EU:n tullivapaan tuonnin raja 175 euroa on jokseenkin naurettavan ja säälittävän rajamailta.

Minä muistelen rajan olleen oleelliselta osin sama ainakin viimeiset 15 vuotta huolimatta siitä, että inflaatio on laukannut. Nykyinen raja on sellainen, että käytännössä jokainen muutaman viikon reissannut on salakuljettaja. 175 euroa on niin vähän, että se täyttyy pelkkää sälää ostamalla. Jos ostaa matkaoppaan, pari kirjaa matkalukemiseksi, aurinkorasvapullon, hammastahnaa, jonkun satunnaisen unohtuneen virtajohdon ja parit puhtaat sukat ollaan helposti aika lähellä tuota 175 euroa hiukan maasta riippuen.

Tullirajan tarkoitus on kai tehdä epätoivottavaksi isojen, kertaluontoisten ostosten hommaaminen verovapaasti jostain veroparatiisista. Nyt kuitenkin käytännössä jokainen EU:n ulkopuolelta tulija joutuisi oikeasti kulkemaan punaista linjaa, ja tullimiehet voivat pysäyttää jonosta kenet hyvänsä ja paljastaa halpa-arvoisen salakuljettajan tekemättä sen kummempaa tutkimustyötä. Tässä on varmaan joku järki, mutta minä en tiedä mikä se on. Kun tuo raja ylittyy tekemättä oikeastaan mitään varsinaiseksi tuonniksi laskettavaa ja jokainen on konna aina rajan ylittäessään, yleinen lain ja järjestyksen kunnioitus laskee.

Tullimiehet ovat onneksi useimmissa maissa oivaltaneet asian. Englannissa asia on ratkaistu siten, että tullimiehet ovat piilossa. Suomessa tulli pysäyttää satunnaisesti ihmisiä, mutta katsoo läpi sormien halpa-arvoisia hammastahnan ja aurinkorasvan salakuljettajia ja kyselee vain kalliimpien tavaroiden perään. Viro on tässä asiassa tympeä poikkeus. Ne pysäyttävät jokaisen Helsingin lennolta tulevan, jolla ei ole vihreitä matkalaukkutägejä ja siellä kiukutellaan kaikesta pienestä. Itse olen ratkaissut dilemman niin, että EU:n ulkopuolelta tullessani kuljen Helsingissä tullin läpi, kiikutan matkalaukun yläkertaan ja teen check inin Tallinnaan siinä. Näin tulen Tallinnaan EU-maasta vihreillä tägeillä ja säästän 15 minuuttia älytöntä pelleilyä. Tullin maksaminenkin onnistuu Helsingissä huomattavan vaivattomasti kun olen joskus useamman puvun teetettyäni käynyt niistä jotain maksamassa. Lisäksi palvelu on lentokentällä huomattavan ystävällistä ja sangen kaukana Helsingin tullipostin henkilökunnan tyyppisten nilviäisten tiuskimisesta.

Tämä reissu on sitten virallisesti julistettu aloitetuksi. Istun Tallinnassa lentokenttäloungessa ja jos jotain unohtui, se nyt sitten unohtui kun hakemaankaan ei enää ehdi. Matkalaukussa tosin pitää tehdä tuota pikaa jotain järkeistämistä. Minulla on iso samsoniten kova laukku, joka painaa jo itsessään aika paljon ja siinä näytti olevan 19,3 kiloa roinaa. Ongelmaksi tämä tulee yhdellä Vietnamin sisäisellä lennolla sekä Bangkok-Siem Rep -välillä, joissa lippu on mallia turistiluokka ja rajoitus 20 kiloa. USA:sta ajattelin kuitenkin ostaa pari paitaa ja housut ja paino lipsahtaa helposti yli 20 kilon. Siellä on yksi matkaopas, jonka voin vaivatta ottaa käsimatkatavaraan, mutta muuten siellä ei ole mitään toivottoman ylimääräistä.

Jos kotikoneeni pysyy pystyssä, päivittelen tätä matkan varrelta jos löydän intternet-töpseleitä. Lienen kuitenkin nettipimennossa jonkun osan aikaa, joten laatu korvannee lähiviikot määrää.

Minulla iskee aina päivää paria ennen lomalle lähtöä toivoton masennus ja mietityttää, miksiköhän minä tuonnekin halusin taas lähteä. Se menee ohi sitten kun on loungessa shamppislasi kourassa. Mutta nyt kun pitäisi valmistella kaikennäköistä huomista lähtöä varten ja yrittää muistaa ottaa mukaan piljoona korttia, kuponkia, propuskaa ja dokumenttia ja etsiä niitä ja miettiä, mikä vielä puuttuu, homma vain kyrsii. Toinen murheenkryyni ovat erinäköiset sähkölaitteiden johdot ja laturit. Viimeksi unohdin ottaa kameran ja koneen välisen johdon mukaan ja vaikkei se normaalia usb-piuhaa kummempi värkki ollutkaan, sellaisen löytäminen oli silti yllättävän vaikeaa.

Vaatteita voi aina ostaa jos jotain unohtui, mutta kolmen mantereen ja muutaman maan kiertäminen vaativat aivan turhan paljon kaikennäköistä paperossia ja jo pelkän puuttuvan hotellivoucherin printtaaminen voi olla yllättävän työläs homma. Onhan minulla kannettava mukana, muttei printteriä. Jne.

Kyllä tämä tästä taas, mutta juuri tämä päivä meni pelastusarmeijalle kun tiedostopalvelimeni hajosi. Nyt se toimii taas, mutta koko päivä siihen meni ja ilman sitä en olisi saanut ladattua matkaa varten poppia Ipodiin. Pyykkiä pitää pestä enää kolme koneellista ja toivoa, että roinat ehtivät kuivaa huomisaamuksi.

Olen tällä palstalla pitäytynyt parisuhdevinkkien antamisesta, sillä jokainen minut tunteva tietää, ettei minun neuvoillani pitkälle pötkitä.

Iltalehden ilopilleri Raili Nurvala kuitenkin tarttuu Saarela-Karpela-minkälie eroon ja pohtii syitä uranaisen liiton hajoamiseen. Listalle ovat päässeet ns. tavalliset epäillyt. Naiset tekevät kaikki kotityöt ja miehet, nuo siat, eivät tee mitään. Lisäksi on yhteiskunnan painetta. Ja miehet, nuo siat, eivät kenties oikein siedä paremmin tienaavaa vaimoa. Tämä marina on kuultu ennenkin, mutta pitääköhän tämä potaska paikkansa? Kun mietin omia tuttujani, oikeastaan useimmat miehet jäisivät mielellään kotiin lasten kanssa jos vaimo tienaisi rahat. Näiden yksittäisten esimerkkien valossa kulttuurimme kestää nykyään tämän mainiosti tai ainakin näiden miesten itsetunto.

Tarjoan tähän toisenkin selityksen, joka on malliltaan sellainen, että sitä on turhaa odottaa Nurvalan teksteistä. Voisiko kyse olla siitä, että Cosmopolitaninsa ja muut vastaavat aviisit, Sinkkuelämän ja ns. vapaa ja itsenäinen nainen -asenteen sisäistäneet eukot vain ovat tottuneet siihen, että aina kun parisuhteessa joku asia hiukan tökkii, silloin kuuluu lähteä lätkimään? Sillä se on emansipoituneen naisen velvollisuus ja miehen vaihtaminen parempaan nyt muutenkin pitäisi tehdä parin vuoden välein? Minä en tiedä, mutta kun eron vireillepanijat ovat lähes aina juuri nämä uranaiset itse eivätkä ne heidän puolisonsa jotka eivät mukamas uraa kestä, on Nurvalan virallinen litania ainakin lupa kyseenalaistaa.

Minä itse pitäisin uranaista jokseenkin täydellisenä kumppanina. Minulla on todennäköisesti taas joskus kohta oma urani, josta maksetaan tyydyttävästi, ja hänellä olisi omansa, josta maksetaan kenties vieläkin enemmän. Rahaa siis pukkaa ovista ja ikkunoista, joten missään vaiheessa ei tarvitse venyttää penniä ja kaikki mundäänit kodinhoidolliset työt voi ulkoistaa palveluskunnalle, jolloin niitä ei tarvitse tehdä kummankaan. Itse voi keskittyä vapaa-ajalla lähinnä elämiseen eikä käytävän lakaisuun, ja kun vapaa-aikaa on rajallinen määrä ja kummallakin vuoron perään menoa töiden ja niitä liippaavien takia, toiselle jää aikaa harrastaa omiakin asioita eikä ajauduta "kaikki pitää tehdä yhdessä ja jos ei homma maistu yhdessä, sitä ei tehdä ollenkaan" -kurimukseen. Jos jompi kumpi haluaa pitää välivuoden tai edes puolikkaan, se on taloudellisesti mahdollista koska hyvänsä.

Mikä tekee tuosta sellaisen painajaisen, että miehet haluavat siitä väkisin eroon?

Kävin juttelemassa välittäjien kanssa. Tulivat siihen tulokseen, että vielä ei kannata tehdä mitään koska näitä tulee ja menee, mutta hintaluokassani kämppiä liikkuu kuten niillä niitä nytkin oli. Greenwich vaikuttaa tässä suhteessa paljon lupaavammalta kuin Isle of Dogs, ja kun löysin Greenwichistä pubivisankin, se voisi olla oikea paikka. Nyt olen kahden välittäjän listalla ja soittavat joulukuun puolenvälin jälkeen jos jotain löytyy, ja heti joulun jälkeen pitänee sitten mennä katselemaan.

Vähän kiirettä pitää, mutta voisi onnistua aikataulussa.

Tämä päivä on mennyt asuntoa etsiskellessä.

Isle of Dogsilla näyttää olevan Voimassa jonkunlainen häiriö kun joku iso pankki etsii helvetisti asuntoja jonkun uuden osastonsa työntekijöille. Järkevään hintaan ei tahdo saada juuri nyt edes murjua tai koirankoppia.

Huomenna uusi yritys Greenwichissä. Se on muutenkin seutuna jotenkin kivemman oloista. Huono homma on vain se, että talot ovat vanhoja, joten se tietää vetäviä ikkunoita, haaleaa vettä ja kokolattiamattoa vessan lattialla. Mutta ei tämä ole urakkahomma, joulun jälkeenkin ehtii vielä.

Mitähän sillekin pitäisi tehdä?

Unioni tekee kahta hyvää ja tärkeää asiaa. Toinen on ihmisten vapaa liikkuvuus, toinen on raha. Molemmat toimivat, vaikka Esko Seppäsen kaltaiset ammattiänkyrät rahaa ovat epäilleetkin. Ihmisten vapaa liikkuminen toimii juuri niin hyvin kuin se voi toimia, eli aika hyvin.

Mutta sitten. Ymmärrän etäisesti joskaan en hyväksy, miksi EU rahoittaa tienrakennushankkeita ympäri Eurooppaa. Ei EU:n pidä rahoittaa miljardilla Berliini-Milano -rataa, vaikka ymmärränkin aivan hyvin, miksi pohjoisitalialaiset haluavat päästä joutuisasti Saksaan. Ainoa järkevä EU:n liikennehanke olisi Puolan alikulkutunneli, mutta sellaista ei lie näköpiirissä.

Puolet EU:n rahasta menee maajussien pönkittämiseen, erityisesti ranskalaisten maajussien. Tässä on varmaan joku järki jonkun mielestä, mutta aivotoimintaan kykenevät voivat asiaa epäillä. Maatalouden yhteismarkkinoita pidetään EU:n suurena riemuvoittona, mutta se on saavutettu maksamalla kaikille maille kaikki mahdolliset rahat. Kuka hyvänsä osaa tehdä tällaisen PHB-ratkaisun, mutta valtiomiestaitoa vaatii toteuttaa sellainen unioni, jossa Ranska maksaa lystin eikä lypsä unionia.

EU:n vika ei ole se, että siellä maksetaan tukiaisia. Eikä edes se, että olemme ottaneet Puolan jäseneksi. Turkinkaan jäsenyys ei ole niin höhlä idea kuin miltä se kuulostaa. EU:n vika on se, että sitä hallitaan ranskalaisella hallintomallilla ja että siellä on ranskaa puhuvia. Tuota kieltä puhuvat ovat vain Sveitsissä olleet ikinä kykeneviä elämään ilman muunkielisten maksamia massiivisia tukiaisia. Euroopassa ja Kanadassa ympäröivän maailman jumalainen tehtävä on syytää rahaa noille hyväkkäille, jotka onnistuivat hävittämään sivistyksen Sisiliasta kauan sitten.

Siksi ehdotankin tässä kahta tietä.

Ensimmäinen tie on jakaa unioni kahtia. Perustetaan kaksi unionia, joista toisen pääkaupunki on Lontoo ja ainoa virallinen kieli englanti, ja toisen pääkaupunki voi olla Bryssel tai Pariisi tai ihan mikä vain, ja siellä varmaan voidaan sönköttää ranskan lisäksi myös puolaa ja herra ties mitä kieliä. Sen jälkeen britit rakentavat toisen unionin hallintomallin mieleisekseen ja ranskanpullat säätävät haluamakseen toisen. Ja jokainen nykyinen jäsenmaa saa sitten päättää, kumpaan kerhoon haluaa kuulua. On sangen helppoa arvata, mitä tässä tilanteessa kävisi. Pohjoismaat, Saksa, Hollanti ja Belgian sivistynyt puolisko, Tsekki, Slovakia, Slovenia, Malta, Kypros ja kenties Baltia haluaisi liittyä pohjoisempaan EU:hun ja loput siihen eteläiseen. Näiden välillä voisi vallita aivan hyvin vapaakauppa ja vapaa liikkuvuus ja jopa rahaliitto, mutta kumpikin unioni joutuisi keksimään tukiaisensa itse.

Toinen tie on ottaa jäseneksi Turkki, Ukraina ja kaikki muutkin asiasta kiinnostuneet. EU ei ole toivottoman kallis aparaatti kaikesta huolimatta, joten siitä voi aivan hyvin rakentaa Sveitsin konfederaation kaltaisen instanssin, joka ei tee paljon mitään ja jättää kaikki asiat jäsenvaltioille. Tässä hallinnossa on pyrkyreille kovapalkkaisia virkoja ja kaikki valtiotason idiootit voidaan lähettää sinne kuten jo aika pitkälle EU-parlamentin tapauksessa tehdään. Tällaisella kaikennäköisten valtioiden unionilla ei ole mitään käytännön valtaa, joten jäsenvaltiot voivat ryhtyä taas toteuttamaan itsenäistä politiikkaa silti rahasta ja ihmisten vapaasta liikkumisesta luopumatta.

Tutut kävivät eilen varmistamassa, että todella aion muuttaa. Ylenpalttinen alkoholiongelma pieneni jonkun verran.

Pullolliselle geneveriä ei sensijaan kukaan keksinyt edelleenkään mitään käyttöä. Minulla on ollut tuo puteli vuodesta -97 tai jotain ja se on muuttanut mukanani Helsingissä kerran ja sitten Tallinnaan. Se on pakko ottaa mukaan seuraavaankin sijoituspisteeseen, sillä haluan vielä kuulla eläissäni kerran kommentin "ai, sinulla on geneveriä. Ihanaa".

En pidätä hengitystäni.

Tämä sarja on google-hakujen perusteella sangen suosittu, joten kertaus olkoon paremman kirjoittamisen puutteessa opintojen ruma äitipuoli. Sarjassa yritetään siis selittää sitä, miksi Etelä-Afrikka on sellainen paikka kuin se on. Miksi se kiinnosti eurooppalaisia, miksi apartheid syntyi juuri siellä ja miksi se on nykyisellään sellainen maa kuin se on.

Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

On ollut vähän muu mielessä kuin internetin täyttäminen paskalla, joten täällä päivitystahti lähiaikoina ei liene aivan entinen.

Valuuttadiilerislangissa "apinavaluutta" tarkoittaa kaikkia muita rahoja paitsi muutamaa maailman päävaluuttaa. Minulla on hyllyssä tämmöinen röykkiö:

Siellä on kaikennäköistä rahaa ympäri maailmaa. Periaatteesta en vaihda ikinä mitään takaisin vaan heitän kaiken pinoon ja aina kun lähden johonkin reissuun, dyykkaan pinon ja katson mitä sieltä löytyy. Yritin äsken löytää randeja skannattavaksi mutta ne olivat jostain syystä päässeet loppumaan.

30 tuntia on kulunut ja laukkua ei ole edes vielä paikallistettu mistään. Homma alkaa kusta. Siellä oli yksi lääke, josta minulla ei ole varajärjestelyä kun sen piti olla väliaikainen kaksi kertaa päivässä -kuuri. Ja sitä matkalaukkuakin, vaikka vain tyhjänä, tarvitsen sunnuntaina. Partakonekin alkaisi olla kiva juttu ihan tuota pikaa, vaikkakin vielä uskallan näyttäytyä kadulla.

Matkavakuutus ei taas korvaa mitään ennen kuin laukku on julistettu täysin kadonneeksi, ja siihen voi mennä herra ties kuinka kauan. Siellä oli partakone, kaikki omistamani hygieniatarvikkeet, pari lääkettä, pikkutakki, kaksi paitaa ja ainoat omistamani mustat vapaa-ajan housut. Jos nyt investoin tonnin duplikaatteihin ja laukku löytyy, en saa vakuutuksesta mitään.

Olen aina ollut jonkunnäköinen tekijänoikeusjärjestelmän puolustaja enkä noin pääsääntöisesti varasta mitään internetistä, paitsi joskus poppia koekuunneltavaksi tai jonkun yksittäisen ikivanhan kappaleen, jota ei tunnu löytyvän mistään etsimällä. Olen kuitenkin alkanut pikkuisen tarkistaa kantaani. Ja tullut siihen tulokseen, että näillä "piraattipuolueilla", joilla on ainakin Ruotsissa joku ihan agendakin, on ihan ajattelemisen arvoisia asioita.

Ymmärrän, että luovan työn tekijällä on oikeus korvaukseen työstään. Ja ymmärrän, että tekijöillä on oikeus valvoa etujaan ja lobata asiansa puolesta. Mutta tekijänoikeusbisnes on muuttunut aika mafiamaiseksi menoltaan ja sitä puolta meidän tulee vastustaa. Sanovat tekijänoikeusmiehet mitä hyvänsä, kyse on myös tekijöiden leipätyön lisäksi kulttuurista, on se sitten korkeaa tai matalaa. Nyt kulttuurillista aspektia ei tunnusteta eduksi laisinkaan vaan ainoastaan tekijän rahastusoikeus.

Uudessa tuotannossa esiintyy lähinnä kiusantekoa. Teos, olkoon nyt vaikka esimerkin vuoksi jakso jotakin tv-sarjaa, julkistetaan tänään USA:ssa HDTV-formaatissa. Huolimatta siitä, että teos on julkaistu, se ei ole silti mitään laillista kanavaa nähtävillä Suomessa. Sen sijaan me odottelemme kaksi vuotta, että se tulee matalan resoluution esityksenä telkkarista. Sen jälkeen se saattaa ilmestyä kauppaan dvd:llä vuoden kuluttua, ja hd-dvd:llä sitten vielä muutaman kuukauden päästä. Nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä antaa luvan alueelliseen julkaisun kontrollointiin, mutta en näe tämän tuottavan mitään lisäarvoa ympäröivälle yhteiskunnalle. Ainoa tapa saada tämä teos käsiinsä ilman vuosien odotusta on laiton kanava.

Toinen viime aikojen ilmiö ovat erinäköiset tekijänoikeussuojan pidentämiset. Kun aikaisemmin tuotoksen tekijänoikeus päättyi 50 vuotta julkaisemisesta tai tekijän kuolemasta tms, nyt näitä aikoja ollaan venyttämässä 75 vuoteen. Ja sen jälkeen todennäköisesti sataan vuoteen. Nämä ns. Lex Elvikset ympäri maailmaa ovat puhtaasti tekijänoikeuksien omistajien masinoima kampanja, sillä ilman tällaisia pidennyksiä vielä nytkin rahaa tuottava 50-luvun tuotanto olisi ikävästi muuttunut PD:ksi ja sehän nyt ei käy. Minä en tiedä, millä saarella Elvis majailee prinsessa Dianan kanssa mutta sen tiedän, ettei hän siellä hirveästi rahaa enää tarvitsisi.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Minä olen alkanut kallistua sille kannalle, että meidän tulisi lyhentää merkittävästi tekijänoikeussuojaa. Korkeintaan viiteen vuoteen. Kassamagneetit tahkoavat aivan tarpeeksi rahaa viidessä vuodessa tekijöilleen ja loput eivät, mutta sellaista se on. Kun nykymaailmassa uusia rap- ja huohotussoultähtiä nousee viisi päivässä ja kymmenen parhaassa, sellaiset tuotokset, joista ei tullut hittiä viidessä vuodessa ei taatusti tule viihteeseen hukkuvassa maailmassa sellaisia joskus myöhemminkään.

Tämä motivoisi tekijänoikeuksien omistajia hyödyntämään tuotostensa kaupallisen potentiaalin mahdollisimman tehokkaasti, sillä ensijulkistamisesta heillä olisi aikaa vain viisi vuotta. Jos neljä vuotta vetkutetaan ennen kuin tuotos edes on muiden kuin amerikkalaisten saatavilla, bisnes menettää selvää rahaa. Vastapainoksi tekijänoikeusjärjestöille voisi antaa ankaramman korvauskäytännön rikollisten tapauksessa sekä resursseja rosvojen jahtaamiseen. Jos piratismilta poistetaan sen kulttuurillinen motiivi ja jätetään jäljelle vain maksamisen välttely, silloin meidän ei ole mitään syytä ymmärtää rosvoja ja hiljaisesti hyväksyä taparikollisuutta.

Olen lueskellut tässä viime kuukausina aika paljon Suomen historiaa 1945-1991 ajalta ja yrittänyt selvittää rähmälläänolon syvintä olemusta, suuria sankareita ja suuria konnia. Yllättäen asiaan perehtyminen on muuttanut jonkun verran mielikuvaani tuon ajan tapahtumista. Kuvani parista edesmenneestä kepulista on tässä yhteydessä parantunut toisin kuin kuvani kasasta nykyisiä vallankahvademareita.

Taistolaisia lähellä oleva historioitsija Kimmo Rentola väittää, että Suomessa ei oikeasti puuhattu vallankumousta NL:n masinoimana 70-luvulla ja että kyse oli harmittomasta puuhastelusta. Jukka Seppisen käsitys asiasta on huomattavasti synkempi. Ja siinä, missä Timo Vihavainen tekee Kansakunta rähmällään -kirjassaan taistolaisten puuhastelusta lähinnä irvokkaan vitsin, Seppinen ja Suomi taas tekevät taistolaisista toisaalta aktiivisia vallankumouksen tekijöitä ja toisaalta hyvää tarkoittavia hölmöjä, jotka eivät tienneet mitä olivat tekemässä.

Itse olen alkanut kallistua asiassa Seppisen ja Suomen kannalle ja todelliset vaaran vuodet ajoittuivat vuosiin 1971-1977 eikä suinkaan valvontakomission vuosiin. Kotiryssäinstituutio oli jo erotellut poliitikot hyviin ja pahoihin ja NL painosti aktiivisesti hallituksiin hyviä. Toisaalta Tampereen yliopiston tiedotusopinahjo oli kaapattu jo aikaisemmin ja kulttuuriväkikin oli mukavasti hurahtanut stalinismiin. Reporadio lähetti lähinnä noloutta herättäviä Näin naapurissa -katsauksia. Nykytiedon valossa näyttäisi siltä, että NL:n tarkoitus oli muuttaa Suomi kansandemokratiaksi täysin Moskovan talutusnuorassa olleen Ahti Karjalaisen johdolla kansanrintamahallituksiin nojaten. Yleislakkoilulla maa polvilleen, hallitus ryhtyy tehtailemaan poikkeuslakeja ja presidentti vahvistaa ne. Näppärä suunnitelma, joka kuitenkin kusi kunnolla, koska Suomen politiikassa tapahtui jonkunnäköinen vahdinvaihto.

Suomessa poliittinen elämä 2. maailmansodan jälkeen oli omanlaistaan. En käy sitä sen kummemmin läpi, mutta tiedämme, että Moskova-kortti oli tarpeellinen sisäpolitiikassa edetäkseen ja "neuvostovastainen" oli leima, joka vei unohdukseen. Kommunisteja ja niiden peitejärjestöä SKDL:ää ei tarvitse sen kummemmin tarkastella, joskin saatan kirjoittaa joku toinen kerta siitä, mitä kaikkia kansalaisjärjestöjä Moskovan rahalla mukamas maailmanrauhan asialla oikein pyöritettiinkään. Kommunisteista kannattaa huomata vain niiden ns. Suuri Skisma taistolaisten ja saarislaisten, eli vähemmistön ja enemmistön välillä. NKP tuki taistolaisia, suomalaiset kommunistit taas olivat enimmäkseen saarislaisia.

Maalaisliitossa/Kepussa oli puolestaan itsenäisyysmielinen enemmistö, jota edusti muunmuassa Johannes Virolainen. Sitten siellä oli kaiken rähmälläänolon isä ja äiti K-linjan muodossa, ja täältä tulivat muunmuassa Kekkonen ja Karjalainen, sekä nousevana tähtenä Paavo "Neuvostoliitto on naapurimme ikuisesti" Väyrynen. SDP oli piikki kommunistien lihassa pitkälle 60-luvun loppupuolelle. Väinöt Tanner ja Leskinen eivät halunneet kuulla puhuttavan mitään neuvostokommunismista Suomessa, ja tämä työväenliikettä lähellä olevasta puolueesta oli myrkyllistä. SDP:ssä tapahtui lopulta suunnan vaihtuminen 60-luvun lopulla ja siellä ymmärrettiin Oikean Ulkopolitiikan ja oikean NL-näkemyksen arvo. 70-luvulla SDP:ssä nousi ns. vasen laita, jossa oli Moskovan nosteella ilmaan päässyt Sorsa sekä nuoremmasta polvesta Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen ja Erkki Liikanen. Kokoomus oli jokseenkin suoraselkäistä sakkia kunnes nuorisoa edustaneet Kanerva, Virmavirta ja pari muuta aloittivat sietämättömän ryssän nuoleskelun siinä toivossa, että Kokoomus pääsisi joskus hallitukseen.

Ryssän vyörytys saatiin kuitenkin torjuttua. 60-luvun viime vuosiin saakka kyse oli aika pitkälle SDP:n saavutuksesta. Kepu oli rähmällään, Kekkonen oli vielä enemmän rähmällään. Kokoomus ei yksin olisi riittänyt tuolloin vielä vähän pienempänä puolueena vastapainoksi. Mutta SDP piti jokseenkin suoraselkäisesti vielä tuossa vaiheessa kiinni periaatteista eikä päästänyt ammattiliittoja valumaan kommunistien komentoon. Vaara tunnistettiin ja se torjuttiin. Mutta siinä kohtaa kun 70-luvun alussa NL kaatoi Suomesta hallituksen, muistaakseni Teuvo Auran vähemmistöhallituksen ja vaati Karjalaista kansanrintamahallituksen pääministeriksi ja tässä onnistuikin, Kekkonen heräsi. SDP oli jo tässä kohtaa pelattu jos ei nyt syrjään niin ainakin pois tieltä kun eturivin poliitikot oli vaihdettu sopiviin eikä suoraselkäisiin.

Kekkonen heräsi viimein oltuaan rähmällään 25 vuotta. Hän ymmärsi tässä kohtaa, mikä NL:n oikea motiivi tässä on ja mitä roolia Ahti Karjalainen tässä näyttelee. Tarkoitus oli pedata Karjalaisesta presidentti vuoden -74 vaaleissa, ja maagisesti tuota pikaa Kekkonen rupesi itsekin olemaan poikkeuslain kannalla ja näitä vaaleja ei sitten tullutkaan. Tässä kohtaa Karjalainen menetti myös Kekkosen luottamuksen ja alkoholisoitui lopulta siihen kuntoon, ettei hänestä olisi ollut edes nukkehallituksen vetäjäksi, mutta se kävi vasta myöhemmin. Kun SDP piti Suomea pystyssä 70-luvun alkuun, Kekkonen piti Suomea pystyssä 70-luvun. 80-luvun alussa Kepun viljelijäsiipi kosti Karjalaiselle tekemällä Johannes Virolaisesta kepun ehdokkaan vuoden 1982 vaaleihin ja vaara oli torjuttu.

80-luku oltiin vielä tukevasti rähmällään ja KGB-suhteita ylläpitänyt Koivisto ei ryssän pelossaan kyennyt ymmärtämään edes NL:ssä tapahtunutta muutosta Gorban tultua valtaan. Tämä aika oli jokseenkin häpeällistä jälkirähmälläänoloa ilman minkäänlaista järkevää motiivia, mutta Suomea ja Suomen yhteiskuntajärjestystä ei 80-luvulla uhannut enää kukaan.

Euroopassa matkatavaroita kuulemma viivästyy vaihdoilla erityisesti Heathrowlla ja Pariisissa. Minun laukkuni on jäänyt Heathrowlle kerran ja joskus ne ovat venyneet siellä aivan uskomattomiin puolen tunnin suorituksiin.

Sen sijaan taas nyt odottelen Helsinkiin jäänyttä laukkuani, joka taitaa olla tänä vuonna neljäs tai viides kerta. Kun ottaa huomioon, että olen lentänyt Helsingissä vaihtaen ehkä kymmenen kertaa, prosentti ei varsinaisesti päätä huimaa.

Tällä kertaa kerrassaan merkittävä ongelma on se, että ostamani suklaalevy on siellä matkalaukussa.

Kun luin uutisointia tehdystä sopimuksesta, aluksi tuntui siltä, että tämähän meni melkein kuin pitikin. Molemmat joustivat. Työnantaja tarjosi enemmän liksaa ja työntekijä joutui taipumaan poikkeuksellisen pitkään sopimukseen. Kritiikki tuki tätä kun työntekijät juputtivat liian pitkästä sopimuksesta ja työnantajat hinnasta.

Mutta sitten. Lehdissä uutisoitiin maanantain elikkä eilisen tapahtumia. Lehtineekerit olivat seuraamassa työntekijäpuolen edustajia sekä liitossa että sairaaloissa. Kun palkankorotusprosentti kerrottiin, syvä hiljaisuus vallitsi ja diili tuntui joidenkin mielestä jopa huonolta. Mutta kun kerrottiin, että vain tehyläiset saavat nämä korotukset, riemu repesi taivaisiin saakka. Ja siitä tulikin sitten jo aika paskan maku suuhun. Näin meille vahvistettiin se, mistä tässä oli koko ajan kysymys. Ei euroista eikä edes prosenteista vaan siitä, että tehyläisten pitää saada isompi palkankorotus kuin muiden ämmien. Tämä on ensinnäkin vastenmielinen kateuden ja kaunaisuuden ilmentymä, ja toisekseen se myrkyttää ilmapiirin seuraavalla neuvottelukierroksella. Silloin nimittäin kukaan ei enää vaadi euroja vaan kaikki ottavat linjaksi sen, että meidän on saatava enemmän kuin muut. Tuloksena on aika täydellinen umpisolmu, johon ainoa ratkaisu on ajautua takaisin tupoihin ja tuloerojen kasvun pysähtymiseen.

Tietysti tässä tulee käymään niin, että muutkin kuin tehyläiset saavat nämä palkankorotukset. Ei työnantajalla ole mitään mahdollisuutta olla niitä maksamatta tasa-arvolainsäädännön pohjalta. Ammatillinen järjestäytyminen erityisesti ei saa olla palkkaeron peruste. Tätä on todennäköisesti ajateltu lähinnä niin päin, että liittoihin kuuluvia ei saa syrjiä, mutta kyllä se toisinkin päin toimii aivan hyvin. Sinänsä paskan maku suussa lisääntyy kun mietitään, miksi työnantaja on ylipäätään laittanut nimensä tällaiseen paperiin. Minä en keksi sille mitään muuta perustetta kuin sen, että Tehy ei ole suostunut sopimaan asiaa vielä sillä puheella, että numerot ja sopimusten kesto on saatu lyötyä lukkoon vaan tämä on vielä hiertänyt asiana todella pahasti. Työnantaja on sitten laittanut nimensä paperiin tietäen aivan hyvin, ettei lainvastainen sopimus ole sitova.

Työilmapiiri julkisessa terveydenhoidossa koheni varmaan nyt silmissä näiden solidaaristen ponnistusten seurauksena.

Näitä en tiedäkään niin kovin montaa, koska huonolta näyttävät jätän suosiolla kaupan hyllylle. Lisäksi valtaosa sarjoista, joita en pahemmin arvosta, ei varmaankaan ole huonoja itsessään, mutta en ole kohderyhmää. Sinkkuelämää putoaa mainiosti tähän kategoriaan. Sen sijaan saattaisin olla kohderyhmää seuraaville huomattavan yliarvostetuille pläjäyksille:

• Lost. Minä odotin tästä parin jakson perusteella paljon. Tunnelma alkoi hiipua kun oivalsin, ettei tässä tapahdu yhtään mitään. Nyt olen katsonut sitä kaksi vuosikertaa ja siinä ei ole edelleenkään tapahtunut paljon mitään. Siinä availlaan kaikennäköisiä päitä vähän joka suuntaan, mutta mikään juttu ei selviä koskaan. Voi olla, että se on sellaiseksi tarkoitettukin, mutta minusta on jokseenkin tylsää katsoa sekavaa ja pomppivaa sotkua, jossa vain koko ajan tapahtuu jotain älytöntä tai yliluonnolliselta vaikuttavaa ilman, että mikään juttu koskaan selviää. Kuka hyvänsä osaa suoltaa tajunnanvirralla sarjan, jossa jengi kävelee metsässä ja puskasta hyökkää näkymätön olento mätkimään kirkkaanpunaisella kumiankalla, kunnes joku jossain toisessa paikassa pistää pähkinän suuhunsa ja sitten tapahtuukin jotain aivan muuta, mutta sitä, että näille asioille paljastuu joku järkevä yhteys, kutsutaan käsikirjoitukseksi. Missä helvetissä se tämän sarjan tapauksessa piileskelee? Jotkut ovat kertoneet, että sarja paranisi 3. tuotantokaudella, mutta en taida pidättää hengitystäni.
• Galactica (se uusi. ei se vanhakaan tosin hyvä ollut jos oli yli 12). Miksi tämä sarja edes piti tehdä? Tai lähinnä miksi se piti nimetä Galacticaksi? Alkuperäinen Galactica oli lasten avaruusräiskintä. Uusi on aikuisten ihmissuhdesarja siivitettynä mytologisella hölynpölyllä. Tällä konseptillahan sarjoja on tehty vaikka kuinka viime aikoina, joten kysymys herää, miksi tämä sarja piti nimetä Galacticaksi sen sijaan, että se olisi julkaistu omalla brändillään, koska sillä ei ole Galactican kanssa oikeastaan mitään tekemistä.
• 24. Tässä ideat loppuivat 4. tuotantokauteen ja sen jälkeen niitä vanhoja on vain kierrätetty. On toisaalta jokseenkin selvää, että kukaan ei voi keksiä ihan mahdottoman paljoa tapoja, joilla Jack Bauerin vaimo/tytär/jokumuu statisti voidaan kaapata, jotta Baueria voidaan kiristää.

Lisäksi on sarjoja, jotka eivät ole varsinaisesti huonoja mutta kuitenkin hieman pettymyksiä tekijöidensä yleiseen tasoon verrattuna. Angel ei ole läheskään sama juttu kuin Buffy vaikka tekijät ovat samat. Viimeinen vuosikerta olisi ollut ilman Spiken henkiinherättämistä lähinnä piinaa. Boston legal ei ole sinänsä huono sarja, mutta kun miettii David E Kelleyn sarjoista, kuinka loistavat henkilöhahmot oli keksitty vaikkapa Rooman sheriffiin tai Ally McBealiin, Boston legalissa valtaosa on lopulta aika turhia. Alan Shore vähän yrittää ja Denny Crane hiukan, mutta muut hahmot voisi aivan suosiolla kierrättää ja ottaa tilalle jotain muuta kuin turhia pökkelöitä.

Suomessa tuloeroja on pääsääntöisesti pidetty pahana asiana ja yhteiskunta on sitä paremmalla mallilla, mitä vähemmän inhottavia tuloeroja on havaittavissa. Tämä on kuitenkin älytön tie, sillä siitä seuraa se, että suomalaisella ei ole varaa ostaa toisen suomalaisen työtä kovinkaan paljoa. Jos maailmalla on lama, vienti sukeltaa ja jos kotimarkkinatkaan eivät työlistä väkeä, silloin tuloksena on iso kuoppa kuten 90-luvun alussa.

Tuloeroja nähdäkseni tarvitaan, mutta niitä tarvitaan palkkahaitarin oikeassa kohdassa sikäli kun halutaan lisätä työn eikä tavaran kysyntää. Sillä, mitä parhaiten tienaava promillen kymmenys tienaa, ei ole asian kanssa mitään merkitystä, vaikka desiileihin ja neljänneksiin upotettuna ne luovatkin vaikutelman siitä, että koko ylin neljännes tai kymmenys on ihan saakelin kovatuloista. Jos unohdetaan desiilit ja jaetaan ihmiset sen mukaan, mihin heillä on varaa kuluttaa, saadaan aikaiseksi seuraava jako:

1. Köyhät. Heillä ei tahdo olla rahaa edes välttämättömään elämiseen.
2. Pienituloiset. Heillä raha riittää välttämättömyyksiin perustasolla juuri ja juuri, mutta ei mihinkään muuhun
3. Alempi keskiluokka. Heillä on välttämättömyyksien lisäksi auto ja lomallakin voi käydä Espanjassa kerran vuodessa. Palveluiden kysyntä on vähäistä muttei olematonta.
4. Ylempi keskiluokka. Heillä riittää välttämättömien menojen, auton, lomailun ja harrastusten lisäksi rahaa jonkun verran myös palvelujen kuluttamiseen
5. Hyvätuloiset palkansaajat. He eivät ole ökyrikkaita, mutta he voivat käyttää kaikkia haluamiaan palveluja ja kyse on vain tahdosta eikä rahasta sen suhteen, mitä teettää ja mitä tekee itse
6. Miljoonien pääomatuloja saavat.

Tämä mielestäni kertoo, keille pitäisi suunnata palkankorotuksia ja veronalennuksia. Ryhmässä 1 lisäraha menee vain asumiseen ja välttämättömiin tavaran ja elintarvikkeiden laskuihin. Kaikki tuohon ryhmään kipattava raha on työllistävältä vaikutukseltaan erinomaisen vähäistä. Kakkosryhmän suhteen tilanne on sama. Tuossa ryhmässä lisäraha menee lähinnä lauantaimakkaran korvaamiseen salamilla ja kotiviinin korvaamiseen keskioluella. Työtä tämäkään raha ei juuri tuo. Vaikka rahaa kaadettaisiin tänne lisääkin, seuraava hankinta olisi työllistämisen kannalta katastrofaalinen auto. Toisaalta ryhmillä 5-6 haitarin toisessa päässä on jo nyt rahaa kaikkeen mitä he tarvitsevat, joten lisäraha näisä ryhmissä ei myöskään kanavoidu palvelujen kuluttamiseen vaan sijoittamiseen ja säästämiseen.

Jäljelle jäävät ryhmät 3 ja 4. En halua määritellä niitä tulojen mukaan, koska kyse on asuinpaikan ja kulutustottumusten lisäksi monen muun parametrin määrittelemästä asiasta. Näissä ryhmissä lisäraha ei enää mene possunkyljysten vaihtamiseen sisäfileeseen eikä autoon, koska nämä on tehty jo. Kuten myös hommattu jokseenkin mieluisa asunto asumistavasta riippumatta. Lisäraha voi kanavoitua vaikkapa matkailuun, mutta näiden ryhmien suosimisella saataisiin mielestäni suurin osa palkankorotuksiin ja veronalennuksiin käytettävästä rahasta siirtymään juuri kotimaisten palvelujen kysyntään.

Mutta ei kukaan halua tehdä näin. Tuo on se suomalaisten iso massa, jonka verotus on pidettävä kireänä, koska sieltä tulee massan takia suurimmat hillot. Lisäksi on SDP-henkistä nysvätä köyhien ja pienituloisten kimpussa, ja toisaalta Kokoomus-henkistä vapauttaa miljonäärit lopuistakin veroistaan. Ryhmillä 3-5 ei Suomessa oikein ole poiittista edustajaa, ja se totta vie näkyy lopputuloksessa. Viitosryhmä pärjää jo nyt omillaan, mutta keskiluokan asiat ovat Suomessa jokseenkin huonosti kun vertaa oikeastaan mihin tahansa maahan paitsi Ruotsiin, jossa asiat ovat aivan yhtä hullusti kuin Suomessa.

Miettikääpä sitä kun seuraavaksi joku ehdottaa pääomatulojen veron alentamista ja perustelee sitä työllisyydellä, tai ehdottaa veronalennusten kohdistamista pienituloisiin samalla perusteella.

Yritin äsken varata huomiseksi Superseacatin veneen takaisin kotiin. Löysin web-sivun ja klikkasin online-varausta. Ei onnistunut vaan sain tulokseksi tällaisen:

Ymmärrän etäisesti, että joku suunnittelee lahjojen puutteen takia sellaisen web-kaupan, ettei se toimi kuin parilla hassulla selaimella.

Sitä en sen sijaan ymmärrä, miksi kauppaa kiinnostaa edes etäisesti, millä käyttöjärjestelmällä noita sallittuja selaimia ajan. Miksi kauppa simputtaa maksuhaluisia asiakkaita ja kieltäytyy myymästä matkalippua vain siksi, että asiakas sattuu käyttämään mäkkiä eikä peeseetä?

Vai onko laivayhtiön ajatus kenties se, että valtaosa mäkin käyttäjistä on epäilyttäviä pujopartamiehiä, jotka ovat pistäneet vähäiset rahansa ylihintaisiin tietokoneisiinsa ja näin ollen heidän palvelemisessaan ei ole business casea?

Keksin juuri, miten tätä voi päivittää reissusta kunhan kotona yksi atk on päällä. Tämä on kirjoitettu Helsingistä jostain avoinna olleesta wlanista. Hiukan kankeaa ja vaatii ssh:n turaamista hiukan mutta toimii.

Ehkäpä seuraavan loman aikana täällä ei olekaan aivan täysin kuollutta.

Keskustan yrittäjät haluaisivat Helsinkiin lisää autoilijoita. Ratkaisuksi tarjotaan keskustatunnelia ja halvempia parkkipaikkoja.

Tavallaan asia on ihan oikea. Sanovat vihreät mitä tahansa, osa bisneksistä on sellaisia, että niistä katoavat asiakkaat jos kauppoihin ei pääse autolla. Ei tarvitse olla kuin kauppa, joka myy vaikkapa lamppuja. Mitään kevyessä muovikassissa suurempaa ei kukaan lähde ostamaan taksilla yhtään mistään vaan tällaiset tavarat ostetaan sieltä, mistä ne kulkevat kotiin saman tien autolla.

Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi keskustan bisnesmiehet eivät tee itse asialle mitään tai jos tekevät niin lähinnä haittaa. Marisijoiden keulakuvana on Stockmannin toimitusjohtaja. Nämä ovat pitäneet Keskustan liikenteen kannalta yllättävän tärkeää Keskuskadun pätkää tukossa työmaidensa takia nyt pari vuotta ja sumputtaneet liikennettä muualla. Samalla vaivalla ei kuitenkaan synny ilmaista parkkitilaa vaan ainoastaan myyntineliöitä. Ilmaiset parkkipaikat pitäisi Jonkun Muun rakentaa. Helsingissä on parkkiluolia pilvin pimein. Kasarmitorin luola ei ole täynnä koskaan kuten ei moni muukaan. Miksi kaupustelijat eivät tee diilejä näiden hallien omistajien kanssa ja maksa heille rahaa siitä hyvästä, että perivät asiakkailtaan vähemmän? Parkkitilaa on nyt jo yllin kyllin, mutta marisijoiden kuoron virsi taitaa olla, sama, vanha ja tutun turvallinen.

Jonkun Muun pitäisi maksaa.

Tilasin englanninkielisen virkatodistuksen Albertinkadun seurakunnasta kehitysmaan byrokratiaa varten. Sainkin sellaisen ja mukana tuli lasku summalle 3,70. Mukana tuli kuitenkin myös tällainen sekä palautuskuori:

Maksoin asianmukaisesti laskun. Vasta jälkeenpäin tuli mieleen, että minullahan olisi ollut tuossa apinavaluuttaröykkiössäni muunmuassa Laosin kipejä, Sri Lankan rupioita, Korean woneja ja Egyptin puntia. Siinä olisi ollut onnea ja iloa jollekulle 3,70:n edestä huomattavasti enemmän.

Nyt farmaseutitkin haluaisivat viiden huntin palkankorotuksen.

Tästä näyttäisi nyt muodostuvan jonkunlainen "kaikille viisi hunttia"- skaba. Mikä ei tietenkään lopulta vaikuta mihinkään mitenkään (esimerkki: Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa) paitsi että valtio kiittää kun se verottaa puolet näistä palkankorotuksista. Asuntojen hinnat nousevat, tavaroiden hinta nousee.

Suomessa tarvittaisiin kipeästi tuloeroja, jotta isompipalkkaisella olisi mukavasti rahaa ostaa pienempipalkkaisen työtä. Korkean verokiilan takia pienet palkkaerot eivät Suomessa riitä. Tästä syystä tupo on ollut jokseenkin tappava asia, mutta asia ei korjaannu sillä tavalla, että korvataan tupo jollain "500 euroa kaikille" -menetelmällä, koska se on efektiivisesti sama asia.

Auto on värkki, jota ohjastaa mielellään autokuskin oppiarvon saavuttanut palveluskuntaan kuuluva asianmukaisessa virkapuvussa, ja jolla liikutaan paikasta toiseen. Autoa voi hädän tullen ajaa itsekin, mutta mielestäni on jokseenkin moukkamaista viedä itsepalvelulla leipä palveluskunnan suusta. Ja jos näin joutuu pihiyttään tai köyhyyttään tekemään, ei siitä järin ylpeä ja kovaääninen kannattaisi silti olla.

Mitään sen suurempaa merkitystä kyseisellä peltiläjällä ei pitäisi olla. Mutta kuinkas sitten kävikään? Kun nykyään menee johonkin kekkereihin, on jokseenkin varmaa, että jossain on rinki, joka jämppää kaikkea epäkiinnostavaa autojensa ominaisuuksista ja jossa jokainen yrittää selittää, että oma on kaikkein paras maailmassa. Jos autoista ei juuri nyt just puhuta, puhutaan auton renkaista tai, herra paratkoon, vanteista. Samat naamat jankuttavat samat jutut päivittäin, tarvittaessa kaksi kertaa päivässä, jos vain joku viitsii kuunnella. Ja oikeastaan vaikkei viitsisikään.

Ymmärrän sen, että joku harrastaa esimerkiksi vanhoja autoja. Ja etäisesti ymmärrän senkin, että joku harrastaa vaikka kilpaa ajamista. Mutta sitä en ymmärrä, että nuo arkikauppakassit ja matkat niillä toimistolle ja takaisin ovat elämän sisältö ja suola ja päivät täyttyvät sotatarinoista, joiden oleellinen sisältö on jokseenkin "minäpäs ajoinkin kuin puusilmä mutta sain melkein kiilattua sen naapurikaistan tyypin tai perässä ajaneen ojaan". Huolestuttavaa on ennen kaikkea se, että näiden tarinoiden kertoja ei pääsääntöisesti koskaan tunnista tarinaa tässä asennossa vaan näkee itsensä oikeudenmukaiseksi ristiretkeläiseksi, jonka tehtävänä on opettaa niitä huonompia kuskeja ajamaan paremmin. Tai sitten sen osoittaminen, että minun autoni kulkee siinä neljänkympin rajoitusalueella ihan hirveän paljon kovempaa kuin niiden muiden "ruostekopit".

Minua ei kiinnosta mikään autoon liittyvä. Kun itse valitsen autoa, katson, että mahdun sinne sisään mukavasti ja että värkki on punainen. Tähän mennessä homma on onnistunut puolessa tunnissa, josta 25 minuuttia meni kolmen eri autokaupan välillä siirtymiseen.

Maailma kuitenkin tarvitsee niitäkin, jotka keskustelisivat autonrenkaiden vanteista kahdeksan kuukautta putkeen jos kukaan ei keskeyttäisi ja välttämättömät ruumiintoiminnot eivät häiritsisi saarnaa. Kun näitä ihmisiä on olemassa, minä voin mennä luottavaisin mielin mihin hyvänsä juhliin rinta rottingilla tietäen, että minulla ei ole mitään pelkoa saada päälleni paikan tylsimyksen mainetta.

Saako Kattivaaran margariini jatkoa Mustista makkaroista?

http://www.evira.fi/portal/fi/elaimet_ja_terveys/ajankohtaista/?id=773
Eläinlääkäri lopetti koiran perjantaina 9. marraskuuta, koska se oli huonokuntoinen ja tuotu maahan määräysten vastaisesti. Intiassa raivotautia esiintyy erittäin paljon. Lopetettu koira lähetettiin tutkimuksiin Elintarviketurvallisuusvirasto Eviraan.


Vai mistä muusta syystä Elintarviketurvallisuusvirasto tutkii kuolleita koiria? Korealaisia ravintoloitakaan ei taida olla Suomessa kuin yksi.

Ulkona on lunta.

Ajattelin, että ehtisin alta pois ennen kuin sitä tarvitsisi nähdä. Lumi on kelvollista katseltavaksi kilometrien päässä olevien vuorien huipulla. Ulkona maassa oleva lumi taas olisi juuri ja juuri siedettävää, jos kukaan ei edes kuvittelisi, että ihmisten pitäisi mennä ulos silloin kun siellä lunta on. Jossain päin Amerikkaa ollaan näissä asioissa huomattavan edistyksellisiä. Snow day on aivan hyvä syy jäädä kotiin ja tehdä epätyötä tai katsella viskilasi kädessä ikkunasta ulkona leikkiviä lapsia.

Suomessa on vallalla joku masentavan luterilainen "kärsimys kasvattaa luonnetta" -asenne ja ihmisten oletetaan nöyryyttävän itseään rämpimällä nietoksissa. Tässä asiassa suomalaisten kuuluisi ottaa oppia jostain sivistyneemmästä maailmasta ja suhtautua ymmärtäväisesti niihin, jotka eivät varsinaisesti viitsi uhmata luonnonvoimia työmatkoillaan.

Tuo voisi oikeastaan sulaa vielä pois ja palata takaisin vasta tammikuussa, jolloin en toivottavasti ole sitä enää katselemassa.

... minkä takia muut julkisen sektorin ammattiliitot ovat sormi pystyssä vaatimassa, ettei tehy saa neuvotella sopimuksiaan itse kysymättä heiltä? Tuntuu jotenkin kummalliselta solidaarisuuden osoitukselta, koska liittoja perustetaan jokseenkin sitä varten, että ne voisivat neuvotella jostakin.

Noin kaksi viikkoa sitten kämpästäni hajosi boileri. Se oli niin rikki, että piti ostaa uusi. Sellainen ilmestyi ja asentajakin sitten kolmen päivän kuluttua.

Ihmettelin kun värkki ei toimi ja lämmintä vettä ei siltikään tule. Selvittelyjä jatkettiin ja paljastui, että uusi boileri oli asennettu ylösalaisin. Jee. Sain tänne sitten kämpän omistajan kääntämään sen oikein päin ja päästämään siellä olleet noin 300 litraa ilmaa karkuun, jotta sinne mahtuu hiukan vettäkin lämpenemään. Siltikään lämmintä vettä ei alkanut valua. Parin päivän kuluttua, siis eilen, tuli sähkömies, joka katsoi, että joo, tässä näyttää olevan jotain osia rikki. Seuraavaksi tuli boilerifirman dude tänä aamuna, joka katseli, että tämä on selvästi rikottu vasaralla, mutta tämän osan hän saa tästä vaihdettua. Jee. Lisäksi värkin ylipaineventtiili oli jätetty asentamatta ja aukko oli vain tukittu jollain. Jee. Puolilta päivin tuli sitten alkuperäinen asennuspartio, jota oli puhuteltu välissä. Asensivat venttiilin sinne ilmeisesti kuten pitikin, mutta samalla vaihtoivat sen vasaralla rikotun osan sinne takaisin. Jee.

Harjoitukset jatkuvat taas parin tunnin päästä.

Tupojen jälkeen meillä on käsissämme liittokierros, ja palkankorotusvaatimukset ovat kuin jostain 60-luvulta jätti-inflaation ajoilta. 24%, 17%, 12,7%.

Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, koska suomalaisten palkat ovat helvetin huonot. Vika on vain siinä, että suurimman hyödyn korjaa verottaja kun palkankorotuksista sivukuluineen menee kaksi kolmasosaa tuohon kankkulan kaivoon. Hinnat kuitenkin pompsahtavat näiden palkankorotusten mukaisesti, sivukuluilla siivitettynä. Vaarana tässä on se, että jo muutenkin vauhtia kerännyt inflaatio kiihtyy entisestään. Kun devalvaatiot eivät korjaa enää mitään, voimme nähdä ja varmasti näemmekin työpaikkojen muualle siirtämisiä, mutta tämä ei ole yksinomaan huono asia koska se pakottaa siirtymään korkean jalostusasteen tuotteisiin.

Sinänsä tosin ne, jotka kuvittelevat pelastavansa Suomen antamalla kaikille hirveästi lisää rahaa voisivat ensimmäisenä suorittaa kansantalouden pitkän oppimäärän lukemalla Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa. Suomalaisilta kipataan kaikki ylimenevä raha nykyisille asuntojen omistajille, koska kaikki haluavat edelleen asua melkein samassa paikassa. Jos rahaa tulee kaikille selvästi lisää, näiden asuntojen hinnat vain nousevat ja lisäraha menee korkeampien lainojen hoitokuluihin ja asuntojen omistajille ja mitään ei tapahtunutkaan.

Tästä syystä ne, jotka eivät just nyt viitsi ostaa asuntoa kun hinnat romahtavat ihan kohta, saavat todennäköisesti pettyä kuten ovat saaneet viimeiset kymmenen vuottakin.

Helsinki haluaa kuulemma häätää kerjäläiset kaduilta.

Minusta tämä on jokseenkin pikkusieluista nysväämistä. Järjestyslaki mahdollistaa jo nyt häiriköiden kyöräämisen putkaan, mutta kerjääminen ilman suurempaa häirintää on aivan kunniallinen ammatti, ainakin jos sitä vertaa Helsingin kunnallismafian kokoomuslaisiin puuhasteluhenkilöihin, Vihreiden kansanedustajana toimimiseen tai Kepun puoluesihteerin hommaan.

Tosin muudan toinen Hannu ehdotti taannoin loistavasti, että järjestyssääntöä pitäisi muuttaa siten, että kerjätä saa niin paljon kuin huvittaa, mutta perse maassa ja selkä seinää vasten nojaten. Häiritsevimpiä kerjäläisiä kun eivät ole ne perseellään istuvat bulgaarit vaan sietämättömät "feissareiksi" kutsutut pummit, joita on joka kadunkulmassa. Kaikennäköisiä puunhalauskerhojen kiusanhenkiä on Aleksilla joka kulmassa. Ne ovat sinänsä ihan ystävällisiä, mutta kun saman kusinarikan kerjäläinen on joka kulmassa, kävellessään Pörssitalolta Stockmannille ja toista kadunpuolta takaisin saa todennäköisesti hätistää kuusi Uffaffaan, Animalian tai jonkun Pelastakaa Mikkihiiri merihädästä -kerhon pummia kauemmaksi. Kun tuon matkan kävelee joka päivä, näihin alkaa mieli hyytyä, sillä seuraavana päivänä siellä on toisen kerhon kerjäläispartio. Samalla kulmalla istuvan kaljarahapummin saa opetettua aika nopeasti, että rahaa annetaan joskus mutta sen kummemmin ei tarvitse hätistellä.

Nuo hyvää tarkoittavat ammattipummit taas eivät opi tuntemaan asiakkaitaan kun kerjääjät ja kerjäysyhdistykset vaihtuvat koko ajan ja päivittäin keskustassa kulkevaa vain kyrsii.

Aikaisemmin olen käsitellyt hyvät ja huonot elokuvat. Tällä kertaa käsitellään hyvät tv-sarjat.

• Twin Peaks. Tätä parempaa ei ole eikä ilmeisesti tulekaan.
• OC. Loistava teinisaippua kauniissa puitteissa ja voittaa pahvikulissisaippuaoopperan mennen tullen
• Star Trek TNG. The next generation vaikuttaa jotenkin olevan Star Trekin paras osuus. Eivät ne muutkaan huonoja ole, mutta tuossa yhdistyvät kohtuuhyvät käsikirjoitukset, muutama hyvä näyttelijä ja riittävällä tasolla olevat erikoistehosteet siten, että ne eivät enää kyrsi toisin kuin alkuperäisessä Star Trekissä. TNG tuntuu jotenkin enemmän scifiltä kuin alkuperäinen Star Trek, joka tuntuu lähinnä loputtomia huonoja vitsejä tursuavalta länkkäriltä.
• Buffy. Hyvin käsikirjoitettu ihmissuhdesarja, jossa on sopivasti jotenkin kaikkea. Juoni kantaa alusta loppuun ja viimeinenkään vuosikerta ei tunnu täytteeltä kuten monissa sarjoissa.
• The Shield. Tämä jakaa mielipiteitä raakuutensa takia, mutta minusta se on hyvä poliisisarja kun se on erilainen siinä mielessä, että se ei ole hyvät vs. pahat vaan pahat vs. pahat. Ja pahat vs. byrokraatit.

Huonot sarjat sitten seuraavassa numerossa, mutta henkisesti voi asennoitua siihen, että Lostista pitävien ei kannata kyseistä artikkelia lukea.

Japanilaiset saivat 2. maailmansodassa köniinsä kuten kirjoitettu on. Samalla ne lähtivät Singaporestakin. Britit otettiin takaisin vastaan ilolla, koska ne olivat parempia kuin japanilaiset, mutta lopulta kuitenkin brittien kyvyttömyys puolustaa maata oli herättänyt siirtomaastatukseen kyllästyneet voimat.

Maa oli sodan jälkeen raunioina. Mikään ei toiminut, ruuasta oli pula, japanilaiset olivat tuhonneet kaiken minkä vain pystyivät tuhoamaan. Työttömyys oli valtava ja väkeä kuoli nälkään ja tauteihin. Sodan jälkeen yhteiselo Malaijan kanssa päättyi hetkeksi kun Singaporeen tuli oma kuvernööri ja siellä oli parit, rajoitetut vaalitkin 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa. Vuonna -48 Malaijassa alkoi kuitenkin tapahtua. Syistä, joita en käsittele tässä, siellä alkoi kansa kapinoida ja kommunistit sabotoivat kaikkea, mitä pystyivät. Britit julistivat alueelle sotatilan ja alkoivat nujertaa kommareita sekä Malesiassa että Singaporessa, joka sinänsä ei ollut alueena kapinassa mukana. Tältä ajalta on perua lainsäädäntö, joka antaa poliisille sangen laajat valtuudet pidättää kaikki, jotka haiskahtavat oppositiolta.

Vaikka alueella kauppa ja laivausbisnes lähtivätkin pian sodan jälkeen käymään, 50-lukua varjosti silti takapajuisuus ja väkivalta. Kommunistit yrittivät houkutella väkeä omiin poliittisesti motivoituneihin lakkoihinsa toisinaan hyvin onnistuen ja etnisesti kiinalaiset koululaiset ja opiskelijat kapinoivat ja rähisivät siirtomaakomentoa vastaan milloin milläkin verukkeella. Britit pitivät alueesta jääräpäisesti kiinni lähinnä kommunismin leviämisen pelossa ja tarjosivat sille vain rajoitettua itsehallintoa, mikä ei levottomuuksia rauhoittanut. Tilanne muuttui kun alueen ensimmäiseksi ministeriksi nimitettiin herra nimeltä Lim Yew Hock. Hän ei katsellut valtakunnassaan kommunisteja ja pisti hösseliksi kyörätessään kaikki kommareilta haiskahtavat putkaan. Tämä rauhoitti britit myöntämään alueelle itsehallinnon 1959.

Samana vuonna pidettiin vaalit, jonka voittajana selvisi PAP, joka tänäänkin on Singaporen ainoa merkittävä puolue. Sen pomo, Lee Kuan Yew, tuli näin pääministeriksi, missä hommassa hän olikin sitten pitkään. Eurooppalaisia hirvitti Leen sosialistiselta haiskahtava meno, mutta tuolloin syntyi ajatus nykyisestä Singaporesta. Aloitettiin valtavat rakennusohjelmat asuntojen ja infrastruktuurin parantamiseksi. Yrityksiä suosittiin verohelpotuksilla. Koulutusta kohennettiin vastaamaan firmojen tarpeita. Peruskoulua tasokkaampi koulutus annettiin ja annetaan edelleen englanniksi eikä kiinaksi. Terveyspalveluja pystytettiin.

Leen politiikassa oli kuitenkin yksi mutta. Hän ajoi vahvasti Singaporea Malaijan liittovaltion osaksi eikä itsenäiseksi valtioksi. Erinäköisten jännittävien käänteiden, joihin lähinnä liittyi kommunismin patoamisen ajatus Singaporessa, Kuala Lumpurin hallitus hyväksyi Singaporen osaksi Malaijan liittovaltiota, joksi nykyinen Malesia ja Singapore itsenäistyivät 1963. Lee halusi liittoa vahvojen taloussiteiden takia ja siksi, että Singaporessa kommunismi oli nousussa kun taas Kuala Lumpurin hallitus oli vahvasti antikommunistinen. Lee pelkäsi menettävänsä valta-asemansa ja ainut keino pitää se on saada osa valtaa kipattua KL:ään kommunismin vastustajille. Strategia onnistui tältä osin. Homma kusi kuitenkin siinä, että Kuala Lumpurin hallitus oli silloin ja on tänäänkin vahva "bumiputra" -käsitteen pönkittäjä. Bumiputra tarkoittaa islaminuskoista, etnistä malaijia, ja Malesia tänäkin päivänä syrjii kaikkia muita perustuslakinsa tasolla. Singaporen etniset kiinalaiset tulivat näin toisen luokan kansalaisiksi omassa maassaan ja heidän ainoa käyttönsä KL:n hallitukselle oli sen toiminnan rahoittaminen.

KL:n hallitus säikähti tätä kaikkea. Singapore oli jo silloin talousmahti Kuala Lumpuriin verrattuna ja jo silloin nähtiin, että Singaporen talousvalta todennäköisesti vain kasvaa. Tämä herätti pelkoja poliittisenkin vallan valumisesta Singaporeen. Lisäksi Singapore vastusti ankarasti bumiputra-politiikkaa ja kieltäytyi kategorisesti noudattamasta mitään sellaisia pykäliä Singaporessa, jotka sotivat kiinalaisia vastaan. Kun toisaalta Malesiassa tänäkin päivänä tilanne on se, että kiinalaiset omistavat kaikki bisnekset ja tekevät kaiken työn malaijien lähinnä notkuessa kiintiöbumiputrina syömässä vaurautta, KL:n hallinto piti Singaporen esimerkkiä Malesian niemimaan kiinalaisille kerrassaan vaarallisena. Välit tulehtuivat täydellisesti kun Malesian niemimaa ryhtyi rajoittamaan tuontia Singaporesta, saman valtion yhdestä osavaltiosta.

Lopulta Malesian pääministeri Tuanku Abdul Rahman tarttui toimeen. Malaijan parlamentti päätti potkaista Singaporen liittovaltiosta pois, jotta pääsevät moisesta islaminuskoista rotusortoa vastustavasta käenpoikasesta eroon. Toisin kuin tällaisissa tapauksissa yleensä, sorrettu alue ei kapinoinut saadakseen itsenäisyyden vaan sortaja potkaisi lopulta pienemmän Singaporen pois. Näin Lee Kuan Yewistä tuli kuin vaivihkaa itsenäisen Singaporen ensimmäinen ja pitkäikäinen pääministeri vuonna 1965 ja Malaijan liittovaltio muuttui nykyiseksi Malesiaksi.

Itsenäisen Singaporen alkutaival oli kaikkea muuta kuin helppo. Työttömyys oli toistakymmetä prosenttia. Koulutus epämääräistä. Maalla ei ollut luonnonvaroja. Malesian markkinoiden ja raaka-aineiden menettäminen ajoivat alas vähäisenkin teollisuuden. Laivausbisnes ei enää elättänyt 60-luvulla koko väkimäärältään kasvanutta valtiota. Parinkymmenen kilometrin päässä oleva Indonesia uhitteli sotilaallisesti asettaen riskejä brittisotilaiden lähtiessä 1971. Leellä ei ollut muuta keinoa kuin tehdä Singaporesta jonkun sortin komentotalouteen perustuva teollisuusvaltio. Pääomaa ja teollisuutta houkuteltiin pienillä veroilla sekä nöyränä pidetyllä työvoimalla. Jalostusbisnes alkoi kukoistaa ja tunnelin päässä alkoi näkyä valoa. Israelista ostettiin kovalla rahalla sotilasasiantuntijoita kertomaan, miten luodaan kuudessa vuodessa armeija, joka osaa antaa musulmaaneille dunkkuun. Singaporessa asevelvollisuus on edelleenkin kaksi ja puoli vuotta ja maan puolustusmenot per capita ovat maailman neljänneksi korkeimmat.

Maa alkoi kukoistaa. 80-luvulla tehtiin onnistunut talouden uudistamisprojekti, jossa jalostusteollisuus sai väistyä palveluiden tieltä. Turismiin panostettiin ja tänä päivänä Singapore on käytännössä Aasian pankkimaailman keskus. Talous kasvoi kohisten 70-luvulta tähän päivään ja maan BKT on kovempi kuin Suomessa. Verot ovat pienet ja siitä huolimatta julkiset palvelut kattavammat kuin pohjoismaisittain hyvinvoivissa laiskanpulskeissa vätystelyvaltioissa.

Maan riskit liittyvät politiikkaan. PAP käytännössä hallitsee maata yksinvaltaisesti ja opposition toiminnasta on tehty toivottoman hankalaa. Radikaalin politiikan teko on edelleen kiellettyä kansallisen turvallisuuden lakien nojalla, ja vaalijärjestelmä ei suosi pikkupuolueita. Sananvapaus on rajoitettua ja hallitusta ja sen politiikkaa ei käytännössä saa arvostella. Huolimatta kaikesta tästä rivisingaporelainen on tyytyväinen. Soraääniä on ja ne saavat suhteettoman paljon tilaa länsimaisessa mediassa, mutta tavallinen singaporelainen tekee työtä ja rikastuu, ja koska rikastuminen onnistuu, politiikkakin on ollut siis hyvää eikä sitä ole syytä vaihtaa. Lisäksi rivimies näkee naapureissa Malesiassa ja Indonesiassa mitä tapahtuu, kun valtaan päästää rotuoppia saarnaavia uskovaisia. Turistin kannattaa ajaa bussilla sillan yli Malesiaan Johor Bahruun ja todeta valtava elintasokuilu omin silmin.

Singapore on tähän päivään saakka ollut jokseenkin tyyppiesimerkki siitä, mitä valistunut diktatuuri voi hyvän diktaattorin sattuessa saada aikaan. Toistaiseksi emme ole nähneet, kuinka huono diktaattori voi ryssiä kaiken muutamassa vuodessa, mutta se vaara on Singaporen sangen nepotistisessa valtajärjestelmässä olemssa pääministeriyden periytyessä Leen suvussa.

Singaporen historia 2. maailmansodan loppuun asti
Singapore 2. maailmansodan jälkeen ja tänään

Vielä muistatko sen, missä on hämyinen,
alkuteekkarin koti ikiaikainen.
Polin holvit ne siitä nyt kertoa vois,
mikä vuosien myötä on haihtunut pois.
Katakombien seinät myös kaikua soi,
aate koskaan tää kuolla ei voi.

Nähnyt historian monen yövartijan,
satavuotias tarhapöllö on pappilan.
Sekin maljansa tekniikan voitoille jois,
takajoukko jos tilkankin jättänyt ois.
Silti aaveena yössä viel´ äänensä soi,
aate koskaan tää kuolla ei voi.

Minä viihdyin Otaniemessä. Huolimatta siitä, että valmistuin todellakin väkisin yrittämällä.
Otaniemeä tapaavat pois päässeet haukkua siitä, että siellä ei ollut naisia. No eihän siellä ollut, varsinkaan ketään minusta kiinnostunutta, mutta siltikin siellä oli kivaa. Minä viihdyin siellä viitisen vuotta ja se ei ollut tylsää aikaa. Ja sen ajan tutut ovat edelleenkin tuttuja ja kaverit kavereita.

Tuttuni Anssi hommasi minulle TKY:n pränikän. Pertsan kanssa taas on pistetty maailma ojennukseen useampia kertoja kuin on maailmalle hyväksi. En ikinä olisi ilman Otaniemeä tutustunut Pekkaan, joka rakentaa autoja ja sorvaa tarvittaessa porkkanan. Kirsin kanssa oli hirveän kivaa ja hänen kanssaan tyhjensin iloisen tynnyrin olutta jos toisenkin. Perttu oli silloinkin verbaaliakrobaatti kuten on edelleen, enkä olisi tutustunut pilvitieteiden lisensiaattinkaan ilman tuota opinahjoa. Mari oli erityisen kiva tuttavuus, ja jos hän ei olisi juuri nyt melomassa jossain Kanadassa, näkisin varmaan useamminkin.

Sitten on lisäksi piljoona muuta ihmistä, jotka ovat edelleen elämässäni. Emmekä me teekkariajoista puhu kuin harvoin.

Mutta aate koskaan tää kuolla ei voi.

Olen aina jaksanut ihmetellä sitä, miksi viihdeteollisuus sahaa jatkuvasti omaa oksaansa viivyttämällä elokuvien julkaisuja. En tiedä miten piraattikanavat toimivat, mutta sen jälkeen kun leffa on ollut teatterissa, viimeistään viikon parin päästä siitä on olemassa hyvälaatuisia kopioita waretettavana. Kaupasta leffaa ei saa ostaa ennen kuin joskus puolen vuoden päästä jos vielä silloinkaan.

Olen odotellut tässä viidettä Harry Potteria eli Feeniksin kiltaa, koska en todellakaan enää nöyryytä itseäni käymällä elokuvateatterissa rahvaan seassa. Leffa oli ja meni teatterissa joskus alkukesästä vai milloin lie ollut. Sen jälkeen DVD-julkaisua on vain odoteltu. Ei ole selvästikään ollut mikään kiire. Piraatteja on ollut tarjolla muutaman kuukauden ja maksavaa asiakasta kyykytetään. Mikä muu bisnes voi kohdella asiakkaita kuin paavi uskovaisia ja keskittyä selittämään, että lait ovat aivan liian lepsuja kun rikos, josta ei voi mitenkään jäädä kiinni, rehottaa valtoimenaan kaupallisen tarjonnan vätystellessä?

Nyt olen tämän leffan onnellinen omistaja. Näin sen Tallinnassa kaupassa joskus viikko sitten. Ajattelin, että nyt se siis on tullut ja kun muissakin on suomenkieliset tekstit, ostan sen keskiviikkona Helsingissä käydessäni. Kun sitten pääsin Helsinkiin, paljastui, että Suomeen se tulee joskus loppukuusta. Perjantaina kysyin asiaa kaupasta Lontoossa, ja siellä ne sanoivat, että se tulee sinne ensi maanantaina. Kävin sitten äsken ostamassa version Kaubamajasta eestinkielisellä kansikuvalla, tekstitysvaihtoehdot viro, latvia, liettua, venäjä ja ukraina ja ääniraidat englanti, venäjä ja ukraina.

Varmaan leffatalo hyötyy jotakin tästäkin, mutten saata käsittää mitä.

Urakka on nyt sitten (ilmeisesti) suoritettu.

Aluksi oli tosin sangen pykivää. Kävin parissa pankissa. Molempien web-sivuilla annettiin ymmärtää, että edistys on edistynyt aivan mahdottomia määriä ja nykyään pankkitilin voisi avata myös ilman osoitetta Englannissa. Tämä onkin totta. Ongelma on vain se, että siltikin pitää olla "address verification" eli joku virallinen kuponki, jossa on osoite. Joissain barbaarivaltioiden ajokorteissa ja henkilöllisyystodistuksissa lukee osoite, ja nämä kuulemma kelpaisivat. Kun ei lue, kelpaisi myös kotiosoitteeseeni lähetetty tunnetun luottokorttiyhtiön tms. lasku, joka on englannin kielellä. Minulla oli mukana amex-lasku, joka oli suomeksi ja ruotsiksi kuten suomalaisissa amexeissa tuppaa lasku olemaan. Se ei kelvannut.

Kysyin, että ettekö tunnista amexin logoa ja tätä pomminvarmaksi amex-laskuksi. "Juu, tunnistamme, mutta se ei ole englanniksi ja paperin pitää olla englanniksi". Minä ihmettelin, mistä ihmeestä minä sellaisen voisin edes saada, sillä Suomessa puhutaan suomea, ei englantia. Pankkivirkailija totesi "Sir, se on teidän ongelmanne, ei meidän", minkä jälkeen kävelin vain ulos kun totesin, että tätä on aivan turhaa jatkaa. Ja sitä paitsi en edes haluaisi tuollaisen pankin asiakkaaksi. Tämä pankki oli HSBC, joka mainostaa olevansa maailmanlaajuinen hyvän palvelun paikallispankki. Heidän Canary Wharfin konttorinsa ei liene ollut ihan sloganien tasalla. Toinen kokeilemani oli National Westminster, siellä tulos oli täsmällleen sama mutta hiukan ystävällisemmässä paketissa.

Kuulin sitten, että Danske bankin omistama Ulsterissa toimiva Northern bank on perustanut juuri kolme viikkoa sitten konttorin Lontooseen lähinnä erisorttisia ekspatteja varten. Soitin Danskessa tutulle ja sitten alkoikin tapahtua. Sieltä soitti perjantaiaamuna heebo ja sanoi että no problemo, mutta tarvitsemme tänne kopion passista koska Hänen Majesteettinsa laki vaatii niin. Kysyi, voisinko ottaa passista kopion, käydä vahvistamassa sen jossain helkkarin notaarissa ja lähettää sitten DHL:llä heille. Sanoin, että voin tietysti tehdä sen, mutta koska olen Lontoossa, voin tietysti vain tulla käymään puolen tunnin päästä. Näin tapahtui.

Nyt olen sitten tuon konttorin asiakas numero 1.

Huomenna pitäisi lähteä Lontooseen tutkimaan, miten pankkitilin avaaminen onnistuu kehitysmaissa. Nykyään se ei kuulemma ole enää ihan toivoton homma, mutta saapa nähdä suostuuko kukaan antamaan esimerkiksi shekkivihkoa tai luottokorttia, että tilillä tekee ylipäätään mitään.

Ja päivityksiä taas sieltä kotiuduttuani.

En ole kirjoitellut historian siipien havinasta mitään vähään aikaan, mutta lokien mukaan Etelä-Afrikka -sarjaa luetaan sangen usein. Singapore on minua kiinnostanut aina useastakin syystä. Se on aidosti monikulttuurinen paikka, jossa ei ole suurempia jännitteitä rotujen, kielten ja uskontojen välillä. Se ei ole lähelläkään demokratiaa, mutta valtaosa ihmisistä ei haluaisi muuttaa mitään. Se on Aasian äveriäin valtio per capita Brunein ja Japanin jälkeen, mutta Brunein varallisuus on siinä määrin kasautunutta, että sitä ei ehkä kannata laskea. Ja 50 vuotta sitten paikka oli persköyhää takamaata. Tässä käsittelen vuodet 1819-1945.

Singapore sijaitsee saarella Malakan niemimaan kärjessä. Saari on salmiakin muotoinen vinoneliö, jolla on mittaa etelä-pohjoissuunnassa parisenkymmentä kilometriä ja itälänsisuunnassa kaksi kertaa enemmän. Saaren ja Malesiaan kuuluvan Johorin osavaltion välillä on matkaa kilometrin verran. Ylimuistoisina aikoina siellä on asunut malaijeja, indonesialaisia, kiinalaisia ja mongoleitakin. Paikan historia alkaa kuitenkin vuodesta 1819 kun Sir Thomas Stamford Raffles nimitettiin yhden nykyiseen Indonesiaan kuuluvan alueen suursmurffiksi. Tuohon aikaan alueen valtavaltiot olivat Hollanti ja Portugali. Hollanti hallitsi valtaosaa Indonesiasta ja Portugalilla oli Malakassa siirtokunta. Kumpikin maa yritti kampittaa toisiaan maustekaupassa, mutta kumpikin maa yritti yksissä tuumin pitää 1800-luvun alun maailmanvallan, Englannin, poissa niiltä kulmilta ja tuottoisasta maustebisneksestä. Nämä maat kiusasivat satamissaan englantilaisia laivoja joko kieltämällä niitä tulemasta sinne laisinkaan tai ainakin perimällä niiltä järjettömiä tulleja.

Raffles totesi, että tällainen peli ei vetele. Sen sijaan, että hän olisi masinoinut Britannian sotaan kumpaakaan alueen valtaa vastaan hän osoitti kohtuullisen hyvää bisnesvainua. Portugali ja Hollanti rahoittivat siirtokuntansa verottamalla laivoja, vaikka ne olivatkin valtaosin omia. Tässä oli markkinarako vapaasatamalle, jollaisen Raffles keksi perustaa Singaporeen, jossa ei asunut silloin kuin muutaman sadan ihmisen heimo. Muodollisesti alue kuului Johorin sulttaanille, josta sulttaanin hommasta kilvoitteli useampikin heppu samaan aikaan. Raffles tuki yhden nousua valtaistuimelle ja vastalahjaksi sai muutaman mutkan jälkeen Singaporen sulttaanille maksettavaa eläkettä vastaan.

Alueen halki kulki useiden kansojen kauppareittejä. Eurooppalaisten lisäksi siellä liikkuivat arabit, intialaiset ja kiinalaiset. Aikaisemmin nämä olivat tehneet kauppaansa Hollannin ja Portugalin satamissa veroja ja suojelurahoja vastaan, joten kun Raffles perusti alueelle vapaasataman 1819, ei kestänyt kuin kuusi vuotta kun Singapore oli kauppapaikkana seudun suurin. Ryöstöverotuksen negatiivinen korrelaatio talouskasvuun oli vallalla jo silloin. Siinä, missä Singapore kukoisti, Hollannin ja Portugalin alueet näivettyivät joutavaksi takamaaksi kun rahaa tuoneet kauppiaat pakkasivat kamansa ja muuttivat sadan kilometrin päähän veroparatiisiin. Jo tuolta ajalta on peräisin alueen etninen sekamelska sekä se, että kaikki tulevat hyvin toimeen keskenään. Kaikki tulivat Singaporeen tekemään bisnestä eivätkä rähisemään keskenään tai saarnaamaan uskontojaan, ja kun kaikki rikastuivat, kaikilla oli myös kivaa. Bisnes ylitti etniset ja uskonnolliset rajat kun kaikki olivat lähekkäin samassa paikassa.

Singaporen ensimmäinen vuosisata oli kaukana nykyisestä järjestelmällisestä ja siististä paikasta. Aluetta ei hallinnut oikeastaan kukaan ja poliisivoimat ja oikeusistuimet olivat täysin tuntematon käsite. Rikos rehotti valtoimenaan. Triadit (kiinalainen mafia) olivat soluttautuneet joka paikkaan ja sotivat siellä toisiaan vastaan. Huumeongelma oli täysin ryöstäytynyt käsistä kun oopiumi virtasi alueen läpi. Raffles muutti Singaporesta pois jo 1923 ja kuoli vuotta myöhemmin ja tämän jälkeen aluetta hallittiin lähinnä Intiasta käsin niputettuna Malakaksi Malesian niemimaan ja Penangin kanssa. Sikäläiset byrokraatit eivät tienneet Singaporen menosta mitään ja viestinvaihtokaan ei ollut järin nopeaa. Singaporen kauppiaat ryhtyivät napisemaan intialaiskomentoa vastaan kun epäjärjestys oli pahaksi bisneksille. Kauppiaat pyysivät ratkaisua Lontoosta ja siellä suostuttiin muuttamaan Singapore kruununsiirtomaaksi, jota hallitsee Singaporessa asuva kuvernööri. Kuvernööri nimitti itselleen paikallisen hallituksen vallankahvaa heiluttelemaan.

1860-luvun loppupuoli meni kuria ja järjestystä palauttaessa. Samalla vahvistettiin etnisille ryhmille omat alueet, jotka tänäkin päivänä näkyvät siellä Chinatownina ja Little Indiana. Mitään täydellistä puhdistusta alueella ei kuitenkaan suoritettu vaan pahin rikos kitkettiin. 1. maailmansodassa Singapore ei ollut mukana ja eläminen alueella jatkui rajaseutumaisen epämääräisenä, mutta kauppa kukoisti. 1. maailmansodan jälkeen Winston Churchill päätti, että Singaporesta tehdään Aasian Gibraltar ja sinne rakennettiin valtava laivastoasema. Siellä ei tosin ollut yhtään laivaa, koska kaikki laivat olivat jossain muualla, lähinnä Euroopassa, väijymässä Hitlerin puuhia Saksassa.

Kun 2. maailmansota sitten syttyi, Singaporen piti olla valmis kestämään mikä tahansa mereltä tuleva japanilaisten hyökkäys. Ongelma oli vain se, että japanilaisetkin tiesivät tämän, ja siksi ne eivät hyökänneetkään mereltä vaan nousivat maihin Johorin viidakoissa ja marssivat nopeasti merelle tähystävien hörökorvien selustaan. Englannilla ja liittoutuneilla ei ollut alueella kuin pari sotalaivaa ja iso varuskunta. Tämä ei lopulta riittänyt kun ilma-ase ja tankit puuttuivat ja kahden viikon sotimisen jälkeen Singapore ja sen 130000 hengen varuskunta antautuivat japanilaisille tehden siitä Britannian sotahistorian suurimman tappion. Japanin hallinto alueella oli miehittäjän verinen sortohallinto ja Japanin antautuminen 1945 vapautti myös Singaporen kulkemaan kohti nykyaikaa, mistä lisää seuraavassa.

Singaporen historia 2. maailmansodan loppuun asti
Singapore 2. maailmansodan jälkeen ja tänään

Testailen tämän viestin kanssa, miten näiden uudelleenjulkaisu toimii tässä pulauttimessa.

Jatkakaa.

Pari British Airwaysin kuponkia oli mätänemässä käsiin ja siltä varalta, että helmikuussa on aikaa, varasin itselleni lipun Etelä-Afrikkaan. Lontoo-Johannesburg // Kapkaupunki-Lontoo. Lentokenttäveroja oli 280 euroa. Kaksi vuotta sitten tein saman reissun, silloin vähän pidemmän kaavan mukaan Helsinki-Lontoo-Buurien maa-Lontoo-Helsinki ja selvisin satasella. Olen lennellyt Lontooseen Helsingistä sangen usein viime vuosina ja verot nousevat kaksi kertaa vuodessa, kolme parhaassa.

Lentokenttäveroista on tullut sietämätön riistomomentti, jossa luonnollista monopolia käytetään lypsämiseen. Vaihtoehtoja ei ole, joten pitää maksaa. Ymmärtäisin etäisesti, että lentoyhtiöt haluaisivat korottaa hintojaan kun bisnes ei ole erityisen voitollista. Ja ymmärrän vaikken hyväksykään, että lentoliikenteelle saatettaisiin keksiä jotain polttoaineveroja. Mutta pelkällä lentokentällä ihmisten kuppaaminen haisee kuin kaappiin unohtunut toissaviikkoinen kala. Tällä rahalla ei ole mitään ylevää tarkoitusta. Ja vaikka kulut ovatkin nousseet ja kohtuulliset korotukset lentokenttien maksuihin olisivat täysin ymmärrettäviä, maksujen kymmenkertaistuminen kymmenessä vuodessa ei selity millään yleisillä kustannuspaineilla vaan kyseessä on puhdasoppinen huijaus.

Näistä asioista ei vain voi valittaa mihinkään kun ketään ei kiinnosta. Ja valittajalle vain sanottaisiin, että tällainenko ympäristön vihollinen sinä olet. Lentokenttäriistämisellä ei ole mitään tekemistä ympäristön kanssa, mutta ympäristöä voi nykyään käyttää hanttipakasta vedettynä perusteluna selittämään aivan mitä hyvänsä idiotiaa, johon kuuluu rahan kippaaminen ihmisiltä valtiolle tai niitä lähellä oleville.

Ajattelin kirjoittaa tämän hiukan myöhemmin, mutta kirjoitankin sen nyt.

Hesari kirjoitteli tänään siitä, että rikkaille keksitään varallisuusveron poiston jälkeen taas uusi verorälssi kun yritysomaisuus halutaan siirtää perintöverotukselta piiloon. Ajatus hellii kepua, koska elättitilat ovat "maatalousyrityksiä", ja Kokoomuksen pienyrittäjäpellesiipi säestää kämmenistään nahan aplodeeratessaan ohueksi kuluttaen. Näin on helppoa tehdä, koska pääosa perintöveron tuotosta tulee alle miljoonan asunto- ja pankkitiliperintöjä verottamalla. Miljoonien perintöomaisuuksia on harvassa ja vaikka ne vapautetaankin veroista, valtion kassassa lovi on pieni. Isompia omaisuuksia pyörittäväthän muuttavat tietysti sijoituksensa tämän jälkeen sijoitusyhtiöiksi, ja nämä sijoitusyhtiöt ovat kerrassaan tyypillisiä perheyrityksiä, joten jos maatila veroista vapautetaan kuten myös Pentin Kusiputka ky, nämäkin vapautuvat siinä sivussa. Tämä oli aasinsilta tähän pääasiaan:

Suomessa on tämän hetken edustukseton henkilö hyvätuloinen palkansaaja. Hänen verorasituksensa on kansainvälisesti kohtuuton ja valtion tulovero kerätään yksin heiltä. He keräävät eläessään puolen miljoonan arvoisen asunnon ja hiukan sijoitusomaisuutta, ja tätä verotetaan perittäessä jokseenkin ainoana asiana kun aivan pienimmät perinnöt on jo vapautettu. Heidän lapsensa, jos sattuvat myöskin olemaan hyvätuloisia palkansaajia, ovat se ryhmä, joka maksaa valtaosan Suomen menoista.

Tämä on tietysti valtion kannalta tähän saakka ollut helppoa ja vaivatonta politiikkaa. Korkeasti koulutettu, keskimääräistä paremmin tienaava toivottavasti pariutuu Suomessa ja on jokseenkin turpeeseen sidottu. Verot ovat kovat ja niiden epäoikeudenmukaisuus kyrsii, mutta kun oikeastaan vaihtoehtoja ei ole ja Alepasta saa silti pennosillaan kanaa hunajamarinadissa ja mäykyn nallelimsaa, ei ole syytä tehdä muuta kuin valittaa internetissä.

Ennustan kuitenkin, että tämä tie ei johda pitkälle.

Minua nuoremmat, nyt korkeakouluissa opintojaan aloittavat, ovat aivan eri tavalla kansainvälisiä. Internet on ollut olemassa koko heidän nuoruusaikansa ja he tietävät, mitä on muualla ja heillä on sosiaalisia verkostoja sinne tänne. Heille tietysti Suomi on synnyinmaa, mutta heillä on nettitason verkostoja ympäri maailmaa. Toisaalta omistusasumisen hinta on melkeinpä pompsautettu jo nuorison ulottumattomiin, joten he asuvat vuokralla ja heillä ei ole mitään omaisuussidettä Suomeen. Sen lisäksi tiedämme, että Länsi-Eurooppa ja koko läntinen maailma eläköityy ja työvoimapula on kova. Koulutettua työvoimaa ei vielä etsitä hirveästi rajojen takaa, mutta ennustan tämän lisääntyvän merkittävästi 5-10 vuoden kuluessa.

Etelä-Afrikassa on jo yliopistoissa headhuntereita pitämässä toimistojaan luvaten palkata kaikki valmistuvat jos kiinnostaa muuttaa Englantiin. Entäpä kun samanlainen toimisto perustetaan Otaniemeen opintotoimiston viereiseen huoneeseen? Silloin ollaan kilpailutilanteessa. Mitä Suomella on tarjota? Pieni palkka. Älytön verorasitus, jonka huojennukset kohdistetaan kaikkiin muihin paitsi pakasta vedettyyn esimerkkiopiskelijaan. Kanaa hunajamarinadissa. Kova elämisen hinta. Ämpärillinen moraalia siitä, että on kantanut kortensa kekoon hyvän asian puolesta. Nyt elämme siinä uskossa, että valtaosalla on niin vahvat siteet Suomeen, että he jäävät ja elättävät tämän maan. Mutta kielitaito ja verkostot ulkomailla tekevät myyräntyötä tämän unelman romuttamiseksi. Väki tietää, mitä elämä on muualla, hyvine ja pahoine puolineen.

Suomessa on hyviä puolia, joita en saata kiistää. Mutta mitä tapahtuu, jos väki headhuntataan kouluista heti valmistumisen jälkeen tai jo hiukan sitä ennnen? Kuinka moni lähtee kiinnostustaan ja uteliaisuuttaan kun tuttujakin on siellä täällä? Ja kuinka moni löytää miehen/vaimon sieltä ja onkin sen jälkeen sidottu turpeeseen siinä toisessa maassa? Minä en tiedä, mutta pelkään, että tämä ajatusmaailma hyvätuloisen palkansaajan sitoutuneisuudesta Suomeen ei enää tulevan sukupolven tapauksessa toimi. Ihmisiä pitää houkutella, ja toistaiseksi Suomi ei tee niin.

Houkuttelun ei tarvitse olla rahaa, mutta se auttaa. Jos rahaa ei ole, pitää olla tarjolla jotain muuta. Mitä se sitten onkin, Suomessa jonkun pitäisi ajatella tätäkin asiaa eikä asennoitua nysväämään epäkiinnostavia asioita vain luottaen siihen, että tietysti koulutettu väki jää Suomeen, koska he itsekin jäivät aikanaan ja koska jokaisen unelmissa siintää järvenrantasauna, jollaisia ei saa enää rakentaa.

Miettikääpä sitäkin.

Tässä on tiedostavalle kansanosalle oivallista puuhastelua, ja tiedostamattomille, heteropatriarkaatin militaristista salaliittoa edustaville halpa-arvoisille nilviäisille kelvollista viihdettä.

Lainaan:
Kriittinen miestutkimus on miehiin ja maskuliinisuuksiin kohdistuvaa monitieteellistä ja sukupuolitietoista tutkimusta. Tutkimusala hyödyntää feministisessä tutkimuksessa kehitettyjä sukupuolen teorioita eri suuntauksista. Tutkijat hyväksyvät myös feministiset käsitykset sukupuolen merkityksestä yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa elämässä, edistävät sukupuolten ja muiden sosiaalisten ryhmien tasa-arvoa. Tutkimus on siten profeminististä.

Mikähän tämän potaskan tieteellinen arvo mahtaa olla? Minä olen aina kuvitellut tieteen olevan tutkivaa ja kyseenalaistavaa, ja tieteen määritelmässäkin yksi keskeinen kohta on itsekorjautuvuus. Jos tieteellinen metodi paljastaa jonkun teorian vääräksi, väärä teoria on hylättävä. Nämä pellet sen sijaan kertovat luottavansa "feministisiin käsityksiin" siinä määrin vahvasti, ettei turhanpäiten ole syytä suhtautua asioihin kovinkaan kriittisesti. Minä en ymmärrä, mitä järkeä on tutkia asioita, jos lopputulos on annettu ennalta ja väärien teorioiden sijaan hylätään poliittisesti epäkorrekteihin lopputuloksiin päätyvät tutkimukset.


Sinänsä tällaistakin puuhaa saa mies harrastaa, pysyypähän poissa mummoja potkimasta ja kepulaisten puoluekokouksista, mutta sitä en ymmärrä, miksi yliopistot sietävät tällaisia epätieteellisiä mätämunia arvokkaissa pesissään.

Tällaista tekstiä on tavattu lukea lähinnä Jussi Halla-Ahon sivulta. Halla-Ahon ajatukset voi oivallisesti lytätä asiaan perehtymättä julistamalla miehen salakavalaksi apurinatsiksi. Näin tekstin sisältöön ei tarvitse ottaa turhan päiten kantaa ja joutua näin ikävien tosiasioiden eteen.

Mutta entäpä Erkki Toivanen? Minä en tunne ketään, joka ei pitäisi Erkki Toivasta suuressa arvossa journalistina. Itse olen aina pitänyt hänen reportaaseistaan ja hänen kirjansa Kahden puolen Kanaalin kertoo jotakin Euroopan ja eurooppalaisuuden ymmärtämisestä, vaikkakin Ranskan ihannointi aiheuttaa kuvaan pienen särön. Hän kirjoittaa tuossa linkittämässäni kolumnissa siitä, kuinka lännessä tunnutaan olevan täysin rähmällään Saudi-Arabian käsittämättömän takapajuisen hallinnon edessä. Kaikki mitä siellä tapahtuu, vaietaan kuoliaaksi. Kun sauditerroristit räjäyttelevät juttuja, se kostetaan pommittamalla Afganistan takaisin kivikaudelle, jolta se ei sinänsä ole koskaan poistunutkaan.

Jopa brittiläinen tavanomaisesti sangen laadukas journalismi tuntuu olevan islamin ja Saudi-Arabian edessä täysin hukassa. Miettikääpä sitä.

Minua on taas jaksanut ihmetyttää retoriikka sairaanhoitajarettelössä.

Kun puhuttiin suojatyöstä ja potilasturvallisuudesta, Tehy totesi ykskantaan, että irtisanoutuneet ovat irtisanoutuneita eikä heitä voi velvoittaa yhtään mihinkään. Kyseessä on jokaisen hoitajan yksittäinen ratkaisu irtisanoutua, joten mistään suojatyöstä ei voida puhua vaan irtisanoutuneet vain lähtevät.

Nyt kuntatyönantaja on julistanut irtisanoutuneiden paikat hakuun ja Tehy on haastanut moisesta rötöksestä työnantajan työtuomioistuimeen. Kyseessä on kuulemma lakonmurtaminen. Tuomiota ei ole vielä kuultu ja toivottavasti sellaista ei tulekaan, mutta retorisesti asia hämmästyttää. Tehy tuntuu pitävän tempaustaan milloin työtaisteluna, milloin irtisanoutumisena, sen mukaan mikä juuri siihen kohtaan sopii parhaiten. Jos duunarit irtisanoutuvat, tietenkin työnantaja yrittää täyttää avoimia paikkoja, kenties jopa työvoimaviranomaisten avulla. Jos taas kyseessä on vain lakkoon verrattava työtaistelu ja avoimia paikkoja ei ole lupa täyttää, Tehy on näppärästi keksinyt itselleen kummallisen suojelutyöstä vapauttavan rälssioikeuden ilman mitään velvollisuuksia ja vastuita.

Saa nähdä mitä tästä lausutaan, mutta tietenkin tiedämme, mikä tässä hiertää. Asiassa hiertää se, että aivan varmasti löytyy pätkätyöhön kyllästyneitä sairaanhoitajia, jotka ottavat mielellään vakituisen duunin vastaan. Toisaalta vakansseja on tehyn tempauksen päätyttyä yhtä paljon kuin ennenkin. Työlainsäädäntö on tässä suhteessa sangen ankaraa ja tehtäviin palkattujen pois potkaiseminen selkkauksen päätyttyä ja alkuperäisen irtisanoutuneen ottaminen takaisin on jokseenkin mahdotonta. Väkeä voi tietysti palkata lisää, mutta todennäköisesti koeajallakin tapahtuva työsopimuksen purkaminen vain siksi, että jossain kabinetissa on tehty joku paperi, joka allokoi tehtäviä niiden entisille tekijöille, tuomittaisiin laittomaksi työsopimuksen päättämiseksi.

Tehy on ottanut kovat aseet käyttöön. Kun vastapuoli vastaa samalla mitalla, pitäisi ottaa selkä suorassa vastaan mitä tuleman pitää eikä aloittaa älytöntä nyyhkykampanjaa ja isompien selän taakse piiloutumista.