talousneroa, jonka mielestä Suomessa kannattaa nyt elvyttää vaikka velaksi eikä säästää. Viisas neuvo, mutta kovin toteuttamiskelvoton. Meillä ei ole nyt käsissämme pankkikriisiä vaan holhousvaltiokriisi, jossa kyseenalaiseksi asetetaan nimenomaan julkisten sektorien halu elää jatkuvasti velaksi. Lainarahamarkkinat tulevat olemaan sitä mieltä, että velaksi elvyttäminen ei ole mahdollista, kuten se ei ollut mahdollista Irlannissa, Kreikassa tai Portugalissa tätä ennen. Eikä se
näytä olevan mahdollista Italiassa ja Espanjassakaan.
Jos jätetään tämä ilmeisenä tilaustyönä hommattu lausunto toteuttamiskelvottomana sivuun, jäljelle jää vain verojen korottaminen tai menojen leikkaaminen.
Suomessa on varsin vähän veroja, joita voidaan vaivatta korottaa ja kerätä niillä miljardiluokan saalis. Keskiluokan verorasitus, on sitten kyse tuloveroista tai kulutusveroista, on jo melko lailla tapissa. Köyhien verottaminen ei tuota mitään ja rikkaiden verottaminenkin tuottaa kovin vähän, sillä jos rikkaita ryhdytään verottamaan liian paljon, he vain siirtävät rikkautensa johonkin toiseen maahan kun jo muut pohjoismaatkin alkavat näyttää houkuttelevilta.
Menoleikkauksissa ongelmana on se, että yksityinen kulutus sukeltaa sitäkin kautta. Kun Suomen vientimarkkinat ovat syöksymässä jälleen lamaan, kotimainen kysyntä on ensiarvoisen tärkeää. Mutta koska kotimaisesta kysynnästä iso osa tulee nyt jotenkin julkistalouden ottamasta velasta, joku lovi siihen on väkisin tulossa, sillä tuo velanotto ei voi jatkua kovin kauan.
Käytännössä emme voi kovin runsaasti veroja korottaa, sillä jos keskiluokalta viedään tuhkatkin pesästä, he lakkaavat kuluttamasta kotimaisia palveluja kun he elävät kädestä suuhun tuontitavaran ja ruuan varassa. Tämä aiheuttaa reippaasti työttömyyttä ja lisää julkisia menoja (ja vähemmän verotuloja), joten nettovaikutus ei ole kaksinen. Juustohöyläämällä kaikilta reippaasti ostovoimaa, tapetaan Suomesta viimeisetkin palvelusektorin rippeet.
Luutimalla julkiselta sektorilta väkeä pois palkkalistoilta aiheutetaan yleisesti kulutuksen laskua ja jonkun verran työttömyyttä, sillä joku osa asiakaskunnasta menettää mahdollisuutensa kuluttaa. Lopuille ei kuitenkaan tapahdu mitään ja he voivat kuluttaa kuten ennenkin, mikä jättää valtaosan ostovoimaisesta keskiluokasta jäljelle.
Britanniassa toryjen ja liberaalien hallitus otti ohjelmaansa, että se vähentäisi 400000 julkisen sektorin työpaikkaa vuoteen 2015 mennessä. Tavoitetta pidettiin kunnianhimoisena ja epäiltiin avoimesti siinä onnistumista. Yllätys oli melkoinen kun tuo 400000 oli vähennetty puolessa vuodessa valtaantulon jälkeen, eikä kukaan ollut huomannut oikeastaan mitään. Olen melko varma, että Suomessa tilanne olisi täsmälleen sama jos vähennettäisiin 40000 julkisen sektorin työpaikkaa.
Mitäpä jos kerrankin trimmattaisiin julkistaloutta niin, ettei leikata tulonsiirtoja tai irtisanota sairaanhoitajia taikka opettajia? Tai vaikkapa suljeta suurlähetystöjä, sairaaloita tai vanhainkoteja? Kaikilla hallinnon aloilla niin valtiolla kuin kunnissakin on kaikennäköistä puuhastelutoimintaa, joka ei tuota kansalaiselle oikeastaan mitään. On kaikennäköistä kehittämiskeskusta, puuhasteluyksikköä ja sisäistä laaduntarkkailuvirastoa. Kaikissa näissä pesii pilvin pimein kehittämispäälliköitä, jotka voivat tehdä arvokastakin työtä, mutta jos pitää priorisoida heidän työnsä ja perusopetus, minä valitsen perusopetuksen.
Suomessa kuitenkin julkistalouden trimmaus jätetään aina äkäpussien käsiin.
Aina kun pitää säästää, säästöt toteutetaan kirkuen ja potkien, ja ne kohdistetaan niin, että ne osuvat täsmäpommituksen lailla johonkin tärkeänä pidettyyn peruspalveluun tai satunnaiseen haavoittuvaan ihmisryhmään. Näin ikään kuin kostetaan ylempänä herrahississä oleville poliitikoille se, että joku pienvisiiri pakotettiin hieman supistamaan valtakuntaansa.
Joudumme jatkossa sietämään kaikenlaisia epämiellyttäviä asioita, sillä taloustilanne muuttuu maailmalla ja Suomessa pahemmaksi ja sekavammaksi ennen kuin uusi holhousvaltioiden jälkeinen talousjärjestys on selvillä ja kasvu voi taas alkaa täydellä vauhdilla. Joudumme sietämään sekä veronkorotuksia että säästöjä.
Se, mitä meidän ei pidä enää sietää, on se, että välttämättömät säästöt kohdistetaan peruspalvelujen tuotantoon tai perusturvaan.
Toimittajan analyysi nykytilasta on oikea. Hallitusohjelma tehtiin optimistiseksi, sillä muuten hallitusta ei olisi syntynyt ollenkaan. Kun hallitusta synnytettiin, tunku oppositioon oli Suomen historiassa ainutlaatuinen ja lopulta puolueita piti houkutella sieltä pois, että jonkunnäköinen hallitus, vaikka sitten huonokin, saadaan aikaiseksi, eikä Suomi päätynyt vaalituloksen jälkeen Belgian tielle.
Syntyi hallitus, jonka puolueilla ei juurikaan yhteistä ole. Kokoomus ja SDP ovat perinteisesti tulleet hyvin toimeen silloin kun puolueita johtivat miehet eivätkä marisijat. Vihreätkin ovat joskus mahtuneet melko hyvin mukaan. Vasemmistoliitto on jo omilla poluillaan ja kristityt puolihulluja paitsi puheenjohtajansa, joka on jotakin hieman enemmän. Vaalityö oli kuitenkin isojen puolueiden osalta varsin ongelmallista, sillä sekä Kokoomus että SDP menivät lupaamaan asioita, joita ei voida pitää. SDP lupasi lisää rahaa
Tästä syystä tehtiin hallitusohjelma, jonka syntyprosessikin oli varsin tuskaisa. Ilmeisesti ainoa tie ulos toivottomista hallitusohjelmaneuvotteluista oli ottaa käyttöön imaginäärisiä talouden kasvulukuja ja todeta, että kunhan nämä toteutuvat, kaikki saavat haluamansa. Näin ongelmakohdat saatiin lakaistua maton alle.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Nyt on selvää, että hallitusohjelman perusteena olevat luvut eivät toteudu. On myös melko selvää, että jotain romahtaa länsimaissa lähiaikoina. Hajoaako koko euroalue vai selvitäänkö pienemmällä rysäyksellä jää nähtäväksi. Joka tapauksessa tuloksena on todennäköisesti valtioiden konkursseja ja varmasti suurten rahoituslaitosten konkursseja. Vaikka Suomi ei osallistuisi kovin kummoisesti Euroopan kriisirahastoihin, kotipesässäkin tulee lunta tupaan. Arvottomiksi muuttuvissa sijoituksissa kun on runsaasti suomalaistakin eläkerahaa, jonka päättäjät ovat viisaasti vaatineet sijoitettavaksi “riskittömiin” kohteisiin olemattomalla tuotolla.
Kolmas asiaan vaikuttava seikka on lainarahan saatavuusongelma. Nyt Suomella on ohjelma, jossa velkaantumisvauhti ei juuri vähene hallituskaudella. Oletamme siis, että saamme velkaa seuraavat vuodet tuosta vain. Sekä uutta velkaa että vanhojen rullausta eteenpäin. Joiltain Euroopan mailta ovat lainamarkkinat kuivuneet viikoissa. Minä haluaisin tietää, mikä on hallituksen ohjelma siinä tapauksessa, että Suomi ei saa uutta lainaa ja ensi viikosta alkaen pitäisi elää suu säkkiä myöten.
Jos tuo on liian vaikea tehtävä, haluaisin nähdä edes talousohjelman, joka pyrkii jotenkin korjaamaan Suomen julkistalouden vajetta ja tekemään ylijäämäisiä budjetteja mielellään jo ensi vuonna. Tämä antaa Suomelle ja suomalaisille pelivaraa. Syömävelalla elävä on täysin velkojien armoilla. Suomen julkistalouden tilanne on näennäisesti hyvä, sillä eläkekassoihin kerätyt rahat maisemoidaan julkisen sektorin tuloksi. Valtio oikeasti vippaa edelleen joka viidennen euron, mutta koska jossain toisaalla on korvamerkitty potti rahaa, joka sijoitetaan oivallisesti kohta konkurssin tekevien valtioiden lainapapereihin, mitään ongelmaa ei olekaan. Tietenkin on ongelma, sillä eläkerahan puhaltaminen julkisen sektorin palkkojen maksuun olisi melko röyhkeä ryöstö, jota tuskin edes tämä hallitus uskaltaisi toteuttaa.
Nyt ei ole käsillä kumpaakaan vaan on vain “toivotaan, toivotaan” -tyyppistä selittelyä siitä, ettei lama koske Suomea. Tietenkin lama koskee viennistä riippuvaista Suomea ja pään pitäminen pensaassa ei ole kunniaksi kenellekään.
Hallitusohjelmassa on sovittu, että sopeuttamistoimia kyllä tehdään hallituskaudella, mutta missä ne oikein viipyvät? Jos ei rohkeus riitä tarttua koko asiaan kerralla, pitäisikö edes aloittaa ohjelman rukkaamisesta nykyisiä talouskasvuennusteita vastaamaan? Tämä saisi pään auki ja keskustelun asiasta käyntiin. Asialla nimittäin alkaa olla aika kiire jos halutaan, ettei tehdä paniikkiratkaisuja muutaman päivän varoitusajalla sitten kun lainarahan saanti tyssää.
Julkistalouden sopeuttamiseen on kaksi tietä: verojen korottaminen ja menojen leikkaaminen. Kokoomus haluaa leikata menoja ja muut hallituspuolueet korottaa veroja. Pääkirjoituksessa lainataan jotakin Palkansaajien tutkimuslaitoksen tilaamaa talousneroa, jonka mielestä Suomessa kannattaa nyt elvyttää vaikka velaksi eikä säästää. Viisas neuvo, mutta kovin toteuttamiskelvoton. Meillä ei ole nyt käsissämme pankkikriisiä vaan holhousvaltiokriisi, jossa kyseenalaiseksi asetetaan nimenomaan julkisten sektorien halu elää jatkuvasti velaksi. Lainarahamarkkinat tulevat olemaan sitä mieltä, että velaksi elvyttäminen ei ole mahdollista, kuten se ei ollut mahdollista Irlannissa, Kreikassa tai Portugalissa tätä ennen. Eikä se
Jos jätetään tämä ilmeisenä tilaustyönä hommattu lausunto toteuttamiskelvottomana sivuun, jäljelle jää vain verojen korottaminen tai menojen leikkaaminen.
Suomessa on varsin vähän veroja, joita voidaan vaivatta korottaa ja kerätä niillä miljardiluokan saalis. Keskiluokan verorasitus, on sitten kyse tuloveroista tai kulutusveroista, on jo melko lailla tapissa. Köyhien verottaminen ei tuota mitään ja rikkaiden verottaminenkin tuottaa kovin vähän, sillä jos rikkaita ryhdytään verottamaan liian paljon, he vain siirtävät rikkautensa johonkin toiseen maahan kun jo muut pohjoismaatkin alkavat näyttää houkuttelevilta.
Menoleikkauksissa ongelmana on se, että yksityinen kulutus sukeltaa sitäkin kautta. Kun Suomen vientimarkkinat ovat syöksymässä jälleen lamaan, kotimainen kysyntä on ensiarvoisen tärkeää. Mutta koska kotimaisesta kysynnästä iso osa tulee nyt jotenkin julkistalouden ottamasta velasta, joku lovi siihen on väkisin tulossa, sillä tuo velanotto ei voi jatkua kovin kauan.
Käytännössä emme voi kovin runsaasti veroja korottaa, sillä jos keskiluokalta viedään tuhkatkin pesästä, he lakkaavat kuluttamasta kotimaisia palveluja kun he elävät kädestä suuhun tuontitavaran ja ruuan varassa. Tämä aiheuttaa reippaasti työttömyyttä ja lisää julkisia menoja (ja vähemmän verotuloja), joten nettovaikutus ei ole kaksinen. Juustohöyläämällä kaikilta reippaasti ostovoimaa, tapetaan Suomesta viimeisetkin palvelusektorin rippeet.
Luutimalla julkiselta sektorilta väkeä pois palkkalistoilta aiheutetaan yleisesti kulutuksen laskua ja jonkun verran työttömyyttä, sillä joku osa asiakaskunnasta menettää mahdollisuutensa kuluttaa. Lopuille ei kuitenkaan tapahdu mitään ja he voivat kuluttaa kuten ennenkin, mikä jättää valtaosan ostovoimaisesta keskiluokasta jäljelle.
Britanniassa toryjen ja liberaalien hallitus otti ohjelmaansa, että se vähentäisi 400000 julkisen sektorin työpaikkaa vuoteen 2015 mennessä. Tavoitetta pidettiin kunnianhimoisena ja epäiltiin avoimesti siinä onnistumista. Yllätys oli melkoinen kun tuo 400000 oli vähennetty puolessa vuodessa valtaantulon jälkeen, eikä kukaan ollut huomannut oikeastaan mitään. Olen melko varma, että Suomessa tilanne olisi täsmälleen sama jos vähennettäisiin 40000 julkisen sektorin työpaikkaa.
Mitäpä jos kerrankin trimmattaisiin julkistaloutta niin, ettei leikata tulonsiirtoja tai irtisanota sairaanhoitajia taikka opettajia? Tai vaikkapa suljeta suurlähetystöjä, sairaaloita tai vanhainkoteja? Kaikilla hallinnon aloilla niin valtiolla kuin kunnissakin on kaikennäköistä puuhastelutoimintaa, joka ei tuota kansalaiselle oikeastaan mitään. On kaikennäköistä kehittämiskeskusta, puuhasteluyksikköä ja sisäistä laaduntarkkailuvirastoa. Kaikissa näissä pesii pilvin pimein kehittämispäälliköitä, jotka voivat tehdä arvokastakin työtä, mutta jos pitää priorisoida heidän työnsä ja perusopetus, minä valitsen perusopetuksen.
Suomessa kuitenkin julkistalouden trimmaus jätetään aina äkäpussien käsiin.
Aina kun pitää säästää, säästöt toteutetaan kirkuen ja potkien, ja ne kohdistetaan niin, että ne osuvat täsmäpommituksen lailla johonkin tärkeänä pidettyyn peruspalveluun tai satunnaiseen haavoittuvaan ihmisryhmään. Näin ikään kuin kostetaan ylempänä herrahississä oleville poliitikoille se, että joku pienvisiiri pakotettiin hieman supistamaan valtakuntaansa.
Joudumme jatkossa sietämään kaikenlaisia epämiellyttäviä asioita, sillä taloustilanne muuttuu maailmalla ja Suomessa pahemmaksi ja sekavammaksi ennen kuin uusi holhousvaltioiden jälkeinen talousjärjestys on selvillä ja kasvu voi taas alkaa täydellä vauhdilla. Joudumme sietämään sekä veronkorotuksia että säästöjä.
Se, mitä meidän ei pidä enää sietää, on se, että välttämättömät säästöt kohdistetaan peruspalvelujen tuotantoon tai perusturvaan.
Vielä hyvitysmaksusta
29/11/11 16:39
Arhinmäki selittelee tänään avustajansa välityksellä. Selittelyssä kiinnostava kohta on tämä: Arhinmäki haluaa hätäratkaisuna laajentaa maksua siksi, että hyvitysmaksun tuotto on viime vuosina romahtanut.
Tässä on oikeastaan kiteytettynä koko asian ongelma.
Hyvitysmaksun peruste on ylimääräinen korvaus kopioinnista omaan käyttöön. Tekijänoikeusväen näkökulmasta siitä näyttää kuitenkin tulleen maksu, jonka pitää tuottaa joka vuosi enemmän tai yhtä paljon. Jos kuitenkin palataan maksun alkujuurille, tämä tulkinta on kestämätön. Maksun pitäisi olla suhteessa tällaisen laillisen omaan käyttöön kopioinnin määrään.
Tässä astuu kuvaan ns. itunes-aspekti. Hyvitysmaksu on alun alkaen hyvitystä siitä, että laki on sallinut kopioiden tekemisen yksityiskäyttöön huolimatta siitä, että tekijänoikeuksien haltija ei ole tällaista oikeutta antanut. Hyvitystä on oleellisesti maksettu siitä, että laki antaa kuluttajallekin jotain oikeuksia rahojensa vastineeksi. Se, miksi tästä asiasta pitää maksaa kenellekään mitään, on hieman hataralla pohjalla, sillä oikeusjärjestelmän kautta joidenkin oikeuksien loukkaaminen aiheuttaa korvausvelvollisuuden lähinnä pakkolunastusten tapauksessa. Esimerkiksi maanomistajille ei anneta mitään hyvitystä siitä, että jokamiehenoikeus sallii muiden kulkea maanomistajan plantaasilla.
Bisnes on kuitenkin eri asennossa nyt kuin ennen. Musiikin tapauksessa myynti on jo enemmälti bittimuotoista kuin levymuotoista. En tiedä, mikä on Itunesin markkinaosuus musiikkikaupassa, mutta se lienee varsin korkea. Itunesissa puolestaan tekijänoikeuksien haltija antaa jo valmiiksi oikeuden tehdä kopioita omiin tietokoneisiin ja kannettaviin laitteisiin. Tällainen toiminta ei siis ole hyvitysmaksun perusteiden piirissä ensinkään. Kun tiedämme, että bittimuotoinen ostaminen on suurempaa kuin savikiekkojen ostaminen ja toisaalta tiedämme, että Itunes antaa luvan tehdä kopioita, on perusteltua olettaa, että hyvitysmaksun alainen kopiointi on vähentynyt eikä lisääntynyt.
Jos se on lisääntynyt, se pitää näyttää jotenkin, ja tässä asiassa näyttövelvollisuus on maksun puolustajalla. Jos kopiointi ei ole lisääntynyt vaan vähentynyt, lienee päivänselvää, että hyvitysmaksun tuotto vähenee. Jos tämä ei ole päivänselvää vaan hyvitysmaksun pitää tuottaa joka vuosi sama summa, tämäkin pitää perustella jotenkin. Nyt tätä perustelua ei tehdä vaan venkoillaan asian ympäri puhumalla miljoonista piraattikopioista.
Piraattikopiot taas eivät kuulu hyvitysmaksun perusteisiin ensinkään, sillä kyse on rikollisesta toiminnasta. Usein kuulee hyvitysmaksun vastustajien väittävän, että hyvitysmaksun vastineeksi pitäisi sitten saada oikeus warettaa niin paljon kuin huvittaa, mikä kertoo meille siitä, etteivät hekään ymmärrä, mistä tuossa maksussa on oikeastaan kysymys. Ei se ole korvausta rikollisesta toiminnasta vaan laillisesta toiminnasta. Ja laillisen toiminnan määrä on vähentynyt, sillä sen tarve on vähentynyt kun kerran nettiostokset sisältävät jo kaikki tarvittavat kopiot ostohinnassa, ja tämä seisoo käyttöehdoissa.
Toinen täysin käsittelemättä jatkuvasti jäävä probleema liittyy siihen, että laki edellyttää hyvitysmaksun piirissä olevien laitteiden käyttämistä “merkittävästi” hyvitysmaksun alaisten kopioiden tekemiseen. C-kasetin ja CD-levyn tapauksessa voidaan vedota yleiseen elämänkokemukseen, sillä näille medioille ei tosiasiassa voi tallentaa paljon mitään muuta. Sen sijaan kahden teran kovalevyn tapauksessa tilanne on täysin toinen. Kun audiotiedoston koko ei ole kasvanut samaa tahtia kuin levykapasiteetti on kasvanut, on melko outoa olettaa, että tällaista suurta levyä käytetään “merkittävästi” hyvitysmaksun alaiseen toimintaan. Merkittävää ei ole missään sen kummemmin määritelty, mutta määritellä se pitäisi.
Minulla on mielestäni melko paljon musiikkia ja musiikkikirjaston koko on noin 300 gigaa. Tästä osa selittyy sillä, että talletan musiikin lossless-formaatissa. Jos se olisi mp3-muotoista, koko olisi noin 60 gigaa. Nyt se on tallennettu 2 teran levylle ja muodostaa kolme prosenttia levyn kapasiteetista. Onko tämä merkittävää käyttöä? Ei taida olla.
Kun odotamme muutaman vuoden, kaikki ostamamme musiikki ja elokuvat tulevat jollain sellaisella lisenssillä, joka sallii niiden soittamisen kotisoittimissa ja kuljettamisen laitteesta toiseen. Aivan kaikki. Millä hyvitysmaksua aiotaan perustella tämän jälkeen?
Ei varmaan mitenkään, sillä sitä ei perustella nytkään juuri mitenkään.
Tässä on oikeastaan kiteytettynä koko asian ongelma.
Hyvitysmaksun peruste on ylimääräinen korvaus kopioinnista omaan käyttöön. Tekijänoikeusväen näkökulmasta siitä näyttää kuitenkin tulleen maksu, jonka pitää tuottaa joka vuosi enemmän tai yhtä paljon. Jos kuitenkin palataan maksun alkujuurille, tämä tulkinta on kestämätön. Maksun pitäisi olla suhteessa tällaisen laillisen omaan käyttöön kopioinnin määrään.
Tässä astuu kuvaan ns. itunes-aspekti. Hyvitysmaksu on alun alkaen hyvitystä siitä, että laki on sallinut kopioiden tekemisen yksityiskäyttöön huolimatta siitä, että tekijänoikeuksien haltija ei ole tällaista oikeutta antanut. Hyvitystä on oleellisesti maksettu siitä, että laki antaa kuluttajallekin jotain oikeuksia rahojensa vastineeksi. Se, miksi tästä asiasta pitää maksaa kenellekään mitään, on hieman hataralla pohjalla, sillä oikeusjärjestelmän kautta joidenkin oikeuksien loukkaaminen aiheuttaa korvausvelvollisuuden lähinnä pakkolunastusten tapauksessa. Esimerkiksi maanomistajille ei anneta mitään hyvitystä siitä, että jokamiehenoikeus sallii muiden kulkea maanomistajan plantaasilla.
Bisnes on kuitenkin eri asennossa nyt kuin ennen. Musiikin tapauksessa myynti on jo enemmälti bittimuotoista kuin levymuotoista. En tiedä, mikä on Itunesin markkinaosuus musiikkikaupassa, mutta se lienee varsin korkea. Itunesissa puolestaan tekijänoikeuksien haltija antaa jo valmiiksi oikeuden tehdä kopioita omiin tietokoneisiin ja kannettaviin laitteisiin. Tällainen toiminta ei siis ole hyvitysmaksun perusteiden piirissä ensinkään. Kun tiedämme, että bittimuotoinen ostaminen on suurempaa kuin savikiekkojen ostaminen ja toisaalta tiedämme, että Itunes antaa luvan tehdä kopioita, on perusteltua olettaa, että hyvitysmaksun alainen kopiointi on vähentynyt eikä lisääntynyt.
Jos se on lisääntynyt, se pitää näyttää jotenkin, ja tässä asiassa näyttövelvollisuus on maksun puolustajalla. Jos kopiointi ei ole lisääntynyt vaan vähentynyt, lienee päivänselvää, että hyvitysmaksun tuotto vähenee. Jos tämä ei ole päivänselvää vaan hyvitysmaksun pitää tuottaa joka vuosi sama summa, tämäkin pitää perustella jotenkin. Nyt tätä perustelua ei tehdä vaan venkoillaan asian ympäri puhumalla miljoonista piraattikopioista.
Piraattikopiot taas eivät kuulu hyvitysmaksun perusteisiin ensinkään, sillä kyse on rikollisesta toiminnasta. Usein kuulee hyvitysmaksun vastustajien väittävän, että hyvitysmaksun vastineeksi pitäisi sitten saada oikeus warettaa niin paljon kuin huvittaa, mikä kertoo meille siitä, etteivät hekään ymmärrä, mistä tuossa maksussa on oikeastaan kysymys. Ei se ole korvausta rikollisesta toiminnasta vaan laillisesta toiminnasta. Ja laillisen toiminnan määrä on vähentynyt, sillä sen tarve on vähentynyt kun kerran nettiostokset sisältävät jo kaikki tarvittavat kopiot ostohinnassa, ja tämä seisoo käyttöehdoissa.
Toinen täysin käsittelemättä jatkuvasti jäävä probleema liittyy siihen, että laki edellyttää hyvitysmaksun piirissä olevien laitteiden käyttämistä “merkittävästi” hyvitysmaksun alaisten kopioiden tekemiseen. C-kasetin ja CD-levyn tapauksessa voidaan vedota yleiseen elämänkokemukseen, sillä näille medioille ei tosiasiassa voi tallentaa paljon mitään muuta. Sen sijaan kahden teran kovalevyn tapauksessa tilanne on täysin toinen. Kun audiotiedoston koko ei ole kasvanut samaa tahtia kuin levykapasiteetti on kasvanut, on melko outoa olettaa, että tällaista suurta levyä käytetään “merkittävästi” hyvitysmaksun alaiseen toimintaan. Merkittävää ei ole missään sen kummemmin määritelty, mutta määritellä se pitäisi.
Minulla on mielestäni melko paljon musiikkia ja musiikkikirjaston koko on noin 300 gigaa. Tästä osa selittyy sillä, että talletan musiikin lossless-formaatissa. Jos se olisi mp3-muotoista, koko olisi noin 60 gigaa. Nyt se on tallennettu 2 teran levylle ja muodostaa kolme prosenttia levyn kapasiteetista. Onko tämä merkittävää käyttöä? Ei taida olla.
Kun odotamme muutaman vuoden, kaikki ostamamme musiikki ja elokuvat tulevat jollain sellaisella lisenssillä, joka sallii niiden soittamisen kotisoittimissa ja kuljettamisen laitteesta toiseen. Aivan kaikki. Millä hyvitysmaksua aiotaan perustella tämän jälkeen?
Ei varmaan mitenkään, sillä sitä ei perustella nytkään juuri mitenkään.
Vielä talouskriisistä ja EU:sta
25/11/11 10:31
Esko Seppänen laukoo ajatuksiaan Uudessa suomessa.
Seppäsellä olisi sinänsä lahjoja ymmärtää asia taustojaan myöten ja minusta jotenkin tuntuu, että hän myös ymmärtää asiat taustojaan myöten, mutta käteen jää sinänsä oikeiden havaintojen vesittäminen tahallisiin väärinymmärryksiin ja osatotuuden käsittelystä johtuvaan vääristelyyn.
Analyysi EU-byrokratian virheistä on oikea. Jäseneksi euroon otettiin vääriä maita. Suurten maiden budjettialijäämistä ei välitetty mitään. Ja kun suuret edellä, pieniä oli paha patistaa myöskään ruotuun. Euron ongelmat alkoivat kasvu- ja vakaussopimuksesta, joka oli Saksan vaatimus. Kuitenkin Saksa oli ensimmäinen maa, joka lipsahti sen budjettivajekriteeristä ylitse, ja kun Saksa meni menojaan eikä ketään kiinnostanut, muut alkoivat törsätä samaa tai rivakampaa tahtia.
Jälkikäteen tarkasteltuna Saksa teki investointeja. Se investoi edelleen Itä-Saksan infrastruktuuriin ja sensellaisiin asioihin ja toteutti samalla oman yhteiskuntasopimuksensa. Nyt Saksan talous on hyvässä kunnossa huolimatta siitä, että velkaa otettiin kymmenen vuotta sitten sovittua enemmän, sillä tuo raha
käytettiin ilmeisesti melko järkevästi. Muut maat ympärillä kuitenkin tekivät sen, mitä Suomessakin on tehty: rahoitetaan menoautomaatteja, jaetaan tukiaisia, luodaan uusia tukiaisia ja haaskataan raha humpuukiin. Siinä, missä Saksa näyttää saaneen investoinnilleen melko mukavan tuoton tämän päivän talouslukujen valossa, Ranskassa menee jo paljon huonommin ja muualla vielä tätäkin huonommin. Menoautomaatit raksuttavat edelleen mutteivät tuota mitään.
Seppäsen propagandan kulmakivi on kuitenkin puhdasoppinen valhe. Nyt käsillä on julkisten talouksien ylivelkaantumisen kriisi. Seppänen lausuu asiasta näin: “….. johon komissio on yhdessä Euroopan keskuspankin (EKP) kanssa – ja vieläpä laittomin toimin! – ajanut itsensä pelastamalla yksityiset pankit ja velkaannuttamalla julkiset valtiot.”
Tämä on melko lailla röyhkeää palturia. Sosdem-Euroopan julkistaloudet eivät ole velkaantuneet EU-komission tai EU-byrokratian mahtikäskyjen takia vaan siksi, että kaikissa maissa on ylläpidetty kovempaa elintasoa kuin mihin olisi varaa. Julkistaloudet ovat velkaantuneet syömävelalla. Vain Irlannin ja Islannin taloudet ovat velkaantuneet pankkituen takia, mutta esimerkiksi tuota pikaa velkoihinsa uppoava Suomi ei ole tukenut pankkejaan yhtään. Siitä huolimatta julkistalouden vaje on kestämätön.
Seppänen yrittää syöttää meille lähtökohdiltaan väärää ongelmaa. Kun hän teeskentelee, että julkistaloudet ilman EU:ta eivät olisi missään kassakriisissä, voidaan keskittyä haukkumaan EU:ta, jolla ei kuitenkaan ole tämän kriisin syntymiseen osaa eikä arpaa. EU:n ainoa rooli koko kriisissä tulee euron kautta. Jos euroa ei olisi, EU:lla ei olisi mitään roolia kriisin ratkaisuyrityksissä vaan kyseessä olisi jäsenmaiden sisäinen asia. Valtiot olisivat kuitenkin syömävelkaantuneet aivan samoin ilman EU:takin, ehkä jopa vielä rivakammin kun rahaa olisi nykyisten tukiaisten lisäksi palanut protektionismin ylläpitoon. Tämä on kuitenkin spekulointia.
Vasemmistopoliitikot eivät kykene mitenkään astumaan ulos tästä poterosta, mikä on sääli. Vasemmiston kyky tarjota järkeviä vaihtoehtoja nykyiseen kriisiin tai mihinkään muuhunkaan asiaan on olematon, jos heidän ainut tarjoomuksensa on joka kerta se, että valtion roolia pitää kasvattaa. Tämä ei johda ainakaan nyt mihinkään, joten he pelaavat itsensä ulos kaikista vakavasti otettavista keskusteluista. Vaikka olisi tahtoa kasvattaa julkisten sektorien roolia, se olisi juuri nyt käytännössä mahdotonta, sillä julkisen sektorin tulorahoitus ei riitä ja lainarahoitus on tyssännyt tai tyssäämässä. Se, että emme pidä tilanteesta, ei muuta sitä silti miksikään.
Jätän harjoitustehtäväksi sen, miten yhdistetään vasemmistolainen politiikka ja julkisen sektorin vihaaminen. Tai jos ei nyt vihaaminen niin ainakin karsastaminen. Sitten kun joku osaa ja haluaa yhdistää nämä, hänestä saattaa nousta yllättävänkin nopeasti vakavasti otettava vastavoima nykyiselle korporaatiovallalle. Toistaiseksi kiinnostusta ei ole löytynyt, mutta ehkä jonain päivänä.
Seppäsen toinen virhe liittyy sisäisen devalvaation vähättelyyn ja ulkoisen devalvaation suosintaan: “Kun Suomi oli 20 vuotta sitten oli ylivelkaannutettu tuontirahalla ja väärällä valuuttakurssilla, kriisistä päästiin ulos devalvaatiolla, panemalla markat muille alennusmyyntiin velkojen maksamiseksi tavaraviennillä. Tänään on Emu vienyt politiikan työkalupakista pois tämän vaihtoehdon. Siinä ainoa joustoväline on sisäinen devalvaatio, jota ovat työttömyys, palkanalennukset, eläke-etujen leikkaukset….”
Devalvaatio toimii eri lailla eri maissa. Oleellinen kysymys on se, paljonko elämisen elämisen arvoiseksi tekevästä kulutuksesta kohdistuu tuontitavaraan ja kuinka paljon kotimaiseen. Maa, jossa ei ole juuri mitään tuotantoa edes omiin tarpeisiin ja joka on täysin riippuvainen tuontitavarasta, kokee shokin aivan yhtä rajuna, on devalvaatio sisäinen tai ulkoinen. Kummassakaan tapauksessa raha ei enää riitä tuontiruokaan ja kämpän lämmittämiseen tuontienergialla ja väkeä alkaa kuolla. Pakkaseen kuolevien
kreikkalaisten tapauksessa on samantekevää, onko maksamattomassa kaasulaskussa summa euroina vai drakmoina. Eurosumma on pieni mutta työttömällä kreikkalaisella ei ole euroja. Drakmasumma taas on niin suuri, ettei työttömällä kreikkalaisella ole tarvittavaa määrää drakmoja.
Kreikan vertaaminen Suomeen 90-luvun alussa ontuu Erikssonin lailla muutamasta muustakin kohdasta. Tässä tapauksessa oleellista on talouden rakenne. Suomessa oli tuolloin vientiteollisuutta, joka vain oli muuttunut kilpailukyvyttömäksi kun kulut päästettiin karkaamaan käsistä. Kreikassa ei ole mitään tällaista teollisuutta tai ainakin sitä on kansantalouteen suhteutettuna kovin vähän. Devalvaatio auttoi Suomen viennin käyntiin heti. Kreikan tapauksessa pitäisi ensin investoida vientiteollisuuteen, rakentaa ruukki, löytää markkinoita ja saada lopulta näin talouteen lisää rahaa. Tässä kestää huomattavan kauan, mutta devalvaatio pompsauttaa ruuan hinnan pilviin heti ensimmäisestä päivästä alkaen.
90-luvun alussa ei vielä ollut Kiinaa ja Intiaa. Tai oli, mutta valmistus siellä vähäisempää. Suomen savupiipputeollisuus porskutti vielä 15 vuotta tuon jälkeen ja vasta nyt se alkaa olla tiensä päässä. Tehdään Kreikassa sisäinen tai ulkoinen devalvaatio, oleellista on se, että fiksut lähtevät, sillä he saavat parempaa palkkaa muissa EU-maissa. Kreikka siis ei pystyisi kummankaan devalvaatiotavan kautta kilpailemaan korkean jalostusasteen hyväkatteisessa bisneksessä länsimaiden kanssa. Sen pitäisi ponnistaa matalan jalostusasteen teollisuuden kautta, mutta tässä on vastassa kilpailu Aasiasta. Ennen kuin mitään kannattaa tehdä Kreikassa Kiinan tai Bangladeshin sijaan, devalvaation pitää olla melkoinen ja ongelmat ruoka- ja lämmityslaskun kanssa vielä suuremmat.
Olihan meillä erona vielä sekin, millaista aikaa elettiin. 90-luvun alussa kriisi oli enemmän pankeissa ja vähemmän reaalitaloudessa. Nyt kaikki ovat lamatunnelmissa, joten vaikka kreikkalaiset saisivat jonkun bisneksen käyntiin, mistä sille löytyisi asiakkaita, kun kukaan ei juuri nyt halua kuluttaa?
Toisaalta kummin päin vain toteutettava devalvaatio antaisi Kreikalle kilpailuedun siinä, missä niillä jotain mahdollisuuksia on jo nyt, eli turismissa. Saksalaisen vinkkelistä hinnat laskevat kummallakin tavalla ja ensi kesäksi maan pitäisi kyetä vetämään rannat täyteen väkeä.
Seppänen kuitenkin sumuttaa meitä puhumalla “leikkauksista” etuihin. Leikkaukset ovat paha, joten niitähän kuuluu vastustaa, eikö vain? Mutta mitä väliä eläkeläisen kannalta on sillä, leikataanko hänen eläkettään 20% sisäisessä devalvaatiossa vai nostetaanko hänen elinkustannuksiaan 20% ulkoisessa devalvaatiossa? Minä en kykene näkemään mitään eroa tämän kädestä suuhun eläjän elintasossa. Eikä kykene Seppänenkään, mutta teeskentelee vain, jotta vanha pysähtyneisyyden ajan talousoppi suljetusta taloudesta savupiipputeollisuuksineen, devalvaatioineen ja vahvoine valtioineen vaikuttaisi edelleen järkevältä ratkaisulta.
Länsimaiden talousjärjestelmä kaipaa nyt muutoksia. Surkeaa on sen sijaan se, että politiikan establishmentin muutosvoimat vasemmisto ja persut näyttää olevan suorastaan liikuttavan yksimielisiä siitä, että ratkaisut ongelmiimme löytyvät taustapeilistä eivätkä edestämme.
Muutosvoima, joka ei kykene visioimaan muutoksia vaan ainoastaan unelmoimaan vanhoista hyvistä ajoista, ei ole mikään muutosvoima vaan edustaa enemmänkin nostalgiassa piehtaroivaa äärikonservatiivisuutta. Tällaisia aatteita ei kenenkään kannata vaaleissa kannattaa, ääni menee täydellisesti hukkaan.
Seppäsellä olisi sinänsä lahjoja ymmärtää asia taustojaan myöten ja minusta jotenkin tuntuu, että hän myös ymmärtää asiat taustojaan myöten, mutta käteen jää sinänsä oikeiden havaintojen vesittäminen tahallisiin väärinymmärryksiin ja osatotuuden käsittelystä johtuvaan vääristelyyn.
Analyysi EU-byrokratian virheistä on oikea. Jäseneksi euroon otettiin vääriä maita. Suurten maiden budjettialijäämistä ei välitetty mitään. Ja kun suuret edellä, pieniä oli paha patistaa myöskään ruotuun. Euron ongelmat alkoivat kasvu- ja vakaussopimuksesta, joka oli Saksan vaatimus. Kuitenkin Saksa oli ensimmäinen maa, joka lipsahti sen budjettivajekriteeristä ylitse, ja kun Saksa meni menojaan eikä ketään kiinnostanut, muut alkoivat törsätä samaa tai rivakampaa tahtia.
Jälkikäteen tarkasteltuna Saksa teki investointeja. Se investoi edelleen Itä-Saksan infrastruktuuriin ja sensellaisiin asioihin ja toteutti samalla oman yhteiskuntasopimuksensa. Nyt Saksan talous on hyvässä kunnossa huolimatta siitä, että velkaa otettiin kymmenen vuotta sitten sovittua enemmän, sillä tuo raha
Seppäsen propagandan kulmakivi on kuitenkin puhdasoppinen valhe. Nyt käsillä on julkisten talouksien ylivelkaantumisen kriisi. Seppänen lausuu asiasta näin: “….. johon komissio on yhdessä Euroopan keskuspankin (EKP) kanssa – ja vieläpä laittomin toimin! – ajanut itsensä pelastamalla yksityiset pankit ja velkaannuttamalla julkiset valtiot.”
Tämä on melko lailla röyhkeää palturia. Sosdem-Euroopan julkistaloudet eivät ole velkaantuneet EU-komission tai EU-byrokratian mahtikäskyjen takia vaan siksi, että kaikissa maissa on ylläpidetty kovempaa elintasoa kuin mihin olisi varaa. Julkistaloudet ovat velkaantuneet syömävelalla. Vain Irlannin ja Islannin taloudet ovat velkaantuneet pankkituen takia, mutta esimerkiksi tuota pikaa velkoihinsa uppoava Suomi ei ole tukenut pankkejaan yhtään. Siitä huolimatta julkistalouden vaje on kestämätön.
Seppänen yrittää syöttää meille lähtökohdiltaan väärää ongelmaa. Kun hän teeskentelee, että julkistaloudet ilman EU:ta eivät olisi missään kassakriisissä, voidaan keskittyä haukkumaan EU:ta, jolla ei kuitenkaan ole tämän kriisin syntymiseen osaa eikä arpaa. EU:n ainoa rooli koko kriisissä tulee euron kautta. Jos euroa ei olisi, EU:lla ei olisi mitään roolia kriisin ratkaisuyrityksissä vaan kyseessä olisi jäsenmaiden sisäinen asia. Valtiot olisivat kuitenkin syömävelkaantuneet aivan samoin ilman EU:takin, ehkä jopa vielä rivakammin kun rahaa olisi nykyisten tukiaisten lisäksi palanut protektionismin ylläpitoon. Tämä on kuitenkin spekulointia.
Vasemmistopoliitikot eivät kykene mitenkään astumaan ulos tästä poterosta, mikä on sääli. Vasemmiston kyky tarjota järkeviä vaihtoehtoja nykyiseen kriisiin tai mihinkään muuhunkaan asiaan on olematon, jos heidän ainut tarjoomuksensa on joka kerta se, että valtion roolia pitää kasvattaa. Tämä ei johda ainakaan nyt mihinkään, joten he pelaavat itsensä ulos kaikista vakavasti otettavista keskusteluista. Vaikka olisi tahtoa kasvattaa julkisten sektorien roolia, se olisi juuri nyt käytännössä mahdotonta, sillä julkisen sektorin tulorahoitus ei riitä ja lainarahoitus on tyssännyt tai tyssäämässä. Se, että emme pidä tilanteesta, ei muuta sitä silti miksikään.
Jätän harjoitustehtäväksi sen, miten yhdistetään vasemmistolainen politiikka ja julkisen sektorin vihaaminen. Tai jos ei nyt vihaaminen niin ainakin karsastaminen. Sitten kun joku osaa ja haluaa yhdistää nämä, hänestä saattaa nousta yllättävänkin nopeasti vakavasti otettava vastavoima nykyiselle korporaatiovallalle. Toistaiseksi kiinnostusta ei ole löytynyt, mutta ehkä jonain päivänä.
Seppäsen toinen virhe liittyy sisäisen devalvaation vähättelyyn ja ulkoisen devalvaation suosintaan: “Kun Suomi oli 20 vuotta sitten oli ylivelkaannutettu tuontirahalla ja väärällä valuuttakurssilla, kriisistä päästiin ulos devalvaatiolla, panemalla markat muille alennusmyyntiin velkojen maksamiseksi tavaraviennillä. Tänään on Emu vienyt politiikan työkalupakista pois tämän vaihtoehdon. Siinä ainoa joustoväline on sisäinen devalvaatio, jota ovat työttömyys, palkanalennukset, eläke-etujen leikkaukset….”
Devalvaatio toimii eri lailla eri maissa. Oleellinen kysymys on se, paljonko elämisen elämisen arvoiseksi tekevästä kulutuksesta kohdistuu tuontitavaraan ja kuinka paljon kotimaiseen. Maa, jossa ei ole juuri mitään tuotantoa edes omiin tarpeisiin ja joka on täysin riippuvainen tuontitavarasta, kokee shokin aivan yhtä rajuna, on devalvaatio sisäinen tai ulkoinen. Kummassakaan tapauksessa raha ei enää riitä tuontiruokaan ja kämpän lämmittämiseen tuontienergialla ja väkeä alkaa kuolla. Pakkaseen kuolevien
Kreikan vertaaminen Suomeen 90-luvun alussa ontuu Erikssonin lailla muutamasta muustakin kohdasta. Tässä tapauksessa oleellista on talouden rakenne. Suomessa oli tuolloin vientiteollisuutta, joka vain oli muuttunut kilpailukyvyttömäksi kun kulut päästettiin karkaamaan käsistä. Kreikassa ei ole mitään tällaista teollisuutta tai ainakin sitä on kansantalouteen suhteutettuna kovin vähän. Devalvaatio auttoi Suomen viennin käyntiin heti. Kreikan tapauksessa pitäisi ensin investoida vientiteollisuuteen, rakentaa ruukki, löytää markkinoita ja saada lopulta näin talouteen lisää rahaa. Tässä kestää huomattavan kauan, mutta devalvaatio pompsauttaa ruuan hinnan pilviin heti ensimmäisestä päivästä alkaen.
90-luvun alussa ei vielä ollut Kiinaa ja Intiaa. Tai oli, mutta valmistus siellä vähäisempää. Suomen savupiipputeollisuus porskutti vielä 15 vuotta tuon jälkeen ja vasta nyt se alkaa olla tiensä päässä. Tehdään Kreikassa sisäinen tai ulkoinen devalvaatio, oleellista on se, että fiksut lähtevät, sillä he saavat parempaa palkkaa muissa EU-maissa. Kreikka siis ei pystyisi kummankaan devalvaatiotavan kautta kilpailemaan korkean jalostusasteen hyväkatteisessa bisneksessä länsimaiden kanssa. Sen pitäisi ponnistaa matalan jalostusasteen teollisuuden kautta, mutta tässä on vastassa kilpailu Aasiasta. Ennen kuin mitään kannattaa tehdä Kreikassa Kiinan tai Bangladeshin sijaan, devalvaation pitää olla melkoinen ja ongelmat ruoka- ja lämmityslaskun kanssa vielä suuremmat.
Olihan meillä erona vielä sekin, millaista aikaa elettiin. 90-luvun alussa kriisi oli enemmän pankeissa ja vähemmän reaalitaloudessa. Nyt kaikki ovat lamatunnelmissa, joten vaikka kreikkalaiset saisivat jonkun bisneksen käyntiin, mistä sille löytyisi asiakkaita, kun kukaan ei juuri nyt halua kuluttaa?
Toisaalta kummin päin vain toteutettava devalvaatio antaisi Kreikalle kilpailuedun siinä, missä niillä jotain mahdollisuuksia on jo nyt, eli turismissa. Saksalaisen vinkkelistä hinnat laskevat kummallakin tavalla ja ensi kesäksi maan pitäisi kyetä vetämään rannat täyteen väkeä.
Seppänen kuitenkin sumuttaa meitä puhumalla “leikkauksista” etuihin. Leikkaukset ovat paha, joten niitähän kuuluu vastustaa, eikö vain? Mutta mitä väliä eläkeläisen kannalta on sillä, leikataanko hänen eläkettään 20% sisäisessä devalvaatiossa vai nostetaanko hänen elinkustannuksiaan 20% ulkoisessa devalvaatiossa? Minä en kykene näkemään mitään eroa tämän kädestä suuhun eläjän elintasossa. Eikä kykene Seppänenkään, mutta teeskentelee vain, jotta vanha pysähtyneisyyden ajan talousoppi suljetusta taloudesta savupiipputeollisuuksineen, devalvaatioineen ja vahvoine valtioineen vaikuttaisi edelleen järkevältä ratkaisulta.
Länsimaiden talousjärjestelmä kaipaa nyt muutoksia. Surkeaa on sen sijaan se, että politiikan establishmentin muutosvoimat vasemmisto ja persut näyttää olevan suorastaan liikuttavan yksimielisiä siitä, että ratkaisut ongelmiimme löytyvät taustapeilistä eivätkä edestämme.
Muutosvoima, joka ei kykene visioimaan muutoksia vaan ainoastaan unelmoimaan vanhoista hyvistä ajoista, ei ole mikään muutosvoima vaan edustaa enemmänkin nostalgiassa piehtaroivaa äärikonservatiivisuutta. Tällaisia aatteita ei kenenkään kannata vaaleissa kannattaa, ääni menee täydellisesti hukkaan.
Tekijänoikeusmaksu kännyköille?
24/11/11 11:46
Hallitus on ryhtynyt ponteviin toimiin ulottaakseen tekijänoikeusmaksun kännyköihin ja tietokoneisiin.
Ministeri Arhinmäki vaikuttaa tältä osin hieman pettymykseltä. Eihän ole mikään suurensuuri salaisuus, että en ole erityisen suuri laitavasemmiston fani, mutta olin varsin tyytyväinen kun Vasemmistoliitto meni hallitukseen ja Arhinmäki otti itselleen kulttuuriministerin homman. Jotenkin lapsenuskoisesti ajattelin, että erinäköisiin korporatiivisiin mafioihin karsaasti suhtautuva vasemmisto ja sinänsä varsin taitavalta vaikuttava Arhinmäki olisivat hyvä vastapaino joka paikkaan kouransa tunkevalle tekijänoikeusmafialle.
Toisin näyttää käyneen. Tekijänoikeusväen lobbarit ovat sitä tasoa, että heidät kannattaisi
houkutella isolla rahalla myymään suomalaisia tuotteita ympäri maailmaa sen sijaan, että he haaskaavat lahjakkuuttaan puuhastelubisneksen äänitorvina. Nyt näyttää Arhinmäkikin laulavan täysin tekijänoikeusjärjestöjen lauluja ja toistavan niiden tympeintä propagandaa esittämättä yhtään kiperää kysymystä.
Ei tarvitse olla kaksinenkaan talousmies nähdäkseen, että nykyinen hyvitysmaksu on Suomen taloudelle vahingollinen. Hyvitysmaksut ovat Suomessa erittäin korkeat ja hyvitysmaksun alaiset laitteet erittäin helposti tilattavissa mistä hyvänsä EU-maan nettikaupasta, joissa hinnat tuppaavat muutenkin olemaan kilpailukykyisemmät. Suomeen on täysin mahdotonta edes yrittää rakentaa Euroopan mittapuulla merkittävää verkkokauppaa, sillä suosituimpien tuotteiden hinnassa on korkeita hyvitysmaksuja ja kauppa rakenteellisesti kilpailukyvytöntä, vaikka se olisi tehty logistiikaltaan ja kustannuksiltaan kuinka hyväksi.
Lisäongelman muodostaa jatkuva tempoilu. Tekijänoikeusväki yrittää ulottaa hyvitysmaksuja jatkuvasti uusiin laitteisiin, ja koska yksikään poliitikko ei uskalla astua jostain syystä vastahankaan, se myös siinä onnistuu. Se, että laitteissa alkaa olla jonkunlaista tallennuskapasiteettia, on kasvava eikä vähenevä ilmiö, ja näin ollen lähivuosina nähdään, kuinka hyvitysmaksu halutaan ulottaa kodinkoneisiin, leluihin ja ehkä jopa joihinkin vaatteisiin.
Tässä ympäristössä ei kannata suunnitella Suomeen mitään muuta kuin pientä kivijalkakauppapuuhastelua, jonka kohderyhmänä ovat ihmiset, jotka ovat liian tyhmiä tai laiskoja tilaamaan asioita ulkomailta. Sen sijaan, että myisimme ulkomaille, haittaverotamme omaa bisnestämme ja annamme näin kilpailuedun muille. Kun maksut nousevat koko ajan tallennuskapasiteettien noustessa ja uusia asioita tulee hyvitysmaksun piiriin, oikeastaan kukaan ei ole mitään bisnestä suunnitellessaan turvassa siltä, ettei viiden vuoden tähtäimellä tuonkin kaupan tuotteissa ole jotain maakohtaisia mikkihiiriveroja. Tällä hetkellä vientiin menevät laitteet on hyvitysmaksusta vapautettu, mutta ei tämäkään ole kirkossa kuulutettu asia, sillä tuontilaitteista yksityiseen käyttöön ei hyvitysmaksua makseta. Jossain vaiheessa varmasti keksitään kompensoida näitä päittäin.
Ennen kuin kaikki alkavat kuorossa huutaa, että artisti on palkkansa ansainnut, voidaan aivan hyvin järjestää tämä asia jotenkin muuten jos nyt tuntuu siltä, että artistit tarvitsevat tukiaisia. Kun melkein jokainen suomalainen käyttää sellaisia laitteita, joilla voisi ainakin kieroutuneissa unelmissa säilyttää tekijänoikeuksien alaista sisältöä, maksu voidaan aivan yhtä hyvin kerätä veroina siten kuin verot Suomessa kerätään. Näin ei haitata mitään erityistä bisnestä tuotteiden loppuhintaan suhteutettuna korkeilla pisteveroilla. Osmo Soininvaara ehdotti joskus kiusallaan hyvitysmaksun siirtämistä maitotölkin hintaan, sillä näin sitä ei huomaisi kukaan ja se jakautuisi oikeudenmukaisemmin.
Veroihin siirtämisessä olisi se hyvä puoli, että samalla voitaisiin ohittaa muutamia välikäsiä ja katsoa, mikä poru siitä syntyy. Nythän tekijänoikeusmafian iskulause on se, että köyhät artisti-ressukat tarvitsevat lisää rahaa ja siksi hyvitysmaksu on mitä parhain keksintö. En tiedä, mikä on tällä hetkellä artistin osuus, mutta mitäpä jos maksettaisiin vain tuo, ja suoraan artistille? Tulisi halvemmaksi, artistit saisivat rahansa ja käenpoikaset jäisivät nuolemaan näppejään.
Tekijänoikeusmaksu kännyköille on erityisen ongelmallinen.
Ensiksi on ainakin minun mielestäni kaksinkertaisen maksatuksen ongelma. Jos haluaa siirtää savikiekkomuodossa
ostamaansa musiikkia tai muuta sisältöä kännykkään, se pitää käytännössä kuljettaa tietokoneen kautta. Tietokoneen kovalevystä taas hyvitysmaksu jo maksetaan. Käytännössä kännykästä rahastaminen tämän päälle tarkoittaa sitä, että kuuntelusta kännykällä maksetaan kaksinkertainen hyvitysmaksu. Kyllähän kännyköihin voi tietysti ostaa sisältöä suoraan kuten esimerkiksi Applen kännyköihin Itunesista ja muihin muiden valmistajien omista kaupoista, mutta tällöin hyvitysmaksulle ei ole perustetta. Musiikin ostaminen tätä tietä sisältää implisiittisesti oikeuden tallentaa tuo kappale siihen laitteeseen, jolla se kuunnellaan, ja käyttöehdot ainakin Itunesin tapauksessa sallivat kopioiden tekemisen muihinkin omiin kannettaviin soittimiin. Sekä tietysti varmuuskopioimiseen ja varastoimiseen tietokoneen levylle.
Musiikin myynnistä jo yli puolet tapahtuu bittimuotoisesti eikä savikiekkomuotoisesti eikä suhde tästä enää savikiekkoa suosivammaksi muutu. Mikä siis on peruste jatkossa millekään hyvitysmaksulle, sillä netistä ostetun kappaleen hinta ja käyttöehdot sallivat tiedoston tallentamisen kaikkiin matkan varrella oleviin laitteisiin ilman eri korvausta? Mielestäni tällaista perustetta ei enää ole, hyvitysmaksulla on hyvitetty nimenomaan laillisten kopioiden tekemistä sellaiseen käyttöön, jossa ehkä jotenkin jollain perusteella olisi voitu ajatella, että toisenkin kopion ostamiselle olisi ollut peruste, kuten vaikka cd-levyn kopioimisessa autokäyttöön. Kun nyt ostetun musiikin hinta sisältää oikeuden kuunnella sekä kotonaan että autossa, miksi pitäisi maksaa lisää jo kerran saadusta oikeudesta tallentaa ostos?
Kännykässä tulee lisäksi suurena ongelmana se, että se näivettää suomalaista mobiilibisnestä entisestään, ja tuo bisnes ei muutenkaan ole kovin hyvällä tolalla. Operaattorit eivät enää investoi suomalaiseen infrastruktuuriin ja mobiiliteknologian edelläkävijästä on tullut mobiilitekniikan kehitysmaa.
Tätä kehitystä on autettu valtiovallan toimesta usein eri tavoin. Ensin myytiin olemassa oleva infrastruktuuri pilkkahintaan ruotsalaisille, jotka ovat sen jälkeen lähinnä rahastaneet mutteivät turhan päiten investoineet. Sen jälkeen kiellettiin liittymän ja puhelimen kytkykauppa ja saatiin uusien mobiililaitteiden leviäminen joka taskuun polkemaan paikallaan kaksi vuotta. Nyt ollaan taas samassa hengessä tuomassa kännyköihin lisähintaa, millä on taas jotain vaikutuksia tähän bisnekseen.
Kännykän tilaaminen ulkomailta on varsin vaivatonta, mutta silloin ollaan samassa ongelmassa kuin ennen kytkykauppaa: asiakkaalla pitää olla könttäsumma rahaa hetinyt ja uudet kännykät ovat aika kalliita. Kytkykauppahan on efektiivisesti osamaksusopimus, jolla tuodaan uudet
laitteet jokaisen kuluttajan ulottuville. Kytkykauppakännykässä hyvitysmaksua ei käytännössä voi välttää, joten näiden pakettien hinnat nousevat. Kunnes joku keksii, miten asia kierretään siirtämällä joku osa bisneksestä Viroon. Varmaa on se, että suomalainen kuluttaja maksaa lisää, suomalainen teleoperaattori maksaa lisää, suomalainen kivijalkakauppa menettää asiakkaita ja suomalaiset työpaikkoja.
Luova työ tarvitsee kipeästi uuden ansaintamallin. Sellaisia on syntynyt tai syntymässä elektronisen jakelun ympärille, sillä kuten kirjoitettu on, aikaisemmin varsin pääomavaltainen julkaisutoiminta on menettämässä kapitalistisen luonteensa ja välikäsiä on putoamassa pois.
On selvää, että loppuasiakkaan kuuluu maksaa luovasta työstä jotenkin ja on selvää, että luovan työn tekijä haluaa korvauksen työstään. Kaikki muu tuossa välissä on erinomaisen epäselvää eikä siinä ole mitään luonnonlakeja tai -vakioita. Nykyinen malli on tiensä päässä, sillä se perustuu ajatukseen pääomavaltaisesta julkaisusta ja vähittäiskauppakeskeisestä jakelusta. Hyvitysmaksu on huonon järjestelmän paikkaamista toisella huonolla järjestelmällä eikä sen tunnustamista, että koko liiketoiminta on muuttunut.
Järjettömien pisteverojen sijaan pitäisi miettiä tätä kokonaiskuvaa uudelleen. Yksi välittömästi tehtävä toimenpide olisi hyvitysmaksun siirtäminen valtion budjettiin, sillä nykyisessä muodossaan se on Suomen taloudelle ja sitä myötä myös valtiontaloudelle paljon suurempi rahallinen haitta kuin mitä tuo maksu vuodessa tuottaa. Rahan maksaminen marisijoille suoraan poistaisi kerrannaisvaikutukset ja olisi vähintään kustannusneutraali toimenpide, todennäköisesti julkistalouden vinkkelistä positiivinen.
Tämän jälkeen tuosta maksusta tulisi poliittinen, millainen se jo nyt käytännössä on. Sen maksamista ja suuruutta voidaan sen jälkeen tarkastella osana poliittista prosessia ja seurata, kuinka maailma ympärillä muuttuu ja miten artistien tulonjako ja ansionmuodostus kehittyvät.
Muistikapasiteetin haittaverottaminen Suomessa ei edistä oikeastaan mitään tarvittavia muutosprosesseja. Sen sijaan joskus lähitulevaisuudessa syntyy hassunkurinen tilanne, kun yhdelle tallennuslaitteelle mahtuu kaikki maailmassa koskaan tehty luova työ ja vielä jää puolet tyhjäksi, ja joka kerta kun tuodaan kauppoihin uusia, suurempia tallennuslaitteita, tekijänoikeusväki vaatii niistä enemmän rahaa.
Ministeri Arhinmäki vaikuttaa tältä osin hieman pettymykseltä. Eihän ole mikään suurensuuri salaisuus, että en ole erityisen suuri laitavasemmiston fani, mutta olin varsin tyytyväinen kun Vasemmistoliitto meni hallitukseen ja Arhinmäki otti itselleen kulttuuriministerin homman. Jotenkin lapsenuskoisesti ajattelin, että erinäköisiin korporatiivisiin mafioihin karsaasti suhtautuva vasemmisto ja sinänsä varsin taitavalta vaikuttava Arhinmäki olisivat hyvä vastapaino joka paikkaan kouransa tunkevalle tekijänoikeusmafialle.
Toisin näyttää käyneen. Tekijänoikeusväen lobbarit ovat sitä tasoa, että heidät kannattaisi
Ei tarvitse olla kaksinenkaan talousmies nähdäkseen, että nykyinen hyvitysmaksu on Suomen taloudelle vahingollinen. Hyvitysmaksut ovat Suomessa erittäin korkeat ja hyvitysmaksun alaiset laitteet erittäin helposti tilattavissa mistä hyvänsä EU-maan nettikaupasta, joissa hinnat tuppaavat muutenkin olemaan kilpailukykyisemmät. Suomeen on täysin mahdotonta edes yrittää rakentaa Euroopan mittapuulla merkittävää verkkokauppaa, sillä suosituimpien tuotteiden hinnassa on korkeita hyvitysmaksuja ja kauppa rakenteellisesti kilpailukyvytöntä, vaikka se olisi tehty logistiikaltaan ja kustannuksiltaan kuinka hyväksi.
Lisäongelman muodostaa jatkuva tempoilu. Tekijänoikeusväki yrittää ulottaa hyvitysmaksuja jatkuvasti uusiin laitteisiin, ja koska yksikään poliitikko ei uskalla astua jostain syystä vastahankaan, se myös siinä onnistuu. Se, että laitteissa alkaa olla jonkunlaista tallennuskapasiteettia, on kasvava eikä vähenevä ilmiö, ja näin ollen lähivuosina nähdään, kuinka hyvitysmaksu halutaan ulottaa kodinkoneisiin, leluihin ja ehkä jopa joihinkin vaatteisiin.
Tässä ympäristössä ei kannata suunnitella Suomeen mitään muuta kuin pientä kivijalkakauppapuuhastelua, jonka kohderyhmänä ovat ihmiset, jotka ovat liian tyhmiä tai laiskoja tilaamaan asioita ulkomailta. Sen sijaan, että myisimme ulkomaille, haittaverotamme omaa bisnestämme ja annamme näin kilpailuedun muille. Kun maksut nousevat koko ajan tallennuskapasiteettien noustessa ja uusia asioita tulee hyvitysmaksun piiriin, oikeastaan kukaan ei ole mitään bisnestä suunnitellessaan turvassa siltä, ettei viiden vuoden tähtäimellä tuonkin kaupan tuotteissa ole jotain maakohtaisia mikkihiiriveroja. Tällä hetkellä vientiin menevät laitteet on hyvitysmaksusta vapautettu, mutta ei tämäkään ole kirkossa kuulutettu asia, sillä tuontilaitteista yksityiseen käyttöön ei hyvitysmaksua makseta. Jossain vaiheessa varmasti keksitään kompensoida näitä päittäin.
Ennen kuin kaikki alkavat kuorossa huutaa, että artisti on palkkansa ansainnut, voidaan aivan hyvin järjestää tämä asia jotenkin muuten jos nyt tuntuu siltä, että artistit tarvitsevat tukiaisia. Kun melkein jokainen suomalainen käyttää sellaisia laitteita, joilla voisi ainakin kieroutuneissa unelmissa säilyttää tekijänoikeuksien alaista sisältöä, maksu voidaan aivan yhtä hyvin kerätä veroina siten kuin verot Suomessa kerätään. Näin ei haitata mitään erityistä bisnestä tuotteiden loppuhintaan suhteutettuna korkeilla pisteveroilla. Osmo Soininvaara ehdotti joskus kiusallaan hyvitysmaksun siirtämistä maitotölkin hintaan, sillä näin sitä ei huomaisi kukaan ja se jakautuisi oikeudenmukaisemmin.
Veroihin siirtämisessä olisi se hyvä puoli, että samalla voitaisiin ohittaa muutamia välikäsiä ja katsoa, mikä poru siitä syntyy. Nythän tekijänoikeusmafian iskulause on se, että köyhät artisti-ressukat tarvitsevat lisää rahaa ja siksi hyvitysmaksu on mitä parhain keksintö. En tiedä, mikä on tällä hetkellä artistin osuus, mutta mitäpä jos maksettaisiin vain tuo, ja suoraan artistille? Tulisi halvemmaksi, artistit saisivat rahansa ja käenpoikaset jäisivät nuolemaan näppejään.
Tekijänoikeusmaksu kännyköille on erityisen ongelmallinen.
Ensiksi on ainakin minun mielestäni kaksinkertaisen maksatuksen ongelma. Jos haluaa siirtää savikiekkomuodossa
Musiikin myynnistä jo yli puolet tapahtuu bittimuotoisesti eikä savikiekkomuotoisesti eikä suhde tästä enää savikiekkoa suosivammaksi muutu. Mikä siis on peruste jatkossa millekään hyvitysmaksulle, sillä netistä ostetun kappaleen hinta ja käyttöehdot sallivat tiedoston tallentamisen kaikkiin matkan varrella oleviin laitteisiin ilman eri korvausta? Mielestäni tällaista perustetta ei enää ole, hyvitysmaksulla on hyvitetty nimenomaan laillisten kopioiden tekemistä sellaiseen käyttöön, jossa ehkä jotenkin jollain perusteella olisi voitu ajatella, että toisenkin kopion ostamiselle olisi ollut peruste, kuten vaikka cd-levyn kopioimisessa autokäyttöön. Kun nyt ostetun musiikin hinta sisältää oikeuden kuunnella sekä kotonaan että autossa, miksi pitäisi maksaa lisää jo kerran saadusta oikeudesta tallentaa ostos?
Kännykässä tulee lisäksi suurena ongelmana se, että se näivettää suomalaista mobiilibisnestä entisestään, ja tuo bisnes ei muutenkaan ole kovin hyvällä tolalla. Operaattorit eivät enää investoi suomalaiseen infrastruktuuriin ja mobiiliteknologian edelläkävijästä on tullut mobiilitekniikan kehitysmaa.
Tätä kehitystä on autettu valtiovallan toimesta usein eri tavoin. Ensin myytiin olemassa oleva infrastruktuuri pilkkahintaan ruotsalaisille, jotka ovat sen jälkeen lähinnä rahastaneet mutteivät turhan päiten investoineet. Sen jälkeen kiellettiin liittymän ja puhelimen kytkykauppa ja saatiin uusien mobiililaitteiden leviäminen joka taskuun polkemaan paikallaan kaksi vuotta. Nyt ollaan taas samassa hengessä tuomassa kännyköihin lisähintaa, millä on taas jotain vaikutuksia tähän bisnekseen.
Kännykän tilaaminen ulkomailta on varsin vaivatonta, mutta silloin ollaan samassa ongelmassa kuin ennen kytkykauppaa: asiakkaalla pitää olla könttäsumma rahaa hetinyt ja uudet kännykät ovat aika kalliita. Kytkykauppahan on efektiivisesti osamaksusopimus, jolla tuodaan uudet
Luova työ tarvitsee kipeästi uuden ansaintamallin. Sellaisia on syntynyt tai syntymässä elektronisen jakelun ympärille, sillä kuten kirjoitettu on, aikaisemmin varsin pääomavaltainen julkaisutoiminta on menettämässä kapitalistisen luonteensa ja välikäsiä on putoamassa pois.
On selvää, että loppuasiakkaan kuuluu maksaa luovasta työstä jotenkin ja on selvää, että luovan työn tekijä haluaa korvauksen työstään. Kaikki muu tuossa välissä on erinomaisen epäselvää eikä siinä ole mitään luonnonlakeja tai -vakioita. Nykyinen malli on tiensä päässä, sillä se perustuu ajatukseen pääomavaltaisesta julkaisusta ja vähittäiskauppakeskeisestä jakelusta. Hyvitysmaksu on huonon järjestelmän paikkaamista toisella huonolla järjestelmällä eikä sen tunnustamista, että koko liiketoiminta on muuttunut.
Järjettömien pisteverojen sijaan pitäisi miettiä tätä kokonaiskuvaa uudelleen. Yksi välittömästi tehtävä toimenpide olisi hyvitysmaksun siirtäminen valtion budjettiin, sillä nykyisessä muodossaan se on Suomen taloudelle ja sitä myötä myös valtiontaloudelle paljon suurempi rahallinen haitta kuin mitä tuo maksu vuodessa tuottaa. Rahan maksaminen marisijoille suoraan poistaisi kerrannaisvaikutukset ja olisi vähintään kustannusneutraali toimenpide, todennäköisesti julkistalouden vinkkelistä positiivinen.
Tämän jälkeen tuosta maksusta tulisi poliittinen, millainen se jo nyt käytännössä on. Sen maksamista ja suuruutta voidaan sen jälkeen tarkastella osana poliittista prosessia ja seurata, kuinka maailma ympärillä muuttuu ja miten artistien tulonjako ja ansionmuodostus kehittyvät.
Muistikapasiteetin haittaverottaminen Suomessa ei edistä oikeastaan mitään tarvittavia muutosprosesseja. Sen sijaan joskus lähitulevaisuudessa syntyy hassunkurinen tilanne, kun yhdelle tallennuslaitteelle mahtuu kaikki maailmassa koskaan tehty luova työ ja vielä jää puolet tyhjäksi, ja joka kerta kun tuodaan kauppoihin uusia, suurempia tallennuslaitteita, tekijänoikeusväki vaatii niistä enemmän rahaa.
Leikkausten vaihtoehto?
22/11/11 16:32
Tämän suuntaisia puheenvuoroja esittää nykyään jokainen, joka haluaa kuulua intelligentsiaan.
On melko helppoa sanoa, että kaikilla olisi paremmin, jos valtiot vain paikkaisivat reaalitalouden vajeet jotenkin ammentamalla sinne tänne lisää rahaa. Ja kun näin ei tehdä, on vaarana kierre, jossa julkisen sektorin rahoituksen varassa ollut yksityinenkin bisnes alkaa näivettyä, mikä puolestaan näivettää tätä yksityistä bisnestä palvelevan yksityisen bisneksen. Ja kun keskiluokka laitetaan luiskaan, katoaa kotimarkkinoilta ostovoima, mikä syventää kierrettä entisestään.
Vaihtoehtoja sen sijaan tarjotaan kovin ehtoisasti.
Ei tietenkään kukaan haluaisi säästää eikä leikata. Ei poliitikko eikä rivikansalainen. Mutta jos luotottajat eivät anna rahaa lainaksi, kuten on käynyt jo usealle maalle Euroopassa ja lisää mätiä omenia tippuu lähiaikoina, mitä oikein voidaan tehdä muuta kuin elää suu säkkiä myöten? Mistään sen kummemmasta leikkaamisesta ei ole kysymys.
Yksikään ylijäämäistä valtiontaloutta pyörittävä valtio ei leikkaa tällä hetkellä mistään. Leikkauksia tehdään vain siellä, missä on eletty velaksi tähän saakka. Paitsi Suomessa, jossa kuvitellaan, ettei kriisi koske meitä, mutta kyllä se aivan kohta koskee ja sitten leikataan reippaasti enemmän kun ei valmistauduttu mitenkään.
Kyllähän kaikenlaista voidaan tehdä. Voidaan pistää setelipainot kiitolaukalle ja syödä keskiluokan varallisuus. Viiden prosentin paikkeilla jo valmiiksi huiteleva inflaatio nimittäin pompsahtaa viiteentoista prosenttiin, ja kun palkat polkevat paikallaan jättityöttömyyden vallitessa, jokainen voi mielessään miettiä, mitä tämä heille tekee.
Koko tämän päällä olevan kriisin on synnyttänyt perusteiltaan virheellinen ideologia. Aivan viime kuukausiin saakka kuviteltiin, että valtiot voivat tehdä koko lailla mitä hyvänsä ja lainata miten paljon vain. Mitä suurempi ja vahvempi valtio, sitä paremmassa turvassa kansalaiset ovat maailmantalouden myrskyaallokossa. Tämä on ollut erityisesti ranskalaisten hellimä visio ja samassa veneessä ovat ns. pohjoismaiset hyvinvointivaltiot. Samaan harhaoppiin sorruttiin kuitenkin kaikkialla Saksasta alkaen. Sveitsissä ei ole hurahdettu tähän humpuukiin ja jostain maagisesta syystä siellä valtiontalous on ylijäämäinen, taloudella menee koko lailla mukavasti ja työttömyyttä ei juurikaan ole. Pitäisi pistää miettimään, mutta kohta kumminkin joku sanoo “natsien kulta” ja asiaa ei tarvitse enempää pohtia.
Mitä siis pitäisi tehdä, jos otamme reunaehdoksi sen, minkä markkinat meille asettavat, eli valtiontalouden on oltava jollain tavalla tasapainossa? Sitä ei kerro tämä taloustieteilijä eikä kukaan muukaan. Hän haluaisi ratkaista asian isommilla vakuusrahastoilla, mutta koska missään ei ole hirveää pinoa ylimääräistä rahaa, tämän on tarkoitettava lisää velkaa. Saadaanko sitä rajattomasti? Tähän saakka ei ole saatu, miksi nyt saataisiin?
Toinen tapa olisi tietysti kertoa, miksi tuosta reunaehdosta ei tarvitse välittää. Varmasti on mahdollista jotenkin palata suljettuun talouteen, jossa valtion velkaantuminen ei ole ongelma, sillä valtio vain ottaa jostain tarvittavan rahan eikä lainaa sitä. Näitäkään näkemyksiä ei koskaan kuule niiltä, joiden mielestä julkistalouden tasapainottaminen on paha. Nämä toimet todennäköisesti ovat keskiluokan kannalta melko dramaattisia vaikutuksiltaan, joten jos niitä oikeasti kannatetaan, ne pitäisi saada esille ja keskustelun kohteeksi.
Nyt ihmisiä höynäytetään kovaa vauhtia uskomaan, että on olemassa joku yksinkertainen ja tuskaton tie nykyisestä kriisistä ja vain poliitikkojen ja yrityspomojen ahneus estää meitä tarttumasta tähän kätöstemme ulottuvilla olevaan runsaudensarveen. Tästä syystä valtiaat vaihtuvat kaikissa maissa, joissa käydään vaalit, ja vallanvaihdon jälkeen kansa joutuu pettymään. Kansa vaatii poliitikoiltaan asioita, joiden merkitystä ja vaikutusta he eivät ymmärrä ensinkään. Tämä ei ole ihmisten vika, sillä asiat eivät vaikutuksiltaan ole alkuunkaan yksinkertaisia eikä skenaarioiden rakentaminen edes ole kovin eksaktia tiedettä. Nyt mielestäni vallankahvan tekemän politiikan vastustajat kuitenkin sumuttavat ihmisiä joko toteuttamiskelvottomilla ehdotuksilla tai ehdotuksilla, joiden vaikutuksia ei edes yritetä arvioida ja paljastaa.
Tämän voi huomata minkä hyvänsä maan oppositiopolitiikassa.
Britanniassa Labour on rakentanut jo ylimääräisen häränpyllyn
politikointiinsa. Vaikka unohdetaan se, että Labour oli vallassa ne kymmenen vuotta, joiden aikana tämän talouskriisin siemenet rakennettiin, paisuttamalla julkista sektoria hyvinä vuosina joutavilla hankkeilla ja ohjelmilla, nyt puheet ovat erinomaisen päättömiä. Labourin ohjelma on se, että julkisen sektorin pitäisi nyt kuluttaa enemmän, kuten kaikkien muidenkin Euroopan oppositiopuolueiden. He eivät enää viitsi turhaan muistella, mistä lama alkoi, vaan ovat päättäneet, että meillä on nyt lama, koska vallassa oleva puolue säästää ja leikkaa. Säästöt ja leikkaukset olivat tietysti reaktio eivätkä syy, mutta hukkaamalla kytköksen laman alkuperäiseen syyhyn saadaan oma törsäyspoliitikka näyttämään realistiselta vaihtoehdolta kun on unohdettu, miksi oikein säästetään.
Suomessa sekä persut että kepu ovat täysin samassa veneessä. Lisää julkista sektoria ja Suomi nousuun. Kun ongelma on yksityisen sektorin työn puutteessa eikä julkisen sektorin suojatyöpaikoissa tai tukiaisissa, ohjelmassa ei ole päätä eikä häntää, mutta ei sillä ole mitään väliä.
Tämän koko vyyhdin ilkein asia on kuitenkin se, että tuomiopäivän povaajat ovat oikeassa. Julkiset sektorit ovat sosdem-Euroopassa niin keskeisessä asemassa, että kun ne lopettavat kuluttamisen ja rahoittamisen, talous romahtaa ympäriltä. Aikanaan kyllä syntyy yksityistä bisnestä taas paikkaamaan aukkoja, mutta tämä ottaa aikansa. Jos sopeuttamistoimenpiteet olisi aloitettu viisi vuotta sitten, olisimme voineet pelastaa nykyiset talous- ja yhteiskuntajärjestelmät. Päivä päivältä alkaa kuitenkin näyttää enemmän siltä, että molemmat joutuvat väistymään.
Nyt ollaan siinä pisteessä, että vallankahvan tekemä juustohöyläys ei enää tuota haluttuja tuloksia. Se kyllä vähentää jonkun verran julkista kulutusta, mutta kerrannaisvaikutukset yksityiselle sektorille ovat liian suuret. Näyttääkin siltä, että suuren valtion aikakausi on tältä erää tiensä päässä.
En usko, että joka paikkaan tunkevia nanny stateja voidaan enää pelastaa, eikä niitä ole edes mitään syytä pelastaa. Nähtäväksi kuitenkin jää, mitä tulee tilalle. Siirrytäänkö yksityisten korporaatioiden aikakauteen vai pirstoutuuko myös yrityskenttä? Kun mitään hallittua holhousvaltion alasajoa ei tehdä missään, on vaarana se, että valta siirtyy yksityisille korporaatioille, jotka puhaltavat julkiselta sektorilta puoli-ilmaiseksi kaiken toimivan kun julkiset sektorit eivät itse osaa trimmata itseään.
Kaiken tarmomme pitäisi keskittyä siihen, miten saisimme aikaiseksi lisää yksityistä bisnestä, joka ei tarvitse julkista rahoitusta, julkista sektoria asiakkaakseen tai minkäänlaista erityiskohtelua esimerkiksi verotuksessa. Julkisen sektorin monoliittisten rakenteiden pelastamisen yrittäminen on ajanhukkaa, sillä sen tien päässä on konkurssi.
On melko helppoa sanoa, että kaikilla olisi paremmin, jos valtiot vain paikkaisivat reaalitalouden vajeet jotenkin ammentamalla sinne tänne lisää rahaa. Ja kun näin ei tehdä, on vaarana kierre, jossa julkisen sektorin rahoituksen varassa ollut yksityinenkin bisnes alkaa näivettyä, mikä puolestaan näivettää tätä yksityistä bisnestä palvelevan yksityisen bisneksen. Ja kun keskiluokka laitetaan luiskaan, katoaa kotimarkkinoilta ostovoima, mikä syventää kierrettä entisestään.
Vaihtoehtoja sen sijaan tarjotaan kovin ehtoisasti.
Ei tietenkään kukaan haluaisi säästää eikä leikata. Ei poliitikko eikä rivikansalainen. Mutta jos luotottajat eivät anna rahaa lainaksi, kuten on käynyt jo usealle maalle Euroopassa ja lisää mätiä omenia tippuu lähiaikoina, mitä oikein voidaan tehdä muuta kuin elää suu säkkiä myöten? Mistään sen kummemmasta leikkaamisesta ei ole kysymys.
Kyllähän kaikenlaista voidaan tehdä. Voidaan pistää setelipainot kiitolaukalle ja syödä keskiluokan varallisuus. Viiden prosentin paikkeilla jo valmiiksi huiteleva inflaatio nimittäin pompsahtaa viiteentoista prosenttiin, ja kun palkat polkevat paikallaan jättityöttömyyden vallitessa, jokainen voi mielessään miettiä, mitä tämä heille tekee.
Koko tämän päällä olevan kriisin on synnyttänyt perusteiltaan virheellinen ideologia. Aivan viime kuukausiin saakka kuviteltiin, että valtiot voivat tehdä koko lailla mitä hyvänsä ja lainata miten paljon vain. Mitä suurempi ja vahvempi valtio, sitä paremmassa turvassa kansalaiset ovat maailmantalouden myrskyaallokossa. Tämä on ollut erityisesti ranskalaisten hellimä visio ja samassa veneessä ovat ns. pohjoismaiset hyvinvointivaltiot. Samaan harhaoppiin sorruttiin kuitenkin kaikkialla Saksasta alkaen. Sveitsissä ei ole hurahdettu tähän humpuukiin ja jostain maagisesta syystä siellä valtiontalous on ylijäämäinen, taloudella menee koko lailla mukavasti ja työttömyyttä ei juurikaan ole. Pitäisi pistää miettimään, mutta kohta kumminkin joku sanoo “natsien kulta” ja asiaa ei tarvitse enempää pohtia.
Mitä siis pitäisi tehdä, jos otamme reunaehdoksi sen, minkä markkinat meille asettavat, eli valtiontalouden on oltava jollain tavalla tasapainossa? Sitä ei kerro tämä taloustieteilijä eikä kukaan muukaan. Hän haluaisi ratkaista asian isommilla vakuusrahastoilla, mutta koska missään ei ole hirveää pinoa ylimääräistä rahaa, tämän on tarkoitettava lisää velkaa. Saadaanko sitä rajattomasti? Tähän saakka ei ole saatu, miksi nyt saataisiin?
Toinen tapa olisi tietysti kertoa, miksi tuosta reunaehdosta ei tarvitse välittää. Varmasti on mahdollista jotenkin palata suljettuun talouteen, jossa valtion velkaantuminen ei ole ongelma, sillä valtio vain ottaa jostain tarvittavan rahan eikä lainaa sitä. Näitäkään näkemyksiä ei koskaan kuule niiltä, joiden mielestä julkistalouden tasapainottaminen on paha. Nämä toimet todennäköisesti ovat keskiluokan kannalta melko dramaattisia vaikutuksiltaan, joten jos niitä oikeasti kannatetaan, ne pitäisi saada esille ja keskustelun kohteeksi.
Nyt ihmisiä höynäytetään kovaa vauhtia uskomaan, että on olemassa joku yksinkertainen ja tuskaton tie nykyisestä kriisistä ja vain poliitikkojen ja yrityspomojen ahneus estää meitä tarttumasta tähän kätöstemme ulottuvilla olevaan runsaudensarveen. Tästä syystä valtiaat vaihtuvat kaikissa maissa, joissa käydään vaalit, ja vallanvaihdon jälkeen kansa joutuu pettymään. Kansa vaatii poliitikoiltaan asioita, joiden merkitystä ja vaikutusta he eivät ymmärrä ensinkään. Tämä ei ole ihmisten vika, sillä asiat eivät vaikutuksiltaan ole alkuunkaan yksinkertaisia eikä skenaarioiden rakentaminen edes ole kovin eksaktia tiedettä. Nyt mielestäni vallankahvan tekemän politiikan vastustajat kuitenkin sumuttavat ihmisiä joko toteuttamiskelvottomilla ehdotuksilla tai ehdotuksilla, joiden vaikutuksia ei edes yritetä arvioida ja paljastaa.
Tämän voi huomata minkä hyvänsä maan oppositiopolitiikassa.
Britanniassa Labour on rakentanut jo ylimääräisen häränpyllyn
Suomessa sekä persut että kepu ovat täysin samassa veneessä. Lisää julkista sektoria ja Suomi nousuun. Kun ongelma on yksityisen sektorin työn puutteessa eikä julkisen sektorin suojatyöpaikoissa tai tukiaisissa, ohjelmassa ei ole päätä eikä häntää, mutta ei sillä ole mitään väliä.
Tämän koko vyyhdin ilkein asia on kuitenkin se, että tuomiopäivän povaajat ovat oikeassa. Julkiset sektorit ovat sosdem-Euroopassa niin keskeisessä asemassa, että kun ne lopettavat kuluttamisen ja rahoittamisen, talous romahtaa ympäriltä. Aikanaan kyllä syntyy yksityistä bisnestä taas paikkaamaan aukkoja, mutta tämä ottaa aikansa. Jos sopeuttamistoimenpiteet olisi aloitettu viisi vuotta sitten, olisimme voineet pelastaa nykyiset talous- ja yhteiskuntajärjestelmät. Päivä päivältä alkaa kuitenkin näyttää enemmän siltä, että molemmat joutuvat väistymään.
Nyt ollaan siinä pisteessä, että vallankahvan tekemä juustohöyläys ei enää tuota haluttuja tuloksia. Se kyllä vähentää jonkun verran julkista kulutusta, mutta kerrannaisvaikutukset yksityiselle sektorille ovat liian suuret. Näyttääkin siltä, että suuren valtion aikakausi on tältä erää tiensä päässä.
En usko, että joka paikkaan tunkevia nanny stateja voidaan enää pelastaa, eikä niitä ole edes mitään syytä pelastaa. Nähtäväksi kuitenkin jää, mitä tulee tilalle. Siirrytäänkö yksityisten korporaatioiden aikakauteen vai pirstoutuuko myös yrityskenttä? Kun mitään hallittua holhousvaltion alasajoa ei tehdä missään, on vaarana se, että valta siirtyy yksityisille korporaatioille, jotka puhaltavat julkiselta sektorilta puoli-ilmaiseksi kaiken toimivan kun julkiset sektorit eivät itse osaa trimmata itseään.
Kaiken tarmomme pitäisi keskittyä siihen, miten saisimme aikaiseksi lisää yksityistä bisnestä, joka ei tarvitse julkista rahoitusta, julkista sektoria asiakkaakseen tai minkäänlaista erityiskohtelua esimerkiksi verotuksessa. Julkisen sektorin monoliittisten rakenteiden pelastamisen yrittäminen on ajanhukkaa, sillä sen tien päässä on konkurssi.
Miksi demokratia on hyvä?
22/11/11 11:55
Tai oikeastaan melko hyvä? Tai lähinnä paras mitä nyt vain on keksitty? Tätä pohdittiin aikaisemmin toisaalla ja oma näkemykseni asiaan tässä.
Usein tuntuu, että demokratian vastustajat ja valistuneen diktatuurin kannattajat eivät täysin ymmärrä, millainen järjestelmä demokratia on ja mikä on sen kova ydin. Koulussa opetettiin ainakin minulle, että demokratiassa valta on kansalla kun rahvas voi äänestää pomot paikoilleen tekemään viisaita asioita.
Kun katsoo demokratian tuotoksia tästä vinkkelistä, esimerkiksi Suomen tämän päivän täysin toimintakyvytöntä hallintoa, on helppoa liittyä epäilijöiden kuoroon. Suomen politiikassa keskeisintä on nykyään Päivän Persu: otetaan pakasta vedetyn hölmöimmän persun hölmöin lausunto, joka useimmiten liittyy jotenkin seksuaalisiin vähemmistöihin, ja keskustellaan tästä päivä kunnes seuraavana päivänä on tarjolla uusi möläys.
Sellaiset mundäänit asiat kuin työ, talous, toimeentulo, julkinen velka ja Suomen pärjääminen tulevaisuudessa eivät tunnu kovin korkeasti kiinnostavan ketään kun toissijaiset pehmoaiheet ovat vallanneet uutisoinnin etulinjan.
Kun asiaa katsoo näin päin ja ihastelee jotakin maailman hyvistä diktaattoreista tai ainakin runsaasti valtaa käyttävistä henkilöistä, on helppoa toivoa Suomeen esimerkiksi Singaporen pitkäaikaista Lee Kuan Yewiä, jotta maasa tapahtuisi kehitystä eikä meidän tarvitsisi katsoa Jutta Urpilaisen pärstää enää missään, ja Päivi Räsästä ei päästettäisi lähellekään tv-kameroita saati sitten lapsia.
Demokratia ei kuitenkaan ole oleelliselta osaltaan tätä. Usein siteeraamani Tony Benn lausui asiasta omana näkemyksenään 1979 “demokratiaa ei ole se, että voimme äänestää päättäjät paikalleen vaan se, että pääsemme heistä äänestämällä eroon”.
Tätä kautta tulkittuna demokratialle alkaa kasautua ansioita. Missään muussa järjestemässä vallankahvan vaihtaminen ei käy niin helposti, kevyesti, verettömästi ja ihmisiä häiritsemättä kuin demokratiassa. Arabimaiden vallankumoukset osoittavat meille, että muutkin vallankahvat voidaan vaihtaa, mutta väkeä alkaa kuolla ja talous on jonkun aikaa melko suuressa kaaoksessa. Egypti kärsii esimerkiksi edelleen turistien puutteesta kun vallankahvan vaihtajat ovat liikkeellä jo toiseen kertaan ja taas väkeä kuolee.
Mainitun Egyptin ja toisella puolella palloa sijaitsevan Thaimaan esimerkit kertovat meille puolestaan siitä, kuinka arvokasta on demokraattisen perinteen tuoma vakaus. Demokratiassa vallankahva voidaan vaihtaa kuten se vaihdettiin viimeksi viikonloppuna Espanjassa, mutta kukaan ei odota uuden vallankahvan muuttavan tai edes kykenevän muuttamaan kaikkea paremmaksi lyhyessä ajassa. Kun tehdään vallankumous, jossa miestä kaatuu kuin heinää, on vallankumouksen kannattajilla into saada tuloksia uhrauksestaan nopeasti. Ei kukaan pysty näitä odotuksia kattamaan, joten on aina vaarana, että tehdään uusi vallankumous ennen kuin edellisen vallankahva on kunnolla edes järjestäytynyt. Egyptissä ei annettu puolta vuotta hallinnolle ja Thaimassa milloin minkäkin väristä paitaa käyttävät pellet yrittävät syrjäyttää toisenväristä paitaa käyttävien junttaaman vallankahvan ennen kuin se on saanut käyntikortit painettua.
Franz Kafka lausui vallankumouksista “every revolution evaporates and leaves behind only the slime of a new bureaucracy”. Tässä on tietty totuuden siemen. Demokratia, jossa ihmiset on opetettu siihen, että muutokset ottavat aikansa, toimii mukavan vakaasti ja rauhallisesti kun kukaan ei odota ihmeitä.
Itsevaltiudella oli aikansa, mutta nuo ajat ovat takana päin. Kun katsomme maailman itsevaltiaita,
huonoimmat ja hulluimmat heistä ovat pääasiassa eläneet 1900- ja 2000-luvuilla. Sitä vanhemmat itsevaltiaat eivät pääosin ole olleet pöllömpää sakkia.
Uuden ajan itsevaltiaat ovat vallankumousen kautta valtaan nousseita sotilaita, pappeja tai hulluja. Näitä on Hitleristä ayatollien kautta Idi Aminiin tai Ne Winiin. Toisaalta 1700-luvun hallitsijat monissa maissa ovat olleet huomattavasti vahvempia vallankäyttäjiä kuin nämä sankarit uudella ajalla. Miksi vain nykyaika tuottaa hulluja ja 1700-luvun itsevaltiaille on pystytetty patsaita ympäri Eurooppaa? Nämä patsaat seisovat edelleen vaikka valta on vaihtunut monesti, modernien diktaattorien patsaat on myyty eestiläisille liikemiehille sulatettavaksi ajat sitten.
Ydin lienee siinä, että vanhan ajan diktatuuri oli perintökuninkuutta eikä vallankumouskomennusvaltaa. Mieli tekisi väittää, että Euroopan vaarallisin ammatti ainakin 1900-luvun alkuun saakka on ollut kruununprinssi. Kun miettii, että tuon ajan kruununprinsseillä ei ollut paljon mitään muuta tekemistä juopottelun ja naisissa käymisen lisäksi kuin ratsastaa ja metsästää, on melko hämmentävää huomata, kuinka huonoja he näissä hommissa ovat olleet. Jos ratsastus olisi niin vaarallinen homma kuin se kruununprinsseille on ollut, Tuomarilan hevostalli voisi vaivatta aidata itsensä pikkutyttöjen hautakivillä.
Perintökuninkuus loi ympärilleen hovin ja hoviväki hoiti pois päiviltä ne kruununperilliset, jotka olisivat olleet vallankahvassa vahingollisia. Näin valtaan jalostui joko hyviä itsevaltiaita tai sitten niin heikkoja nukkehallitsijoita, että tosiasiassa hoviväen kollegio hallitsi heidän kauttaan poistaen yksinvaltaisen elementin kokonaan. Kuitenkin, kun lähestyttiin 1900-lukua, ajat olivat muuttuneet sen verran, että parvekkeilta syksyn lehtien lailla varisevat prinssit olisivat alkaneet herättää huomiota, mistä syystä järjestelmä meni rikki. Venäjällä se johti vallankumoukseen kun luokattoman huonot Nikolait pääsivät valtaan. Baijerissa Ludvig II pääsi valtaan myös ja ehti rakentaa kasan palatseja ennen kuin ongelma hoidettiin pois päiviltä Starnberger Seen rannalla vanhoin konstein.
1970-luvun Britannian vaarallisin ammatti oli listabändin basisti, mikä kertoo meille jotakin aikojen muuttumisesta.
Diktatuurien ongelma on aina vallanvaihdossa ja nykyisessä moralismin hengessä sitä ei enää voida toteuttaa menneen ajan hyväksi havaituilla konsteilla. Valistuneen diktatuurin rakastajat unohtavat aina vallanvaihtoaspektin, sillä valistunut diktatuuri on itsensä määrittelevä kehäpäätelmä. Diktatuuri on valistunutta diktatuuria jos diktaattori on hyvä hallitsija ja tekee hyviä päätöksiä, joten melko sisäänrakennetusti valistuneesta diktatuurista tulee hyvä hallintotapa. Jos diktaattori on
huono, hän ei ole valistunut, joten näennäisesti valistuneen diktatuurin ylivertaisuus säilyy koskemattomana. Mutta koska emme voi jalostaa diktaattorista automaattisesti hyvää, järjestelmä on rakenteeltaan auttamattoman laho.
Ei demokratiakaan ole täydellinen järjestelmä.
Siinä voidaan kyllä vaihtaa henkilöitä varsin vaivatta, mutta harvoin aatetta. Suomessa ja muissa pohjoismaissa on täysin mahdotonta äänestää pois vallasta hyvinvointivaltiota ja sosiaalidemokratiaa. Teoriassa se olisi mahdollista, mutta koska koko yhteiskunnan koneisto päiväkodista lehdistöön on valjastettu aatteen äänitorveksi, kilpailevat aatteet eivät yksinkertaisesti saa reilua ja tasapuolista kohtelua ja mahdollisuutta perustella omia näkemyksiään.
USA:ssa voidaan vaihtaa presidentti, mutta koska ilman muutamaa vaikutusvaltaista ja rahakasta lobbyä ei käytännössä voi tulla valituksi, kaikki presidentit tuntuvat olevan melko samasta puusta veistettyjä. Ne, jotka kuvittelivat Barack Obaman muuttavan ihonvärinsä takia USA:n kenties Ruotsiakin tympeämmäksi sosiaalidemokratiaksi, ovat joutuneet pettymään syvästi. Obama on saman koneiston ratas kuin kaikki edeltäjänsäkin ja miksi ei olisi? Emme kai kuvittele, että ihmisen ihonvärillä olisi jotain merkitystä asian kannalta?
Vioistan huolimatta demokratian tuoma jatkuvuus on tässä maailman ajassa parempi kuin se, että vallankahvaan voi päätyä melko lailla kuka sattuu ja myös käyttämään melko laajaa valtaa. Suomessakin vallankahvaan voi päätyä aivan kuka sattuu, kuten nykyinen hallituksemme osoittaa, mutta demokratia karsinoi erinomaisesti kaikki vallankahvan käyttäjät eikä päästä heitä mellastamaan laitumille ja häiritsemään ihmisten elämää.
Usein tuntuu, että demokratian vastustajat ja valistuneen diktatuurin kannattajat eivät täysin ymmärrä, millainen järjestelmä demokratia on ja mikä on sen kova ydin. Koulussa opetettiin ainakin minulle, että demokratiassa valta on kansalla kun rahvas voi äänestää pomot paikoilleen tekemään viisaita asioita.
Sellaiset mundäänit asiat kuin työ, talous, toimeentulo, julkinen velka ja Suomen pärjääminen tulevaisuudessa eivät tunnu kovin korkeasti kiinnostavan ketään kun toissijaiset pehmoaiheet ovat vallanneet uutisoinnin etulinjan.
Kun asiaa katsoo näin päin ja ihastelee jotakin maailman hyvistä diktaattoreista tai ainakin runsaasti valtaa käyttävistä henkilöistä, on helppoa toivoa Suomeen esimerkiksi Singaporen pitkäaikaista Lee Kuan Yewiä, jotta maasa tapahtuisi kehitystä eikä meidän tarvitsisi katsoa Jutta Urpilaisen pärstää enää missään, ja Päivi Räsästä ei päästettäisi lähellekään tv-kameroita saati sitten lapsia.
Demokratia ei kuitenkaan ole oleelliselta osaltaan tätä. Usein siteeraamani Tony Benn lausui asiasta omana näkemyksenään 1979 “demokratiaa ei ole se, että voimme äänestää päättäjät paikalleen vaan se, että pääsemme heistä äänestämällä eroon”.
Tätä kautta tulkittuna demokratialle alkaa kasautua ansioita. Missään muussa järjestemässä vallankahvan vaihtaminen ei käy niin helposti, kevyesti, verettömästi ja ihmisiä häiritsemättä kuin demokratiassa. Arabimaiden vallankumoukset osoittavat meille, että muutkin vallankahvat voidaan vaihtaa, mutta väkeä alkaa kuolla ja talous on jonkun aikaa melko suuressa kaaoksessa. Egypti kärsii esimerkiksi edelleen turistien puutteesta kun vallankahvan vaihtajat ovat liikkeellä jo toiseen kertaan ja taas väkeä kuolee.
Mainitun Egyptin ja toisella puolella palloa sijaitsevan Thaimaan esimerkit kertovat meille puolestaan siitä, kuinka arvokasta on demokraattisen perinteen tuoma vakaus. Demokratiassa vallankahva voidaan vaihtaa kuten se vaihdettiin viimeksi viikonloppuna Espanjassa, mutta kukaan ei odota uuden vallankahvan muuttavan tai edes kykenevän muuttamaan kaikkea paremmaksi lyhyessä ajassa. Kun tehdään vallankumous, jossa miestä kaatuu kuin heinää, on vallankumouksen kannattajilla into saada tuloksia uhrauksestaan nopeasti. Ei kukaan pysty näitä odotuksia kattamaan, joten on aina vaarana, että tehdään uusi vallankumous ennen kuin edellisen vallankahva on kunnolla edes järjestäytynyt. Egyptissä ei annettu puolta vuotta hallinnolle ja Thaimassa milloin minkäkin väristä paitaa käyttävät pellet yrittävät syrjäyttää toisenväristä paitaa käyttävien junttaaman vallankahvan ennen kuin se on saanut käyntikortit painettua.
Franz Kafka lausui vallankumouksista “every revolution evaporates and leaves behind only the slime of a new bureaucracy”. Tässä on tietty totuuden siemen. Demokratia, jossa ihmiset on opetettu siihen, että muutokset ottavat aikansa, toimii mukavan vakaasti ja rauhallisesti kun kukaan ei odota ihmeitä.
Itsevaltiudella oli aikansa, mutta nuo ajat ovat takana päin. Kun katsomme maailman itsevaltiaita,
Uuden ajan itsevaltiaat ovat vallankumousen kautta valtaan nousseita sotilaita, pappeja tai hulluja. Näitä on Hitleristä ayatollien kautta Idi Aminiin tai Ne Winiin. Toisaalta 1700-luvun hallitsijat monissa maissa ovat olleet huomattavasti vahvempia vallankäyttäjiä kuin nämä sankarit uudella ajalla. Miksi vain nykyaika tuottaa hulluja ja 1700-luvun itsevaltiaille on pystytetty patsaita ympäri Eurooppaa? Nämä patsaat seisovat edelleen vaikka valta on vaihtunut monesti, modernien diktaattorien patsaat on myyty eestiläisille liikemiehille sulatettavaksi ajat sitten.
Ydin lienee siinä, että vanhan ajan diktatuuri oli perintökuninkuutta eikä vallankumouskomennusvaltaa. Mieli tekisi väittää, että Euroopan vaarallisin ammatti ainakin 1900-luvun alkuun saakka on ollut kruununprinssi. Kun miettii, että tuon ajan kruununprinsseillä ei ollut paljon mitään muuta tekemistä juopottelun ja naisissa käymisen lisäksi kuin ratsastaa ja metsästää, on melko hämmentävää huomata, kuinka huonoja he näissä hommissa ovat olleet. Jos ratsastus olisi niin vaarallinen homma kuin se kruununprinsseille on ollut, Tuomarilan hevostalli voisi vaivatta aidata itsensä pikkutyttöjen hautakivillä.
Perintökuninkuus loi ympärilleen hovin ja hoviväki hoiti pois päiviltä ne kruununperilliset, jotka olisivat olleet vallankahvassa vahingollisia. Näin valtaan jalostui joko hyviä itsevaltiaita tai sitten niin heikkoja nukkehallitsijoita, että tosiasiassa hoviväen kollegio hallitsi heidän kauttaan poistaen yksinvaltaisen elementin kokonaan. Kuitenkin, kun lähestyttiin 1900-lukua, ajat olivat muuttuneet sen verran, että parvekkeilta syksyn lehtien lailla varisevat prinssit olisivat alkaneet herättää huomiota, mistä syystä järjestelmä meni rikki. Venäjällä se johti vallankumoukseen kun luokattoman huonot Nikolait pääsivät valtaan. Baijerissa Ludvig II pääsi valtaan myös ja ehti rakentaa kasan palatseja ennen kuin ongelma hoidettiin pois päiviltä Starnberger Seen rannalla vanhoin konstein.
1970-luvun Britannian vaarallisin ammatti oli listabändin basisti, mikä kertoo meille jotakin aikojen muuttumisesta.
Diktatuurien ongelma on aina vallanvaihdossa ja nykyisessä moralismin hengessä sitä ei enää voida toteuttaa menneen ajan hyväksi havaituilla konsteilla. Valistuneen diktatuurin rakastajat unohtavat aina vallanvaihtoaspektin, sillä valistunut diktatuuri on itsensä määrittelevä kehäpäätelmä. Diktatuuri on valistunutta diktatuuria jos diktaattori on hyvä hallitsija ja tekee hyviä päätöksiä, joten melko sisäänrakennetusti valistuneesta diktatuurista tulee hyvä hallintotapa. Jos diktaattori on
Ei demokratiakaan ole täydellinen järjestelmä.
Siinä voidaan kyllä vaihtaa henkilöitä varsin vaivatta, mutta harvoin aatetta. Suomessa ja muissa pohjoismaissa on täysin mahdotonta äänestää pois vallasta hyvinvointivaltiota ja sosiaalidemokratiaa. Teoriassa se olisi mahdollista, mutta koska koko yhteiskunnan koneisto päiväkodista lehdistöön on valjastettu aatteen äänitorveksi, kilpailevat aatteet eivät yksinkertaisesti saa reilua ja tasapuolista kohtelua ja mahdollisuutta perustella omia näkemyksiään.
USA:ssa voidaan vaihtaa presidentti, mutta koska ilman muutamaa vaikutusvaltaista ja rahakasta lobbyä ei käytännössä voi tulla valituksi, kaikki presidentit tuntuvat olevan melko samasta puusta veistettyjä. Ne, jotka kuvittelivat Barack Obaman muuttavan ihonvärinsä takia USA:n kenties Ruotsiakin tympeämmäksi sosiaalidemokratiaksi, ovat joutuneet pettymään syvästi. Obama on saman koneiston ratas kuin kaikki edeltäjänsäkin ja miksi ei olisi? Emme kai kuvittele, että ihmisen ihonvärillä olisi jotain merkitystä asian kannalta?
Vioistan huolimatta demokratian tuoma jatkuvuus on tässä maailman ajassa parempi kuin se, että vallankahvaan voi päätyä melko lailla kuka sattuu ja myös käyttämään melko laajaa valtaa. Suomessakin vallankahvaan voi päätyä aivan kuka sattuu, kuten nykyinen hallituksemme osoittaa, mutta demokratia karsinoi erinomaisesti kaikki vallankahvan käyttäjät eikä päästä heitä mellastamaan laitumille ja häiritsemään ihmisten elämää.
Katoava keskiluokka
18/11/11 12:25
Kuten jo aiemmin viittasin, tämän laman ja talousromahduksen suurimmat vaikutukset eivät yhteiskuntiimme tule jäämään pankeista vaan siitä, mitä tapahtuu keskiluokalle.
Länsimaisten demokratioiden kova ydin on riittävän vahvassa keskiluokassa. Oleellisesti keskiluokka luo vapautta siten, että keskiluokalla on enemmän hävittävää kuin voitettavaa levottomuuksissa, katurahvaan vallassa ja vallankumouksissa. Mikään väkivaltakoneisto ei lopulta pysty pitämään muutosta haluavia piilossa jos heitä on kyllin paljon, mutta väkivaltakoneiston apuna toimii kaikilla elämän alueilla keskiluokka, joka kyttää ja kyylää ja on perusluonteeltaan konservatiivista.
Porvariston ja myöhemmin keskiluokan nousu on keskeistä eurooppalaisten valtioiden
historiassa. Kun raha- ja kulutusvirrat kulkevat monien käsien kautta eikä niin, että harvalukuinen yläluokka pyörittelee keskenään kaikkia asioita, syntyy kehitystä. Uuden idean keksijän ei tarvitse välittää mitään siitä, ymmärtääkö establishmentti sen päälle vai ei, kunhan ostovoimaiset massat ymmärtävät. Toisaalta taas keskiluokan ostovoima on huomattavasti köyhän ostovoimaa arvokkaampaa, sillä köyhä ostaa peruselämisasioita, joissa ei juurikaan enää tuotekehitys jyllää. Se jylläsi näissä asioissa sata vuotta sitten. Eurooppalaiset valtiot yleisesti erottuvat edukseen kilpailussa maailman valtioiden välillä juuri innovatiivisuudellaan.
Keskiluokan nousu on ollut hyödyllistä toisellakin tavalla. Kun keskiluokka on vakaata itsessään, ei tarvita vakauttavia rakenteita. Perinteisesti tällainen vakauttava rakenne on ollut kirkko, jonka tehtävä on ollut pelotella massat kuokkimaan nöyrästi suota niin saattavat saada kirkkaamman kruunun joskus kuolemansa jälkeen. Yksi syy aatteiden ja asioiden nopealle kehitykselle nimenomaan länsimaissa on ollut se, että ajattelu on ollut vapaampaa kuin muualla, mihin on osaltaan vaikuttanut se, kirkkojen rooli yhteiskunnallisina vallankäyttäjinä on ollut vähenemään päin. Kiitos tästäkin kuuluu keskiluokalle, joka ottaa uskonnon omaan hengenravinnon tarpeeseensa sen sijaan, että heille pakkosyötetään hengenravintoa vallankahvan pitämiseksi vallassa.
Vallankahvakin saa länsimaissa valtuutuksensa nimenomaan keskiluokalta, mutta tämä vallankumous on hukannut täydellisesti lapsensa.
Tämä lama poikkeaa edeltäjistään melkein kaikissa muissa suhteissa paitsi nimensä osalta. Aikaisemmin lama on osunut lähinnä duunareihin ja pääomatuloilla eläjiin. Nyt se osuu ennen kaikkea keskiluokkaan. Osumaa tulee useammastakin suunnasta. Tämän laman seurauksena länsimaista vähenee aivan mahdottoman paljon valkokaulustyötä. Pankeista palveluyritysten kautta kännyköiden tuotekehitykseen. Oleellisesti siis poistuu työtä, josta on maksettu melko mukavasti. Uuttakin työtä syntyy, mutta pääasiassa osa-aikaisesti ja minimipalkalla palvelualoille ja myyntiin. Vaikka kännykänsuunnittelija siirtyisi jollekin tämän ajan kasvualalle, hän päätyisi työhön, jossa ansiotaso on pysyvästi selvästi alempi kuin aikaisemmin, sillä uusia töitä tekemään on väkeä vaikka kuinka paljon kun kahvin myynti pikaruokalassa tai nettikaupan myymien tavaroiden postitus eivät vaadi suurensuurta erityisosaamista.
Keskiluokasta on tehnyt keskiluokkaa ennen kaikkea se, että sen henkisellä pääomalla on
ollut jotain arvoa. Nyt tämä henkisesti arvokkaiden ihmisten joukko kutistuu, todennäköisesti pysyvästi. Se pudottaa myös väkeä pois elämäänsä tyytyväisestä keskiluokasta.
Eikä tässä kaikki. Hintataso nousee peruselämisessä kovaa vauhtia. Ruuan ja energian hinta on noussut vuodessa enemmän kuin palkat tulevat nousemaan kymmenessä vuodessa. Samoin kävi viime vuonnakin. Kun tämä kulutus ei ole vapaaehtoista, keskiluokan vapaassa käytössä oleva raha hupenee.
Eikä vielä tässäkään kaikki. Köyhät ovat keskiluokan riesana edelleen ja heitä on enemmän kuin ennen, sillä osa ennen juuri ja juuri keskiluokkaan kuuluneista on pudonnut vihreältä oksalta alemmaksi joko työpaikan menetyksen tai hintojen nousun takia. Köyhiä on enemmän ja myös heidän peruselämisensä on kallistunut, joten jäljelle jäävän kapeamman keskiluokan on elätettävä heidät. Ja sitten oli vielä eläkepommi ja väestöpyramidiongelma.
Kaikesta tästä seuraa, ettei ole keskiluokka kuin ennen. Se on olemassa, mutta se on pienempi, köyhempi ja suuremmassa epävarmuudessa elävä. Mikä puolestaan johtaa siihen, että keskiluokan kyky ja halu toimia kulutuksen ja uusien keksintöjen moottorina länsimaissa vähenee. Intiassa on runsaasti uutta keskiluokkaa kuten myös Kiinassa, mutta nähtäväksi jää, kykeneekö brändeihin ja tekijänoikeuksiin keskittyvä länsimainen bisnes hyödyntämään tilaisuuttaan paikoissa, joissa kummallakaan ei ole kovin suurta arvoa.
Vallankahvat sössivät asian ajat sitten kun kuvittelivat, että keskiluokkaisuus itsessään on se asia, joka maailman pelastaa. Kuviteltiin, että vettä voidaan kantaa kaivoon, muttei se ole kovin hyvin toiminut muuallakaan. Keskiluokkaisuus redusoitiin numeroiksi tilastoissa ja unohdettiin, että kyse on pitkälti henkisestä tilasta eikä yksinomaan ansiotasosta suhteessa desiileihin. Keskiluokkaisuus on asia, joka ansaitaan pärjäämällä elämässä pitkäjänteisesti kyllin hyvin ja valitsemalla elämäntavaksi melko perinteinen kodin ympärillä pyörivä maailma. (Tästä myös huomaamme, että vaikka ansiot olisivat mitkä, osa ihmisistä ei yksinkertaisesti edes halua kuulua tähän keskiluokkaan, sillä se on heille liian konservatiivinen tapa elää. Tässä ei ole mitään vikaa vaan omien polkujen kulkijoita kuuluu arvostaa).
Vaikka omien polkujen kulkijoita ja itsenäisiä ajattelijoita kuuluukin arvostaa, keskiluokkaisuus on kuitenkin se yhteiskunnat rauhallisina pitävä liima. Siksi tuon elämäntavan valinneiden olisi kuulunut tai kuuluisi olla vallankahvan erityissuojeluksessa.
Tämä on kuitenkin hukattu ajat sitten kun unohdettiin, mitä
keskiluokkaisuus oikeastaan edes on. Valtiot ja valtiaat ovat ajat sitten lopettaneet keskiluokan palvomisen ja kaikkien fokus on köyhissä. Kaikki puhuvat lähinnä siitä, miten pienituloisia voidaan auttaa ja paapoa, sillä ajatus on, että kun heitä paapotaan tarpeeksi ja heille annetaan tarpeeksi rahaa, heistä tulee keskiluokkaa. Ei tietenkään tule, sillä kyse ei ole ansiotasosta. Rahan kippaaminen vastikkeetta ihmisille voi tehdä heistä hyvätuloisia, mutta heiltä puuttuu se henkisen kasvun polku ja menettämisen pelko, joka tekee keskiluokasta keskiluokkaa.
Nyt kun fokus on köyhissä ja ympärillä menee huonosti, tullaan kurjistaneeksi keskiluokka, sillä halutaan ylläpitää rakenteita, jotka tekevät isosta joukosta ihmisiä täysin tarpeettomia, mikä johtaa usein köyhyyteen. Mitä enemmän köyhiä hoivataan, sitä enemmän keskiluokka maksaa. Ja mitä enemmän keskiluokka maksaa, sitä vähemmän se oikeasti on sitä keskiluokkaa, jota tarvitsemme kuluttamaan ja vakauttamaan.
Poliittinen vasemmisto hellii ajatusta siitä, että kunhan rikkaat maksavat, kaikki on hyvin ja ongelmia ei olekaan. Tässä mallissa on ongelmana se, ettei rikkailla ole rahaa kustantaa kaikkien pärtsäämistä. Lisäksi heillä ei ole suurempia haluja tähän vaikka olisi rahaakin, ja rikkaat eivät ole turpeeseen sidottuja toisin kuin keskiluokka, mikä puolestaan erottaa keskiluokan ja rikkaat haitarin toisessa päässä. Lisäksi mallin ongelma on se, ettei ymmärretä kulujen ja verojen vyörymistä loppumaksajalle. Ei esimerkiksi pörssikauppavero osu rikkaisiin, sillä nämä käyvät kauppansa verovapaissa paikoissa. Eläkekassat todennäköisesti pakotetaan maksamaan verot, jolloin maksumies on eläkeläinen tai veronmaksaja (=keskiluokkaa), joka kattaa eläkejärjestelmistä lisäveroina puhalletut summat jotain toista kautta.
Tässä on tämän laman todellinen ongelma.
Kun näivetämme keskiluokan, näivetämme sen elementin, joka lopulta nostaisi meidät lamasta takaisin kasvu-uralle. Ja vain siksi, että talouden ja yhteiskuntien rakenteita ei olla valmiita uudistamaan savupiipputeollisuuden aikakaudelle jämähtäneistä käytännöistään.
Eihän tilanne toivoton ole, mutta nyt alkaisi olla kiire miettiä, miten hyväpalkkainen työ palaisi länsimaihin. Jos se ei palaa, jää palaamatta paljon muutakin, kuten vaikkapa elintaso, hyvinvointivaltio ja vakaa yhteiskunta.
Länsimaisten demokratioiden kova ydin on riittävän vahvassa keskiluokassa. Oleellisesti keskiluokka luo vapautta siten, että keskiluokalla on enemmän hävittävää kuin voitettavaa levottomuuksissa, katurahvaan vallassa ja vallankumouksissa. Mikään väkivaltakoneisto ei lopulta pysty pitämään muutosta haluavia piilossa jos heitä on kyllin paljon, mutta väkivaltakoneiston apuna toimii kaikilla elämän alueilla keskiluokka, joka kyttää ja kyylää ja on perusluonteeltaan konservatiivista.
Porvariston ja myöhemmin keskiluokan nousu on keskeistä eurooppalaisten valtioiden
Keskiluokan nousu on ollut hyödyllistä toisellakin tavalla. Kun keskiluokka on vakaata itsessään, ei tarvita vakauttavia rakenteita. Perinteisesti tällainen vakauttava rakenne on ollut kirkko, jonka tehtävä on ollut pelotella massat kuokkimaan nöyrästi suota niin saattavat saada kirkkaamman kruunun joskus kuolemansa jälkeen. Yksi syy aatteiden ja asioiden nopealle kehitykselle nimenomaan länsimaissa on ollut se, että ajattelu on ollut vapaampaa kuin muualla, mihin on osaltaan vaikuttanut se, kirkkojen rooli yhteiskunnallisina vallankäyttäjinä on ollut vähenemään päin. Kiitos tästäkin kuuluu keskiluokalle, joka ottaa uskonnon omaan hengenravinnon tarpeeseensa sen sijaan, että heille pakkosyötetään hengenravintoa vallankahvan pitämiseksi vallassa.
Vallankahvakin saa länsimaissa valtuutuksensa nimenomaan keskiluokalta, mutta tämä vallankumous on hukannut täydellisesti lapsensa.
Tämä lama poikkeaa edeltäjistään melkein kaikissa muissa suhteissa paitsi nimensä osalta. Aikaisemmin lama on osunut lähinnä duunareihin ja pääomatuloilla eläjiin. Nyt se osuu ennen kaikkea keskiluokkaan. Osumaa tulee useammastakin suunnasta. Tämän laman seurauksena länsimaista vähenee aivan mahdottoman paljon valkokaulustyötä. Pankeista palveluyritysten kautta kännyköiden tuotekehitykseen. Oleellisesti siis poistuu työtä, josta on maksettu melko mukavasti. Uuttakin työtä syntyy, mutta pääasiassa osa-aikaisesti ja minimipalkalla palvelualoille ja myyntiin. Vaikka kännykänsuunnittelija siirtyisi jollekin tämän ajan kasvualalle, hän päätyisi työhön, jossa ansiotaso on pysyvästi selvästi alempi kuin aikaisemmin, sillä uusia töitä tekemään on väkeä vaikka kuinka paljon kun kahvin myynti pikaruokalassa tai nettikaupan myymien tavaroiden postitus eivät vaadi suurensuurta erityisosaamista.
Keskiluokasta on tehnyt keskiluokkaa ennen kaikkea se, että sen henkisellä pääomalla on
Eikä tässä kaikki. Hintataso nousee peruselämisessä kovaa vauhtia. Ruuan ja energian hinta on noussut vuodessa enemmän kuin palkat tulevat nousemaan kymmenessä vuodessa. Samoin kävi viime vuonnakin. Kun tämä kulutus ei ole vapaaehtoista, keskiluokan vapaassa käytössä oleva raha hupenee.
Eikä vielä tässäkään kaikki. Köyhät ovat keskiluokan riesana edelleen ja heitä on enemmän kuin ennen, sillä osa ennen juuri ja juuri keskiluokkaan kuuluneista on pudonnut vihreältä oksalta alemmaksi joko työpaikan menetyksen tai hintojen nousun takia. Köyhiä on enemmän ja myös heidän peruselämisensä on kallistunut, joten jäljelle jäävän kapeamman keskiluokan on elätettävä heidät. Ja sitten oli vielä eläkepommi ja väestöpyramidiongelma.
Kaikesta tästä seuraa, ettei ole keskiluokka kuin ennen. Se on olemassa, mutta se on pienempi, köyhempi ja suuremmassa epävarmuudessa elävä. Mikä puolestaan johtaa siihen, että keskiluokan kyky ja halu toimia kulutuksen ja uusien keksintöjen moottorina länsimaissa vähenee. Intiassa on runsaasti uutta keskiluokkaa kuten myös Kiinassa, mutta nähtäväksi jää, kykeneekö brändeihin ja tekijänoikeuksiin keskittyvä länsimainen bisnes hyödyntämään tilaisuuttaan paikoissa, joissa kummallakaan ei ole kovin suurta arvoa.
Vallankahvat sössivät asian ajat sitten kun kuvittelivat, että keskiluokkaisuus itsessään on se asia, joka maailman pelastaa. Kuviteltiin, että vettä voidaan kantaa kaivoon, muttei se ole kovin hyvin toiminut muuallakaan. Keskiluokkaisuus redusoitiin numeroiksi tilastoissa ja unohdettiin, että kyse on pitkälti henkisestä tilasta eikä yksinomaan ansiotasosta suhteessa desiileihin. Keskiluokkaisuus on asia, joka ansaitaan pärjäämällä elämässä pitkäjänteisesti kyllin hyvin ja valitsemalla elämäntavaksi melko perinteinen kodin ympärillä pyörivä maailma. (Tästä myös huomaamme, että vaikka ansiot olisivat mitkä, osa ihmisistä ei yksinkertaisesti edes halua kuulua tähän keskiluokkaan, sillä se on heille liian konservatiivinen tapa elää. Tässä ei ole mitään vikaa vaan omien polkujen kulkijoita kuuluu arvostaa).
Vaikka omien polkujen kulkijoita ja itsenäisiä ajattelijoita kuuluukin arvostaa, keskiluokkaisuus on kuitenkin se yhteiskunnat rauhallisina pitävä liima. Siksi tuon elämäntavan valinneiden olisi kuulunut tai kuuluisi olla vallankahvan erityissuojeluksessa.
Tämä on kuitenkin hukattu ajat sitten kun unohdettiin, mitä
Nyt kun fokus on köyhissä ja ympärillä menee huonosti, tullaan kurjistaneeksi keskiluokka, sillä halutaan ylläpitää rakenteita, jotka tekevät isosta joukosta ihmisiä täysin tarpeettomia, mikä johtaa usein köyhyyteen. Mitä enemmän köyhiä hoivataan, sitä enemmän keskiluokka maksaa. Ja mitä enemmän keskiluokka maksaa, sitä vähemmän se oikeasti on sitä keskiluokkaa, jota tarvitsemme kuluttamaan ja vakauttamaan.
Poliittinen vasemmisto hellii ajatusta siitä, että kunhan rikkaat maksavat, kaikki on hyvin ja ongelmia ei olekaan. Tässä mallissa on ongelmana se, ettei rikkailla ole rahaa kustantaa kaikkien pärtsäämistä. Lisäksi heillä ei ole suurempia haluja tähän vaikka olisi rahaakin, ja rikkaat eivät ole turpeeseen sidottuja toisin kuin keskiluokka, mikä puolestaan erottaa keskiluokan ja rikkaat haitarin toisessa päässä. Lisäksi mallin ongelma on se, ettei ymmärretä kulujen ja verojen vyörymistä loppumaksajalle. Ei esimerkiksi pörssikauppavero osu rikkaisiin, sillä nämä käyvät kauppansa verovapaissa paikoissa. Eläkekassat todennäköisesti pakotetaan maksamaan verot, jolloin maksumies on eläkeläinen tai veronmaksaja (=keskiluokkaa), joka kattaa eläkejärjestelmistä lisäveroina puhalletut summat jotain toista kautta.
Tässä on tämän laman todellinen ongelma.
Kun näivetämme keskiluokan, näivetämme sen elementin, joka lopulta nostaisi meidät lamasta takaisin kasvu-uralle. Ja vain siksi, että talouden ja yhteiskuntien rakenteita ei olla valmiita uudistamaan savupiipputeollisuuden aikakaudelle jämähtäneistä käytännöistään.
Eihän tilanne toivoton ole, mutta nyt alkaisi olla kiire miettiä, miten hyväpalkkainen työ palaisi länsimaihin. Jos se ei palaa, jää palaamatta paljon muutakin, kuten vaikkapa elintaso, hyvinvointivaltio ja vakaa yhteiskunta.
Tauti leviää, pysähtyneisyys vallitsee
16/11/11 17:00
Kuten huomaamme, olen ottanut käytöstä pois ainakin toistaiseksi kategoriat, sillä niistä ei tunnu olevan suurensuurta iloa, mutta niiden takia päivitysten siirtäminen kestää tuhottoman kauan.
Mutta asiaan. Päivän uutinen on ainakin minulle se, että Suomen ja myös muiden AAA-maiden korkoero Saksaan verrattuna on lähtenyt kipuamaan ylöspäin. Nämä korkoerot eivät tietysti kerro suurensuuria itsessään, sillä esimerkiksi Englannin korkotaso ei millään tavoin heijastele maan talouden tilaa vaan sitä, että euroista ja dollareista pois haluavilla korkopaperisijoittajilla on ongelmia löytää mitään järkeviä kohteita sijoituksilleen. Kun euro tai dollari alkaa taas kiinnostaa, tilanne voi näiden maiden osalta muuttua nopeastikin.
Suomen tapauksessa kyse on kuitenkin kuumemittarista. Euroalue näyttää nyt toimivan niin, että Saksa on sen ankkuri, mikä ei tietysti ole yllätys kenellekään muulle paitsi ranskalaisille, jotka kuvittelivat muodostavansa ankkurista puolikkaan sen sijaan, että ovatkin reunatalouden asemassa. Irlanti,Portugali ja Kreikka on jo potkaistu pois korkomarkkinoilta. Haitaria venytetään toisesta päästään kunnes se aina katkeaa jostain kohtaa ja lopulta aletaan vain vetää uudesta kohdasta yhden maan pudottua jälleen pois.
Se, hajoaako euro kahdeksi tai useammaksi valuutaksi jää nähtäväksi. Oletan, että hajoaa. Suomen kannalta ongelmallista on kuitenkin toimintakyvytön hallituksemme, hukassa oleva talouspolitiikkamme ja aivan täydellisen väärälle vuosituhannelle jämähtänyt käsitys siitä, mikä on valtion rooli tulevaisuudessa ja valtion mahdollisuudet vaikuttaa asioihin.
Johtuen Suomen kohtuullisen matalasta julkisesta velasta velkaantumisvauhti ei olisi ongelma juuri nyt, jos kyse olisi hetkellisestä ilmiöstä ja velkaantumisen takana olisi joku järkevä politiikka. Sellaista ei kuitenkaan ole vaan kyseessä on puhtaasti syömävelka, jota otetaan, koska ei osata olla ottamatta. Suomen talous ei tällä hetkellä kestä ulkopuolista tarkastelua ensinkään eikä ole kestänyt enää useampaan vuoteen. Suomen koko talouspoliittinen ajattelu ja asema perustuu siihen, että olemme turvassa sen takia, että Suomen talouteen luotetaan. Miksi siihen luotettaisiin oletusarvoisesti?
Ydinongelma on siinä, että Suomessa uskotaan edelleen vahvaan valtioon. Kuvitellaan, että valtio on oivallinen suhdannepuskuri ja että valtio isällisellä ohjauksella saa talouden uuteen kukoistukseen kunhan se jakaa tukiaisia yhteen paikkaan ja verottaa tuplamäärän toisesta paikasta hukaten puolet keräyskuluina byrokratiaan, sosiaalipalveluihin ynnä muuhun joutavaan.
Näin oli ennen. Puoliksi. Yritystoiminnassa valtio-ohjaus ei ole tähänkään saakka ollut kovin hyvä tapa. Sillä kyllä saadaan luotua yritystoimintaa kuten vaikkapa Suomessa savupiipputeollisuus, mutta tuosta bisneksestä tulee lopulta ehtymätön tukiaisten kaivo, mikä on Suomen lisäksi ongelmana esimerkiksi Ranskassa. Kun lainsäädäntö on suosinut savupiipputeollisuutta, sillä meni varsin mukavasti, kunnes maailma muuttui ympärillä. Valtiovallan erityissuojeluksessa ollut suomalainen savupiipputeollisuus ylläpiti aluepoliittisia ruukkeja, maksoi suojelurahoja Keskustapuolueelle ja antoi bisneksen pikku hiljaa karata käsistä ketterämmille kilpailijoille.
Kun sopeutumista ei tapahtunut pikku hiljaa normaalin yrityselämän evoluution kautta, nyt ollaan Paperiliittoa myöten sormi suussa kun Suomesta suljetaan muutama ruukki vuodessa ja mitään uutta ei tunnu syntyvän tilalle. Mitään uutta ei synny tilalle, sillä suomalainen lainsäädäntö ja työmarkkinajärjestelmä on rakennettu juuri näiden pääomavaltaisten ruukkien tarpeisiin. Kun kukaan ei halua perustaa ruukkia, Suomi ei enää olekaan hyvä paikka perustaa pienempää teollisuutta. Sille on parempia olosuhteita muualla eikä parempia osoitteita tarvitse edes hakea kovin kaukaa.
Valtio on kuitenkin ollut hyvä suhdannepuskuri, sillä valtiot ovat saaneet halpaa lainarahaa ja kiitolaukalle lähtenyt talouskasvu lamojen jälkeen on pitänyt Suomessa velan BKT-suhteen siedettävänä vaikkei velkoja kauheati ole pois maksettukaan. Suhdannepuskurirooli korostui kun taloutta pystyttiin elvyttämään sangen vaivatta rakentamisella työttömyyden osuessa lähinnä haalarityöläisiin. Suljetussa taloudessa raha jäi kiertoon kotimarkkinoille.
Toisin on nyt. Suomessa tehdään budjettikehykset neljäksi vuodeksi, mutta markkinat hinnoittelevat maan luottokelpoisasta luottokelvottomaksi viikoissa tai enintään muutamassa kuukaudessa. Nykymaailmassa valtiot ovat norsuja posliinikaupassa, sillä hallitusohjelmat, budjettikehykset ja vuodeksi hyväksytyt talousarviot ovat toivottoman jähmeitä monoliitteja kun maailma ympärillä muuttuu päivissä. Suomessakin talous on ajamassa täyttä vauhtia kohti tiiliseinää, mutta poliitikot vain pistävät silmät kiinni, heiluttavat hallitusohjelmaa ja pitävät kiinni jokaisesta siinä seisovasta iltalypsystä.
Seinään törmäämistä tämä ei tietysti ehkäise, mutta kaikki voivat sen jälkeen heilutella käsiään ja ihmetellä, miten tässä näin kävi, vaikka hallitusohjelmassa pysyttiin tarkalleen. Poliitikko yksinkertaisesti mittaa työnsä tuloksia vääriä mittareita vastaan ja niin tekee myös lehdistö ja viime kädessä kansa.
Näin ei tietysti tarvitsisi olla. Suomen vallankahva toimi 90-luvun alun lamassa melko hyvin, vaikka jälki olikin aika rumaa. Siitä ei kuitenkaan voi syyttää kovin runsaasti poliitikkoja, sillä kun talous romahtaa ympäriltä, jälki on aina rumaa. Silloin ei tehty viisivuotissuunnitelmia vaan yritettiin toipua tilanteessa, joka muuttui päivittäin. Nytkin asiat muuttuvat päivittäin, lähinnä huonompaan suuntaan, mutta kyläpoliitikot vain kuvittelevat valtion lopulta pelastavan kaiken.
Valtion merkitys suhdannepuskurina on nykyisin varsin vähäinen. Ydinongelma juuri nyt on tietysti siinä, että valtioiden kyky saada rahaa lainaksi ei olekaan rajaton toisin kuin poliitikot edelleen Suomessa uskovat. Valtiot voivat mennä konkurssiin kuten Kreikka on jo mennyt ja sijoittajilta jää raha saamatta takaisin. Tämä tarkoittaa sitä, että valtioille lainaaminen hinnoitellaan jatkossa hieman paremmin kuin nyt. Ja tästä taas seuraa, että löperösti rahaa vippaavat valtiot eivät voi tehdä sitä kovin kauaa. Valtiolla ei siis ole rajatonta piikkiä, josta maksetaan huonollakin hetkellä peruspalveluja, sosiaaliturvaa, yritystukiaisia ja julkisen sektorin palkkoja. Eläkkeistä nyt puhumattakaan.
Aivan liian moni Suomessa kuvittelee, että on.
Toinen ongelma on se, että valtion elvytykseksi naamioitu velanotto on puhdasta syömävelkaa eikä elvytystä ensinkään. Elvytys on vain savuverho sille, ettei viitsitä korjata talouden rakenteita. Työttömyys ja työpaikkojen siirtyminen Kiinaan ei ole enää rakennusmiesten ja pienipalkkaisten
duunarien ongelma. Kirjoitan toiste enemmän siitä, miksi nykyinen kehitys on erityisen myrkyllistä, mutta nyt riittää, että työttömäksi jää runsaasti myös valkokaulustyöläisiä. Rakennusmiesten työt palaavat ilman elvytystäkin kunhan lama loppuu, Kiinaan siirretty tuotekehitysyksikkö ei enää palaa kuten ei myöskään palaa turhanpäiväinen paperinpyöritys jos julkinen sektori joskus päättää hieman sitä vähentää.
Kun talous on avoin ja muunmuassa energian hinta kohonnut rivakasti, rakennusmiehille kipatusta elvytyspalkasta päätyy kotimaiseen kiertoon varsin vähän. Loppu menee bensaan, lomamatkaan ja kiinalaisen viihde-elektroniikan ostamiseen. Kotimainen siivukin päätyy pääasiassa korporaatioille sen sijaan, että se työllistäisi merkittävämmin kotimaisia palveluja. Näiden kuluttajiksi rakennusmiehet ovat liian persaukisia.
Tällainen velanotto ei siis ole mitään suhdanteiden tasausta eikä valtiolla ole tosiasiassa edes keinoja estää sitä, että tämä ja tulevat lamat runtelevat Suomea.
Ainoa edes jollain tavalla tyydyttävä suhdannepuskuri on tarpeeksi monipuolinen yrityskenttä. Kun yksityisiä yrityksiä on kaikilla toimialoilla, yritykset myyvät pääosin kulutustavaraa eivätkä vain b to b -kamaa ja yritykset tai ainakin osa niistä ovat tarpeeksi suuria myymään tuotteitaan ympäri maailmaa, saamme jotain pehmikettä. Jos eurooppalaiset eivät osta, kiinalaiset saattavat ostaa. Tai eteläamerikkalaiset. Jos taas intiassa bisnes tökkii, raaka-aineista elävissä maissa se saattaa edelleen kukoistaa. Kun asiakkaina tai ainakin potentiaalisina asiakkaina on 7 miljardia ihmistä eikä 700 korporaatiota, on melko varmaa, että kaikki näistä seitsemästä miljardista eivät ole samaan aikaan lamatunnelmissa. Osalla menee hyvin ja he haluavat kuluttaa.
Millä tavoin Suomessa yritetään edistää tällaisen yritystoiminnan syntymistä? Todennäköisesti keskusjohtoisin ja aluepoliittisin ohjelmin. Elinkeinoelämän keskusliitto kuiskuttelee jatkuvasti vallankahvan korvaan iskulauseitaan siitä, että jos yritysten veroja alennetaan, kaikki alkaa kehittyä paljon rivakammin. Tämä on puhdas harhaoppi, jolla tavoitellaan vain osakekurssien nousua. Toisessa vaakakupissa ovat palkansaajajärjestöt, jotka höpöttävät joutavia pienituloisten tai muiden joutavien ihmisten verohelpotuksista.
Laaja-alainen yritystoiminta ei tarvitse pienempiä veroja ja pienituloisen palkansaajajoukon asiat eivät liity siihen mitenkään. Suomesta puuttuu kuluttajamarkkinoinnin osaamista ja yksityisiä pääomia ja aluepolitiikkapuuhastelun sijaan tulisi keskittyä tähän. Paitsi ettei tarvitse, sillä vallankahva ei voi asialle juurikaan mitään. Tämä osaaminen tulee Suomeen hitaasti, ja tämän asian ytimessä on ulkomaisten yritysten ja yrittäjien houkutteleminen Suomeen.
Kyse on kuitenkin pitkästä projektista, jonka loppua minä en tule näkemään. Nyt sitä ei kuitenkaan edes ole aloitettu, sillä kun katsoo koivu, tähti ja rantasauna -henkistä mielikuvamarkkinointia, joudumme huomaamaan, että suomalaisilla ei tunnu olevan suurtakaan käsitystä siitä, mikä Suomessa on hyvää, myyvää ja investoimisen arvoista.
Yhdellekään brändityöryhmälle ei olisi tähän saakka kannattanut maksaa äyriäkään.
Mutta asiaan. Päivän uutinen on ainakin minulle se, että Suomen ja myös muiden AAA-maiden korkoero Saksaan verrattuna on lähtenyt kipuamaan ylöspäin. Nämä korkoerot eivät tietysti kerro suurensuuria itsessään, sillä esimerkiksi Englannin korkotaso ei millään tavoin heijastele maan talouden tilaa vaan sitä, että euroista ja dollareista pois haluavilla korkopaperisijoittajilla on ongelmia löytää mitään järkeviä kohteita sijoituksilleen. Kun euro tai dollari alkaa taas kiinnostaa, tilanne voi näiden maiden osalta muuttua nopeastikin.
Suomen tapauksessa kyse on kuitenkin kuumemittarista. Euroalue näyttää nyt toimivan niin, että Saksa on sen ankkuri, mikä ei tietysti ole yllätys kenellekään muulle paitsi ranskalaisille, jotka kuvittelivat muodostavansa ankkurista puolikkaan sen sijaan, että ovatkin reunatalouden asemassa. Irlanti,
Se, hajoaako euro kahdeksi tai useammaksi valuutaksi jää nähtäväksi. Oletan, että hajoaa. Suomen kannalta ongelmallista on kuitenkin toimintakyvytön hallituksemme, hukassa oleva talouspolitiikkamme ja aivan täydellisen väärälle vuosituhannelle jämähtänyt käsitys siitä, mikä on valtion rooli tulevaisuudessa ja valtion mahdollisuudet vaikuttaa asioihin.
Johtuen Suomen kohtuullisen matalasta julkisesta velasta velkaantumisvauhti ei olisi ongelma juuri nyt, jos kyse olisi hetkellisestä ilmiöstä ja velkaantumisen takana olisi joku järkevä politiikka. Sellaista ei kuitenkaan ole vaan kyseessä on puhtaasti syömävelka, jota otetaan, koska ei osata olla ottamatta. Suomen talous ei tällä hetkellä kestä ulkopuolista tarkastelua ensinkään eikä ole kestänyt enää useampaan vuoteen. Suomen koko talouspoliittinen ajattelu ja asema perustuu siihen, että olemme turvassa sen takia, että Suomen talouteen luotetaan. Miksi siihen luotettaisiin oletusarvoisesti?
Ydinongelma on siinä, että Suomessa uskotaan edelleen vahvaan valtioon. Kuvitellaan, että valtio on oivallinen suhdannepuskuri ja että valtio isällisellä ohjauksella saa talouden uuteen kukoistukseen kunhan se jakaa tukiaisia yhteen paikkaan ja verottaa tuplamäärän toisesta paikasta hukaten puolet keräyskuluina byrokratiaan, sosiaalipalveluihin ynnä muuhun joutavaan.
Näin oli ennen. Puoliksi. Yritystoiminnassa valtio-ohjaus ei ole tähänkään saakka ollut kovin hyvä tapa. Sillä kyllä saadaan luotua yritystoimintaa kuten vaikkapa Suomessa savupiipputeollisuus, mutta tuosta bisneksestä tulee lopulta ehtymätön tukiaisten kaivo, mikä on Suomen lisäksi ongelmana esimerkiksi Ranskassa. Kun lainsäädäntö on suosinut savupiipputeollisuutta, sillä meni varsin mukavasti, kunnes maailma muuttui ympärillä. Valtiovallan erityissuojeluksessa ollut suomalainen savupiipputeollisuus ylläpiti aluepoliittisia ruukkeja, maksoi suojelurahoja Keskustapuolueelle ja antoi bisneksen pikku hiljaa karata käsistä ketterämmille kilpailijoille.
Kun sopeutumista ei tapahtunut pikku hiljaa normaalin yrityselämän evoluution kautta, nyt ollaan Paperiliittoa myöten sormi suussa kun Suomesta suljetaan muutama ruukki vuodessa ja mitään uutta ei tunnu syntyvän tilalle. Mitään uutta ei synny tilalle, sillä suomalainen lainsäädäntö ja työmarkkinajärjestelmä on rakennettu juuri näiden pääomavaltaisten ruukkien tarpeisiin. Kun kukaan ei halua perustaa ruukkia, Suomi ei enää olekaan hyvä paikka perustaa pienempää teollisuutta. Sille on parempia olosuhteita muualla eikä parempia osoitteita tarvitse edes hakea kovin kaukaa.
Valtio on kuitenkin ollut hyvä suhdannepuskuri, sillä valtiot ovat saaneet halpaa lainarahaa ja kiitolaukalle lähtenyt talouskasvu lamojen jälkeen on pitänyt Suomessa velan BKT-suhteen siedettävänä vaikkei velkoja kauheati ole pois maksettukaan. Suhdannepuskurirooli korostui kun taloutta pystyttiin elvyttämään sangen vaivatta rakentamisella työttömyyden osuessa lähinnä haalarityöläisiin. Suljetussa taloudessa raha jäi kiertoon kotimarkkinoille.
Toisin on nyt. Suomessa tehdään budjettikehykset neljäksi vuodeksi, mutta markkinat hinnoittelevat maan luottokelpoisasta luottokelvottomaksi viikoissa tai enintään muutamassa kuukaudessa. Nykymaailmassa valtiot ovat norsuja posliinikaupassa, sillä hallitusohjelmat, budjettikehykset ja vuodeksi hyväksytyt talousarviot ovat toivottoman jähmeitä monoliitteja kun maailma ympärillä muuttuu päivissä. Suomessakin talous on ajamassa täyttä vauhtia kohti tiiliseinää, mutta poliitikot vain pistävät silmät kiinni, heiluttavat hallitusohjelmaa ja pitävät kiinni jokaisesta siinä seisovasta iltalypsystä.
Seinään törmäämistä tämä ei tietysti ehkäise, mutta kaikki voivat sen jälkeen heilutella käsiään ja ihmetellä, miten tässä näin kävi, vaikka hallitusohjelmassa pysyttiin tarkalleen. Poliitikko yksinkertaisesti mittaa työnsä tuloksia vääriä mittareita vastaan ja niin tekee myös lehdistö ja viime kädessä kansa.
Näin ei tietysti tarvitsisi olla. Suomen vallankahva toimi 90-luvun alun lamassa melko hyvin, vaikka jälki olikin aika rumaa. Siitä ei kuitenkaan voi syyttää kovin runsaasti poliitikkoja, sillä kun talous romahtaa ympäriltä, jälki on aina rumaa. Silloin ei tehty viisivuotissuunnitelmia vaan yritettiin toipua tilanteessa, joka muuttui päivittäin. Nytkin asiat muuttuvat päivittäin, lähinnä huonompaan suuntaan, mutta kyläpoliitikot vain kuvittelevat valtion lopulta pelastavan kaiken.
Valtion merkitys suhdannepuskurina on nykyisin varsin vähäinen. Ydinongelma juuri nyt on tietysti siinä, että valtioiden kyky saada rahaa lainaksi ei olekaan rajaton toisin kuin poliitikot edelleen Suomessa uskovat. Valtiot voivat mennä konkurssiin kuten Kreikka on jo mennyt ja sijoittajilta jää raha saamatta takaisin. Tämä tarkoittaa sitä, että valtioille lainaaminen hinnoitellaan jatkossa hieman paremmin kuin nyt. Ja tästä taas seuraa, että löperösti rahaa vippaavat valtiot eivät voi tehdä sitä kovin kauaa. Valtiolla ei siis ole rajatonta piikkiä, josta maksetaan huonollakin hetkellä peruspalveluja, sosiaaliturvaa, yritystukiaisia ja julkisen sektorin palkkoja. Eläkkeistä nyt puhumattakaan.
Aivan liian moni Suomessa kuvittelee, että on.
Toinen ongelma on se, että valtion elvytykseksi naamioitu velanotto on puhdasta syömävelkaa eikä elvytystä ensinkään. Elvytys on vain savuverho sille, ettei viitsitä korjata talouden rakenteita. Työttömyys ja työpaikkojen siirtyminen Kiinaan ei ole enää rakennusmiesten ja pienipalkkaisten
Kun talous on avoin ja muunmuassa energian hinta kohonnut rivakasti, rakennusmiehille kipatusta elvytyspalkasta päätyy kotimaiseen kiertoon varsin vähän. Loppu menee bensaan, lomamatkaan ja kiinalaisen viihde-elektroniikan ostamiseen. Kotimainen siivukin päätyy pääasiassa korporaatioille sen sijaan, että se työllistäisi merkittävämmin kotimaisia palveluja. Näiden kuluttajiksi rakennusmiehet ovat liian persaukisia.
Tällainen velanotto ei siis ole mitään suhdanteiden tasausta eikä valtiolla ole tosiasiassa edes keinoja estää sitä, että tämä ja tulevat lamat runtelevat Suomea.
Ainoa edes jollain tavalla tyydyttävä suhdannepuskuri on tarpeeksi monipuolinen yrityskenttä. Kun yksityisiä yrityksiä on kaikilla toimialoilla, yritykset myyvät pääosin kulutustavaraa eivätkä vain b to b -kamaa ja yritykset tai ainakin osa niistä ovat tarpeeksi suuria myymään tuotteitaan ympäri maailmaa, saamme jotain pehmikettä. Jos eurooppalaiset eivät osta, kiinalaiset saattavat ostaa. Tai eteläamerikkalaiset. Jos taas intiassa bisnes tökkii, raaka-aineista elävissä maissa se saattaa edelleen kukoistaa. Kun asiakkaina tai ainakin potentiaalisina asiakkaina on 7 miljardia ihmistä eikä 700 korporaatiota, on melko varmaa, että kaikki näistä seitsemästä miljardista eivät ole samaan aikaan lamatunnelmissa. Osalla menee hyvin ja he haluavat kuluttaa.
Millä tavoin Suomessa yritetään edistää tällaisen yritystoiminnan syntymistä? Todennäköisesti keskusjohtoisin ja aluepoliittisin ohjelmin. Elinkeinoelämän keskusliitto kuiskuttelee jatkuvasti vallankahvan korvaan iskulauseitaan siitä, että jos yritysten veroja alennetaan, kaikki alkaa kehittyä paljon rivakammin. Tämä on puhdas harhaoppi, jolla tavoitellaan vain osakekurssien nousua. Toisessa vaakakupissa ovat palkansaajajärjestöt, jotka höpöttävät joutavia pienituloisten tai muiden joutavien ihmisten verohelpotuksista.
Laaja-alainen yritystoiminta ei tarvitse pienempiä veroja ja pienituloisen palkansaajajoukon asiat eivät liity siihen mitenkään. Suomesta puuttuu kuluttajamarkkinoinnin osaamista ja yksityisiä pääomia ja aluepolitiikkapuuhastelun sijaan tulisi keskittyä tähän. Paitsi ettei tarvitse, sillä vallankahva ei voi asialle juurikaan mitään. Tämä osaaminen tulee Suomeen hitaasti, ja tämän asian ytimessä on ulkomaisten yritysten ja yrittäjien houkutteleminen Suomeen.
Kyse on kuitenkin pitkästä projektista, jonka loppua minä en tule näkemään. Nyt sitä ei kuitenkaan edes ole aloitettu, sillä kun katsoo koivu, tähti ja rantasauna -henkistä mielikuvamarkkinointia, joudumme huomaamaan, että suomalaisilla ei tunnu olevan suurtakaan käsitystä siitä, mikä Suomessa on hyvää, myyvää ja investoimisen arvoista.
Yhdellekään brändityöryhmälle ei olisi tähän saakka kannattanut maksaa äyriäkään.
Ajatuksia ajan hengestä
09/11/11 19:02
Euroopan taloussotkujen ja protestien keskellä jäin miettimään, mikä tässä ajassa on erilaista aikaisempiin verrattuna. Nyt näyttää siltä, että poliitikot miettivät mutta mitään ei tapahdu. Toisaalta mitään järkeviä vaihtoehtoja ei kyetä tarjoamaan juuri mistään vallankahvan ulkopuolisistakaan suunnista. Kansalaismielipide nysvää yksittäisten asioiden kimpussa ja lähinnä on sitä mieltä, että kaikki on perin plää. Kyky tai edes halu hahmottaa kokonaisuuksia näyttää puuttuvan.
Lisäksi ympärillämme kuuluu fasismin saappaan kopsetta enemmän kuin viitsin kuunnella.
Tämä on ajan hengen huolestuttavin elementti.
Käsitellään ensin poliittinen järjestelmä. Se on täysin pysähtyneessä tilassa, sillä tosiasiassa meillä on noin kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on korjata asiat siten kuin ne on aina ennenkin korjattu. Ensin devalvoidaan ja sitten tuetaan pankkeja jos tarvitsee. Toinen vaihtoehto on keksiä joku uusi ja ovelampi tapa ratkaista asiat ja toteuttaa se.
Ensimmäisessä vaihtoehdossa ongelma on periaatteellinen. Niin kyllä voisi tehdä, mutta se on äärimmäisen epäsuosittua, sillä känsäisiä käsiään Euroopan nallepubeissa läpsyttävä kansanosa kuvittelee, että köyhiltä otetaan ja herroille annetaan. Tosiasiassa ei tehdä kumpaakaan vaan otetaan keskiluokalta ja annetaan eläkeläisille. Heidän rahojaanhan pankkijärjestelmä pääasiassa veivaa kaikissa länsimaissa eikä persaukisten. Mutta koska mielikuva on se, että pankkien tukeminen on pankkiirien tukemista, tämä historian melko hyväksi keinoksi osoittama ei ole mennyt toteutukseen.
Toinen tapa olisi tietysti keksiä jotakin uutta, sillä missään pyhässä sanassa ei seiso, että valtioiden kilpailukykyongelmat ja niistä seuranneet kuplat olisi ratkaistava juuri noin. Voitaisiin ne varmasti ratkaista jollain muullakin tavalla, itse asiassa monilla muilla tavoilla, mutta nämä tavat pitäisi keksiä. Tämä aiheuttaa kaksi erilaista ongelmaa.
Itsestäänselvä ongelma on se, että näiden keinojen keksiminen ottaa aikansa ja jos työtä ei oikein ole edes aloitettu, valmista ei taida tulla pikapuoliin. Hieman vähemmän käsitelty ongelma on se, ettei kukaan ole toimivaltainen tekemään päätöksiä tai implementoimaan niitä. Eurooppa haaskasi vaihteeksi yhden kokouspäivän käsittelemällä Ranskan vaatimuksesta transaktioveroa. Sillä kuulemma annetaan herroille oikein isän kädestä ja käytetään rahat johonkin kehitysapupuuhasteluun. Tai jotain. Tämä on kuitenkin asia, joka ei kuulu EU:n toimivaltaan, sillä verotus on muunmuassa erityisesti Ranskan vaatimuksesta jätetty jäsenvaltiotason asiaksi. EU siis keskustelee asiasta, jossa se ei ole toimivaltainen, ja kun se ei ole toimivaltainen, keskustelu on yhtä joutavaa jorinaa kuin Pohjoismaiden neuvoston kokous, josta ministeri Stubb lausuikin jo näkemyksensä.
Britannian valtiovarainministeri George Osborne kävi kertomassa kokousväelle, että Britannia on kiinnostunut tästä verosta jos koko maailma toteuttaa sen kerrallaan, mutta siihen saakka Britannia ei sitä toteuta. Kun vero jäisi kuitenkin toteuttamatta Britanniassa ja Luxemburgissa sekä EU:n ulkopuolisissa maissa kuten Sveitsissä ja USA:ssa, ainoa vaikutus olisi siirtää rahoitusalan työpaikat EU:sta pois. Hieno homma, mutta kun työtä ei juuri nyt ole kenelläkään liikaa, kannattaisiko odottaa jotain uutta bisnestä ennen kuin tapetaan olemassaolevat? Kun asetelma oli tiedossa, ennestään, miksi EU haaskaa aikaansa asian kimpussa ja kuvittelee, että se ratkaisisi jotakin? Ehkä kokouksissa on hyvät pullat.
Nyt yritetään epätoivon vimmalla väkisinkeksiä uusia ratkaisuja, jotka ovat maagisesti kaikki lisäverojen muotoisia. Lisää veroja yritetään saada eläkeläisiltä (eläkerahojen veivaaminen on pörssivaihdosta leijonanosa, joten kaikki pörssikauppaverot syövät eläkkeitä jos ne onnistutaan oikeasti toteuttamaan), pankkiireilta, hyvätuloisilta, rikkailta ja keskiluokalta. Kukaan ei ole kertonut, miten Euroopan talouskriisi ratkeaa siten, että kuluttajan ostovoimaa leikataan entisestään, sillä ongelma ei ole kuluttajien ostovoimassa vaan siinä, että valtiot elävät yli varojensa. Ongelmien ratkaiseminen lisäveroja keksimällä on normaalia sosialistien puuhastelua, mikä kertoo meille, että ylevänä uudistusaatteena alkanut sosiaalidemokratia näyttää degeneroituneen sadassa vuodessa näköalattomaksi kerjäläisoopperaksi.
Yleisesti ottaen meillä ei ole aikaa keksiä mitään uutta. Kun palkkaan siivoojan, voimme järjestää lukuisia palavereja siitä, käytetäänkö työssä moppia vai luutaa. Kyse on eri härveleistä, joten asia on monimutkainen ja sen pohtiminen loppuun saakka ei onnistukaan nopeasti. Kuitenkin sinä aikana kun
istutaan palaverissa eikä huiskuteta kumpaakaan, villakoirat nurkissa kasvavat puhvelin kokoisiksi. Euroopassa on kyse juuri tästä asetelmasta. Aikaa odotella ei yksinkertaisesti ole, sillä ongelmat paisuvat joka päivä.
Kun tarjolla ei ole kuin yksi tunnettu ratkaisu ja aikaa keksiä muita ratkaisuja ei ole, mitä ihmettä vetkuttelu oikein auttaa?
Muita ratkaisuja ei synny, sillä kansalaiskeskustelu näyttää muuttuneen lähinnä vallankahvaa kategorisesti vastustavaksi lätinäksi, jossa ei ole jäljellä mitään rakentavaa. Linkitin tuohon yhden esimerkin tyypillisestä kommentista ja näitä on paljon. Vallankahva on plää, USA on plää, kaikki on plää. Tarjolla ei ole ensimmäistäkään vaihtoehtoa eikä muiden esittämien vaihtoehtojen analyysiä tai jalostamista, ainoastaan urputusta.
Tämä blogisti on yhtä pihalla kuin teltassaan värjöttelevä kapitalismin vastustaja, mutta hänen näkemyksensä on tutkimisen arvoinen lähinnä siitä syystä, että se ilmentää sitä fasismin saapasta, joka meiltä usein jää pimentoon jos emme tunnista sen kopsetta.
Vallankahva ja perinteinen politiikanteko ovat äärimmäisen huonossa huudossa. Poliittinen koneisto ei saa tehdä rauhassa työtään, sillä rahvas haastaa sen yksittäisistä asioista miettimättä kokonaisuuksia tai olematta niistä edes kiinnostunut. Voi olla, että näyttää pahalta “oikeudenmukaisuuden” vinkkelistä jos Anna Anarkopunkkarin toimeentulotukea ei koroteta muutamalla satasella ja sossusta loput vaikka hinnat ovat nousseet. Kokonaisuus saattaa kuitenkin näyttää, että on parempi pitää tuki ennallaan kuin verottaa lisää jotakin kohdetta, jonka lisäverottaminen aiheuttaa kerrannaisvaikutuksena vaikkapa työpaikkojen katoamista ulosliputusten ja ostovoiman näivettymisen muodossa.
Poliittinen koneisto on olemassa juurikin sitä varten, että se analysoi kokonaisuuksia sekä syitä ja seurauksia. Ei sitä pidä haastaa epäoleellisista yksittäisistä detaljeista kuin hyvin painavissa tapauksissa, ja nykyään ympäri maailmaa sitä haastetaan päivittäin milloin mistäkin. Kokonaiskuvan käsittelyyn ei pahemmin jää kansalaisjärjestöiltäkään aikaa kun ne keskittyvät lähinnä detaljeihin.
Kun perinteinen politiikka ei oikein maistu, sille on löytynyt vaihtoehto fasismin pimeistä metsistä, ja tästä meidän pitää olla huolissamme. Se ilmenee kahdella tavalla, kuten niin moni muukin asia tässä kirjoituksessa. Ensimmäisen osaamme tunnistaa helposti. Sitä esiintyy Suomen politiikassa lähinnä henkisillä perussuomalaisilla. Vaaditaan Vahvaa Johtajaa, joka tulee ratkaisemaan ongelmat ja palauttamaan jöön läpimätänä pidettyyn kansanvaltaan. Näitä messiaita on manattu esiin siellä täällä ja jos sellainen saadaan sarkofagistaan nostettua, tuloksena on useammin hirmuhallinto kuin paratiisi. On helppoa ymmärtää, miksi yhden johtajan päättämän yhden totuuden maailma ei ole erityisen miellyttävä.
Sen lisäksi meillä on paljon pehmeämmäksi maisemoitu versio fasismista. Sitä esiintyy lähinnä poliittisessa änkyrävasemmistossa ja sen henkisissä seuraajissa. Tuo lainaamani kirjoitus edustaa juuri tätä erinomaisesti. Kirjoittaja toteaa sanatarkasti näin: “Vääryydelle ja sen tekemiselle on tultava loppu. Vääryyttä tehneet raha- ja valtaeliitit on saatettava vastuuseen. Ahneudelle ja korruptiolle on laitettava selvät rajat. Se on yksinkertaista. Ei tarvitse kuin osata erottaa oikea ja väärä toisistaan sekä muistaa oikeudenmukaisuus.”
Yhtäläistä vahvan johtajan kaipuun kanssa on se, että vallankahva on läpimätä ja se pitää
korvata jollakin. Sen sijaan, että suoraan ja avoimesti vaaditaan Johtajaa astumaan esiin ja päästämään meidät pahasta, kerrotaankin iloisesti rallatellen, että kaikki on aivan ältsin helppoa kun vain erottaa oikean ja väärän toisistaan.
Fiksummille ei tarvitse selittää, miksi tämä näkemys on aivan yhtä inhottava kuin se, että Johtaja päättää asiat puolestamme. Tämä nimittäin sisältää implisiittisesti joko Johtajan, puhdistukset tai demokratian täydellisen alasajon tai kaikki näistä. Ei ole nimittäin mitään niin vaikeaa kuin päättää, mikä on oikein ja mikä on väärin ja kirjoittaa nämä asiat kaikkia koskeviksi laeiksi. Se olisi helppoa, jos kaikkien käsitys oikeasta, väärästä ja oikeudenmukaisesta olisi täsmälleen sama, mutta ei se ole.
Tämänsisältöisen ajatuksen esittäjältä kuuluu aina kysyä “saanko minä sitten määritellä oikean, väärän ja oikeudenmukaisen ja te sitten vain tottelette”. Tietystikään se ei heille käy, sillä minun käsitykseni näistä asioista on väärä. Kun sanon, että minun mielestäni sinun käsityksesi on väärä, minua pidetään huonona ja harhaoppisena ihmisenä. He venkoilevat ulos vetoamalla siihen, ettei asiaa kuulu keneltäkään yksittäiseltä ihmiseltä kysyä, mutta tämäkin tie johtaa rääseikköön.
Jos asiaa kysytään kaikilta ihmisiltä, mikä vika on vaaleissa ja edustuksellisessa demokratiassa? Mikä pitää korjata? Tietysti se, että kansa äänestää väärin kun yksi ääni on niilläkin, joiden käsitys oikeasta ja väärästä on harhaoppinen. Kun ongelma alkaa hahmottua, saatamme kuulla ehdotuksen jalostetussa muodossa, jossa oikeamielisten pappisneuvosto päättää etukäteen, ketkä saavat asettua milläkin agendalla ehdolle ja näin on maailma korjattu. Vai rakennettiinko uusi Iran?
Tämän sortin hiipivää fasismia kannattaa pontevasti vastustaa. Kaikki ihmiset, jotka väittävät olevansa vain hyvän puolella pahaa vastaan siksi kun se on niin helppoa, ansaitsevat tulla politiikan kentällä vastustetuiksi. He tarjoavat omaa arvomaailmaansa yhtenä ainoana oikeana totuutena eikä tämä eroa mitenkään Johtajan arvomaailman implementoimisesta. Ainoa ero on täydellinen nöyryyden puute, sillä Johtajaa vaativat tunnustavat, että vaikka Johtaja tarvitaan, he itse eivät ole hommaan kykeneviä. Tämä trendisaappaiden kopseessa leviävä fasismi sisältää ajatuksen siitä, että juuri älykkö itse olisi paras johtamaan itseään huomattavasti tyhmempiä.
Kumpaakin fasismin ilmentymää kannattaa seurata hyvin, hyvin tarkasti, sillä kyse ei enää ole marginaalissa vellovista ajatuksista. Jos nämä yhdistäisivät voimansa, olisi heillä käsissään kirkkaasti Suomen suurin puolue.
Lisäksi ympärillämme kuuluu fasismin saappaan kopsetta enemmän kuin viitsin kuunnella.
Käsitellään ensin poliittinen järjestelmä. Se on täysin pysähtyneessä tilassa, sillä tosiasiassa meillä on noin kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on korjata asiat siten kuin ne on aina ennenkin korjattu. Ensin devalvoidaan ja sitten tuetaan pankkeja jos tarvitsee. Toinen vaihtoehto on keksiä joku uusi ja ovelampi tapa ratkaista asiat ja toteuttaa se.
Ensimmäisessä vaihtoehdossa ongelma on periaatteellinen. Niin kyllä voisi tehdä, mutta se on äärimmäisen epäsuosittua, sillä känsäisiä käsiään Euroopan nallepubeissa läpsyttävä kansanosa kuvittelee, että köyhiltä otetaan ja herroille annetaan. Tosiasiassa ei tehdä kumpaakaan vaan otetaan keskiluokalta ja annetaan eläkeläisille. Heidän rahojaanhan pankkijärjestelmä pääasiassa veivaa kaikissa länsimaissa eikä persaukisten. Mutta koska mielikuva on se, että pankkien tukeminen on pankkiirien tukemista, tämä historian melko hyväksi keinoksi osoittama ei ole mennyt toteutukseen.
Toinen tapa olisi tietysti keksiä jotakin uutta, sillä missään pyhässä sanassa ei seiso, että valtioiden kilpailukykyongelmat ja niistä seuranneet kuplat olisi ratkaistava juuri noin. Voitaisiin ne varmasti ratkaista jollain muullakin tavalla, itse asiassa monilla muilla tavoilla, mutta nämä tavat pitäisi keksiä. Tämä aiheuttaa kaksi erilaista ongelmaa.
Itsestäänselvä ongelma on se, että näiden keinojen keksiminen ottaa aikansa ja jos työtä ei oikein ole edes aloitettu, valmista ei taida tulla pikapuoliin. Hieman vähemmän käsitelty ongelma on se, ettei kukaan ole toimivaltainen tekemään päätöksiä tai implementoimaan niitä. Eurooppa haaskasi vaihteeksi yhden kokouspäivän käsittelemällä Ranskan vaatimuksesta transaktioveroa. Sillä kuulemma annetaan herroille oikein isän kädestä ja käytetään rahat johonkin kehitysapupuuhasteluun. Tai jotain. Tämä on kuitenkin asia, joka ei kuulu EU:n toimivaltaan, sillä verotus on muunmuassa erityisesti Ranskan vaatimuksesta jätetty jäsenvaltiotason asiaksi. EU siis keskustelee asiasta, jossa se ei ole toimivaltainen, ja kun se ei ole toimivaltainen, keskustelu on yhtä joutavaa jorinaa kuin Pohjoismaiden neuvoston kokous, josta ministeri Stubb lausuikin jo näkemyksensä.
Britannian valtiovarainministeri George Osborne kävi kertomassa kokousväelle, että Britannia on kiinnostunut tästä verosta jos koko maailma toteuttaa sen kerrallaan, mutta siihen saakka Britannia ei sitä toteuta. Kun vero jäisi kuitenkin toteuttamatta Britanniassa ja Luxemburgissa sekä EU:n ulkopuolisissa maissa kuten Sveitsissä ja USA:ssa, ainoa vaikutus olisi siirtää rahoitusalan työpaikat EU:sta pois. Hieno homma, mutta kun työtä ei juuri nyt ole kenelläkään liikaa, kannattaisiko odottaa jotain uutta bisnestä ennen kuin tapetaan olemassaolevat? Kun asetelma oli tiedossa, ennestään, miksi EU haaskaa aikaansa asian kimpussa ja kuvittelee, että se ratkaisisi jotakin? Ehkä kokouksissa on hyvät pullat.
Nyt yritetään epätoivon vimmalla väkisinkeksiä uusia ratkaisuja, jotka ovat maagisesti kaikki lisäverojen muotoisia. Lisää veroja yritetään saada eläkeläisiltä (eläkerahojen veivaaminen on pörssivaihdosta leijonanosa, joten kaikki pörssikauppaverot syövät eläkkeitä jos ne onnistutaan oikeasti toteuttamaan), pankkiireilta, hyvätuloisilta, rikkailta ja keskiluokalta. Kukaan ei ole kertonut, miten Euroopan talouskriisi ratkeaa siten, että kuluttajan ostovoimaa leikataan entisestään, sillä ongelma ei ole kuluttajien ostovoimassa vaan siinä, että valtiot elävät yli varojensa. Ongelmien ratkaiseminen lisäveroja keksimällä on normaalia sosialistien puuhastelua, mikä kertoo meille, että ylevänä uudistusaatteena alkanut sosiaalidemokratia näyttää degeneroituneen sadassa vuodessa näköalattomaksi kerjäläisoopperaksi.
Yleisesti ottaen meillä ei ole aikaa keksiä mitään uutta. Kun palkkaan siivoojan, voimme järjestää lukuisia palavereja siitä, käytetäänkö työssä moppia vai luutaa. Kyse on eri härveleistä, joten asia on monimutkainen ja sen pohtiminen loppuun saakka ei onnistukaan nopeasti. Kuitenkin sinä aikana kun
Kun tarjolla ei ole kuin yksi tunnettu ratkaisu ja aikaa keksiä muita ratkaisuja ei ole, mitä ihmettä vetkuttelu oikein auttaa?
Muita ratkaisuja ei synny, sillä kansalaiskeskustelu näyttää muuttuneen lähinnä vallankahvaa kategorisesti vastustavaksi lätinäksi, jossa ei ole jäljellä mitään rakentavaa. Linkitin tuohon yhden esimerkin tyypillisestä kommentista ja näitä on paljon. Vallankahva on plää, USA on plää, kaikki on plää. Tarjolla ei ole ensimmäistäkään vaihtoehtoa eikä muiden esittämien vaihtoehtojen analyysiä tai jalostamista, ainoastaan urputusta.
Tämä blogisti on yhtä pihalla kuin teltassaan värjöttelevä kapitalismin vastustaja, mutta hänen näkemyksensä on tutkimisen arvoinen lähinnä siitä syystä, että se ilmentää sitä fasismin saapasta, joka meiltä usein jää pimentoon jos emme tunnista sen kopsetta.
Vallankahva ja perinteinen politiikanteko ovat äärimmäisen huonossa huudossa. Poliittinen koneisto ei saa tehdä rauhassa työtään, sillä rahvas haastaa sen yksittäisistä asioista miettimättä kokonaisuuksia tai olematta niistä edes kiinnostunut. Voi olla, että näyttää pahalta “oikeudenmukaisuuden” vinkkelistä jos Anna Anarkopunkkarin toimeentulotukea ei koroteta muutamalla satasella ja sossusta loput vaikka hinnat ovat nousseet. Kokonaisuus saattaa kuitenkin näyttää, että on parempi pitää tuki ennallaan kuin verottaa lisää jotakin kohdetta, jonka lisäverottaminen aiheuttaa kerrannaisvaikutuksena vaikkapa työpaikkojen katoamista ulosliputusten ja ostovoiman näivettymisen muodossa.
Poliittinen koneisto on olemassa juurikin sitä varten, että se analysoi kokonaisuuksia sekä syitä ja seurauksia. Ei sitä pidä haastaa epäoleellisista yksittäisistä detaljeista kuin hyvin painavissa tapauksissa, ja nykyään ympäri maailmaa sitä haastetaan päivittäin milloin mistäkin. Kokonaiskuvan käsittelyyn ei pahemmin jää kansalaisjärjestöiltäkään aikaa kun ne keskittyvät lähinnä detaljeihin.
Kun perinteinen politiikka ei oikein maistu, sille on löytynyt vaihtoehto fasismin pimeistä metsistä, ja tästä meidän pitää olla huolissamme. Se ilmenee kahdella tavalla, kuten niin moni muukin asia tässä kirjoituksessa. Ensimmäisen osaamme tunnistaa helposti. Sitä esiintyy Suomen politiikassa lähinnä henkisillä perussuomalaisilla. Vaaditaan Vahvaa Johtajaa, joka tulee ratkaisemaan ongelmat ja palauttamaan jöön läpimätänä pidettyyn kansanvaltaan. Näitä messiaita on manattu esiin siellä täällä ja jos sellainen saadaan sarkofagistaan nostettua, tuloksena on useammin hirmuhallinto kuin paratiisi. On helppoa ymmärtää, miksi yhden johtajan päättämän yhden totuuden maailma ei ole erityisen miellyttävä.
Sen lisäksi meillä on paljon pehmeämmäksi maisemoitu versio fasismista. Sitä esiintyy lähinnä poliittisessa änkyrävasemmistossa ja sen henkisissä seuraajissa. Tuo lainaamani kirjoitus edustaa juuri tätä erinomaisesti. Kirjoittaja toteaa sanatarkasti näin: “Vääryydelle ja sen tekemiselle on tultava loppu. Vääryyttä tehneet raha- ja valtaeliitit on saatettava vastuuseen. Ahneudelle ja korruptiolle on laitettava selvät rajat. Se on yksinkertaista. Ei tarvitse kuin osata erottaa oikea ja väärä toisistaan sekä muistaa oikeudenmukaisuus.”
Yhtäläistä vahvan johtajan kaipuun kanssa on se, että vallankahva on läpimätä ja se pitää
Fiksummille ei tarvitse selittää, miksi tämä näkemys on aivan yhtä inhottava kuin se, että Johtaja päättää asiat puolestamme. Tämä nimittäin sisältää implisiittisesti joko Johtajan, puhdistukset tai demokratian täydellisen alasajon tai kaikki näistä. Ei ole nimittäin mitään niin vaikeaa kuin päättää, mikä on oikein ja mikä on väärin ja kirjoittaa nämä asiat kaikkia koskeviksi laeiksi. Se olisi helppoa, jos kaikkien käsitys oikeasta, väärästä ja oikeudenmukaisesta olisi täsmälleen sama, mutta ei se ole.
Tämänsisältöisen ajatuksen esittäjältä kuuluu aina kysyä “saanko minä sitten määritellä oikean, väärän ja oikeudenmukaisen ja te sitten vain tottelette”. Tietystikään se ei heille käy, sillä minun käsitykseni näistä asioista on väärä. Kun sanon, että minun mielestäni sinun käsityksesi on väärä, minua pidetään huonona ja harhaoppisena ihmisenä. He venkoilevat ulos vetoamalla siihen, ettei asiaa kuulu keneltäkään yksittäiseltä ihmiseltä kysyä, mutta tämäkin tie johtaa rääseikköön.
Jos asiaa kysytään kaikilta ihmisiltä, mikä vika on vaaleissa ja edustuksellisessa demokratiassa? Mikä pitää korjata? Tietysti se, että kansa äänestää väärin kun yksi ääni on niilläkin, joiden käsitys oikeasta ja väärästä on harhaoppinen. Kun ongelma alkaa hahmottua, saatamme kuulla ehdotuksen jalostetussa muodossa, jossa oikeamielisten pappisneuvosto päättää etukäteen, ketkä saavat asettua milläkin agendalla ehdolle ja näin on maailma korjattu. Vai rakennettiinko uusi Iran?
Tämän sortin hiipivää fasismia kannattaa pontevasti vastustaa. Kaikki ihmiset, jotka väittävät olevansa vain hyvän puolella pahaa vastaan siksi kun se on niin helppoa, ansaitsevat tulla politiikan kentällä vastustetuiksi. He tarjoavat omaa arvomaailmaansa yhtenä ainoana oikeana totuutena eikä tämä eroa mitenkään Johtajan arvomaailman implementoimisesta. Ainoa ero on täydellinen nöyryyden puute, sillä Johtajaa vaativat tunnustavat, että vaikka Johtaja tarvitaan, he itse eivät ole hommaan kykeneviä. Tämä trendisaappaiden kopseessa leviävä fasismi sisältää ajatuksen siitä, että juuri älykkö itse olisi paras johtamaan itseään huomattavasti tyhmempiä.
Kumpaakin fasismin ilmentymää kannattaa seurata hyvin, hyvin tarkasti, sillä kyse ei enää ole marginaalissa vellovista ajatuksista. Jos nämä yhdistäisivät voimansa, olisi heillä käsissään kirkkaasti Suomen suurin puolue.
Hoi polloi
07/11/11 11:06
Tässä uutisessa esitetään demokratiasta melko synkkä kuva, joka ei välttämättä ole kauhean totuudenvastainen. Haastateltu suursmurffi lausuu mielipiteenään, että kolmatta vuotta jatkuva säästäminen ja talouskriisi vievät pohjaa pois demokraattiselta päätöksenteolta.
Mikä mahtaa olla demokraattisen päätöksentekomallin kestävyys?
Kun tehdään kreikkalaistutkijan esittämästä ajatuksesta aasinloikka eteenpäin, joudumme miettimään, miten historiassa yhdistyy demokratia ja talouskasvu. Ja sen jälkeen miettimään, onko kyse asioista, joilla on jonkunnäköinen korrelaatio tai syyseuraussuhde vai onko kyse
hukkumiskuolemista ja jäätelönsyönnistä.
Demokratia siten kuin sen ymmärrämme, on melko pitkälle englantilaista perua. Ajatus ei tietysti ole englantilainen vaan ajalta ennen kuin Englantia oli olemassakaan, mutta sen jalostaminen melko toimivaksi konseptiksi majesteetin, parlamentin, oikeuslaitoksen tiedonvälityksen välisiä suhteita lähinnä kokeillen rakentamalla tehtiin nimenomaan täällä, vaikka kreikkalaiset ja ranskanpullat yrittävätkin kahmia asiasta kunniaa itselleen.
Englannissa demokratian nousu ajoittuu löytöretkien ja siirtomaa-ajan alkuun. Aika oli sotaisaa, mutta merenkulku ja siirtomaatavarakauppa piristivät taloutta. Tästä ajasta talouskasvu on ollut melkoisen jatkuvaa näihin päiviin saakka. Englantia katsoen siirtomaa-aika jatkui teollistumisella, joka jatkui imperiumin kulta-ajalla ja jatkuen parin pikku rähinän jälkeen palveluyhteiskunnan syntyyn ja teknologian kiitolaukkakehitykseen, jossa olemme suunnilleen nyt.
Talous ei ole kasvanut koko aikaa, mutta siinä on aina ollut kasvun elementtejä. Sodat aiheuttivat kupruja kuten myös vaikkapa öljykriisi, mutta on täysin mahdollista ja peräti todennäköistä, että tästä lamasta tulee pidempi ja syvempi kuin syvin tähän saakka tunnettu, 30-luvun lama. On myös mahdollista, että rajaton ja jatkuva talouskasvu tuli tiensä päähän juuri nyt pidemmäksikin aikaa ennen kuin keksitään jotain uutta ja mullistavaa, joka saa taas rattaisiin vauhtia. Saman vanhan tekeminen enemmillä megapikseleillä ja hieman halvemmalla ei ole enää minkään sortin innovaatio.
Demokratia näyttää toimineen tänä aikana varsin hyvin. On siis ainakin mahdollisuuksien rajoissa, että demokratia on talouskasvun tuote tai talouskasvu on sille välttämätön ehto. Arkisemmin ilmaistuna demokratia kykenee jakamaan rahaa ja hyvinvointia muttei juurikaan säästämään, kurjistamaan ja tappamaan joutoväkeä nälkään. Demokratia ei ole ollut kovin kestävä asia vaikeissa taloudellisissa oloissa niissä maissa, joissa kyse on vähän nuoremmasta ilmiöstä, kuten vaikkapa Kreikassa. Saksa 30-luvulla ajautui tunnetuin seurauksin tunnettuun suuntaan. Sotilaat ovat kaapanneet vallan siellä täällä.
Itse olen hiukan sillä kannalla, että demokratian toimivuuden yksi akseli on vahva talouskasvu. Jos talous kasvaa vahvasti, demokratia toimii melko kepeästi kaikissa olosuhteissa. Kun talous sukeltaa, tarvitaan jotakin muita asioita kompensoimaan puutetta.
Yksi tapa kompensoida asiaa on vahva vallankahva. Suomessa tästä saatiin käsitys 90-luvun alun lamassa. Talous sukelsi eikä kenelläkään ollut kivaa, mutta vallankahva pysyi tukevasti sitä käyttäneiden käsissä ja hallitus virkamiehineen pystyi tekemään sen, mitä tehtävä oli. Toinen tapa kompensoida asiaa on ottaa lisää velkaa ja naamioida talouskasvun puute talouskasvuksi.
Hyppäämme tästä hetkeksi siihen, että kansojen suhde hallitsijoihinsa on muuttunut. Kadulla rähisevällä väellä on valtaa, mikä on huomattu kaikkialla Thaimaasta arabimaiden kautta Kreikkaan ja Ranskaan. Rahvas on myös innokas käyttämään tätä valtaa, mikä kuitenkin aiheuttaa saman ongelman kuin suora kansanvaltakin: se vaatii täydelliset olosuhteet toimiakseen, ja sellaisia ei ole missään. Nyt olemme siitä äärettömän kaukana.
Suoran kansanvallan ongelmaa kuvaan aina energiantuotantoesimerkillä. Kuvitellaan, että kansa päästetään päättämään. Sille tuodaan päätettäväksi yksi kerrallaan, mitä oikein tehdään. Kysytään eri äänestyksissä, rakennetaanko vesivoimaa, ydinvoimaa, hiilivoimaa, kaasuvoimaa vai hyväksytäänkö sähkökatkot eikä tehdä mitään. Kun keskustellaan vesivoimasta, kansa haluaa suojella koskia ja kalojen kutupaikkoja ja vesivoima kaatuu. Ydinvoima räjähtää aivan koska hyvänsä ja se kaatuu heittämällä. Hiili- ja kaasuvoima aiheuttaa happosateita ja muuta kamalaa, kaadetaan sekin. Jos taas kysytään, hyväksyykö kansa sähkökatkot jos sähkö loppuu, sanotaan, ettei missään tapauksessa. Jos kysytään, saako sähkön hintaa korottaa niin paljon, ettei sähkö varmasti pääse loppumaan, vastataan ei, sillä köyhät kärsivät.
Toteuttavalle portaalle jäi käteen, että mitään ei saanut rakentaa, hintoja ei saanut korottaa eikä sähkökatkojakaan saa tulla. Fysiikan lait toteuttavat viimeistään sähkökatkot sanoo kansanvalta mitä vain, mutta asian pirstominen atomitasolle ei ollut oikea valinta, sillä se ei ratkaissut kokonaisuutta.
Toisaalta, jos kysyttäisiin monivalintakysymyksenä eri optioita ja niistä pitäisi valita joku,
valta olisi sillä, joka määrittelee nuo vaihtoehdot. Niitä ei voi olla kauhean montaa tai äänestystulos on arpalippu. Jos pannaan vain tuotantomuodot, hinnankorotukset ja sähkökatkot valittavaksi, syntyy mustavalkoinen päätös, joka tuskin on kovin hyvä kokonaisuutta ajatellen. Todennäköisesti paras ratkaisu ja myös suosituin olisi joku kombnaatio useista vaihtoehdoista, ja juuri tämän kombinaation löytämisen takia tarvitsemme vallankahvan, jolla on kyky, halu ja keinot tehdä näitä päätöksiä sekä käyttää tarvittavia asiantuntijoita niiden synnyttämiseen. Kansalta kysyminen yksityiskohtaisissa asioissa on ajanhukkaa.
Nyt esimerkiksi Kreikassa vastustetaan kadulla milloin mitäkin yksittäistä säästötoimenpidettä. Tässä ei ole mitään järkeä, sillä Kreikka on tilanteessa, jossa pitää päättää joka tapauksessa ikäviä asioita. Se, mikä tie valitaan, saattaisi olla suurilta linjoiltaan sen tason kysymys, että se ratkaistaisiin parhaiten vaaleissa. Käytännössä Kreikan korkean tason vaihtoehdot ovat eurosta lähteminen tai euroon jääminen. Joka tapauksessa, valitaan kumpi tie vain, tuloksena on paljon epämiellyttäviä asioita. Lisäksi Kreikka on tilanteessa, jossa kovinkaan moni maa ei ole varsinaisesti koskaan ollut. Voidaan arvata, mitä kenties joudutaan tekemään kunhan suuri linja on valittu, mutta yksityiskohtaisten päätösten tekeminen edellyttää luovuutta ja ketteryyttä. On Kreikassa vallassa kuka hyvänsä, politiikka muuttuu lähivuosiksi huomattavan reaktiiviseksi eikä proaktiivisuudesta ole pahemmin toivoa.
Jos ja kun kansa haluaa vaihtaa hallituksen yksittäisten päätösten takia ja vastustaa niitä kaikkia, on selvää, että kansaa ei voida pahemmin kuunnella. Suuren linjan valitseminen kuuluisi kyllä kansalle, mutta emme tiedä, onko vaaleja aikaa järjestää, ennen kuin markkinat tekevät Kreikan puolesta ratkaisun kaatamalla jonkun suuren euromaan, käytännössä Italian.
Kreikassa ja monissa muissakin maissa vaadittaisiin nyt kykyä seisoa vallankahvan tekemien päätösten ja parlamentaarisen järjestelmän takana. Siinä ei kyseenalaisteta yksittäisiä asioita vaan kokonaisuuksia ja vallankahvalle annetaan joku järkevä työrauha. Sitä ei kuitenkaan ole luvassa jatkossakaan.
Kriisimaita Kreikkaa ja Italiaa (ja muuten myös Suomea) yhdistää se, että niissä on äärettömän heikko hallitus. Kreikassa hallituksen luottamuksesta on äänestetty pari kertaa viikossa. Tämä on teknisesti osa parlamentarismia, mutta jatkuvat luottamuslauseäänestykset, keskustelut ja valmistelut pistävät sekä vallankahvan että opposition tekemään pääosin hallinnollisia rutiineja sen sijaan, että tehtäisiin työtä, jolla ongelmia yritetään ratkaista. Jos hallitus on vahva kuten se Suomessa oli 90-luvun alussa, se kompensoi laman aiheuttamaa tuskaa demokratialle, sillä valtiaat voivat kuitenkin käyttää valtaa ja tehdä päätöksiä. kun hallituksen luottamus on muutaman äänen päässä tai muutamien pikkupuolueiden käsissä, opposition kannattaa äänestyttää luottamuksesta koko ajan, sillä joukoista ei tarvitse livetä monenkaan ja valta saattaa päätyä omiin käsiin. Italia on kovaa vauhtia ajautumassa samaan jamaan. Berlusconi selviää juuri ja juuri, mutta ensi viikolla kannattaa jo yrittää uudelleen.
Lama-aikaan kansa alkaa usein haikailla vahvan johtajan perään. Kun maassa on toimintakykyinen hallinto, se useimmille riittää. Suomessa lama-ajan kasvot olivat Iiro Viinanen ja Esko Aho. Ei heistä erityisesti pidetty, varsinkaan Viinasesta, mutta hän kuitenkin oli eräänlainen vahva
johtaja tuohon tilanteeseen. Hän ei todennäköisesti tehnyt läheskään oikeita ja täydellisiä päätöksiä, muttei kukaan niitä kykene tekemään kuin vahingossa. Vahva johtajuus ja vahva asema parlamentissa auttoivat kuitenkin tekemään niitä ratkaisuja, joiden avulla lamasta lopulta selvittiin.
Kreikassa ja Italiassa ei tapahdu mitään, sillä molemmissa paikoissa haikaillaan vahvan johtajan perään. Kriisimaa Belgiassa ei ole ollut minkäännäköistä poliittista ohjausta vuoteen. Kreikassa on jo vaihdettu sotaväen komentajia, sillä ilmeisenä pelkona alkaa olla, että vahvaa johtajaa vaativa kansa kääntyy kenraalien puoleen kun yksikään poliitikko ei vahvaksi johtajaksi kykene muuttumaan. Parlamentin voimasuhteet eivät suosi ketään ja kadulla rähisevä rahvas tuhoaa kaikkien mahdollisuuden tehdä minkäänlaista politiikkaa.
Veikkaan, että demokratia ei osoittaudu niin kestäväksi ja ikuiseksi järjestelmäksi kuin toivoisimme sen olevan. “Väärällä” äänestystuloksella ja kaduilla riehumisella saadaan efektiivisesti estettyä päätöksenteko poliittisessa järjestelmässä ja silloin kun päätöksiä on pakko ruveta tekemään, syntyy jotain muita tapoja tehdä niitä. Nämä tavat eivät varmastikaan ole parempia, mutta kun päätöksiä on pakko tehdä, valtatyhjiön täyttää joku.
Toivottavasti tuo joku ei siihen turvautuvissa maissa tule olemaan kovin hullu.
Suomen tapauksessa kaikki vaaran merkit ovat ilmassa. Hallitus on lähes toimintakyvyttömän heikko, sillä kaikki puolueet voivat aiheuttaa sille ongelmia. Suomen valtio velkaantuu järkyttävää vauhtia edelleen ja ainoa syy, miksi meno saa jatkua, on se, että kukaan ei ole huomannut mitään kun muualla on huonommin ja Suomi ei ole heikoin lenkki. Suomessa talous sukeltaa aivan tuota pikaa, joten demokratia vaatii toimiakseen jotakin sitä kompensoimaan. Vahvaa johtamista ei ole tarjolla sekä poliittisten voimasuhteiden että vallankahvan persoonien takia. Nyt tilannetta maisemoidaan velanotolla, mutta sitten kun näin ei enää voi tehdä vaan velat menevät maksuun korkotason pompsahdettua järkyttävän suureksi, aletaan olla samoissa ongelmissa.
Tässä kohtaa kansa alkaa vaatia esiin vahvaa johtajaa, joka olisi nykytilanteessa Timo Soini. Hänen ongelmansa on kuitenkin se, että hän katsoo menneisyyteen eikä tulevaan eikä hän lopulta ratkaise mitään eikä voikaan ratkaista. Hän joutuisi hallitsemaan heikolla koalitiolla kuten kaikki muutkin ja ei saisi aikaan mitään.
Onneksi on tulossa presidentinvaalit, joissa kansa voi äänestää itselleen Rakkaan Johtajan.
Mikä mahtaa olla demokraattisen päätöksentekomallin kestävyys?
Kun tehdään kreikkalaistutkijan esittämästä ajatuksesta aasinloikka eteenpäin, joudumme miettimään, miten historiassa yhdistyy demokratia ja talouskasvu. Ja sen jälkeen miettimään, onko kyse asioista, joilla on jonkunnäköinen korrelaatio tai syyseuraussuhde vai onko kyse
Demokratia siten kuin sen ymmärrämme, on melko pitkälle englantilaista perua. Ajatus ei tietysti ole englantilainen vaan ajalta ennen kuin Englantia oli olemassakaan, mutta sen jalostaminen melko toimivaksi konseptiksi majesteetin, parlamentin, oikeuslaitoksen tiedonvälityksen välisiä suhteita lähinnä kokeillen rakentamalla tehtiin nimenomaan täällä, vaikka kreikkalaiset ja ranskanpullat yrittävätkin kahmia asiasta kunniaa itselleen.
Englannissa demokratian nousu ajoittuu löytöretkien ja siirtomaa-ajan alkuun. Aika oli sotaisaa, mutta merenkulku ja siirtomaatavarakauppa piristivät taloutta. Tästä ajasta talouskasvu on ollut melkoisen jatkuvaa näihin päiviin saakka. Englantia katsoen siirtomaa-aika jatkui teollistumisella, joka jatkui imperiumin kulta-ajalla ja jatkuen parin pikku rähinän jälkeen palveluyhteiskunnan syntyyn ja teknologian kiitolaukkakehitykseen, jossa olemme suunnilleen nyt.
Talous ei ole kasvanut koko aikaa, mutta siinä on aina ollut kasvun elementtejä. Sodat aiheuttivat kupruja kuten myös vaikkapa öljykriisi, mutta on täysin mahdollista ja peräti todennäköistä, että tästä lamasta tulee pidempi ja syvempi kuin syvin tähän saakka tunnettu, 30-luvun lama. On myös mahdollista, että rajaton ja jatkuva talouskasvu tuli tiensä päähän juuri nyt pidemmäksikin aikaa ennen kuin keksitään jotain uutta ja mullistavaa, joka saa taas rattaisiin vauhtia. Saman vanhan tekeminen enemmillä megapikseleillä ja hieman halvemmalla ei ole enää minkään sortin innovaatio.
Demokratia näyttää toimineen tänä aikana varsin hyvin. On siis ainakin mahdollisuuksien rajoissa, että demokratia on talouskasvun tuote tai talouskasvu on sille välttämätön ehto. Arkisemmin ilmaistuna demokratia kykenee jakamaan rahaa ja hyvinvointia muttei juurikaan säästämään, kurjistamaan ja tappamaan joutoväkeä nälkään. Demokratia ei ole ollut kovin kestävä asia vaikeissa taloudellisissa oloissa niissä maissa, joissa kyse on vähän nuoremmasta ilmiöstä, kuten vaikkapa Kreikassa. Saksa 30-luvulla ajautui tunnetuin seurauksin tunnettuun suuntaan. Sotilaat ovat kaapanneet vallan siellä täällä.
Itse olen hiukan sillä kannalla, että demokratian toimivuuden yksi akseli on vahva talouskasvu. Jos talous kasvaa vahvasti, demokratia toimii melko kepeästi kaikissa olosuhteissa. Kun talous sukeltaa, tarvitaan jotakin muita asioita kompensoimaan puutetta.
Yksi tapa kompensoida asiaa on vahva vallankahva. Suomessa tästä saatiin käsitys 90-luvun alun lamassa. Talous sukelsi eikä kenelläkään ollut kivaa, mutta vallankahva pysyi tukevasti sitä käyttäneiden käsissä ja hallitus virkamiehineen pystyi tekemään sen, mitä tehtävä oli. Toinen tapa kompensoida asiaa on ottaa lisää velkaa ja naamioida talouskasvun puute talouskasvuksi.
Hyppäämme tästä hetkeksi siihen, että kansojen suhde hallitsijoihinsa on muuttunut. Kadulla rähisevällä väellä on valtaa, mikä on huomattu kaikkialla Thaimaasta arabimaiden kautta Kreikkaan ja Ranskaan. Rahvas on myös innokas käyttämään tätä valtaa, mikä kuitenkin aiheuttaa saman ongelman kuin suora kansanvaltakin: se vaatii täydelliset olosuhteet toimiakseen, ja sellaisia ei ole missään. Nyt olemme siitä äärettömän kaukana.
Suoran kansanvallan ongelmaa kuvaan aina energiantuotantoesimerkillä. Kuvitellaan, että kansa päästetään päättämään. Sille tuodaan päätettäväksi yksi kerrallaan, mitä oikein tehdään. Kysytään eri äänestyksissä, rakennetaanko vesivoimaa, ydinvoimaa, hiilivoimaa, kaasuvoimaa vai hyväksytäänkö sähkökatkot eikä tehdä mitään. Kun keskustellaan vesivoimasta, kansa haluaa suojella koskia ja kalojen kutupaikkoja ja vesivoima kaatuu. Ydinvoima räjähtää aivan koska hyvänsä ja se kaatuu heittämällä. Hiili- ja kaasuvoima aiheuttaa happosateita ja muuta kamalaa, kaadetaan sekin. Jos taas kysytään, hyväksyykö kansa sähkökatkot jos sähkö loppuu, sanotaan, ettei missään tapauksessa. Jos kysytään, saako sähkön hintaa korottaa niin paljon, ettei sähkö varmasti pääse loppumaan, vastataan ei, sillä köyhät kärsivät.
Toteuttavalle portaalle jäi käteen, että mitään ei saanut rakentaa, hintoja ei saanut korottaa eikä sähkökatkojakaan saa tulla. Fysiikan lait toteuttavat viimeistään sähkökatkot sanoo kansanvalta mitä vain, mutta asian pirstominen atomitasolle ei ollut oikea valinta, sillä se ei ratkaissut kokonaisuutta.
Toisaalta, jos kysyttäisiin monivalintakysymyksenä eri optioita ja niistä pitäisi valita joku,
Nyt esimerkiksi Kreikassa vastustetaan kadulla milloin mitäkin yksittäistä säästötoimenpidettä. Tässä ei ole mitään järkeä, sillä Kreikka on tilanteessa, jossa pitää päättää joka tapauksessa ikäviä asioita. Se, mikä tie valitaan, saattaisi olla suurilta linjoiltaan sen tason kysymys, että se ratkaistaisiin parhaiten vaaleissa. Käytännössä Kreikan korkean tason vaihtoehdot ovat eurosta lähteminen tai euroon jääminen. Joka tapauksessa, valitaan kumpi tie vain, tuloksena on paljon epämiellyttäviä asioita. Lisäksi Kreikka on tilanteessa, jossa kovinkaan moni maa ei ole varsinaisesti koskaan ollut. Voidaan arvata, mitä kenties joudutaan tekemään kunhan suuri linja on valittu, mutta yksityiskohtaisten päätösten tekeminen edellyttää luovuutta ja ketteryyttä. On Kreikassa vallassa kuka hyvänsä, politiikka muuttuu lähivuosiksi huomattavan reaktiiviseksi eikä proaktiivisuudesta ole pahemmin toivoa.
Jos ja kun kansa haluaa vaihtaa hallituksen yksittäisten päätösten takia ja vastustaa niitä kaikkia, on selvää, että kansaa ei voida pahemmin kuunnella. Suuren linjan valitseminen kuuluisi kyllä kansalle, mutta emme tiedä, onko vaaleja aikaa järjestää, ennen kuin markkinat tekevät Kreikan puolesta ratkaisun kaatamalla jonkun suuren euromaan, käytännössä Italian.
Kreikassa ja monissa muissakin maissa vaadittaisiin nyt kykyä seisoa vallankahvan tekemien päätösten ja parlamentaarisen järjestelmän takana. Siinä ei kyseenalaisteta yksittäisiä asioita vaan kokonaisuuksia ja vallankahvalle annetaan joku järkevä työrauha. Sitä ei kuitenkaan ole luvassa jatkossakaan.
Kriisimaita Kreikkaa ja Italiaa (ja muuten myös Suomea) yhdistää se, että niissä on äärettömän heikko hallitus. Kreikassa hallituksen luottamuksesta on äänestetty pari kertaa viikossa. Tämä on teknisesti osa parlamentarismia, mutta jatkuvat luottamuslauseäänestykset, keskustelut ja valmistelut pistävät sekä vallankahvan että opposition tekemään pääosin hallinnollisia rutiineja sen sijaan, että tehtäisiin työtä, jolla ongelmia yritetään ratkaista. Jos hallitus on vahva kuten se Suomessa oli 90-luvun alussa, se kompensoi laman aiheuttamaa tuskaa demokratialle, sillä valtiaat voivat kuitenkin käyttää valtaa ja tehdä päätöksiä. kun hallituksen luottamus on muutaman äänen päässä tai muutamien pikkupuolueiden käsissä, opposition kannattaa äänestyttää luottamuksesta koko ajan, sillä joukoista ei tarvitse livetä monenkaan ja valta saattaa päätyä omiin käsiin. Italia on kovaa vauhtia ajautumassa samaan jamaan. Berlusconi selviää juuri ja juuri, mutta ensi viikolla kannattaa jo yrittää uudelleen.
Lama-aikaan kansa alkaa usein haikailla vahvan johtajan perään. Kun maassa on toimintakykyinen hallinto, se useimmille riittää. Suomessa lama-ajan kasvot olivat Iiro Viinanen ja Esko Aho. Ei heistä erityisesti pidetty, varsinkaan Viinasesta, mutta hän kuitenkin oli eräänlainen vahva
Kreikassa ja Italiassa ei tapahdu mitään, sillä molemmissa paikoissa haikaillaan vahvan johtajan perään. Kriisimaa Belgiassa ei ole ollut minkäännäköistä poliittista ohjausta vuoteen. Kreikassa on jo vaihdettu sotaväen komentajia, sillä ilmeisenä pelkona alkaa olla, että vahvaa johtajaa vaativa kansa kääntyy kenraalien puoleen kun yksikään poliitikko ei vahvaksi johtajaksi kykene muuttumaan. Parlamentin voimasuhteet eivät suosi ketään ja kadulla rähisevä rahvas tuhoaa kaikkien mahdollisuuden tehdä minkäänlaista politiikkaa.
Veikkaan, että demokratia ei osoittaudu niin kestäväksi ja ikuiseksi järjestelmäksi kuin toivoisimme sen olevan. “Väärällä” äänestystuloksella ja kaduilla riehumisella saadaan efektiivisesti estettyä päätöksenteko poliittisessa järjestelmässä ja silloin kun päätöksiä on pakko ruveta tekemään, syntyy jotain muita tapoja tehdä niitä. Nämä tavat eivät varmastikaan ole parempia, mutta kun päätöksiä on pakko tehdä, valtatyhjiön täyttää joku.
Toivottavasti tuo joku ei siihen turvautuvissa maissa tule olemaan kovin hullu.
Suomen tapauksessa kaikki vaaran merkit ovat ilmassa. Hallitus on lähes toimintakyvyttömän heikko, sillä kaikki puolueet voivat aiheuttaa sille ongelmia. Suomen valtio velkaantuu järkyttävää vauhtia edelleen ja ainoa syy, miksi meno saa jatkua, on se, että kukaan ei ole huomannut mitään kun muualla on huonommin ja Suomi ei ole heikoin lenkki. Suomessa talous sukeltaa aivan tuota pikaa, joten demokratia vaatii toimiakseen jotakin sitä kompensoimaan. Vahvaa johtamista ei ole tarjolla sekä poliittisten voimasuhteiden että vallankahvan persoonien takia. Nyt tilannetta maisemoidaan velanotolla, mutta sitten kun näin ei enää voi tehdä vaan velat menevät maksuun korkotason pompsahdettua järkyttävän suureksi, aletaan olla samoissa ongelmissa.
Tässä kohtaa kansa alkaa vaatia esiin vahvaa johtajaa, joka olisi nykytilanteessa Timo Soini. Hänen ongelmansa on kuitenkin se, että hän katsoo menneisyyteen eikä tulevaan eikä hän lopulta ratkaise mitään eikä voikaan ratkaista. Hän joutuisi hallitsemaan heikolla koalitiolla kuten kaikki muutkin ja ei saisi aikaan mitään.
Onneksi on tulossa presidentinvaalit, joissa kansa voi äänestää itselleen Rakkaan Johtajan.
Paska kokous?
03/11/11 14:15
Stubb päästi suustaan sammakon lusittuaan ilmeisen turhauttavassa pohjoismaiden neuvoston kokouksessa. Ministeritason visiiriltä ei tämän sortin purkauksia suvaita, joten esitetty kritiikki on tältä osin oikeutettua.
Mutta jos mietitään pohjoismaista yhteistyötä vaikkapa tämän mauttoman purkauksen valossa, mikä ihme sen sisältö oikein on? Pohjoismaat ovat yksimielisiä lähinnä siitä, että muiden maiden on suojeltava Itämerta ja siitä, että sosiaalidemokratia ja holhousvaltio ovat oikotie paratiisiin.
Kun Euroopan talous on romahtamassa ympärillä ja joku kyläpolitiikkakerho miettii asioita, joilla ei ole mitään merkitystä ja joista ei silti saavuteta suurempaa yksimielisyyttä, ymmärrän, ettei osallistujia pahemmin nappaa. Tässä kohtaa olisi kuitenkin pitänyt teeskennellä tärkeää puhelua ja lähteä pois, aivan kuten tehdään muissakin joutavissa palavereissa. Kiukuttelu jälkikäteen on sopimatonta ja huonotapaista.
Pohjoismainen yhteistyö on reliikki, jolla oli jotain merkitystä hieman vähemmän globaalissa taloudessa kun Pohjoismaat olivat muiden liittoumien ulkopuolella. Tällöin saatiin sovittua huomattavan edistyksellisiä asioita kuten vaikkapa ihmisten vapaa liikkuvuus ja ratkaistua siihen liittyviä verotuksellisia ja tulonsiirrollisia kiemuroita. EU:ssa ei oikeastaan edes ole päästy yhtä pitkälle, joskin myönnämme työn olevan haasteellisempaa unionissa, jossa kaikki eivät kritiikittä palvo hyvinvointivaltioajatusta.
Suomen jäsenyys tässä kerhossa ei edes alun alkaen ollut kovin selvä. Oli epäselvää, salliiko ystävällismielinen naapurivaltio Suomen liittymisen. Toisekseen oli epäselvää, huoliiko kerho Suomen jäsenekseen johtuen siitä, että Suomea epäiltiin NL:n kätyriksi, mitä se tosiasiassa olikin. Suomesta ei sinänsä kuitenkaan tullut täysivaltaista jäsentä, että suomen kieli ei ikinä noussut kerhon viralliseksi kieleksi ja Suomi jäi valtaosin kielimuurin taakse. Kun joukossa oli kolme Nato-maata, yksi asekauppias ja yksi rähmällään oleva NL:n satelliitti, yhteistyölle syntyi lopulta varsin kapea karsina.
Pohjoismaisen yhteistyön alamäki alkoi talousasioista. Kun Tanska liittyi EEC:hen, alkoi eri polkuja kulkeminen olla selvää kaikille. Tänä päivänä tässä kerhossa on viisi maata, viisi valuuttaa, kaksi ja puoli erilaista sotilaallisen puolustuksen ratkaisua, kolme eri näkemystä EU:sta ja noin viisi näkemystä kaikista
mahdollisista henkilökysymyksistä. Pohjoismaissa ei lopulta ole kyetty koordinoimaan juuri mitään tärkeitä asioita maiden välillä. Kaikki maat katselevat mielellään Pohjoismaista tukea omille näkemyksille ja omien kandidaattien taakse, mutta lopulta kuitenkin kukin lipsahtaa omille teilleen vaikka aluksi jotain näennäistä yhteistyötä onkin viritelty.
Jäljellä on kerho, joka valitsee vuoden tylsimmän kirjan.
Kyllähän joutavia keskustelukerhoja maailmaan mahtuu. Ongelma tulee enemmänkin siitä, että kuvitellaan kyseessä olevan merkittävänkin yhteistyöelimen. Pohjoismaisen yhteistyön kompastuskivi ei ole siinä, että sitä tehtäisiin väärässä organisaatiossa vaan siinä, että se ei ole kuitenkaan millekään jäsenmaalle kovinkaan tärkeä juttu. Jokaiselle Pohjoismaalle kauppasuhde Manner-Eurooppaan on huomattavasti tärkeämpi asia kuin kauppasuhde Pohjoismaihin.
Kun merkittävät päätökset kuitenkin tehdään muualla, juhlapuheissa hellitty “pohjoismainen blokkI” onnistutaan aina lyömään hajalle varsin vaivatta. Kun Suomi lobbaa itselleen jotakin eu-virastoa tai tehtävää, maa saa ensin tukea muilta pohjoismailta, mutta kun ruotsalaisille luvataan asia X jos he tukevat Suomen kilpailijaa, he lipeävät ruodusta heti. Ja samoin tekevät kaikki muutkin maat kaikissa tilanteissa. Kaikki kun ottavat paljon mieluummin hyvää karmaa muista suunnista kuin naapurimaistaan, sillä naapurimaat ovat kaikille Pohjoismaille vähämerkityksisiä paitsi Saksa Tanskalle.
Pohjoismaat ovat enemmänkin toistensa kilpailijoita kuin auttajia. Suomen ja Ruotsin taloudet ovat samantapaiset. EU-virkoja ei mielellään keskitetä samaan paikkaan pienen ajan sisällä useita, joten jos Ruotsi saa jonkun viran, Suomi ei saa sitä mitä seuraavaksi hakee tai päinvastoin.
Joten mitä jää jäljelle? Jotain kulttuuripuuhastelua, joka on suomenkielisten osalta melko turhaa kielieron takia. Lauselmia siitä, että pohjoismainen yhteistyö on hieno ja tärkeä juttu. Kyläpolitikoinnissa on jotain järkeä, jos kylässä on jotain yhteistä, mutta Pohjoismaissa ei näin ole. On vain kilpailua kaikesta sekä tavoitteita, jotka eivät ole merkityksellisiä valtaosalle jäsenmaista, kuten vaikkapa Itämeri Islannille. Erityisen turhauttavaksi kaikenlaiset puuhastelukerhot muodostuvat niille, jotka ymmärtävät kyseisen kerhotoiminnan vähäpätöisyyden, mutta heidän seuranaan kerhossa on ihmisiä, jotka pitävät sitä erityisen tärkeänä, esimerkiksi oman asemansa takia. Tämä tuhoaa kaikki mahdollisuudetkin kehittää kerhotoimintaa mielekkäämpään suuntaan.
Pohjoismaiden neuvoston tapauksessa tosin vahinkoa ei tapahtuisi, vaikka se ajettaisiin alas ja todettaisiin, että se kuuluu historiaan. Voihan sen aina herättää henkiin myöhemmin ilman historian painolastia jos yhteistyölle jossain asiassa näyttäisi taas olevan tilaus. Epäviralliset yhteydet ja bisnes toimivat jo nyt aivan hyvin pohjoismaiden välillä, joten mihin tarvitaan yhteistyöbyrokratiaa, jonka tehtävä on lähinnä selittää, miksi se on niin kovin hauskaa ja hyödyllistä?
Mutta jos mietitään pohjoismaista yhteistyötä vaikkapa tämän mauttoman purkauksen valossa, mikä ihme sen sisältö oikein on? Pohjoismaat ovat yksimielisiä lähinnä siitä, että muiden maiden on suojeltava Itämerta ja siitä, että sosiaalidemokratia ja holhousvaltio ovat oikotie paratiisiin.
Kun Euroopan talous on romahtamassa ympärillä ja joku kyläpolitiikkakerho miettii asioita, joilla ei ole mitään merkitystä ja joista ei silti saavuteta suurempaa yksimielisyyttä, ymmärrän, ettei osallistujia pahemmin nappaa. Tässä kohtaa olisi kuitenkin pitänyt teeskennellä tärkeää puhelua ja lähteä pois, aivan kuten tehdään muissakin joutavissa palavereissa. Kiukuttelu jälkikäteen on sopimatonta ja huonotapaista.
Pohjoismainen yhteistyö on reliikki, jolla oli jotain merkitystä hieman vähemmän globaalissa taloudessa kun Pohjoismaat olivat muiden liittoumien ulkopuolella. Tällöin saatiin sovittua huomattavan edistyksellisiä asioita kuten vaikkapa ihmisten vapaa liikkuvuus ja ratkaistua siihen liittyviä verotuksellisia ja tulonsiirrollisia kiemuroita. EU:ssa ei oikeastaan edes ole päästy yhtä pitkälle, joskin myönnämme työn olevan haasteellisempaa unionissa, jossa kaikki eivät kritiikittä palvo hyvinvointivaltioajatusta.
Suomen jäsenyys tässä kerhossa ei edes alun alkaen ollut kovin selvä. Oli epäselvää, salliiko ystävällismielinen naapurivaltio Suomen liittymisen. Toisekseen oli epäselvää, huoliiko kerho Suomen jäsenekseen johtuen siitä, että Suomea epäiltiin NL:n kätyriksi, mitä se tosiasiassa olikin. Suomesta ei sinänsä kuitenkaan tullut täysivaltaista jäsentä, että suomen kieli ei ikinä noussut kerhon viralliseksi kieleksi ja Suomi jäi valtaosin kielimuurin taakse. Kun joukossa oli kolme Nato-maata, yksi asekauppias ja yksi rähmällään oleva NL:n satelliitti, yhteistyölle syntyi lopulta varsin kapea karsina.
Pohjoismaisen yhteistyön alamäki alkoi talousasioista. Kun Tanska liittyi EEC:hen, alkoi eri polkuja kulkeminen olla selvää kaikille. Tänä päivänä tässä kerhossa on viisi maata, viisi valuuttaa, kaksi ja puoli erilaista sotilaallisen puolustuksen ratkaisua, kolme eri näkemystä EU:sta ja noin viisi näkemystä kaikista
Jäljellä on kerho, joka valitsee vuoden tylsimmän kirjan.
Kyllähän joutavia keskustelukerhoja maailmaan mahtuu. Ongelma tulee enemmänkin siitä, että kuvitellaan kyseessä olevan merkittävänkin yhteistyöelimen. Pohjoismaisen yhteistyön kompastuskivi ei ole siinä, että sitä tehtäisiin väärässä organisaatiossa vaan siinä, että se ei ole kuitenkaan millekään jäsenmaalle kovinkaan tärkeä juttu. Jokaiselle Pohjoismaalle kauppasuhde Manner-Eurooppaan on huomattavasti tärkeämpi asia kuin kauppasuhde Pohjoismaihin.
Kun merkittävät päätökset kuitenkin tehdään muualla, juhlapuheissa hellitty “pohjoismainen blokkI” onnistutaan aina lyömään hajalle varsin vaivatta. Kun Suomi lobbaa itselleen jotakin eu-virastoa tai tehtävää, maa saa ensin tukea muilta pohjoismailta, mutta kun ruotsalaisille luvataan asia X jos he tukevat Suomen kilpailijaa, he lipeävät ruodusta heti. Ja samoin tekevät kaikki muutkin maat kaikissa tilanteissa. Kaikki kun ottavat paljon mieluummin hyvää karmaa muista suunnista kuin naapurimaistaan, sillä naapurimaat ovat kaikille Pohjoismaille vähämerkityksisiä paitsi Saksa Tanskalle.
Pohjoismaat ovat enemmänkin toistensa kilpailijoita kuin auttajia. Suomen ja Ruotsin taloudet ovat samantapaiset. EU-virkoja ei mielellään keskitetä samaan paikkaan pienen ajan sisällä useita, joten jos Ruotsi saa jonkun viran, Suomi ei saa sitä mitä seuraavaksi hakee tai päinvastoin.
Joten mitä jää jäljelle? Jotain kulttuuripuuhastelua, joka on suomenkielisten osalta melko turhaa kielieron takia. Lauselmia siitä, että pohjoismainen yhteistyö on hieno ja tärkeä juttu. Kyläpolitikoinnissa on jotain järkeä, jos kylässä on jotain yhteistä, mutta Pohjoismaissa ei näin ole. On vain kilpailua kaikesta sekä tavoitteita, jotka eivät ole merkityksellisiä valtaosalle jäsenmaista, kuten vaikkapa Itämeri Islannille. Erityisen turhauttavaksi kaikenlaiset puuhastelukerhot muodostuvat niille, jotka ymmärtävät kyseisen kerhotoiminnan vähäpätöisyyden, mutta heidän seuranaan kerhossa on ihmisiä, jotka pitävät sitä erityisen tärkeänä, esimerkiksi oman asemansa takia. Tämä tuhoaa kaikki mahdollisuudetkin kehittää kerhotoimintaa mielekkäämpään suuntaan.
Pohjoismaiden neuvoston tapauksessa tosin vahinkoa ei tapahtuisi, vaikka se ajettaisiin alas ja todettaisiin, että se kuuluu historiaan. Voihan sen aina herättää henkiin myöhemmin ilman historian painolastia jos yhteistyölle jossain asiassa näyttäisi taas olevan tilaus. Epäviralliset yhteydet ja bisnes toimivat jo nyt aivan hyvin pohjoismaiden välillä, joten mihin tarvitaan yhteistyöbyrokratiaa, jonka tehtävä on lähinnä selittää, miksi se on niin kovin hauskaa ja hyödyllistä?
Nettikeskustelun pullonhenki
02/11/11 17:23
Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja jatkaa pyhää sotaansa internettiä vastaan.
Asiahan ei ole uusi. Saman instanssin edellinen puheenjohtaja ehdotti pari vuotta sitten, että JSN:lle tai jollekin sitä lähellä olevalle uudelle taholle pitäisi antaa kenties jopa sakotusoikeus jos internetissä kirjoitetaan ikäviä asioita. Tämä ajatus katosi yllättävän nopeasti johonkin eikä siihen sen koommin palattu, mutta koska totuus ei pala tulessakaan, tässä tuo ehdotus vielä on.
Käsitellään Uimosen lausunnosta ensin sen kevyempi peräpää. Internettiä voi kuulemma - voi kauhistus sentään - käyttää jopa “värväyskanavana”. Kun jokainen Suomen puolue ja järjestöistäkin useimmat haalivat jäseniä nimenomaan internetissä näkyvällä esiintymisellä, väite ontietysti sinänsä totta. Näyttämättä vain jää, miksi se on niin paha asia, että siitä pitää oikein erikseen mainita. Ilmeisesti tässä on takana joku sellainen asia, että on olemassa hyviä ja oikeamielisiä järjestöjä, joihin värvääminen on aivan ok, ja sitten on pahojen aatteiden kannattajia, joihin värvääminen ei enää olekaan ok.
Rikolliseen toimintaan värväämisessä ei ole mitään pullonhenkeä, on käytettävä kanava mikä vain. Mieleen tosin tulee, että harva rosvokopla ilmoittaa konnantöistään nettikeskusteluissa kutsuakseen apuvoimia paikalle. Mikäli tämä ajatus on oikea, silloin Uimonen ei tosiasiassa ole huolissaan värväämisestä rikolliseen toimintaan vaan värväämisestä väärien mielipiteiden pariin.
Tässä ollaan nyt sitten taas siinä pisteessä, johon päädymme niin kovin usein: joku näennäinen vapauksien puolustaja haluaa puolustaa vapautta kannattaa hänelle mieluisia asioita, mutta lähinnä vain niitä. Vallankahvan vinkkelistä ei ole eikä saa olla sellaista asiaa kuin väärä mielipide. Se, että jollain säännöstöllä rajoitettaisiin väärien mielipiteiden esittämistä netissä, edellyttäisi, että joku määrittelisi nämä väärät mielipiteet. Tässä törmätään lukuisiin juridisiin ongelmiin, jotka ovat näihin asioihin hiukankaan perehtyneille ilmeisiä. Lisäksi törmätään moraalisiin ongelmiin, jotka ovat aivan yhtä ilmeisiä. Jos taas ollaan pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan eikä pahemmin välitetä fasismin saappaan kopseesta, ei törmätä koskaan minkäänlaisiin ongelmiin, sillä hyvät ihmiset osaavat itsekseen erottaa hyvät asiat pahoista ja kyse onkin sen jälkeen yleisestä mielipiteestä, mikä on soopaa.
Uimosen nettikeskusteluissa on “mahdollisuus vahvistaa kapeakatseisia mielipiteitä”. Lisäksi niissä on mahdollisuus vahvistaa kaikenlaisia muita mielipiteitä tai kirjoitella vain niitänäitä ilman, että pahemmin propagoi minkään aatteen tai ajatusmaailman puolesta tai jotain toista vastaan. Tämä lausunto on samaa höttöä kuin tuo edellinenkin sisällöltään.
Meille tarjoillaan aksiooman kaltaisena asiana, että kapeakatseinen mielipide on paha ja että sellaisen vahvistaminen on paha myös. Mihin tämä aksiooma perustuu? Tässäkin lie implisiittisesti hyvää ja pahaa kapeakatseisuutta: jos säveltäjä keskittyy työhönsä täysin ja tuottaa satoja vuosia kestänyttä musiikkia, tämä nähdään hyvänä ja arvokkaana asiana. Tai jos yrityspomo tai tuotekehittäjä omistautuu 110-prosenttisesti johonkin asiaan, joka lopulta mullistaa maailman. Eivät tällaiset maailman huiput ja
nerot läheskään aina kovin laajakatseisia ole; heillä ei yksinkertaisesti riitä aika tai energia oman pääkiinnostusalan ulkopuolelle. Viihteen stereotyyppinen hajamielinen professori ei naurattaisi ketään, ellei tällaisia ihmisiä tosiasiassa olisi olemassa.
Tietenkään Uimonen ei tarkoita tällaista kapeakatseisuutta. Hänellä on oma käsityksensä siitä, mikä on pahaa kapeakatseisuutta, ja pullon henki liittyy nimenomaan näihin asioihin. Tällöin ollaan saman peruskysymyksen äärellä kuin edellisessäkin kohdassa: kun on hyvän puolella pahaa vastaan, ei ole minkäänlainen ongelma erottaa hyvää ja pahaa kapeakatseisuutta toisen sallien ja toisen kieltäen, sillä kaikki oikeamieliset ihmiset näkevät asiat samalla tavalla ja muista ei ole niin väliksi.
Uimonen tietysti edustaa lehdistöä, joka ei pidä siitä, että nykymaailmassa äänensä saa kuuluviin kuka hyvänsä eikä ainoastaan toimittajakuntaa asianmukaisesti voiteleva tai toimittajan arvomaailmaa hiveleviä ajatuksia suoltava.
Lehdistön edustaja katsoo edelleen, että laadukkaan, avarakatseisen ja monipuolisen tiedonvälityksen ja ajatuksenvaihdon tarjoaa parhaiten perinteinen, toimitettu ja kaupallinen media. Tämän ajatuksen todenperäisyyttä voi arvioida esimerkiksi tutkimalla julkisen sanan kautta levitettyjä ajatuksia rähmällään olleessa Suomessa. Taistolainen toimittajakunta oli pesiytynyt melkein joka paikkaan ja Kekkonen pelotteli päätoimittajat YYA-liturgian taakse. Lehdistö ei tässä maailman ajassa kyennyt astumaan kapeakatseisen karsinan ulkopuolelle tuomaan julkisuuteen niitä näkemyksiä, joita ei politiikan etulinjasta kuultu. Jos internet olisi ollut olemassa silloin eikä stalinistien kaappaama Reporadio näytellyt tiedonvälityksessä suurtakaan osaa, Suomen tie länsimaiseksi demokratiaksi läntisen Euroopan osana olisi ollut nopeampi ja vähemmän kivikkoinen. Emme lisäksi tänään potisi stalinismin ja idänsuhteiden henkistä krapulaa vaan Venäjä olisi yksi naapurimaa siinä kuin toinenkin.
Kun julkinen sana Suomessa on osoittautunut varsin epäluotettavaksi vallan vahtikoiraksi, on oikeastaan välttämätöntäkin, että sen rinnalla on todellinen vapaa tiedonvälitys. Toimitetulla tekstillä on edelleenkin paikkansa ja faktoja analysoiva tutkiva journalismi on nautinnollista luettavaa. Sellaista löytää harvoin Suomen tiedotusvälineistä, mutta BBC ja Times tuottavat sitä kyllä halukkaille aivan tarpeeksi. Viime päiviltä on mieleen jäänyt Suomesta herkullinen pläjäys, jossa YLE ruoti Kreikan rahatalouden historiaa. Juuri tällaisessa ammattitaitoinen ja asiastaan kiinnostunut toimittaja on parhaimmillaan, mielipiteiden suodattamisessa heillä ei suurempaa painoarvoa kuuluisi olla.
Eikä heillä enää olekaan.
Asiahan ei ole uusi. Saman instanssin edellinen puheenjohtaja ehdotti pari vuotta sitten, että JSN:lle tai jollekin sitä lähellä olevalle uudelle taholle pitäisi antaa kenties jopa sakotusoikeus jos internetissä kirjoitetaan ikäviä asioita. Tämä ajatus katosi yllättävän nopeasti johonkin eikä siihen sen koommin palattu, mutta koska totuus ei pala tulessakaan, tässä tuo ehdotus vielä on.
Käsitellään Uimosen lausunnosta ensin sen kevyempi peräpää. Internettiä voi kuulemma - voi kauhistus sentään - käyttää jopa “värväyskanavana”. Kun jokainen Suomen puolue ja järjestöistäkin useimmat haalivat jäseniä nimenomaan internetissä näkyvällä esiintymisellä, väite on
Rikolliseen toimintaan värväämisessä ei ole mitään pullonhenkeä, on käytettävä kanava mikä vain. Mieleen tosin tulee, että harva rosvokopla ilmoittaa konnantöistään nettikeskusteluissa kutsuakseen apuvoimia paikalle. Mikäli tämä ajatus on oikea, silloin Uimonen ei tosiasiassa ole huolissaan värväämisestä rikolliseen toimintaan vaan värväämisestä väärien mielipiteiden pariin.
Tässä ollaan nyt sitten taas siinä pisteessä, johon päädymme niin kovin usein: joku näennäinen vapauksien puolustaja haluaa puolustaa vapautta kannattaa hänelle mieluisia asioita, mutta lähinnä vain niitä. Vallankahvan vinkkelistä ei ole eikä saa olla sellaista asiaa kuin väärä mielipide. Se, että jollain säännöstöllä rajoitettaisiin väärien mielipiteiden esittämistä netissä, edellyttäisi, että joku määrittelisi nämä väärät mielipiteet. Tässä törmätään lukuisiin juridisiin ongelmiin, jotka ovat näihin asioihin hiukankaan perehtyneille ilmeisiä. Lisäksi törmätään moraalisiin ongelmiin, jotka ovat aivan yhtä ilmeisiä. Jos taas ollaan pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan eikä pahemmin välitetä fasismin saappaan kopseesta, ei törmätä koskaan minkäänlaisiin ongelmiin, sillä hyvät ihmiset osaavat itsekseen erottaa hyvät asiat pahoista ja kyse onkin sen jälkeen yleisestä mielipiteestä, mikä on soopaa.
Uimosen nettikeskusteluissa on “mahdollisuus vahvistaa kapeakatseisia mielipiteitä”. Lisäksi niissä on mahdollisuus vahvistaa kaikenlaisia muita mielipiteitä tai kirjoitella vain niitänäitä ilman, että pahemmin propagoi minkään aatteen tai ajatusmaailman puolesta tai jotain toista vastaan. Tämä lausunto on samaa höttöä kuin tuo edellinenkin sisällöltään.
Meille tarjoillaan aksiooman kaltaisena asiana, että kapeakatseinen mielipide on paha ja että sellaisen vahvistaminen on paha myös. Mihin tämä aksiooma perustuu? Tässäkin lie implisiittisesti hyvää ja pahaa kapeakatseisuutta: jos säveltäjä keskittyy työhönsä täysin ja tuottaa satoja vuosia kestänyttä musiikkia, tämä nähdään hyvänä ja arvokkaana asiana. Tai jos yrityspomo tai tuotekehittäjä omistautuu 110-prosenttisesti johonkin asiaan, joka lopulta mullistaa maailman. Eivät tällaiset maailman huiput ja
Tietenkään Uimonen ei tarkoita tällaista kapeakatseisuutta. Hänellä on oma käsityksensä siitä, mikä on pahaa kapeakatseisuutta, ja pullon henki liittyy nimenomaan näihin asioihin. Tällöin ollaan saman peruskysymyksen äärellä kuin edellisessäkin kohdassa: kun on hyvän puolella pahaa vastaan, ei ole minkäänlainen ongelma erottaa hyvää ja pahaa kapeakatseisuutta toisen sallien ja toisen kieltäen, sillä kaikki oikeamieliset ihmiset näkevät asiat samalla tavalla ja muista ei ole niin väliksi.
Uimonen tietysti edustaa lehdistöä, joka ei pidä siitä, että nykymaailmassa äänensä saa kuuluviin kuka hyvänsä eikä ainoastaan toimittajakuntaa asianmukaisesti voiteleva tai toimittajan arvomaailmaa hiveleviä ajatuksia suoltava.
Lehdistön edustaja katsoo edelleen, että laadukkaan, avarakatseisen ja monipuolisen tiedonvälityksen ja ajatuksenvaihdon tarjoaa parhaiten perinteinen, toimitettu ja kaupallinen media. Tämän ajatuksen todenperäisyyttä voi arvioida esimerkiksi tutkimalla julkisen sanan kautta levitettyjä ajatuksia rähmällään olleessa Suomessa. Taistolainen toimittajakunta oli pesiytynyt melkein joka paikkaan ja Kekkonen pelotteli päätoimittajat YYA-liturgian taakse. Lehdistö ei tässä maailman ajassa kyennyt astumaan kapeakatseisen karsinan ulkopuolelle tuomaan julkisuuteen niitä näkemyksiä, joita ei politiikan etulinjasta kuultu. Jos internet olisi ollut olemassa silloin eikä stalinistien kaappaama Reporadio näytellyt tiedonvälityksessä suurtakaan osaa, Suomen tie länsimaiseksi demokratiaksi läntisen Euroopan osana olisi ollut nopeampi ja vähemmän kivikkoinen. Emme lisäksi tänään potisi stalinismin ja idänsuhteiden henkistä krapulaa vaan Venäjä olisi yksi naapurimaa siinä kuin toinenkin.
Kun julkinen sana Suomessa on osoittautunut varsin epäluotettavaksi vallan vahtikoiraksi, on oikeastaan välttämätöntäkin, että sen rinnalla on todellinen vapaa tiedonvälitys. Toimitetulla tekstillä on edelleenkin paikkansa ja faktoja analysoiva tutkiva journalismi on nautinnollista luettavaa. Sellaista löytää harvoin Suomen tiedotusvälineistä, mutta BBC ja Times tuottavat sitä kyllä halukkaille aivan tarpeeksi. Viime päiviltä on mieleen jäänyt Suomesta herkullinen pläjäys, jossa YLE ruoti Kreikan rahatalouden historiaa. Juuri tällaisessa ammattitaitoinen ja asiastaan kiinnostunut toimittaja on parhaimmillaan, mielipiteiden suodattamisessa heillä ei suurempaa painoarvoa kuuluisi olla.
Eikä heillä enää olekaan.
Kreikan iltalypsy
01/11/11 14:59
Kreikka on aloittanut nyt kaikkien iltalypsyjen isän ja äidin nostamalla apupakettinsa kansanäänestyksen kohteeksi ja jättämällä lisäksi äänestyspäivän auki.
Maa on siinä tilanteessa, ettei sillä ole enää mitään hävittävää, mutta tämän oikuttelun olisi pitänyt olla jo tänään viimeinen pisara muulle maailmalle elättää tätä käenpoikasta. Velallisella on nöyrä käytös, ja tämän sortin sooloilu ei tilanteeseen kuulu ensinkään.
Kreikka tavoitellee tietysti oikeasti itselleen parempia ehtoja, mutta teki sen
väärällä tavalla väärässä paikassa väärään aikaan, joten on täysin selvää, ettei tästä ole enää mitään muuta ulospääsyä kuin Kreikan lähteminen eurosta nopeasti.
Kreikan pääministerin suunnitelmien kannalta huono päivä oli eilinen. Markkinoiden rauhoittamiseksi suunniteltu apupaketti kyllä valmistui loppuviikosta, mutta markkinat eivät rauhoittuneet. Eilen pörssipäivä oli puolirauhallinen, mutta ongelma oli Italiassa, jonka valtionlainat eivät menneet kaupaksi täysimääräisesti ja korot nousivat kestämättömälle tasolle. Kreikkahan ei kiinnosta ketään enää vaan kysymys on nyt enää siitä, leviääkö tauti Italiaan, Espanjaan ja Belgiaan.
Jos olisi näyttänyt siltä, että loppuviikon apupaketti olisi aikaansaanut toivotun tuloksen, Kreikan asema olisi ollut hieman vahvempi. SIlloin olisi haluttu ehkä pelastaa tuo maksumiehiksi joutuvissa sivistysvaltioissakin epäsuosittu paketti jotenkin viilaamalla sen ehtoja kreikkalaisille hieman edullisemmiksi. Nyt en usko tällaista tahtoa enää löytyvän, sillä Italia näyttää saaneen tartunnan.
Ajatus Kreikassa lienee ollut jotenkin sellainen, että kun saadaan markkinat taas horjumaan pistämällä jotakin kansanäänestykseen joskus tulevaisuudessa kertomatta erityisesti mistä äänestetään ja milloin mutta tietäen, että kaikki äänestettäväksi tuotavat ehdotukset kaatuvat nykyisessä ilmapiirissä, neuvottelut saadaan käyntiin uudelleen. Kreikkalaiset saisivat tässä pelissä käteensä pari valttiakin, eli kansanäänestyksen järjestämisen päivän ja kysymyksenasettelun.
Apu itsessään ei ole Kreikalle epämieluisaa vaan se, mitä kaikkea maassa pitää tehdä avun saamiseksi. Kaikki sisäiset uudistukset ovat vastatuulessa ja poliittinen debatti maassa on täysin päälaellaan. Siellä keskustellaan siitä, onko oikein, että IMF ja EU “pakottavat” kreikkalaisia tekemään jotakin toimenpiteitä. Siellä ei keskustella siitä, onko maahan mahdollista saada järkevää (=yksityistä ja julkisen sektorin rahoituksesta riippumatonta) bisnestä ja talouskasvua ilman talousuudistuksia ja julkisen talouden palauttamista järkeviin uomiin. Ehkä se on mahdollista jollain keinoilla, mutta ei näistä keinoista kukaan keskustele. Minä en usko kreikkalaisilla olevan mitään mahdollisuutta välttää julkisen sektorin uudistuksia, mutta jos joku kertoo mallin, olen valmis kuuntelemaan.
Nyt ulkopuolella täytyy vain pitää pää kylmänä ja tehdä se, mikä on tehtävä. Kreikan sisäpolitiikka on sellaisessa asennossa, että tämä hallitus tuskin istuu enää ensi viikonlopun yli, mutta seuraavalla hallituksella ei tule olemaan sen helpompaa. Valtasuhteet parlamentissa ovat melko tasan ja mikä
hyvänsä hallitus melko heikko. Tarvitaan uudet vaalit, jotka ehkä tuottavat vahvan hallituksen, jolla on visio siitä, jäädäänkö euroon vai lähdetäänkö, mutta tähän menee kampanjoineen kuukausia. Tätä odotteluaikaa ei ole. Markkinat ratkaisevat euron kohtalon paljon sitä ennen.
Suomessa kohistiin joku aika sitten erään kansanedustajan lausunnosta, jossa epäiltiin demokratian kykyä ratkaista Kreikan ongelmia. Nyt pitäisi lopuillekin olla selvää, mikä ongelma demokraattisessa prosessissa tämäntyyppisissä asioissa on. Kun tarjolla on vain tosi huonoja ja tosi huonoja päätöksiä, vastuunkantajia ei enää löydykään. Pääministeri olisi aivan hyvin voinut halutessaan hylätä Kreikan apupaketin eikä jättää asiaa kansanäänestyksen hylättäväksi, mutta hänellä ei riittänyt uskallus. Toisaalta hänellä ja puolueensa kansanedustajilla ei myöskään riittänyt rohkeus päättää hyväksyä pakettia. Näyttää siis siltä, ettei demokratia ratkaise Kreikan ongelmaa, riippumatta siitä, onko käytössä edustuksellinen vai suora muoto.
Demokratia kykenee korjaamaan, mutta se ei kykene rikkomaan, ja nyt Kreikassa pitää rikkoa ennen kuin voidaan alkaa siistiä raunioita.
Kun kerran poliitikot eivät osaa tai uskalla, sotilaat pysyvät toivottavasti kasarmeissaan ja papit kirkoissaan, kuka oikein pistää Kreikan uudistusprosessin alkuun? Veikkaan, että markkinat. Kun Kreikan talous on käytännössä ollut lainarahaämpärien kanniskelua paikasta toiseen ja nyt ämpärit ovat tyhjentyneet, moni putoaa kovaa ja korkealta. Julkinen sektori on ollut massiivinen tekijä Kreikan taloudessa ja nyt kun se katoaa, kestää aikansa, ennen kuin yksityistä nousee tilalle.
Oleellista on kuitenkin se, ettei Kreikassa ole kyse mistään väliaikaisista vaikeuksista, jotka voitetaan kunhan lama vain loppuu. Maassa ei oleellisesti ole mitään järkevää taloutta, joka olisi vapaata tukiaisista, lahjuksista ja protektionismista, paitsi turismi osittain. Julkinen sektori ei ole kyennyt toimimaan palveluskuntana yksityiselle sektorille vaan työvoiman kuninkaat ovat julkisella sektorilla nostamassa paikallisella mittapuulla hyviä palkkoja ja etuisuuksia. Koska yksityistä bisnestä ei ole syntynyt, voidaan sanoa, että kreikkalaisten nykyinen palveluskunta on hoitanut tehtävänsä huonosti ja se pääosin joutaakin mennä.
Kansanäänestyspäätös on kuitenkin kaikille muille osoitus siitä, että Kreikka on valmis rikkomaan mitä vain, kunhan siellä ei tarvitse tehdä ikäviä päätöksiä. Markkinareaktioista päätellen se voi myös rikkoa aika paljon ja ilmeisesti iltalypsy perustuu tähän ajatukseen. Iltalypsylle ei ole varaa
enää antaa tilaa, sillä Euroopassa on muitakin ongelmia kuin keskittyä yhden häirikön täysipäiväiseen paapomiseen. Siitä ei enää näytä olevan mitään hyötyä, sillä paapominen ei auta taudin leviämisen ehkäisyssä, se vie paljon paukkuja tulevien ongelmien selvittelyltä ja maailmantalous ottaa aina voltin taaksepäin kun kiukkupussi hieman parkaisee.
Potkaisemalla Kreikka ulos eurosta juuri talven alla, siellä ehkä ruvetaan katselemaan viimein kotipesään eikä syyttelemään ulkovaltoja. Kun kenelläkään ei ole rahaa ostaa ulkomailta kaasua lämmitykseen ja väki alkaa kuolla pakkaseen, saattaa löytyä ideoita, joilla maan rahatalous saadaan taas käyntiin. Eurot, dollarit ja ruplat kaasun ostamiseen kun pitää jatkossa ansaita eikä lainata, joten tarvitaan vientiyrityksiä ja valuuttatuloja eikä tukiaisia ja yleislakkoja, joilla tavoitellaan tukiaisvirtojen jatkoa.
Kun Kreikka ei enää saa euroja muuten kuin vientituloina, into saada tukiaisia alkaa hiipua, sillä tukiaiset ovat jossakin paikallisessa mikkihiirivaluutassa, joka ei alkuvaiheessa kelpaa kenellekään. Ruoka on pääosin tuontitavaraa, joten tukiaisiin keskittyvillä on nälkä vieraanaan. Toisaalta turismi alkaa vetää kun laman kourissa kärvistelevä Eurooppa huomaa, että Välimerelle on ilmaantunut rantakohde, jossa mikään ei maksa enää yhtään mitään. Siitä se sitten lähtee jos on lähteäkseen, mutta asennemuutosta tarvitaan. Sitä ei ole vapaaehtoisesti saatu aikaiseksi, joten nyt se pitää sinne pakottaa. Markkinat pakottavat kyllä kunhan niiden vain annetaan toimia eikä kanneta vettä kaivoon, jossa se ei pysy kuitenkaan.
IMF ja EU ovat jälleen järjestämässä hätäkokousta. Jokohan nyt otetaan käyttöön pöytälaatikossa oleva suunnitelma siitä, miten Kreikka erotetaan eurosta ja maailman rahavirroista ja jätetään oman onnensa nojaan. Mitään muuta ne eivät siellä enää ansaitse. Kehitysapua sinne voidaan suunnata jonkun verran ihmisten pitämiseksi hengissä, mutta loppu on kreikkalaisten itsensä käsissä. Siellä on koulutettuakin väkeä ja osaamista, mutta fiksut ovat lähteneet kilpailukyvyttömästä mutta persaukisesta maasta muihin maihin pyörittämään bisneksiään. Kun maa muuttuu halpatyömaaksi, osa heistä tulee takaisin tai ainakin perustaa sinne työvoimavaltaisia firmojaan.
Tie on pitkä sekä tuskaisa ja pakkaseen, nälkään ja terveydenhoidon puutteeseen suoraan tai välillisesti kuolevienkaan määräkään ei jää kovin pieneksi, mutta sitä saa mitä tilaa.
Neuvottelutie ei kuitenkaan enää johda mihinkään, sillä Kreikka on ajautunut tilanteeseen, jossa edessä on julkisen sektorin ja tukiaisbisneksen romahdus joko eurosta eroamisen tai säästötoimien takia. Neuvottelussa on järkeä vain jos on neuvoteltavaa, mutta nyt sitä ei ole.
Maa on siinä tilanteessa, ettei sillä ole enää mitään hävittävää, mutta tämän oikuttelun olisi pitänyt olla jo tänään viimeinen pisara muulle maailmalle elättää tätä käenpoikasta. Velallisella on nöyrä käytös, ja tämän sortin sooloilu ei tilanteeseen kuulu ensinkään.
Kreikka tavoitellee tietysti oikeasti itselleen parempia ehtoja, mutta teki sen
Kreikan pääministerin suunnitelmien kannalta huono päivä oli eilinen. Markkinoiden rauhoittamiseksi suunniteltu apupaketti kyllä valmistui loppuviikosta, mutta markkinat eivät rauhoittuneet. Eilen pörssipäivä oli puolirauhallinen, mutta ongelma oli Italiassa, jonka valtionlainat eivät menneet kaupaksi täysimääräisesti ja korot nousivat kestämättömälle tasolle. Kreikkahan ei kiinnosta ketään enää vaan kysymys on nyt enää siitä, leviääkö tauti Italiaan, Espanjaan ja Belgiaan.
Jos olisi näyttänyt siltä, että loppuviikon apupaketti olisi aikaansaanut toivotun tuloksen, Kreikan asema olisi ollut hieman vahvempi. SIlloin olisi haluttu ehkä pelastaa tuo maksumiehiksi joutuvissa sivistysvaltioissakin epäsuosittu paketti jotenkin viilaamalla sen ehtoja kreikkalaisille hieman edullisemmiksi. Nyt en usko tällaista tahtoa enää löytyvän, sillä Italia näyttää saaneen tartunnan.
Ajatus Kreikassa lienee ollut jotenkin sellainen, että kun saadaan markkinat taas horjumaan pistämällä jotakin kansanäänestykseen joskus tulevaisuudessa kertomatta erityisesti mistä äänestetään ja milloin mutta tietäen, että kaikki äänestettäväksi tuotavat ehdotukset kaatuvat nykyisessä ilmapiirissä, neuvottelut saadaan käyntiin uudelleen. Kreikkalaiset saisivat tässä pelissä käteensä pari valttiakin, eli kansanäänestyksen järjestämisen päivän ja kysymyksenasettelun.
Apu itsessään ei ole Kreikalle epämieluisaa vaan se, mitä kaikkea maassa pitää tehdä avun saamiseksi. Kaikki sisäiset uudistukset ovat vastatuulessa ja poliittinen debatti maassa on täysin päälaellaan. Siellä keskustellaan siitä, onko oikein, että IMF ja EU “pakottavat” kreikkalaisia tekemään jotakin toimenpiteitä. Siellä ei keskustella siitä, onko maahan mahdollista saada järkevää (=yksityistä ja julkisen sektorin rahoituksesta riippumatonta) bisnestä ja talouskasvua ilman talousuudistuksia ja julkisen talouden palauttamista järkeviin uomiin. Ehkä se on mahdollista jollain keinoilla, mutta ei näistä keinoista kukaan keskustele. Minä en usko kreikkalaisilla olevan mitään mahdollisuutta välttää julkisen sektorin uudistuksia, mutta jos joku kertoo mallin, olen valmis kuuntelemaan.
Nyt ulkopuolella täytyy vain pitää pää kylmänä ja tehdä se, mikä on tehtävä. Kreikan sisäpolitiikka on sellaisessa asennossa, että tämä hallitus tuskin istuu enää ensi viikonlopun yli, mutta seuraavalla hallituksella ei tule olemaan sen helpompaa. Valtasuhteet parlamentissa ovat melko tasan ja mikä
Suomessa kohistiin joku aika sitten erään kansanedustajan lausunnosta, jossa epäiltiin demokratian kykyä ratkaista Kreikan ongelmia. Nyt pitäisi lopuillekin olla selvää, mikä ongelma demokraattisessa prosessissa tämäntyyppisissä asioissa on. Kun tarjolla on vain tosi huonoja ja tosi huonoja päätöksiä, vastuunkantajia ei enää löydykään. Pääministeri olisi aivan hyvin voinut halutessaan hylätä Kreikan apupaketin eikä jättää asiaa kansanäänestyksen hylättäväksi, mutta hänellä ei riittänyt uskallus. Toisaalta hänellä ja puolueensa kansanedustajilla ei myöskään riittänyt rohkeus päättää hyväksyä pakettia. Näyttää siis siltä, ettei demokratia ratkaise Kreikan ongelmaa, riippumatta siitä, onko käytössä edustuksellinen vai suora muoto.
Demokratia kykenee korjaamaan, mutta se ei kykene rikkomaan, ja nyt Kreikassa pitää rikkoa ennen kuin voidaan alkaa siistiä raunioita.
Kun kerran poliitikot eivät osaa tai uskalla, sotilaat pysyvät toivottavasti kasarmeissaan ja papit kirkoissaan, kuka oikein pistää Kreikan uudistusprosessin alkuun? Veikkaan, että markkinat. Kun Kreikan talous on käytännössä ollut lainarahaämpärien kanniskelua paikasta toiseen ja nyt ämpärit ovat tyhjentyneet, moni putoaa kovaa ja korkealta. Julkinen sektori on ollut massiivinen tekijä Kreikan taloudessa ja nyt kun se katoaa, kestää aikansa, ennen kuin yksityistä nousee tilalle.
Oleellista on kuitenkin se, ettei Kreikassa ole kyse mistään väliaikaisista vaikeuksista, jotka voitetaan kunhan lama vain loppuu. Maassa ei oleellisesti ole mitään järkevää taloutta, joka olisi vapaata tukiaisista, lahjuksista ja protektionismista, paitsi turismi osittain. Julkinen sektori ei ole kyennyt toimimaan palveluskuntana yksityiselle sektorille vaan työvoiman kuninkaat ovat julkisella sektorilla nostamassa paikallisella mittapuulla hyviä palkkoja ja etuisuuksia. Koska yksityistä bisnestä ei ole syntynyt, voidaan sanoa, että kreikkalaisten nykyinen palveluskunta on hoitanut tehtävänsä huonosti ja se pääosin joutaakin mennä.
Kansanäänestyspäätös on kuitenkin kaikille muille osoitus siitä, että Kreikka on valmis rikkomaan mitä vain, kunhan siellä ei tarvitse tehdä ikäviä päätöksiä. Markkinareaktioista päätellen se voi myös rikkoa aika paljon ja ilmeisesti iltalypsy perustuu tähän ajatukseen. Iltalypsylle ei ole varaa
Potkaisemalla Kreikka ulos eurosta juuri talven alla, siellä ehkä ruvetaan katselemaan viimein kotipesään eikä syyttelemään ulkovaltoja. Kun kenelläkään ei ole rahaa ostaa ulkomailta kaasua lämmitykseen ja väki alkaa kuolla pakkaseen, saattaa löytyä ideoita, joilla maan rahatalous saadaan taas käyntiin. Eurot, dollarit ja ruplat kaasun ostamiseen kun pitää jatkossa ansaita eikä lainata, joten tarvitaan vientiyrityksiä ja valuuttatuloja eikä tukiaisia ja yleislakkoja, joilla tavoitellaan tukiaisvirtojen jatkoa.
Kun Kreikka ei enää saa euroja muuten kuin vientituloina, into saada tukiaisia alkaa hiipua, sillä tukiaiset ovat jossakin paikallisessa mikkihiirivaluutassa, joka ei alkuvaiheessa kelpaa kenellekään. Ruoka on pääosin tuontitavaraa, joten tukiaisiin keskittyvillä on nälkä vieraanaan. Toisaalta turismi alkaa vetää kun laman kourissa kärvistelevä Eurooppa huomaa, että Välimerelle on ilmaantunut rantakohde, jossa mikään ei maksa enää yhtään mitään. Siitä se sitten lähtee jos on lähteäkseen, mutta asennemuutosta tarvitaan. Sitä ei ole vapaaehtoisesti saatu aikaiseksi, joten nyt se pitää sinne pakottaa. Markkinat pakottavat kyllä kunhan niiden vain annetaan toimia eikä kanneta vettä kaivoon, jossa se ei pysy kuitenkaan.
IMF ja EU ovat jälleen järjestämässä hätäkokousta. Jokohan nyt otetaan käyttöön pöytälaatikossa oleva suunnitelma siitä, miten Kreikka erotetaan eurosta ja maailman rahavirroista ja jätetään oman onnensa nojaan. Mitään muuta ne eivät siellä enää ansaitse. Kehitysapua sinne voidaan suunnata jonkun verran ihmisten pitämiseksi hengissä, mutta loppu on kreikkalaisten itsensä käsissä. Siellä on koulutettuakin väkeä ja osaamista, mutta fiksut ovat lähteneet kilpailukyvyttömästä mutta persaukisesta maasta muihin maihin pyörittämään bisneksiään. Kun maa muuttuu halpatyömaaksi, osa heistä tulee takaisin tai ainakin perustaa sinne työvoimavaltaisia firmojaan.
Tie on pitkä sekä tuskaisa ja pakkaseen, nälkään ja terveydenhoidon puutteeseen suoraan tai välillisesti kuolevienkaan määräkään ei jää kovin pieneksi, mutta sitä saa mitä tilaa.
Neuvottelutie ei kuitenkaan enää johda mihinkään, sillä Kreikka on ajautunut tilanteeseen, jossa edessä on julkisen sektorin ja tukiaisbisneksen romahdus joko eurosta eroamisen tai säästötoimien takia. Neuvottelussa on järkeä vain jos on neuvoteltavaa, mutta nyt sitä ei ole.
Kaksikieliset koulut
01/11/11 11:53
Vuoden aikana vellonut kielipolitiikkakeskustelu näyttää hieman laantuneen, mutta nyt on heitetty pöytään ajatus kaksikielisistä kouluista. Vanhemmat kannattavat mutta on esitetty arveluja, että ruotsinkielisten lasten vanhemmat vastustavat. Tätä emme kuitenkaan varmasti tiedä.
Tällä hetkellä laki on siinä asennossa, että oletetaan, ettei suomen- ja ruotsinkielistä koulua voi perustaa. Muita kaksikielisiä kouluja kyllä voi ja niitä on perustettukin. Kun tämä tulkinta perustuu oletukseen, joku voisi ehkä virkansa puolesta hieman selvitellä asiaa.
Ruotsinkielisten kannalta ongelmana on tietysti se, että ruotsinkieliset lapset kyllä oppivat suomea, vaikka he käyvät täysin ruotsinkielisen koulun. Jälkimmäisessä kuitenkin välituntikieli on ruotsi, mikä tekee lopulta heidän ruotsin kielen taidoistaan paremmat kuin koulussa, jossa melko yksisuuntainen
opetus on ruotsiksi, mutta oppilaiden väliset keskustelut käytännössä suomeksi. Toisaalta ruotsinkielisten ja ruotsinkielisyyden kannalta sekin on ongelma, että suomenkieliset eivät enää juurikaan opi ruotsia.
Kasvukeskuksissa on vuosikymmeniä sitten tilanne muuttunut sellaiseksi, että palveluja saa ruotsiksi lähinnä hyvällä tuurilla. Siihen ei voi luottaa eikä suomea osaamaton käytännössä tule Helsingissä kovin hyvin toimeen. Palvelua kyllä saa, mutta englanniksi, minkä ruotsalaiset Suomessa käyvät bisnesmiehet ovat oppineet jo ajat sitten.
Ihmisten liikkuvuus on 50 vuodessa lisääntynyt huimasti. Ei vain Suomen sisällä vaan ympäri maailmaa. Englannista on tullut yleiskieli, joka on pakkokin ottaa käyttöön heti kun Suomesta poistutaan muualle paitsi Ruotsiin. Nuoret venäläiset, ainakin koulutetummat, puhuvat varsin hyvää englantia. Virossa kukaan ei enää katso Suomen tv:tä, joten nuoremmat virolaiset osaavat suomea yhtä hyvin tai huonosti kuin suomalaiset viroa. Kun vielä otetaan huomioon se, että myös ruotsalaiset puhuvat erinomaista englantia, ei satunnaiselle Ruotsissa kävijälle tai siellä bisnestä tekevälle synny kovin suurta motiivia opetella tuota kieltä.
Bisneskin on muuttunut. Laivanvarustamot ovat edelleen ruotsinkielistä bisnestä ja pari pienempää pankkia myös, mutta firmoja tulee, menee, ostetaan ja myydään. Kun nuoremmat perustavat firmoja, he hyödyntävät omia verkostojaan, joissa on molempia kieliä puhuvia ihmisiä ja todennäköisesti myös kumpaakin osaamattomia ulkomaanpellejä. Ei kukaan tee siellä numeroa kielikysymyksistä. Perustavista kokouksista nauretaan todennäköisesti ulos ihmiset, jotka ehdottavat, että firman paperit kirjoitettaisiin suomeksi tai ruotsiksi eikä englanniksi. Kun firmat tarvitsevat kaikenlaista osaamista ja enemmänkin kontakteja ja hyviä tyyppejä kuin keitä sattuu, en usko enää syntyvän firmoja, jotka jotenkin toimivat ruotsinkielisyyden (tai suomenkielisyyden) linnakkeina Vihollista vastaan.
Verkostot ovat monikielisiä eikä niissä enää jaksa kukaan pönkittää kielilinnakkeita. Tilanne oli toinen silloin kun firman perustaminen vaati pääomaa, joka saatiin joltain kielipoliittisesti valveutuneelta säätiöltä tai suvulta. Silloin saattoi olla hieman pakko, nyt ei enää ole. Käytäntö osoittaa, etteivät nykyiset parikymppiset ja hieman vanhemmat jaksa juurikaan kielipolitikoida käytännön elämässään. Kun taas firmat ryhtyvät tekemään yhteistyötä ulkomailla, harva viitsii maailmaa valloittaessaan rajoittaa elämäänsä vain pohjoismaihin. Jos suomalainen tai ruotsalainen firma ostaa jonkun firman toiselta kielialueelta, yhteisyrityksen kieleksi tulee lähes aina englanti sekä käytännön että tulevan kasvun vuoksi.
Kun ruotsia puhuvia on niinkin vähän, on melko ilmeistä, että ruotsinkielisyys on ahdingossa. Edellä kuvatuista syistä pallo ei kuitenkaan ole enää ruotsinkielisten käsissä. Ruotsin kielen kohtalo Suomessa ei riipu niinkään siitä, mitä kielivähemmistömme tekee vaan siitä, mitä valtaenemmistö tekee. Jos valtaenemmistö viittaa ruotsin kielelle kintaallaan jatkossakin eikä ole kykenevää tai halukasta tuottamaan kulttuuria tai mitään muutakaan ruotsin kielellä, ruotsinkieliset assimiloituvat muutamassa sukupolvessa Manner-Suomessa valtaväestöön.
Toistaiseksi kaikki yritykset motivoida suomenkielisiä tekemään mitään ruotsiksi tai edes opettelemaan kieltä tyydyttävälle tasolle, tuntuvat epäonnistuneen. Tässä asiassa ei kannata syyttää nuoria tai vähän vanhempiakaan, sillä yritykset ovat olleet jotakin
naurettavan ja säälittävän rajamaastosta. Niissä keskeistä on valheiden vyyhti siitä, että ruotsin kieli olisi jotenkin hirvittävän hyödyllinen asia joko kansainvälisyyden tai muiden kielten opettelemisen kannalta. Kumpikin aspekti on soopaa.
Ruotsin kieli ei ole erityisen hyödyllinen asia miltään kantilta. Tietysti kaikki kielitaitoon hyödyllistä itsessään, mutta ei ruotsin kieli ole kielten joukossa erityisen tärkeä juttu, sillä kaikissa arkisissa yhteyksissä ilman suurempaa tarvetta perehtyä syvästi takana olevaan kulttuuriin (joka tässä tapauksessa on hieman epäselvä asia muutenkin) ruotsin kielen voi korvata vaivatta englannilla Ruotsissa tai suomella Suomessa. Muiden kielten opettelemisen kannalta ruotsi ei ole erityisen hyödyllinen juttu, sillä se on yksi pussinperäkieli. Siinä, missä englannin kielessä on hirvittävä määrä sanastoa kaikista maailman kielistä, muunmuassa skandinaavisten kielten muinaisista versioista, ruotsin kielessä paljon vähemmän. Muiden kielten opettelemisen argumentin kannalta erityisen outoa on se, että suomenkieliset ovat oppineet englantia jo jonkun verran ennen kuin edes koskevat koko kieleen, eikä näytä kovin huonosti sujuvan.
Koko “valistus” asiassa lähtee siitä, että yritetään uskotella kielen olevan hyödyllinen. Eivät lapset ja nuoret ole niin tyhmiä, etteivät näkisi tällaisten valheiden lävitse. Valehtelu ei muutenkaan ole erityisen hyvä tapa vakuuttaa ketään oikein mistään. Miksi sitä kuitenkin tässä asiassa harrastetaan? Arvata voisin mutta olkoon nyt. Kun kerran tämä tekaistu hyödyllisyysaspekti ei pure, miksi ei lähestyttäisi asiaa jotain muuta kautta? Esimerkiksi helppouden kautta. Tai sitten jostain puhtaasti imagollisesta lähtökohdasta?
Jos ei edes haluta valistaa, ajatus kaksikielisestä koulusta ja kaksikielisestä opetuksesta ei ole aivan huono. Lapset oppivat kieliä nopeasti ilman, että kukaan niitä heille opettaa. Tämä toimii nyt niin, että ruotsinkieliset oppivat suomen, mutta toisin päin ei juuri mitään tapahdu.
Kaksikielisessä opetuksessa kuitenkin on oleellista se, että oppilaiden joukossa on molempia kieliä puhuvia suunnilleen yhtä paljon. Jos koulun oppilaat ovat suomenkielisiä ja vain opetus on ruotsiksi, mitään hyötyjä ei saavuteta. Tässä mielessä on oleellista se, olisivatko ruotsinkieliset valmiita laittamaan lapsiaan näihin kouluihin vai eivät. Jos eivät, ajatus kannattaa haudata.
Aivan kunniakas vaihtoehto nimittäin on myös se, ettei tehdä mitään. Se johtaa väistämättä ruotsin kielen katoamiseen Manner-Suomesta, mutta emme me sitä ole näkemässä eivätkä meidän lapsemmekaan. Se tapahtuu pikku hiljaa eikä siihen liity erityisen suurta dramatiikkaa.
Tällä hetkellä laki on siinä asennossa, että oletetaan, ettei suomen- ja ruotsinkielistä koulua voi perustaa. Muita kaksikielisiä kouluja kyllä voi ja niitä on perustettukin. Kun tämä tulkinta perustuu oletukseen, joku voisi ehkä virkansa puolesta hieman selvitellä asiaa.
Ruotsinkielisten kannalta ongelmana on tietysti se, että ruotsinkieliset lapset kyllä oppivat suomea, vaikka he käyvät täysin ruotsinkielisen koulun. Jälkimmäisessä kuitenkin välituntikieli on ruotsi, mikä tekee lopulta heidän ruotsin kielen taidoistaan paremmat kuin koulussa, jossa melko yksisuuntainen
Kasvukeskuksissa on vuosikymmeniä sitten tilanne muuttunut sellaiseksi, että palveluja saa ruotsiksi lähinnä hyvällä tuurilla. Siihen ei voi luottaa eikä suomea osaamaton käytännössä tule Helsingissä kovin hyvin toimeen. Palvelua kyllä saa, mutta englanniksi, minkä ruotsalaiset Suomessa käyvät bisnesmiehet ovat oppineet jo ajat sitten.
Ihmisten liikkuvuus on 50 vuodessa lisääntynyt huimasti. Ei vain Suomen sisällä vaan ympäri maailmaa. Englannista on tullut yleiskieli, joka on pakkokin ottaa käyttöön heti kun Suomesta poistutaan muualle paitsi Ruotsiin. Nuoret venäläiset, ainakin koulutetummat, puhuvat varsin hyvää englantia. Virossa kukaan ei enää katso Suomen tv:tä, joten nuoremmat virolaiset osaavat suomea yhtä hyvin tai huonosti kuin suomalaiset viroa. Kun vielä otetaan huomioon se, että myös ruotsalaiset puhuvat erinomaista englantia, ei satunnaiselle Ruotsissa kävijälle tai siellä bisnestä tekevälle synny kovin suurta motiivia opetella tuota kieltä.
Bisneskin on muuttunut. Laivanvarustamot ovat edelleen ruotsinkielistä bisnestä ja pari pienempää pankkia myös, mutta firmoja tulee, menee, ostetaan ja myydään. Kun nuoremmat perustavat firmoja, he hyödyntävät omia verkostojaan, joissa on molempia kieliä puhuvia ihmisiä ja todennäköisesti myös kumpaakin osaamattomia ulkomaanpellejä. Ei kukaan tee siellä numeroa kielikysymyksistä. Perustavista kokouksista nauretaan todennäköisesti ulos ihmiset, jotka ehdottavat, että firman paperit kirjoitettaisiin suomeksi tai ruotsiksi eikä englanniksi. Kun firmat tarvitsevat kaikenlaista osaamista ja enemmänkin kontakteja ja hyviä tyyppejä kuin keitä sattuu, en usko enää syntyvän firmoja, jotka jotenkin toimivat ruotsinkielisyyden (tai suomenkielisyyden) linnakkeina Vihollista vastaan.
Verkostot ovat monikielisiä eikä niissä enää jaksa kukaan pönkittää kielilinnakkeita. Tilanne oli toinen silloin kun firman perustaminen vaati pääomaa, joka saatiin joltain kielipoliittisesti valveutuneelta säätiöltä tai suvulta. Silloin saattoi olla hieman pakko, nyt ei enää ole. Käytäntö osoittaa, etteivät nykyiset parikymppiset ja hieman vanhemmat jaksa juurikaan kielipolitikoida käytännön elämässään. Kun taas firmat ryhtyvät tekemään yhteistyötä ulkomailla, harva viitsii maailmaa valloittaessaan rajoittaa elämäänsä vain pohjoismaihin. Jos suomalainen tai ruotsalainen firma ostaa jonkun firman toiselta kielialueelta, yhteisyrityksen kieleksi tulee lähes aina englanti sekä käytännön että tulevan kasvun vuoksi.
Kun ruotsia puhuvia on niinkin vähän, on melko ilmeistä, että ruotsinkielisyys on ahdingossa. Edellä kuvatuista syistä pallo ei kuitenkaan ole enää ruotsinkielisten käsissä. Ruotsin kielen kohtalo Suomessa ei riipu niinkään siitä, mitä kielivähemmistömme tekee vaan siitä, mitä valtaenemmistö tekee. Jos valtaenemmistö viittaa ruotsin kielelle kintaallaan jatkossakin eikä ole kykenevää tai halukasta tuottamaan kulttuuria tai mitään muutakaan ruotsin kielellä, ruotsinkieliset assimiloituvat muutamassa sukupolvessa Manner-Suomessa valtaväestöön.
Toistaiseksi kaikki yritykset motivoida suomenkielisiä tekemään mitään ruotsiksi tai edes opettelemaan kieltä tyydyttävälle tasolle, tuntuvat epäonnistuneen. Tässä asiassa ei kannata syyttää nuoria tai vähän vanhempiakaan, sillä yritykset ovat olleet jotakin
Ruotsin kieli ei ole erityisen hyödyllinen asia miltään kantilta. Tietysti kaikki kielitaitoon hyödyllistä itsessään, mutta ei ruotsin kieli ole kielten joukossa erityisen tärkeä juttu, sillä kaikissa arkisissa yhteyksissä ilman suurempaa tarvetta perehtyä syvästi takana olevaan kulttuuriin (joka tässä tapauksessa on hieman epäselvä asia muutenkin) ruotsin kielen voi korvata vaivatta englannilla Ruotsissa tai suomella Suomessa. Muiden kielten opettelemisen kannalta ruotsi ei ole erityisen hyödyllinen juttu, sillä se on yksi pussinperäkieli. Siinä, missä englannin kielessä on hirvittävä määrä sanastoa kaikista maailman kielistä, muunmuassa skandinaavisten kielten muinaisista versioista, ruotsin kielessä paljon vähemmän. Muiden kielten opettelemisen argumentin kannalta erityisen outoa on se, että suomenkieliset ovat oppineet englantia jo jonkun verran ennen kuin edes koskevat koko kieleen, eikä näytä kovin huonosti sujuvan.
Koko “valistus” asiassa lähtee siitä, että yritetään uskotella kielen olevan hyödyllinen. Eivät lapset ja nuoret ole niin tyhmiä, etteivät näkisi tällaisten valheiden lävitse. Valehtelu ei muutenkaan ole erityisen hyvä tapa vakuuttaa ketään oikein mistään. Miksi sitä kuitenkin tässä asiassa harrastetaan? Arvata voisin mutta olkoon nyt. Kun kerran tämä tekaistu hyödyllisyysaspekti ei pure, miksi ei lähestyttäisi asiaa jotain muuta kautta? Esimerkiksi helppouden kautta. Tai sitten jostain puhtaasti imagollisesta lähtökohdasta?
Jos ei edes haluta valistaa, ajatus kaksikielisestä koulusta ja kaksikielisestä opetuksesta ei ole aivan huono. Lapset oppivat kieliä nopeasti ilman, että kukaan niitä heille opettaa. Tämä toimii nyt niin, että ruotsinkieliset oppivat suomen, mutta toisin päin ei juuri mitään tapahdu.
Kaksikielisessä opetuksessa kuitenkin on oleellista se, että oppilaiden joukossa on molempia kieliä puhuvia suunnilleen yhtä paljon. Jos koulun oppilaat ovat suomenkielisiä ja vain opetus on ruotsiksi, mitään hyötyjä ei saavuteta. Tässä mielessä on oleellista se, olisivatko ruotsinkieliset valmiita laittamaan lapsiaan näihin kouluihin vai eivät. Jos eivät, ajatus kannattaa haudata.
Aivan kunniakas vaihtoehto nimittäin on myös se, ettei tehdä mitään. Se johtaa väistämättä ruotsin kielen katoamiseen Manner-Suomesta, mutta emme me sitä ole näkemässä eivätkä meidän lapsemmekaan. Se tapahtuu pikku hiljaa eikä siihen liity erityisen suurta dramatiikkaa.