Jotain kannatuslukuja julkaistiin taas muutama päivä sitten. Kokoomus keulii, demarit ja kepulismi rämpivät murheen alhossa.

Tulos on yllätyksetön, mutta siitä tehtävät johtopäätökset ovat inhottavan vääriä.

Kokoomus on suurista puolueista ainoa, jonka jäsenhankinta on kunnossa. Kun alaikäisille tehdään aina toisinaan joku “mitä puoluetta äänestäisitte jos saisitte äänestää” -gallup, Kokoomus saa 42% kannatuksen kuten myös Vihreät ja muut puolueet tappelevat muruista.

Tästä seuraa jokseenkin luonnollisesti se, että suurten ikäluokkien edunvalvojaksi profiloitunut SDP menettää ääniä jatkuvasti luonnollisen poistuman kautta.

Maalaisliittolaisuus taas näyttää kaikesta huolimatta jynssäytyvän ihmisestä Helsinkiin muuttamisen yhteydessä, koska puolue ei onneksi edelleenkään siellä menesty. Ja vaikka puolueen 5% kannatus Helsingissä lieneekin sudeettisavolaisten ansiota, kepulaisten lapset kaupungissa tuntuvat välttävän tuon vitsauksen ja päätyvät kannattamaan samoja puolueita kuin muutkin ikäisensä.

Kun maaseutu tyhjenee ja Kepun rynnäkkö isoihin kaupunkeihin antaa odottaa tuloaan, Kepun nykyiset kannatusluvut selittyvät vain maalaisten korkeammalla äänestysprosentilla. Mutta peruskannattajakunta vähenee ja sille puolue ei näytä voivan mitään.

Voittajia ovat Vihreät ja Kokoomus. Vihreät nousee kaksissa tai kolmissa eduskuntavaaleissa joko neljänneksi suureksi tai syrjäyttää SDP:n tai Kepun. Saa nähdä.

Mutta Kokoomus ja virheellinen johtopäätös. Kiusallista on se, että Kokoomuksessa tunnutaan kuvittelevan, että ihmiset ovat antaneet ja antamassa jatkossakin tukensa puolueen politiikalle, vaikka puolueen aatteellinen linja on aivan yhtä kateissa kuin 80-luvullakin ja puolue ei tunnu saavan aikaiseksi oikeastaan mitään. Kun puolueen kannatus nousee äänestäjäkunnan uusiutumisen takia muihin suuriin verrattuna, syntyy optinen harha kasvavasta hyväksynnästä puolueen politiikkaa kohtaan.

Ja tästä seuraa väistämättä se, ettei Kokoomus hyödynnä sille tuota pikaa jaossa olevaa suurta valta-asemaa jos puolueesta tulee pääministeri- ja vielä presidenttipuoluekin. Puolueella olisi tilaisuus viimeinkin uudistaa jotain suomalaisessa, sangen pysähtyneessä politiikassa, mutta se jättää tilaisuuden käyttämättä, koska siellä kuvitellaan, että juuri nyt on hyvä. Ja kun kannatus kasvaa tekemättä mitään, miksi turhaan ponnistella?

Pitääkö uudistuksia todellakin odotella Vihreiden nousuun saakka? Minun vinkkelistäni Vihreät on liikaa vasemmalle vinksallaan, joten jos uudistusmandaatti lopulta annetaan heille, tuloksena on vasemmistolaisempaa politiikkaa kuin mitä itse olen valmis hyväksymään.

Hyvinvointivaltio odottaa täysremonttia, jossa viimeinkin määritellään, mikä on oleellista ja mikä on huuhaata, ja juustohöylän sijaan kaivetaan vesuri ja hakataan rönsyt pois ja vahvistetaan keskeisinä pidettyjä palveluja ja toimintoja. Jonkun on tämä homma joskus tehtävä. Punamulta ei sitä saa aikaiseksi, koska nykyinen monumentaalinen pöhötyskoneisto on sen hengentuote. Kokoomuksella olisi mahdollisuus ja tuota pikaa myös valta tehdä jotakin, mutta tuskinpa siihen löytyy puolueesta tekijöitä, koska henkselien paukuttelu ja itsensä taputtaminen selkään on paljon hauskempaa ja vaivattomampaa.

Laitinen Iltalehmässä osuu vaihteeksi oikeaan.

Halonen luonnehti Suomen ulkopolitiikkaa Paasikivi-Seuralle, tuolle dynamiikan ja edistyksen hautomolle: Suomen ulkopolitiikka on ollut vuosikymmeniä erittäin vakaa ja on nytkin "vapaa, ennakoiva ja ajassa elävä. En kutsuisi stä pysähtyneeksi".

Minun on vaikea yhtyä lausuntoon täysin. Oikeassa Halonen on siinä, että Suomen ulkopolitiikka todellakin on vuosikymmeniä ollut erittäin vakaata. Sitä ei ole horjuttanut edes Neuvostoliiton romahtaminen, kommunismin romahdus, EU-jäsenyys tai yleinen politiikassa tapahtunut avoimmuuden lisääntyminen.

Eli siis Suomen ulkopolitiikkaa voidaan hyvällä syyllä kutsua pysähtyneeksi, mutta pysähtyneisyyttä harjoitetaan vakaasti ja perinteitä kunnioittaen.

Minulla on ainakin muistissani Suomen ulkopolitiikan tontilta lähinnä noloutta herättäviä pysähtyneisyyden hetkiä. Koko Kekkosen aikaa voi luonnehtia ulkopoliittisesti pysähtyneeksi, koska ulkopolitiikka oli Kekkosen keino pysyä vallankahvassa sisäpolitiikassa. Mutta kun Manu tuli valtaan, olisi pitänyt alkaa tapahtua.

Alkoikin, muttei "vapauden, ennakoivuuden ja ajassa elämisen" hengessä. Suomen ulkopoliittinen johto esimerkiksi kieltäytyi harkitsemastakaan sellaista mahdollisuutta, että venäläiset sukellusveneet vaaniskelisivat Ruotsin aluevesillä, vaikka yksi oli siellä ajanut karillekin joku aika aikaisemmin. "Itämeri on rauhanmeri" -liturgiaa toistettiin ja ruotsalaisia syytettiin ajojahdista.

Kun Neuvostoliitto viimein otti ja hajosi ja Baltia itsenäistyi, Suomen ulkopolitiikan nerojen ei voida sanoa kyenneen ennakoimaan tapahtumaa. Eikä edes akateemisen yhteisön, tai muuten Paavo "Neuvostoliitto on naapurimme ikuisesti" Väyrysen väitöskirjaa olisi ehkä moitittu näkemyksen puutteesta eikä hyväksytty loistavin arvosanoin.

Baltian itsenäisyyden tunnustaneissa maissa Suomi oli viimeisten listalla. Ei siellä nyt ehkä ensimmäisenä olisi tarvinnut ollakaan, mutta kun tapahtunut oli jo tosiasia, Suomen ulkopolitiikan johto käytti tuhottomasti aikaa ja vaivaa keksiäkseen, miten Baltian maita ei tarvitsisi tunnustaa ryssän pelossa ollenkaan ja samalla yrittää selittää suomettuneisuudesta puhuvalle lännelle, miksi ei ole tehty mitään. Metodi lopulta löytyi keksimällä, että Suomi tunnusti nuo maat jo 20-luvulla ja kun tunnustusta ei oltu koskaan peruttu, se oli voimassa edelleen.

Mutta rähmälläänhän ei toki oltu, eihän?

Kun Gorba syöstiin vallasta ja tankit vyöryivät Moskovaan, muu maailma katseli menoa järkyttyneenä ja paheksuen. Suomi ei tehnyt mitään, paitsi ryhtyi kulisseissa kaivamaan naftaliinista vanhoja idänkaupan asiantuntijoita siinä toivossa, että moderni ja markkinataloushenkinen bilateraalikauppa tekisi taas paluun menneen maailman miesten palattua valtaan hetkeksi naapurissakin.

Aika hissukseen Suomen ulkopolitiikan johto oli ehkä Alexander Stubbia lukuunottamatta myös Gruusian viime kriisistä.

Suunnilleen samaan aikaan ajoittuu myös hiukan vähemmälle huomiolle jäänyt episodi, jossa Stubbia moitittiin siitä, että hän oli puheet pitäneiden suurlähettiläiden luvalla antanut lehtien julkistaa muutaman valikoidun niistä ulkopoliittisen keskustelun hengessä.

Suomessa ulkopolitiikan on aina kuulunut olla pienen joukon salatiedettä, joten sellaiset edistyksen ja modernin ajattelun airuet kuin Paavo Väyrynen, Juhani Suomi, Erkki Tuomioja ja Erkki Laatikainen ehtivät tuomitsemaan moisen käytännön röyhkeänä yrityksenä päästää rahvas ulkopolitiikan tontille.

Kyllä tässä mielestäni sangen johdonmukainen elementti on havaittavissa, minkä Halonenkin lienee huomannut. Muttei ulkopolitiikkamme edelleen näytä olevan vapaata hysteerisestä ryssän pelosta. Ja ulkopolitiikan johtotähtemme tuskin kykenevät ennakoimaan edes sitä, että aurinko nousee huomenna. Ajassa eläväksikään muinaista kabinettipolitiikkaa ei voi oikein luonnehtia.

Stubb on eri aikakauden mies, joten annettakoon hänelle tilaisuus ennen kuin häntä moitimme, mutta pelkään pahoin, että koska koko ulkopolitiikan virkamieskoneisto muistuttaa lähinnä dinosaurusten saattohoitolaa, yhden miehen ääni ei pahemmin tässä jurakauden suossa paina.

Melkeinpä joka maassa keskustellaan juuri nyt siitä, miten ensi vuoden budjettia pitäisi mulkata, että siitä saataisiin elvyttävämpi.

Suomessa tunnutaan lähinnä keskittyvän rakentamiseen ja opposition vaatimukseen, että pitäisi rakentaa vieläkin enemmän. Tämä tie ei kuitenkaan johda mihinkään.

Tämä elvytyskeino on peräisin kultaiselta suljetun talouden, Brezhnevin ja Kekkosen ajalta. Menneen maailman lama oli sellainen, että valkokaulusväki ei huomannut sitä oikeastaan ollenkaan, tehdasduunarit olivat jonkun aikaa pakkolomalla, ja rakennuksilla oli täysin kuollutta. Näin elvytys kohdistettiin rakentamiseen.

Tietysti on järkevää rakentaa tarpeellisia asioita silloin kun rakentaminen on halpaa, mutta tarpeettomia asioita ei kannata rakentaa vaikka sillä olisi kuinka työllistävä vaikutus. Tuon ajan lamassa oleellista oli se, että tehdasduunarit selvisivät lomautuksista ansiosidonnaisella ilman suurempaa murhetta ja rakennusmiehet myös. Rakennusmies saa pahimmassa tapauksessa 500 päivää ansiosidonnaista edelleen, ja kun samalla voi tehdä pimeästi keikkaa tutuille, elintaso ei käytännössä muutu miksikään. Ja rakennusmies tietää, että lama loppuu joskus ja rakentaminen alkaa taas.

Tämä asetelma ei ole muuttunut miksikään rakennusmiesten osalta. Nyt sen sijaan on teollisuusduunareilla edessä toisenlainen sopeutuminen, koska tehtaita suljetaan eivätkä ne enää palaa. 500 päivää voi lusia ansiosidonnaisella, mutta sitten pitäisi tehdä jotain muuta. Pelkkä rakentamiseen keskittyminen sivuuttaa nämä ihmiset kokonaan.

Valkokaulustyöläistenkin tilanne on muuttunut. Ensi kertaa 90-luvun alun lamassa se osui suuresti myös heihin, ja heidän tapauksessaan tilanne on helposti se, että koko ala lähtee Suomesta tai muuttaa muotoaan sellaiseksi, etteivät työt enää palaa. Ennen 90-luvun alun pankkikriisiä joka kaupungin joka kadunkulmassa oli vähintään yhden pankin konttori. Nyt näistä on suljettu kaksi kolmasosaa tai jotain eikä niistä poispotkituille ole pankkikonttorihommaa löytynyt, koska konttoreita ei ole.

Seuraavaksi valkokaulushommista lähtee tutkimusta ja tuotekehitystä. Kun se muuttaa kerran Intiaan, se ei sieltä enää palaa. Näissä hommissa on erityisongelmana se, että ne ovat nyt palkkatasoltaan parempia kuin ansiosidonnaisen työttömyysturvan idioottimaisen leikkurin raja. Joten siis jos on tehnyt jotakin viidellä tonnilla kuukaudessa ja homma katoaa, ansiosidonnaisella ei todennäköisesti maksa edes asuntolainansa lyhennyksiä, joten edessä on asuntojen pakkomyyntejä ja entistä syvempi lama.

Rakentamiseen keskittyminen ja perinteinen elvytys ovat menneen maailman asioita. Kotimainen kysyntä täytyy pitää käynnissä vaikka väkisin, ja tämä tehdään parhaiten tuloveroja alentamalla. Kulutusveroja ei kannata alentaa, koska kauppiaat voivat vaivatta puhaltaa olemattoman kilpailun maassa nämä rahat itselleen.

Ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta pitäisi korjata leikkuriehtoa enemmän tätä päivää muistuttavaksi. Nykyisin leikkuri heilahtaa 2205 euron ylittävältä summalta kuukausituloissa, ja kun suomalaisen keskipalkka on kolmisen tonnia, lienee totuus se, että 2/3 suomalaisista on tuon leikkurin piirissä. Kun vakuutusmaksuissa ei ole leikkuria, ei sitä pitäisi olla maksetuissa korvauksissakaan jos kyse olisi vakuutuksesta eikä tulontasauksesta ja oikeudenmukaisesta herrojen kyykyttämisestä. Kun töitä lähtee alta myös valkokaulusväeltä, heille pitää tarjota sellainen työttömyysturva, etteivät he joudu myymään asuntoaan ensimmäisen vaikeuden tullen.

Koulutukseen panostaminen on vähän niin ja näin. Muuntokoulutus duunarialoilla lienee tarpeellista, mutta valkokaulustyöläisistä ei saa koulutettua metallimiehiä eikä mikään koulu voi opettaa kovin helposti kännykänsuunnittelijaa muuttumaan vaikkapa lääketeollisuuden suureksi visionääriksi. Enemmänkin pitäisi keskittyä siihen, että Suomeen voi syntyä pieniä yrityksiä työllistämään näitä ihmisiä ja tekemään jotakin, joka aikanaan käy kaupaksi.

Ansiosidonnaisella kitkuttavat ja korviaan myöten veloissa olevat eivät käytännössä saa lainaa mistään yrityksen perustamiseen. Suomen pääomasijoittajat mahtuvat yhteen taksiin, joten käytännössä hukkaamme paljon lahjakkuutta ja potentiaalia siihen, että ideat eivät vain koskaan toteudu rahoituksen puutteen takia.

Nykyisen laman jäljiltä ainoastaan työnsä menettävä rakennusmies voi olla varma siitä, että hän on taas töissä laman loputtua, mikäli ei onnistunut alkoholisoitumaan lama-aikana. Kukaan muu ei voi olla siitä varma, joten toimenpiteiden pitäisi kohdistua nimenomaan niihin muihin eikä rakennusmiehiin, joiden tilanteen korjaa aika itsekseen tällä kerralla kuten aina ennenkin.

Olen yleisesti sitä mieltä, että suomalaiset haukkuvat Finnairia aivan turhaan kun joku lentoemo ei joskus 80-luvulla kerran tarjonnut viinaa kun oli liian aikaista tai myöhäistä tai jotain.

Tiedotuksessa sen sijaan olisi hiukan parantamisen varaa.

Sunnuntaina oli ymmärtääkseni lumimyrsky. Se ei ollut lentoyhtiön syy, mutta kun iso kasa lentoja peruutettiin, jotkut raukat joutuivat Helsingin sijasta Ouluun, Jyväskylään, Turkuun tai, herra paratkoon, Tukholmaan, asiasta ei ole tiedotettu mitenkään. Ilmeisesti matkatavarakäsittelyssä on myöskin iso kaaos edelleen ja laukkuja myöhässä, mutta tästäkään ei infoa heru.

Tänään on peruutettu Finnairin Bangkokin lento kun rähisevä paskasakki valtasi paikan lentokentän, mutta tästäkään ei meille kerrota internetissä mitään. Ilmailulaitoksen web tietää lennon olevan peruutettu, mutta miksei Finnair kerro sitä itse matkustajilleen ja neuvo, mitä nyt pitäisi tehdä, käytännössä pakottaen jokaisen joko käymään lentokentällä kuitenkin tai soittamaan johonkin?

Finnairin tiedotussivu näyttää tältä:

21.11.2008 Sisärajatarkastukset palautetaan 24.11.-5.12.2008 Tavanomaiset matkustusasiakirjat oltava mukana
12.11.2008 Finnairin lennot myydään nyt edulliseen jouluhintaan Jouluhinnalla voi lentää edullisesti Suomessa ja mualle Eurooppaan
31.10.2008 85-vuotiaan Finnairin intohimona lentämisen tulevaisuus Yksi alan kokeneimmista ja moderneimmista lentoyhtiöistä
30.10.2008 Boeing MD-11 -laivaston lähtölaskenta alkoi
26.10.2008 Finnair ja British Airways aloittavat yhteistyön Suomen ja Australian välillä
24.10.2008 Uudet minimilähtöselvitysajat astuvat voimaan 26.10.
24.10.2008 Finnair lisää talviaikataulun myötä reittivuoroja kaukokohteisiin
22.10.2008 Bisnesluokan matkustajille tarjolla illallinen ennen Bangkokin lennon lähtöä
03.10.2008 Finnairin myymälät ovat nyt Finnair Shop
26.09.2008 Finnair alkaa lentää päivittäin Tokioon vuonna 2010

Eli siis Finnairin jargonissa tiedotus = mainos, noita ei oikein muiksi voi tulkita ensimmäistä lukuunottamatta, joka on puolestaan aivan turha uutinen, koska ilman jonkunnäköistä henkilöllisyystodistusta lentokoneeseen ei pääse on sisärajatarkastuksia tai ei.

Kun vertaan tätä British Airwaysin tiedotukseen, jossa myrskyn/sodan/lakon takia peruutetuista lennoista tiedotetaan etusivulla, Finnairin tapa olla kertomatta niistä mitään tuntuu oudolta. Listassa ensimmäisenä on uutinen, joka kertoo meille näin:

Bangkok airport has closed today, Wednesday 25 November, due to an incident with local protestors.
The BA009 British Airways service from London Heathrow to Bangkok and Sydney on 25 November 2008 has been cancelled.
The BA010 from Sydney via Bangkok to London Heathrow on 25 November is now operating from Sydney via Singapore to London Heathrow
The BA010 from Sydney to Bangkok and London Heathrow on 27 November 2008 has been cancelled.
British Airways has put a policy in place which outlines re-booking options and procedures for all customers affected by this flight disruption. To view this policy please click here.

Kun miettii, mitä maksaa yhden internet-bullan kirjoittaminen ja mitä maksaa puhelinpalvelumiehitys, ihmettelen asiaa enemmän. Jos BA:n matkustajista edes puolet saa netissä tiedon häiriöstä sekä siitä, missä tilanteissa heidän ei tarvitse tehdä mitään ja kehen he ottavat yhteyttä jos haluavat tehdä jotakin, voisin kuvitella, että Finnairin puhelinpalvelu käsittelee rutiinikysymyksiä näihin peruutuksiin liittyen huomattavasti enemmän suhteessa matkustajamäärään.

Tämä puolestaan maksaa. Jostain syystä Finnair pitää etusivuaan joulukuusimaisena vilkkuvalomainospaikkana sen sijaan, että käyttäisi sitä turhien puhelintiedustelujen vähentämiseen ja asiakastyytyväisyyden parantamiseen.

Thaimaassa näyttää taas olevan edessä yksi vallankumous.

Kun kadulla riehuva roskaväki sai edellisen pääministerin syrjään, nyt hiukan toinen sakki riehuu syrjäyttääkseen seuraajansa. Kun tämä on saatu pois vallankahvasta, ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja jos arvaa etteivät levottomuudet siihen lopu.

Kuten ranskalaiset ovat meille opettaneet, kadulla rähjäävällä paskasakilla on valtaa. Nyt oppi on mennyt perille Thaimaassakin, ja kun tälle vaikuttamisen metodille antaa kerran periksi, sitä on vaikea enää perua. Ranskassa on riehuttu aika ajoin vallankumouksesta tähän päivään ja se on edelleen suositumpi keino vaikuttaa kuin äänestäminen.

Thaimaassa on nyt kaksi tai kolme eri asioita kannattavaa kansanjoukkoa. Yksi kun saa tahtonsa läpi, toinen innostuu riehumaan. Ja kierre on siinä.

Kansanjoukkovallan inhottava puoli on se, että se ottaa vallan pois fiksuilta, koska fiksut ovat työssä eivätkä riehumassa kaduilla. Ja antaa sen tyhmille, joilla ei ole töitä mutta aikaa sitäkin enemmän. Tyhmiä taas on helppoa houkutella kannattamaan milloin mitäkin asiaa kunhan agenda on tarpeeksi populistinen.

Tietysti mielenosoittaminen on keino vaikuttaa siinä kuin muutkin, mutta jos siitä tulee ainoa keino vaikuttaa politiikkaan, valta on annettu sellaisille, joille se ei kuulu.

Laman kunniaksi meitä muistutetaan jälleen ikuisuusaiheista, eli työntekijöiden palkitsemisesta, erityisesti jos työntekijät ovat johtajia.

Jos minkään muun ammattikunnan palkkojen alentamiseksi alkaisi valtava kampanja, mikä hyvänsä ammattiliitto ilmoittaisi, ettei asia kuulu rahvaalle vaan palkat sovitaan työntekijän ja työnantajan kesken aivan kuten ennenkin on tehty. Johtajilla puolustajat ovat harvassa, koska herravihaisessa ilmapiirissä kukaan ei uskalla ilmoittautua tunnustamaan, että tuolla joukolla on oikeus sopia palkkansa itse aivan kuten kaikilla muillakin.

Joka paikassa näkyvässä vouhottamisessa ei ole sikäli mitään järkeä, että yksikään rötösherrajahtiin itsensä ilmoittanut ei ole esittänyt mitään keinoja, joilla näihin sopimuksiin puututtaisiin. Eikä siihen mitään laajaa kannatusta saavia keinoja löydykään, koska työntekijöiden edunvalvojat eivät ikinä tule hyväksymään sitä, että palkasta tehdään yhteiskunnallinen kysymys, jota on lupa valtiovallan toimin säätää alaspäin jos se näyttää liian korkealta jonkun mielestä.

Johtajien ja muidenkin työntekijöiden palkitsemisen tavassa on sen sijaan kehitettävää.

Yleensä palkitsemisjärjestelmiä kehitettäessä mennään yli siitä, missä aita on matalin ja keksitään joko osakekurssiin tai firman tulokseen liittyvä mittari. Nämä ovat useimmissa tapauksissa kelvottomia vaikka itsekin olen tällaisesta ihan kohtuullisen summan aikanaan rahastanut.

Kun mietitään kumpaakin mittaria, huomataan niiden suhdanneherkkyys. Kun taloudessa on noususuhdanne, firmoihin vyöryy rahaa ovista ja ikkunoista vaikkei tee oikeastaan mitään muuta kuin pyörittää vanhaa sorvia rutiinilla. Bonukset ovat silti tapissa. Osakekurssi nousee kohisten, koska kaikki kupongit viedään bingossa käsistä.

Toisaalta kun on lama, sekä osakekurssi että tulos sukeltavat. Työntekijä ei onnistu saamaan bonuksia vaikka hän tekisi mitä, joten hän voi aivan hyvin keskittyä vanhan sorvin pyörittämiseen vasemmalla kädellä.

Tällainen palkitsemisjärjestelmä antaa siis panos-tuottosuhteessa parhaan tuloksen kun ei tee ikinä mitään.

Toinen viallinen metodi on ottaa käyttöön henkilökohtainen tavoitekuponki, johon kirjoitetaan erilaisia huonosti mitattavissa olevia seikkoja tai jotain hyvin mitattavissa olevia seikkoja, jotka eivät kuitenkaan ole kokonaisuudessaan työntekijän kontrollissa. Tämä on parempi kuin suora osakekurssi- tai tulosvertailu, mutta käytännössä tällaisiakin nähneenä firman ylin johto on evästänyt, että työntekijät täytyy laittaa gaussin käyrälle, eli kaikille ei voi maksaa paljon bonuksia. Jos joku saa paljon, jonkun on saatava vähän.

Tämän systeemin ongelma on ilmeinen. Kun ei ole mahdollista palkita hyvin pärjännyttä väkeä täysillä bonuksilla vaikka kaikki tavoitteet on saavutettu, osastolle pitää joko palkata kiintiöluusereita, joiden tehtävä on laskea keskiarvoa ja tuottaa byrokratian toivoma gaussin käyrä ja keskiarvo, tai maksaa kaikille keskiarvobonuksia. Luuserien palkkaaminen lienee harvinaista, joten tämä metodi tuottaa kaikille suunnilleen saman verran taaskin riippumatta siitä, mitä on tehnyt. Jos bonusta tulee maksimissaan 30% palkasta ja minimissään ei saa mitään, kaikki saavat 12,5-17,5% välissä olevan summan. Tämä ei kannusta tekemään oikeita asioita ahkerasti yhtään sen enempää kuin osakekurssinkaan katsominen, mutta byrokratia ja bonuskriteerejä miettivät konsultit saavat paljon rahaa.

En tiedä mikä on tässä asiassa ainoa totuus, mutta itse pidän yksinkertaisista numeromittareista, joita kuitenkin tarkastellaan koko ajan sen mukaan, miten firmalla menee. Huonona vuonna yksikin diili voi olla täysien bonusten arvoinen, koska diilejä ei pahemmin ole tarjolla, ja hyvänä vuonna vasta yhdestoista tuottaa jotakin. Jossain toisenlaisessa hommassa voi täysi bonus olla X euroa vuodessa, ja jokainen virhe pudottaa summaa vaikkapa tonnilla. Jos kaikki menee hyvin, rahaa tulee paljon ja luuseroinnista ei. Projektityössä tietysti projektin pitäisi valmistua aikataulussa, mutta jos projektin joku osa juuttuu johonkin sellaiseen paikkaan, jossa projektipäällikkö ei voi asiaan vaikuttaa mitenkään, kuten vaikkapa johonkin hallinnolliseen tai juridiseen simputukseen, häntä ei pidä rangaista asiasta jos ei kohtuudella voida hänen olettaa voineen asiaan vaikuttaa.

Lisäksi tarvitaan jämäköitä johtajia, jotka kehtaavat antaa ihmisille nollabonuksia jos he luuseroivat. Tämä asia helpottuu muutenkin jos mittarit ovat sellaisia, että jokainen voi laskea bonuksensa itse eikä siinä ole tulkinnanvaraista pärstäkerroinelementtiä.

Toinen ongelma bonusjärjestelmissä on se, että ne ovat firmojen omistajien päätöksellä lähinnä keino skaalata palkkoja alaspäin huonoina vuosina eikä niiden ensisijainen tehtävä ole motivointi tai oikeiden asioiden tekemiseen kannustaminen. Tällaisissa tapauksissa mittari voi olla aivan mikä hyvänsä. Firman tulos tai sijoitetun pääoman tuotto kelvannevat aivan hyvin, mutta asia pitää sanoa henkilöstölle ääneen eikä antaa ymmärtää kyseessä olevan asian, johon voi pahemmin itse vaikuttaa.

Kaikkien asioiden vastustaja, Kristillisten Räsänen, vastustaa tänä viikonloppuna kauppojen sunnuntaiaukioloa. Kuulemma perheet hajoavat jnpp ja heinäsirkkalaumat väijyvät jo jossakin valmiina hyökkäämään.

Eipä tuossa mitään, saahan sitä vastustaa. Mutta Räsänen on yksi niistä älyköistä, joiden kannatus on peräisin lähinnä maaseudulta Pohjanmaalla, ja siellähän kaupat ovat saaneet olla sunnuntaisin auki iät ajat. Rajoitus on koskenut vain kaupunkeja.

Nyt siis Räsänen suojelee kaupunkilaisperheitä ilmiöltä, joka ei ole hajottanut perheitä maaseudullakaan. Ehkä tässä on joku järki, mutta minä en tiedä, mikä se on

Tuossa toisaalla yritin viritellä keskustelua siitä, miksi somalit ovat kaikkialla maailmassa, myös Afrikassa ja arabimaissa, se kaikkein hyljeksityin ihmisryhmä. Miksi nimenomaan he sopeutuvat huonommin kuin muut tulokkaat, aivan sama mistä kohdemaasta on kysymys.

En keksinyt asiaan mitään suurempaa viisautta, paitsi että sieltä tulevien yleinen sivistystaso on keskimäärin toivottoman alhainen. Mutta yleinen nuiva suhtautuminen johtuu varmasti jostain muustakin.

Maahanmuuttokeskusteluissa usein viitataan erilaisiin yhteisöihin. Puhutaan, että somalit (yhteisönä) tekevät jotain tai ovat jonkunlaisia. Tai islamilainen yhteisö on jotakin mieltä. Kurdiyhteisö vastustaa voimaperäisesti pyssyjen myymistä turkkilaisille. Jne. Toisaalta sitten kun puhutaan rikoksista ja muusta ei-toivotusta asiasta, yhteisöt lakkaavat olemasta ja kyse onkin vain yksilöistä, jotka rötöstelevät, eikä yhteisöllä voi olla mitään vastuuta heidän käytöksestään tai edes narauttamisestaan.

Miten on? Tuntuisi siltä, että jos hyväksytään yhteisöt joidenkin ihmisryhmien puhemiehiksi, noilta ryhmiltä voisi odottaa jotakin vastuutakin. Käytännössä tämä vastuu ilman juridista asemaa on hankala toteuttaa, joten pitäisikö meidän sitten lähinnä naureskella erinäköisille yhteisöille, jotka tulevat kertomaan meille, että foobarlandialaiset ovat suuresti närkästyneitä jostakin asiasta? Jos yhteisöt eivät pysty rikostapauksissa olemaan millään tavoin avuksi eivätkä tiedä mistään mitään, mistä nuo yhteisöt tietävät, mitä mieltä niiden oletetut jäsenet ovat jostain asiasta?

Jos joku Suomalaisuuden liiton änkyrä kävisi kertomassa telkkarissa, että suomalaiset eivät nyt pidä jostakin ollenkaan, hänelle naurettaisiin ja osoitettaisiin, että hän edustaa lähinnä itseään eikä mitään ihmisryhmää. Kuitenkin tästä vallitsee jonkunlainen välimuoto kun puhutaan kolmannen maailman maahanmuuttajista. Jos yhteisöt ärähtävät jostakin, niitä kuunnellaan.

Mutta edustavatko ne oikeasti ketään vai ovatko noiden yhteisöjen puuhamiehet lähinnä hulluja? Ja kun annamme näille äänen, meille välittyy jokseenkin vääränlainen kuva ulkomaalaisryhmistä ja vieraista uskonnoista? Jolloin itse asiassa leimaamme ihmisiä sillä perusteella, mitä joku itsensä puhemieheksi ylentänyt suurvisiiri sattuu ajattelemaan?

Tämä asia on jossain määrin hankala. Jos yhteisöillä on äänivalta, silloin niillä pitäisi olla jotain vastuutakin. Jos niillä ei ole vastuuta mistään, niitä ei pahemmin pitäisi kuunnella sillä korvalla, että niiltä kuullaan Totuus jonkun ihmisryhmän tai edes sen enemmistön ajatuksista. Kerhot, joihin liitytään jäseniksi, ovat erilaisessa asemassa, koska jäseneksi liittyessään de facto hyväksyy yhdistyksen linjan ja voi myös vaikuttaa siihen. Ja jos meno ei miellytä, voi erota.

Mutta jos ihmiset implisiittisesti liitetään tahtomattaan somaliyhteisöön, islamilaiseen yhteisöön tai maahanmuuttajayhteisöön, on ainakin mahdollisuuksien rajoissa, että erinäköiset kiusanhenget käyttävät heidän ääntään ilman, että he voivat vaikuttaa asiaan mitenkään. Suomessa ja länsimaissa muutkin toimivat yksilöinä eivätkä joidenkin hämärien heimojen ja yhteisöjen osana, joten tässä mielessä voisi odottaa ulkomaanpelleiltä samaa.

Tämäkin ajatus on vain poliittisesti hankala, koska erinäköiset yhteisöt ovat helposti niitä hyvää tarkoittavia hölmöjä, jotka tekevät tahtomattaan työtä vihervasemmiston maahanmuuttoasioiden ajamiseksi. Jos maahanmuuttajat Suomessa olisivat samanlaisia kuin suomalaiset ovat Englannissa eli elävät omaa elämäänsä, tekevät töitä, maksavat veroja ja osoittavat suomalaisyhteisöllisyyttä käymällä kerran kuussa juomassa kaljaa jossain, maahanmuuttajat muuttuisivat ihmisiksi muiden joukossa eikä joukoksi, jota pitää hyysätä ja paapoa ja erityisymmärtää.

Tämä tarkoittaisi ajatuksellisesti sitä, että odottaisimme mustan miehen olevan aivan yhtä kykenevä päättämään omasta elämästään kuin valkoisenkin miehen. Kova pala niille, jotka tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta puhuessaan itse asiassa rakentavat aparaatteja, joissa maahanmuuttajat ovat valkoisen miehen holhottavina, ja erityinen ansio on, jos neekeri ymmärtää pukeutua hassunkuriseen heimoasuun sen sijaan, että käyttää pukua ja kravattia.

Jos olisin maahanmuuttajana Suomessa, minua saattaisi tällainen “tiedämme mikä sinulle on hyväksi” -ajattelu hieman kyrsiä.

Tämä näytelmä tuntuu tarjoavan joka päivä jotain uutta.

Vihreät naiset eivät tykkää Halla-Ahosta, joten nyt on sitten tehty jonkunnäköinen ilmoitus jostakin poliisille. Vihreät naiset ajautuivat asiassa hiukan nurkkaan, sillä he uhosivat tekevänsä rikosilmoituksen, mitä se sitten tarkoittaakin. Kun tuota ilmoitusta ei kuulunut ja sitä alettiin heiltä tivata, asiasta poistui kunniakas tie perääntyä, ja nyt sitten roiskaistiin jotakin. Roiskaisun luonnetta kuvaa se, että ei oikein edes tiedetä, mistä on kysymys ja ehdotetaan, että kirjoituksessa saattaisi olla kyse rikokseen yllyttämisestä, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai kunnianloukkauksesta. Varmaan siinä olisi voinut olla kyse myös punaisia päin kävelemisestä, lattialle syljeskelystä tai pedofiliasta.

Halla-Ahon kirjoitus itsessään oli mauton, mutta huono maku ei ole ennenkään ollut rikos. Käytännössä pidän ongelmallisena, jos poliittisessa pamfletissa täytyy pyrkiä poliittiseen korrektiuteen, ympäripyöreyteen ja munkkilatinaan sen sijaan, että asioita voi sanoa suoraan ja kärjistää.

Kun luen Vihreiden naisten kiukuttelusta ja pyhästä sodasta yhtä helkkarin kaupunginvaltuutettua vastaan, ja pääosin ymmärrystä ja näkemyksellisyyttä edustava Osmo Soininvaarakin ehti jo tuomitsemaan yhteistyömahdollisuudet mainitun valtuutetun kanssa ennen kuin ensimmäistäkään kokousta on pidetty, minussa herää Greenwichin Führer, joka ihmettelee, miksi tässä asiassa puntit oikein tutisevat.

Koko ajojahti muistuttaa ilmapiiriltään minua 30-luvun Saksasta. Epämiellytävä aines pitää saada lähetettyä leireille jollain tavalla, ja kun mitään järkisyitä ei löydy, niitä vedetään pakasta. Tärkeintä on saada kitkettyä erilaisuus ja hankalien mielipiteiden esittäjät, metodin oikeellisuus ja oikeudenmukaisuus ovat sivuseikkoja.

Jos Vihreiden naisten edustama kanta maahanmuuttoasioissa on sellainen, että heidän täytyy metodiikassaan pyrkiä eri mieltä olevien vaientamiseen ja leimaamiseen, mitä se kertoo meille tästä kannasta? Eikö sitä voi puolustaa argumentein? Vai onko Halla-Aho oikeassa ja faktat eivät tue Vihreiden naisten näkemyksiä millään tavoin, joten keskustelu on pidettävä kaukana näiden faktojen tarkastelusta? Jos faktat ja mittaukset eivät tue teoriaa, teoria on väärä ja se pitää hylätä. Paitsi jos kyse on uskonnosta, jolloin pitää hylätä faktat ja mittaukset.

Maahanmuutto on aivan liian suuri asia käsiteltäväksi uskonnollisen hurmoksen metodein. Halla-Ahoa syytetään yksipuolisesta ja uskovaisesta lähestymistavasta, mutta tähän sopiva vastaveto ei ole rikosilmoitus tai muu yritys hiljentää keskustelua.

Fasismin saappaan kopina kuulostaa rumalta vaikka saapas olisi vihreä ja siinä lukisi Prada.

Ja surullista on, etteivät ihmiset enää tuota ääntä tunnista.

One sunny day in January, 2009 an old man approached the White House from across Pennsylvania Avenue, where he'd been sitting on a park bench. He spoke to the U.S. marine standing guard and said, "I would like to go in and meet with President Bush."

The marine looked at the man and said, "Sir, Mr. Bush is no longer president and no longer resides here." The old man said, "Okay", and walked away.

The following day, the same man approached the White House and said to the same Marine, "I would like to go in and meet with President Bush."
The marine again told the man, "Sir, as I said yesterday, Mr. Bush is no longer president and no longer resides here." The man thanked him and, again, just walked away.

The third day, the same man approached the White House and spoke to the very same U.S. marine, saying "I would like to go in and meet with President Bush."

The marine, understandably agitated at this point, looked at the man and said, "Sir, this is the third day in a row you have been here asking to speak to Mr. Bush. I've told you already that Mr. Bush is no longer the president and no longer resides here. Don't you understand?"
The old man looked at the marine and said: "Oh, I understand. I just love hearing it."

The marine snapped to attention, saluted, and said, "see you tomorrow, Sir."

Tässä pitäisi nyt saada pari työjuttua valmiiksi viimein helmikuun alkupuoleen mennessä.

Tekisi mieli käydä tekemässä pieni kierros ja tarkistamassa joku joukko siirtomaita. Reittiä en ole vielä suunnitellut suuremmin, mutta muutaman uuden maan voisi lisätä käytyjen listaan. Pohjois-Amerikassa ongelma on vuodenaika, koska oikeastaan haluaisin kierrellä pohjoisvaltioita ja Kanadaa, mutta en halua nähdä lunta. Joten etelävaltioihin on tyytyminen.

Idän suunnalla ehkäpä Intia voisi olla käymisen arvoinen kun en ole sinne saanut vääntäydyttyä tähän saakka ja melkein kaikki muu alkaa olla nähty. Afrikkaan en taida jaksaa, koska siellä on tullut käytyä viime aikoina. Ja Etelä-Amerikassa ei puhuta sivistyskieliä, joten sen jätän suosiolla väliin ja menen ehkä taas joskus jos on matkaseuraa. Yksin siellä en jaksa pahemmin notkua. Täytyisi varmaan joskus hieman viisivuotissuunnitella.

Nykyisillä valuuttakursseilla sen sijaan näyttäisi siltä, että Englanti on muuttunut halvaksi paikaksi ostaa lentolippuja, joten ehkäpä ei tarvitsekaan tehdä toivioretkeä Egyptiin, Jordaniaan tai Syyriaan lentolipun saadakseen. Hintaero on ainakin juuri nyt sen verran pieni, ettei taida viitsiä.

Sivuankin aihetta SDP vielä kiusaksenne sanasen. Lue tämä ensin jos et vielä lukenut.

Mitä siellä oikein pitäisi tehdä? Minähän en ole minkään puolueen jäsen ja siinä mielessä huono ketään neuvomaan, mutta menköön nyt.

Ensimmäinen tervehdyttävä havainto olisi oivaltaa, että SDP:ssä, Kokoomuksessa ja Vihreissä on konservatiivisiipi (jolla en tarkoita poliittista oikeistolaisuutta vaan radikalismin vastakohtaa), joka edustaa hyvinkin valtaosaa puolueen kannattajista, ja tässä joukossa eroja toivottavassa politiikan sisällössä on vähänlaisesti. Edes painotuseroilla ei välttämättä voi tehdä pesäeroa joukkojen välillä, sillä kokkari voi puhua ympäristöstä paljon enemmän kuin vihreä, joka puhuu enemmän lapsiperheistä kuin demari, joka puolestaan puhuu yrittäjyydestä paljon enemmän kuin kokkari. Toisaalta joka puolueessa on oma äärisiipensä.

Sallikaa minun havainnollistaa asiaa taiteellisella näkemyksellä:

Meillä on suuri harmaa massa (kaupunkilaisia), jotka äänestävät pääosin jotain näistä kolmesta puolueesta. Toisaalta näissä kaikissa puolueissa on pieni klikki änkyröitä, joka on se, joka antaa puolueen ei-kannattajille mielikuvan siitä, millaisesta puolueesta on kysymys. Ja puolueesta ja ajasta riippuen on joko täysin sivuraiteella puolueen todellisesta politiikasta, tai sitten todellisen vallan käyttäjä.

Mitä enemmän puolueessa vallankahva on lipsunut ympyröidylle sangen aatteelliselle ainekselle (mikä ei sinänsä itsessään ole hyvä tai paha), sitä enemmän siellä nähdään vihollisia tuon harmaan ympyrän sisällä. Kuten kirjoitettu on, tuon harmaan ympyrän sisällä ei niinkään ole kysymys politiikan erilaisuudesta vaan mielikuvista. Demarista ei ehkä tule kovin helposti kokoomuslaista ja päinvastoin, mutta se ei haittaa mitään. Kun kyse on lähinnä imagoasiasta “kannatan kyllä samoja juttuja kuin nuokin mutta en minä nyt sentään mitään vihreitä tai sossuja äänestä”, johtopäätös on helppo.

Olen piirtänyt teille kuvan seuraavasta Suomen hallituksesta.

Siis jos. Kun ainoastaan ääriaineksen välillä on mitään suuria poliittisia ristiriitoja vaan kannattajakunta muodostuu tavallisista palkansaajista, jotka ovat kiinnostuneita omasta ja perheensä toimeentulosta, ympäristöasioista ilman hysteriaa, ja yllättävää kyllä, myös siitä, että Suomi säilyy mukavana paikkana tulevaisuudessa kaikille eikä vain pienelle klikille, hallitusohjelman rakentaminen on yksinkertaista.

Jos kuitenkin valta joissain puolueissa on änkyröillä eikä maltillisilla, näennäisen viholliskuvan pitäminen yllä tuossa harmaassa ympyrässä estää järkevän yhteistyön huolimatta ilmeisistä tavoitteellisista yhtenevyyksistä.

Tästä päästään sitten nykytilaan. Kokoomuksen nykyinen johto on nähdäkseni juuri ja juuri tuolla harmaalla alueella. Ei kirkkaasti, mutta on kuitenkin. Sama koskee Vihreitä, joissa organisaatiossa on vahvoilla erinäköistä vähemmistö- ja maahanmuuttoagendaväkeä, mutta Cronberg tasapainottaa kokonaisuutta ja mahdollistaa asioista sopimisen.

Ongelmaksi jää SDP. Se on nähdäkseni tukevasti menneessä maailmassa, ja oppositio sille ainoa oikea paikka. Muinainen herraviharetoriikka on Urpilaisen puheissa voimissaan. Ja ennen eduskuntavaaleja ja nyt kunnallisvaaleja retoriikassa paukut käytettiin Kokoomusta vastaan. Vaalikarjalta ei palkintoa herunut kummallakaan kerralla.

Tämä asetelma johtaa siihen, että demarit pelaavat itseään oppositioon jatkossakin. Kepu ei ole osa tuota kuvan rakennetta, koska sen kannatus on pääosin alueellisesti eri paikassa kuin kuvatun kolmikon. Jos kuvan kolmikko ei saa yhteistyötään toimimaan vaan demarien ja kokoomuksen välissä on jatkuva kuvitteellinen juopa, tuloksena on se, että kolmikko, joka voisi käyttää Suomessa rajatonta valtaa, tekeekin Maalaisliitosta ikuisen hallituspuolueen ja antaa sen tuoda joka hallituksen ohjelmaan puolet omia teemojaan. Aluepoliittisesti tämä varmaan on hyvinkin oikeudenmukaista, mutta mainittu kolmikko saa syyttää vain itseään kun rahat haaskataan maakuntiin ja kaupunkeihin ei tahdo riittää kuin murusia.

SDP on tässä aika kovan paikan edessä. Kokoomus ja Vihreät ovat kasvu-uralla ja sekä kannattajat että puoluekoneisto ovat nuoria. SDP:n kannatus on laskussa ja puolue ukkoutuu. Tämä ei johdu mistään epäonnistuneista kampanjoinneista tai siitä, että äänestäjät eivät nyt paisteen, sateen, helteen tai hallan takia vaivautuneet tälläkään kertaa uurnille vaikka kannatus kyllä oikeasti oli kovaa.

Tämä johtuu siitä, että kannattajia ei oikeasti ollutkaan. En halua vähätellä AY-tominnan merkitystä Suomessa työmarkkina-asioiden oleellisena elementtinä, mutta se ei enää tänään sovi samalla tavalla politiikan pöytään kuin se sopi vielä Kekkosen aikaan.

Eivät nuoremmat välttämättä edes haaveile 40 vuoden urasta tehtaassa vaan elämästä, jossa heillä on vapauksia tehdä vähän mitä milloinkin. Se, että tämä unelma ei välttämättä toteudu, ei kiellä unelmoimasta, mutta SDP on hankalan paikan edessä jos se yrittää myydä nuorille ajatusta siitä, että heidän kuuluu mennä työmuurahaisiksi johonkin loppuiäkseen ja antaa Puolueen ja Liiton päättää, mikä heille on hyväksi. Tämä korporativismi, jossa demarit hoitavat kaiken suuren ja duunarin kuuluu keskittyä työhön, kotiin ja perheeseen, ei ole ajatuksena kovin uudenaikainen.

Tämä edustaa kuvan mennyttä maailmaa. Sitä edusti Heinäluoma ja sitä näyttää nyt edustavan Urpilainen. Eihän puolue mitenkään välttämättä ole puheenjohtajansa näköinen, joten muutos voi lähteä ja oikeastaan sen kuuluu lähteä kentältä. Mutta jonkun pitäisi potkaista se liikkeelle.

Yksi kanto demarien kaskessa on Erkki Tuomioja, joka ei tunnu millään uskovan, ettei hänestä haluta puolueen puheenjohtajaa. Sen sijaan, että puheenjohtajavaali käytäisiin eri ehdokkaiden ja eri teemojen välillä, käytännössä kaksi viimeistä kertaa on näyttänyt käyvän niin, että kun Örkki ilmoittautuu skabaan, media asettaa muut ehdokkaat pian siihen järjestykseen, kuka parhaiten pystyy kampittamaan Tuomiojan ja muut unohdetaan lähes täysin.

Lopputuloksena ei ole vaali, jossa kannatetaan jotain puolueen linjaa vaan vaali, jossa vastustetaan Erkki Tuomiojaa. Tämä metodi näyttää nyt nostaneen kaksi huonoa puheenjohtajaa, joiden ainoa meriitti on ollut mahdollisuus voittaa Tuomioja. Kuten sitten on käynytkin. Kaikki tämä yhden ihmisen pyrkyröinti ja vastustaminen ovat asioita, jotka eivät tuota mitään sellaista, mitä tuo puolue kipeästi tarvitsisi voidakseen ottaa paikkansa osana kaupunkilaisen ja palkansaajan edunvalvontaa.

Saa nähdä, täytyykö puolueväen kieltää tämä partajeesus vielä kolmannenkin kerran ennen kuin kunnian kukko laulaa.

Ajattelin aikanaan, että Jutta Urpilainen saattaisi olla parempi valinta kuin Erkki Tuomioja puolueen väkisin edessä olevassa modernisoimisessa.

Urpilaisen eväät tuntuvat kuitenkin olevan kovin kateissa. Olen sietänyt erilaisia pikku sammakoita ja alkuhaparointia kun uusi puheenjohtaja vedetään valtakunnanpolitiikkaan jostain pohjanmaalaisesta kyläpolitikoinnista. Mutta nyt on aika tunnustaa tosiasiat.

Helsingin Sanomissa tuo Kokkolan tms. Nero toteaa näin:

Hänen mielestään Suomessa vallitsee porvarillinen hegemonia eikä keskustaa ja kokoomusta voi poliittisesti juuri erottaa toisistaan. Aivan viime aikoina hallitusrintamasta on tosin paljastunut säröjä liittyen tulevaan sosiaaliturvauudistukseen, hän sanoi huomanneensa.

Tietääköhän Urpilainen, mikä oikeastaan on porvari? Se ei ole kepulainen maajussi tai kokkari pikkuvirkamies tai lastentarhantäti. Suomessa porvaristo mahtuu Kovasen taksiin eikä ole ongelma millään tavoin yhdellekään poliittiselle liikkeelle, vaikka ne olisivat kuinka liittoutuneet keskenään. Oikeastaan porvariston puute on ongelma kaikille, mutta emme takerru nyt siihen.

Keskustan ja Kokoomuksen taas voi helposti erottaa toisistaan jos katsoo eroja puolueiden toiminnassa avarakatseisesti eikä näe maailmaa muodossa “demarit - ei-demarit”. Itse asiassa tässäkin skabassa tarvitaan hienoa seulaa, mutta siihen on Suomessa totuttu. Kokoomuksen erottaminen SDP:n järkisiivestä on lopulta aika hankalaa, mutta Kepu erottuu kaikista muista aluepolitiikka-agendallaan. Se, että Urpilainen ei tunnusta tätä, tarkoittaa, että hän ei ymmärrä, hän teeskentelee tyhmää tai hän valehtelee. Mikään näistä ei ole suurpuolueen puheenjohtajalle ansio.

Hänen mukaansa demarit eivät enää halua piehtaroida vanhoissa ongelmissaan vaan katsoa eteenpäin. "Kansa valitsee, kuka Suomea seuraavien vaalien jälkeen johtaa", Urpilainen muistutti.

Tunnustan, että SDP:n edustajalta on ihailtavaa nöyrtymistä tunnustaa, että kansalla on valtaa eikä ainoastaan Puolueella. Tämä on ajattelullisesti suuri muutos. Sen sijaan demarit kyllä erityisesti haluavat piehtaroida vanhoissa ongelmissa, koska edelleenkään sisu ei anna myöten tunnustaa, että työmarkkinakorporaatiovalta on menettänyt merkitystään. Ei täysin mutta sen tähti on ollut laskussa jo 20 vuotta. Siltikään pesäeroa tähän ei haluta tehdä vaan puolue keskittyy ylläpitämään muinaisia viholliskuvia.

SDP:n ongelma on se, että ideologia on kopioitu muualta, ja tuossa ideologiassa vihollinen on porvaristo. Mutta kun Suomessa ei ole porvaristoa eikä ole ollut aikoihin vaan melkein kaikki ovat palkkatyöläisiä ja firmojenkin kotimainen omistaja on työväki epäilemättä pyyteettömien eläkerahastopomojensa kautta, jostain on pitänyt keksiä porvareita kun kerran niitä pitää vihata ja ideologia perustuu vihaan ja vastakkainasetteluun. Suomeen SDP on keksinyt porvareita Kokoomuksen kannattajista ja rajoitetusti Kepun. Näin siis sairaanhoitaja on porvari, jota kuuluu vihata, ja paperimies on duunari, jolle kuuluu kaikki valta.

Jos tässä asetelmassa ei näytä olevan lukijan mielestä ångströmin vertaa järkeä, vika ei ole lukijan päässä. Ja kun Urpilainen on käynyt uuteen hyökkäyssotaan tämän asetelman säilyttämiseksi, en voi kuin ihmetellä kannanottoa, jossa demarit eivät mukamas enää haluaisi piehtaroida vanhoissa ongelmissaan. Vanhojen ongelmien ydin on tämä näennäinen vastakkainasettelu täysin imaginäärisen rintamalinjan yli, ja se näyttää voivan hyvin.

Urpilainen oli inspiroitunut Barack Obaman voitosta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. "Tuloksessa oli kyse selän kääntämisestä kahdeksan vuotta kestäneelle oikeistopolitiikalle", hän sanoi puoluevaltuustolle pitämässään poliittisessa tilannekatsauksessa.

Tämä syvällinen näkemys puolestaan paljastaa meille, ettei Urpilainen ymmärrä USA:n sisäpolitiikasta enempää kuin Internationaalia veivaavan posetiivarin punahattuinen apina.

USA:ssa ei ole meidän vinkkelistämme oikeistoa ja vasemmistoa. Jako siellä on enemmänkin änkyräuskovaiskonservatiivien ja melkoänkyräuskovaiskonservatiivien välinen. Ei siellä otettu kantaa siihen, pitäisikö maahan rakentaa pohjoismainen hyvinvointivaltio vaan siihen, millaisia mielikuvia ehdokkaat herättävät konservatiivisen äänestäjän päässä.

Kun lisäksi katsotaan USA:n vaalituloskarttaa piirikunnittain, huomataan siellä asetelma maaseutu vastaan kaupungit, ja tällä kertaa kaupungit voittivat. Jos Urpilainen näkisi tässä jotakin inspiraatiota, hän ymmärtäisi saman kysymyksen olevan totta Suomenkin politiikassa, jossa Kepu ja Kristilliset edustavat maaseutua ja SDP, Vihreät ja Kokoomus kaupunkeja.

Mutta koska tämä rikkoo viime vuosikymmenten viholliskuvan, hän ei ymmärrä tätä, teeskentelee tyhmää tai hän valehtelee. Mikään näistä ei edelleenkään ole suurpuolueen puheenjohtajalle ansio.

Hän linjasi myös, että Sdp pystyy siihen, kun se kokoaa ”vasemmiston ja liberaalin keskustan voimat muutoksen puolesta”.

Jos Urpilainen pystyy kokoamaan edes omat rivinsä muutoksen eikä pysähtyneisyyden puolesta, ennustan hänelle menestystä. Jos hän ei tähän kykene vaan yrittää kahmaista vasemmiston ja liberaalin keskustan taistelemaan pysähtyneisyyden puolesta, hän häipyy historian roskatynnyriin vieläkin turhempana SDP:n puheenjohtajana kuin Heinäluoma oli. En toisaalta kadehdi myöskään rividemaria, joka on joutunut jo kaksissa puheenjohtajavaaleissa valitsemaan Tuomiojan ja pysähtyneisyyden välillä.

Parta puolueohjelman päällä vai alla? Kas siinä rividemarin probleema.

Saittia on vaivannut nimipalveluongelma (www.guru-group.fi:tä ei löydy) viime ajat, mutta sen pitäisi nyt olla viimein kunnossa kunhan tehdyt korjaukset leviävät ympäri maailmaa.

Jälleen on ollut se päivä vuodesta kun kuulemme jokavuotisen ruikutuksen siitä, että tuloerot ovat Suomessa kasvaneet rivakasti vuodesta 1995 saakka. Kyseessä on sinänsä varmaan oikeasta tilastotiedosta kerta toisensa jälkeen optisen harhan takia tehtävä väärä johtopäätös.

Sallikaa minun selittää. Jos putsattaisiin tilastoista pois parhaiten tienaava promillen kymmenesosa eli 530 ihmistä, huomattaisiin, että tuloerot eivät ole kasvaneet ollenkaan. Tuossa noin 500 ihmisen joukossa ovat suurimmat pääomatulojen saajat, jotka joko saavat jättiosinkoja perinteisistä yhtiöistä (Erkko ja Nalle), myyntivoittoja valtavan osakesalkun veivaamisesta (Erkko ja Nalle) tai heppuja, jotka myyvät kertaluontoisesti firmansa kymmenillä miljoonilla jollekulle muulle ja kummittelevat tilastossa yhden vuoden ja sen jälkeen painuvat unohduksiin.

Kun taloudessa oli poikkeuksellisen pitkä kasvusuhdanne ja väliin mahtuu IT-kupla, jossa kummalliset iobox-kusinarikat vaihtoivat omistajaa sadoilla miljoonilla, pieni joukko ihmisiä on saanut valtavasti rahaa. Kun tämä jaetaan tuloeroissa käytettävän ylimmän desiilin tuloiksi, huomataan mukamas, että köyhimmän ja rikkaimman kymmenyksen välinen kuilu on revähtänyt valtavan suureksi. Tietysti näin on, mutta tämä mittaus kertoo meille vain siitä, kuinka 500 äveriäintä suomalaista on onnistunut sijoituksissaan ja weppileiskapajojensa ostajien kusettamisessa. Ensi vuonna tilasto on aivan toisennäköinen ja tuloerot ovat pienentyneet merkittävästi kun bingo on dyykannut 42%, joskaan tätä asiaa ei varmasti kovin isoin otsikoin kerrota jos kerrotaan ollenkaan.

Oikeiden tuloerojen selvittämiseksi meidän on putsattava tuo sakki tilastoista pois. Sen jälkeen jäljellä on palkansaajia ja kansankapitalisteja ja tämän tilaston ylimmän ja alimman kymmenyksen vertaaminen kertoo meille jotakin. Ja tällöin huomataan, että tuloerojen kasvu on ollut huomattavasti maltillisempaa, koska ylimmänkin desiilin tulot muodostuvat 90-prosenttisesti palkkatuloista.

Kun tuloerojen kasvaminen huolestuttaa vasemmistopoliitikkoa, ratkaisu on joko korottaa hyvätuloisten palkansaajien veroja tai kohdistaa veronalennukset muille paitsi heille. Tämän tempun jälkeen ei tapahtunut mitään, koska ylimmässä desiilissä loppusumma muodostuu tuon kourallisen pääomatuloista, joten ongelma säilyy ja tarvitaan järeämpiä veronkorotuksia tai verokiilan lisäjyrkentämistä. Palkansaajaa siis päädytään potkaisemaan nilkkaan rangaistuksena asiasta, johon hän ei ole millään tavoin syyllinen.

Asian tilastoiminen ja uutisoiminen oikein ei vain monia kiinnosta, koska raflaavat ja herrakaunaa tursuavat lehtiotsikot jäisivät kirjoittamatta kun huomataan, että valkokaulustyöläisen ja tehdastyöläisen tuloerot eivät ole muuttuneet vuosikymmenessä mihinkään suuntaan vaan ainoastaan pääomatulojen saajat ovat menneet karkuun. Tämä taas ei sovi millään lailla SDP-henkiseen “hyvätuloinen palkansaaja on oikean duunarin ja hyvinvointivaltion ykkösvihollinen” -retoriikkaan, joten kokonaisuuden komponentit yritetään numeromagialla kätkeä.

Mutta totuus ei pala tulessakaan.

Kesällä kirjoittelin stagflaatiosta, kun ilmiö oli ollut joka aviisissa jo pitkään.

Silloin povattiin stagflaatiota ja taisin itsekin sellaista ennustaa. Nyt näyttää kuitenkin sikäli erinomaiselta, että saammekin vain tavanomaisen laman ja stagflaatio on edessä vasta ehkä seuraavassa syklissä. Öljyn hinta on tippunut kolmasosaan huippuluvuista nopeasti, ja raaka-aineiden hintaa sangen hyvin ennustava Australian peso on dyykannut kolmanneksen kolmessa viikossa tai jotain.

Stagflaatiossahan yhdistyvät lama ja hintojen nousu, mutta nyt raaka-aineiden hinta näyttäisi edelleenkin seuraavan länsimaiden talouskehitystä. Stagflaatio on myrkyllistä, koska siinä ei synny mitään rakennetta, joka automaattisesti rupeaisi korjaamaan tilannetta. Talous näivettyy, hinnat nousevat, ja koska hinnannousua ei täysin voi siirtää hintoihin, intoa ja rahaa investoida ei pahemmin ole ja syntyy kierre.

Perinteisessä lamassa, jollainen meillä toivottavasti pelotteluista huolimatta onkin käsillämme, sen sijaan tapahtuu paljon hyvääkin. Kun raaka-aineiden hinnat laskevat, laskevat hinnatkin ja rahalla saa taas enemmän. Ja kun koko raaka-aineiden hinnanalennuksia ei kuitenkaan siirretä hintoihin, yritysten tuloskunto paranee ja niillä on taas rahaa työllistää ja tuotekehittää. Toisaalta lama on aina hyvä syy toteuttaa irtisanomisia ilman suurempaa huutoa, joten firmat voivat rassata tuottamatonta byrokratiaa ja tyhjäntoimitusta vähemmälle parantaen tuloskuntoa edelleen. Lama-alueiden valuutat heikkenevät ja vienti alkaa vetää.

Jos tästä on kysymys, lama menee ohi odottelemalla kuten se aina ennenkin on mennyt, ja turhaan hötkyilyyn ei ole syytä. Laman pohja voi itse asiassa olla jo käsillä tai aika lähellä, sillä yleensä tiedotusvälineet tulevat jälkijunassa. Kun lama on jo täysin rysähtänyt, uutiset ovat vielä sangen hyviä. Ja nyt kun kaikki nyyhkivät vain laman alla ja kukaan ei ole näkevinään toivoa missään, edes vuosien päässä, yleensä jotain on jo alkanut tapahtua parempaan päin.

Saa nähdä. Jos Itä-Euroopan valuutat romahtavat, silloin kuopan pohja tulee sen jälkeen. Jos ne kestävät, se lienee suunnilleen tässä, ota tai jätä muutama kuukausi.

Ollilan pitäisi kuulemma työryhmineen ottaa mallia Kanadasta Suomen maabrändin kirkastamistyöryhmässään.

Luin tutkimuksen tiivistelmän ja tulin siihen tulokseen, että Suomella olisi mahdollisuuksia juuri ja juuri kymmenenteen sijaan, jolla nyt on Ruotsi. Tuossa positiossa voi olla propagandakoneistolla markkinoitu pikkumaa, mutta muuten kärkikymmenikössä on lähinnä suuria maita ja erikoista luontoa. Suuret maat ja Sveitsi ovat esillä uutisissa vaikkeivät ne tee mitään, ja Uusi-Seelanti nyt vain on maailman laidalla ja sen luonto on tuttu aika monesta luonto-ohjelmasta.

Jorma Ollila voi tietysti miettiä työryhmineen vaikka mitä, mutta ennen kuin hommaan ruvetaan suuremmin rahaa polttamaan, joku voisi kertoa minulle, mitä tästä koko maabrändistä on hyötyä. Suomalaiset tuotteet käyvät kaupaksi jos ne ovat hyviä ja oikean hintaisia ja ne osataan myydä oikein. Turisteja taas Suomeen tulee lähinnä Venäjältä, ja venäläiset eivät ole tähänkään saakka välittäneet mitään maabrändeistä. Suomen luonnolla ja ilmastolla on aika vaikea houkutella vuodesta toiseen Suomeen tulevaa väkeä mistään muualta vaikka brändi olisi mikä, joten tässäkään mielessä bisnestä on vaikea keksiä.

Minusta koko maabrändiasia haiskahtaa Suomessa hiukan “mitähän ne meistä ajattelevat” -jutun johdannaiselta. Mitään oikeaa bisnestä ei näiden brändien varaan rakenneta, mutta jos hommaan hurahdetaan, erinäköisillä konsulteilla ja mainosmiehillä riittää töitä. Tuon rahan voi käyttää fiksummin monella tavalla, esimerkiksi antamalla sen minulle. Ilmastolle ei Suomessa voida mitään, maantieteelle ei voida mitään, eikä mitään voida sillekään, että luonto on aikai tavanomainen eikä tarjoa erikoisia eläimiä ja maailmanlaajuisesti ainutlaatuisia luonnonmuodostelmia.

Joten ainoa keino Suomessa olisi järjestää propagandakampanjoita, koska Suomen tapauksessa yhtään julkisuutta ei tule ilmaiseksi. Jo Ruotsissa tilanne on toinen, koska ne saavat ilmaista julkisuutta swedish bikini teamilla sekä parilla kulutustavarafirmalla (ikea), jotka mainostavat ruotsalaisuuttaan. Kun maata tekee tunnetuksi firma, joka samalla tahkoaa miljardivoittoja, kaikki voittavat, mutta jos homma jätetään jonkun komitean ja konsulttien varaan, edessä on vain rahan lapioiminen kankkulan kaivoon.

Ennen kuin moiseen äyskäröintiin ryhdytään, jonkun pitäisi kertoa ainakin minulle, mikä tässä investoinnissa on takaisinmaksuaika. Ja oikeastaan jo se, missä itse bisnes on.

Siis mitä hemmettiä? USA ryhtyy tukemaan autotehdasta, ettei se vain mene nurin huolimatta siitä, että se on valinnut autobisneksessä jokseenkin väärän strategian kun värkit eivät käy kaupaksi.

Ja nyt Volkswagen naukuu rahaa Euroopan keskuspankilta. En hyväksyisi sitäkään, että teutonit pitäisivät verorahalla pystyssä muinaisen autokombinaatin. Mutta mihin ihmeeseen tarvitaan Euroopan keskuspankkirahaa? Jos teemme nyt periaatepäätöksen siitä, että EKP:n ydintehtävä on tukea näivettyvää bisnestä eikä operoida rahamarkkinoilla, pankista tulee jonkunnäköinen tukiaisvirasto. Toivottavasti jossain riittää älli tämän hankkeen torpedoimiseen.

Toinen hyvä ja huono puoli vähän henkilöstä riippuen tämän laman seurauksena on se, että firmat tuntuvat rassaavan nyt urakalla läskiä pois organisaatioistaan. Juuri nyt mikä hyvänsä firma voi toteuttaa irtisanomiset ilman, että kukaan oikeastaan huomaa mitään, koska uutisia tulee joka suunnasta päivittäin. Homma on tietysti huono työnsä menettävien tapauksessa mutta hyvä siksi, että pitkä nousukausi tuppaa jättämään organisaatioihin pöhötaudin. Jos se onnistutaan nyt torjumaan, firmat ovat hyvissä kilpailuasetelmissa sitten kun lama loppuu.

Pikku hiljaa on alkanut kuulua ennustuksia siitä, että pohja alkaisi nyt olla käsillä ja nousu alkaisi jostain lähiaikoina. Saa nähdä. Jos Itä-Euroopan valuutat romahtavat, pohja nähdään vasta silloin. Jos ne kestävät, se lienee tässä. Nousu ei kuitenkaan tule olemaan erityisen rivakka, koska länsimaista on kadonnut runsaasti ostovoimaisia kuluttajia, ja lisää katoaa kunhan pölyn hieman laskeuduttua ruvetaan eri maissa katsomaan, paljonko eläkejärjestelmissä onkaan rahaa jäljellä kun omaisuutta on pakkomyyty paniikissa pilkkahintaan viranomaisvaatimusten takia. Kun sen jälkeen eläkkeitä ryhdytään leikkaamaan, voimme suoraan ajatella tämän kadonneen rahan olevan poissa seuraavien 25 vuoden kulutuksesta länsimaissa.

Julkisen sanan neuvoston pomo on sitä mieltä, että tarvitaan joku JSN:ää vastaava elin myös arvostelemaan yksityishenkilöiden nettikirjoituksia.

Ajatus on moneltakin kannalta älytön. Ensimmäisenä hän tuntuu unohtavan, että hänen edustamansa JSN on tiedotusvälineiden keskinäinen kerho, jolla on valtaa vain siksi, että sille halutaan sitä antaa. Sen päätökset eivät sido ketään eikä sillä ole mitään viranomaisasemaa. Nyt kuitenkin ehdotuksessa “nettivaltuutetuksi” hän pohtii, pitäisikö tälle pienvisiirille kuitenkin antaa joku viranomaisstatus, jotta tuo taho voisi jakaa velvoittavia päätöksiä tai jopa määrätä “rahallisia sanktioita” eli siis suomeksi sakkoja. En ole koskaan ollut suuri oikeusjärjestelmän yksityistämisen kannattaja, eikä ajatus siitä muuksi muutu vaikka se yritetään naamioida joksikin lehdistön itsesääntelyä muistuttavaksi.

Näin JSN:n itsesääntelyominaisuudesta johdetaan näppärällä tiikerinloikalla netin valvontaelin, joka ei ole saanut mandaattiaan nettiin kirjoittavilta vaan perinteisen median lobbaamilta poliitikoilta. Minä en koskaan ole ollut kaksinen insinööri ja vielä huonommin olen pärjännyt logiikan pimeissä metsissä, mutta jos minäkin ymmärrän tämän rinnastuksen kestämättömyyden, joudun toteamaan, että ehkäpä Pekka Hyvärinen on sittenkin parempi JSN:n byrokraattina kuin lehtimiehenä, sillä hänen kirjoittamiensa juttujen lukijoille välittyisi maailmasta vähintäänkin kummallinen kuva.

Netti on kuulemma arvokas asia. Jopa niin arvokas, että sen arvokkuus pitää säilyttää poistamalla vapaus ja korvaamalla se byrokratialla. "Ajatteluun ei mahdu, että netin fantastisia mahdollisuuksia tärvätään herjauksiin, vihapropagandaan, pornografiaan, terrorismiin, väkivaltaan sekä lasten ja nuorten elämää tuhoaviin aineistoihin. Tämäntyyppisten sivustojen karsiminen ei mielestäni ole sensuuria"

Erityisesti herjaukset, vihapropaganda ja “lasten ja nuorten elämää tuhoavat aineistot” ovat mukavia kuminauhakäsitteitä, jotka voidaan määritellä tarkoittamaan aivan mitä hyvänsä. Esimerkiksi tämä kirjoitukseni voisi aivan hyvin olla herjaava kun tarpeeksi tarkasti katsotaan, koska arvostelen Pekka Hyväristä ja hänen lahjojaan lehtineekerinä, enkä ole antanut hänelle tilaisuutta tulla kuulluksi ja kirjoittaa vastinetta.

Kuten tiedämme, nettikirjoittelun hyvä asia on juurikin se, että se on vapaata. Se tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden tulla kuulluksi. Se ei tule ikinä korvaamaan toimitettua mediaa, koska nettikirjoittelussa ilman kirjoittajan tuntemista ei voi välttämättä tietää, onko kirjoittajalla agenda ja jos on, mikä se on. Mutta uusien ajatusten esittäminen on ollut viimeiset kymmenen vuotta jokaisen ulottuvilla eikä toimitetun median yksinoikeus.

Tässä mielessä voimme miettiä, mikä saa JSN:n pomon kirjoittamaan tekstiä, jonka todennäköisesti itsekin tietää sekä typeräksi, vääräksi että mahdottomaksi toteuttaa. Aikaisemmin tiedotusvälineet ovat olleet kuninkaantekijöitä. Ne ovat päättäneet, mistä ihmisille kerrotaan ja mistä ei, ja ketkä saavat äänensä kuuluviin hyvässä sävyssä ja ketkä pahassa. Tämä on tarkoittanut rajatonta valtaa. Esimerkiksi käydyt kunnallisvaalit kertovat meille tuloksellaan, että rahvaalla on inhottavasti mahdollisuus saada tietoa muistakin kuin virallisista tuuteista ja äänestää väärin.

Maan ääniharava taisi olla Osmo Soininvaara tai ainakin hän oli top kolmessa. Tietysti Ode on tunnettu poliitikko, mutten muista nähneeni hänen nimeään lehdissä viime vuosina juurikaan. Nettipersoonana Soininvaaralla lienee sen sijaan aika paljon lukijoita, itsekin hänen ajatuksiaan luen. Lehdistö on puffannut Vihreistä nuoria naisia koko vaalikauden ja siitä huolimatta epätiedostavat dinosaurukset äänestivät Soininvaaraa huomattavasti sankemmin joukoin.

Yksikään perussuomalainen paitsi Timo Soini ei saanut mitään positiivista huomiota lehdistössä vaalien alla eikä myöskään aikaisemmin. Siitä huolimatta esimerkiksi Jussi Halla-Aho ponnisti maan ääniharavalistalla johonkin viidentoista paikkeille. Tämä on ainoastaan aktiivisen nettikirjoittelun ansiota, mikä lienee asia myöskin muiden persujen kärkinimien kohdalla. Julkinen sana yritti vaieta epämieluisat asiat pois silmistä ja pois mielestä, mutta ei se enää onnistunutkaan. Ja ensi vaaleissa se onnistuu vielä huonommin.

Perinteisessä mediassa on edessä asennemuutos. Tähän mennessä väki on pitänyt siellä itseään ennen kaikkea vaikuttajina. Siellä pitäisi muuttua enemmän tiedottajan suuntaan ja tehdä pesäeroa internetin voimakkaasti asenteelliseen ja propagandistiseen sävyyn. Sanomalehtiä luetaan, jos niistä saa uutta tietoa, jonka lähdekritiikkiin ei tarvitse käyttää runsaasti aikaa. Ja jos siellä näkee asioita käsiteltävän laaja-alaisesti eikä jotakin näkökantaa julistaen.

Tämä voi olla hankalaa, koska halu vaikuttaa on koko ketjussa. Erkko puhuu harvoin mutta jos puhuu, hän olettaa kuolevaisten kuuntelevan. Päätoimittajatkin haluavat vaikuttaa kuten myös rivitoimittajat. Tästä roolista luopuminen voi olla kova pala. Joten helpompi on yrittää potkia vastaan ja leimata internet sensuuria tarvitsevaksi paikaksi, jossa herjaukset ja väärät mielipiteet vaaniskelevat.

Tosin meidän ei lie syytä panna suuremmin painoa kirjoitukselle, joka sortuu argumentaatiossaan kaikkien kyttäysaiheisten kliseiden äitiin “ajatelkaa lapsiamme”.

Olen kirjoittanut asiasta samalla otsikolla ennenkin.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi Venäjän olevan valmis tähän vaikka heti. Jos kohta venäläisen puheessa on tiettyä suurpiirteisyyttä, ajatus on sinänsä varmasti oikea.

Eurooppa tekee tällä hetkellä tyhmyyksiä ylläpitäessään idioottimaista viisumisimputusta Venäjän kanssa. Ei vähiten siksi, että venäläiset ovat byrokratiassa ja ihmisten simputtamisessa mestareita ja Euroopassa taas yritetään tehdä asioista mukavaa ja vaivatonta. Eli häviäjä on lähinnä eurooppalainen, joka haluaisi käydä Venäjällä. Ei venäläinen, joka haluaa käydä Euroopassa, sillä siinä maassa on totuttu propuskoihin ja niiden jonottamiseen, ja eurooppalainen versio tästä on hyttysen surinaa. Minä taas poltan päreeni aina kun joudun tekemisiin venäläisen byrokratian kanssa, koska aivottomuus ja idiotia tapaavat ärsyttää.

Kuvan rajajokea en tullut kertaakaan ylittäneeksi, koska en yksinkertaisesti ollut valmis luopumaan passistani pariksi kolmeksi viikoksi ja hommaamaan jotain kutsuja ja ylipäätään viisivuotissuunnittelemaan, koska haluaisin sillan tuolle puolen käydä. Huolimatta siitä, että pidän Pietarista ja Moskova on monumentaalisuudessaan maailman aatelia.

Venäläiset ovat eri maata kuin eurooppalaiset. Eivät täysin eri planeetalta, mutta erilaisia kuitenkin. Tämä erilaisuus on luonut iät ajat epäluuloa ja sotia. Minä en keksi mitään muuta tapaa vähentää näitä epäluuloja kuin lisätä ihmisten kontakteja ja jotain omakohtaista kokemusta siihen toiseen maailmaan.

Kuka hyvänsä venäläinen pääsee Eurooppaan Valko-Venäjän ja Puolan rajalta kävelemällä vain sen yli. Näin ollen puheet laittomasta siirtolaisuudesta ja rosvojen vyörystä ovat puhdasoppista potaskaa. Laittomat siirtolaiset tulevat jo nyt tuosta vain, ja ammattikonnat pystyvät hommaamaan itselleen uuden henkilöllisyyden niin Venäjällä kuin itäisissä EU-maissakin. Ja oikeastaan aika monessa läntisessäkin maassa. Ainoa nykyisestä simputtamisesta kärsivä on tavallinen eurooppalainen ja tavallinen venäläinen.

Tavallisten ihmisten kyykyttämisessä taas ei ole mitään järkeä. Euroopan pitäisi hylätä merentakaisista siirtomaista kopioitu hysteria laittomasta siirtolaisuudesta, koska sitä ei rajasimputuksella ole ratkaistu myöskään kehitysmaissa. USA on väärällään laittomia siirtolaisia, ja viisumipelleilyn ainoa kärsijä sielläkin on tavallinen meksikaani, joka haluaisi käydä rajan tuolla puolen. Euroopassa laitonta siirtolaisuutta esiintyy runsaasti niissä maissa, joissa byrokratia on olematon. Suomessa se taas on vähemmän puoleista, koska Suomessa ei voi tehdä paljon mitään ilman henkilötunnusta. Laiton siirtolainen ei saa avattua edes pankkitiliä saati sitten ostettua jotain ässäarpaa arvokkaampaa.

Venäjä on Euroopan naapurissa ja tulee aina olemaan. Tämä ennustus ei liene täydellinen, mutta kuitenkin huomattavasti pitkäikäisempi kuin Paavo Väyrysen naapurustostamme väitöskirjassaan tekemä. Mitä me oikein pelkäämme siinä, että suomalainen voisi käydä Pietarissa kaljalla suunnittelematta ja venäläinen voisi käydä Lappeenrannassa ostamassa auton täyteen roinaa myöskin suunnittelematta. Tämähän on se ainoa viisumeista kärsivä fraktio.

Sen sijaan, että Eurooppa perässähiihtää USA:n vanavedessä Venäjä-suhteissa, niitä pitäisi Euroopassa alkaa kehittää ja antaa amerikkalaisten hoitaa pelleily jos ne siitä ovat kiinnostuneita. Niille Venäjä on paikka ohjuskantaman päässä. Euroopassa taas kyse on mestasta, josta voi ostaa melkein mitä hyvänsä ja johon voi myydä mitä hyvänsä ja väkeä on yli kolmasosa EU:n asukasmäärästä. Venäjä on toisaalta paikka, jossa mitään ei tapahdu ilman henkilökohtaisia suhteita. Ei siellä soiteta johonkin ja saada toimitusta tehtaan ovelle viikon päästä, vaan asioita saadaan aikaan hyvin vasta henkilökohtaisten suhteiden ja luottamuksen kautta.

Nyt niitä ei pahemmin pääse syntymään, koska eurooppalaiset eivät viitsi käydä Venäjällä ja venäläiset pääsevät käymään Euroopassa kovin rajoitetusti. Sinänsä mielenkiintoisen faktoidin luin tosin vuosi pari sitten jostain suomalaisesta aviisista. Pietarissa on vaikeaa löytää millään tavoin keskiluokkaan kuuluvaa ihmistä, joka ei ole käynyt Suomessa. Suomessa taas on vaikeaa löytää keskiluokkaan kuuluvia ihmisiä, jotka ovat käyneet Pietarissa. Sitäkin voisi miettiä.

Mutta kun Venäjällä kerran on nyt kiinnostusta asia ratkaista ja vallankahvakin menossa mukana, olisi tyhmää olla asiasta juttelematta. Euroopan ulkomaalaisongelmat eivät ole venäläisissä vaan afrikkalaisissa, ja niiden peilaaminen naapurimme hiukan eri tavalla maailmaa katsovaan väkeen on aitoa idiotiaa puhtaimmillaan.

Onneksi kuitenkin Euroopassa maa on mallillaan ja uutisvirtaamme kuohuttaa tämä asia.

Tänä päivänä ymmärrämme usein herrasmiehen ja herrasmiesmäisen käytöksen tarkoittavan jotakin sangen brittiläistä, ja tältä saarelta tuo termi onkin peräisin vaikkakin nykyään käytössä kaikkialla.

Olen miettinyt asiaa ja tullut siihen tulokseen, että kyse on ollut yrityksestä kantaa vettä kaivoon.

Ei ole sinänsä mikään suurensuuri salaisuus, että yhteiskunta, jossa ihmiset käyttäytyvät pääosin hyvin ja mukavasti toisiaan kohtaan, on mukavampi paikka elää kuin tyly ja ynseä paikka. Tässä asiassa kuitenkin törmätään kulttuurillisiin eroihin kun siirrytään Alppien eteläpuolisen Afrikan latinokulttuureista protestanttiseen Eurooppaan, erityisesti Britanniaan (ja myös Suomeen).

Näissä kulttuureissa tunteiden näyttäminen on jos ei nyt kielletty niin ainakin asiaan tulee suhtautua äärimmäisen hillitysti. Kun taas toisaalta hyvä käytös parhaimmillaan on oman hyvän olon näyttämistä ja levittämistä ympärilleen täysin luonnollisesti, törmätään ongelmaan, koska englantilaisessa kulttuurissa näin ei saa tehdä. Italiaanot ja espanjalaiset ovat aivan mainiosti valmiita antamaan itsestään jotakin ollessaan ystävällisiä ja mukavia muille, mutta kun siirrytään pohjoiseen, moinen tunteellinen soopa onkin muuttunut pahaksi.

Tarvittiin siis herrasmies. Tämä on keksintönä oikeastaan aika nerokas, koska se tekee hyvästä käytöksestä koodiston. Ja koska se on säännöstö ja koodisto, sitä on mahdollista noudattaa ilman minkäännäköistä henkilökohtaista tunnetta ja varsinkaan sen näyttämistä, joten ongelma on ratkaistu. Kun kyseessä on univormu, keneltä hyvänsä voidaan odottaa sen käyttöä, ja kukaan sitä käyttävä ei sitä käyttäessään edes pyri erottumaan joukosta mitenkään.

Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta asian taustan tunteminen ei sekään meitä haittaa. Eteläeurooppalaisilla on taipumus pitää pohjoista tapaa jäykkänä ja pohjoiseurooppalaisilla, erityisesti hörökorvilla, on tapana pitää eteläeurooppalaisia käsiään huiskuttavina pelleinä. Minä en pysty sanomaan, kumpi tapa on lopulta parempi, koska molemmissa on hyvät ja huonot puolensa.

Mutta jos tarkoitus on olla ystävälinen, ehkä meidän kannattaisi vain yrittää nähdä tuo eikä keskittyä niin kovin sen metodiikkaan.

Vuonna 1604 Englannissa kuohui. Jaakko I/VI oli vallankahvassa. Katoliset oli ajettu maassa ahtaalle jo aikaisemmin ja vaikka Jaakko oli periaatteessa antanut ymmärtää lisäävänsä hiukan suvaitsevaisuutta paavinuskoisia kohtaan, käytännössä ei tapahtunut mitään.

Näinpä eräs kelmien kerho päätti räjäyttää parlamenttirakennuksen taivaan tuuliin parlamentin avajaispäivänä kun kuningas ja muukin keskeinen vallankahva ja aateliset olivat avajaisseremonioissa. Salaliitot kuitenkin usein menevät pieleen, niin tämäkin. Tarkoitus oli kaivaa tunneli rakennuksen alle ja viedä sinne ruutitynnyreitä, mutta kaivuutyöt osoittautuivat hankaliksi ja urakka ei oikein ottanut joutuakseen. 1604 kaupunkiin hyökkäsi musta surma, ja tämän takia koko parlamentin avajaiset peruttiin ja siirrettiin syksyyn 1605, jolloin niitä vielä lykättiin marraskuun viidenteen.

Vallankahvaan oli tarkoitus nostaa hänen 9-vuotias tyttärensä Elisabet katolisen sijaishallitsijan komennossa ja näin palauttaa maa paavinuskoon.

Lopulta he saivat vuokratuksi jonkun hiilikellarin, joka sijaitsi rakennuksen alla ja vietyä sinne 36 ruutitynnyriä. Niillä olisi räjäytetty parlamentti ja kaikki talot lähistöltä. Tänä päivänä edelleenkin keskustellaan siitä, kuka lopulta vasikoi. Syyttävä sormi osoittaa oletettavasti Francis Treshamiin, mutta muitakin teorioita on. Heikoin lenkki oli joka tapauksessa se, että vallanvaihto piti suunnitella jonkun kanssa ja salaliitto ei pysynyt enää muutaman pomminheittäjän hommana. Jos kapinalliset eivät olisi toimineet rivakasti, vallankahva olisi vain lipsahtanut johonkin muualle ja sama meno olisi jatkunut. Kun salaliitto laajeni, joku lopulta kieli.

Parlamentin kellareissa järjestettiin 4. ja 5. päivien välisenä yönä massiiviset etsinnät ja kellareista löydettiin ruutitynnyreitä sekä niitä väijymästä herra nimeltään Guy Fawkes.

Fawkes tunnusti pienen suostuttelun jälkeen ja salaliiton jäsenet napattiin kiinni. Rangaistus maanpetturuudesta tuolloin oli “hung, drawn & quartered”, eli hirttäminen melkein kuolleeksi, sen jälkeen sisäelinten esiinkaivelu ja polttaminen rötösherran vielä eläessä ja lopulta ruumiin pilkkominen. Fawkes osoitti kuitenkin huonoa urheiluhenkeä ja hyppäsi köysi kaulassaan mestauslavalta niin, että hänen niskansa katkesi ja elävältä paloittelu jäi harmillisesti väliin.

Salaliittoa ja Fawkesia muistetaan vieläkin. Marraskuun viides on Englannissa ja joissain siirtomaissa edelleen Guy Fawkes night, jolloin järjestetään massiivisia ilotulituksia tapahtuman kunniaksi. Parlamentin avajaispäivänä hänen majesteettinsa henkivartiokaarti yeomen of the guard suorittaa tänäkin päivänä näytösluontoisen parlamenttirakennuksen kellarien tarkastuksen.

Perinteistä kannattaa pitää kiinni.

Lehdet povaavat SAS:n ajautuvan konkurssiin jos sitä tai osia siitä ei saada myytyä jollekin.

SAS on tyypillinen esimerkki siitä, miksi useamman valtion omistama yhtiö ei menesty. Valtionyhtiö voi pärjätä tyydyttävästi kuten Finnair pärjää ilmailussa, mutta SAS:llä on kolme valtio-omistajaa. Ensimmäinen ongelma tässä on norjalaisilla, sillä ruotsalaiset ja juutit ovat liittoutuneet ajat sitten keskenään ja Oslosta ei pääse edelleenkään suoraan Madridia kauemmaksi. Kaikki kaukoreitit lennetään joko Kastrupista tai Arlandasta, pahimmassa tapauksessa molemmista.

SAS:n omistajarakenteen johdosta tulos on se, että firmaa ei johdeta kuten liikeyritystä vaan sitä johdetaan sillä periaatteella, että kaikkien pitää saada yhtä paljon. Jos Tukholmasta avataan uusi kaukoreitti, Kööpenhaminastakin pitää avata uusi kaukoreitti johonkin tai muuten tulee epäsopua. Erityisen irvokas on kotimaanreittiverkoston kehitys. Kotimaantoimintoja pyörittävät toiminnot ovat SAS:n kankkulan kaivo, johon äyskäröidään tuhottomia määriä rahaa ilman mitään toivoa siitä, että ne ikinä pärjäisivät edes lähes omillaan.

Kotimaanliikennettä tarvitaan lähinnä Norjassa maantieteen takia ja Ruotsissa hiukan, koska eteläpohjoissuuntainen matka on sangen pitkä. Mutta kun norjalaiset saavat puhutuksi yhden kotimaanreitin lisää, tämä reitti on kustannus eikä bisnes. Joten siis muut valtiot joutuvat rahoittamaan norjalaisten juttuja, ja ratkaisu on nerokkuudessaan ainutlaatuinen. Ongelma poistuu kun avataan ainakin Ruotsiin mutta todennäköisesti myös Tanskaan uusi kotimaanreitti. Näin maksut triplaantuvat mutta yksi maa ei pääse hyötymään toisen kustannuksella. Tanska on maana sellainen, että poislukien liikenne saarille ja Grönlantiin siellä ei pitäisi olla yhtään kotimaanreittiä, mutta niinpä niitä vain on ja aika paljon.

Tuloksena on firma, joka on säästänyt itsensä riskirajalle ja jossa rahaa palaa nurkkakuntaiseen kotiinpäinvetoon aivan kuin oppia olisi käyty ottamassa Suomesta Maalaisliiton puoluetoimistosta. Kun vielä mukana on kolmen maan sangen kärkkäästi lakkoilevia ammattiliittoja, en ihmettele, että ostajia ei oikein tahdo löytyä.

Norjalaiset varmaan luopuisivat omistuksestaan heti jos joku suostuisi sen heiltä ostamaan, mutta ostajia on näkynyt vähänlaisesti. Kaukoreittiverkostossa voisi olla jotain järkeä jollekulle, mutta siinäkin nuo maat ovat hiukan maantieteensä vankeja. Siinä, missä Helsingistä pystytään lentämään Vinkuintiaan ja takaisin 24 tunnissa ja idän reitit pyörivät käytännössä yhdellä lentokoneella, jo Tukholmasta matka on sen verran pidempi, että suositut kohteet Hong Kong ja Bangkok ovat liian kaukana tähän ja kilpailuasetelma huononee. Toisaalta taas USA:n reitit pystytään hoitamaan 24 tunnissa myös Saksasta ja Englannista, joten suurta kilpailuetua ei ole sinnekään päin liikennöitäessä.

Käytännössä tuloksena olisi kaukoreittiverkoston alasajoa ostajasta riippumatta, koska näin saataisiin hintakilpailua näillä reiteillä vähennettyä. Tämän toteuttaminen ilman, että ainakin kahden maan ammattiliitot suuttuvat on täysin mahdotonta, joten en ymmärrä, miksi kukaan viitsisi pistää käsiään paskaan ja ostaa firmaa pois kuljeksimasta, sillä sen päästäminen nurin tuottaa saman tuloksen mutta ilman rettelöintiä liittojen kanssa ja rahallisia panostuksia.

Itse en keksi SAS:lle mitään muuta järkevää tietä kuin sen, että Tanskan valtio ostaisi sen pois kuljeksimasta ja ajaisi alas päällekkäiset reitit Tukholmasta sekä älyttömät kotimaanreitit. Kastrup on jo nyt yhtiön ykköskenttä ja se on riittävän lähellä Saksan kaupunkeja pystyäkseen kilpailemaan matkustajista myös muualla kuin Pohjoismaiden markkinoilla. Jos firma päätyisi ruotsalaisille ja se ajaisi liikenteen Kastrupista alas ja keskittäisi Tukholmaan, koukkaus USA:han mennessä muodostuisi liian pitkäksi, ja itäliikenteessä taas Finnair pystyy maantieteen takia myymään halvemmalla tai ainakin paremmalla katteella.

En kuitenkaan pidätä hengitystäni.

Rikosylikomisario Tero Haapala keskusrikospoliisista toivoo muutoksia lainsäädäntöön, jotta ihmisen terveyttä tai henkeä uhkaavien törkeiden rikosten suunnittelusta epäilty voitaisiin saada rikosseuraamukselliseen vastuuseen.

En erityisemmin voi sanoa pitäväni tästä.

Mikä on "rikoksen suunnittelusta epäilyä"? Käytännössä jo nyt varsinaiset uhkaukset ovat rikollisia ja yritys on rangaistava. Mutta siis jos joku suunnittelee jotakin, miten se mitataan?

Ongelma on tässä se, että asiaa ei voi yhteismitallistaa mitenkään. Minun nähdäkseni vapaassa yhteiskunnassa voin aivan hyvin miettiä, miten ryöstäisin pankin. Tai miten räjäyttäisin Kepun puoluetoimiston taivaan tuuliin ja siinä sivussa jokusen kepulinkin.

Jos tämä muuttuu rikolliseksi, olemme käytännössä siirtyneet ajatuspoliisivaltioon. Kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä suunnittelen ja millä intensiteetillä, mutta ainahan voi epäillä, että nyt siellä varmaan suunnitellaan täsmäiskua. Kenet hyvänsä voidaan raahata tuomiolle, koska kukaan ei pysty näyttämään mitenkään näitä ajatuksia toteen ja lopulta arvonta-automaatti joko tuomitsee tai vapauttaa näytön puutteessa.

On oleellisesti eri asia kieltää tekoja ja teon yrityksiä kuin tekojen suunnittelua. Valmistelu on siinä välimaastossa eli jos suunnitellaan pommi-iskua ja aletaan hommata pommeja, silloin ollaan sellaisen kysymyksen äärellä, johon itse en osaa vastata.

Mutta se, että vain visioidaan jotakin tuhoisaa täsmäiskua Apollonkadulle, on samantapaista unelmointia kuin se, mitä tekisi jos voittaisi lotossa muutaman kymmenen miljoonaa.

Vaikea sitä on rötökseksi kutsua ainakaan minun oikeustajuni mukaan.

Päivän verouutisissa oli mielenkiintoinen juttu siitä, että isoja pääomatuloja tehtailleet nuoret ovat pääosin keikkalääkärifirmojen omistajia.

Hesari kertoo meille yhdestä firmasta näin:
Yhtiötä on arvosteltu kuntien kurjuudella rahastamisesta. Monen kunnan on ollut mahdotonta saada terveyskeskukseen lääkäriä. Medonelta on saatu, mutta kalliiseen hintaan. "Yksittäisen lääkärin palkkaaminen voi tulla kunnalle kalliimmaksi meidän kauttamme. Mutta koko terveyskeskuksen ulkoistaminen tuo useimmiten säästöjä", toimitusjohtaja Karjalainen sanoo

Tämän pitäisi pistää miettimään.

Miten on mahdollista, että kunta ei saa terveyskeskukseen lääkäreitä, mutta se saa niitä vuokrafirmasta ja elättää samalla joukon kapitalisteja? Rahaa on selvästikin olemassa, koska vuokralääkärin palkka sivukuluineen, kapitalistin palkkio, vuokrafirman byrokratia ja arvonlisävero tämän päälle ovat selvästi suurempi summa kuin mitä olisi pelkästään lääkärin palkka ja sivukulut. Rahasta ei siis ole kysymys.

Kysymys on siitä, että lääkärit, joilla on valinnanvaraa, eivät halua töihin terveyskeskuksiin. Vuokralääkärinä tienaa paremmin kuin terveyskeskuslääkärinä ja työt ja vapaat saa sumplia itse eikä niitä tarvitse säätää byrokraattien kanssa. Kunnallinen byrokratia taipuu kyllä vuokralääkärifirman laskuihin, mutta se on erinomaisen jähmeä taipumaan ulos palkkaluokka-ajattelustaan.

Jos lääkäreitä ei saa terveyskeskuksiin töihin nykyisillä palkoilla, eduilla ja toimenkuvilla, voimme mussuttaa hamaan maailman tappiin, että lääkärit ovat ahneita, mutta tämä tie ei johda mihinkään. Lääkärit eivät selvästikään halua tehdä terveyskeskusrutiinia vuodesta toiseen vaan ottavat lyhyitä, raskaita mutta hyvin palkattuja hommia keikkatyönä. Ja kukaan järjissään oleva lääkäri ei halua asua jossain jumalan selän takana maaseudulla.

Rahaa on selvästikin siihen, että lääkäreitä voidaan kuljetuttaa Helsingistä maaseudulle, majoittaa heitä siellä muutaman päivän ja lähettää takaisin sivistykseen. Mutta miksi terveyskeskukset ja kuntapäättäjät pitävät jatkuvasti päätään pensaassa ja julistavat jatkuvasti hakuun palkkaluokkapohjaisia, pakkotahtisia terveyskeskuslääkärin virkoja ja pistävät porkkanaksi jonkun omakotitalotontin mestassa, jossa maa ei muutenkaan maksa paljon mitään ja jossa kukaan ei taatusti halua asua, ja sitten valittavat lääkäripulaa kun hakijoita ei ole?

Miksi ei tunnusteta tosiasioita? Jos lääkärit eivät ole valmiita muuttamaan maaseudulle terveyskeskuslääkärihommiin mutta voivat tulla sinne tekemään keikkaa, miksi kunnat eivät hyödynnä tätä itse vaan antavat firmojen rahastaa miljoonia välistä ja lisäksi maksavat turhanpäiväisiä arvonlisäveroja, joita ne eivät voi edes vyöryttää mihinkään kun palvelu tarjotaan ilmaiseksi? Paljon halvemmaksi tulisi tehdä kymmenen lääkärin kanssa työsopimus, jossa nuo lääkärit ovat kunnan palkkalistoilla kolme päivää kuukaudessa, ja palkka on joku yhdessä sovittu. Tässä mallissa matkakuluja ei saa kompensoitua, koska verottaja tulkitsee sen palkaksi, mutta vaikka tämän lisää palkan päälle, tulee se silti halvemmaksi kuin vuokrausbisneksen elättäminen.

Ongelma vaikuttaa siis ilmeisen asenteelliselta. Kunnan palkkalistoilla olevalta edellytetään nöyrää käytöstä, säännöllisiä työaikoja, virkaehtosopimuksen mukaisia vähimmäislomia ja pienintä palkkaa, jota sopimusten mukaan saa maksaa. Ja kun lääkärit eivät suostu, he ovat ahneita. Ja kunnat kostavat näille lääkäreille ostamalla heidän palveluksensa kaksin- tai kolminkertaiseen hintaan jostain kusinarikasta, ja epäilemättä lääkärien puntit nyt tutisevat.

Työ terveyskeskuksessa selvästikin kelpaa itsessään, koska vuokrafirmojen kautta väkeä kyllä töihin saadaan. Se ei vain kelpaa kunnallisbyrokratian päättämillä muinaisilla ehdoilla. Ja kun ihmisten ja byrokratian välillä vallitsee ristiriita, on aivan ilmeistä, että asia on korjattava uudelleenkouluttamalla ihmisiä.

Byrokratiaan ei tule kuitenkaan koskea millään tavoin.

Palveleeko verotietojen julkisuus mitään muuta kuin juorulehdistöä?

Tämän päivän jokainen lehti Suomessa on täynnä täydellisen turhanpäiväisiä “kuka Salatut elämät -tähdistä tienaa eniten” -tyyppisiä älyuutisia. Hesarista iltapäivälehtiin. Minun on vaikea kuvitella asiasta mitään hyötyjä, sillä summat eivät kerro mitään, mitä voitaisiin verrata mihinkään. Palkkatasa-arvoa ei voi verokalentereista selvittää, koska siellä ovat kaikki palkkatulot yhdessä nipussa, joten esimerkiksi ylitöiden tekeminen, sivuduuni tai rahaa tuottava luottamustoimi tuovat täysin erilaiset numerot samaa palkkaa päätöistään saaville.

Mitään muuta järkevältä tuntuvaa syytä kuin tuon en ole kuullut. Yleinen uteliaisuus ja halu kytätä naapuria eivät ole järkeviä syitä.

Olen viikonlopun Dublinissa katsomassa mitä kaikkia ongelmia siitä seurasi kun niille annettiin perunoita 1800-luvun lopulla.

Maanantaina taas jatkoa.