May 2012
Ainoat oikeat talousopit
29/05/12 11:37
Käsitelläänpä vähälle huomiolle jäänyt aspekti Euroopan julkistalouksien kriisin hoitamisesta.
Kun mietitään, mitä vakavasti otettavat tahot vaativat tai ehdottavat, tuloksena on kaksi leiriä. Toinen on Angela Merkelin ympärille rakentuva säästöleiri ja toinen on ranskanpullien ja sosialistien ympärille rakentuva “otetaan lisää velkaa, jotta talous elpyy” -leiri.
Olen käsitellyt usein, miksi velkaleiri ei saa aikaan haluttuja tuloksia. Pääsyy on siis se, että Euroopassa kansantalouksien kiertoon päätyvä raha kulkeutuu varsin suoraa tietä Kiinaan, sillä eurooppalaiset eivät juurikaan osta eurooppalaisia tavaroita, sillä niitä ei ole. Tämä elvytysmekanismi toimi paremmin 70-luvulla, jolloin tuonti ulkomailta ei ollut vielä oleellinen osa tavarakauppaa. 70-luku kuitenkin meni ja avoin maailma tarkoittaa sitä, että kuluttajille päätyvästä rahasta leijonanosa
valuu ulkomaille eikä rasvaa talouden rattaita. Ei kuitenkaan puututa tähän, sillä kaikille järkeään käyttäville pitäisi olla selittämättäkin selvää, että ylivelkaantumisen ongelmaa ei korjata lainaamalla entistäkin holtittomammin ja lahjoittamalla lainatut rahat pois. Sosialistien kykyyn käyttää järkeään joudumme siis suhtautumaan lievällä varauksella.
Nyt kuitenkin Angela Merkel on nostettu jonkunlaiseen uskonlahkon johtajan asemaan.
Yleinen asenne on se, että Merkel puhuu ja muiden kuuluu nöyrästi kuunnella. Merkel sanoo, että säästäkää, joten tätä pidetään viisautena ja totuutena ex cathedra. Merkel saa pontta sanoilleen siitä, että Saksan talous on jotensakin kunnossa. Tässä on kuitenkin puhvelin mentävä aukko.
Aukko on siinä, että Merkel on poliitikko ja puhuu kollegoilleen, jotka myös ovat poliitikkoja. Saksan talouden vahvuus taas ei johdu edes etäisesti poliitikoista eikä varsinkaan Angela Merkelistä, vaan Saksan talous on vahva poliitikoista huolimatta. Merkel siis ammentaa katu-uskottavuutta asiasta, johon hän ei ole edes etäisesti ollut osallinen.
Saksan talous on vahva siksi, että siellä aloitettiin 90-luvun lopulla uudistukset työmarkkinoilla ja teollisuudessa. Tämä tehtiin pääasiassa työmarkkinajärjestöjen kesken ja niiden aloitteesta. Sovittiin, miten Saksan kilpailukyvyttömästä teollisuudesta tehdään taas kilpailukykyistä kuluja laskemalla ja miten turvataan työpaikat siinä ohessa. Suunnitelma onnistui hyvin, mutta se ei ollut poliittisen koneiston tulos suunnittelun tai toteutuksen osalta vaan rivisaksalaisten. Kun nämä toimet aloitettiin ja oli jo pääosin toteutettukin, Saksan liittokanslerina oli kilpailevan puolueen Gerhard Schröder. Merkelillä ei siis ole oikeastaan mitään tekemistä Saksan talouden vahvuuden kanssa vaan hän on astunut valmiiksi katettuun pöytään.
Kyseessä ei ole tietysti erityisen saksalainen ilmiö vaan yleisempi asia. Tämän päivän poliitikot ovat sekä syyllisyyden että ansioiden osalta varsin vähän tekemisissä sen kanssa, kuinka asiat tänään ovat. Tämän päivän poliitikko ei todennäköisesti ole syyllinen pahoihin asioihin, sillä niiden siemenet kylvettiin aikoja sitten. Sama koskee ansioita. Erityisesti positiivisissa asioissa poliittinen koneisto ottaa mielellään itselleen kunnian asioista, joita se ei edes ole tehnyt.
Angela Merkel siis voi olla maailmanluokan talousnero, mutta emme voi päätellä sitä niistä asioista, joista meidän se kuuluisi päätellä, eli Saksan talouden nykytilasta. Näin ollen ei ole mitenkään selvää, että mikään Angela Merkelin suustaan päästämä johtaa samaan tulokseen kuin mihin Saksan työmarkkinajärjestöjen sopimukset toistakymmentä vuotta sitten johtivat.
Tätä ei pidä tulkita puheenvuoroksi sen puolesta, että Euroopan talouksia ei pitäisi pistää kuntoon. Kyllä pitää, mutta miten, siihen tarvitaan uusia ajatuksia. Emme kuule niitä sosialisteilta, sillä he veivaavat vanhoja elvytysvirsiään. Emme kuule niitä myöskään teutoneilta, sillä mikään heidän tarjoamansa keino ei korjaa akuuttia ongelmaa. Pitkällä tähtäimellä on varmasti järkevää huolehtia teollisuuden kilpailukyvystä ja jos se voidaan tehdä kopioimalla hyvin toimivia ideoita Saksasta, tehdään niin kaikin mokomin ja nautitaan tuloksista kymmenen vuoden kuluttua. Akuutin ongelman ratkaisussa Angela Merkel on kuitenkin yksi muiden joukossa, eivätkä hänen ideansa ole minkään taikakosketuksen perusteella yhtään sen parempia kuin muidenkaan.
Tarvitaan siis kolmas tie, tai ainakin joku hieman taikauskoa vahvempi käsitys siitä, että Merkelin tie on oikea. Sosialistien tie on väärä joka tapauksessa, mutta on myös hyvin mahdollista, että saksalaistenkin tarjoama tie on väärä. Sitä perustellaan asioilla, jotka eivät liity siihen mitenkään, joten käsillämme on lähinnä perustelemattomia ja loogisesti juurettomia heittoja.
Kun mietitään, mitä vakavasti otettavat tahot vaativat tai ehdottavat, tuloksena on kaksi leiriä. Toinen on Angela Merkelin ympärille rakentuva säästöleiri ja toinen on ranskanpullien ja sosialistien ympärille rakentuva “otetaan lisää velkaa, jotta talous elpyy” -leiri.
Olen käsitellyt usein, miksi velkaleiri ei saa aikaan haluttuja tuloksia. Pääsyy on siis se, että Euroopassa kansantalouksien kiertoon päätyvä raha kulkeutuu varsin suoraa tietä Kiinaan, sillä eurooppalaiset eivät juurikaan osta eurooppalaisia tavaroita, sillä niitä ei ole. Tämä elvytysmekanismi toimi paremmin 70-luvulla, jolloin tuonti ulkomailta ei ollut vielä oleellinen osa tavarakauppaa. 70-luku kuitenkin meni ja avoin maailma tarkoittaa sitä, että kuluttajille päätyvästä rahasta leijonanosa
Nyt kuitenkin Angela Merkel on nostettu jonkunlaiseen uskonlahkon johtajan asemaan.
Yleinen asenne on se, että Merkel puhuu ja muiden kuuluu nöyrästi kuunnella. Merkel sanoo, että säästäkää, joten tätä pidetään viisautena ja totuutena ex cathedra. Merkel saa pontta sanoilleen siitä, että Saksan talous on jotensakin kunnossa. Tässä on kuitenkin puhvelin mentävä aukko.
Aukko on siinä, että Merkel on poliitikko ja puhuu kollegoilleen, jotka myös ovat poliitikkoja. Saksan talouden vahvuus taas ei johdu edes etäisesti poliitikoista eikä varsinkaan Angela Merkelistä, vaan Saksan talous on vahva poliitikoista huolimatta. Merkel siis ammentaa katu-uskottavuutta asiasta, johon hän ei ole edes etäisesti ollut osallinen.
Saksan talous on vahva siksi, että siellä aloitettiin 90-luvun lopulla uudistukset työmarkkinoilla ja teollisuudessa. Tämä tehtiin pääasiassa työmarkkinajärjestöjen kesken ja niiden aloitteesta. Sovittiin, miten Saksan kilpailukyvyttömästä teollisuudesta tehdään taas kilpailukykyistä kuluja laskemalla ja miten turvataan työpaikat siinä ohessa. Suunnitelma onnistui hyvin, mutta se ei ollut poliittisen koneiston tulos suunnittelun tai toteutuksen osalta vaan rivisaksalaisten. Kun nämä toimet aloitettiin ja oli jo pääosin toteutettukin, Saksan liittokanslerina oli kilpailevan puolueen Gerhard Schröder. Merkelillä ei siis ole oikeastaan mitään tekemistä Saksan talouden vahvuuden kanssa vaan hän on astunut valmiiksi katettuun pöytään.
Kyseessä ei ole tietysti erityisen saksalainen ilmiö vaan yleisempi asia. Tämän päivän poliitikot ovat sekä syyllisyyden että ansioiden osalta varsin vähän tekemisissä sen kanssa, kuinka asiat tänään ovat. Tämän päivän poliitikko ei todennäköisesti ole syyllinen pahoihin asioihin, sillä niiden siemenet kylvettiin aikoja sitten. Sama koskee ansioita. Erityisesti positiivisissa asioissa poliittinen koneisto ottaa mielellään itselleen kunnian asioista, joita se ei edes ole tehnyt.
Angela Merkel siis voi olla maailmanluokan talousnero, mutta emme voi päätellä sitä niistä asioista, joista meidän se kuuluisi päätellä, eli Saksan talouden nykytilasta. Näin ollen ei ole mitenkään selvää, että mikään Angela Merkelin suustaan päästämä johtaa samaan tulokseen kuin mihin Saksan työmarkkinajärjestöjen sopimukset toistakymmentä vuotta sitten johtivat.
Tätä ei pidä tulkita puheenvuoroksi sen puolesta, että Euroopan talouksia ei pitäisi pistää kuntoon. Kyllä pitää, mutta miten, siihen tarvitaan uusia ajatuksia. Emme kuule niitä sosialisteilta, sillä he veivaavat vanhoja elvytysvirsiään. Emme kuule niitä myöskään teutoneilta, sillä mikään heidän tarjoamansa keino ei korjaa akuuttia ongelmaa. Pitkällä tähtäimellä on varmasti järkevää huolehtia teollisuuden kilpailukyvystä ja jos se voidaan tehdä kopioimalla hyvin toimivia ideoita Saksasta, tehdään niin kaikin mokomin ja nautitaan tuloksista kymmenen vuoden kuluttua. Akuutin ongelman ratkaisussa Angela Merkel on kuitenkin yksi muiden joukossa, eivätkä hänen ideansa ole minkään taikakosketuksen perusteella yhtään sen parempia kuin muidenkaan.
Tarvitaan siis kolmas tie, tai ainakin joku hieman taikauskoa vahvempi käsitys siitä, että Merkelin tie on oikea. Sosialistien tie on väärä joka tapauksessa, mutta on myös hyvin mahdollista, että saksalaistenkin tarjoama tie on väärä. Sitä perustellaan asioilla, jotka eivät liity siihen mitenkään, joten käsillämme on lähinnä perustelemattomia ja loogisesti juurettomia heittoja.
Comments
Suomi - maailman paras maa
25/05/12 09:12
Pari brittilehteä on kirjoittanut viime päivinä runsaasti siitä, että Suomessa kaikki on hyvin jos sattuu olemaan köyhä. Säätykierto toimii ja kaikki muukin toimii. Jopa ikuisesti kaikissa asioissa väärässä oleva Ed Miliband on tätä mieltä.
Tämä on varmaan jossain määrin mielipidekysymys, mutta otetaan se annettuna. En minä usko, että köyhänä on kiva syntyä kovin moneen paikkaan maailmassa. Tästä kannattaa pitää kiinni. Suomalaisen säätykierron ylistämisessä tosin saattaa olla käsillämme pieni tilastoharha, mutta Suomessa asiat ovat sikäli hyvin, että köyhillä on mahdollista hakea arvokkain mahdollinen koulutus.
Koulutusasia on Suomessa sikäli hyvällä tolalla, että kaikki yliopistot ovat luokattoman huonoja massa-ahjoja. Suomessa katsotaan, että ihmisellä on tarvittava tutkinto. Monissa maissa tutkintoa enemmän vaikuttaa se, mistä yliopistosta se on. Jos ja kun parhaimpiin yliopistoihin pääsemiseksi tarvitaan
joko suhteita, vaikutusvaltaa, rahaa tai sopivan säälittävä kiintiövähemmistöasema stipendin ja paikan takaamiseksi ja parhaimpiin työpaikkoihin ei ole asiaa ilman opiskelua näissä, maat hukkaavat lahjakkuutta aivan turhaan kun suurimmalla osalla taitavista ei ole parhaimpiin kouluihin ja parhaimpiin uraputkiin mitään asiaa.
Säätykiertoasiassa saattaa olla osin kysymys myös tilastoista. Jos “säädyt” jaetaan pienituloinen - keskituloinen - suurituloinen -kategorioihin, äärettömän tasaisen tulonjaon Suomessa keskiansiot mennevät näissä luokissa X - 2X - 3X. Pienituloisen ja keskituloisen tai keskituloisen ja suurituloisen välillä ei siis ole euroissa aivan mahdottoman suurta eroa, varsinkaan nettopalkkaeurossa. Liikahdus luokasta toiseen ei siis tarkoita kovin suurta ansioiden kasvua.
Maassa, jossa nämä ovat X - 10X - 100X, luokasta toiseen siirtyminen tarvitsee aivan erilaisen ponnistuksen, sillä rahaa tarvitaan reippaasti lisää. Vaikka köyhä nostaa tulonsa nelinkertaiseksi, hän on silti köyhä. Kuitekin voi olla ja todennäköistä onkin, että hänen elintasonsa parani huomattavasti enemmän kuin luokasta toiseen siirtyneen suomalaisen, vaikka hän yhteiskuntaluokaltaan junnaa edelleen näennäisesti täysin paikallaan.
Tässä mielessä rahaan tuijottava säätykiertoaspekti on melko huono mittari, koulutuksen saatavuus ja käyttökelpoisuus kertoo meille enemmän.
Suomessa siis kuitenkin tunnustetusti köyhän asema on varsin hyvä. Pitäisikö tämä viimein uskoa, ja nimenomaan politiikan eturintamassa? Jos köyhän asema on Suomessa jo varsin hyvä, miksi poliittinen koneisto edelleen jatkuvasti höpöttää köyhistä ja yrittää keskittyä heihin? Varmasti köyhän asemaa voi edelleen parantaa, mutta saavutetaanko enää panos-tuotossuhteessa hyväksyttävää lopputulosta? Kuten melkein kaikissa hankkeissa, asian rakentaminen 90% varmaksi maksaa X, 99% varmaksi 10X, 99,9% varmaksi 100X ja niin edelleen. Jossain kohtaa siis ollaan tilanteessa, jossa parannusta kyllä tapahtuu, mutta rahaa palaa poskettomia määriä verrattuna siihen, mikä on niillä saavutettu hyöty.
Voisimme siis unohtaa köyhät ja lähinnä virkamiestyönä huolehtia siitä, että heidän absoluuttinen asemansa ei heikkene. Jos sitä voidaan parantaa vähillä kustannuksilla, parannetaan kaikin mokomin, mutta onko tämä enää kysymys, jota jotkut puolueet yrittävät edelleen ratkoa ykkösasianaan? Pitäisikö vaikka vaihteeksi miettiä, miksi suomalainen keskiluokka on ostovoimaltaan persaukista? Tai miksi suomalainen bisnes on niin toivottoman yksipuolista? Tai sitä, miksi suomalaiset eivät pärjää kovin hyvin kuluttajabisneksessä vaan ainoastaan b2b -puolella? Tai sitä, miksi Suomessa hyväpalkkaiset työpaikat ovat kortilla?
Jos nyt kuvitteellisesti saataisiin Suomeen lisää bisnestä ja suomalainen bisnes tästä monipuolisemmaksi, voisi ajatella, että useampi korkeasti koulutettu saisi koulutuksensa mukaista ja sen mukaan palkattua työtä. Nyt näin käy lähinnä diplomi-insinööreille humanistien päätyessä liian suurelta osin julkisen sektorin pätkään. Jos taas saataisiin lisää hyväpalkkaista työtä, meillä olisi lisää veronmaksajia rahoittamassa köyhien palveluja. Kun bisnes olisi laaja-alaisempaa, olisimme vastustuskykyisempiä seuraaville lamoille.
Sivutuotteena todennäköisesti köyhätkin hyötyisivät, sillä suomalaisen persaukisuuden keskiössä ei ole ykkössijalla verotus vaan kasvukeskuksessa asumisen hinta.
Tämä on varmaan jossain määrin mielipidekysymys, mutta otetaan se annettuna. En minä usko, että köyhänä on kiva syntyä kovin moneen paikkaan maailmassa. Tästä kannattaa pitää kiinni. Suomalaisen säätykierron ylistämisessä tosin saattaa olla käsillämme pieni tilastoharha, mutta Suomessa asiat ovat sikäli hyvin, että köyhillä on mahdollista hakea arvokkain mahdollinen koulutus.
Koulutusasia on Suomessa sikäli hyvällä tolalla, että kaikki yliopistot ovat luokattoman huonoja massa-ahjoja. Suomessa katsotaan, että ihmisellä on tarvittava tutkinto. Monissa maissa tutkintoa enemmän vaikuttaa se, mistä yliopistosta se on. Jos ja kun parhaimpiin yliopistoihin pääsemiseksi tarvitaan
Säätykiertoasiassa saattaa olla osin kysymys myös tilastoista. Jos “säädyt” jaetaan pienituloinen - keskituloinen - suurituloinen -kategorioihin, äärettömän tasaisen tulonjaon Suomessa keskiansiot mennevät näissä luokissa X - 2X - 3X. Pienituloisen ja keskituloisen tai keskituloisen ja suurituloisen välillä ei siis ole euroissa aivan mahdottoman suurta eroa, varsinkaan nettopalkkaeurossa. Liikahdus luokasta toiseen ei siis tarkoita kovin suurta ansioiden kasvua.
Maassa, jossa nämä ovat X - 10X - 100X, luokasta toiseen siirtyminen tarvitsee aivan erilaisen ponnistuksen, sillä rahaa tarvitaan reippaasti lisää. Vaikka köyhä nostaa tulonsa nelinkertaiseksi, hän on silti köyhä. Kuitekin voi olla ja todennäköistä onkin, että hänen elintasonsa parani huomattavasti enemmän kuin luokasta toiseen siirtyneen suomalaisen, vaikka hän yhteiskuntaluokaltaan junnaa edelleen näennäisesti täysin paikallaan.
Tässä mielessä rahaan tuijottava säätykiertoaspekti on melko huono mittari, koulutuksen saatavuus ja käyttökelpoisuus kertoo meille enemmän.
Suomessa siis kuitenkin tunnustetusti köyhän asema on varsin hyvä. Pitäisikö tämä viimein uskoa, ja nimenomaan politiikan eturintamassa? Jos köyhän asema on Suomessa jo varsin hyvä, miksi poliittinen koneisto edelleen jatkuvasti höpöttää köyhistä ja yrittää keskittyä heihin? Varmasti köyhän asemaa voi edelleen parantaa, mutta saavutetaanko enää panos-tuotossuhteessa hyväksyttävää lopputulosta? Kuten melkein kaikissa hankkeissa, asian rakentaminen 90% varmaksi maksaa X, 99% varmaksi 10X, 99,9% varmaksi 100X ja niin edelleen. Jossain kohtaa siis ollaan tilanteessa, jossa parannusta kyllä tapahtuu, mutta rahaa palaa poskettomia määriä verrattuna siihen, mikä on niillä saavutettu hyöty.
Voisimme siis unohtaa köyhät ja lähinnä virkamiestyönä huolehtia siitä, että heidän absoluuttinen asemansa ei heikkene. Jos sitä voidaan parantaa vähillä kustannuksilla, parannetaan kaikin mokomin, mutta onko tämä enää kysymys, jota jotkut puolueet yrittävät edelleen ratkoa ykkösasianaan? Pitäisikö vaikka vaihteeksi miettiä, miksi suomalainen keskiluokka on ostovoimaltaan persaukista? Tai miksi suomalainen bisnes on niin toivottoman yksipuolista? Tai sitä, miksi suomalaiset eivät pärjää kovin hyvin kuluttajabisneksessä vaan ainoastaan b2b -puolella? Tai sitä, miksi Suomessa hyväpalkkaiset työpaikat ovat kortilla?
Jos nyt kuvitteellisesti saataisiin Suomeen lisää bisnestä ja suomalainen bisnes tästä monipuolisemmaksi, voisi ajatella, että useampi korkeasti koulutettu saisi koulutuksensa mukaista ja sen mukaan palkattua työtä. Nyt näin käy lähinnä diplomi-insinööreille humanistien päätyessä liian suurelta osin julkisen sektorin pätkään. Jos taas saataisiin lisää hyväpalkkaista työtä, meillä olisi lisää veronmaksajia rahoittamassa köyhien palveluja. Kun bisnes olisi laaja-alaisempaa, olisimme vastustuskykyisempiä seuraaville lamoille.
Sivutuotteena todennäköisesti köyhätkin hyötyisivät, sillä suomalaisen persaukisuuden keskiössä ei ole ykkössijalla verotus vaan kasvukeskuksessa asumisen hinta.
Ääriliikkeet vastaan pysähtyneisyys
21/05/12 10:00
Hesarin ulkomaantoimittaja ihmettelee ääriliikkeitä Euroopassa.
Kaikennäköisiä kerhoja on kyllä syntynyt ja syntyy, ja valtaosa näistä on aivan täydellisen kahjoa sakkia. Toisaalta kun katsoo vakiintuneista puolueista vaikkapa Kristittyjä ja myöhempien päivien pyhää Päivi Räsästä lausuntoineen, voi tulla siihen tulokseen, ettei poliittisen liikkeen vakiintuminen
ole täyspäisyyden tae.
Tämä asia pitää käsitellä hieman laajemmassa perspektiivissä.
Eurooppa kohahti kun Itävallassa vaalit voitti Jörg Haider, jolla oli näkemyksiä erityisesti maahanmuutosta. Peloteltiin polttouuneilla, kuolemanpartioilla, Itävallan eristäytymisellä ja melkein kaikella muullakin. Mitä tapahtui? Ei mitään, sillä yksi puolue ei voi missään maassa muuttaa politiikan kurssia kovin nopeasti. Haider-episodin noloimmaksi episodiksi jäikin EU:n reaktio, kun pääosin demareista muodostuneet EU-pönöjohtajat eivät suostuneet samaan kuvaan Haiderin kanssa. Jos joku ei vielä tätä ennen tiennyt politiikan olevan läheistä sukua lastentarhalle, jossa pikkutytöt kiusaavat toisiaan olemalla leikkimättä jonkun muun kanssa, nytpähän tietää.
Kaikissa maissa on lainsäädäntö, jossa on jotain rakennelmia sen varalle, että polttouunien luukut eivät ala kolista, vaikka joku niiden kolisuttaja saisi vaalivoitonkin. On perustuslaki, ylähuone ja valtionpäämiehen reservivaltuus jättää lakeja hyväksymättä. Demokratian keinoin ei ole saatu aikaiseksi mitään kovin veristä. Hitlerin sanotaan nousseen valtaan demokraattisissa vaaleissa, mutta hänen valintansa diktaattoriksi oli kaikkea muuta kuin demokraattisen äänestyksen tulos.
Toimittaja lausuu näin: Ei toisin sanoen kannata laskea sen varaan, että poliittinen järjestelmä on ilman muuta vakaa. Voi tulla vielä mitä vain. Euroopan näköpiirissä ei ole paluuta maltillisten suurpuolueiden kultakauteen.
Mistä nämä “maltilliset suurpuolueet” ovat oikein tulleet? Perinteinen maltillinen suurpuolue on sosiaalidemokraattinen liike, ja nämä olivat oman aikansa radikaaleja hieman toistasataa vuotta sitten. Silloin epäiltiin, että maailma joutuu kadotukseen, jos valtaa annetaan haihattelijoille, jotka kuvittelevat ihmisten olevan tasa-arvoisia. Ei pudonnut taivas niskaamme, vaikka demarit ovat käyttäneet valtaa kaikkialla Euroopassa vuosikymmenet. Talouden he ovat sen sijaan onnistuneet sössimään.
Vihreätkin oli aikansa radikaali liike. 80-luvun alun suoran toiminnan änkyrävihreys järkytti monia ääriespoolaisia ja oli aivan selvää, että tv-kameroiden edessä hilluvat risuparrat on syytä pistää leireille reippaisiin ulkotöihin. Mitä siitäkin seuraisi, jos heille jotain valtaa antaisi? Näistä hillujista Soininvaara on tänään varsin monella suunnalla kuunneltu yhteiskunnallinen keskustelija ja puolue on harjoitellut hallitusvastuutakin. Ei Vihreä puolue ole onnistunut muuttamaan Suomea tai mitään muutakaan maata miksikään linkolalaisten ekofasistien paratiisiksi, eikä se ole suoraan sanoen edes yrittänyt.
Tänään nämä molemmat ovat lähinnä maltillisia yleispuolueita. Radikaali ajatus esittämisen hetkellä on muuttunut arkiseksi ajatukseksi ympäri yhteiskuntaa ja yhden ajan radikaalit ovat maltillistuneet.
Maltillisten suurpuolueiden kultakausi ei ole mikään tavoittelemisen arvoinen juttu. Ei se edusta mitään kategorista hyvää. Kun sodanjälkeinen aika oli Euroopassa vahvan talouskasvun ja elintason paranemisen aikaa, ei ollut lopulta suurtakaan väliä, kuka valtaa käytti ja miten. Teki mitä vain, vaalikarjan elintaso parani silti. Tämä loi useimpiin maihin puoluerakenteen, joka näytti kovin vakiintuneelta. Ei ollut mitään syytä miettiä mitään uusia ajatuksia, sillä syntyi mielikuva siitä, että perinteinen valtaklikki loi varallisuuden ja hyvinvoinnin.
Tämä on kuitenkin harhaoppi.
Varallisuuden ja hyvinvoinnin loi vaatimaton ja hiirenharmaa insinööri ja lukuisat kaltaisensa ympäri maailmaa. Keksimisen ja tekniikan lähteminen laukalle mahdollisti niin suureen tehokkuuslisän melkein kaikkiin asioihin, että utopistisina pidetyt asiat ovat nopeasti kaikkein köyhimpienkin ulottuvilla. Tämä
on se voima, joka on pitänyt vanhat valtaklikit vallassa, sillä vallankahva on hyvä ratsastamaan muiden saavutuksilla. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että “maltillisten suurpuolueiden” kuuluisi erityisesti pysyä vallankahvassa.
Kirjoitus sisältää loogisena virheenä skottilaisen filosofin David Humen esille tuoman ongelman: siitä, mitä haggikseen laitetaan, ei voi päätellä, mitä siihen pitäisi laittaa.
Lainaamani toimittaja sinänsä miettii rakentavasti oikeita asioita, mutta häneltä unohtuu sekä yllä mainittu Humen giljotiini että myös historiallinen perspektiivi. Kuten tuossa totesin, vallankahva on saanut oikeutuksensa tylsiltä insinööreiltä, jotka täyttivät hyllyt halvoilla tavaroilla ja teollisesti tuotetulla edullisella ruualla. Sekä taiteilijoilta ja artisteilta, jotka ovat täyttäneet elämämme viihteellä ja kauniilla asioilla. Maltillisten suurpuolueiden valta siis perustuu “leipää ja sirkushuveja” -ajatukseen, paitsi että nuo puolueet eivät ole toimittaneet meille leipää eivätkä sirkushuveja. Sen tekivät muut.
Mutta mistä nuo insinöörit tulivat? Maltillisten suurpuolueiden ansioita suitsuttavat tietysti kertovat, että nämä maltilliset suurpuolueet loivat koulujärjestelmän. Minä taas väitän, että tämä oli vain seurausta jo kauan sitten alkaneesta, ja vaikka vallankahvassa olisi ollut keitä, koululaitos olisi luotu tai se olisi syntynyt poliitikoista riippumatta, ja tulos olisi tieteen, tekniikan, kulttuurin ja taiteen kehityksen osalta ollut hyvin samanlainen. Erään ruotsalaisen suuryrityksen pomo kertoi Financial timesille kymmenen vuotta sitten vastauksena kysymykseen “onko yrityksen menestys ruotsalaisen yhteiskunnan ansiota” muodossa “ei, olemme menestyneet siitä huolimatta”.
Nimittäin Euroopan ja erityisesti viime aikoina (parintuhannen vuoden aikaikkunassa) käyttävä voima on ollut juuri se, että asiat muuttuvat. Kyky muuttua on juuri se, joka on tehnyt Euroopasta, Pohjois-Euroopasta ja Pohjois-Euroopan entisistä siirtomaista maailman johtavan seudun monella mittarilla, ja vaikka nousukkaat pullistelevat vinkuintiassa, tällä alueella on jatkossakin paljon annettavaa maailmalle. Yhteiskunnan kehitystä voidaan karkeasti luonnehtia oikeus- ja sopimusyhteiskunnan tarinana ja ajattelun vapauden tarinana. Helleenit keksivät oman käsityksensä demokratiasta. Rooma keksi, miten imperiumia johdetaan lakiin perustuvalla byrokratialla. Feodalismi rajoitti itsevaltiutta ja porvariston nousu erityisesti Englannissa loi puitteet modernille parlamentaariselle demokratialle.
Ajattelun vapaus kulkee käsi kädessä yhteiskunnallisen kehityksen kanssa, mutta siinä on sivujuonteita. Uskonpuhdistus siirsi paavin sivuraiteelle kontrolloimasta sitä, miten ihmiset ajattelevat. Vääräoppisia lakattiin vainoamasta protestanttisessa Euroopassa varsin kauan sitten, kun valtaosassa maailmaa se ei ole loppunut vieläkään. Tiedonvälityksen vapaus toi ja tuo uudet aatteet ihmisten keskusteluihin ja sekä älymystön että rahvaan puntariin.
Paljon hienoja juttuja apinan raivolla tuottavat pikku insinöörit eivät ole sosiaalidemokraattisen puolueen aikaansaannos vaan tämän parituhatvuotisen jatkumon. Sosiaalidemokraattinen liike on itse osa tätä tarinaa ja se on historiallisen, pitkän prosessin yksi ratas ja välivaihe eikä mikään jumalilta oikeutuksensa saanut ikuisen totuuden lipunkantaja.
Erinäköiset tyrannit ovat ympäri Eurooppaa yrittäneet kukin vuorollaan tätä
kehitystä häiritä ja kääntää kelloa takaisin. He menestyvät hetken, mutta sen jälkeen heidät syrjäytetään omin tai vieraiden voimin ja palataan osaksi samaa eurooppalaista kehitystä ilman suurempia kupruja. Historiasta mitään tietämättömän olisi vaikea vain Eurooppaa kiertelemällä ja numeroita katselemalla edes oivaltaa, että Saksa oli 60 vuotta sitten täysin raunioina tapettuaan miljoonia ihmisiä ja aiheutettuaan sodan, joka tappoi kymmeniä miljoonia. Nämä hirmutyöt eivät näy tänään mitenkään, sillä eurooppalainen prosessi on ehjännyt itsensä aivan kuten se on tehnyt aina ennenkin ja tekee todennäköisesti jatkossakin. Se on osa ihmisten mieliä ja sieluja eikä sitä voi diktaattori tai poliitikko poistaa.
Kun Euroopan käyttövoimana on aina ollut kyky ja halu muuttua ja virheet ovat korjautuneet, ei toimittajan kannattaisi olla huolissaan siitä, että politiikan kentällä on taas paljon uusia yrittäjiä. Minä olisin huolissani vasta siitä, jos uusia yrittäjiä ei enää tulisi vaan ihmiset vaipuisivat muutosta haluamattomaan apatiaan.
Toimittaja ei tunnu pistävän painoa historialliselle perspektiiville asiassa. Hulluja yrittäjiä niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin on aina ollut. Suurin osa niistä ei ole ikinä saanut valtaa. Valtaan päässeistä valtaosa on lässähtänyt, sillä tosiasiassa heillä ei ole kykyä ja taitoa muuttaa kovin paljon. Asioita muuttamaan kyenneistä hullujen muutokset on pyyhkäisty pois alle ihmisiässä ja pieni harva osa on onnistunut tekemään itsestään osan eurooppalaista ajatus- ja arvomaailmaa ja jättämään prosessiin pysyvät jälkensä.
Nämä jälkien jättäjät ovat kulkeneet niin monen seulan lävitse, että voimme nukkua yömme eurooppalaisina varsin rauhassa, vaikka johonkin maahan ilmestyykin parikymmentä änkyräpuoluetta. Jos yritämme estää niitä syntymästä, silloin olemme itse häiriö voimassa. Se tarkoittaa silloin tämän teoriani valossa sitä, että me tulemme lopulta väistymään, sillä me yritämme tehdä hullua asiaa, joka ei sovi ajatusmaailmaamme. Voi olla ja on jopa varsin todennäköistä, että Euroopan rajamailla ja lähempänä eurooppalaisuuden ydintäkin nähdään vielä kaikennäköistä ikävää. Voi olla, että vaikkapa Kreikassa käydään pikku sisällissota, mutta sellaista se on. Se ei kestä kauan ja kun siitä on toivuttu, alkaa taas paluu kohti eurooppalaista arkea.
Emme voi estää kaikkea pahaa tapahtumasta, eikä meidän edes pidä. Siitä nimittäin seuraa sivutuotteena juuri muutoksen vastustaminen ja patoaminen. Päättelemme, että koska nyt kaikki on hyvin, museoimalla nykytilan tulevaisuuteen voimme estää pahoja asioita tapahtumasta. Tällöin tulemme vain yrittäneeksi rikkoa eurooppalaisen muutoksen ikiliikkujaa. Ei se siitä rikki mene, mutta sitä rikkoessamme haaskaamme loputtomiin aikaa asiaan, josta ei seuraa oikeastaan mitään.
Kaikennäköisiä kerhoja on kyllä syntynyt ja syntyy, ja valtaosa näistä on aivan täydellisen kahjoa sakkia. Toisaalta kun katsoo vakiintuneista puolueista vaikkapa Kristittyjä ja myöhempien päivien pyhää Päivi Räsästä lausuntoineen, voi tulla siihen tulokseen, ettei poliittisen liikkeen vakiintuminen
Tämä asia pitää käsitellä hieman laajemmassa perspektiivissä.
Eurooppa kohahti kun Itävallassa vaalit voitti Jörg Haider, jolla oli näkemyksiä erityisesti maahanmuutosta. Peloteltiin polttouuneilla, kuolemanpartioilla, Itävallan eristäytymisellä ja melkein kaikella muullakin. Mitä tapahtui? Ei mitään, sillä yksi puolue ei voi missään maassa muuttaa politiikan kurssia kovin nopeasti. Haider-episodin noloimmaksi episodiksi jäikin EU:n reaktio, kun pääosin demareista muodostuneet EU-pönöjohtajat eivät suostuneet samaan kuvaan Haiderin kanssa. Jos joku ei vielä tätä ennen tiennyt politiikan olevan läheistä sukua lastentarhalle, jossa pikkutytöt kiusaavat toisiaan olemalla leikkimättä jonkun muun kanssa, nytpähän tietää.
Kaikissa maissa on lainsäädäntö, jossa on jotain rakennelmia sen varalle, että polttouunien luukut eivät ala kolista, vaikka joku niiden kolisuttaja saisi vaalivoitonkin. On perustuslaki, ylähuone ja valtionpäämiehen reservivaltuus jättää lakeja hyväksymättä. Demokratian keinoin ei ole saatu aikaiseksi mitään kovin veristä. Hitlerin sanotaan nousseen valtaan demokraattisissa vaaleissa, mutta hänen valintansa diktaattoriksi oli kaikkea muuta kuin demokraattisen äänestyksen tulos.
Toimittaja lausuu näin: Ei toisin sanoen kannata laskea sen varaan, että poliittinen järjestelmä on ilman muuta vakaa. Voi tulla vielä mitä vain. Euroopan näköpiirissä ei ole paluuta maltillisten suurpuolueiden kultakauteen.
Mistä nämä “maltilliset suurpuolueet” ovat oikein tulleet? Perinteinen maltillinen suurpuolue on sosiaalidemokraattinen liike, ja nämä olivat oman aikansa radikaaleja hieman toistasataa vuotta sitten. Silloin epäiltiin, että maailma joutuu kadotukseen, jos valtaa annetaan haihattelijoille, jotka kuvittelevat ihmisten olevan tasa-arvoisia. Ei pudonnut taivas niskaamme, vaikka demarit ovat käyttäneet valtaa kaikkialla Euroopassa vuosikymmenet. Talouden he ovat sen sijaan onnistuneet sössimään.
Vihreätkin oli aikansa radikaali liike. 80-luvun alun suoran toiminnan änkyrävihreys järkytti monia ääriespoolaisia ja oli aivan selvää, että tv-kameroiden edessä hilluvat risuparrat on syytä pistää leireille reippaisiin ulkotöihin. Mitä siitäkin seuraisi, jos heille jotain valtaa antaisi? Näistä hillujista Soininvaara on tänään varsin monella suunnalla kuunneltu yhteiskunnallinen keskustelija ja puolue on harjoitellut hallitusvastuutakin. Ei Vihreä puolue ole onnistunut muuttamaan Suomea tai mitään muutakaan maata miksikään linkolalaisten ekofasistien paratiisiksi, eikä se ole suoraan sanoen edes yrittänyt.
Tänään nämä molemmat ovat lähinnä maltillisia yleispuolueita. Radikaali ajatus esittämisen hetkellä on muuttunut arkiseksi ajatukseksi ympäri yhteiskuntaa ja yhden ajan radikaalit ovat maltillistuneet.
Maltillisten suurpuolueiden kultakausi ei ole mikään tavoittelemisen arvoinen juttu. Ei se edusta mitään kategorista hyvää. Kun sodanjälkeinen aika oli Euroopassa vahvan talouskasvun ja elintason paranemisen aikaa, ei ollut lopulta suurtakaan väliä, kuka valtaa käytti ja miten. Teki mitä vain, vaalikarjan elintaso parani silti. Tämä loi useimpiin maihin puoluerakenteen, joka näytti kovin vakiintuneelta. Ei ollut mitään syytä miettiä mitään uusia ajatuksia, sillä syntyi mielikuva siitä, että perinteinen valtaklikki loi varallisuuden ja hyvinvoinnin.
Tämä on kuitenkin harhaoppi.
Varallisuuden ja hyvinvoinnin loi vaatimaton ja hiirenharmaa insinööri ja lukuisat kaltaisensa ympäri maailmaa. Keksimisen ja tekniikan lähteminen laukalle mahdollisti niin suureen tehokkuuslisän melkein kaikkiin asioihin, että utopistisina pidetyt asiat ovat nopeasti kaikkein köyhimpienkin ulottuvilla. Tämä
Kirjoitus sisältää loogisena virheenä skottilaisen filosofin David Humen esille tuoman ongelman: siitä, mitä haggikseen laitetaan, ei voi päätellä, mitä siihen pitäisi laittaa.
Lainaamani toimittaja sinänsä miettii rakentavasti oikeita asioita, mutta häneltä unohtuu sekä yllä mainittu Humen giljotiini että myös historiallinen perspektiivi. Kuten tuossa totesin, vallankahva on saanut oikeutuksensa tylsiltä insinööreiltä, jotka täyttivät hyllyt halvoilla tavaroilla ja teollisesti tuotetulla edullisella ruualla. Sekä taiteilijoilta ja artisteilta, jotka ovat täyttäneet elämämme viihteellä ja kauniilla asioilla. Maltillisten suurpuolueiden valta siis perustuu “leipää ja sirkushuveja” -ajatukseen, paitsi että nuo puolueet eivät ole toimittaneet meille leipää eivätkä sirkushuveja. Sen tekivät muut.
Mutta mistä nuo insinöörit tulivat? Maltillisten suurpuolueiden ansioita suitsuttavat tietysti kertovat, että nämä maltilliset suurpuolueet loivat koulujärjestelmän. Minä taas väitän, että tämä oli vain seurausta jo kauan sitten alkaneesta, ja vaikka vallankahvassa olisi ollut keitä, koululaitos olisi luotu tai se olisi syntynyt poliitikoista riippumatta, ja tulos olisi tieteen, tekniikan, kulttuurin ja taiteen kehityksen osalta ollut hyvin samanlainen. Erään ruotsalaisen suuryrityksen pomo kertoi Financial timesille kymmenen vuotta sitten vastauksena kysymykseen “onko yrityksen menestys ruotsalaisen yhteiskunnan ansiota” muodossa “ei, olemme menestyneet siitä huolimatta”.
Nimittäin Euroopan ja erityisesti viime aikoina (parintuhannen vuoden aikaikkunassa) käyttävä voima on ollut juuri se, että asiat muuttuvat. Kyky muuttua on juuri se, joka on tehnyt Euroopasta, Pohjois-Euroopasta ja Pohjois-Euroopan entisistä siirtomaista maailman johtavan seudun monella mittarilla, ja vaikka nousukkaat pullistelevat vinkuintiassa, tällä alueella on jatkossakin paljon annettavaa maailmalle. Yhteiskunnan kehitystä voidaan karkeasti luonnehtia oikeus- ja sopimusyhteiskunnan tarinana ja ajattelun vapauden tarinana. Helleenit keksivät oman käsityksensä demokratiasta. Rooma keksi, miten imperiumia johdetaan lakiin perustuvalla byrokratialla. Feodalismi rajoitti itsevaltiutta ja porvariston nousu erityisesti Englannissa loi puitteet modernille parlamentaariselle demokratialle.
Ajattelun vapaus kulkee käsi kädessä yhteiskunnallisen kehityksen kanssa, mutta siinä on sivujuonteita. Uskonpuhdistus siirsi paavin sivuraiteelle kontrolloimasta sitä, miten ihmiset ajattelevat. Vääräoppisia lakattiin vainoamasta protestanttisessa Euroopassa varsin kauan sitten, kun valtaosassa maailmaa se ei ole loppunut vieläkään. Tiedonvälityksen vapaus toi ja tuo uudet aatteet ihmisten keskusteluihin ja sekä älymystön että rahvaan puntariin.
Paljon hienoja juttuja apinan raivolla tuottavat pikku insinöörit eivät ole sosiaalidemokraattisen puolueen aikaansaannos vaan tämän parituhatvuotisen jatkumon. Sosiaalidemokraattinen liike on itse osa tätä tarinaa ja se on historiallisen, pitkän prosessin yksi ratas ja välivaihe eikä mikään jumalilta oikeutuksensa saanut ikuisen totuuden lipunkantaja.
Erinäköiset tyrannit ovat ympäri Eurooppaa yrittäneet kukin vuorollaan tätä
Kun Euroopan käyttövoimana on aina ollut kyky ja halu muuttua ja virheet ovat korjautuneet, ei toimittajan kannattaisi olla huolissaan siitä, että politiikan kentällä on taas paljon uusia yrittäjiä. Minä olisin huolissani vasta siitä, jos uusia yrittäjiä ei enää tulisi vaan ihmiset vaipuisivat muutosta haluamattomaan apatiaan.
Toimittaja ei tunnu pistävän painoa historialliselle perspektiiville asiassa. Hulluja yrittäjiä niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin on aina ollut. Suurin osa niistä ei ole ikinä saanut valtaa. Valtaan päässeistä valtaosa on lässähtänyt, sillä tosiasiassa heillä ei ole kykyä ja taitoa muuttaa kovin paljon. Asioita muuttamaan kyenneistä hullujen muutokset on pyyhkäisty pois alle ihmisiässä ja pieni harva osa on onnistunut tekemään itsestään osan eurooppalaista ajatus- ja arvomaailmaa ja jättämään prosessiin pysyvät jälkensä.
Nämä jälkien jättäjät ovat kulkeneet niin monen seulan lävitse, että voimme nukkua yömme eurooppalaisina varsin rauhassa, vaikka johonkin maahan ilmestyykin parikymmentä änkyräpuoluetta. Jos yritämme estää niitä syntymästä, silloin olemme itse häiriö voimassa. Se tarkoittaa silloin tämän teoriani valossa sitä, että me tulemme lopulta väistymään, sillä me yritämme tehdä hullua asiaa, joka ei sovi ajatusmaailmaamme. Voi olla ja on jopa varsin todennäköistä, että Euroopan rajamailla ja lähempänä eurooppalaisuuden ydintäkin nähdään vielä kaikennäköistä ikävää. Voi olla, että vaikkapa Kreikassa käydään pikku sisällissota, mutta sellaista se on. Se ei kestä kauan ja kun siitä on toivuttu, alkaa taas paluu kohti eurooppalaista arkea.
Emme voi estää kaikkea pahaa tapahtumasta, eikä meidän edes pidä. Siitä nimittäin seuraa sivutuotteena juuri muutoksen vastustaminen ja patoaminen. Päättelemme, että koska nyt kaikki on hyvin, museoimalla nykytilan tulevaisuuteen voimme estää pahoja asioita tapahtumasta. Tällöin tulemme vain yrittäneeksi rikkoa eurooppalaisen muutoksen ikiliikkujaa. Ei se siitä rikki mene, mutta sitä rikkoessamme haaskaamme loputtomiin aikaa asiaan, josta ei seuraa oikeastaan mitään.
Tukiaisia, jipii.
16/05/12 10:31
Ranskanpullien uusi suurranskanpulla François Hollande ja teutonien jo kalustoon kuuluva arkkiteutoni Angela Merkel ovat antaneet yhdessä lausuntoja. Kaksikon viesti kreikkalaisille oli se, että nyt pitäisi jatkaa säästämistä, mutta sen jälkeen voidaan harkita “kreikan talouskasvua tukevia toimia”.
Tämä lauselma kiteyttää aivan täydellisesti sen, mikä niin kovin monessa asiassa on poskellaan.
Mietitäänpä, mistä Kreikan ongelmat alun alkaen ovat peräisin. Alun alkaen toki siitä, että siellä asuu kreikkalaisia, mutta nyt puhjennut kupla on kyllä aivan eri kokoluokkaa kuin mitä jorbakset olisivat itse kyenneet itselleen rakentamaan.
Merkelin ja Hollanden viesti sisältää käytännössä jotain tukiaisia ja tukitoimenpiteitä. Millä muulla he voisivat ulkoa käsin “tukea Kreikan talouskasvua”? Kannettu vesi ei ole ennenkään pysynyt kaivossa, mutta jostain syystä Euroopan poliitikot haluavat kokeilla keinoa uudelleen ja uudelleen.
Kreikan nykyinen toivoton tilanne johtuu siitä, että maan talous vääristettiin vieläkin vääremmäksi nimenomaan tukiaisilla ja halvalla rahalla. EU:n tukiaisautomaatti on lapioinut Kreikkaan tuhottomasti rahaa vuodesta 1981 lähtien ja sen jälkeen kun Kreikka otettiin euroon ja lainaraha halpeni,
siellä alettiin pyörittää tukiaisbisneksen lisäksi velkarahabisnestä. Kaiken tämän ongelma oli se, että sekä tukiaiset että puoli-ilmainen lainaraha olivat paljon parempi tapa pitää talouden kulisseja pystyssä kuin tuottavan työn teko paikassa, jossa työ ei kulttuurillisista syistä tuota niin kovin hyvin hintaansa nähden.
Oikea ja kestävä tapa olisi ollut aloittaa kulttuurin muuttaminen. Siinä olisi voinut mennä sata vuotta tai enemmänkin, mutta tulokset olisivat olleet kestäviä ja kun kreikkalaista omillaan pärjäävää bisnestä olisi alkanut syntyä, olisi syntynyt positiivinen kierre ruokkimaan itseään. Nyt taas syntyi tukiaistalouden kuolemanspiraali, sillä tukiaisista ja halvasta lainarahasta tuli talouden käyttövoima. Taloudellisesti oli paljon järkevämpää perustaa bisnestä, joka vain kuppaa näitä rahavirtoja. Kun halpa lainaraha katosi, talous ajautui syöksykierteeseen, sillä tuon rahan paikasta toiseen siirtely oli Kreikan talouden kova ydin. Toinen kova ydin, EU-tukiaisrahan paikasta toiseen siirtely, on vielä jäljellä.
Jotain perusteellisen viallista on siinä, että kahden suuren EU-maan johtajat ovat paikkaamassa tukiaisten syventämää kriisiä uusilla tukiaisilla. Aivan samoin kuin Kreikan velkaongelmaa on yritetty auttaa lainaamalla sinne lisää rahaa.
Ajatuskin siitä, että Kreikka tarvitsisi tuotteliaan yksityisen sektorin, tuntuu olevan vieras näille EU-satraapeille. Jos on ongelma, tarvitaan tukiaisia ja tukitoimia. Näin on rakennettu koko sosdem-Euroopan talous ja saatu aikaan kriisi, jollaista ei ole koskaan nähty. Kaikki ongelmat maiden sisällä ja EU:ssa on yritetty vuosikymmenet ratkaista keskusjohtoisilla tukitoimilla, ja näistä tukitoimista on tullut niin iso osa talouksia, ettei niistä enää voida hankkiutua eroon helposti.
Kun tukiaiset eivät tule taikaseinästä, nääntyvät useimmat valtiot vuosikymmenten aikana rakennettujen velkavuorten alle nyt kun velkavuori on saanut konkreettisen sisällön luotonannon kiristyttyä. Talouksissa on vältetty rakennemuutoksia, sillä tukitoimilla on pidetty pystyssä elinkelvottomia bisneksiä elinkelvottomissa paikoissa. Tukiaisbisneksen ydinmaa on ollut iät ja ajat Ranska, joka ei ole saanut aikaiseksi kukoistavaa taloutta.
Kahden keskeisen poliitikon lauselma kertoo meille siitä, että virheistä ei ole edes opittu. Ensimmäinen aste parannuksen tiellä on aina tunnustaa ongelman olemassaolo, mutta nyt ei ole tehty edes sitä. Ei Kreikka tarvitse lisää tukiaisia tai tukitoimia. Se tarvitsee toimivan yksityisen sektorin ympärillä pyörivän talouden aivan kuten kaikki muutkin maat. Tämä ei ole vientituote.
Näiden pönöjen lausunto sen sijaan kuvaa meille hyvin, miksi politiikka nykyisellään on kyvytön ratkaisemaan tätä kriisiä.
Tämä lauselma kiteyttää aivan täydellisesti sen, mikä niin kovin monessa asiassa on poskellaan.
Mietitäänpä, mistä Kreikan ongelmat alun alkaen ovat peräisin. Alun alkaen toki siitä, että siellä asuu kreikkalaisia, mutta nyt puhjennut kupla on kyllä aivan eri kokoluokkaa kuin mitä jorbakset olisivat itse kyenneet itselleen rakentamaan.
Merkelin ja Hollanden viesti sisältää käytännössä jotain tukiaisia ja tukitoimenpiteitä. Millä muulla he voisivat ulkoa käsin “tukea Kreikan talouskasvua”? Kannettu vesi ei ole ennenkään pysynyt kaivossa, mutta jostain syystä Euroopan poliitikot haluavat kokeilla keinoa uudelleen ja uudelleen.
Kreikan nykyinen toivoton tilanne johtuu siitä, että maan talous vääristettiin vieläkin vääremmäksi nimenomaan tukiaisilla ja halvalla rahalla. EU:n tukiaisautomaatti on lapioinut Kreikkaan tuhottomasti rahaa vuodesta 1981 lähtien ja sen jälkeen kun Kreikka otettiin euroon ja lainaraha halpeni,
Oikea ja kestävä tapa olisi ollut aloittaa kulttuurin muuttaminen. Siinä olisi voinut mennä sata vuotta tai enemmänkin, mutta tulokset olisivat olleet kestäviä ja kun kreikkalaista omillaan pärjäävää bisnestä olisi alkanut syntyä, olisi syntynyt positiivinen kierre ruokkimaan itseään. Nyt taas syntyi tukiaistalouden kuolemanspiraali, sillä tukiaisista ja halvasta lainarahasta tuli talouden käyttövoima. Taloudellisesti oli paljon järkevämpää perustaa bisnestä, joka vain kuppaa näitä rahavirtoja. Kun halpa lainaraha katosi, talous ajautui syöksykierteeseen, sillä tuon rahan paikasta toiseen siirtely oli Kreikan talouden kova ydin. Toinen kova ydin, EU-tukiaisrahan paikasta toiseen siirtely, on vielä jäljellä.
Jotain perusteellisen viallista on siinä, että kahden suuren EU-maan johtajat ovat paikkaamassa tukiaisten syventämää kriisiä uusilla tukiaisilla. Aivan samoin kuin Kreikan velkaongelmaa on yritetty auttaa lainaamalla sinne lisää rahaa.
Ajatuskin siitä, että Kreikka tarvitsisi tuotteliaan yksityisen sektorin, tuntuu olevan vieras näille EU-satraapeille. Jos on ongelma, tarvitaan tukiaisia ja tukitoimia. Näin on rakennettu koko sosdem-Euroopan talous ja saatu aikaan kriisi, jollaista ei ole koskaan nähty. Kaikki ongelmat maiden sisällä ja EU:ssa on yritetty vuosikymmenet ratkaista keskusjohtoisilla tukitoimilla, ja näistä tukitoimista on tullut niin iso osa talouksia, ettei niistä enää voida hankkiutua eroon helposti.
Kun tukiaiset eivät tule taikaseinästä, nääntyvät useimmat valtiot vuosikymmenten aikana rakennettujen velkavuorten alle nyt kun velkavuori on saanut konkreettisen sisällön luotonannon kiristyttyä. Talouksissa on vältetty rakennemuutoksia, sillä tukitoimilla on pidetty pystyssä elinkelvottomia bisneksiä elinkelvottomissa paikoissa. Tukiaisbisneksen ydinmaa on ollut iät ja ajat Ranska, joka ei ole saanut aikaiseksi kukoistavaa taloutta.
Kahden keskeisen poliitikon lauselma kertoo meille siitä, että virheistä ei ole edes opittu. Ensimmäinen aste parannuksen tiellä on aina tunnustaa ongelman olemassaolo, mutta nyt ei ole tehty edes sitä. Ei Kreikka tarvitse lisää tukiaisia tai tukitoimia. Se tarvitsee toimivan yksityisen sektorin ympärillä pyörivän talouden aivan kuten kaikki muutkin maat. Tämä ei ole vientituote.
Näiden pönöjen lausunto sen sijaan kuvaa meille hyvin, miksi politiikka nykyisellään on kyvytön ratkaisemaan tätä kriisiä.
Vaihtoehto ihan mistä vain
12/05/12 11:37
Länsimaita vaivaa talouskriisi, jota ei oikein osata ratkaista, sillä kuten kirjoitettu on, kyseessä ei ole syntyjuuriltaan pankkien tai ylipäätään yksityisen sektorin kriisi vaan julkisen sektorin kriisi, joka on levinnyt kun joka paikkaan lonkeronsa tunkenut tursas on henkitoreissaan.
Yhä selvemmältä näyttää, että kriisi ei ratkea vanhoilla opeilla, sillä ajatus siitä, että valtio ei enää ole uskottava vastapuoli missään rahaa sisältävässä sitoumuksessa, on sitten kyse lainasta, eläkkeestä tai investoinnista, on ennenkuulumaton. Kaikki perinteiset keinot ja ajatukset rakentuvat
sen varaan, että valtio korjaa ongelmallisia asioita arvovallallaan ja rahoillaan. Alppien eteläpuolisen Afrikan kriisimaissa valtiolla ei ole rahaa eikä arvovaltaa, pohjoisempana puuttuu jo nyt arvovalta ja tuota pikaa myös raha. Tarvitaan siis uusia oppeja ja uusia ajatuksia.
On kuultu kaikennäköisiä avauksia eri suunnista. Näistä valtaosan voi laittaa kahteen nippuun: libertaariin äärioikeistoon, jota lähempänä itse olen vaikken kerhoon totisesti täysin kuulukaan, ja punkkaroivaan vihervasemmistoon, jota edustaa erinäköisten nuorisokerhojen ympärillä pörräävä näennäisintelligentsia. Välille mahtuu jotakin, mutta varsin vähän.
Näitä ideahautomoita yhdistää lähinnä kaksi asiaa: ne haluavat muuttaa reippaasti maailmaa ja ne näkevät ykkösvihollisenaan sen toisen kerhon. Vasemmistoa lähellä olevat nettipalstat tihkuvat edelleen pilkkaa kartanonherra Wahlroosia kohtaan, ja Wahlroos haluaa pistää ituhipit paskatöihin, mikä on myös Kokoomusnuorten tms. agendalla. On siis käynnissä muutoshaluisten täyden rintaman sota toisiaan vastaan, ja koska kummallakaan muutoshaluisella leirillä ei ole tippaakaan valtaa, sotaa käydään vesipyssyillä ja jos joku ideologisen sanasodan voittaisi, palkintona olisi jäsenyys Mustanaamiokerhossa. Mitään sen kummempaa vaikutusta sillä ei olisi mihinkään, sillä muutoshaluisten yksi leiri ei saa kaapattua valtaa nujertamalla toisen leirin, jolla ei valtaa sotasaaliiksi ollut antaa.
Valta pitäisi ottaa muutosvastaisilta, mutta sitäpä harva yrittää.
Varsinainen vallankäyttö on kuitenkin tässä kirjoituksessa sivuseikka. Vallankahvat edustavat kaikissa maissa muutosvastarintaista establishmenttia. Kuten ylempänä kirjoitin, en usko talouskriisin ja talousongelmien lopullisesti ratkeavan ennen kuin keksitään jotain uutta. Vallankahva ei tätä uutta kykene tarjoamaan, sillä se on muutosvastarintaisen taustansa vanki. Ei siellä ole aikomustakaan pöyhiä uusiksi niitä rakenteita, jotka ovat rakentaneet heille valtaklikin.
Tuo valtaklikki on varsin ameebamainen. On puolueita ja niissä eturivin poliitikkoja. On työmarkkinajärjestöjä kummallakin puolella. On eläkekassaa, jonka hallituksissa istuu poliitikkoja ja työmarkkinapomoja. On suuryrityksiä, joiden hallituksissa istuu poliitikkoja ja eläkekassapomoja. On tiedotusvälineitä, joissa komentoa pitävät poliitikot ja eläkevisiirit. Tässä on kyseessä melko pienen piirin pyöriminen. Yhtä kautta pääsee toiseen ja kaikki valvovat toisiaan, kuten myös rahoittavat. Rinkiin itsensä tunkeminen ulkoa minkäänlaisilla meriiteillä on täysin mahdotonta, jos oligarkkinen kerho ei tulokasta hyväksy. Tästä syystä tulokkaan on edustettava samaa, pysähtynyttä ajatusmaailmaa kuin vallankahvassa jo olevat edustavat.
Vaihtoehtoja kyllä esitetään näistä mainitsemistani leireistä, mutta ne ovat pääosin turhia. Eri tavalla riippuen siitä, mistä kulloinenkin päivän lausunto tulee. Sallikaa minun selittää.
Kategorisoin yksinkertaistamisen vuoksi muutosehdotukset oikealta tai vasemmalta tuleviin. Jotkut ajattelijat tuntuvat tuottavan toisinaan yhden, toisinaan toisen leirin tuotantoa, mutta sisällöltään ehdotukset ovat lohduttoman samantapaisia. On oikeastaan olemassa vielä kolmaskin tapa, mutta käsittelen sen erikseen myöhemmin, sillä se on vielä huonompi.
Vasemmistoa myötäilevissä ehdotuksissa on kyse radikaaleista asioista. Alas suuryritykset, rahaa kaikille, lisää maahanmuuttajia, elatus kaikille halukkaille, lisää palveluja, lisää töitä valtion rahoilla niitä haluaville. Vähemmän sähköä voimalaitoksista ja enemmän sähköä töpselistä. Lyhyesti tämän vyyhdin
ongelma on “rahaa taikaseinästä” -ajatus. Nämä ajatukset eivät usein sisällä mitään pohdintaa siitä, miten uusi, uljas maailma rakentuu, kun arvokkainta työtä on kaupunkitilan haltuunotto. Vaikka asiaa ei ajateltaisi rahan kautta, jonkun pitäisi kuitenkin tehdä työt. Jonkun pitää tehdä tavaraa vientiin, että voidaan vaihtaa se lämmitysenergiaan. Jonkun pitää hoitaa hoivaa tarvitsevat ja jonkun pitäisi opettaa lapsia ja aikuisiakin.
Yhteiskuntakokeilut maailmalta ovat näyttäneet, että pelkkä pyyteettömyys ei motivoi tarpeeksi suuria kansanjoukkoja haaskaamaan aikaansa. Ihminen vaikuttaisi luonnostaan olevan jossain määrin ahne ja itsekäs, ja jos tätä puolta ei suuresti hivellä, työt jäävät tekemättä tai ne tehdään huonosti. Jos taas tätä puolta hivellään, ollaan aika lähellä nykytilaa: työstä maksetaan palkkaa ja palkka on pienin summa, jolla joku saadaan tuo työ tekemään.
Yritystoimintaa sinänsä suositaan, kunhan se on pientä. Tässä ongelma on se, että ulkomaille vieminen vaatii usein varsin suuren yrityksen ja tunnetun brändin, joka kilpailee ulkomaisten korporaatioiden kanssa. Pienet voivat onnistua ponnistamaan itsensä pinnalle, mutta eivät ne sitten kovin kauaa pieninä säily. Niistä tulee halveksittavia suuryrityksiä, joissa on johtajia, joille nyt ei ainakaan saa maksaa niin paljon kuin heille maksetaan, mikä tuntuu olevan tällä hetkellä keskeisin ongelmamme. Jos taas haluamme säilyttää mitään siitä elintasosta, johon olemme tottuneet, vientiin pitäisi riittää runsaasti tavaraa. Lämmitysenergia tulee ulkomailta kuten myös viihde ja ajatusten kirjoittamiseen käytetty mäkki.
Taikaseinäajatuksessa asia ei ole ongelma, sillä kuka vain saa tuota taikaseinärahaa, jonka voi vaihtaa dollareiksi ja ostaa sillä mäkin ja kun taikaseinä syöttää enemmän rahaa jokaisen taskuun, elintaso nousee kohisten. Vai nouseeko?
Oikeistoa hivelevät ehdotukset ovat älyttömiä toisella tapaa. Niissäkin on kyse radikaaleista asioista. Alas julkiset palvelut, alas sosiaaliturva, työttömät käpyjä keräämään, alas ammattiliitot. Opiskelijat liukuhihnalta hanttihommiin paitsi jos ovat rikkaiden lapsia.
Näissä ajatuksissa ei ole samanlaista taikaseinävikaa kuin kilpailevan ajatushautomon visioissa. Näissä vikana on se, että tätä maailmaa ei tarvitse erityisesti tavoitella. Vahvimman valta on luonnollinen olotila, johon yhteiskunta ajautuu jos ei ole sääntöjä ja sääntöjen noudattamiseen pakottavia mekanismeja (lukekaa Goldingin Kärpästen herra ajankuluksi). Poliittinen ohjelma, joka tavoittelee vahvimman valtaa, on siis lähtökohtaisen tarpeeton. Se syntyy itsekseen kunhan emme tee mitään asioiden korjaamiseksi ja annamme kaiken romahtaa ympäriltä kuten Kreikassa on käymässä ja joka on käynyt jo siellä täällä historian saatossa.
Yhteiskunnan tärkeä tehtävä on nimenomaan rajoittaa vahvimman valtaa. Vahva voi olla ensin taloudellisesti, mutta kun talous alkaa muodostua epärelevantiksi sekasorron jatkuessa, palaamme varsin alkukantaiseen vahvimman valtaan. Välivaiheessa se on vahva, jolla on eniten kiväärejä, mutta teoriassa kun ammukset loppuvat, valta palaa luolamiestyyliin sille, joka lyö nuijalla kaikkein kovimmin ja myös uskaltaa nuijaansa käyttää.
Tätä vastaan taistellaan nimenomaan järjestäytyneellä yhteiskunnalla. Yhteiskunnallisen
keskustelun on siis pidettävä sisällään ajatuksia nimenomaan siitä, miten voimatasapaino eri intressiryhmien välillä asetetaan. Mikä on yksilön oikeus valtiota vastaan ja mikä on valtion oikeus yksityistä vastaan. Mikä on yhteenliittymän oikeus yksilöä ja valtiota vastaan ja mikä valtion ja yksilön oikeus yhteenliittymää vastaan. Jne.
Mitä lähempänä Kokoomusnuoria pseudointelligentsia pitää henkistä kotiaan, sitä vähemmän näen ehdotuksissa mitään näitä elementtejä muussa muodossa kuin “puretaan kaikki, sillä vain vapaus takaa tien onneen”. Vapautta ei kuitenkaan ole olemassa, jos joku ei valvo sen säilymistä, ja tämä on yhteiskunnan tehtävä.
Jos yhteiskunnallisen näkemyksen syvin ydin on se, että yhteiskunta pitää lakkauttaa, ei tätä tarvitse ääneen sanoa ja politikoida. Sen kun vain istumme perseillämme, annamme valtioiden mennä konkurssiin ja huomaamme, että rikkaimman ja vahvimman valta on täällä taas.
Rakentavan ja järkevän mielipiteen pitää sisältää ajatus siitä, miten vahvimman valtaan ajautuminen estetään, eli miten säilytämme yhteiskunnan. Tätä ei oikeistoajatushautomo tunnu enää ymmärtävän.
Mainitsemani kolmas tie on peruskansallinen tie. Siinä ajatus on se, että 40 vuotta sitten kaikki oli olevinaan paremmin, ja kunhan käännämme kelloja 40 vuotta taaksepäin säästäen kuitenkin kaikki tuon 40 vuoden aikana tapahtuneen oikeaoppisen ja hyvän kehityksen, onnemme päivät ovat täällä taas. Nostalgiapuolueiden ongelma, kuten nostalgiankin, on se, että se asettaa parhaat päivämme menneisyyteen eikä anna meille enää mahdollisuutta tulevaisuudessa oikoa menneisyyden virheitä. Näitä virheitä kun ei määritelmän mukaisesti ole olemassakaan.
Mitä jää käteen?
Pari päivää sitten lainasin Jeremy Clarksonia, joka syyttää sosialisteja siitä, että he haluavat auttaa köyhiä vain puolella siitä innosta kuin millä he haluavat satuttaa rikkaita. Vasemmisto janoaa kostoa “herroille” ja se peitellään milloin paremmin, milloin huonommin. Muutoksen keskeinen sisältö on se, että kun ihmisiä töihin patistavat herrat vain saisivat oikein isän kädestä ja heille maksettaisiin vähemmän, maailma muuttuisi. Oikeisto taas haluaa auttaa vettä virtaamaan alamäkeen ehdottamalla asioita, jotka tapahtuvat itsekseen kunhan vain ei tehdä mitään. Heillä siis ei ole mitään ajatuksia. Kellon taaksepäin kääntäjät näkevät mielissään maailman, jota ei ole koskaan ollut olemassakaan, ja tavoittelevat sitä hataralla joukolla jo aikaisemmin huonoksi havaittuja keinoja. Tarjolla ei ole siis mitään muuta kuin syvää vihollisuutta näiden kolmen leirin kesken ja nokittelua pienellä hiekkalaatikolla. Tämä takaa sen, ettei mikään koskaan muutu.
Kaikkien maiden muutoshaluiset, yhtykää!
Yhä selvemmältä näyttää, että kriisi ei ratkea vanhoilla opeilla, sillä ajatus siitä, että valtio ei enää ole uskottava vastapuoli missään rahaa sisältävässä sitoumuksessa, on sitten kyse lainasta, eläkkeestä tai investoinnista, on ennenkuulumaton. Kaikki perinteiset keinot ja ajatukset rakentuvat
On kuultu kaikennäköisiä avauksia eri suunnista. Näistä valtaosan voi laittaa kahteen nippuun: libertaariin äärioikeistoon, jota lähempänä itse olen vaikken kerhoon totisesti täysin kuulukaan, ja punkkaroivaan vihervasemmistoon, jota edustaa erinäköisten nuorisokerhojen ympärillä pörräävä näennäisintelligentsia. Välille mahtuu jotakin, mutta varsin vähän.
Näitä ideahautomoita yhdistää lähinnä kaksi asiaa: ne haluavat muuttaa reippaasti maailmaa ja ne näkevät ykkösvihollisenaan sen toisen kerhon. Vasemmistoa lähellä olevat nettipalstat tihkuvat edelleen pilkkaa kartanonherra Wahlroosia kohtaan, ja Wahlroos haluaa pistää ituhipit paskatöihin, mikä on myös Kokoomusnuorten tms. agendalla. On siis käynnissä muutoshaluisten täyden rintaman sota toisiaan vastaan, ja koska kummallakaan muutoshaluisella leirillä ei ole tippaakaan valtaa, sotaa käydään vesipyssyillä ja jos joku ideologisen sanasodan voittaisi, palkintona olisi jäsenyys Mustanaamiokerhossa. Mitään sen kummempaa vaikutusta sillä ei olisi mihinkään, sillä muutoshaluisten yksi leiri ei saa kaapattua valtaa nujertamalla toisen leirin, jolla ei valtaa sotasaaliiksi ollut antaa.
Valta pitäisi ottaa muutosvastaisilta, mutta sitäpä harva yrittää.
Varsinainen vallankäyttö on kuitenkin tässä kirjoituksessa sivuseikka. Vallankahvat edustavat kaikissa maissa muutosvastarintaista establishmenttia. Kuten ylempänä kirjoitin, en usko talouskriisin ja talousongelmien lopullisesti ratkeavan ennen kuin keksitään jotain uutta. Vallankahva ei tätä uutta kykene tarjoamaan, sillä se on muutosvastarintaisen taustansa vanki. Ei siellä ole aikomustakaan pöyhiä uusiksi niitä rakenteita, jotka ovat rakentaneet heille valtaklikin.
Tuo valtaklikki on varsin ameebamainen. On puolueita ja niissä eturivin poliitikkoja. On työmarkkinajärjestöjä kummallakin puolella. On eläkekassaa, jonka hallituksissa istuu poliitikkoja ja työmarkkinapomoja. On suuryrityksiä, joiden hallituksissa istuu poliitikkoja ja eläkekassapomoja. On tiedotusvälineitä, joissa komentoa pitävät poliitikot ja eläkevisiirit. Tässä on kyseessä melko pienen piirin pyöriminen. Yhtä kautta pääsee toiseen ja kaikki valvovat toisiaan, kuten myös rahoittavat. Rinkiin itsensä tunkeminen ulkoa minkäänlaisilla meriiteillä on täysin mahdotonta, jos oligarkkinen kerho ei tulokasta hyväksy. Tästä syystä tulokkaan on edustettava samaa, pysähtynyttä ajatusmaailmaa kuin vallankahvassa jo olevat edustavat.
Vaihtoehtoja kyllä esitetään näistä mainitsemistani leireistä, mutta ne ovat pääosin turhia. Eri tavalla riippuen siitä, mistä kulloinenkin päivän lausunto tulee. Sallikaa minun selittää.
Kategorisoin yksinkertaistamisen vuoksi muutosehdotukset oikealta tai vasemmalta tuleviin. Jotkut ajattelijat tuntuvat tuottavan toisinaan yhden, toisinaan toisen leirin tuotantoa, mutta sisällöltään ehdotukset ovat lohduttoman samantapaisia. On oikeastaan olemassa vielä kolmaskin tapa, mutta käsittelen sen erikseen myöhemmin, sillä se on vielä huonompi.
Vasemmistoa myötäilevissä ehdotuksissa on kyse radikaaleista asioista. Alas suuryritykset, rahaa kaikille, lisää maahanmuuttajia, elatus kaikille halukkaille, lisää palveluja, lisää töitä valtion rahoilla niitä haluaville. Vähemmän sähköä voimalaitoksista ja enemmän sähköä töpselistä. Lyhyesti tämän vyyhdin
Yhteiskuntakokeilut maailmalta ovat näyttäneet, että pelkkä pyyteettömyys ei motivoi tarpeeksi suuria kansanjoukkoja haaskaamaan aikaansa. Ihminen vaikuttaisi luonnostaan olevan jossain määrin ahne ja itsekäs, ja jos tätä puolta ei suuresti hivellä, työt jäävät tekemättä tai ne tehdään huonosti. Jos taas tätä puolta hivellään, ollaan aika lähellä nykytilaa: työstä maksetaan palkkaa ja palkka on pienin summa, jolla joku saadaan tuo työ tekemään.
Yritystoimintaa sinänsä suositaan, kunhan se on pientä. Tässä ongelma on se, että ulkomaille vieminen vaatii usein varsin suuren yrityksen ja tunnetun brändin, joka kilpailee ulkomaisten korporaatioiden kanssa. Pienet voivat onnistua ponnistamaan itsensä pinnalle, mutta eivät ne sitten kovin kauaa pieninä säily. Niistä tulee halveksittavia suuryrityksiä, joissa on johtajia, joille nyt ei ainakaan saa maksaa niin paljon kuin heille maksetaan, mikä tuntuu olevan tällä hetkellä keskeisin ongelmamme. Jos taas haluamme säilyttää mitään siitä elintasosta, johon olemme tottuneet, vientiin pitäisi riittää runsaasti tavaraa. Lämmitysenergia tulee ulkomailta kuten myös viihde ja ajatusten kirjoittamiseen käytetty mäkki.
Taikaseinäajatuksessa asia ei ole ongelma, sillä kuka vain saa tuota taikaseinärahaa, jonka voi vaihtaa dollareiksi ja ostaa sillä mäkin ja kun taikaseinä syöttää enemmän rahaa jokaisen taskuun, elintaso nousee kohisten. Vai nouseeko?
Oikeistoa hivelevät ehdotukset ovat älyttömiä toisella tapaa. Niissäkin on kyse radikaaleista asioista. Alas julkiset palvelut, alas sosiaaliturva, työttömät käpyjä keräämään, alas ammattiliitot. Opiskelijat liukuhihnalta hanttihommiin paitsi jos ovat rikkaiden lapsia.
Näissä ajatuksissa ei ole samanlaista taikaseinävikaa kuin kilpailevan ajatushautomon visioissa. Näissä vikana on se, että tätä maailmaa ei tarvitse erityisesti tavoitella. Vahvimman valta on luonnollinen olotila, johon yhteiskunta ajautuu jos ei ole sääntöjä ja sääntöjen noudattamiseen pakottavia mekanismeja (lukekaa Goldingin Kärpästen herra ajankuluksi). Poliittinen ohjelma, joka tavoittelee vahvimman valtaa, on siis lähtökohtaisen tarpeeton. Se syntyy itsekseen kunhan emme tee mitään asioiden korjaamiseksi ja annamme kaiken romahtaa ympäriltä kuten Kreikassa on käymässä ja joka on käynyt jo siellä täällä historian saatossa.
Yhteiskunnan tärkeä tehtävä on nimenomaan rajoittaa vahvimman valtaa. Vahva voi olla ensin taloudellisesti, mutta kun talous alkaa muodostua epärelevantiksi sekasorron jatkuessa, palaamme varsin alkukantaiseen vahvimman valtaan. Välivaiheessa se on vahva, jolla on eniten kiväärejä, mutta teoriassa kun ammukset loppuvat, valta palaa luolamiestyyliin sille, joka lyö nuijalla kaikkein kovimmin ja myös uskaltaa nuijaansa käyttää.
Tätä vastaan taistellaan nimenomaan järjestäytyneellä yhteiskunnalla. Yhteiskunnallisen
Mitä lähempänä Kokoomusnuoria pseudointelligentsia pitää henkistä kotiaan, sitä vähemmän näen ehdotuksissa mitään näitä elementtejä muussa muodossa kuin “puretaan kaikki, sillä vain vapaus takaa tien onneen”. Vapautta ei kuitenkaan ole olemassa, jos joku ei valvo sen säilymistä, ja tämä on yhteiskunnan tehtävä.
Jos yhteiskunnallisen näkemyksen syvin ydin on se, että yhteiskunta pitää lakkauttaa, ei tätä tarvitse ääneen sanoa ja politikoida. Sen kun vain istumme perseillämme, annamme valtioiden mennä konkurssiin ja huomaamme, että rikkaimman ja vahvimman valta on täällä taas.
Rakentavan ja järkevän mielipiteen pitää sisältää ajatus siitä, miten vahvimman valtaan ajautuminen estetään, eli miten säilytämme yhteiskunnan. Tätä ei oikeistoajatushautomo tunnu enää ymmärtävän.
Mainitsemani kolmas tie on peruskansallinen tie. Siinä ajatus on se, että 40 vuotta sitten kaikki oli olevinaan paremmin, ja kunhan käännämme kelloja 40 vuotta taaksepäin säästäen kuitenkin kaikki tuon 40 vuoden aikana tapahtuneen oikeaoppisen ja hyvän kehityksen, onnemme päivät ovat täällä taas. Nostalgiapuolueiden ongelma, kuten nostalgiankin, on se, että se asettaa parhaat päivämme menneisyyteen eikä anna meille enää mahdollisuutta tulevaisuudessa oikoa menneisyyden virheitä. Näitä virheitä kun ei määritelmän mukaisesti ole olemassakaan.
Mitä jää käteen?
Pari päivää sitten lainasin Jeremy Clarksonia, joka syyttää sosialisteja siitä, että he haluavat auttaa köyhiä vain puolella siitä innosta kuin millä he haluavat satuttaa rikkaita. Vasemmisto janoaa kostoa “herroille” ja se peitellään milloin paremmin, milloin huonommin. Muutoksen keskeinen sisältö on se, että kun ihmisiä töihin patistavat herrat vain saisivat oikein isän kädestä ja heille maksettaisiin vähemmän, maailma muuttuisi. Oikeisto taas haluaa auttaa vettä virtaamaan alamäkeen ehdottamalla asioita, jotka tapahtuvat itsekseen kunhan vain ei tehdä mitään. Heillä siis ei ole mitään ajatuksia. Kellon taaksepäin kääntäjät näkevät mielissään maailman, jota ei ole koskaan ollut olemassakaan, ja tavoittelevat sitä hataralla joukolla jo aikaisemmin huonoksi havaittuja keinoja. Tarjolla ei ole siis mitään muuta kuin syvää vihollisuutta näiden kolmen leirin kesken ja nokittelua pienellä hiekkalaatikolla. Tämä takaa sen, ettei mikään koskaan muutu.
Kaikkien maiden muutoshaluiset, yhtykää!
Mopo karkasi tuolle puolen Limpopon
10/05/12 15:05
Vuotoja tekijänoikeusjärjestöjen hyvitysmaksuehdotuksista on kuultu pitkin viikkoa. Tänään tuo ehdotus on luovutettu ministeri Arhinmäelle, joka toivottavasti vetää sen vessanpöntöstä alas.
Tarkkaa tietoa ehdotuksen sisällöstä ei tunnu löytyvän vielä mistään. Eilisissä uutisissa ja tämän aamupäivän tiedoissa mainittiin laite- ja palvelulistoja ja mukana olivat myös tulostimet. Ylellä oli tämä uutinen myös, mutta se on ilmeisesti poistettu ja tilalla on nyt tämä. Poisto kielii siitä, että alkuperäisessä uutisessa on ollut asiavirheitä tai siitä, että uutinen ei ole miellyttänyt vaikutusvaltaisia tahoja. Tässä tapauksessa veikkaan ensimmäistä syytä. Toinen asiasta näkemäni uutinen on tämä.
Printterien lisääminen listaan kuulostaa varsin kaukaa haetulta, mutta koska asia oli poistettu uusimmasta uutisesta, se saattaa osoittautua ankaksi, joten älkäämme takertuko siihen. Jäljelläkin olevassa uutisessa kuitenkin kiistattomasti todetaan tarve “laajentaa maksun pohjaa”, mikä on ollut kaikkien vastaavien ehdotusten kantava ajatus siitä saakka, kun hyvitysmaksu on ollut käytössä. Keinoiksi mainitaan sekä uusien laitteiden että uusien palvelujen verottaminen.
Huomio kiinnittyy lähinnä kahteen seikkaan.
Olen jo aiemminkin epäillyt, että tosiasiassa tarkoitus on ennemmin tai myöhemmin
ulottaa hyvitysmaksu nimenomaan yritysten käyttämän tietotekniikan ja niiden käyttämien palvelujen hintaan. CD-levyjen lisävero oli vielä kierrettävissä, sillä yritykset saivat anoa siitä vapautuksen. Nyt kuitenkin ollaan ulottamassa hyvitysmaksua muunmuassa tallennuspalveluihin. Nimenomaan tallennuspalvelut ovat monella tapaa ongelmallisia, sillä harva yritys enää pitää omia levyjärjestelmiään. Nämä ostetaan ulkoa, ja jos näihin palveluihin tulee prosentin lisävero, se on täysin perusteeton maksu, joka vain nostaa yritysten käyttämien tietotekniikkapalvelujen hintaa.
Teostomaksun periminen yrityksiltä on koko maksun periaatteen vastaista, sillä kyse on hyvitystä laillisesta kopioinnista yksityiseen käyttöön. Tämä on yksityisen henkilön oikeus, yrityksellä ei tällaista oikeutta ole. Jos siis yrityksen tietotekniikka- ja tallennuspalvelut ovat tällaisen sisällön täyttämiä, tapahtuu rikos, joka kuuluu oikeusistuimelle eikä hyvitysmaksun piiriin. Käytännössä siis pitäisi tehdä ero sen välillä, ostaako palvelua yksityinen henkilö vai yritys. Tämä on tietysti tehtävissä, mutta turhaa työtä se palvelujen myyjille tuo. Varsinkin kun ostamalla samat palvelut ulkomailta selviää ilman maksua ja byrokratiaa; yksikään ulkomainen levytilan tarjoaja ei taatusti tilitä ikinä Teostolle mitään.
Toinen levytilapalvelun verolle panemisen ovela puoli on se, että näitä palveluja on kaikkialla. Useimpien nettitöpselien hinnassa on nykyään jotakin tallennuskapasiteettia, kotisivutilaa, sähköpostitilaa tai varmuuskopiotilaa. Tällä osalla palvelua ei ole erillistä hintaa vaan se on osa nettitöpselin kuukausimaksua. Tämä tarkoittaisi sitä, että jokaisesta internet-liittymästä pitäisi maksaa teostomaksu. Näin siirryttäisiin yksittäisten laitehankintojen verottamisesta jatkuvien ja käytännössä nykyihmiselle pakollisten palvelujen verottamiseen ja korvataan kertaluontoiset maksut kuukausittaisilla.
Teleoperaattorit tietysti voivat purkaa palvelupakettinsa, jotta koko nettitöpselin hinnan verottamisesta vapautuu, mutta tämä puliveivaus ei suoraan sanoen tuota mitään. Siitä ei hyödy kuluttaja, siitä ei hyödy palveluntarjoaja eikä siitä hyödy viime kädessä artistikaan, jonka osuus tätä kautta saatavasta saaliista on olematon. Soisin, että Suomessa keskityttäisiin hyödyllisen työn tekemiseen ja teettämiseen sen sijaan, että suorastaan motivoidaan tekemään ameebamaisten ja vuosittain muotoaan muuttavien lisäverojen kiertämisestä oleellinen osa tietotekniikkabisnestä.
Ilta-Sanomien uutinen kertoo meille näin:
Uusina tuotteina ja palveluina hyvitysmaksun piiriin tulevat muun muassa tietokoneet, tabletit, tulostimet, maksulliset pilvipalvelut, maksulliset verkkosisältöpalvelut, osa maksu-tv-kanavista, osa äänikirjoista sekä ääni- ja videotallenteet. Matkapuhelinten, paperikirjojen ja paperilehtien sisällyttäminen järjestelmään on jätetty avoimeksi.
Tämä kuulostaa niin päättömältä, että olen valmis harkitsemaan jo tässä kohtaa väärinymmärrystä.
Toisaalta Yle säestää yleisemmällä tasolla, saman ajatuksen sisältäen: Ehdotuksen mukaan hyvitysmaksu laajennettaisiin laitteiden ja tallennusalustojen lisäksi pilvisisältö- ja tallennuspalveluihin sekä kuluttajille maksullisesti tarjottaviin sisältötuotteisiin ja sisältöpalveluihin.
Minusta alkaa nimittäin näyttää siltä, että kun äänikirjat ja ääni- ja videotallenteet (ylen uutisen mukaan “maksulliset sisältötuotteet”) ollaan panemassa teostoverolle ja asia jätetään “avoimeksi” (=siihen palattaisiin ensi vuonna jos ehdotus menisi näin läpi) paperikirjojen osalta, tekijänoikeusmafia haluaa hyvitysmaksua siitä, että joku ostaa tekijänoikeuksien alaista sisältöä. Enää ei riitä, että verolle pannaan kopioinnin omaan käyttöön mahdollistava tietokone, kovalevy, nettitöpseli, printteri, kaapelit ja Ikean jakkara, jolla kotikäyttöön kopioija istuu. Lisäksi pitää maksaa rangaistusmaksu siitä, että ostaa sisältöä.
Jos tekijänoikeustyöryhmän mielestä on ongelmallista, että tekijänoikeuksien alaista materiaalia halpa-arvoisesti ostetaan, miksi sitä sitten tarjotaan myyntiin? Jos taas tuote menee liian halvalla, kannattaa nostaa hintaa, sillä tekijänoikeuksien haltijalla on tässä käytössään melkoinen monopoli hinnoitella tuotteensa miten vain. Hyvitysmaksun ulottamista tällaiseen liiketoimintaan en ymmärrä sitäkään vähää kuin tallennuspalvelujen pistämistä verolle.
Mielenkiintoista on nähdä perusteluista vastaus näihin kysymyksiin:
Tämä ehdotus on niin päätön, sekava ja ameebamainen, että se antaisi ministerille mahdollisuuden ottaa asia esille täysin toisessa sävyssä. Hyvitysmaksun koko historian ajan se on nähty ongelmallisena järjestelmänä oikeastaan kaikissa oleellisissa sidosryhmissä. Implisiittisesti nimittäin myös
tekijänoikeuksien haltijat pitävät järjestelmää huonona, sillä siihen vaaditaan nimenomaan heidän aloitteestaan jatkuvasti muutoksia. Se ei tunnu siis pysyvän “ajan tasalla” ilman, että sitä jatkuvasti jotenkin paikataan, ja nimenomaan tekijänoikeuksien haltijat ovat aina tyytymättömiä. Kuluttajille mikä hyvänsä järjestelmän nykytila käy paremmin, sillä he keksivät varsin pian tavan kiertää suurimmat maksut.
EU-direktiivi edellyttää hyvitysmaksujärjestelmää, muttei juurikaan ota kantaa siihen, miten tuo maksu peritään. Arhinmäki voisi tässä kohtaa käynnistää työn hyvitysmaksun siirtämiseen verovaroista maksettavaksi. Tämän ehdotuksen tekijä odottaa noin kymmentä miljoonaa, joten annettakoon heille verovaroista kymmenen miljoonaa jollain sopivalla summalla vähennettynä.
Kun kyseessä on jatkossa verovaroista maksettava korvaus, tämän korvauksen määrää voidaan vähentää sillä summalla, joka nyt menee maksujen keräämiseen, valvontaan ja lobbaamiseen, sillä tästä rahasta ei ole artisteille päätynyt tähänkään mennessä mitään, vaan lähinnä lakimiehille. Tämä pitää toisaalta toteuttaa niin, että kulttuuriministeriön määrärahoja lisätään tällä summalla, jotta kyseessä on uusi raha kulttuurin käyttöön eikä vain sen siirtäminen momentilta toiselle.
Tutkittavaksi Arhinmäki voisi asettaa myös sen, voisiko koko maksun korvata jollakin verohelpotuksella sellaiselle henkilölle, jonka tulot tulevat luovan työn tekemisestä. Jos alennus olisi prosentti- eikä euromääräinen, se jakautuisi varsin oikeudenmukaisesti, sillä paljon näitä tuloja saava saisi lompakkoonsa lisää euroja enemmän kuin sellainen, joka saa niitä varsin vähän. Tällöin voitaisiin erottaa koko hyvitysmaksu epämääräisten järjestöjen talutusnuorasta ja tilittää koko raha lyhentämättömänä artisteille. Nämä voivat halutessaan maksaa jäsenmaksuja mille tahansa yhdistykselle, mutta tämä poistaisi yhdistyksiltä niiden erityisaseman.
Nyt tehty paperi on siis vain ehdotus, eikä se toteudu sellaisenaan. Paavo Arhinmäki voisi sen sijaan ansaita palkkansa pistämällä koko järjestelmän täysremonttiin, sillä jo nyt pitäisi olla selvää kaikille, että hyvitysmaksuameebaa ei saada aidattua mihinkään ennustettavaan ja järkevään karsinaan. Vaikka kaikkiin ehdotuksiin suostuttaisiin nyt, kahden vuoden päästä olisi käsissämme joukko uusia ehdotuksia. Kaikissa menneissä, nykyisissä ja tulevissa ehdotuksissa on keskeinen perustelu maksutuoton pitämisestä suunnilleen ennallaan kymmenessä miljoonassa.
Parempi siis luopua hyvitysmaksusta ja keskustella tekijänoikeuksien haltijoiden kanssa siitä, mikä on paras tapa antaa heille tuo noin kymmenen miljoonaa verovaroista, ja sen jälkeen unohtaa koko juttu.
Tarkkaa tietoa ehdotuksen sisällöstä ei tunnu löytyvän vielä mistään. Eilisissä uutisissa ja tämän aamupäivän tiedoissa mainittiin laite- ja palvelulistoja ja mukana olivat myös tulostimet. Ylellä oli tämä uutinen myös, mutta se on ilmeisesti poistettu ja tilalla on nyt tämä. Poisto kielii siitä, että alkuperäisessä uutisessa on ollut asiavirheitä tai siitä, että uutinen ei ole miellyttänyt vaikutusvaltaisia tahoja. Tässä tapauksessa veikkaan ensimmäistä syytä. Toinen asiasta näkemäni uutinen on tämä.
Printterien lisääminen listaan kuulostaa varsin kaukaa haetulta, mutta koska asia oli poistettu uusimmasta uutisesta, se saattaa osoittautua ankaksi, joten älkäämme takertuko siihen. Jäljelläkin olevassa uutisessa kuitenkin kiistattomasti todetaan tarve “laajentaa maksun pohjaa”, mikä on ollut kaikkien vastaavien ehdotusten kantava ajatus siitä saakka, kun hyvitysmaksu on ollut käytössä. Keinoiksi mainitaan sekä uusien laitteiden että uusien palvelujen verottaminen.
Huomio kiinnittyy lähinnä kahteen seikkaan.
Olen jo aiemminkin epäillyt, että tosiasiassa tarkoitus on ennemmin tai myöhemmin
Teostomaksun periminen yrityksiltä on koko maksun periaatteen vastaista, sillä kyse on hyvitystä laillisesta kopioinnista yksityiseen käyttöön. Tämä on yksityisen henkilön oikeus, yrityksellä ei tällaista oikeutta ole. Jos siis yrityksen tietotekniikka- ja tallennuspalvelut ovat tällaisen sisällön täyttämiä, tapahtuu rikos, joka kuuluu oikeusistuimelle eikä hyvitysmaksun piiriin. Käytännössä siis pitäisi tehdä ero sen välillä, ostaako palvelua yksityinen henkilö vai yritys. Tämä on tietysti tehtävissä, mutta turhaa työtä se palvelujen myyjille tuo. Varsinkin kun ostamalla samat palvelut ulkomailta selviää ilman maksua ja byrokratiaa; yksikään ulkomainen levytilan tarjoaja ei taatusti tilitä ikinä Teostolle mitään.
Toinen levytilapalvelun verolle panemisen ovela puoli on se, että näitä palveluja on kaikkialla. Useimpien nettitöpselien hinnassa on nykyään jotakin tallennuskapasiteettia, kotisivutilaa, sähköpostitilaa tai varmuuskopiotilaa. Tällä osalla palvelua ei ole erillistä hintaa vaan se on osa nettitöpselin kuukausimaksua. Tämä tarkoittaisi sitä, että jokaisesta internet-liittymästä pitäisi maksaa teostomaksu. Näin siirryttäisiin yksittäisten laitehankintojen verottamisesta jatkuvien ja käytännössä nykyihmiselle pakollisten palvelujen verottamiseen ja korvataan kertaluontoiset maksut kuukausittaisilla.
Teleoperaattorit tietysti voivat purkaa palvelupakettinsa, jotta koko nettitöpselin hinnan verottamisesta vapautuu, mutta tämä puliveivaus ei suoraan sanoen tuota mitään. Siitä ei hyödy kuluttaja, siitä ei hyödy palveluntarjoaja eikä siitä hyödy viime kädessä artistikaan, jonka osuus tätä kautta saatavasta saaliista on olematon. Soisin, että Suomessa keskityttäisiin hyödyllisen työn tekemiseen ja teettämiseen sen sijaan, että suorastaan motivoidaan tekemään ameebamaisten ja vuosittain muotoaan muuttavien lisäverojen kiertämisestä oleellinen osa tietotekniikkabisnestä.
Ilta-Sanomien uutinen kertoo meille näin:
Uusina tuotteina ja palveluina hyvitysmaksun piiriin tulevat muun muassa tietokoneet, tabletit, tulostimet, maksulliset pilvipalvelut, maksulliset verkkosisältöpalvelut, osa maksu-tv-kanavista, osa äänikirjoista sekä ääni- ja videotallenteet. Matkapuhelinten, paperikirjojen ja paperilehtien sisällyttäminen järjestelmään on jätetty avoimeksi.
Tämä kuulostaa niin päättömältä, että olen valmis harkitsemaan jo tässä kohtaa väärinymmärrystä.
Toisaalta Yle säestää yleisemmällä tasolla, saman ajatuksen sisältäen: Ehdotuksen mukaan hyvitysmaksu laajennettaisiin laitteiden ja tallennusalustojen lisäksi pilvisisältö- ja tallennuspalveluihin sekä kuluttajille maksullisesti tarjottaviin sisältötuotteisiin ja sisältöpalveluihin.
Minusta alkaa nimittäin näyttää siltä, että kun äänikirjat ja ääni- ja videotallenteet (ylen uutisen mukaan “maksulliset sisältötuotteet”) ollaan panemassa teostoverolle ja asia jätetään “avoimeksi” (=siihen palattaisiin ensi vuonna jos ehdotus menisi näin läpi) paperikirjojen osalta, tekijänoikeusmafia haluaa hyvitysmaksua siitä, että joku ostaa tekijänoikeuksien alaista sisältöä. Enää ei riitä, että verolle pannaan kopioinnin omaan käyttöön mahdollistava tietokone, kovalevy, nettitöpseli, printteri, kaapelit ja Ikean jakkara, jolla kotikäyttöön kopioija istuu. Lisäksi pitää maksaa rangaistusmaksu siitä, että ostaa sisältöä.
Jos tekijänoikeustyöryhmän mielestä on ongelmallista, että tekijänoikeuksien alaista materiaalia halpa-arvoisesti ostetaan, miksi sitä sitten tarjotaan myyntiin? Jos taas tuote menee liian halvalla, kannattaa nostaa hintaa, sillä tekijänoikeuksien haltijalla on tässä käytössään melkoinen monopoli hinnoitella tuotteensa miten vain. Hyvitysmaksun ulottamista tällaiseen liiketoimintaan en ymmärrä sitäkään vähää kuin tallennuspalvelujen pistämistä verolle.
Mielenkiintoista on nähdä perusteluista vastaus näihin kysymyksiin:
- Jos kerran ehdotuksen mukaan palvelujen pitäisi maksaa 1-2% niiden myyntihinnasta hyvitysmaksua, miten toimitaan tapauksissa, joissa hyvitysmaksun alaiseksi ajateltu palvelu tarjotaan ilmaiseksi? Mitä silloin maksetaan? Jos ei mitään, koko ehdotus on joutava, sillä melkein minkä vain palvelun voi nykyään maisemoida ilmaiseksi. Entä mitä tapahtuu, kun palvelu tuotetaan ulkomailta?
- Hyvitysmaksua koskeva lainsäädäntö edellyttää, että hyvitysmaksun alaista asiaa käytetään “merkittävässä määrin” yksityisten kopioiden valmistamiseen. Tätä puolta ei ole pidetty esillä enää aikoihin vaan tallennuskapasiteetin kasvaessa koko asia on sivuutettu. Kun nyt otetaan jo massiiviset pilvipalvelutkin tämän piiriin, pitäisi viimein löytyä jotain perusteluja sille, että näitä palveluja ja niiden tallennuskapasiteettia käytetään “merkittävästi” tähän. En pidätä hengitystäni.
- Miten huolehditaan siitä, että yksikään yritys ei joudu käyttämänsä tietotekniikan ja siihen liittyvien palvelujen hinnassa maksamaan äyriäkään hyvitysmaksua vaan se koostuu sataprosenttisesti yksityisiltä ihmisiltä perityistä maksuista? En pidätä hengitystäni edelleenkään.
Tämä ehdotus on niin päätön, sekava ja ameebamainen, että se antaisi ministerille mahdollisuuden ottaa asia esille täysin toisessa sävyssä. Hyvitysmaksun koko historian ajan se on nähty ongelmallisena järjestelmänä oikeastaan kaikissa oleellisissa sidosryhmissä. Implisiittisesti nimittäin myös
EU-direktiivi edellyttää hyvitysmaksujärjestelmää, muttei juurikaan ota kantaa siihen, miten tuo maksu peritään. Arhinmäki voisi tässä kohtaa käynnistää työn hyvitysmaksun siirtämiseen verovaroista maksettavaksi. Tämän ehdotuksen tekijä odottaa noin kymmentä miljoonaa, joten annettakoon heille verovaroista kymmenen miljoonaa jollain sopivalla summalla vähennettynä.
Kun kyseessä on jatkossa verovaroista maksettava korvaus, tämän korvauksen määrää voidaan vähentää sillä summalla, joka nyt menee maksujen keräämiseen, valvontaan ja lobbaamiseen, sillä tästä rahasta ei ole artisteille päätynyt tähänkään mennessä mitään, vaan lähinnä lakimiehille. Tämä pitää toisaalta toteuttaa niin, että kulttuuriministeriön määrärahoja lisätään tällä summalla, jotta kyseessä on uusi raha kulttuurin käyttöön eikä vain sen siirtäminen momentilta toiselle.
Tutkittavaksi Arhinmäki voisi asettaa myös sen, voisiko koko maksun korvata jollakin verohelpotuksella sellaiselle henkilölle, jonka tulot tulevat luovan työn tekemisestä. Jos alennus olisi prosentti- eikä euromääräinen, se jakautuisi varsin oikeudenmukaisesti, sillä paljon näitä tuloja saava saisi lompakkoonsa lisää euroja enemmän kuin sellainen, joka saa niitä varsin vähän. Tällöin voitaisiin erottaa koko hyvitysmaksu epämääräisten järjestöjen talutusnuorasta ja tilittää koko raha lyhentämättömänä artisteille. Nämä voivat halutessaan maksaa jäsenmaksuja mille tahansa yhdistykselle, mutta tämä poistaisi yhdistyksiltä niiden erityisaseman.
Nyt tehty paperi on siis vain ehdotus, eikä se toteudu sellaisenaan. Paavo Arhinmäki voisi sen sijaan ansaita palkkansa pistämällä koko järjestelmän täysremonttiin, sillä jo nyt pitäisi olla selvää kaikille, että hyvitysmaksuameebaa ei saada aidattua mihinkään ennustettavaan ja järkevään karsinaan. Vaikka kaikkiin ehdotuksiin suostuttaisiin nyt, kahden vuoden päästä olisi käsissämme joukko uusia ehdotuksia. Kaikissa menneissä, nykyisissä ja tulevissa ehdotuksissa on keskeinen perustelu maksutuoton pitämisestä suunnilleen ennallaan kymmenessä miljoonassa.
Parempi siis luopua hyvitysmaksusta ja keskustella tekijänoikeuksien haltijoiden kanssa siitä, mikä on paras tapa antaa heille tuo noin kymmenen miljoonaa verovaroista, ja sen jälkeen unohtaa koko juttu.
Ihalainen, työttömät ja maahanmuuttajat
10/05/12 14:30
Työministeri Lauri Ihalainen kehottaa ottamaan mallia monista maista työllisyysasteen parantamisessa. Huomio kiinnittyy kuitenkin neuvoon ottaa mallia Ruotsista “erityisryhmien työllistämisessä”. Ihalainen lausuu näin Helsingin Sanomissa:
Ruotsista Suomella olisi Ihalaisen mielestä opittavaa työllisyysasteen nostamisessa. Ruotsissa on paneuduttu monien erillisryhmien, kuten vajaakuntoisten ja maahanmuuttajien, työllistämiseen. "Meillä on 170 000 ulkomaalaista, ja määrä kasvaa joka vuosi. Vuonna 2020 meillä on 320 000 ulkomaalaista tällä kasvuvauhdilla", Ihalainen huomautti.
Vieläkö on vallalla oppi siitä, että nykyisen kaltainen maahanmuutto on tarpeellista aivan lähitulevaisuudessa vaanivan työvoimapulan ratkaisuksi? Ainakin työministeri tuntuu pitävän maahanmuuttoa lähinnä erityistoimia tarvitsevan erityisryhmän luojana. Näyttämättä jää, pitääkö Ihalainen maahanmuuton pääosaa vai pientä osaa tällaisena erityistoimien tarvitsijana, mutta kun hän mainitsee kasvuluvut ja Suomi ei edelleenkään houkuttele kovin sankoin joukoin työhön tulevia siirtolaisia, voidaan ainakin keskustelun pohjaksi olettaa, että 150000 uudesta tulokkaasta varsin moni tarvitsee näitä erityistoimia.
Asia ei varmastikaan ole kovin yllättävä ja jos joku keksii poppakonstin, jolla 150000 hankalasti työllistettävää saadaan yksityiselle sektorille töihin ilman kulua julkiselle sektorille, hanke on tietysti tekemisen arvoinen aivan riippumatta siitä, päätyvätkö töihin maahanmuuttajat vai valtaväestön edustajat.
Ruotsissa vain tällaista viisasten kiveä ei ole keksitty vaan siellä erityisryhmien työllisyys perustuu runsaisiin tukityöllistämisohjelmiin ja kyse on kulusta. Jäämme kuitenkin odottamaan ehdotuksia keinoista.
Muuten Ihalainen on puolestaan taustansa vanki.
“Tanskan mallia” sinänsä kehutaan, muttei kuitenkaan olla valmiita siirtymään siihen kuin “joiltain osin”. Tanskan mallissahan yhdistyy erilaisia tukimuotoja sekä myös pakkoja, ja olematon irtisanomissuoja. Onkohan Ihalainen valmis toteuttamaan muutakin kuin tuet, mikä tietää taas rahanmenoa? Rahallinen tuki työttömällehän ei työllistä ketään. Tarvitaan avoin työpaikka sekä siihen hakija, joka on nyt työtön. Tanskan mallissa yritetään motivoida yksityinen sektori luomaan väliaikaistakin työtä ja pakottaa työttömät ottamaan näitä töitä vastaan vaikka ne eivät vastaa koulutusta tai ovat kaukana.
Minä en tiedä yhtäkään työtöntä, joka olisi kokenut työttömien kurssituksen kannaltaan hyödylliseksi. Tiedän sen sijaan useita, jotka ovat pitäneet pakollista kurssitusta lähinnä nöyryyttävänä. Tiedän myös tapauksia, joissa työttömien kurssitukseen menevistä rahoista hyötyvät lähinnä kurssittajat, kursseilla istuvat eivät töitä löydä kurssin jälkeenkään. Tanskan malli ei tarkoita tämän kurssitusbisneksen kasvattamista. Mitähän Ihalainen mahtaa tarkoittaa vaatiessaan nopeaa “uudelleenkouluttamista ja konkreettisia toimia”? Vaikka Lieksan, Kajaanin tai satunnaisen näivettyvän paperitehdaspaikkakunnan työttömät istuvat kursseilla loputtomiin, se ei tuo näihin paikkoihin yhtään työpaikkaa.
Näistä paikoista pitäisi saada ihmiset työpaikkojen lähelle, mutta koska työpaikkojen lähellä asuminen maksaa liikaa, he eivät voi tällaista muutosta tehdä kovin pienen pätkätyön perusteella. Mitähän Ihalainen meinasi tälle tehdä?
Saksassa on taas otettu käyttöön toisenlaisia keinoja. Siellä lähdettiin teollisuustyön säilyttämisen tielle leikkaamalla työntekijöiden etuja ja vastineeksi tästä savupiipputeollisuus ei vähentänyt väkeä. Malli näyttää toimivan yllättävän hyvin ainakin nyt. Oltaisiinkohan Suomessa valmiita tähän Ihalaisen aloitteesta? En tiedä, mutta ei taida tulla aloitettakaan. Saksan mallistakin voisi vain poimia irtisanomisista luopumisen. Saksassa pärjätään tällä hetkellä hyvin, mutta nähtäväksi jää, miten seuraava kilpailun aalto idästä vaikuttaa. Ovatko työntekijät vieläkin valmiita joustamaan työllisyysnäkökohta mielessään vai joko joustaminen loppuu? Jos Saksassa ei enää teollisuus ole kilpailukykyistä, mutta irtisanoakaan ei saa, saksalainen teollisuus on muutamassa vuodessa konkurssissa. Tämä on tuon mallin riski, se kun ei ole mikään kertaluontoinen toimi vaan jatkuva prosessi, jossa firmat pidetään kilpailukykyisinä ilman ulkoistuksia ja väkimäärän joustoja, ja joustava parametri on muualla.
Suomessa työttömyys on ongelma lähinnä siksi, että työttömät ovat eri paikoissa kuin työpaikat ja työpaikat eivät synny samoille aloille kuin mistä työpaikkoja lähtee. Palvelu-, myynti- ja hoivatyötä olisi tarjolla, teollisuustyötä taas ei. Tässä tulee mieleen, että harvasta koneenhoitajasta tulee kuitenkaan hyvää ihmisten hoitajaa. Riittääkö paperikonetta ikänsä rasvanneen supliikki myyntihommiin mielellään vielä vierailla kielillä? Ihalaisen mainitsema maahanmuuttajien työttömyys on ongelma joissain kansallisuuksissa, mutta taloudellisesti ongelma ei vielä ole kovin suuri.
Varmaan jotain pitäisi tehdä.
Veikkaan, että oikea tapa ratkaista monista asioista muodostuvaa vyyhtiä ei ole tehdä roiskaisukatsetta muutamiin maihin ja kopioida niiden malleista kaikki ne aspektit, jotka lisäävät julkisia menoja, ja jättää toteuttamatta kaikki ne, jotka vaikuttavat työntekijöiden etuihin tai työttömien velvollisuuksiin. Samaten oikea ratkaisu ei ole keksiä pisteohjelmia, joiden hyödyt valuvat johonkin muualle kuin itse kohteeseen. Oikea ratkaisu ei ole myöskään antaa työttömille lisää rahaa. Niin voidaan tehdä muista syistä, mutta työllisyysvaikutusta tällä ei ole.
Minä miettisin, millä valmistava teollisuus saataisiin investoimaan Suomeen. Rahat tähän ottaisin vaikka suunnitellusta hankkeesta antaa verohelpotuksia jo ennestään rikkaille pääomasijoittajille. Mitä oikein puuttuu? Suomessa energia ei ole erityisen kallista, työvoimaa olisi maakunnissa vaikka kuinka, tonttimaa ei maksa näissä paikoissa mitään. Mikä oikein on ongelma? Varmastikaan aivan viheliäisintä bulkkia ei kannata tehdä, mutta ei tarvita myöskään maailman luksusbrändejä.
Jos asiaa kysytään yrityspomoilta, he valittavat veroista. mutta eivät yritysten verot Suomessa niin korkeita ole. Olisikohan enemmänkin kyse ideoiden puutteesta? Ministeri voisi joutessaan miettiä vaikka tätä. Miten suomalaisten hyvät ideat saataisiin jalostumaan Suomessa tehdyiksi tuotteiksi? Asia ei auta työllisyyteen mitään hänen ministerikaudellaan, mutta kulttuurimuutoksen pitäisi lähteä liikkeelle jostain. Tämän käynnistäminen olisi huomattavasti hyödyllisempää kuin haihattelu tanskan mallin porkkanapuolesta.
Ruotsista Suomella olisi Ihalaisen mielestä opittavaa työllisyysasteen nostamisessa. Ruotsissa on paneuduttu monien erillisryhmien, kuten vajaakuntoisten ja maahanmuuttajien, työllistämiseen. "Meillä on 170 000 ulkomaalaista, ja määrä kasvaa joka vuosi. Vuonna 2020 meillä on 320 000 ulkomaalaista tällä kasvuvauhdilla", Ihalainen huomautti.
Vieläkö on vallalla oppi siitä, että nykyisen kaltainen maahanmuutto on tarpeellista aivan lähitulevaisuudessa vaanivan työvoimapulan ratkaisuksi? Ainakin työministeri tuntuu pitävän maahanmuuttoa lähinnä erityistoimia tarvitsevan erityisryhmän luojana. Näyttämättä jää, pitääkö Ihalainen maahanmuuton pääosaa vai pientä osaa tällaisena erityistoimien tarvitsijana, mutta kun hän mainitsee kasvuluvut ja Suomi ei edelleenkään houkuttele kovin sankoin joukoin työhön tulevia siirtolaisia, voidaan ainakin keskustelun pohjaksi olettaa, että 150000 uudesta tulokkaasta varsin moni tarvitsee näitä erityistoimia.
Asia ei varmastikaan ole kovin yllättävä ja jos joku keksii poppakonstin, jolla 150000 hankalasti työllistettävää saadaan yksityiselle sektorille töihin ilman kulua julkiselle sektorille, hanke on tietysti tekemisen arvoinen aivan riippumatta siitä, päätyvätkö töihin maahanmuuttajat vai valtaväestön edustajat.
Muuten Ihalainen on puolestaan taustansa vanki.
“Tanskan mallia” sinänsä kehutaan, muttei kuitenkaan olla valmiita siirtymään siihen kuin “joiltain osin”. Tanskan mallissahan yhdistyy erilaisia tukimuotoja sekä myös pakkoja, ja olematon irtisanomissuoja. Onkohan Ihalainen valmis toteuttamaan muutakin kuin tuet, mikä tietää taas rahanmenoa? Rahallinen tuki työttömällehän ei työllistä ketään. Tarvitaan avoin työpaikka sekä siihen hakija, joka on nyt työtön. Tanskan mallissa yritetään motivoida yksityinen sektori luomaan väliaikaistakin työtä ja pakottaa työttömät ottamaan näitä töitä vastaan vaikka ne eivät vastaa koulutusta tai ovat kaukana.
Minä en tiedä yhtäkään työtöntä, joka olisi kokenut työttömien kurssituksen kannaltaan hyödylliseksi. Tiedän sen sijaan useita, jotka ovat pitäneet pakollista kurssitusta lähinnä nöyryyttävänä. Tiedän myös tapauksia, joissa työttömien kurssitukseen menevistä rahoista hyötyvät lähinnä kurssittajat, kursseilla istuvat eivät töitä löydä kurssin jälkeenkään. Tanskan malli ei tarkoita tämän kurssitusbisneksen kasvattamista. Mitähän Ihalainen mahtaa tarkoittaa vaatiessaan nopeaa “uudelleenkouluttamista ja konkreettisia toimia”? Vaikka Lieksan, Kajaanin tai satunnaisen näivettyvän paperitehdaspaikkakunnan työttömät istuvat kursseilla loputtomiin, se ei tuo näihin paikkoihin yhtään työpaikkaa.
Näistä paikoista pitäisi saada ihmiset työpaikkojen lähelle, mutta koska työpaikkojen lähellä asuminen maksaa liikaa, he eivät voi tällaista muutosta tehdä kovin pienen pätkätyön perusteella. Mitähän Ihalainen meinasi tälle tehdä?
Saksassa on taas otettu käyttöön toisenlaisia keinoja. Siellä lähdettiin teollisuustyön säilyttämisen tielle leikkaamalla työntekijöiden etuja ja vastineeksi tästä savupiipputeollisuus ei vähentänyt väkeä. Malli näyttää toimivan yllättävän hyvin ainakin nyt. Oltaisiinkohan Suomessa valmiita tähän Ihalaisen aloitteesta? En tiedä, mutta ei taida tulla aloitettakaan. Saksan mallistakin voisi vain poimia irtisanomisista luopumisen. Saksassa pärjätään tällä hetkellä hyvin, mutta nähtäväksi jää, miten seuraava kilpailun aalto idästä vaikuttaa. Ovatko työntekijät vieläkin valmiita joustamaan työllisyysnäkökohta mielessään vai joko joustaminen loppuu? Jos Saksassa ei enää teollisuus ole kilpailukykyistä, mutta irtisanoakaan ei saa, saksalainen teollisuus on muutamassa vuodessa konkurssissa. Tämä on tuon mallin riski, se kun ei ole mikään kertaluontoinen toimi vaan jatkuva prosessi, jossa firmat pidetään kilpailukykyisinä ilman ulkoistuksia ja väkimäärän joustoja, ja joustava parametri on muualla.
Suomessa työttömyys on ongelma lähinnä siksi, että työttömät ovat eri paikoissa kuin työpaikat ja työpaikat eivät synny samoille aloille kuin mistä työpaikkoja lähtee. Palvelu-, myynti- ja hoivatyötä olisi tarjolla, teollisuustyötä taas ei. Tässä tulee mieleen, että harvasta koneenhoitajasta tulee kuitenkaan hyvää ihmisten hoitajaa. Riittääkö paperikonetta ikänsä rasvanneen supliikki myyntihommiin mielellään vielä vierailla kielillä? Ihalaisen mainitsema maahanmuuttajien työttömyys on ongelma joissain kansallisuuksissa, mutta taloudellisesti ongelma ei vielä ole kovin suuri.
Varmaan jotain pitäisi tehdä.
Veikkaan, että oikea tapa ratkaista monista asioista muodostuvaa vyyhtiä ei ole tehdä roiskaisukatsetta muutamiin maihin ja kopioida niiden malleista kaikki ne aspektit, jotka lisäävät julkisia menoja, ja jättää toteuttamatta kaikki ne, jotka vaikuttavat työntekijöiden etuihin tai työttömien velvollisuuksiin. Samaten oikea ratkaisu ei ole keksiä pisteohjelmia, joiden hyödyt valuvat johonkin muualle kuin itse kohteeseen. Oikea ratkaisu ei ole myöskään antaa työttömille lisää rahaa. Niin voidaan tehdä muista syistä, mutta työllisyysvaikutusta tällä ei ole.
Minä miettisin, millä valmistava teollisuus saataisiin investoimaan Suomeen. Rahat tähän ottaisin vaikka suunnitellusta hankkeesta antaa verohelpotuksia jo ennestään rikkaille pääomasijoittajille. Mitä oikein puuttuu? Suomessa energia ei ole erityisen kallista, työvoimaa olisi maakunnissa vaikka kuinka, tonttimaa ei maksa näissä paikoissa mitään. Mikä oikein on ongelma? Varmastikaan aivan viheliäisintä bulkkia ei kannata tehdä, mutta ei tarvita myöskään maailman luksusbrändejä.
Jos asiaa kysytään yrityspomoilta, he valittavat veroista. mutta eivät yritysten verot Suomessa niin korkeita ole. Olisikohan enemmänkin kyse ideoiden puutteesta? Ministeri voisi joutessaan miettiä vaikka tätä. Miten suomalaisten hyvät ideat saataisiin jalostumaan Suomessa tehdyiksi tuotteiksi? Asia ei auta työllisyyteen mitään hänen ministerikaudellaan, mutta kulttuurimuutoksen pitäisi lähteä liikkeelle jostain. Tämän käynnistäminen olisi huomattavasti hyödyllisempää kuin haihattelu tanskan mallin porkkanapuolesta.
Poliitikot ja talouskasvu
09/05/12 18:36
Taas on päivä maailmanpolitiikkaa takana ja tämä kirjoitus liippaa läheltä edellistä.
Ranskassa presidentti vaatii, että politiikan pitää tehdä talouskasvua. Britanniassa hapannaama Ed Miliband vaatii täsmälleen samaa. Kreikassa ollaan sitä mieltä, että säästää nyt ei ainakaan tarvitse vaan luoda talouskasvua. Suomessa oppositio vaatii hallitukselta toimia talouskasvun edistämiseksi.
Mutta mitä oikein vaaditaan? Onko hallituksilla enää keinoja käynnistää talouskasvua?
Menneessä maailmassa oli. Silloin ostettiin kotimaista tavaraa, sillä muuta ei
ollut tarjolla tai se oli kallista. Pumppaamalla rahaa kiertoon oikeastaan miten vain, raha jäi pääosin kotimaiseen kiertoon ja alkoi rasvata talouden rattaita. Tällöin luotiin talouskasvua julkisilla rakennushankkeilla, joilla lisäksi oli meriittinä se, että näitä hankkeita myös tarvittiin. Ei Eurooppa ollut valmis parikymmentä vuotta toisen maailmansodan raunioiden jälkeen. Ei se ole varmaan täysin valmis nytkään, mutta tarve uudelle rakentamalla saatavalle on paljon vähäisempi.
Nyt elämme täysin toisenlaisessa maailmassa.
Ihmiset eivät enää osta kotimaista tavaraa, sillä se on kallista. Kiinalainen tavara on paljon halvempaa. Itse asiassa länsimaissa ei edes enää ole kovin paljoa valmistavaa teollisuutta, joten kotimaista ei voi kuluttaa vaikka haluaisi. Pumpataan yhteiskuntaan rahaa mitä kautta tahansa, se ei enää jää kiertämään ja rasvaamaan talouden rattaita. Siitä häipyy puolikas valtiolle veroina kun vielä 30 vuotta sitten pärjättiin kolmanneksella. Tämä raha toki kiertää uudelleen, mutta ei synnytä samalla tavalla yksityisen sektorin työtä kuin se ennen synnytti. Lopusta iso osa valuu suoraan ulkomaille tuontitavaran tai tuontienergian ostamiseen.
Julkinen rakennushanke ei edes enää jätä rahaa juuri kiertoon, sillä hankinnat täytyy kilpailuttaa. Suomessa on käynnissä miljardiluokan työmaa Eurajoella, mutta paljonko tuosta rahasta jää Suomeen? Työmiehet ovat muualta, tekniikka tulee muualta, suunnittelu tulee muualta ja asiantuntemus tulee muualta. Lisää työtä saa lähinnä vartiointiliike, joka yhteistyössä poliisin kanssa kyörää pois hampuusilta näyttävät mielenosoittajat päivittäin.
Jos rakennetaan rata, ratatyöläiset tulevat Puolasta ja junat tilataan Italiasta. Vaikka olisi tahtoa, Suomeen ei kannattaisi todennäköisesti rakentaa luotijunien valmistustehdasta, sillä sille ei olisi asiakkaita muualla. Melkein kaikki julkiset hankinnat sisältävätkin nykyään tekniikkaa, jota kannattaa ostaa ulkomailta eikä tällainen hanke enää ole motivaattori luoda Suomeen uutta osaamista, valmistusta ja suunnittelua.
Suomen voi tässä korvata millä hyvänsä maalla Euroopassa, paitsi Ranskalla, jossa rakennetaan tukiaisilla kaikennäköisiä asioita ja maa nääntyy 55% BKT:stä haukkaavan julkisen sektorin alle. Siitä huolimatta Ranskassakaan ei talouskasvu raketoi vaan polkee paikallaan.
Minulle on syntynyt sellainen ajatus, että vaikka poliitikot oppositiossa ovat sitä mieltä, että hallituspoliitikot ilkeyttään eivät talouskasvua käynnistä, talouskasvu ei ole enää poliittisen koneiston asia. Poliittinen koneisto voi lopettaa talouskasvun verottamalla yksityisen kulutuksen nollaan, mutta plusmerkkisesti poliittinen koneisto voi vain luoda mahdollisuudet talouskasvulle. Huolimatta yrityspomojen kitinästä kaikissa maissa siitä, että verot ovat plää ja ammattiliitot ovat plää, Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa nämä mahdollisuudet ovat tosiasiassa olemassa jo nyt. On sitten kyse Britanniasta, Suomesta tai Saksasta, hyvän idean keksijä saa perustetuksi yrityksen, palkattua sinne työvoimaa, tehtyä tuotteita ja markkinoitua niitä ilman, että kukaan valtion tasolla sitä estää tai kohtuuttomasti haittaa.
Poliitikko ei voi kuitenkaan enää luoda talouskasvua, sillä länsimaat ovat muuttuneet taloudeltaan umpinaisista säiliöistä kaivoiksi, joihin voi kyllä kantaa vettä, mutta ei se siellä pysy.
Perussuomalaisuutta lähellä olevat aatteet kussakin maassa ovat sitä mieltä, että
pitäisi palata umpinaisiin säiliöihin. Tämä on helppo vaatimus, mutta useimmat sitä vaativat eivät ymmärrä alkuunkaan, mitä oikein ovat vaatimassa. Länsimaista parhaiten ovat pärjänneet ne, joissa talous on avoin ja tehokkuutta osataan hakea ulkomailta jos itse ei osata. Poikkeuksena on USA, jonka talous on riittävän iso pärjäämään toistaiseksi omillaan, mutta ongelmia sielläkin on. Euroopan maista parhaiten pärjäävät maat ovat juuri niitä, jotka käyvät mielellään kauppaa kieli- ja kulttuurimuurien ylitse. Huonosti pärjätään niissä maissa, joissa on kotimainen, keskusjohtoinen tukiaistalous poliitikkojen käsissä.
Miten siis ranskalais- tai kreikkalaispoliitikko "käynnistää talouskasvun"? Osaako joku kertoa tämän minulle?
Tästä ei tietystikään seuraa, että politiikalla on vain yksi sisältö ja tapa tehdä sitä. Tietysti voidaan tehdä monenlaista politiikkaa ja linja kuuluu valita vaaleissa, mutta talouskasvun luominen taitaa olla poliitikkojen käsissä varsin epäsuorasti. Jotkut maat panostavat koulutukseen ja toivovat tämän taloutta edistävän. Joissain paikoissa panostetaan maatalouteen ja aluepolitiikkaan. Kolmannessa rakennetaan sotatarvikkeita omalla puolustusbudjetilla ja viedään niitä ympäri maailmaa. Neljännessä luotetaan imperiumiin. Viidennessä rakennetaan vahvaa brändiä maalle siinä toivossa, että se myy.
Kaikki nämä ovat politiikan sisältökysymyksiä, joihin jokaisen pitäisi kyetä ottamaan kantaa. On aivan keskeistä, miten julkinen raha käytetään. Jos se käytetään väärin, talous näivettyy, sillä verojen kerääminen on aina yksityisestä taloudesta pois. Jos raha käytetään oikein, syntyy yrityksiä, jotka kasvattavat taloutta ja työllistävät ihmisiä sen verran, että verojen keräämisestä syntynyt haitta kompensoituu moninkertaisesti. Vaalikarjan on kuitenkin syytä katsoa todella tarkkaan, mitä oikein luvataan.
Jos talouskasvu käynnistyy ensi viikolla, se ei ole yhdenkään nyt vallassa olevan poliitikon ansio. Se voi tapahtua poliitikoista riippumatta jos ihmiset vain rupeavat kuluttamaan taas. Jos taas joku poliittinen toimi auttaa, siihen on ruvettu panostamaan 20 vuotta sitten ja näiden toimien isät ja äidit eivät enää ole politiikassa mukana kuin satunnaisesti. Tänään tehtävät päätökset voivat kyllä olla oikeita tai vääriä, mutta niiden vaikutus nähdään taas parinkymmenen vuoden kuluttua.
Tarjoan tässä tulevissa vaaleissa ehdokastaan miettiville hyvän nyrkkisäännön: jokainen poliitikko, joka lupaa käynnistää talouskasvun vaalikaudellaan, on äänestäjän älykkyyttä reippaasti aliarvioiva valehtelija.
Ranskassa presidentti vaatii, että politiikan pitää tehdä talouskasvua. Britanniassa hapannaama Ed Miliband vaatii täsmälleen samaa. Kreikassa ollaan sitä mieltä, että säästää nyt ei ainakaan tarvitse vaan luoda talouskasvua. Suomessa oppositio vaatii hallitukselta toimia talouskasvun edistämiseksi.
Mutta mitä oikein vaaditaan? Onko hallituksilla enää keinoja käynnistää talouskasvua?
Menneessä maailmassa oli. Silloin ostettiin kotimaista tavaraa, sillä muuta ei
Nyt elämme täysin toisenlaisessa maailmassa.
Ihmiset eivät enää osta kotimaista tavaraa, sillä se on kallista. Kiinalainen tavara on paljon halvempaa. Itse asiassa länsimaissa ei edes enää ole kovin paljoa valmistavaa teollisuutta, joten kotimaista ei voi kuluttaa vaikka haluaisi. Pumpataan yhteiskuntaan rahaa mitä kautta tahansa, se ei enää jää kiertämään ja rasvaamaan talouden rattaita. Siitä häipyy puolikas valtiolle veroina kun vielä 30 vuotta sitten pärjättiin kolmanneksella. Tämä raha toki kiertää uudelleen, mutta ei synnytä samalla tavalla yksityisen sektorin työtä kuin se ennen synnytti. Lopusta iso osa valuu suoraan ulkomaille tuontitavaran tai tuontienergian ostamiseen.
Julkinen rakennushanke ei edes enää jätä rahaa juuri kiertoon, sillä hankinnat täytyy kilpailuttaa. Suomessa on käynnissä miljardiluokan työmaa Eurajoella, mutta paljonko tuosta rahasta jää Suomeen? Työmiehet ovat muualta, tekniikka tulee muualta, suunnittelu tulee muualta ja asiantuntemus tulee muualta. Lisää työtä saa lähinnä vartiointiliike, joka yhteistyössä poliisin kanssa kyörää pois hampuusilta näyttävät mielenosoittajat päivittäin.
Jos rakennetaan rata, ratatyöläiset tulevat Puolasta ja junat tilataan Italiasta. Vaikka olisi tahtoa, Suomeen ei kannattaisi todennäköisesti rakentaa luotijunien valmistustehdasta, sillä sille ei olisi asiakkaita muualla. Melkein kaikki julkiset hankinnat sisältävätkin nykyään tekniikkaa, jota kannattaa ostaa ulkomailta eikä tällainen hanke enää ole motivaattori luoda Suomeen uutta osaamista, valmistusta ja suunnittelua.
Suomen voi tässä korvata millä hyvänsä maalla Euroopassa, paitsi Ranskalla, jossa rakennetaan tukiaisilla kaikennäköisiä asioita ja maa nääntyy 55% BKT:stä haukkaavan julkisen sektorin alle. Siitä huolimatta Ranskassakaan ei talouskasvu raketoi vaan polkee paikallaan.
Minulle on syntynyt sellainen ajatus, että vaikka poliitikot oppositiossa ovat sitä mieltä, että hallituspoliitikot ilkeyttään eivät talouskasvua käynnistä, talouskasvu ei ole enää poliittisen koneiston asia. Poliittinen koneisto voi lopettaa talouskasvun verottamalla yksityisen kulutuksen nollaan, mutta plusmerkkisesti poliittinen koneisto voi vain luoda mahdollisuudet talouskasvulle. Huolimatta yrityspomojen kitinästä kaikissa maissa siitä, että verot ovat plää ja ammattiliitot ovat plää, Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa nämä mahdollisuudet ovat tosiasiassa olemassa jo nyt. On sitten kyse Britanniasta, Suomesta tai Saksasta, hyvän idean keksijä saa perustetuksi yrityksen, palkattua sinne työvoimaa, tehtyä tuotteita ja markkinoitua niitä ilman, että kukaan valtion tasolla sitä estää tai kohtuuttomasti haittaa.
Poliitikko ei voi kuitenkaan enää luoda talouskasvua, sillä länsimaat ovat muuttuneet taloudeltaan umpinaisista säiliöistä kaivoiksi, joihin voi kyllä kantaa vettä, mutta ei se siellä pysy.
Perussuomalaisuutta lähellä olevat aatteet kussakin maassa ovat sitä mieltä, että
Miten siis ranskalais- tai kreikkalaispoliitikko "käynnistää talouskasvun"? Osaako joku kertoa tämän minulle?
Tästä ei tietystikään seuraa, että politiikalla on vain yksi sisältö ja tapa tehdä sitä. Tietysti voidaan tehdä monenlaista politiikkaa ja linja kuuluu valita vaaleissa, mutta talouskasvun luominen taitaa olla poliitikkojen käsissä varsin epäsuorasti. Jotkut maat panostavat koulutukseen ja toivovat tämän taloutta edistävän. Joissain paikoissa panostetaan maatalouteen ja aluepolitiikkaan. Kolmannessa rakennetaan sotatarvikkeita omalla puolustusbudjetilla ja viedään niitä ympäri maailmaa. Neljännessä luotetaan imperiumiin. Viidennessä rakennetaan vahvaa brändiä maalle siinä toivossa, että se myy.
Kaikki nämä ovat politiikan sisältökysymyksiä, joihin jokaisen pitäisi kyetä ottamaan kantaa. On aivan keskeistä, miten julkinen raha käytetään. Jos se käytetään väärin, talous näivettyy, sillä verojen kerääminen on aina yksityisestä taloudesta pois. Jos raha käytetään oikein, syntyy yrityksiä, jotka kasvattavat taloutta ja työllistävät ihmisiä sen verran, että verojen keräämisestä syntynyt haitta kompensoituu moninkertaisesti. Vaalikarjan on kuitenkin syytä katsoa todella tarkkaan, mitä oikein luvataan.
Jos talouskasvu käynnistyy ensi viikolla, se ei ole yhdenkään nyt vallassa olevan poliitikon ansio. Se voi tapahtua poliitikoista riippumatta jos ihmiset vain rupeavat kuluttamaan taas. Jos taas joku poliittinen toimi auttaa, siihen on ruvettu panostamaan 20 vuotta sitten ja näiden toimien isät ja äidit eivät enää ole politiikassa mukana kuin satunnaisesti. Tänään tehtävät päätökset voivat kyllä olla oikeita tai vääriä, mutta niiden vaikutus nähdään taas parinkymmenen vuoden kuluttua.
Tarjoan tässä tulevissa vaaleissa ehdokastaan miettiville hyvän nyrkkisäännön: jokainen poliitikko, joka lupaa käynnistää talouskasvun vaalikaudellaan, on äänestäjän älykkyyttä reippaasti aliarvioiva valehtelija.
Vaalituloksia ja säästöjä
07/05/12 21:52
Ranskassa ja Kreikassa on äänestetty. Britanniassakin äänestettiin mutta vain paikallisvaaleissa.
Kummankaan maan vaalitulos ei ollut yllättävä. Ranskassa valta oli vaihtumassa säästämisen vastustajaan ja Kreikassa oli melko lailla selvää, että äänet pirstoutuvat haihatteleville pikkupuolueille, jotka vastustavat suunnilleen kaikkia asioita.
Demokratia toimii jotensakin näin. Kun pitäisi tehdä epäsuosittuja päätöksiä ja edessä ovat vaalit, epäsuositut päätökset kaatuvat. Tässä ei ole mitään vikaa jos tarjolla on toteuttamiskelpoinen vaihtoehto, mutta nyt on hyvin epäselvää, onko tällaista vaihtoehtoa olemassakaan. Detaljitasolla tietysti voidaan valita useiden eri polkujen välillä, mutta maailma näyttää juuri nyt olevan siinä asennossa, että mammuttimainen julkinen sektori on mahdollinen vain, jos se pystytään rahoittamaan tulorahoituksella kuten vaikkapa Ruotsissa. Velaksi sitä ei juuri nyt voi toteuttaa.
Kaikkien vasemmistopuolueiden ohjelma Euroopassa on tällä hetkellä suunnilleen se, että säästäminen pitää nyt lopettaa ja käynnistää talouskasvu velkarahalla, sillä tämä keino on joskus suljetun talouden aikaan toiminut hyvin.
Voidaan kuitenkin kysyä, mikä oikein muuttuu nykytilanteeseen. Valtiot lainasivat holtittomasti, ja saivat aikaiseksi vain kiinteistökuplia sekä kuplan osakemarkkinoille. Talous ajautui taantumaan ja lamaan ja on ollut siellä sitkeästi, vaikka valtiot vippaavat entistä enemmän. Vasemmistopuolueiden ajatus on se, että nyt pitäisi lainata vieläkin enemmän, ja kunhan lisävelanottoa kutsutaan elvytykseksi eikä syömävelaksi kuten aikaisemmin, talous alkaa elpyä.
Minä näen tässä ongelman. Jos velkaraha olisi käynnistääkseen talouden rattaat, se olisi tehnyt sen jo. Sen sijaan tunnumme ajautuvan syvempään ja syvempään kohmeeseen. Velkaelvytys ei siis näyttäisi toimivan halutulla tavalla. Miksi? Lähinnä sen takia, että velkarahaa ei käytetä kuitenkaan
uutta luoviin investointeihin vaan sosiaaliturvaan ja turhan julkisen sektorin työn teettämiseen. Tämä raha ei ole investointi tulevaan vaan käytännössä köyhille annettu raha päätyy kapitalisteille vuokrina ja keskiluokalle annettu raha päätyy kiinalaisille krääsänvalmistajille.
Nyt käsissämme on outo puuro, jossa väitetään köyhien kärsivän ja siksi heille pitää antaa enemmän rahaa, ja tätä kutsutaan elvytykseksi. Hyvätuloisten veroja kiristetään, sillä jostain on pakko saada lisää verotuloja ja näin näivetetään viimeistenkin ihmisten mahdollisuus kuluttaa eurooppalaisella kustannustasolla tehtäviä tuotteita ja palveluja. Tämä syventää lamaa eikä elvytä ensinkään. Kuten Jeremy Clarkson vuosia sitten kirjoitti: Plainly, he doesn’t mind if all Africans die of disease and hunger because, like all socialists, he wants to help the poor only about half as much as he wants to hurt the rich.
Juuri tässä on ongelman ydin. Kuvitellaan, että rikkaat, hyvätuloiset ja yritykset ovat syyllisiä lamaan ja siksi heitä pitää rangaista. Tosiasiassa syyllinen lamaan on liian pulska julkinen sektori, joka ei tuota investointityyppisesti takaisin omia kustannuksiaan. Julkisen sektorin tuottamat hyvät, tarpeelliset ja tehokkaat palvelut kuten vaikkapa suomalainen peruskoulutus, ovat investointi tulevaan, vaikka takaisinmaksua ei olekaan helppoa arvioida. Oletan kuitenkin rohkeasti, että tämäntyyppinen investointi maksaa itsensä takaisin. Rahan kippaaminen hullutuksiin ja haihatteluun ei puolestaan maksa itseään takaisin koskaan.
Sen sijaan, että rangaistaan köyhää, rikasta, yritystä, yrittäjää tai kuluttajaa, olisi tartuttava tähän, mutta sitäpä ei haluta tehdä. Poliittinen koneisto kaikissa Euroopan maissa on täysin kyvytön tunnustamaan, että merkittävä osa julkisen sektorin kulutuksesta ei ole millään tavoin tarpeellista vaan lähinnä korruptiota läheltä liippaavaa tukiaista ja tulonsiirtoa oletetuille tai todellisille sidosryhmille. Kun julkinen sektori pannaan säästökuurille, säästökuuri päättyy aina siihen, että irtisanotaan sairaanhoitajia tai poliiseja ja poliitikot näin antavat opetuksen vaalikarjalle: rahvas menettää jotain itselleen tärkeää, sillä poliitikko ei tietysti tee omalle sidosryhmärahoitukselleen mitään
Kun säästäminen päättyy aina peruspalvelujen ja perusturvan leikkauksiin, pelokkaat ihmiset äänestävät valtaan poliitikkoja, jotka lupaavat, etteivät tee niin. Tässä ei ole mitään ongelmaa, sillä peruspalvelut voitaisiin jättää täysin säästötalkoiden ulkopuolelle ja saavuttaa silti tavoitteet. Ongelma on siinä, että nämä uudet poliitikot eivät hekään osaa perata turhan törsäämisen suota, ja tavoitteita ei saavuteta. Ihmiset Euroopassa elävät pääosin harhojen vallassa uskoessaan heille syötetyn lööperin siitä, että jokainen julkisen sektorin käyttämä euro on hyväksi ihmisille ja yhteiskunnalle heidän ympärillään. Jos uusi yrittäjä vaikkapa sitten vasemmalta onnistuisi rikkomaan tämän harhan, saattaisin kannattaa tällaista puoluetta.
Talouskasvua ei velkarahalla saada käyntiin. Tämä johtuu siitä, että maailmassa ei ole sitten internetin keksimisen tehty mitään sellaista keksintöä, joka meritoisi reippaasti nykyistä suuremman työmäärän teettämisen länsimaissa. Uusia keksintöjä ei ole syntynyt, joten paukut käytetään vanhojen viilaamiseen paremmiksi ja niiden tuottamiseen halvemmalla. Tämä tarkoittaa lähinnä pavunlaskentatyyppistä tuotekehittämistä ja kaiken mahdollisen ulkoistamista Kiinaan. Vaikka rahaa kaadetaan länsimaihin kuinka, kenelläkään ei ole motiivia tehdä mitään länsimaissa, sillä Kiinassa osataan tehdä kaikki nykyisten tuotteiden valmistamiseen tarvittavat rutiinit.
Ongelma on juuri siinä, että kaikki hoituu rutiinilla. Länsimaiden vahvuus on niiden luovuudessa ja kyvyssä rikkoa opittuja ja ylhäältä annettuja rajoja. Tätä ei tarvita juuri nyt mihinkään, sillä kaikki asiat ovat valmiiksi pureskellussa rutiinivaiheessa. Rutiinia pyörittämään ei tarvita montaakaan länkkäriä, sillä monkey see - monkey do -tyyppinen bisnes on liian kallista länsimaissa tehtäväksi.
Talous ei siis elvy velkarahalla, joka käytetään tulonsiirtoihin tai rakennushankkeisiin. Nähdäkseni parasta elvytystä olisi koulutukseen ja perustutkimukseen panostaminen, sillä nämä poikivat lopulta sen seuraavan kultamunan, joka tekee taas länsimaista ja länsimaisesta mentaliteetista tarpeellisen. Tätä ei kuitenkaan nähdä elvytyksenä, sillä se ei työllistä rakennusmiehiä eikä sille voida laskea mitään tarkkaa takaisinmaksuaikaa.
Elvyttävää olisi myös kulttuurin hienovarainen muokkaaminen erilaisia ajatuksia suvaitsevampaan suuntaan. Länsimaat ovat tässä huomattavan hyviä jo nyt itämaihin verrattuna, mutta ne voisivat olla paljon parempiakin. Todennäköisesti seuraava kultamunainnovaatio on jo käynyt jonkun pikkupomon työpöydällä, mutta asia ei ole siitä edennyt, sillä hän ei ole ymmärtänyt näkemäänsä ja sen arvoa. Mitä useampi uskaltaa ohittaa pikkupomonsa ja hallintojohtajansa, sitä todennäköisemmin seuraava hyvä idea jalostuu tuotteeksi.
Sitä odotellessa on myös viimein trimmattava julkinen sektori. Se pitää tehdä alhaalta ylös eikä ylhäältä alas ja luokitella jokainen euro jotenkin. Jos jollekin rahavirralle ei kyetä näyttämään mitään ihmisiä hyödyttävää käyttöä, rahavirta pitää lopettaa. Jos rahavirralle keksitään hyötynäkökohta, mutta se vaikuttaa olevan kovin monen mutkan takana, on rahavirta silloinkin lopetettava. Tämä suojaa peruspalvelut ja perusturvan ja pakottaa poliitikot perustelemaan, miksi rahan käyttäminen johonkin kohteeseen on tarpeellista.
Samalla pitää saada ihmiset ymmärtämään, että terve julkinen talous on paras tae sille, että heidän haluamiaan asioita voidaan tehdä tulevaisuudessakin.
Kummankaan maan vaalitulos ei ollut yllättävä. Ranskassa valta oli vaihtumassa säästämisen vastustajaan ja Kreikassa oli melko lailla selvää, että äänet pirstoutuvat haihatteleville pikkupuolueille, jotka vastustavat suunnilleen kaikkia asioita.
Demokratia toimii jotensakin näin. Kun pitäisi tehdä epäsuosittuja päätöksiä ja edessä ovat vaalit, epäsuositut päätökset kaatuvat. Tässä ei ole mitään vikaa jos tarjolla on toteuttamiskelpoinen vaihtoehto, mutta nyt on hyvin epäselvää, onko tällaista vaihtoehtoa olemassakaan. Detaljitasolla tietysti voidaan valita useiden eri polkujen välillä, mutta maailma näyttää juuri nyt olevan siinä asennossa, että mammuttimainen julkinen sektori on mahdollinen vain, jos se pystytään rahoittamaan tulorahoituksella kuten vaikkapa Ruotsissa. Velaksi sitä ei juuri nyt voi toteuttaa.
Kaikkien vasemmistopuolueiden ohjelma Euroopassa on tällä hetkellä suunnilleen se, että säästäminen pitää nyt lopettaa ja käynnistää talouskasvu velkarahalla, sillä tämä keino on joskus suljetun talouden aikaan toiminut hyvin.
Voidaan kuitenkin kysyä, mikä oikein muuttuu nykytilanteeseen. Valtiot lainasivat holtittomasti, ja saivat aikaiseksi vain kiinteistökuplia sekä kuplan osakemarkkinoille. Talous ajautui taantumaan ja lamaan ja on ollut siellä sitkeästi, vaikka valtiot vippaavat entistä enemmän. Vasemmistopuolueiden ajatus on se, että nyt pitäisi lainata vieläkin enemmän, ja kunhan lisävelanottoa kutsutaan elvytykseksi eikä syömävelaksi kuten aikaisemmin, talous alkaa elpyä.
Minä näen tässä ongelman. Jos velkaraha olisi käynnistääkseen talouden rattaat, se olisi tehnyt sen jo. Sen sijaan tunnumme ajautuvan syvempään ja syvempään kohmeeseen. Velkaelvytys ei siis näyttäisi toimivan halutulla tavalla. Miksi? Lähinnä sen takia, että velkarahaa ei käytetä kuitenkaan
Nyt käsissämme on outo puuro, jossa väitetään köyhien kärsivän ja siksi heille pitää antaa enemmän rahaa, ja tätä kutsutaan elvytykseksi. Hyvätuloisten veroja kiristetään, sillä jostain on pakko saada lisää verotuloja ja näin näivetetään viimeistenkin ihmisten mahdollisuus kuluttaa eurooppalaisella kustannustasolla tehtäviä tuotteita ja palveluja. Tämä syventää lamaa eikä elvytä ensinkään. Kuten Jeremy Clarkson vuosia sitten kirjoitti: Plainly, he doesn’t mind if all Africans die of disease and hunger because, like all socialists, he wants to help the poor only about half as much as he wants to hurt the rich.
Juuri tässä on ongelman ydin. Kuvitellaan, että rikkaat, hyvätuloiset ja yritykset ovat syyllisiä lamaan ja siksi heitä pitää rangaista. Tosiasiassa syyllinen lamaan on liian pulska julkinen sektori, joka ei tuota investointityyppisesti takaisin omia kustannuksiaan. Julkisen sektorin tuottamat hyvät, tarpeelliset ja tehokkaat palvelut kuten vaikkapa suomalainen peruskoulutus, ovat investointi tulevaan, vaikka takaisinmaksua ei olekaan helppoa arvioida. Oletan kuitenkin rohkeasti, että tämäntyyppinen investointi maksaa itsensä takaisin. Rahan kippaaminen hullutuksiin ja haihatteluun ei puolestaan maksa itseään takaisin koskaan.
Sen sijaan, että rangaistaan köyhää, rikasta, yritystä, yrittäjää tai kuluttajaa, olisi tartuttava tähän, mutta sitäpä ei haluta tehdä. Poliittinen koneisto kaikissa Euroopan maissa on täysin kyvytön tunnustamaan, että merkittävä osa julkisen sektorin kulutuksesta ei ole millään tavoin tarpeellista vaan lähinnä korruptiota läheltä liippaavaa tukiaista ja tulonsiirtoa oletetuille tai todellisille sidosryhmille. Kun julkinen sektori pannaan säästökuurille, säästökuuri päättyy aina siihen, että irtisanotaan sairaanhoitajia tai poliiseja ja poliitikot näin antavat opetuksen vaalikarjalle: rahvas menettää jotain itselleen tärkeää, sillä poliitikko ei tietysti tee omalle sidosryhmärahoitukselleen mitään
Kun säästäminen päättyy aina peruspalvelujen ja perusturvan leikkauksiin, pelokkaat ihmiset äänestävät valtaan poliitikkoja, jotka lupaavat, etteivät tee niin. Tässä ei ole mitään ongelmaa, sillä peruspalvelut voitaisiin jättää täysin säästötalkoiden ulkopuolelle ja saavuttaa silti tavoitteet. Ongelma on siinä, että nämä uudet poliitikot eivät hekään osaa perata turhan törsäämisen suota, ja tavoitteita ei saavuteta. Ihmiset Euroopassa elävät pääosin harhojen vallassa uskoessaan heille syötetyn lööperin siitä, että jokainen julkisen sektorin käyttämä euro on hyväksi ihmisille ja yhteiskunnalle heidän ympärillään. Jos uusi yrittäjä vaikkapa sitten vasemmalta onnistuisi rikkomaan tämän harhan, saattaisin kannattaa tällaista puoluetta.
Talouskasvua ei velkarahalla saada käyntiin. Tämä johtuu siitä, että maailmassa ei ole sitten internetin keksimisen tehty mitään sellaista keksintöä, joka meritoisi reippaasti nykyistä suuremman työmäärän teettämisen länsimaissa. Uusia keksintöjä ei ole syntynyt, joten paukut käytetään vanhojen viilaamiseen paremmiksi ja niiden tuottamiseen halvemmalla. Tämä tarkoittaa lähinnä pavunlaskentatyyppistä tuotekehittämistä ja kaiken mahdollisen ulkoistamista Kiinaan. Vaikka rahaa kaadetaan länsimaihin kuinka, kenelläkään ei ole motiivia tehdä mitään länsimaissa, sillä Kiinassa osataan tehdä kaikki nykyisten tuotteiden valmistamiseen tarvittavat rutiinit.
Ongelma on juuri siinä, että kaikki hoituu rutiinilla. Länsimaiden vahvuus on niiden luovuudessa ja kyvyssä rikkoa opittuja ja ylhäältä annettuja rajoja. Tätä ei tarvita juuri nyt mihinkään, sillä kaikki asiat ovat valmiiksi pureskellussa rutiinivaiheessa. Rutiinia pyörittämään ei tarvita montaakaan länkkäriä, sillä monkey see - monkey do -tyyppinen bisnes on liian kallista länsimaissa tehtäväksi.
Talous ei siis elvy velkarahalla, joka käytetään tulonsiirtoihin tai rakennushankkeisiin. Nähdäkseni parasta elvytystä olisi koulutukseen ja perustutkimukseen panostaminen, sillä nämä poikivat lopulta sen seuraavan kultamunan, joka tekee taas länsimaista ja länsimaisesta mentaliteetista tarpeellisen. Tätä ei kuitenkaan nähdä elvytyksenä, sillä se ei työllistä rakennusmiehiä eikä sille voida laskea mitään tarkkaa takaisinmaksuaikaa.
Elvyttävää olisi myös kulttuurin hienovarainen muokkaaminen erilaisia ajatuksia suvaitsevampaan suuntaan. Länsimaat ovat tässä huomattavan hyviä jo nyt itämaihin verrattuna, mutta ne voisivat olla paljon parempiakin. Todennäköisesti seuraava kultamunainnovaatio on jo käynyt jonkun pikkupomon työpöydällä, mutta asia ei ole siitä edennyt, sillä hän ei ole ymmärtänyt näkemäänsä ja sen arvoa. Mitä useampi uskaltaa ohittaa pikkupomonsa ja hallintojohtajansa, sitä todennäköisemmin seuraava hyvä idea jalostuu tuotteeksi.
Sitä odotellessa on myös viimein trimmattava julkinen sektori. Se pitää tehdä alhaalta ylös eikä ylhäältä alas ja luokitella jokainen euro jotenkin. Jos jollekin rahavirralle ei kyetä näyttämään mitään ihmisiä hyödyttävää käyttöä, rahavirta pitää lopettaa. Jos rahavirralle keksitään hyötynäkökohta, mutta se vaikuttaa olevan kovin monen mutkan takana, on rahavirta silloinkin lopetettava. Tämä suojaa peruspalvelut ja perusturvan ja pakottaa poliitikot perustelemaan, miksi rahan käyttäminen johonkin kohteeseen on tarpeellista.
Samalla pitää saada ihmiset ymmärtämään, että terve julkinen talous on paras tae sille, että heidän haluamiaan asioita voidaan tehdä tulevaisuudessakin.
Ees taas tiellä taistojen
01/05/12 14:59
Lukaisin pikaisesti referaatin vappupuheista, ja tarjolla oli vain surkeaa ja joutavaa luettavaa.
Osa poliitikoista, kuten vaikkapa Mari Kiviniemi, puhui joutavuuksista jankuttaessaan kunta- ja puolustusvoimauudistuksista implikoiden, ettei hallitus olisi kunnioittanut demokratiaa. Asialla ei ole tietenkään mitään tekemistä minkään kanssa, sillä kuntarajojen piirtäminen ja maanpuolustus erityisesti kuuluvat eduskunnan toimialaan ja hallitus nauttii eduskunnan luottamusta. Ei kepun. Tämä on joutavaa jankutusta asiasta, jolla ei ole mitään suurensuurta merkitystä.
Ei se mitään. Vappu on perinteisesti ollut vasemmistopuolueiden juhlaa, joten innolla näiden puolueiden edustajien kimppuun. Puheissa yhdistyy kaksi teemaa. Pieneltä osin puhuttiin työttömyydestä, mikä on järkevä teema, varsinkin jos keksittäisiin, mitä sille voisi tehdä. Vasemmistopuolueiden puheenjohtajat puhuivat kuitenkin ahneudesta ja yrityspomojen palkoista ja vaativat sitä, tätä ja tuota tämän ongelman korjaamiseksi.
Yritysjohtajien palkat ja edut ovat asia, josta riittää iltapäivälehtijulkisuutta ja suuria tunteita, sillä jokaisella on asioista mielipide, jonka sisältö on useimmiten “rötösherrat kiikkiin”. Tässä asiassa vasemmistopuolueet ovat tarttuneet puhdasoppiseen populismiin ja kertovat kansalle sitä, mitä kansa haluaa kuulla. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun tämäkin on jankuttamista samasta asiasta viikko- ja kuukausitolkulla, tulee mieleen, että järkevän politiikan teko on pysähtynyt kuin seinään tämän savuverhon edessä, ja kapitalisti nauraa koko matkan pankkiin.
Työttömyys todellakin on ongelma ja Suomen suurin rakenteellinen ongelma on siinä, ettei Suomessa tahdo olla töitä ihmisille, joita koulutamme, saati sitten vähemmän koulutetuille. Suomella ei olisi mitään ongelmia missään taseessa tai talousluvussa, jos työllisyysaste olisi 5-10 prosenttiyksikköä nykyistä korkeampi. Samalla korjautuisi muitankin työmarkkinoiden ongelmia, sillä työläisen paras turva on täystyöllisyys. Suomesta siis puuttuu työnantajia eikä kenelläkään tunnnu olevan mitään käsitystä siitä, mistä heitä saataisiin lisää.
Se, mitä johtajille maksetaan, ei ole asiaan mitenkään sidoksissa. Vaikka johdon palkkatasoa viilattaisiin nykyisestä alas tai ylöspäin, he johtaisivat yrityksiä täsmälleen samalla tavoin kuin he johtavat niitä nytkin. Tähän ei kuulu tällä hetkellä Suomeen investoiminen, innovointi, kasvun hakeminen ja aggressiivinen markkinointi.
Johtajien palkat tarjoavat oivallisen savuverhon oikeastaan kaikille.
Kapitalistille käy aivan mainiosti se, että johtajille maksettaisiin nykyistä vähemmän, sillä näin hän saisi enemmän rahaa voittoina firmoista. Toisaalta ammattiliitoille ja vasemmistopoliitikoille asia tarjoaa tuulimyllyjä. Kun ei ole mitään käsitystä siitä, missä oikea “vihollinen” nykyään on eikä varsinkaan siitä, millaisin voimin sitä vastaan pitäisi käydä, on kuin taivaan lahja, että voi räksyttää johtajien palkoista. Näin syntyy mielikuva siitä, että tehdää jotain, vaikka tosiasiassa tärkeille asioille ei tapahdu mitään. Ei, vaikka kaikki johtajien palkkoihin liittyvät vaatimukset saataisiin läpi. Työtön olisi edelleen työtön ja Suomella menisi huonosti.
Nämä vappupuheet ovat sinänsä pelkkää retoriikkaa, mutta ne kertovat meille mainiosti Suomessa vallitsevasta apatiasta. Kukaan ei enää edes yritä korjata oikeita ongelmia. Ei kukaan yritä miettiä, miten Suomeen saataisiin enemmän yksityisen sektorin työtä eikä mietitä, miten samalla vähennettäisiin julkisen sektorin aiheuttamaa ylipainoa puuttumatta kuitenkaan peruspalveluihin ja perusasioihin.
Vihollinen on juuri tämä apatia. Toinen vihollinen on muinainen rintamalinjajako. Kolmas vihollinen on muutosvastarinta.
Suomessa pitää monen asian muuttua. Kirittäjänä ja pakottajana on se, että julkiset finanssit pitää tasapainottaa. Se olisi mukavampaa tehdä tekemällä lisää työtä kuin syömällä vähemmän, mutta jomman kumman tien joudumme valitsemaan. Taistelussa apatiaa ja pysähtyneisyyttä vastaan on pakko ylittää rintamalinjoja eikä voida enää asemoitua koko kansakunnan kokoisiin bunkkereihin. Tämä “taistelu” pitäisi viedä moneen paikkaan ja käydä sitä kussakin paikassa eri liittolaisten kanssa.
Muutoshaluisten ja muutosvastaisten pitäisi onnistua löytämään toisensa ja tunnustamaan toistensa olemassaolo sen sijaan, että he pitävät toisiaan vihollisina. Heidän vihollisensa on muutosvastarintaisten joukko. Yrityksessä saada Suomeen lisää työtä voi löytyä useita eri tapoja ja rintamia lähestyä asiaa. Palkansaajat voivat ryhtyä vaatimaan, että heidän ostamiaan asioita ruvetaan tekemään Suomessa. Jos asioita ei halua tehdä Suomessa yritysjohto, silloin pitää liittoutua yritysten omistajien kanssa ja pistää johto ruotuun. Jos taas johto on valmis muutoksiin mutta omistajat eivät, rintamalinja asettuu toiseen paikkaan. Toisaalta sekä palkansaajan, yrityspomon että kapitalistin vinkkelistä on syytä huolehtia julkisten finanssien tehokkuudesta ja siitä, että suomalainen työ ei näänny liian kovan kuorman alle.
Numerot puhuvat puolestaan. Suomalainen työ ei käy kaupaksi, suomalaiset elävät yli varojensa ja huolimatta hyvistä sijoituksista kilpailukyky-, vakaus- ja tehokkuusmittareilla, kukaan ei halua investoida Suomeen. Edes suomalainen. Kaikki, joilla on Suomessa hiukankaan rahaa, sijoittavat sen ulkomaille. Mukamas siksi, että muualla verotus on edullisempaa, mutta tosiasiassa siksi, että Suomeen sijoittamista pidetään jotenkin tyhmänä. Suomessa tehtyä on vaikea myydä, sillä asialla ei ole mitään brändiarvoa. Pitäisi myydä bulkkia, jonka tekeminen ei Suomessa kannata, tai sitten jotenkin rakentaa tunnettu brändi. Suomessa ei maasta voi ponnistaa, joten rahat loppuvat kesken. Tässäkin olisi työntekijöillä ja työnantajilla yhteinen intressi, todennäköisesti myös halveksituilla yrityspomoilla.
Brändin rakentaminen alkaa siitä, että suomalaisilla itsellään on terve kansallistunne ja ylpeys. Minulle ei tule mieleen mitään muuta kansakuntaa maailmassa, jonka edustaja vastaa ensimmäisenä kysymykseen “mitä hyvää kotimaassasi on”, latteasti “ei mitään”. Olen kierrellyt pitkin poikin Afrikkaa, ja Afrikan täysin sekaisin olevissa maissakin ihmiset kertovat vieraalle, mitä kaikkea hyvää siellä on. Harvat suomalaiset kykenevät samaan. Tällaisenkin rakentaminen vaatii kaikkien yhteistyötä eikä nokittelua oikeiston ja vasemmiston tai herrahissin eri portailla olevien ihmisten välillä.
Tarvitsisimme myös menestyjien arvostamista ja virheiden tekijöiden ymmärtämistä. Jos menestys tulee viihteessä tai urheilussa, se on hyvä asia, mutta jos se tulee bisneksissä, se johtaa “halikon kartanonherran” rooliin. Konkurssin tehnyt yrittäjä toisaalta menettää asuntonsa, omaisuutensa ja kaiken muunkin, useimmiten myös perheensä. Mitään anteeksiantoa ei ole luvassa verottajan, pankin tai muun ympäristön suunnasta, saati sitten, että tällainen saisi tilaisuuden yrittää uudelleen virheistään oppineena. Tätä asiaa ei auta ajatus siitä, että jokaisen konkurssin takana on rikos ja rötösherra.
Tekemistä olisi vaikka kuinka paljon, mutta tylsämielisyyden palotorven töräyttely vapunpäivänä ei auta mitään.
Osa poliitikoista, kuten vaikkapa Mari Kiviniemi, puhui joutavuuksista jankuttaessaan kunta- ja puolustusvoimauudistuksista implikoiden, ettei hallitus olisi kunnioittanut demokratiaa. Asialla ei ole tietenkään mitään tekemistä minkään kanssa, sillä kuntarajojen piirtäminen ja maanpuolustus erityisesti kuuluvat eduskunnan toimialaan ja hallitus nauttii eduskunnan luottamusta. Ei kepun. Tämä on joutavaa jankutusta asiasta, jolla ei ole mitään suurensuurta merkitystä.
Ei se mitään. Vappu on perinteisesti ollut vasemmistopuolueiden juhlaa, joten innolla näiden puolueiden edustajien kimppuun. Puheissa yhdistyy kaksi teemaa. Pieneltä osin puhuttiin työttömyydestä, mikä on järkevä teema, varsinkin jos keksittäisiin, mitä sille voisi tehdä. Vasemmistopuolueiden puheenjohtajat puhuivat kuitenkin ahneudesta ja yrityspomojen palkoista ja vaativat sitä, tätä ja tuota tämän ongelman korjaamiseksi.
Yritysjohtajien palkat ja edut ovat asia, josta riittää iltapäivälehtijulkisuutta ja suuria tunteita, sillä jokaisella on asioista mielipide, jonka sisältö on useimmiten “rötösherrat kiikkiin”. Tässä asiassa vasemmistopuolueet ovat tarttuneet puhdasoppiseen populismiin ja kertovat kansalle sitä, mitä kansa haluaa kuulla. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun tämäkin on jankuttamista samasta asiasta viikko- ja kuukausitolkulla, tulee mieleen, että järkevän politiikan teko on pysähtynyt kuin seinään tämän savuverhon edessä, ja kapitalisti nauraa koko matkan pankkiin.
Työttömyys todellakin on ongelma ja Suomen suurin rakenteellinen ongelma on siinä, ettei Suomessa tahdo olla töitä ihmisille, joita koulutamme, saati sitten vähemmän koulutetuille. Suomella ei olisi mitään ongelmia missään taseessa tai talousluvussa, jos työllisyysaste olisi 5-10 prosenttiyksikköä nykyistä korkeampi. Samalla korjautuisi muitankin työmarkkinoiden ongelmia, sillä työläisen paras turva on täystyöllisyys. Suomesta siis puuttuu työnantajia eikä kenelläkään tunnnu olevan mitään käsitystä siitä, mistä heitä saataisiin lisää.
Se, mitä johtajille maksetaan, ei ole asiaan mitenkään sidoksissa. Vaikka johdon palkkatasoa viilattaisiin nykyisestä alas tai ylöspäin, he johtaisivat yrityksiä täsmälleen samalla tavoin kuin he johtavat niitä nytkin. Tähän ei kuulu tällä hetkellä Suomeen investoiminen, innovointi, kasvun hakeminen ja aggressiivinen markkinointi.
Johtajien palkat tarjoavat oivallisen savuverhon oikeastaan kaikille.
Nämä vappupuheet ovat sinänsä pelkkää retoriikkaa, mutta ne kertovat meille mainiosti Suomessa vallitsevasta apatiasta. Kukaan ei enää edes yritä korjata oikeita ongelmia. Ei kukaan yritä miettiä, miten Suomeen saataisiin enemmän yksityisen sektorin työtä eikä mietitä, miten samalla vähennettäisiin julkisen sektorin aiheuttamaa ylipainoa puuttumatta kuitenkaan peruspalveluihin ja perusasioihin.
Vihollinen on juuri tämä apatia. Toinen vihollinen on muinainen rintamalinjajako. Kolmas vihollinen on muutosvastarinta.
Suomessa pitää monen asian muuttua. Kirittäjänä ja pakottajana on se, että julkiset finanssit pitää tasapainottaa. Se olisi mukavampaa tehdä tekemällä lisää työtä kuin syömällä vähemmän, mutta jomman kumman tien joudumme valitsemaan. Taistelussa apatiaa ja pysähtyneisyyttä vastaan on pakko ylittää rintamalinjoja eikä voida enää asemoitua koko kansakunnan kokoisiin bunkkereihin. Tämä “taistelu” pitäisi viedä moneen paikkaan ja käydä sitä kussakin paikassa eri liittolaisten kanssa.
Muutoshaluisten ja muutosvastaisten pitäisi onnistua löytämään toisensa ja tunnustamaan toistensa olemassaolo sen sijaan, että he pitävät toisiaan vihollisina. Heidän vihollisensa on muutosvastarintaisten joukko. Yrityksessä saada Suomeen lisää työtä voi löytyä useita eri tapoja ja rintamia lähestyä asiaa. Palkansaajat voivat ryhtyä vaatimaan, että heidän ostamiaan asioita ruvetaan tekemään Suomessa. Jos asioita ei halua tehdä Suomessa yritysjohto, silloin pitää liittoutua yritysten omistajien kanssa ja pistää johto ruotuun. Jos taas johto on valmis muutoksiin mutta omistajat eivät, rintamalinja asettuu toiseen paikkaan. Toisaalta sekä palkansaajan, yrityspomon että kapitalistin vinkkelistä on syytä huolehtia julkisten finanssien tehokkuudesta ja siitä, että suomalainen työ ei näänny liian kovan kuorman alle.
Numerot puhuvat puolestaan. Suomalainen työ ei käy kaupaksi, suomalaiset elävät yli varojensa ja huolimatta hyvistä sijoituksista kilpailukyky-, vakaus- ja tehokkuusmittareilla, kukaan ei halua investoida Suomeen. Edes suomalainen. Kaikki, joilla on Suomessa hiukankaan rahaa, sijoittavat sen ulkomaille. Mukamas siksi, että muualla verotus on edullisempaa, mutta tosiasiassa siksi, että Suomeen sijoittamista pidetään jotenkin tyhmänä. Suomessa tehtyä on vaikea myydä, sillä asialla ei ole mitään brändiarvoa. Pitäisi myydä bulkkia, jonka tekeminen ei Suomessa kannata, tai sitten jotenkin rakentaa tunnettu brändi. Suomessa ei maasta voi ponnistaa, joten rahat loppuvat kesken. Tässäkin olisi työntekijöillä ja työnantajilla yhteinen intressi, todennäköisesti myös halveksituilla yrityspomoilla.
Brändin rakentaminen alkaa siitä, että suomalaisilla itsellään on terve kansallistunne ja ylpeys. Minulle ei tule mieleen mitään muuta kansakuntaa maailmassa, jonka edustaja vastaa ensimmäisenä kysymykseen “mitä hyvää kotimaassasi on”, latteasti “ei mitään”. Olen kierrellyt pitkin poikin Afrikkaa, ja Afrikan täysin sekaisin olevissa maissakin ihmiset kertovat vieraalle, mitä kaikkea hyvää siellä on. Harvat suomalaiset kykenevät samaan. Tällaisenkin rakentaminen vaatii kaikkien yhteistyötä eikä nokittelua oikeiston ja vasemmiston tai herrahissin eri portailla olevien ihmisten välillä.
Tarvitsisimme myös menestyjien arvostamista ja virheiden tekijöiden ymmärtämistä. Jos menestys tulee viihteessä tai urheilussa, se on hyvä asia, mutta jos se tulee bisneksissä, se johtaa “halikon kartanonherran” rooliin. Konkurssin tehnyt yrittäjä toisaalta menettää asuntonsa, omaisuutensa ja kaiken muunkin, useimmiten myös perheensä. Mitään anteeksiantoa ei ole luvassa verottajan, pankin tai muun ympäristön suunnasta, saati sitten, että tällainen saisi tilaisuuden yrittää uudelleen virheistään oppineena. Tätä asiaa ei auta ajatus siitä, että jokaisen konkurssin takana on rikos ja rötösherra.
Tekemistä olisi vaikka kuinka paljon, mutta tylsämielisyyden palotorven töräyttely vapunpäivänä ei auta mitään.