Oleellisesti edelliseen Wikileaks-juttuun liittyy ajatus sodankäynnin säännöistä.

Tässä asiassa on mopo melkein joka leirissä sen verran tukevasti kateissa, että asiaa on syytä hieman valaista historiallisesta perspektiivistä.

Meillähän on sodankäynnin sääntöjä Haagin sopimuksen ja Genèven sopimusten muodossa. Näitä sopimuksia tuntuu kukin sodan osapuoli sekä sotaa kannattava tai vastustava propagandakoneisto soveltavan haluamiltaan osin haluamillaan tavoilla. Tosiasiassa sopimukset ovat merkityksettömiä.

Haagin sopimus, johon Genèven sopimukset ovat laajennus, on vuodelta 1907. Silloin viimeisin merkittävämpi konflikti oli toinen buurisota ja hieman vanhemmalta ajalta Krimin sota sekä siirtomaiden sisäiset rähinät. Kun mietitään sotaa silloin, ne olivat samantyyppisesti varustettujen armeijoiden välisiä mittelöitä, joissa taistelut käytiin taistelukentiksi kutsutuissa melko pienellä alueella sijaitsevissa paikoissa tai sitten laivastotaisteluina merellä. Tätä mielikuvaa vasten tehtiin sodankäynnille säännöt, joissa muunmuassa velvoitetaan sotilaat käyttämään univormuja ja kantamaan aseensa avoimesti, ja tässä hengessä pyrittiin rajaamaan siviilit mahdollisimman hyvin sodan ulkopuolelle. Samoin oli melko helppoa sopia siitä, mitä kiinni napatuille vihollisille tehdään, sillä heidän merkityksensä missään asiassa oli verraten vähäinen kun sodanjohto tarkasteli taistelukenttää kaukoputkillaan.

Tämän päivän maailmassa poislukien ehkä jotkut Afrikan sekavien maiden sekavat sisällissodat, tällaisia sotia ei enää käydä.

Nykyisin on erotettavissa näihin sopimuksiin vetoajissa noin kaksi fraktiota. Toinen fraktio on sitä mieltä, että univormukysymys on keskeinen ja kun kerran univormuja ei käytetä, kyse ei oikeastaan ole sotavangeista ensinkään ja heille saa tehdä mitä huvittaa. Toinen fraktio on sitä mieltä, että kaikki ovat aina sotavankeja ja sotavangeille ei saa tehdä mitään pahaa, koska sopimus kieltää sen. Ottamatta kantaa siihen, mikä on oikein ja väärin ja mikä on mukavaa ja epämukavaa, molemmat näistä näkökannoista edustavat huomattavaa näkemyksen puutetta.

Univormulla oli joku merkitys tasavahvojen ja samoja aseita käyttävien armeijoiden mittelöissä. Nykyisissä sodissa on menneisiin verrattuna keskeisimpänä erona se, että toinen armeija on tekninen ja toinen puolestaan heikosti varusteltu. Tällaisia eroja on toki nähty ennenkin kun puolalaiset lähettivät keihäsmiehiä tankkeja vastaan, mutta se ei johdu sopimuksista vaan siitä, että Puolassa asuu puolalaisia.

Nykyisin heikosti varusteltu armeija tekee itsemurhan käymällä sotaa avoimesti, sillä tuolla armeijalla ei ole mitään keinoa voittaa teknisesti vahvempaa armeijaa, joka pystyy pommittamaan kauko-ohjatuilla härveleillä jokaisen tunnistetun vihollisen hengiltä tuomatta sotilaitaan sotatoimialueelle ensinkään. Kun sotaan ryhtymisen tarkoitus on kummallakin osapuolella voittaa, tuntuu järjettömältä vaatia toista osapuolta noudattamaan koodistoa, joka tekee voitosta heille mahdottoman. Jäljelle jää sissisota ja terrori, sillä vain terrorilla voidaan tuoda sota ylipäätään vihollisvaltion tai -kansan ihmisten ulottuville. Teknisiä vempeleitä omistava osapuoli voi käydä sotaa jossain kaukana olohuoneesta pikku Pimm’s -pöhnässä joystickin ja parin monitorin avulla, ja asianmukaista univormua kantavat häiskät ovat 10000 kilometrin päässä tapahtumapaikalta.

Tämä muuttaa myös vihollisen taistelijoiden kohtelua.

Sotavankeja voi kohdella hyvin ja kunniakkaasti silloin, kun he olivat jotakin pakasta vedettyjä musketti- tai ratsumiehiä, joilla ei ollut mitään käsitystä sodan kokonaiskulusta. Heiltä ei saanut mitään sellaista tietoa, joka olisi arvokasta sodan lopputuloksen kannalta, joten ajateltiin olevan parempi jättää heidät rauhaan tykkänään ja rajoittaa kuulustelu keinoineen minimiin.

Kun vastassa on siviilien sekaan piiloutuva sissiliike tai terroriorganisaatio, tätä vihollista ei voi voittaa perinteisellä asevoimalla. Tällainen vihollinen voitetaan tai näivetetään tiedustelulla, sillä oleellista on tietää, kuka on vihollinen ja mitä tuo vihollinen aikoo. Vasta, kun vihollinen on tunnistettu, sitä vastaan voidaan käydä asein.

Tällaisessa tiedustelussa kiinni saadut ovat avainasemassa, ja kun pienet solut elävät ja muuttuvat nopeasti, aika on kortilla jos kiinni saadun tietoja halutaan johonkin hyödyntää. Vaikka emme pidä asiaa erityisen miellyttävänä, tästä on varsin suora oikotie kidutukseen. Jos vihollisen taistelijoita ei voida pakottaa puhumaan nopeasti, on kyse sodan lopputuloksen kannalta samasta asiasta kuin siitä, että sissit ja terroristit pakotettaisiin käyttämään univormua: näin ei voi voittaa.

Länsimaissa elää ihmeellinen valkoisen miehen ylevyyttä korostava harha, jossa valkoisen miehen pitää noudattaa sitä ja tätä ja tuota kun ymmärtää paremmin ja niiden muiden ei tarvitse, koska ovat hieman yksinkertaisia ja hassunkurisia ei-valkoisia. Ehkä tässä on joku järki, mutta minä en sitä ole itselleni kyennyt selittämään.

Lopputulos on se, että sodankäynnin sääntöjen noudattaminen vaatisi sodan, jollaista tuskin enää tulee. Kun sota vaatii ikäviä asioita, on parempi yrittää välttää sotimista kuin miettiä, millaisin säännöin sitä pitäisi käydä, sillä jos koodaamme sodankäynnille säännöt tämän päivän maailman mukaan, ne ovat 50 vuoden kuluttua aivan yhtä hassunkurisia ja epärelevantteja kuin nykyisetkin säännöt.

Haagin sopimuksen mukaisesti valkoisen lipun kantajaa ei saa ampua, ja tällainen lipunkantaja saa ottaa mukaansa trumpetistin, rumpalin tai säkkipillinsoittajan.

Basistit on tästäkin sopimuksesta unohdettu tykkänään.

Jostain wikileaks-asioista kohistaan jälleen.

Tässä on pari mielenkiintoista aspektia, jotka on syytä käsitellä. Kumpikaan niistä ei liity vuodetun materiaalin sisältöön kuin etäisesti.

Ensimmäinen on yleinen, asiasta syntynyt kohina. Vuodetut tiedot ymmärtääkseni kertovat, että jossain epäkiinnostavassa pikku sodassa on kuollut väkeä ja tehty ikäviä asioita, joita sodissa on aina ennenkin tehty. Tästä ei pitäisi kenenkään olla yllättynyt. Toinen kohinan kohde on se, että sotaa käyvien valtioiden poliitikot ovat valehdelleet. Kun yleisesti tunnustettu viisaus on se, että sodan ensimmäinen uhri on totuus, mikä tässä nyt sitten yllättää?

Tätä episodisa seuratessa ihmetyttää, kuinka hemmetin tyhmiä ihmiset ovat jos oikeasti kuvittelevat, että sodassa ei käy ikäviä asioita ja että poliitikot ja kenraalit puhuvat totta. Poliitikot eivät puhu totta mistään muustakaan asiasta, joten miksi tästä, eikä kenraalikunta paljon sen rehellisempää ole jos valheilla saa ostatettua itselleen suurempia pyssyjä.

Tosiasiassa kyse on sodan vastustamisesta, joka naamioidaan aasimaisuuden kaapuun. Minäkään en pidä sodasta yleensä enkä varsinkaan näistä käynnissä olevista rähinöistä, mutta en tarvitse tämän näkemyksen tueksi mitään osoituksia ikävyyksistä tai valheista. Ovatko ihmiset tyhmyyden lisäksi selkärangattomia vätyksiä tarvitessaan tällaista henkistä tukea näkemyksilleen?

Toinen mielenkiintoinen asia on asiaan liittyvä savustus. Ruotsi näyttää oppineen Suomelta suomettumisen ylevät periaatteet. Onhan tietysti teoriassa mahdollista, että Wikileaksin perustajan saama raiskaussyyte/epäily ja hänen oleskelulupahakemuksensa hylkääminen ovat vain silkkaa sattumaa eivätkä liity mihinkään, mutta minä en tätä aivan helpolla usko. Ei kukaan uskonut Suomenkaan sekoiluja kylmän sodan hulluina vuosina vaan kaikki tiesivät Suomessa ja maailmalla, mistä oikein oli kysymys ja kuka painosti.

Ruotsi näyttää olevan kummallisesti kyyryssä. Ei asiassa Ruotsin kotipesäkään puhdas ole kun kerran jo aiemmin tiesimme, että amerikkalaiset ovat saaneet käädä kaappaamassa Ruotsista ihmisiä kuulusteluihin, mutta nämä asiat on käsitelty jo.

Kolmas näitä yhdistävä mielenkiintoinen aspekti on se, että poliitikot ainakin joissain maissa kuvittelevat, että heidän oma nahkansa jotenkin pelastuu jos he saavat diskreditoitua wikileaksin perustajan tai jotenkin kiusattua häntä. Poliitikko voisi olla aivan hyvin suoraselkäinen ja kertoa, että sodassa käy kaikenlaista ja että kaikki sodassa tehdyt asiat eivät jälkiviisaasti ole oikeita. Poliitikko siis kuvittelee, että ihmiset ovat niin tyhmiä, että he ovat uskoneet kaiken heille sodasta syötetyn propagandan sellaisenaan ja jatkavat sen uskomista hamaan maailman tappiin.

Olen reissussa alkuviikkoon, eli ei kirjoituksia siihen saakka.

Vasemmistoliiton Annika Lapintie haluaisi Venäjän EU:n jäseneksi. Kuulemma suomalainen vientiteollisuus hyötyisi.

Ajatus on tietenkin monella tapaa järjetön, mutta se on ajatusleikin tasolla hauska.

Venäjähän on raaka-aineilla porskuttava banaanivaltio, jonka erottaa Väli-Amerikan banaanivaltioista lähinnä se, että sinne banaanitkin viedään Suomesta. Venäjä on valtava markkina kaikennäköiselle jalostetulle tavaralle, sillä Venäjän oma bisnes ei tunnu sellaista saavan aikaiseksi tarvittavia määriä ja tarvittavan laatuisena. Rekkajono Vaalimaalla korreloi melko vahvasti öljyn hinnan kanssa.

Tällaisessa tuonnista riippuvaisessa valtiossa on siis markkinoita, mutta niin on tarjontaakin. Suomessa elää joku kummallinen myytti siitä, että naapuristatuksen takia Suomessa jotenkin tunnettaisiin Venäjä ja sen markkinat erityisen hyvin. Suomen Venäjä-tuntemus on umpipolitisoitunutta soopaa, jossa fakta ja fiktio sekoittuu melko vaivatta. Parhaat analyysit Venäjän nykytilasta luetaan paljon kaukaisempien kirjoittajien kynistä, sillä kauempana ei olla ystävällismielinen naapurivaltio - liturgian vankeja.

Suomella ei ole myöskään mitään erityistä idänkaupan osaamista, sillä myyntityö Venäjällä on melko suoraviivaista eikä edellytä mitään suurta salatiedettä. Pitää puhua venäjää, tarvittaessa hieman rasvata rattaita, kaupan koosta riippuen hieman tutustua ihmisiin votkan voimalla tai sitten ei, ja ennen kaikkea tuotteen pitää olla hintalaatusuhteeltaan oikea. Venäjällä arvostetaan laatua siinä kuin muuallakin, ja jos suomalainen tuotanto ei nyt käy kaupaksi Venäjällä, vika ei ole suinkaan EU:n ulkorajassa vaan siinä, että suomalainen tuote vain ei ole kilpailukykyinen mutta saksalainen on.

Ajatuksen tasolla olisi hauskaa syöttää näitä sanoja ihmisille takaisin kun paljastuu, että vika tuotteiden kaupaksikäymättömyyteen onkin ollut suomalaisissa eikä venäläisissä tai EU:ssa.

Prosessin tasolla asia olisi myös mielenkiintoinen. Siellä täällä Suomessa ja Euroopassakin elää kummallisia harhakuvitelmia siitä, että nyt kun kommunismi kaatui, Venäjällä yhteiskunta kehittyy kohti länsimaista kansalaisyhteiskuntaa. Ei se kehity sinne päinkään, se vain muuttaa muotoaan yhdestä dynastiasta toiseen. EU-jäsenyysneuvotteluprosessi olisi sellaisenaan opettavainen kokemus niille, jotka kuvittelevat Venäjän nousevan jonkunnäköiseksi maailman johtotroikan jäseneksi tulevaisuudessa. Totuus on melko toisenlainen.

Tällainen lausunto voidaan tulkita myös kategoriseksi EU:n vastustamiseksi.

EU:ssahan Turkin jäsenyys ei ole mitenkään erityisen suosittu asia, mutta Britannia kannattaa sitä lämpimästi. Ei siksi, että katsottaisiin Turkin olevan jotenkin keskeinen ja mukava osa Eurooppaa vaan siksi, että mitä sekalaisempi kerho mukaan saadaan, sitä todennäköisemmin kerho ei saa koskaan aikaiseksi mitään ja kenties jopa hajoaa omaan mahdottomuuteensa. Näin britit voivat näennäisesti olla EU:ssa mukana sitä rakentamassa, vaikka tosiasiassa sitä hajottavatkin.

Venäjä-kortti voidaan nähdä saman ajatuksen jatkeeksi.

Tällä kertaa on äänessä Paavo Arhinmäki.

Vasemmistoliitto on nykyään melko puhdasoppinen populisti- ja varaventtiilipuolue, jolle ei kuulu antaa todellista valtaa, muta jos kannatus alkaa nousta, kannattaa hieman kuunnella, mitä siellä suristaan.

Arhinmäki avautuu pankkien tukemisesta ja rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei hän ole ainoa, joka naamioi tässä asiassa toiveiden tynnyrinsä järkipolitiikaksi muutaman oleellisen asian unohtaen. Yleinen ajatus on se, että pankit ja rahoitusala pitää laittaa Euroopassa maksamaan pankkijärjestelmän tukemiseen tarvittavat rahat. Tämä ajatus on valitettavasti mieltä vailla, vaikka se kuulostaa oikeudenmukaiselta.

Toinen, hieman pienempi ongelma on siinä, että Arhinmäki yhdistää pankkituet ja monumentaalisten valtioaparaattien leikkaukset ja antaa ymmärtää, että julkistalouksia supistetaan pankkitukien takia. Suomessa ei ole tuettu kotimaisia pankkeja äyrilläkään ja siitä huolimatta valtio vippaa 12 miljardia. Täsmälleen sama tilanne oli melkein kaikkialla muuallakin lännessä. Julkistalouden vaje on rakenteellinen eikä kyse ole mistään kertaluontoisesta julkistalouden rahoitusongelmasta, joka johtuu pankkikriisistä. Rakenteellisia vajeita ei taas voida poistaa jättämällä kertaluontoiset erät perimättä, vaan tarvitaan joko jatkuvasti lisää tuloja tai jatkuvasti vähemmän menoja.

Pankkien pistäminen maksumieheksi erinäköisillä tobin-veroilla tai muilla alaa koskevilla lisäveroilla ja -maksuilla näyttää päältäpäin kauniilta ja tarkoituksenmukaiselta, mutta kun asiaa miettii askeleen pidemmälle, juuri tätä ei Vasemmistoliiton pitäisi kannattaa vaan lähinnä kaltaiseni patamustan porvarin.

Jos koko pankkialalle laitetaan joku ylimääräinen vero, mitä tapahtuu? Tietenkin tuo vero vyörytetään pankkipalvelujen hintoihin, sillä vaikka pankki olisi hoitanut asiansa kuinka hyvin, lisävero koskee sitäkin. Kukaan ei saa kilpailuetua, joten mikään ei estä vyöryttämästä näitä lisämaksuja asiakkaille. Pankkipalveluissa iso osa maksuista on kiinteästi hinnoiteltuja, joten jos kaikilta perittävän kuukausittaisen palvelumaksun hinta tuplataan, se osuu kaikkein eniten köyhään ja minulle asia on aivan täydellisen yhdentekevä.

Hieman järkevämpi malli olisi se, että tuet pitäisi maksaa takaisin, mutta tämä vain johtaisi pankkien konkursseihin ja uuteen kriisiin, sillä käytännössä tuet ovat per pankki niin suuria, etteivät ne tulorahoituksellaan kykene niitä ikinä maksamaan. Vaikka kykenisivät, asiakkaat kaikkoaisivat halvempiin pankkeihin ja konkurssi olisi edessä.

Kaikkein parhaaksi vaihtoehdoksi näyttää muodostuvan tuettavien pankkien omistusten haltuunotto. Tällöin omistaja menettää rahansa, mutta pankkijärjestelmä sinänsä ei kaadu eikä pankin asiakkaan kulutaso nouse ylimääräisten verojen kattamiseksi. Valtio saattaa saada omansa pois jos onnistuu myymään pankin pois oikeaan aikaan.

Pankkikriisien syntymistä tulevaisuudessa ei voida estää, ellei estetä kuplia syntymästä. Kukaan ei vain ole tainnut vielä keksiä, miten se tehdään markkinataloutta romuttamatta.

SDP on julistautunut ainoaksi oikeaksi työn puolueeksi Suomessa.

Minä puolestani julistan SDP:n ainoaksi oikeaksi pihalla pönöttävien lumiukkojen puolueeksi.

SDP on ollut kannatuslukuineen hieman murheen alhossa ja konsepti on ollut sekaisin, ja nyt sitten avaus on tämä. Työ ja työntekijät. Tämä kertoo meille siitä, että puolueen johto on aivan täydellisesti hukannut kosketuksensa siihen, mikä on tämän päivän nuorten ihmisten ja erityisesti nuorten liikkuvien äänestäjien arvomaailma.

Työn puolue kuulostaa tukevan 70-lukulaiselta ja henkii SAK:n ja SDP:n aseveljeyttä työvoimakysymyksissä. Eihän työ ja työvoima sinänsä turha asia ole, sillä valtaosa kuitenkin joutuu töitä tekemään, mutta tämän päivän politiikassa vaaleja ei käännetä voitoksi tällaisilla rutiini-iskulauseilla.

Ei ole SDP:n vika, että politiikka on muuttunut arvo- eikä detaljikeskemmäksi, mutta SDP:n vika on se, ettei se hakattuaan päätään seinään kymmenisen vuotta, edelleenkään ymmärrä, että maailma ympärillä on muuttunut. Tänä päivänä useampi ihminen valitsee puoluekantansa vaaleissa sen perusteella, mitä mieltä puolue on homojen adoptio-oikeudesta kuin sen perusteella, montako työpaikkaa puolue valehtelee luovansa. Tämä kehitys ei ole yksinomaan huono asia, sillä arvokysymykset ovat politiikan kovaa ydintä ja niistä voi johtaa useimpia käytännön toimia, joita voidaan hoitaa hieman pienempienkin visiirien toimesta.

SDP ilmeisesti laistaa arvokysymyksiä siksi, että puolue on tässäkin asiassa jakautunut sisältä kahtia. On patavanhoillinen teollisuuskaupunkien keski-ikäinen duunariväestö, joka on kannatuksen kova ydin. Toisaalta on sitten 20-30 -vuotiaat, jotka eivät enää jaa läheskään samoja arvoja ja prioriteetteja.

Työn puolueeksi identifioitumalla halataan tuota konservatiivista sakkia, mutta samalla unohdetaan, ettei parikymppinen tänä päivänä unelmoi kovin keskeisesti vakiduunista tehtaassa eläkeikään saakka ammattiliiton hoitaessa kaiken aivotoiminnan. Toimeentulosta he kyllä uneksivat, mutta työ on siinä vain välttämätön paha.

Tämä ikäluokka toivoo nauttivansa elämästä ja parantavansa maailmaa. Valtaosa tietysti kyynistyy ja katkeroituu vanhetessaan ja ehkä SDP onkii näitä ääniä. Imagollisesti on kuitenkin itsemurha identifioitua sen unelmattoman, arkirutiinia elävän harmaan massan puolueeksi, sillä kukaan ei halua tunnustaa kuuluvansa tuohon massaan.

Jos puolue jatkaa tällä tiellä, se marginalisoituu jonkunnäköiseksi korpikommunismin aatteelliseksi protestiperilliseksi. Vastustetaan kaikkea, jotta elämässään huonosti pärjäävät saavat jotain mielihyvää tästä. En minä jää kaipaamaan mitään yksittäistä puoluetta, mutta SDP:n kannattajien pitäisi ehkä hieman kovistella puoluejohtoa näistä linjauksista.

Yksinkertainen analyysi SDP:stä on se, että sen silmät ovat tukevasti menneisyydessä ja menneisyyden kunniakkaissa saavutuksissa.

Hesarin vieraskynässä washingtonilaisen Institute for strategic studiesin tutkija ennustaa Suomen ja Ruotsin päätyvän hakemaan lähiaikoina Naton jäsenyyttä. Naton katse on kuulemma nyt taas täällä, sillä laajeneminen *staneihin ei oikein tunnu ottavan tuulta purjeisiinsa.

Kirjoittaja vakuuttelee, kuinka Suomi ja Ruotsi toisivat "asiantuntemusta ja voimavaroja", ja Suoman ja Ruotsin väitetään jakavan Nato-maiden kanssa "monia yhteisiä näkemyksiä".

Olen käsitellyt tätä asiaa usein ennenkin, mutta kun maailmalla ei näytä viime päivinä tapahtuneen mitään muutakaan, menköön nyt taas.

Yllä olevia iskulauseita on kuultu ennenkin ja ne ovat melko sisällöttöntä sanahelinää. Kyllä, Suomi ja Ruotsi varmasti jakavat joitain yhteisiä näkemyksiä useimpien nato-maiden kanssa, mutta turvallisuuspolitiikassa tämä on sivuseikka. Oleellista on se, onko suuria eroja, erityisesti sotilaallisissa kysymyksissä. Ja erojahan on. USA:n pikku nahinat rättipäävaltioissa ovat jatkuvasti uutisissa. Ranska ja Britannia käytännössä aina välillä operoivat sotilaallisesti entisissä siirtomaissaan. Turkki on Euroopan sairas mies edelleen ja maan itäosissa ratkaisemattomia kysymyksiä, joita ratkaistaan kivääreillä.

En vastusta Natoa kategorisesti ja periaatteellisesti. Jos kerho joskus muuttaa muotoaan nykyisestä ja terävöittää toimintaansa, on aivan mahdollista ja kenties jopa järkevää, että Suomi on tuon kerhon jäsen.

Tämä vieraskynäkirjoituskin sivuaa ydinasiaa loppukaneetissaan: ei voi olla niin, että Naton laajeneminen on itsetarkoitus. Ei niin, mutta näyttää siltä, että juuri se on viime aikoina ollut itsetarkoitus.

Puolustusliiton tehtävä olisi noin nimensäkin perusteella puolustaminen. Aivan minkä hyvänsä tilkkutäkin puolustaminen ei kuitenkaan ole mahdollista nykyisenkään sodankäynnin aikana, tai varsinkaan nykyisen. Britannia esimerkiksi hyväksyi aika pian 2. maailmansodassa sen, että Kanaalisaaria ei vain kyetä puolustamaan. Sen jälkeen kun Ranska antautui, näiden Ranskan rannikolla sijaitsevien saarten puolustaminen olisi ollut liian kallista ja todennäköisesti mahdotonta.

Kun Nato on osoittautunut halunsa laajentua aivan minne hyvänsä se vain huolitaan, on syytä kysyä, mikä on kyky puolustaa samanaikaisesti Saksaa, Suomea ja Uzbekistania jos ryssä päättää hyökätä, ja jos joudutaan priorisoimaan, mikähän mahtaa olla prioriteetti. Jos Nato tekisi strategian, jossa se kertoisi, mihin se suostuu laajenemaan ja miten tätä aluetta sitten puolustettaisiin, kerho olisi uskottavampi. Nyt tällaista visiota ei ole, joten en kannata arpalippukerhoon liittymistä.

Naton intressi *staneissa on saada sinne amerikkalaisia tukikohtia. Tämä on sanottu ääneen. Kun puolustusliiton tarkoitus on puolustaa jäsenmaita, mitä ihmettä Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan puolustamisen kannalta on merkitystä sillä, onko Kazakstanissa amerikkalaisa pommikoneita? Ei mitään. Tällaisten tukikohtien tehtävä ei mitenkään voi olla puolustuksellinen, sillä Puolasta on paljon lyhyempi matka Moskovaan kuin näistä paikoista. Kun kerran kyse ei vaikuta olevan puolustuksellisista tukikohdista, mitä jää jäljelle? Hyökkäysvalmius ja pyrkimys keikutella voimatasapainoa noilla epävakailla alueilla.

Nykyinen hymykasvoinen nato näyttää näine toimineen lähinnä imperialismin jatkeelta enemmän kuin puolustusliitolta. Suomi ei välttämättä juuri nyt tarvitse puolustusliittoa, joten aivan mihin hyvänsä kerhoon ei ole syytä liittyä vain pelkästä liittymisen ilosta kun kerran kerho hakee muotoaan ja kerholta puuttuu meille kelpaava strategia.

Puolustusliiton yksi keskeinen ominaisuus on se, että puolustusliiton jäsen ei saa hyökätä mihinkään tai se potkaistaan kerhosta pois. Tällaista pykälää ei Natossa ole ja vaikka olisi, kerho on ilman amerikkalaista asevoimaa melko turha, joten pykälä olisi kuollut kirjain vaikka sellainen säännöissä olisikin.

1200-luvun lopulla perustettu Sveitsin valaliitto Urin, Schwyzin ja Unterwaldenin välillä sai jo 1300-luvulla lisää kantoneita tähän alun alkaen pelkkään puolustusliittoon. Paratiisiin livahti kuitenkin kärmes, sillä mukaan huolittu roskaväki Zürichistä hyökkäili vähän väliä johonkin, muistaakseni Savoijiin, ja kun hyökkäyksen kohde sitten kosti, muut olivat vähän väliä puolustamassa Zürichiä tätä kostoiskua vastaan. Tämä sai lopulta muut kyllästymään, Zürich potkaistiin pois ja sääntöjä muutettiin niin, että liiton jäsenet eivät saa hyökätä mihinkään ja tuhlaajapojatkin huolittiin takaisin valaliiton hellään huomaan myöhemmin.

Tämä tarina kertoo meille kuitenkin siitä, miksi puolustusliitoksi ajatellun rakennelman jäsenet eivät saa sotia muualla, sillä heti kun sota tunkeekin omalle maaperälle, muut ovat tässä sodassa mukana, halusivat tai eivät, ja koko sota olisi alun alkaen voitu välttää jos olisi haluttu.

Sitten kun nämä ongelmat on ratkaistu, on Natosta syytä keskustella vakavasti uudelleen, sillä Suomen puolustusyhteistyö länsimaiden ja varsinkin Länsi-Euroopan kanssa on kuitenkin luontevampaa kuin kuvitteellinen yhteistyö itämaiden kanssa tai ajatus siitä, että Suomi voisi pitää ryssän rajan takana ilman apua.

Juuri nyt en pidätä kuitenkaan hengitystäni.

Persujen kannatuslukuja selitellään.

Osa kirjoituksesta on asiaa, osa taas taitaa kertoa enemmän kirjoittajasta kuin ympäröivästä maailmasta.

Kirjoittajan analyysi Suomen poliittisesta kulttuurista on melko hyvä, mutta kaipaa selityksen. Ongelmat käännetään Kekkosen ajan perinnöksi ja tässä on totta toinen puoli, sillä ilman Kekkosta kepu olisi saattanut joko marginalisoitua ajat sitten kuten agraaripuolueet muuallakin tai sitten muuttaa muotoaan moderniksi maltillisen oikeiston edustajaksi kaapattuaan Kokoomuksen sisäänsä ajat sitten. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Kepu oli K-linjalla tukevasti rähmällään ja kelpasi hallitukseen, Kokoomus taas ei hallituskelpoinen ollut.

Kokoomus nousi kolmanneksi suureksi niinkin myöhään kuin 1979, sitä ennen SKDL piti tuota kolmannen suuren paikkaa. Tämän jaon seurauksena Suomessa on kolme suurta puoluetta, joista ainakin tähän saakka on kaksi tarvittu hallitukseen. Vaikka puolue voittaisi vaalit millaisella rökälevoitolla, sen pitää ottaa jompi kumpi muista suurista apupuolueeksi. Toisinaan, kuten vaikkapa nykyisessä hallituksessa, apupuolueella oli mitä parhain mahdollisuus iltalypsyyn vaaliohjelmaa väsättäessä kun todellista vaihtoehtoa ei koalitiolle ollut, ja hallitusohjelma on enemmän apupuolueen kuin päähallituspuolueen näköinen.

Tälle ei tapahdu Suomessa lähiaikoina mitään. Kepu on kyllä murheen alhossa muttei marginaalinen. SDP taistelee jatkossa maltillisen vasemmisto valtikasta Vihreiden kanssa mikäli oma povaukseni tulevaisuudesta pitää paikkansa, ja miksipä ei pitäisi. Käy miten vain, edessä ei näytä olevan sellaista aikaa, että yksi puolue voisi luvata jotain ja myös pitää lupauksensa. Eduskunnassa lisäksi määrävähemmistösäännökset johtavat siihen, että vaikka yksi puolue saisi puolet kansanedustajan paikoista, muut puolueet voisivat äänestää lepäämään jokaisen päätöksen tehden hallituksesta toimintakyvyttömän.

Suomen järjestelmä rakentuu vaihtuvien koalitioiden varaan ja tämä on niin sisäänrakennettu poliittisessa järjestelmässämme, ettei siihen ole muutosta luvassa. Tämän järjestelmän huono puoli on se, ettei kukaan voi luvata mitään. Hyvä puoli on se, ettei se sementoi nykyisiä valtapuolueita paikoilleen hamaan maailman tappiin ja pienemmillä on mahdollisuus nousta suuriksi.

Välillä protestipuolueet sitten nousevat luolistaan kuten nyt on käynyt, mutta ainakin aikaisemmin ne ovat myös painuneet pian unohduksiin.

Ongelmallista kirjoituksessa on kuitenkin sen lähtökohta:
Kaikki Suomen keskeiset puolueet ovat parin viime vuosikymmenen aikana osallistuneet politiikkaan, jolla aiemmin muiden mukana hilattu viidennes kansasta on pudotettu rattailta.
Hyvinvointivaltion perusturvajärjestelmän rakenteita ei tosin ole purettu, mutta tukien reaaliarvojen on valtion velanmaksuinnossa annettu rapautua niin, että suomalaisen hyvinvointivaltion kulut bruttokansantuotteeseen suhteutettuna ovat nykyisin enää OECD-maiden keskitasoa.

Ensinnäkin, hyvinvointivaltion kulut BKT:hen suhteutettuna on hyvin mitäänsanomaton mittari. Sveitsissä nämä kulut ovat OECD:ssä matalimmasta päästä, mutta emme ole tavanneet pitää sveitsiläisiä erityisen huono-osaisina. On siis aivan täysin mahdollista, että hyvinvointivaltiomenojen pienuus johtuu siitä, että ihmiset voivat tarpeeksi hyvin ilman tukiaisiakin. Toinen aivan kelpoisa selitys on se, että suomalaiset hyvinvointipalvelut tuotetaan tehokkaasti.

Kolmas aivan keskeinen havainto on se, että jos hyvinvointipalvelumme rahoitus on hyvää keskitasoa, mikä tässä on ongelma? Mihin perustuu ajatus siitä, että rahaa pitäisi äyskäröidä tähän eniten maailmassa? Kyllä rahaa törsättyä saa nykyistä enemmänkin, mutta onko se ihmisten hyvinvoinnin kannalta tarpeellista?

Hieman propagandistiselta vaikuttaa tämä “tukien reaaliarvojen on valtion velanmaksuinnossa annettu rapautua” -näkemys. Valtiohan ei hirveän montaa miljardia velkaa tullut koskaan lyhentäneeksi edes huippusuhdanteen huipulla. Kuitenkin Lipposen hallitusten talouspolitiikkaa voidaan nykytiedon valossa pitää sikäli onnistuneena, että jos olisimme vipanneet holtittomasti noinakin vuosina emmekä pyrkineet nollatulokseen tai pieneen velanmaksuun, Kreikan jälkeen Euroopassa olisi todennäköisesti kaatunut Suomi kun nyt lieneekin vuorossa Irlanti. Kreikassa ja Irlannissa aloitettu kulukuuri ei varmasti olisi ollut kirjoittajan mieleen Suomeen tuotuna, joten ehkäpä hän olisi voinut muistaa sanalla parilla sitä talouspolitiikkaa, jonka takia Suomi ei toivottavasti nyt paniikkisäästötalkoisiin joudu julkisen sektorin rahoituksen romahdettua.

Kirjoittajan näkemys on se, että muiden puolueiden pitäisi muuttaa kulttuuriaan persu-uhan torjumiseksi. Ehkä, ehkä ei.

Kuten ylempänä kirjoitin, jos ei muuteta perustuslakia, eduskunnan päätöksentekoprosesseja ja vaalipiirejä, elämme vaihtuvien koalitioiden maassa jatkossakin, ja se estää vallankahvaa tavoittelevia tekemästä sellaista ohjelmaa, jonka toteutumista voi jälkeenpäin järkevästi arvioida. Toisaalta saamme sen vastapainoksi sangen värikkään poliittisen kentän, jossa ei vallitse ikuinen pysähtyneisyys kahden valtapuolueen välillä, ja keskusteluun ottaa osaa säännöllisesti myös pienempien puolueiden edustaja.

Persuja ei edes välttämättä tarvitse torjua mitenkään. Ottamalla heidät mukaan päätöksentekoon, on peräti mahdollista, että muuttuva elementti onkin persu eikä päätöksentekokulttuuri. Suomen järjestelmässä on hyvää juurikin se, että pienemmät puolueet, protestiliikkeet ja muutaman asian kerhot voivat saada äänensä kuuluviin ja kannatuksellaan kertoa, mitä nyt pitäisi tehdä ja mihin suuntaan hieman politiikkaa viilata. Tämä pitää establishmenttiä varpaillaan enemmän kuin kaksipuoluemaiden näennäisen ärhäkäs sapelinkalistelu, sillä kalistelijat edustavat samaa establishmenttiä.

Toisaalta kirjoittaja on oikeassa siinä, että Suomen poliittiseen kulttuuriin pesiytynyt outo kirosana ja rikosajatus “joku yrittää politisoida poliittisen asian”, on perin outo. Politiikan keskeinen sisältö on Suomessa erinäköisten joutavien asioiden kimpussa nysväämistä ja tärkeämmät asiat hoidetaan virkamiestyönä. Tämä on toisaalta tuotosta kolmen suuren puolueen mallista, sillä jokaisen poliitikon voi narauttaa lupausten pettämisestä koska hyvänsä kun hallitusohjelma on kompromissi. Jättämällä ikävät selittelyt virkamiehille, voi poliitikko vetäytyä hieman vastuusta.

Tätä samaa harjoitellaan nyt Britanniassa. Labour käyttää nykyään aikansa lähinnä siihen, että se hyökkää vuoroin toryjä ja vuoroin liberaaleja vastaan siitä, että ne ovat pettäneet kannattajansa hyväksymällä asioita, joita he ohjelmassaan sanoivat vastustavansa.

Sellaista se on eikä edes kovin yllättävää.

Vihreiden hellimä ajatus äänestysikärajan laskemisesta 16 vuoteen pitäisi kuulemma kirjata seuraavan hallituksen ohjelmaan.

Ei ole sattumaa, että juuri Vihreät ajavat tätä hanketta, sillä kaikennäköisissä nuorisogallupeissa Vihreät ja Kokoomus keräävät potin ja muille jää murusia. Kokoomus osoittaa yllättävää suoraselkäisyyttä haraamalla vastaan huolimatta siitä, että sen kannatus tässä uudistuksessa kasvaisi.

Eihän sinänsä ole mitään perusteltua syytä pitää äänioikeusikärajaa juuri nykyisessä, mutta näen, ettei tätä ole syytä erottaa yleisestä täysi-ikäisyydestä. Pidän melko järjettömänä ajatusta siitä, että olemme valmiita katsomaan 16-vuotiaan niin kypsäksi, että hän kykenee käyttämään korkeinta valtaa Suomessa, mutta samalla niin epäkypsäksi, että hänelle ei suostuta myymään Alepassa mäyräkoiraa.

Entä mikä olisi vaalikelpoisuusikäraja? Sehän on Suomessa ollut sama kuin äänioikeusikäraja varsin perustellusti. Voisiko 16-vuotias ryhtyä kansanedustajaehdokkaaksi? Jos voisi, mikä olisi tällaisen holhouksenalaisen henkilön juridinen asema kansanedustajana? Tuloksena olisi sangen vetelä suo jos tälle tielle lähdettäisiin.

Jos joku tuo keskusteluun yleisen täysi-ikäisyyden alentamisen vuodella tai kahdella, olen valmis kuuntelemaan argumentteja puolesta ja vastaan. Vallan ja vastuun tulee kuitenkin kulkea käsi kädessä eikä niin, että valta tulee ensin ja vastuu joskus myöhemmin.

Otetaanpa taas vaihteeksi sananen maahanmuuttoasiaa.

Anna Kontula on lausunut asiaan näkemyksiä, joiden mukaan maahanmuutto on kokonaisuutena melko nollan arvoinen juttu mihinkään merkittävään. Hän vetoaa mm. Matti Sarvimäen asiasta tekemään selvitykseen.

Sarvimäen aineistosta voi päätyä tähän johtopäätökseen, mutta voi päätyä myös toisenlaiseen näkemykseen.

Oleellinen taulukko on sivulla 22. Tästä huomataan, että valtaosalla mittareita, keskeisimpänä palkka ja riippuvuus sosiaaliturvasta, kantaväestön ja OECD-maista tulleiden välillä ei ole oleellisia eroja. Merkittävin ero taitaa olla palkkaero alkuasukasnaisen ja OECD-maasta tulleen välillä. Oletan tämän kuitenkin johtuvan ns. kotirouvamomentista, eli Suomeen on tultu useammin miehen kuin naisen työn perässä ja osassa näitä perheitä puoliso on omasta halustaan tai sopivan työn löytymättömyyden takia työmarkkinoiden ulkopuolella vieden näin koko sukupuolen keskiarvoa alaspäin. Tukiaisten nostajina he eivät kuitenkaan kunnostaudu suomalaisia aktiivisempina.

Sen sijaan erot OECD-maiden ulkopuolelta tuleviin ovat merkittävät. Sosiaali- ja työttömyysturvaa nostetaan moninkertaisesti muihin verrattuna ja keskiansiot ovat pienemmät, minkä Sarvimäki sanoo analyysissään, mutta Kontula unohtaa mainita.

Tämän pohjalta näyttäisi vahvistuvan käsitys siitä, että maahanmuutosta osa on hyödyllistä sekä muuttajalle että uudelle asuinmaalle ja osa puolestaan on hyödyllistä vain muuttajalle. Jotta ei tarvitsisi hyökätä mutun syövereihin, tarvittaisiin lisää selvityksiä siitä, mikä oikein on erottava tekijä. Onko se pelkkä lähtömaa vai onko pääasiassa kyse siitä, millä perusteella maahan tullaan.

Tieto on kiinnostava jos kyetään erottelemaan sellaisia maahanmuuton lajeja, jotka eivät ole riippuvaisia toisistaan. Jos haitalliseksi osoittautuvan lopettaminen ei lopeta samalla hyödylliseksi osoittautuvaa osaa, on täysin mahdollista pilkkoa maahanmuutto osa-alueisiin ja kohdella niitä hyvin eri tavalla pyrkien suosimaan yhtä ja tekemään toinen mahdollisimman hankalaksi.

Onko joku syy, miksi maahanmuuttoa pitää väkisin kerta toisensa jälkeen analysoida yhtenä monoliittina, vaikka jo käytössäkin oleva tutkimustieto kykenee eroja tekemään ja näyttämään?

Esimerkinomaisesti voisi ajatella näiden numeroiden valossa, että Suomeen voisi sallia muuton OECD-maista melko vapaasti tai jopa täysin vapaasti, jos tehdään joku karenssi siihen, minkä kestoisen työssäolon jälkeen pääsee sosiaaliturvan piiriin työttömäksi jouduttuaan. Toisaalta ei-OECD-maista tulevien kanssa pitäisi olla nykyistä tarkempi ja edellyttää etukäteen hankittua työpaikkaa, ja tätä ei voisi ohittaa mitenkään esimerkiksi anomalla turvapaikkaa.

Miksi pitää tyytyä siihen, että maahanmuutto on nollan arvoista kun siitä voisi jalostaa myös positiivisen asian?

BBC:llä on mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten Eurooppa ja länsi "voittivat" kilpailun maailmanherruudesta, ainakin joksikin aikaa. Huolimatta siitä, että Kiina on ollut maailman suurin talous tunnetun historian ajan poislukien kaksi viimeistä vuosisataa, maailmaa ei valloittanut Kiina vaan Eurooppa.

BBC:n kirjoitus sysää historiallisen katsauksen jälkeen pääsyyn sille, että Euroopasta oli lyhyempi matka Amerikkaan. Atlantti oli Euroopalle sama kuin Välimeri Roomalle, eli ylitettävissä melko luotettavasti melko vähin tappioin, jo 1600-luvulta lähtien. Tyynimeri taas oli liian suuri tuon aikaiselle osaamiselle, oli osaaminen Kiinassa tai Euroopassa, joten kiinalaisten luontaiseksi rajaksi tuli Tyynenmeren ranta.

Onhan tässä varmastikin toinen puoli totta, mutta jotenkin analyysistä puuttuu jotakin.

Kirjoitus käsittelee sitä, kuinka Kiinassa oltiin (teknisen) kehityksen etulinjassa 1700-luvun alkuun saakka. Käsittelemättä jää kuitenkin se, mitä oikein keksittiin, sillä kun valloitetaan maailmaa, kaikki keksinnöt eivät ole saman arvoisia.

Eurooppalainen sivistys ja bisnes rakentui vesiteiden varaan, sillä tiettömässä maailmassa joki tai meri oli ainut tapa liikuttaa ihmisiä ja tavaraa. Euroopan rantojen rosoisuus suorastaan houkutteli keksimään nimenomaan merenkulkuun liittyviä asioita. Eurooppa oli kuitenkin hätää kärsimässä jo 1200-luvun lopulla mongolien imperiumia vastaan. Ei siksi, että mongolit olisivat olleet edistyksellisempiä tai sivistyneempiä vaan siksi, että mongolit olivat tehneet muutaman oikeansuuntaisen "keksinnön".

Mongolit oivalsivat, että valtakunta rakentuu kaupungeista ja logistiikasta, maaseutua tarvitaan ruuan ja tykinruuan tuottamiseen. Keski-Aasian merkittävät kaupungit tänä päivänä ovat mongolien perustamia ja tuo imperiumi kykeni leviämään Eurooppaan rakentamalla logistiikkaketjun, jolla kaukana kotoaan olevat armeijat pysyvät muonissa ja varusteissa. Tämä tehtiin sisämaaimperiumissa maareittejä pitkin, asia, jota ei Euroopassa oikeastaan tuolloin osattu kun Välimeri, Rein ja Tonava olivat siinä. Eurooppa ei pystynyt tuolloin varustamaan mitään kovin kauaksi vesikuljetusreiteistään, joten kyky vastustaa mongoleja kauempana näistä pääreiteistä oli olematon.

Se mongoleista. Kelpaa kuitenkin esimerkiksi siitä, että hieman vähäisempikin keksintö riittää, jos se ratkaisee oikean ongelman.

Kiinassa kehitys kehittyi muuta maailmaa rivakammin useammastakin syystä. Vakaus ja turvallisuus lienevät olleet yksi tärkeä syy, sillä mongolien jälkeen maata ei tosiasiallisesti ole uhannut kukaan ennen 1800-luvun loppupuolta. Kiinassa keksittiin kuitenkin kauan ennen Eurooppaa säätykierron merkitys. Maa oli armottoman keskusjohtoinen ja epätasa-arvoinen, mutta tie paikallisessa herrahississä oli avoin kenelle hyvänsä, joka opetteli lukemaan ja kirjoittamaan ja suoriutui Kung Fu-tsen opetuksia käsittelevästä kokeesta.

Tämä nosti etulinjaan lahjakkuutta eikä oikeiden vanhempien usein lahjattomiakin lapsia. Euroopassa tämä keksittiin paljon myöhemmin, mikä lienee antanut kiinalaisille etulyöntiaseman tuolloin. Toisaalta monumentaalinen keskusjohtoisuus asetti Kiinan maailmanvallalle rajat. Vaikka Kiina olisi onnistunut valloittamaan USA:n länsirannikon 1500-luvulla, britit/amerikkalaiset olisivat tuupanneet heidät lopulta takaisin mereen, sillä tuo 10000 kilometrin päässä emämaasta oleva siirtokunta ei olisi kyennyt operoimaan ja toimimaan uhkaavaa vihollista vastaan ilman ohjeita ylhäältä, ja jos niiden saamiseen menee muutama kuukausi, siirtokunta ei olisi kyennyt organisoimaan puolustustaan.

En kuitenkaan mitenkään kykene selittämään Euroopan tieteiden ja innovaatioiden nousua maailman huipulle pelkällä maantieteellä ja Amerikan valloituksella. Amerikan käytännössä valloittivat britit pohjoisessa ja Espanja etelässä ja ranskanpullien vaikutus tuolla mantereella jäi varsin vähäiseksi. Siitä huolimatta nykyisen Ranskan alueella tehtiin huomattaviakin innovaatioita esimerkiksi valistusaatteiden saralla, vaikka Ranska oli lähinnä jatkuvasti sodassa Britanniaa vastaan eikä päässyt Amerikan kultamaista hyötymään kauppasaartojen takia juuri mitään.

Euroopassa huomattavasti Kiinaa epätasa-arvoisempi etenemismahdollisuus herrahississä tosiasiallisesti nosti vioistaan huolimatta yksilön ja yksilösuorituksen asioiden keskiöön. Patrimonialismin ja feodalismin keksimisen jälkeen ihmiset syntyivät lokeroihinsa elleivät saaneet jollain tavalla armoa ylempänä hierarkiassa olevien silmissä. Ryhmät eivät tähän kyenneet mutta yksilöt kykenivät, ja lopulta oltiin Brittiläisen imperiumin tilanteessa, jossa majesteetin säilä kosketti millä hyvänsä saralla ansioituneen miehen olkapäätä.

Kun tieteiden ja yhteiskunnallisen kehityksen perustaso alkoi olla melko hyvällä tolalla, uudet innovaatiot syntyivät huippujen ympärille. Euroopassa huippuja ei latistettu osaksi ryhmää toisin kuin itämaisissa kulttuureissa. Euroopassa lisäksi hallinto oli organisoitu perinnöllisten virkojen ympärille, kun taas Kiinassa nuo huiput valikoituivat hallintoon. Hallinto on lopulta aika simppeliä rutiinia verrattuna tieteen innovaatioon tai yhteiskunnan uudistamiseen, joten siihen kelpaa vähän tyhmempikin paroni aivan hyvin ja huippujen haaskaaminen rutiiniin on nimensä mukaisesti haaskausta.

Yksi mielenkiintoinen teoria tähän asiaan liittyen on se, kuinka kiinalaisten rakkaus teehen lopulta jätti maan jälkeen. Teetä varten keksittiin maassa posliini jo 1500 vuotta sitten ja kun posliinista voi tehdä melkein mitä vain, maassa ei keksitty lasia ollenkaan vaan se vietiin tuontitavarana sinne 1800-luvun lopulla. Kaikkialla muualla keksittiin lasi ensin ja posliini vasta myöhemmin. Siitä saakka kun osattiin rakentaa lasista linssi ja tehdä silmälaseja, eurooppalaisen älykön tuottava ura oli noin 30 vuotta pidempi kuin kiinalaisen virkaveljensä.

Yksilökeskeisyys ja hallinnon hoitaminen rutiinivoimin olivat eurooppalaisia "keksintöjä", jotka auttoivat maailmanvalloituksessa huomattavasti enemmän jostain ajankohdasta eteenpäin kuin se, onnistutaanko keksimään parempi kastelujärjestelmä riisisadon kasvattamiseksi. Jälkimmäinen ei ole tietysti turha keksintö, mutta sen käyttökelpoisuus maailmanvalloituksessa oli vähäinen.

Kun sitten etsitään eroja Euroopan maiden ja kulttuurien välillä, huomataan tieteiden, taiteiden ja kulttuurin valtikan siirtyneen Italiasta protestanttiseen Eurooppaan suunnilleen silloin, kun protestanttinen uskonpuhdistus toteutettiin. Tämä on kulttuuria puhtaimmillaan eikä sijaintitekijä. Toisaalta brittiläinen imperiumi oli ylivertainen Ranskan ja Espanjan imperiumeihin verrattuna, koska Britanniassa "keksittiin" hajautettu hallinto, jota Ranskassa ei ole keksitty vieläkään. Koko maailman kattavaa imperiumia ei olisi mitenkään voitu hallita Lontoosta ennen lennättimen keksimistä, mutta koska paikallisilla varakuninkailla ja kenraalikuvernööreillä oli melko suuret valtuudet tehdä mitä hyvänsä, valtaosa asioista ja ongelmista ratkaistiin paikallisesti.

Toinen tähän liittyvä "keksintö" oli se, ettei koko imperiumia pitänyt hallita samalla tavalla. Intiaa hallittiin yhdellä tavalla siellä olevaa hallintorakennetta hyödyntäen, Kapmaata aivan toisella tavalla ja valkoisilla täytettyjä alueita kutakin omallaan. Tästä syntyi lopulta imperiumin hajottanut tekijä, sillä jokainen siirtomaa sai kasvaa omaksi kansakseen, niin musta kuin valkoinenkin, eikä kaikista edes yritetty tehdä keskusjohdettuja ja kloonattuja brittejä.

Tämä hallintokulttuurin ominaisuus antoi Euroopalle ja Brittiläiselle imperiumille ylivertaisen aseman maailmassa. Se oli ketterä, ja vaikka kiinalaiset olisivat jo kansoittaneet puoli Amerikkaa, heidät olisi todennäköisesti sieltä syrjäytetty.

Nyt erityisesti länsimaista elämäntapaa vierastavissa ajatushautomoissa iloitaan avoimesti siitä, että Kiina on ohittamassa USA:n maailman suurimpana taloutena. Nyt vallitsee tällainen "se on meille siirtomaaherroille aivan oikein ja saammepa oikein isän kädestä" -itseruoskinta- ja itseinhoaika.

Minä en olisi länsimaissa niin kovin huolissani, sillä talous on vain taloutta. Ei näytä siltä, että kiinalaiset olisivat tuota pikaa syrjäyttämässä länsimaita tieteiden, taiteiden ja kulttuurin viejinä, ja niin kauan kuin tilanne on tämä, länsimaat eivät huomaa Kiinan nousua juuri missään muualla kuin raaka-aineiden ja energian hinnassa.

Se, että vain länsimaat kykenevät tuottamaan merkittävää, vientiin kelpaavaa kulttuuria, ei ole sekään maantieteen ominaisuus vaan elämäntavan ja arvojen.

Onko kolmikantayhteistyön rapautuminen niin kovin kamala asia?

Minä näen koko kolmikantayhteistyön lähinnä jarrutusmekanismina ja vastuunväistelyaparaattina. Tämä mennyttä maailmaa, jos sitäkään, edustava järjestelmä on niin aikansa elänyt, että se saa luvan mennä.

Kolmikantayhteistyöllä on joskus ollut ainakin de facto mandaatti kun työntekijät kuuluivat liittoihin, työsuhteet olivat perinteisiä, valtaosa työstä tehtiin tehtaassa ja poliitikot kulkivat Moskovan talutusnuorassa. Tässä maailmassa asioiden siirtäminen pois poliittisesta prosessista poisti siitä ulkopoliittisen ulottuvuuden ja työmarkkinajärjestöt puolestaan edustivat merkittävää osaa ihmisistä ja firmoista.

Nyt Suomessa on lupa tehdä sisä- ja työmarkkinapolitiikkaa ilman, että se heijastuu idänkauppaan eikä tätä politiikkaa tehtäessä muutenkaan tarvitse välittää tuon taivaallista siitä, mitä mieltä ryssät sattuvat asioista olemaan. Työmarkkinajärjestöt toisaalta eivät enää edusta samalla lailla kaikkia.

Nuorten työsuhteista valtaosa on jo epätyypillisiä ja kun aikaa kuluu 10-20 vuotta, tilanne koskee jo koko palkansaajakenttää. Työnantajajärjestöt taas edustavat auringonlakun aikaa eläviä konglomeraatteja ja valtaosa uusista työpaikoista syntyy uusille aloille ja uusiin yrityksiin, jotka ovat niin pieniä, että EK ei niistä ole juurikaan kiinnostunut.

Kolmikantatyö siis tarkoittaa tänä päivänä sitä, että poliitikot voivat väistellä vastuuta. Menneen maailman puoli työmarkkinoista voi istua turisemassa keskenään muistelemassa pysähtyneisyyden aikaa ja vanhoja hyviä aikoja kun keskeiset työmarkkinaratkaisut tehtiin Palacen kabineteissa ympärikännissä, herroja kun oltiin.

Tämä sivuaa suoraan kirjoitustani siitä, että työmarkkinoiden pelisääntöjä on saatava enemmän lainsäädännön piiriin yleissitovista työehtosopimuksista ja jätettävä liittokohtaiset sopimukset vain siihen, että tarjotaan parempaa ja enemmän kuin mitä laki velvoittaa. Nyt vallankahva ei koske pitkällä tikullakaan työmarkkinoihin, vaikka siellä on selkeitä ongelmia. Aivan sama mitä siellä ehdottaa muutettavaksi, joku loukkaantuu verisesti ja iso vaaliavustus jää saamatta.

Kolmikantayhteistyöllä ja sitä sivuavilla asioilla tuntuu olevan vain jarruttava vaikutus. Asettamalla sopivan laajan kolmikantaisen työryhmän, kukin hallitus voi lykätä epämiellyttävän asian seuraavalle, sillä tuo työryhmä ei saa vaalikaudessa aikaiseksi mitään. Ei se saa mitään aikaiseksi vaalikauden jälkeenkään vaan tulos on kerta toisensa jälkeen samanlainen pannukakku kuin esimerkiksi SATA-komitean työ.

Se, että kaikki asiat päättyvät aina riitoihin työmarkkinajärjestöjen välillä eikä menneiden vuosien konsensusta enää saavuteta, ei ole osoitus ja todiste siitä, että asenteet ovat koventuneet vaan siitä, että meillä on todellisia ongelmia, joiden korjaaminen ei ole yksinkertaista. Kun ongelmat olivat pieniä ja suljetussa taloudessa ei tarvinnut välittää pahemmin kustannuksista, kolmikantayhteistyö saattoi hyvinkin sopia asioista. Jos sopimus ei ollut hyvä palkansaajille, revalvoitiin ja jos se ei ollut hyvä vientiteollisuudelle, devalvoitiin. Lopulta ei muuttunut juuri mikään.

Nyt pitäisi keksiä kokonaan uutta.

Pitäisi miettiä, miten sosiaaliturva nivotaan yhteen pätkä- ja silpputyön kanssa ilman kohtuutonta epävarmuutta, tuloloukkua ja turhaa byrokratiaa. Samalla pitäisi miettiä, miten tämä lysti oikein rahoitetaan, ja pitäisi myös miettiä, mistä Suomeen saataisiin puoli miljoonaa uutta yksityisen sektorin työpaikkaa, jotta julkista sektoria voitaisiin hieman keventää.

Toisaalta pitäisi miettiä, miten eläkejärjestelmä saadaan kestämään ja miten saataisiin ihmiset viihtymään työelämässä joko täysillä tai osa-aikaisesti nykyistä pidempään. Työmarkkinoille pitäisi luoda dynamiikkaa kyykyttämättä kuitenkaan palkansaajaa kohtuuttomasti vaan palkansaajan mahdollisuutta ennustaa elämäänsä ja ansioitaa vahvistaen.

Ei tähän kykene kolmikantatyö. Tehtaanjohtajaa ja Metalliliittoa ei kiinnosta edes etäisesti, miten osa-aikaisen luovan työn palkkaus ja ehdot pitäisi sopia, sillä tällaista työtä ei ole olemassa kummallekaan. Hallitus taas voi luimia kerta toisensa jälkeen vastuusta asettamalla kolmikantatyöryhmiä, joiden riitaisa lopputulos kolmen vuoden päästä olisi voitu todeta jo ryhmää perustettaessa.

Minä en näe muuta keinoa kuin kaataa tämän kolmikantaisen sopimisen kulissin, sillä se ei ole enää mitään muuta.

Hallitus ja eduskunta hoitakoot jatkossa päätöksenteon itsenäisesti etujärjestöjä ainoastaan lausunnon antajina käyttäen. Työmarkkinajärjestöt taas voivat hoitaa edelleenkin jäsentensä edunvalvonnan parhaaksi katsomallaan tavalla.

Jos asiat menevät politiikassa poskelleen, niihin voi hakea muutosta äänestämällä. Jos asiat menevät poskelleen itsekseen maailman muuttuessa, mutta niitä ei voida korjata ellei vuosikausia istuva työmarkkinatyöryhmä ole yksimielinen, asiat hajoavat käsiin pikku hiljaa ja korjaavat toimenpiteet jäävät puuttumaan.