Sain toisaalta vihjeen/haasteen täyttää lukemistani kirjoista tällaiset kohdat ja selittää asiaa jotenkin. Ei ollut aivan mahdottoman helppo tehtävä, sillä en yleensä jäsentele kirjoja juuri näiden ominaisuuksien mukaan, mutta tässä tulee.

1) Mikä kirja itketti
Listan vaikein kysymys, johon vastasin itse asiassa viimeiseksi. Kirjat eivät oikein itketä minua, leffojen mahtipontiset mutta onnelliset loput toisinaan (mallia Schindlerin lista). Mutta keksitään nyt joku melkein-sopiva tähän, ja se olkoon kuudes Harry Potter, jossa äärettömän sympaattinen ja mukava Dumbledore kuolee ja hänelle järjestetään pompöösit hautajaiset. Kun Dumbledore oli minulle Potterin melkeinpä tärkein hahmo, sen poistuminen kuvasta ei ollut yhtään hyvä juttu.

2) Mikä nauratti?
George Mikes: How to be a brit. Vanha kirja, lie jostain 60-luvulta yms. ammottavien foinikialaisten ajoilta. Britanniaan muuttanut unkarilainen käy läpi brittiläisen yhteiskunnan omituisuuksia ulkopuolisen silmin. Käsiteltyä tulee lukuisia asioita LVI-tekniikasta liikennesuunnittelun ja teenjuonnin kautta keskustelukulttuuriin ja seksielämään, joista viimeinen käsitellään yksirivisellä "Continental people have sex-lives. The English have hot-water bottles" -kommentilla.

3) Mikä oksetti?
Jean B Sasson: Prinsessa. Tämä on se 90-luvun alkupuolella tms. kohistu kirja naisen elämästä Saudi-Arabian hovissa. Kun elämä hovissa on kuvatun kaltaista, ajatukset ympäröivän yhteiskunnan kivikautisuudesta ja millaista meno onkaan vähän köyhemmissä perheissä, eivät varsinaisesti olleet mieltä ylentäviä. Ei tämä nyt oikeastaan oksettanut, mutta vastenmielisiä ajatuksia se herätti silti. Enemmän oksettava olisi varmaankin pakasta vedetty kuvakirja Amazonin hämähäkkilajeista, mutta sellaista en ole mennyt varmuuden vuoksi edes avaamaan. OIkeastaan mainitsen tähän bubbling under -kirjana Kärpästen herran, joka vain on niin raadollinen kuvaus sivilisaation höttöisyydestä ja lasten sisäänrakennetusta pahuudesta, ettei sitä voi mitenkään lukea aivan köykäisesti.

4) Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
Näitä on monta, tutummista varmaankin Sormusten herran Pippin. Mukavuudenhalua, yleistä hieman hukassa olemista, maailman menoon suhtautumista sangen kevyesti, mutta kuitenkin vakavaa suhtautumista sitten kun asia on tarpeeksi tärkeä tai on aivan pakko. En koskaan ole kokenut olevani mikään suuri sankari, joten kirjojen sankarihahmot menevät helposti hieman ohi, ja mukana olevat koomiset sivuhahmot sopivat kohdalle paremmin, eivät kuitenkaan erinäköiset Einari Epätoivot.

5) Minkä kirjan jätit kesken?
Vaikka kuinka monta. Mainitsemisen arvoinen on tosin Alistair McLean: Saattue Murmanskiin. Tuota pidetään heebon parhaana kirjana, minusta se oli armotta tylsin silloinkin kun olin oikean ikäinen tällaista lukemaan. En tiedä mikä siinä nyt niin tökki, mutta kahdesti sitä yritin ja kahdesti se jäi kesken. Uhkaavasti kesken jäämässä on myös Naomi Klein: The Shock doctrine. Se on kirjoitettu niin taitavasti propagandaa julistaen, ettei siinä varsinaisesti valehdella koskaan mutta jos lukija ei ole tarkkana, hänelle syötetään näennäinen yhteys mitenkään toisiinsa liittyvien asioiden kanssa, ja moisen lööperin lukeminen kiukuttaa kun Kleiniä pidetään jonkunnäköisenä punavihernuorison messiaana ja tämäkin kirja sai ämpärillisen palkintoja, aivan turhaan.

6) Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
Dan Brown: The lost symbol. Tämä on mielessä kun sen lusin läpi tässä lomaillessa. Juoni sinänsä tuottanee aivan viihteellisen takaa-ajoelokuvan varsinkin jos tuntee DC:n maamerkkejä, mutta jos tässä kirjassa ei loppu ole tekemällä tehty niin sitten ei missään. Verta vuotaa aivan mahdottomia määriä kun varjellaan Salaisuutta, ja tehtäviä ratkaistaan, että päästään Salaisuuden jäljille, ja lopuksi paljastuu, että Suuri Salaisuus ei ole salaisuus ensinkään vaan on verrattavissa Fanttilan postimyyntikuvastoon. Joku suuri salaisuus piti keksiä, mutta kirjailijalla selvästikään ei riittänyt ideoita näin pitkälle, ja kun tarina oli muuten valmis, viimeinen luku on täydellinen antikliimaksi verrattuna esimerkiksi Angels & Demonsin hauskaan faktoidiloppuun. Tämä lienee maailman ainoa kirja, joka paranee siitä, että se leikellään Valittujen Palojen kirjavalioksi poistamalla siitä muutama sata sivua puppua, kuten esimerkiksi koko lopetuksen.

7) Minkä kirjan luit uudestaan?
Juuri nyt luen uudestaan lapsena lukemaan Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjaa. Se ei ole aikuisenakaan aivan huono kirja, varsinkin kun paikat ja maisemat ovat nyt hieman tutumpia sekä kulttuuriympäristö, jossa kirjat tapahtuvat. Se teki suuren vaikutuksen lapsena ja luin sen muistaakseni pariin kertaan jo silloinkin, ja nyt kun näin sen kirjakaupan löytölaarissa Wellingtonissa, otin sen oitis mukaan kun mielessä on ollut jo monta vuotta, että se pitäisi oikeastaan selata uudelleen ja katsoa, mikä siinä oikein oli niin lapsen mieltä kiehtovaa. Samalla muistui mieleen, miksi Wales on ollut minulle aina paikkana jotenkin mystinen ja mielenkiintoinen, vaikka mielikuvan siitä pitäisi liittyä lähinnä lampaisiin ja laaksojen poikiin.

8) Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi?
Outi Alanne: Neiti N:n tarina. Ostin joskus kirjatorilta matkalukemiseksi parilla kolikolla kun kirjasta oli ollut jossain iltapäivälehdissä juttua. Hukkaan menivät nekin kolikot, sitä ei olisi kannattanut lukea, se oli aihepiirin mahdollistaman värikkyyden sijaan kuin olisi lukenut säätiedotuksia merenkulkijoille. Mutta tämän luin ihan rehellisellä tirkistelymielellä.

9) Mitä kirjaa suosittelet?
Trudi Canavan: Magician-trilogy. OIkeastaan kolme kirjaa ja sarja ilmeisesti jatkuu joskus, mutta kuitenkin. Uudehkoa fantasiaa, mutta aikuisille kirjoitettua. Tarinat ovat enempi viihteen kaapuun puettua yhteiskuntakritiikkiä kuin lohikäärmeitä. Tarina itse asiassa toimisi aivan hyvin, vaikka se siirrettäisiin reaalimaailmaan, eli juoni ei rakennu tulipalloja viskovien kääpiöiden varaan vaan tarinan, jossa luokkayhteiskunnan sorrettu tunkee itsensä läpi paikallisessa herrahississä, ja lopulta joutuu pohdiskelemaan runsaasti laittoman ja oikean ongelmaa.

10) Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä?
En ole lukenut Ulyssesiä enkä Alastalon salia (jälkimmäinen on siellä kesken jääneiden osastolla, ei edennyt edes kovin pitkälle) tai muutakaan maailmankirjallisuuden yliarvostettua tiiliskiveä. Sen sijaan olen lukenut Grimbergin Kansojen historian. Kannesta kanteen. Otti aikansa, mutta se oli hauskaa ja paikoitellen sivistävääkin. Historiaa voi käsitellä muutenkin kuin kuivakkaan faktoidimaisesti, ja lisäksi nuo tarjoavat eräänlaisen ajankuvan.

Viimeinen viikko vielä kiertelyä lähinnä NSW:ssä.

Kotiinkin on vaihteeksi kiva tulla.

Suomen ilmastokokousedustaminen puhuttaa jälleen, ja olemme saman ja usein toistetun jankutuksen ja riitelyn äärellä kuin aina ennenkin.

Tämä asia pitäisi saada nyt kerralla kuntoon, ja kun se ei tule kuntoon terveellä järjellä nykyisen lainsäädännön aikaan, lakia pitää muuttaa, vaikkapa siten, että seuraavan presidentin valtaan tullessa käytäntö on toinen ja selkeä.

Selkeä käytäntö on se, että Suomea edustaa kansainvälisissä tapahtumissa pääministeri tai jonkun hallinnonalan ministeri, paitsi jos kyseessä on erityisesti valtionpäämiestapaaminen. Nyt Halonen on aivan oikeassa juridisesti osallistuessaan Kööpenhaminan kokoukseen, koska ilmastopolitiikka on ulkopolitiikkaa(kin) ja sitä johtaa presidentti eikä pääministeri, mutta juuri tämä kohta pitäisi korjata ja poistaa presidentin ylikävelyoikeus aina, jos hän katsoo jonkun asian kuuluvan ulkopolitiikkaan. Esimerkiksi ilmastokysymyksen ulkopoliittinen ulottuvuus on vähäinen, ulkopolitiikkaa on ainoastaan jonkun sopimuksen tekeminen. Sopimuksen toteuttaminen ja sopimuksen kanssa eläminen ovat kuitenkin sisäpolitiikkaa.

Pienen ulkopoliittisen ulottuvuuden takia presidentti ottaa asiakseen sopia asiasta, josta lopulta vastaa joku muu.

Tämä on tilanne melkein kaikessa muussakin kansainvälisessä yhteistyössä. Eduskunta ja hallitus lopulta kuitenkin hyväksyvät sopimukset ja toteuttavat ne, joten miksi edustamaan tarvitaan presidentti, joka ei päätä mitään asiaan liittyvää vaan voi puhua mitä sattuu? Ja kun sangen monet asiat ovat nykyään kansainvälisiä joltain kulmaltaan, presidentillä näyttää olevan oikeus tunkea itsensä joka paikkaan kutsumalla asiaa ulkopolitiikaksi, ja rajankäyntiä ei pysty tekemään kukaan.

Toinen ongelma nykyisessä "edustaja vaihtuu vähän väliä" -mallissa on se, että kansainvälinen yhteistyö tai ainakin menestys siinä perustuu paljolti henkilösuhteisiin. Jos henkilöt vaihtuvat vähän väliä, mitään henkilösuhteita ei pahemmin pääse muodostumaan.

Kolmas ongelma liittyy siihen, että jos pääministeri mokaa kansainvälisessä yhteistyössä, hänet voidaan vaihtaa, ja tarvittaessa koko hallitus. Presidentin vaihtaminen on jokseenkin mahdotonta, joten vaikka hän tekisi mitä pahaa, hänestä ei pääse eroon ennen seuraavia vaaleja. Suomen lähihistoria kertoo, kuinka luokattoman huono pääministeri vaihdettiin aika nopeasti toiseen, joka ei ollut hirveän paljon parempi mutta parempi kuitenkin. Näin voidaan tehdä parlamentaarisessa järjestelmässä, mutta presidenttivetoisessa ei voida.

Presidentin osuus ulkopolitiikassa on kummajainen, joka on jäänyt jäljelle Kekkosen perintönä. Manu piti siitä kiinni kuten kaikesta muustakin vallasta. Ahtisaari taas oli nimenomaan ulkopolitiikkamiehiä kun oli tehnyt melkein koko uransa ulkomailla. Halosessa on vähän Manun vikaa, eli vallasta pidetään kiinni periaatteen vuoksi ja kiukutellaan ja äyskitään, jos joku asian kyseenalaistaa.

Nyt asian voisi hoitaa kunniakkaasti kuntoon. Halosen yli ei tarvitse kävellä, koska vaalit ovat 2012, ja uuden käytännön voisi aloittaa siitä. Uudelle presidentille ei toisaalta anneta enää mahdollisuutta kaataa hanketta, ja kun ainakin teoriassa uusi presidentti voi tulla mistä hyvänsä kolmesta suuresta puolueesta ensi kerralla ja ehkä jopa parista pienemmästä, kenelläkään ei pitäisi olla taktista syytä vastustaa uudistuksia.

Presidentti voisi aivan hyvin olla päämajan taktinen reservi, jota käytetään silloin kun tarvitaan tai silloin, kun hänen henkilösuhteensa ovat mahdollisesti eduksi. Päätös asiasta pitäisi kuitenkin kuulua hallitukselle eikä presidentille itselleen.

Lehdissä on ollut uutisia pariinkin otteeseen 18- tai 20-henkisistä somaliperheistä kaupungin asuntojonossa, ja joku työryhmäkin on nyt perustettu ratkomaan probleemaa.

Yleisesti tässä tulee eteen realiteetteja. 20 hengen perheasuntoja ei Helsingissä yksinkertaisesti ole. Ei vapailla markkinoilla, ei varsinkaan kaupungilla, sillä helsinkiläisperheet eivät ole tämän kokoisia. Kun ongelmaa ei kaupungin virastossa voi mikään työryhmä ratkaista ja lisärakentaminen tämän takia olisi turha menoerä, pitäisi koko asuntotukiaispolitiikkaa miettiä uudelleen.

Miksi olemme lähteneet siitä, että kunnan pitää antaa asunto sitä tarvitseville riskiryhmiin kuuluville (riskiryhmä=muut paitsi yksinäiset miehet) eikä niin, että perusturvaan kuuluu määräraha asunnon hommaamiseksi, ja tällä rahalla asunto hommataan sieltä mistä saadaan? Määräraha tietysti voi kasvaa perheen koon mukana ja sen kuuluukin kasvaa. Jos raha ei riitä asuntoon Helsingissä, mikä pakko on asua nimenomaan Helsingissä? Maaseudulla on isojakin asuntoja tyhjillään ja tarjolla halvalla, mutta miksi ne eivät kelpaa vaan tilaa pitää löytää maan kalleimmista neliöistä?

Jos asunto hommattaisiin ja maksettaisiin itse, kyse olisi valinnoista. Asuntoon voi pistää enemmän tai vähemmän sen mukaan, miten tärkeäksi asuinpaikkansa kokee.

Turvapaikanhakijoiden tapauksessa saavutettaisiin muitakin hyötyjä, kuten vähennettäisiin samaa kansallisuutta olevien ghettojen syntyvauhtia kaupunkeihin, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi vauhdittaa sopeutumista kun elämäänsä ei voi elää omissa yhteisöissä ja samankielisten kuplissa, eivätkä yhteisöjen kyylät pääse myöskään samalla tavalla vahtimaan Suomessa syntyneiden tai lapsina Suomeen tulleiden nuorten elämää antaen heille mahdollisuuden murtautua helpommin pois oman ahdasmielisen kulttuurin ja uskonnon ikeestä halutessaan.

Nyt kuitenkin asuntopolitiikka toimii kokonaisuutena huonosti. Yksinäiset miehet eivät saa asuntoa mistään. Heille ei anneta rahaa, jolla he voisivat asunnon jostain hommata, vaan heidät laitetaan asuntojonoon sijalle 4200 ilman mitään toivoa asunnosta ikinä. Suurperheitä asuitetaan ahtaisiin kaupunkiasuntoihin, ja asuntopolitiikassa ei toimi mikään järkevä markkinatalous, jossa kalliissa paikoissa asuisivat ne, jotka tarvitsevat kallista asuinpaikkaa eniten.

Byrokratiaa nykyinen metodi toki tuottaa enemmän kuin se, että tukiaisluukulta vain annettaisiin enemmän rahaa.

Mietin tuossa matkustaessani, miksi ihmeessä rautateitä ei tunnuta saavan kannattamaan oikein missään.

Joukkoliikennevälineistä juna on ainakin minun mielestäni ehdottomasti mukavin. Lentäminen tietysti on pakollista kun matka on tarpeeksi pitkä tai menee meren yli, mutta kaikessa muussa juna olisi parhaimmillaan hyvä valinta.

Siitä huolimatta melkein kaikkialla ajetaan matkustajaliikennettä alas ja peräti puretaan ratoja. Raideliikenne tuntuu kannattavan merkittävämmissä maissa vain Japanissa, Saksassa, Ranskassa ja erinäköisissä itämaissa kuten Kiinassa ja Intiassa. Saksassa ja Ranskassakin raideliikenne pysyy pystyssä vain massiivisten tukiaisten avulla.

Miksi tästä bisneksestä ei saa kannattavaa? Radat rakentaa valtio eikä junayhtiö kuten kuuluukin, sillä rata on infrastruktuuria, jonka toteuttaminen kuuluu valtion tehtäviin.

Bussiliikenne kukoistaa, vaikka bussi on kaikkein iljettävin joukkoliikennevälineistä kenties kiikkerien jollien jälkeen.

Yksi mieleen tullut syy on se, että junabisneksessä yritetään apinan raivolla matkia lentokoneita eikä olla innovatiivisia. Lentämisen ainoa hyvä puoli on sen nopeus, mukavaksi tavaksi sitä ei voi mitenkään kuvata, vaikkakin ykkösluokka tekee siitä siedettävää. Siitä huolimatta junafirmat tuntuvat ottavan esikuvansa juuri tästä bisneksestä, ja tulos on hirvittävän huono.

Lentokoneiden epämukavat penkit ja toivoton ahtaus on siirretty sellaisenaan juniin. Siinä, missä lentokoneessa saa nykyään muutaman tunnin matkalle makuupaikan bisnesluokassa, junassa saa ensimmäisessä luokassa hieman enemmän kallistuvan penkin jos sitäkään, ja kokonaisuus jää naurettavaksi vaarsinkin kun hinta pompsahtaa paljon lentolippua kalliimmaksi.

Eurostarissa on ryhdytty kopioimaan myös lentokenttien idiotiaa lähtöselvityksineen ja minimiaikoineen.

Voisiko joku visioida konseptia hieman uusiksi siitä vinkkelistä, että lentokoneet ovat epämukavia kustannussyistä ja siksi, että niitä rasittaa runsas turvallisuusseikkojen koodisto, ja tästä syystä ne ovat huonoja esikuvia kaikkialle. Nyt raideliikenteessä on uutta ajattelua, mukavuutta ja ylellisyyttä vain muutamassa luksusjunassa, joiden liput maksavat tonneja, mutta voisiko arjen mukavuutta tuoda myös järkevämmällä hinnalla tavallisille reiteille ja saada ihmiset nauttimaan matkastaan ja maksamaan siitä mielellään käyvän hinnan?

Maahanmuuttorintamalta kuuluu kummia.

Matti Vanhanen, joka on tähän saakka pitänyt nykyisenkaltaista turvapaikkaperusteista maahanmuuttoa rikkautena ja voimavarana, näyttää tehneen takinkäännön. Eilisten uutisten mukaan Vanhanen pelkää turvapaikanhakijoiden määrän paisumista 20000:een vuodessa. Samaten hän sanoo ääneen sen, minkä kaikki muut jo tietävät: maahanmuutto ei paranna huoltosuhdetta. Oikeastaan kaikki tietävät, että turvapaikanhakijaperustainen maahanmuutto heikentää huoltosuhdetta kun työttömyysprosentti hipoo jossain 50 ja 80 prosentin välissä ja synnytyskonenaiset ovat työelämän ulkopuolella, mutta tyydytään nyt siihen havaintoon, mikä on tehty.

Vanhasen havainto on oikea ja vaikka herääminen tuleekin hieman outoon aikaan, se on silti osoitus siitä, että poliittinen kenttä alkaa havahtua todellisuuteen. 20000 turvapaikanhakijaa ja jokaisen perässä neljä perheenyhdistämisen kautta tarkoittaisi sitä, että Suomeen muuttaisi vuosittain Lahden väkimäärä luku- ja kirjoitustaidottomia ihmisiä maailman perslävistä.

Tätä virtaa ei kestä valtion eikä yhdenkään kunnan talous, ja resurssit kielikoulutuksessa jne. loppuvat lyhyeen vaikka saataisiin lisää rahaakin.

Nyt tarvittaisiin enää yksi rohkea tiikerinloikka.

Valtapuolueiden ja Vanhasen pitäisi erotella erikseen siirtolaisuus ja turvapaikanhakumenettely ja käsitellä näitä täysin erilaisia asioita eri asioina. Työperäistä siirtolaisuutta ei taida vastustaa juuri kukaan paitsi ehkä miedosti poliittinen vasemmisto, joka on huolissaan sinänsä aivan aiheesta matalan tuottavuuden työpaikkojen riittävyydestä.

Tekemällä viimein tämä kauan kaivattu erittely, huomattaisiin, että maahanmuuton hyödyt painottuvat siirtolaisuuteen ja haitat turvapaikanhakijoihin. Kenelle hyvänsä olisi tässä kohtaa selvää, mitä maahanmuuttoa pitää suosia ja mitä suitsia, mutta vielä emme ole tässä pisteessä.

Nyt pro-turvapaikanhakijapropaganda on toistaiseksi käsitemagiassa niskan päällä, ja niputtamalla kaikki "maahanmuutoksi", voidaan keksiä retoriikkaa, jossa työperäisestä siirtolaisuudesta lavennetaan oikeutus turvapaikanhakijatulvalle. Kun joku ehdottaa rajojen sulkemista turvapaikanhakijoilta, esimerkiksi kaivetaan pari Nokian siirtolaisinsinööriä ja kerrotaan, kuinka hyödyllistä ja siunauksellsita maahanmuutto oikein onkaan. Samaten turvapaikkaperustaisen maahanmuuton ongelmat kuten työttömyys ja rikollisuus, laimennetaan ottamalla mukaan siirtolaisten ja suomalaisten ulkomaalaisten puolisoiden sankka joukko, ja näin numerot paranevat silmissä. Koska ne eivät edelleenkään vastaa valtaväestön numeroita, täytyy loppu selittää hieman höttöisesti valtaväestön rasismilla.

Eihän tässä tarvitsisi edes tehdä paljoa, sillä Suomessa ongelmat ovat vasta edessäpäin ainakin pääosin. Muuttamalla turvapaikkamenettely sellaiseksi, että muualla Euroopassa kohtelu on lepsumpaa, tulokasvirta kääntyy muualle yhdessä yössä. Perheiden yhdistämisessä pitää olla tarkkana ja rajoittaa se ydinperheeseen eli puolisoon ja lapsiin. Alaikäisen lapsen tapauksessa oikeutta perheen yhdistämiselle ei pitäisi olla, sillä pistämällä lapsensa ihmissalakuljettajien matkaan siinä toivossa, että saa itselleen elatuksen loppuiäksi, on osoittanut olevansa sangen kelvoton kasvattaja.

Humanitaarinen maahanmuutto olisi syytä pitää minimissä ja sen sijaan, että hyysäämme rajoille tulevia ammattikerjäläisiä, se pitäisi tehdä poimimalla pakolaisleireistä hädänalaisimpia. Ei heillä ole rahaa vaeltaa puolen maailman lävitse Suomeen. Nykyinen kiintiö taitaa olla 750 vuodessa, mikä kuulostaa sangen sopivalta määrältä humanitaarista maahanmuuttoa.

Olisiko tästä teema seuraaviin eduskuntavaaleihin? Nyt näkemyksiä on kuultu ainakin Kokoomuksesta, Kepusta, Vihreistä ja RKP:stä, ja puolueiden välillä näyttää olevan aitoja erimielisyyksiä. Kolmen suuren puolueen linja on selvästi vielä hakusessa, mutta näkemäni avausten perusteella ainakin porvaripuolueiden linja on kiristymässä. Jos SDP ei kiristä linjaansa, se näkyy oitis puolueen kannatuksessa kun lähiöiden duunarit valuvat persuihin.

Tämä on mielenkiintoinen puheenvuoro itsekin toisinaan sivuamastani asiasta.

Media vannoo itsesääntelynsä nimeen, muta kun juttu on tarpeeksi mehukas ja juoruisa, se julkaistaan siitä huolimatta, vaikka se ei täytä korkean journalismin tunnusmerkkejä, tai oikeastaan edes journalismin. Langettava päätös tulee aikanaan, mutta koska siitä ei seuraa mitään sen kummempaa lehdelle eikä journalistille siellä, mitäpä tuosta.

Sitten kun joku lähtee penäämään oikeuksiaan oikeusistuimessa, samainen media nostaa hirveän äläkän, että eihän nyt noin saa tehdä, mediahan itsesääntelee, ja tällaiset oikeusjutut heikentävät sananvapautta. Tällainen kalabaliikki on vielä tuoreessa muistissakin kun Vanhanen penäsi taannoin sopivaisuuden rajoja juorukirjaa vastaan, ja mediaväki puolusti juorukirjaa rintamassa huolimatta siitä, että oikeus katsoi rötöksen tapahtuneen, ja Vanhasen näin olleen vaatimuksessaan oikeassa.

Lautakasasta olisi tullut samanlainen juttu, jos se olisi viety oikeuteen.

Itsesääntely on kaunis ajatus, mutta sen pitää silloin myös tarkoittaa jotakin ja tiedotusvälineiden pitää näyttää, että asia otetaan vakavissaan.

Yleensä bisneksissä, joilla on valvova viranomainen, vaikka JSN ei sinänsä viranomainen olekaan, on tapana, että jos viranomainen löytää toiminnasta huomautettavaa, valvottava joutuu tekemään selvityksen siitä, miten ongelmaa lähestytään ja miten se ratkaistaan, ja tämän ohjelman toteutumista valvotaan.

Tiedotusvälineiltä ei tämäntapaista lähestymistapaa odoteta, ja kaikki tietävät miksi. Tiedotusvälineissä ei ole ketään, kenellä olisi motiivi pitäytyä korkeassa journalismissa ja antaa mehukkaiden roskajuttujen valua kilpailijoille. Yksittäinen toimittaja saa hyvää karmaa ja pisteitä, jos saa pääministerin pallit tutisemaan. Päätoimittaja saa hyvää karmaa, kun levikki nousee. Omistaja saa hyvää mieltä kun rahaa vyöryy ovista ja ikkunoista.

Jos itsesääntely halutaan pitää jotenkin hengissä, sen pitää kyetä voittamaan tämä ongelma ja tekemään itsestään uskottava. Nyt JSN jättää vastuun huomautetulle medialle, joka ei koskaa tee mitään. JSN pesee kätensä, media pesee kätensä, kaikki pesevät käsiään ja matala journalismi saa tilaa levitä myös juorulehistön ulkopuolelle.

Juoru- ja sensaatiojournalismissa on se ongelma, että se syrjäyttää kunnollisen journalismin. Kun ihmisille tarjoillaan herkullisia, vaikkakin valheisiin perustuvia, sensaatioita, he alkavat odottaa niitä lisää ja korkea journalismi ei enää myy kunnolla. Korkea journalismi taas on se, millä ihmiset pysyvät perillä maailman tapahtumista.

Samaten korkea journalismi on edellytys sille, että media voi toimia politiikan vahtikoirana. Jos media voidaan usuttaa kuukaudeksi etsimään Vanhasen lautakasaa, jota ei lie koskaan ollut olemassakaan, poliitikko kyllä oivaltaa tämän ja tehdessään jotain epämiellyttävää, kääntää kaikkien huomion toisaalle. Laatujournalismia ei voi usuttaa epämääräisellä valheella kuseksimaan olemattoman halkopinon nurkkiin, mutta sensaatiojournalismin voi.

Jos jäljellä ei ole kuin sensaatiojournalismia, poliitikkojen työ kansalaisten sumuttamisessa muuttuu paljon helpommaksi.

Mistä johtuu, että huolimatta erityisesti turvapaikkaperustaisen maahanmuuton väitetystä siunauksellisuudesta ja hyödyllisyydestä, kunnat eivät halua tätä auvoa osakseen? Eivätkö kunnat ymmärrä edes huutavaa työvoimapulaa, joka vaanii kulman takana heti kun Kainuun korven 25% työttömyysprosentti on nollattu aivan tuota pikaa?

Vai ymmärtävätkö kunnat sittenkin paremmin kuin Astrid Thors, että kyseessä ei tule olemaan kunnalle voimavara ja rikkaus vaan menoerä kun turvapaikkaturismilla maahan jääneiden ongelmakansakuntien edustajien eli valtaosan työttömyysprosentti on viidenkymmenen tuolla puolen, todennäköisesti lähempänä kahdeksaakymmentä?

Kuntien onnenpotku ei suinkaan lopu lisääntyviin sosiaalimenoihin. Lisäksi tulee kaikennäköisiä muita menoja kuten erillinen ruokavalio kouluissa, erityispalvelut omalla kielellä, islamin opetuskulut kuten myös somalin tai afgaanin kielen tai tulkkauspalvelut sosiaali- ja terveyspalveluihin? Onni potkii lisää jos mukana tulee yhdistettyjä perheitä eläkeläisineen, ja erityisohjelmat tarvitaan vanhustenhoitoonkin. Nämä erityisjärjestelyt ovat jo nyt käytössä isoissa kaupungeissa, mutta pakolaisia tähän saakka laistaneissa pikkupaikoissa eivät.

Ongelma ei ratkea sillä, että nämä ihmiset sijoitetaan väkisin johonkin korpeen, sillä he muuttavat sieltä Helsinkiin tai Turkuun kuitenkin omiin yhteisöihinsä. Miksi tehdä turha mutta kallis kunniakierros jossakin ensin? Ongelma ratkeaa sillä, että näitä turvapaikanhakijoita ei ylipäätään oteta, sillä sodan ja sisällissodan käyminen ei ole turvapaikkaperuste. Voisimme aivan hyvin hylätä nämä hakemukset jos vain haluaisimme, ja sen jälkeen vastaanottokeskuksissa ei olisi satoja loppusijoituspaikkaa odottavia elättejä vaan pakolaisstatuksen saaneita olisi kourallinen, ja heiltä voisi suunnilleen kysyä, missä he haluavat asua.

Mutta ei vain kuulu koskaan tällaisia ehdotuksia, joten onni potkii meitä jatkossakin, joka vuosi enemmän kuin edellisenä. Ne, jotka kuvittelevat ikuisen elatuksen haluajien loppuvan kunhan vain jossain maassa, jossa on sodittu aina, sisällissota maagisesti loppuu, ovat mitä todennäköisimmin väärässä. Paitsi ettei se sota edes lopu koskaan.

Jos taas turvapaikanhakijoiden hyödyttömyys vastaanottavalle yhteiskunnalle ja yhteisölle tiedetään, miksi asiaa ei sanota ääneen vaan kaunistellaan? Todennäköisesti voimme aivan hyvin ottaa jonkun verran pakolaisia kiintiöissä sieltä täältä ympäri maailmaa, vaikka heistä ei mitään hyötyä olekaan. Haluan kuitenkin, että puhutaan oikeista asioista oikeilla nimillä eikä kätketä tiedettyjä tosiasioita sanahelinään ja käsitemagiaan, tai valheisiin siitä, että meidän on mukamas "pakko" ottaa jokainen pummi elätiksi tai muuten meille ulkomailla vasta nauretaankin ja meitä aletaan vallan hyljeksiä.

Suomalaisten poliitikkojen pitäisi perehtyä markkinatalouden toimintaan lukemalla erinomainen ja sangen havainnollinen asian pitkä oppimäärä Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa.

Noissa 20 sivussa kuvataan erinomaisesti se virhe, jonka suomalaiset poliitikot tekevät kerta toisensa jälkeen niin monessa paikassa.

Viimeksi se tehtiin taloyhtiöiden remonttiavustuksessa. Tai oikeastaan se tehtiin ruuan arvonlisäveron laskussa, mutta se sovittiin jo aikaisemmin hallitusohjelmassa. Kun hyvää tarkoittaen annetaan kaikille rahaa, lopputulos ei ole se, että kaikilla on enemmän rahaa vaan se, että hinnat nousevat. Tällä kertaa rahan äyskäröinti oli vielä älyttömämpi kuin tavallisesti, sillä raha oli pakko käyttää remontteihin tai sitä ei saa ollenkaan, joten yksi bisnes pompsautti hintojaan välittömästi kun ei ollut pelkoa siitä, että joku muu bisnes tulee apajille.

Täydellisesti toimivien markkinoidenkin maailmassa rahan äyskäröinnissä ja korvamerkitsemisessä on ongelma, sillä millekään alalle ei synny kapasiteettia lisää yhdessä yössä tuomaan kilpailua ja painamaan hintoja jos hetkellisesti töitä onkin enemmän. Ja Suomen pienet markkinat ovat kovin kaukana täydellisesti toimivista.

Sama virhe tehdään jatkuvasti poliittisen vasemmiston leirissä kun kuvitellaan, että köyhien asema paranee kunhan heille annetaan lisää rahaa. Valtaosa köyhistä asuu kasvukeskusten liepeillä, joissa asunnot ovat niukkuushyödyke, ja jos kaikille köyhille annetaan huntti kuussa lisää, vuokrat nousevat huntilla ja köyhät ovat aivan yhtä köyhiä kuin ennenkin.

On aivan mahdollista vähentää verorasitusta tai jopa tukea jotakin, mutta rahaa ei saa korvamerkitä mitenkään vaan se pitää jättää markkinoiden tavoiteltavaksi. Elvytysmielessä parasta on alemman keskiluokan rahoittaminen, sillä tuossa joukossa ei vielä osteta kaikkea ja käytetä kaikkia haluttuja palveluja rahan puutteen takia. Köyhiltä raha niistetään pois peruselämisen hinnassa ja hyvätuloiset vain lyhentävät lainojaan nopeammin, mutta tuohon joukkoon kohdistettu toimenpide näkyy uutena taloudellisena toimeliaisuutena parhaiten.

Julkisen vallan pitäisi lopettaa turhanaikainen elinkeinopolitiikan tekeminen. Jos remppafirmoilla ei just nyt ole töitä, sitten ei ole. Lama ja rakennemuutos ovat yleensä osin positiivisiakin asioita, koska sinne tänne kertynyt pöhö poistuu kuten myös ylikapasiteetti, tukiaisilla hintahäiriköivät kilpailijat sekä veroja kiertävät huijarit. Jos valtion välttämättä on pakko tukea remonttifirmoja, se kannattaa tehdä suoraan laskemalla niiden veroja tai antamalla niille rahaa eikä niin, että hetkellisellä rahan antamisella asiakkaille luodaankin epätervet tilanne, jossa hinnat pompsahtavat kun asiakkaalla on hetkellisesti rahaa, rakennemuutos jää tulematta ja ongelmat eskaloituvat kun tulevaisuuden asiakkailla ei olekaan rahaa maksaa pyydettyjä hintoja kun tukiaisia ei enää heru.

Mietin aikani kuluksi puolustusliittoja ja sitä, millaisia niiden pitäisi olla ja mikä tekisi niistä uskottavan.

Nato-keskustelu velloo jatkuvasti, ja väliin kuuluu vieläkin älyttömämpiä irtiottoja. Tähän huumorikategoriaan lasketaan sotilasliitto Ruotsin kanssa.

Tästä pellekategoriasta pääsemme kuitenkin pureutumaan asian ytimeen, joten kyseessä on hyvä esimerkki huonosta puolustusyhteistyöstä, ja se on syytä käydä läpi valaisemaan asiaa.

Jos Suomi liittoutuisi sotilaallisesti Ruotsin kanssa, liittoon päätyisi kaksi hyvin erilaista maata, joita ei yhdistä mikään muu kuin usko holhousvaltion siunauksellisuuteen. Ruotsi ei ole ollut sodassa sen jälkeen kun sille annettiin kunnolla opetus. Suomi taas on, ja Suomen itäraja on se, jota pitää puolustaa. Ei hysteerisesti ryssää peläten, mutta selvää on, että juuri tuo on se paikka, josta vihollinen tulee jos tulee. Se ei tule Norjasta eikä lentopostissa Iranista, vaan Venäjältä.

Ruotsin puolustusvoimat on tällä hetkellä ajettu sellaiseen tilaan, että niiden de facto tehtävä on toimia tukiaisautomaattina ruotsalaiselle sotateollisuudelle. Ruotsi on BKT:hen suhteutettuna yksi maailman suurimmista aseviejistä, ja tämän bisneksen kehityskulut maksatetaan veronmaksajilla sillä verukkeella, että tehdään uusia keksintöjä Ruotsin puolustusvoimien käyttöön.

Ilmavoimien osuus on suhteeton, merivoimien suuri ja maavoimien vähäisempi. Suomen maanpuolustus taas tarvitsee nimenomaan suuret maavoimat ja suuren reservin tekemään mahdollisen miehittäjän elämän niin ikäväksi, ettei ketään kiinnosta. Muiden aselajien asema Suomessa on vähäisempi, vaikka näytösluontoisesti onkin ostettu muutama lentokone kalliilla.

Jos nämä pantaisiin yhteen, näyttäisi syntyvän synergiaa, koska päällekkäisyyksiä on vähän. Ongelma on kuitenkin se, että suomalaisten maanpuolustusraha valuisi ruotsalaisen vientiteollisuuden tukemiseen, ja oikeasti avun saaminen sodan tullessa olisi hyvin epävarmaa.

Jos ryssä päättäisi vallata Suomen, se tietysti kertoisi ruotsalaisille, että jos lentokoneet pysyvät Ruotsissa ja laivat pysyvät satamissa, Tukholman päällä ei räjähdä yhdinpommia vartin kuluttua, ja jätämme teidät muutenkin rauhaan, ja pannaan vielä vuoden öljyt kaupan päälle. Mikä olisi tässä tilanteessa Ruotsin motiivi lähteä omalle maaperälleen tunkeutuvaan sotaan, jonka se voisi välttääkin ja lisäksi hyötyä siitä? Tietysti tehdyt sopimukset unohdettaisiin saman tien.

Näin Suomi olisi jälleen kerran yksin, mutta vahvojen maavoimien sijaan pitäisi tulla toimeen vähemmällä, koska valtaosa puolustusmäärärahoista käytettiin siihen osaan sotaväkeä, joka jäikin Ruotsiin ja joka ei olekaan käytettävissä, koska liittolainen lahjottiin suklaapatukalla. Ruotsalaiset ovat hyviä unohtamaan tekemiensä sopimusten velvoitteet jos ne eivät hyödytä heitä itseään, mikä näkyy jo bisneksessäkin, ja kaikki tehdyt sopimukset olisivat tosipaikan edessä uudelleenarvioinnin kohteena ja Ruotsissa mietittäisiin, miten he hyötyvät eniten.

Tästä vaatimattomasta johdannosta päästään asiaan.

Ensimmäinen ja tärkein vaatimus liittolaiselle on se, että se on uskottava. Liitossa pitää olla takana jotakin sellaista, että liittolainen lähtee sotaan, jonka se voisi välttääkin jos haluaisi. Taskurahalla lahjottavat pikkumaat ja tunnetusti epäluotettavat sopimusosapuolet eivät voi mitenkään muodostaa puolustusliiton kovaa ydintä.

Olen tullut siihen tulokseen, että Nato oli hyvä puolustusliitto. Imperfektissä.

En keksi mitään muita kantavia sotilasliiton lähtökohtia kuin ideologian ja kunnian. Kunniakysymykseen törmäämme lähinnä itäisissä kulttuureissa, joissa tehdyt sopimukset kumarruksineen ovat niin pyhiä, että valitaan myös raskas ja kivinen tie, jotta ei menetetä kasvoja rikkomalla tehty sopimus. Tätä lajia ei lähialueilta löydy paitsi ehkä Virosta, ja se on taas maana niin pieni, ettei liittoutuminen sen kanssa hyödytä kumpaakaan.

Jäljelle jää ideologia. Silloin kun Naton ideologia oli kommunismin patoaminen, se toimi mainiosti. Kaikki tiesivät, että jos puna-armeija vyöryy johonkin länsimaahan, USA on tikkana paikalla kuten myös muut länsimaat. Kun kaikki tietävät tämän, sotilasliitosta tulee uskottava. Ei tarvita järkisyytä, miksi oma maa sidotaan sotaan, jossa muuten ei tarvitsisi olla ollenkaan, sillä oma vienti-ideologia näyttää naurettavalta ja huonolta, jos se ei pysty edes omia auttamaan ja lupauksia pitämään.

Nyt tilanne on toinen. Kommunismi oli ja meni, ja nykyisin mitään länsimaita yhdistävää ideologiaa ei enää ole. Kaikki ovat siirtyneet ideologisesta ajasta kaupalliseen. Kauppasuhteilla on väliä, ja USA varmastikin olisi suojelemassa Britannian, Saksan ja Ranskan suuria markkinoita. Mutta entä joku pieni reunamaa jossakin, jonka talous on samaa suuruusluokkaa tai pienempi kuin pakasta vedetyn amerikkalaisen kaupungin?

Jos ajattelemme vihollisen olevan edelleen Venäjän, asetelma muuttuu kimurantiksi. Venäjä on nimittäin tällä hetkellä lännelle aivan kerrassaan loistava kauppakumppani. Se toimittaa sellaista, mitä länneltä puuttuu (raaka-aineet ja energia), ei kilpaile oikeastaan minkään läntisen teollisuudenalan kanssa mistään, ja sinne voi viedä aivan mitä hyvänsä, koska kaikki kulutustavara on tuontitavaraa.

Kun sulkeutuneella NL:llä ei ollut mitään taloudellista arvoa, Venäjällä on. Taloussuhteet ylittävät nyt sotilaalliset rajat, ja nato-maista osalle Venäjä on tärkeä ja osalle vähemmän tärkeä. Joukossa on maita, joilla ei ole mitään intressiä sotia Venäjää vastaan vain tukeakseen jotakin muuta maata.

Mitä jää jäljelle? Tällä hetkellä ei yhtään mitään. Läntistä ideologiaa ei ole olemassakaan, ja EU ei sellaista kykene rakentamaan häärätessään epämääräisten ja epäeurooppalaisten valtioiden jäsenyyden kimpussa. Jos EU-jäsenyyskuvio olisi pysäytetty vuoden 1995 tilanteeseen, sen ympärille olisi ehkä voinut rakentaa sadassa vuodessa jotakin, joka olisi saanut ranskanpullankin näkemään oman lihapatansa ulkopuolelle ja suomalaisen välittämään siitä, mitä Välimerellä tapahtuu.

Nyt kuitenkin mukana on jo liian sekalainen kerho ja sekalaisuus vain kasvaa lähitulevaisuudessa. Tästä ei synny uskottavuutta millekään, kaikkein vähiten maanpuolustukselle.

Pienen ja taloudellisesti epäkiinnostavan reunamaan tilanne näyttää siltä, että mikään kuviteltavissa oleva sotilasliitto ei tuo nykymaailmassa uskottavuutta, joten niihin ei kannata tällä hetkellä liittyä. Jos maailma jotenkin uudelleen ideologisoituu, tilanne saattaa muuttua, mutta en pidätä tämän asian kanssa hengitystäni.

Suomen kannattaa nykyoloissa panostaa maanpuolustukseen niin paljon, että se voi kuvitella pärjäävänsä jotenkin sissitaktiikalla ilman ulkopuolista apua. Kaikki muu pitää tehdä politiikan kentällä.