May 2011
Vielä positiivisesta syrjinnästä ja yhdestä totuudesta
31/05/11 11:47
Itse asia tulikin käsiteltyä jo edellisessä artikkelissani.
Tällä kertaa kuitenkin vuorossa maalaisliiton nuoriso-osasto, joka pitää Kokoomusnuorten kannanottoa positiivista syrjintää vastaan Kokoomuksen halpa-arvoisena sumutuksena, jolla “kosiskellaan puolueen konservatiivisia äänestäjiä”.
Tämä on melko lailla pähkähullu lauselma. Politiikkaan tietysti mahtuu runsaasti sellaista ja
puhetta maailmaan yleisemminkin, mutta siitä huolimatta tämä purskaus on syytä käsitellä. Se kertoo meille ajan hengestä.
Ensinnäkin perustotuus ja yksinkertainen asia. Kun puolueen kannatus on 20%, siellä on riveissä kaikennäköistä väkeä. Se, että politiikka yrittää miellyttää jotakin merkittäväksi kuviteltua fraktiota, ei ole typerää vaan järkevää politiikkaa puolueelta. Tässä asiassahan Kepu on itse aivan samanlaisessa tilanteessa yrittäessään miellyttää tukiaisilla eläviä maalaisia ja kupattavia kaupunkilaisia, joiden äänet tarvitaan mahdolliseen vaalivoittoon. Kepu on ratkaissut ongelman puhumalla lapsiperheistä, jotta ei tarvitse luvata koskaan kenellekään nettomaksajalle mitään mutta silti voidaan luoda mielikuva siitä, että ollaan kaupunkilaisen asialla.
Tämä on kuitenkin sivuseikka. Kokoomuksen riveissä voi hyvinkin olla väitetyn kaltaisia konservatiiveja, mutta miksi heille pitäisi pyllistää?
Siksi, että tässäkin asiassa vallitsee Suomessa vain yksi ainoa totuus ja poliittinen elämä tuntuu lähes kyvyttömältä käsittelemään tilannetta, jossa tällaiseen uskonkappaleeseen suhtaudutaankin eri tavalla kuin kuuluisi. Pienkepulit kiteyttävät asiansa näin: Ei suomalainen yhteiskunta voi olla mikään koiratappelukenttä, jossa vahvimmat pyrkivät raatelemaan heikompiaan. Jokaisen ihmisyyttä tulee kunnioittaa siinä määrin, että annetaan edellytykset ihmisarvoiselle elämälle. Tämä edellyttää sitä, että vähemmistöjä tulee suojella erilaisilla erityistoimenpiteillä
Tässä sotketaan oivallisesti kaksi eri asiaa: ihmisoikeudet ja erityiskohtelu. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, erityiskohtelu ei ole välttämätöntä ensinkään. Erityiskohtelu itse asiassa romuttaa ihmisoikeuksiin kuuluvaa yhdenvertaista kohtelua hyvää tarkoittaen, sillä se pyrkii harmonisoimaan lopputuloksen eikä keinoja. Jos lähtökohdat ovat erilaiset, lopputulos voi aivan hyväksytysti olla erilainen eikä kyse ole mistään ihmisoikeusrikkomuksesta. Tyypillinen esimerkki tästä ovat miesvaltaiset ja naisvaltaiset alat. Se, että tytöt hakevat sankemmin joukoin sairaanhoito-opistoon ja pojat levyseppähitsaajalinjalle, ei ole mikään syrjivä tai ihmisoikeuksien vastainen rakennelma kunhan valinta on vapaa. Lopputulos ei ole
yhtenevä, mutta koska se perustuu ihmisten omiin toiveisiin, kykyihin ja määrätietoisuuteen, se ei syrji ketään.
Mutta mennäänpä sitten ajan henkeen.
Yhden totuuden maailma tulikin jo käsiteltyä. Kaikkien kuuluu palvoa vähemmistöjä ja olla erityiskohtelusta samaa mieltä. Muu ei yksinkertaisesti tule edes kyseeseen, vaikka kyse on täysin validista poliittisesta agendasta, jonka kannatusta mitataan vaaleissa. Itse asiassa sitä mitattiin jo viime vaaleissa, eikä kansa nyt täysin murskatuomiota näyttänyt antavan niille ajatuksille, joissa nykymenoa haluttiin hieman tuulettaa. Pysähtyneisyys ja yksi ainoa totuus, erityisesti kepulainen totuus, sen sijaan tuntui murskatuomion saavan.
Minkä takia vähemmistöjä ylipäätään tulee suojella? Perusoikeudet ja -vapaudet kuuluvat kaikille ja erinäköisiä asioita on kielletty tai sallittu aivan riippumatta siitä, kuka edustaa enemmistöä ja kuka mitäkin vähemmistöä. Tämä takaa vähemmistön edustajalle mahdollisuuden elää lakien puitteissa elämäänsä kuten huvittaa. Jos tässä puolessa on parantamisen varaa, kuten vaikkapa avioliiton sukupuolineutraaliuden kohdalla, korjaavia toimenpiteitä olisi syytä tehdä, mutta miksi vähemmistöt itsessään ansaitsevat jotakin kunnioitusta?
Jos lasketaan yhteen Suomen kaikkiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset, huomaamme, että heitä on kaksi kertaa enemmän kuin maassa on asukkaita. Jokainen edustaa useampaakin vähemmistöä ja jos ei just nyt edusta, sellaisia voi aina keksiä. Todellisuudessa vähemmistöjen erityissuosijat eivät tietenkään ajattele niin, että esimerkiksi espoolaiset tai vaaleahiuksiset voisivat olla vähemmistö Suomessa. Vähemmistönpalvonnan ajatusmaailmallisessa keskiössä on pikimusta neekeri, joka kuitenkin sijoittuu pyörremyrskyn silmään ja on täydellisesti tyynessä ja katveessa. Häntä ei virallisesti nähdä eikä häntä ole olemassakaan, mutta kaikki kuitenkin pyörii vinhaa vauhtia hänen ympärillään.
Erityisesti huomaamme, ettei hän ole itse tuohon asemaan edes pyrkinyt vaan hän pyrkii siitä raivokkaasti pois. Vähemmistöistä on tullut hyvää bisnestä monella tavoin. Se elättää aivan uusia ammattikuntia ja vähemmistöjen äänillä (tai niitä vastaan) ratsastamalla on näemmä helppoa päästä eduskuntaankin lihapatojen ja kulukorvausten äärelle. Suomessa on siis vuosi vuodelta enemmän väkeä, joille vähemmistöt ovat elinehto.
Tässä elinehdossa on se ongelma, että kun alkuperäinen (etnisten) vähemmistöjen erityiskohtelu on ainakin paperilla tähdännyt sopeutumisen helpottamiseen, nykyinen vähemmistönpalvontavariantti itse asiassa edellyttää, että vähemmistöihin kuuluvat ovat ensi vuonna vielä säälittävämpiä reppanoita kuin tänä vuonna, sillä jos vähemmistöt sopeutuvat hyvin eivätkä tarvitse erityishuomiota pigmentin takia vaan ainoastaan yksilöllisin perustein kuten kaikki muutkin tarvitessaa, putoaa isolta, kovaääniseltä ja tiedotusvälineisiin hyvin verkostoituneilta ihmisiltä bisnes alta.
Tällainen vähemmistökeskeisyys saattaa hyvin toimia vähemmistöjä vastaan, sillä vähemmistöyttä
ja erilaisuutta joudutaan väkisin korostamaan, jotta vähemmistöön ja sen ammattihyysääjiin saadaan käännettyä yhteiskunnan spotti. Vaikka koko muu Suomi näkisi bussikuskin eikä neekeriä, iso osa vähemmistöväestä näkee neekerin, vaikka hänen vanhempansakin olisivat jo Suomessa syntyneitä.
En näe mitään syytä ylläpitää tällaista rakennelmaa, sillä se pyrkii ensisijaisesti korostamaan erilaisuutta säilyttääkseen oman tärkeytensä sen sijaan, että se pyrkisi tasoittamaan tietä, mikä sen tavoite virallisesti on. Tämä on politiikkaa siinä kuin muukin ja tästä asiasta on lupa olla myös tällaista mieltä. Ei pitäisi kenenkään siitä vaipua epätoivoon. Jos kansa haluaa palvoa vähemmistöjä, se kyllä vaaleissa muistetaan, mutta jos viesti on toinen, vika ei ole kansassa vaan ajatuksessa.
Toinen ajanhenkihuomio liittyy nuorison ja nuorten aikuisten arvomaailmaan.
Sivusin joku aika sitten asiaa uuden ihmisen kasvatuksesta kirjoittaessani. Nykyinen 16-27 -vuotias näyttäisi nimittäin olevan hyvin erilainen olio kuin kaltaiseni keski-ikäinen, minkä ei tietysti pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Monet näyttävät kuitenkin yllättyneen siitä, että nuoriso on poliittisesti aktiivista ja sillä on poliittisia mielipiteitä sen sijaan, että he keskittyvät vertailemaan rap-artisteja ja jättämään politikoinnin kaltaisilleni jäärille.
Osa nykyisen nuoren poliittista identiteettiä tuntuu olevan pako pois sosiaalidemokratian keskustasta. Nuoriso tuntuu vinksahtavan vasemmalle ja oikealle muttei niinkään tympeimpään keskiöön, kun taas meidän vanhempien poliittinen identiteetti tuntui ja tuntuu olevan nimenomaan raivoisaa pyrkyä kohti mitäänsanomattomuuden keskiössä olevaa nollapistettä.
Tässä mielessä Kokoomuksen nuorisojärjestö ei ole mikään kummallinen kerho osana suurta salaliittoa vaan se edustaa yhdellä tavalla keskiöstä pois pyrkivän nuorisojoukon ajatuksia varsin hyvin. Vastapaino sille ei löydy kepulaisesta pysähtyneisyydestä tai sosiaalidemokratiasta vaan vaikkapa
Vasemmistoliitosta, joka myöskin vetää keskiöstä pois pyrkivää nuorisoa. Tämä näyttää olevan vaikea ymmärrettävä kovin monelle. Kun vanhempien poliittiset mielipiteet voidaan esittää minkä hyvänsä koordinaatiston keskipisteen lähelle piirretyksi ympyräksi, nuorison mielipiteitä kuvaa parhaiten tuon saman keskipisteen kautta kulkeva paraabeli. Veto oikealle ja vasemmalle on kova kuten myös intensiteetti, jolla halutaan mihin suuntaan hyvänsä paitsi siihen keskipisteeseen.
Tästä kehityksestä näyttäisi saavan nostetta Vasemmistoliitto, Perussuomalaiset ja Kokoomus. Vasemmistoliitto oikeastaan on melko lailla oma nuorisojärjestönsä, mistä syystä sen aika on - jos on - myöhemmin. Perussuomalaiset on melko uusi liike nykymuodossaan ja siitä emme vielä tiedä, mutta Kokoomuksen nuoret ovat ottaneet selvästi räyhäkkäämmän otteen asioihin kuin mitä tuon puolueen nuoret tekivät 20 vuotta sitten.
Tästä ei voi päätellä, että nuoriso on rappiolla. Siitä voi päätellä, että maailma on muuttunut ja muuttuu edelleen, eli kaikki on mitä parhaiten. Kokoomus puolueena taas tekee viisaasti antaessaan nuoremmille äänen ja tilaisuuden vaikuttaa sen sijaan, että se pyrkii nitistämään henkisesti ne, jotka eivät sopeudu keskipistehakuisten vanhempien heille asettamaan karsinaan. Tämä takaa sen, etteivät puolueen nuoremmat kannattajat vaihda puoluetta kuten kävi Kepulle ja osin Vihreillekin. Tästä tietysti seuraa jatkuvuus, mikä pitää puolueen lähellä vallankahvaa todennäköisesti myös tulevaisuudessa.
Nyt näytetään kuvittelevan, että Perussuomalaiset on joku hetken ilmiö, jonka jälkeen palataan konsensuuspolitiikan hellään huomaan kunhan persut vain huomaavat erheensä.
Minä väitän, että konsensuspolitiikka ei aivan hevin palaa vaikka persut poistuisivatkin puoluekartalta. Samat arvot eläisivät vain toisaalla puolueissa, jotka eivät edes pyri enää olemaan samaa mieltä kaikista asioista.
Tällä kertaa kuitenkin vuorossa maalaisliiton nuoriso-osasto, joka pitää Kokoomusnuorten kannanottoa positiivista syrjintää vastaan Kokoomuksen halpa-arvoisena sumutuksena, jolla “kosiskellaan puolueen konservatiivisia äänestäjiä”.
Tämä on melko lailla pähkähullu lauselma. Politiikkaan tietysti mahtuu runsaasti sellaista ja
Ensinnäkin perustotuus ja yksinkertainen asia. Kun puolueen kannatus on 20%, siellä on riveissä kaikennäköistä väkeä. Se, että politiikka yrittää miellyttää jotakin merkittäväksi kuviteltua fraktiota, ei ole typerää vaan järkevää politiikkaa puolueelta. Tässä asiassahan Kepu on itse aivan samanlaisessa tilanteessa yrittäessään miellyttää tukiaisilla eläviä maalaisia ja kupattavia kaupunkilaisia, joiden äänet tarvitaan mahdolliseen vaalivoittoon. Kepu on ratkaissut ongelman puhumalla lapsiperheistä, jotta ei tarvitse luvata koskaan kenellekään nettomaksajalle mitään mutta silti voidaan luoda mielikuva siitä, että ollaan kaupunkilaisen asialla.
Tämä on kuitenkin sivuseikka. Kokoomuksen riveissä voi hyvinkin olla väitetyn kaltaisia konservatiiveja, mutta miksi heille pitäisi pyllistää?
Siksi, että tässäkin asiassa vallitsee Suomessa vain yksi ainoa totuus ja poliittinen elämä tuntuu lähes kyvyttömältä käsittelemään tilannetta, jossa tällaiseen uskonkappaleeseen suhtaudutaankin eri tavalla kuin kuuluisi. Pienkepulit kiteyttävät asiansa näin: Ei suomalainen yhteiskunta voi olla mikään koiratappelukenttä, jossa vahvimmat pyrkivät raatelemaan heikompiaan. Jokaisen ihmisyyttä tulee kunnioittaa siinä määrin, että annetaan edellytykset ihmisarvoiselle elämälle. Tämä edellyttää sitä, että vähemmistöjä tulee suojella erilaisilla erityistoimenpiteillä
Tässä sotketaan oivallisesti kaksi eri asiaa: ihmisoikeudet ja erityiskohtelu. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, erityiskohtelu ei ole välttämätöntä ensinkään. Erityiskohtelu itse asiassa romuttaa ihmisoikeuksiin kuuluvaa yhdenvertaista kohtelua hyvää tarkoittaen, sillä se pyrkii harmonisoimaan lopputuloksen eikä keinoja. Jos lähtökohdat ovat erilaiset, lopputulos voi aivan hyväksytysti olla erilainen eikä kyse ole mistään ihmisoikeusrikkomuksesta. Tyypillinen esimerkki tästä ovat miesvaltaiset ja naisvaltaiset alat. Se, että tytöt hakevat sankemmin joukoin sairaanhoito-opistoon ja pojat levyseppähitsaajalinjalle, ei ole mikään syrjivä tai ihmisoikeuksien vastainen rakennelma kunhan valinta on vapaa. Lopputulos ei ole
Mutta mennäänpä sitten ajan henkeen.
Yhden totuuden maailma tulikin jo käsiteltyä. Kaikkien kuuluu palvoa vähemmistöjä ja olla erityiskohtelusta samaa mieltä. Muu ei yksinkertaisesti tule edes kyseeseen, vaikka kyse on täysin validista poliittisesta agendasta, jonka kannatusta mitataan vaaleissa. Itse asiassa sitä mitattiin jo viime vaaleissa, eikä kansa nyt täysin murskatuomiota näyttänyt antavan niille ajatuksille, joissa nykymenoa haluttiin hieman tuulettaa. Pysähtyneisyys ja yksi ainoa totuus, erityisesti kepulainen totuus, sen sijaan tuntui murskatuomion saavan.
Minkä takia vähemmistöjä ylipäätään tulee suojella? Perusoikeudet ja -vapaudet kuuluvat kaikille ja erinäköisiä asioita on kielletty tai sallittu aivan riippumatta siitä, kuka edustaa enemmistöä ja kuka mitäkin vähemmistöä. Tämä takaa vähemmistön edustajalle mahdollisuuden elää lakien puitteissa elämäänsä kuten huvittaa. Jos tässä puolessa on parantamisen varaa, kuten vaikkapa avioliiton sukupuolineutraaliuden kohdalla, korjaavia toimenpiteitä olisi syytä tehdä, mutta miksi vähemmistöt itsessään ansaitsevat jotakin kunnioitusta?
Jos lasketaan yhteen Suomen kaikkiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset, huomaamme, että heitä on kaksi kertaa enemmän kuin maassa on asukkaita. Jokainen edustaa useampaakin vähemmistöä ja jos ei just nyt edusta, sellaisia voi aina keksiä. Todellisuudessa vähemmistöjen erityissuosijat eivät tietenkään ajattele niin, että esimerkiksi espoolaiset tai vaaleahiuksiset voisivat olla vähemmistö Suomessa. Vähemmistönpalvonnan ajatusmaailmallisessa keskiössä on pikimusta neekeri, joka kuitenkin sijoittuu pyörremyrskyn silmään ja on täydellisesti tyynessä ja katveessa. Häntä ei virallisesti nähdä eikä häntä ole olemassakaan, mutta kaikki kuitenkin pyörii vinhaa vauhtia hänen ympärillään.
Erityisesti huomaamme, ettei hän ole itse tuohon asemaan edes pyrkinyt vaan hän pyrkii siitä raivokkaasti pois. Vähemmistöistä on tullut hyvää bisnestä monella tavoin. Se elättää aivan uusia ammattikuntia ja vähemmistöjen äänillä (tai niitä vastaan) ratsastamalla on näemmä helppoa päästä eduskuntaankin lihapatojen ja kulukorvausten äärelle. Suomessa on siis vuosi vuodelta enemmän väkeä, joille vähemmistöt ovat elinehto.
Tässä elinehdossa on se ongelma, että kun alkuperäinen (etnisten) vähemmistöjen erityiskohtelu on ainakin paperilla tähdännyt sopeutumisen helpottamiseen, nykyinen vähemmistönpalvontavariantti itse asiassa edellyttää, että vähemmistöihin kuuluvat ovat ensi vuonna vielä säälittävämpiä reppanoita kuin tänä vuonna, sillä jos vähemmistöt sopeutuvat hyvin eivätkä tarvitse erityishuomiota pigmentin takia vaan ainoastaan yksilöllisin perustein kuten kaikki muutkin tarvitessaa, putoaa isolta, kovaääniseltä ja tiedotusvälineisiin hyvin verkostoituneilta ihmisiltä bisnes alta.
Tällainen vähemmistökeskeisyys saattaa hyvin toimia vähemmistöjä vastaan, sillä vähemmistöyttä
En näe mitään syytä ylläpitää tällaista rakennelmaa, sillä se pyrkii ensisijaisesti korostamaan erilaisuutta säilyttääkseen oman tärkeytensä sen sijaan, että se pyrkisi tasoittamaan tietä, mikä sen tavoite virallisesti on. Tämä on politiikkaa siinä kuin muukin ja tästä asiasta on lupa olla myös tällaista mieltä. Ei pitäisi kenenkään siitä vaipua epätoivoon. Jos kansa haluaa palvoa vähemmistöjä, se kyllä vaaleissa muistetaan, mutta jos viesti on toinen, vika ei ole kansassa vaan ajatuksessa.
Toinen ajanhenkihuomio liittyy nuorison ja nuorten aikuisten arvomaailmaan.
Sivusin joku aika sitten asiaa uuden ihmisen kasvatuksesta kirjoittaessani. Nykyinen 16-27 -vuotias näyttäisi nimittäin olevan hyvin erilainen olio kuin kaltaiseni keski-ikäinen, minkä ei tietysti pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Monet näyttävät kuitenkin yllättyneen siitä, että nuoriso on poliittisesti aktiivista ja sillä on poliittisia mielipiteitä sen sijaan, että he keskittyvät vertailemaan rap-artisteja ja jättämään politikoinnin kaltaisilleni jäärille.
Osa nykyisen nuoren poliittista identiteettiä tuntuu olevan pako pois sosiaalidemokratian keskustasta. Nuoriso tuntuu vinksahtavan vasemmalle ja oikealle muttei niinkään tympeimpään keskiöön, kun taas meidän vanhempien poliittinen identiteetti tuntui ja tuntuu olevan nimenomaan raivoisaa pyrkyä kohti mitäänsanomattomuuden keskiössä olevaa nollapistettä.
Tässä mielessä Kokoomuksen nuorisojärjestö ei ole mikään kummallinen kerho osana suurta salaliittoa vaan se edustaa yhdellä tavalla keskiöstä pois pyrkivän nuorisojoukon ajatuksia varsin hyvin. Vastapaino sille ei löydy kepulaisesta pysähtyneisyydestä tai sosiaalidemokratiasta vaan vaikkapa
Tästä kehityksestä näyttäisi saavan nostetta Vasemmistoliitto, Perussuomalaiset ja Kokoomus. Vasemmistoliitto oikeastaan on melko lailla oma nuorisojärjestönsä, mistä syystä sen aika on - jos on - myöhemmin. Perussuomalaiset on melko uusi liike nykymuodossaan ja siitä emme vielä tiedä, mutta Kokoomuksen nuoret ovat ottaneet selvästi räyhäkkäämmän otteen asioihin kuin mitä tuon puolueen nuoret tekivät 20 vuotta sitten.
Tästä ei voi päätellä, että nuoriso on rappiolla. Siitä voi päätellä, että maailma on muuttunut ja muuttuu edelleen, eli kaikki on mitä parhaiten. Kokoomus puolueena taas tekee viisaasti antaessaan nuoremmille äänen ja tilaisuuden vaikuttaa sen sijaan, että se pyrkii nitistämään henkisesti ne, jotka eivät sopeudu keskipistehakuisten vanhempien heille asettamaan karsinaan. Tämä takaa sen, etteivät puolueen nuoremmat kannattajat vaihda puoluetta kuten kävi Kepulle ja osin Vihreillekin. Tästä tietysti seuraa jatkuvuus, mikä pitää puolueen lähellä vallankahvaa todennäköisesti myös tulevaisuudessa.
Nyt näytetään kuvittelevan, että Perussuomalaiset on joku hetken ilmiö, jonka jälkeen palataan konsensuuspolitiikan hellään huomaan kunhan persut vain huomaavat erheensä.
Minä väitän, että konsensuspolitiikka ei aivan hevin palaa vaikka persut poistuisivatkin puoluekartalta. Samat arvot eläisivät vain toisaalla puolueissa, jotka eivät edes pyri enää olemaan samaa mieltä kaikista asioista.
Comments
Rasismi ja positiivinen syrjintä
27/05/11 09:43
Perussuomalaiset irtisanoutuivat selkeäsanaisesti rasismista julistuksellaan, sillä tällaista heiltä oli odotettu. Tekstin luettuani arvasin, että siitä nousee kova parku, ja niin näyttää nyt käyneen. On esitetty kaikenlaista kritiikkiä, mutta yleisesti ottaen melko luisksotsaisessa sävyssä. Päivän Hesarin pääkirjoituksessa kulminoituvat oikeastaan kaikki tämän kritiikin ongelmat ja tympeimmät kliseet, joten tutkitaanpa sitä hieman.
Aloitamme tästä:
Perussuomalaisten rasisminvastaisessa julistuksessa on kuitenkin lause, joka suurelta osin vesittää koko julistuksen.
Tässä kohtaa toivoisi, että pääkirjoituslehtineekeri olisi joutunut tenttimään fuksikurssin
Logiikan perusteet, josta allekirjoittanut pääsi läpi kymmenennellä yrityksellä professorin huoneessa järjestetyssä yksityistentissä kaksi päivää ennen valmistumista.
Perussuomalaisten julistus on tekstinä muotoa “vastustamme rasismia ja väkivaltaa etc etc etc ja lisäksi vaadimme positiivisen syrjinnän lakkauttamista”. Tässä on loogisesti kyseessä ja-operaattori, ei tai-operaattori, implikaatio eikä ekvivalenssi. Huuto Persujen lauselmasta oli tietysti hirveä, sillä samalla kun irtisanouduttiin rasismista, irtisanouduttiin myös kaikennäköisestä vähemmistönpalvonnasta, josta näyttää muodostuneen kokonainen oma politiikan lajinsa.
Tämä oli tietysti persuilta taktinen veto, mutta huudon ja matalamielisyyden määrä yllätti minutkin. Tuossa lauselmassa ei ole nimittäin mitään, mikä vesittää Persujen rasismin vastaisen julistuksen. Jos tuon purkaa atomeiksi ja katsoo, mitä persut vaativat, on rasismin, syrjinnän ja väkivallan vastustaminen. Tämä on oma olionsa ja positiivisen syrjinnän vastustaminen on toinen olionsa. Persut siis eivät julistuksensa mukaan lepää ennen kuin molemmista on päästy eroon, mutta näitä ei ainakaan lukemani perusteella ole mitenkään kytketty yhteen. Rasismista ja väkivallasta voidaan hankkiutua eroon, vaikka positiivinen syrjintä tai etninen suosinta jatkuu, tai päinvastoin.
Vastareaktio on kuitenkin koko lailla odotettu. Iso osa persuja vastustavasta politiikasta perustuu siihen ajatukseen, että persut on rasistinen liike. Tämä ei ainakaan omien havaintojeni mukaan pidä paikkaansa, vaikka joukossa rasisteja onkin kuten kaikkien muidenkin puolueiden riveissä. Puolueen ohjelma ei edusta rasismia eikä puolueen nokkamies ole koskaan vaikuttanut kiiluvasilmäiseltä natsilta. Persujen rasistikortti perustuu siis yksittäistapausten yleistyksiin eikä puolueen linjan ja ohjelman tulkitsemiseen. Jos persujen annettaisiin tuosta vain heittää pois rasistin viitta, pitäisi keskittyä vastustamisessa muihin, hieman kiperämpiin asioihin eikä vain mielikuvamainontaan.
Siksi luodaan nyt mielikuvaa siitä, etteivät persut oikeasti vastusta rasismia vaan ovat “vesittäneet” varsin yksikäsitteisesti väkivallan, rasismin ja syrjinnän tuomitsevan kannanoton asioilla, jotka sitä eivät vesitä.
Hyppäämme tämän jälkeen hetkeksi sivuraiteelle, rasismin käsitteen ongelmaan. Rasismi on tämän päivän orwellilainen rikosajatus, joka tarkoittaa jotakin pahaa, mutta aivan tarkasti ei tunnu olevan selvillä, mikä kaikki on rikollista. Sitä venytetään tarpeen mukaan, jotta epämiellyttävien henkilöiden epämiellyttävä puhe saadaan julistettua kategorisesti pahaksi ottamatta kantaa ensinkään siihen, mitä sanottiin.
Koko kohuhan alkoi jonkun persukansanedustajan kommentista “kaupungilla notkuvat neekeriukot pitäisi pistää metsätöihin” tai jotain sinnepäin. Tämä kommentti on epäilemättä tyhmä, mutta myös sisältää rasistisia elementtejä. Vertaamme sitä kuitenkin hieman samantapaiseen lauselmaan, joka oli yllättävänkin suosittu joskus 10-15 vuotta sitten: “miksi kaupungilla notkuvat pultsarit eivät mene töihin tai jos ei työ maistu, metsään käpyjä keräämään” tai jotain sinnepäin. Tämäkin kommentti on epäilemättä tyhmä, mutta se ei olekaan rasistinen ja se on tullut käsitellyksi myös sisältönsä puolesta esimerkiksi selittämällä, että ns. metsien miehet eivät ole juurikaan työkuntoisia.
Mikä näissä kommenteissa on oleellisena erona? Yksi ei-toivottu ihmisryhmä haluttaisiin pois katukuvaa rumentamasta ja tämä haluttaisiin lähettää metsätöihin. Puliukoilla näyttää olevan huomattavan vähän ystäviä ja ymmärtäjiä neekeriukkoihin verrattuna. Rasismi on toki sanakirjamääritelmänsä mukaan ihonväriin ja etnisiin seikkoihin perustuvaa, mutta nyt on hassunkurisesti luotu tilanne, jossa kaikennäköisiä muita ihmisryhmiä saa hutkia aivan miten sattuu paitsi ehkä naisia, jotka ovat Suomen suurin syrjitty
vähemmistö, sillä he itse asiassa muodostavat enemmistön.
Kun pystytään luomaan ainakin mielikuvissa jonkunnäköinen vähemmistö jollain perusteella, tuo vähemmistö alkaa yhtäkkiä nauttia aivan kerrassaan ihmeellistä suojaa kaikennäköistä kritiikkiä vastaan, sillä vähemmistöjä pitää ymmärtää. Rasistikortti heilahtaa helposti kuten moni muukin kortti. Asiaa voi ajatella siltäkin kantilta, että jos tuo mainittu kansanedustaja olisi jättänyt pois ilmeisen rasistiselta haiskahtavan “neekeriukko” -sanan ja lausunut “turvapaikanhakijat pitäisi lähettää maaseudulle metsätöihin opettelemaan suomalaisen kulttuurin kovaa ydintä”, tämäkin lauselma olisi katsottu rasistiseksi, sillä rasismista syyttävät näkevät mielessään tummahipiäisiä ihmisiä.
Miten tällainen ehdotus voitaisiin ylipäätään muotoilla ilman, että siinä nähdään joka paikassa vaanivaa rasismia, josta pitää sanoutua irti kerran viikossa, kaksi parhaassa? Ei mitenkään, ja se on tämä koko ristiretken tarkoituskin. Yritetään poistaa politiikan kielenkäytöstä sanoja ja käsitteitä, jotta poliittinen opponentti ei pääsisi ajamaan agendaansa sortumatta rikosajatukseen, joka hylätään ajatusta kuulematta.
Palaamme pääkirjoitukseen ja siirrymme toiseen esitetyn murskakritiikin ongelmaan. Tällä kertaa ongelman keskiössä on ilmiselvän tahallinen ja lähtökohtaisen puupäinen väärin ymmärtäminen:
"Tuomitsemme kaiken etniseen taustaan, kieleen, kulttuuriin, uskontoon tai vastaavaan seikkaan perustuvan syrjinnän tai suosimisen työmarkkinoilla, koulutuksessa ja muissa yhteyksissä", julistavat perussuomalaiset. Heidän mielestään ketään ei myöskään saa missään tilanteessa rangaista tai palkita taustansa vuoksi.
Syrjinnän kääntöpuolen - suosimisen - tuomitseminen tilanteessa kuin tilanteessa sisältää suuren ongelman. Tiukin tulkinta suosimisen kieltämisestä romuttaisi koko sosiaaliturvamme.
Suomessa heikoimmassa asemassa olevia suositaan verotuksella ja sosiaalisilla tulonsiirroilla. Suurissa kaupungeissa enemmän rahaa saavat sellaiset koulut, joiden oppilaaksiottoalueella asuu paljon pienituloisia, työttömiä ja maahanmuuttajia.
Lehtineekeri astuu syvälle hölynpölyn pimeään rääseikköön ensimmäisessä omassa virkkeessään, kuten niin moni muukin kriitikko, esimerkiksi joku paljon lainattu Kokoomusta edustava Ajatuksien Mätäoja. He eivät myöskään näytä löytävän sieltä tietään ulos ja lopulta päätyvät jääräpäisyydessään propagandan lohikäärmeen kitaan. Suosimisen tuomitseminen tilanteessa kuin tilanteessa epäilemättä sisältää ongelman varsinkin jos sosiaaliturva tai pienempi progressiivinen veroprosentti katsotaan suosimiseksi. Sen sijaan täysin näyttämättä jää, missä kohtaa Perussuomalaiset vastustaa julkilausumassaan tällaista tilanteessa kuin tilanteessa suosimista.
Vaikken itse taatusti kannata Perussuomalaisia, voisin aivan hyvin allekirjoittaa tuon kohdan tästä julistuksesta. Siinähän erityisesti korostetaan niitä taustaan liittyviä seikkoja, joiden perusteella suosimista ei saisi yhteiskunnassa esiintyä. Siinä erityisesti ei sanota, että heikommassa asemassa oleville ei saisi antaa sosiaaliturvaa. Heikompaan asemaan ajautuminen ei ole mikään taustaan liittyvä seikka vaan toimeentulotukea hakee yhtä lailla syrjään joutunut musta kuin valkoinenkin.
Suurissa kaupungeissa lisärahaa kouluille voidaan puolestaan antaa ja annetaankin sillä perusteella, että niissä saavutetaan huonoja oppimistuloksia. Tätä tukea ei tarvitse korvamerkitä etnisin perustein vaikka käytännössä paljon maahanmuuttajia sisältävä koulu todennäköisesti tätä tukea enemmän saisikin. Tällaista tukea kuten monia muitakin tukia voidaan antaa ilman etnisyyteen, uskontoon, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää perustetta eikä nähdäkseni Perussuomalaisten lauselma vastusta tällaista millään tavoin.
Jos etniseen taustaan liittyvä suosiminen kiellettäisiin, maahanmuuttajien kotoutus ja kielenopetus pitäisi lopettaa kokonaan. Myös romanien asumisen ja kulttuurin tukeminen loppuisi. Samoin pitäisi purkaa ruotsinkielisten kiintiöt koulutuspaikoissa. Vähemmistökulttuurit saisivat rauhassa näivettyä, jos niiden tuet lopetettaisiin.
Juuri tätähän puolue ajaa ja juuri tätä minäkin ajan.
Tässä on sisäänrakennettuna virheenä ajatus siitä, että joku kulttuuri näivettyy, jos yhteiskunta ei tue sitä. Minä väitän, että elinvoimainen kulttuuri ei tarvitse mitään yhteiskunnan tukea selvitäkseen. Erinäköiset urbaanit alakulttuurit eivät saa äyriäkään yhteiskunnan tukea, mutta silti ne kukoistavat
ja niihin kuuluu enemmän ihmisiä kuin Suomessa on romaneja tai saamelaisia. Henkilö, joka kuvittelee kaiken oleellisen kulttuuriin liittyvän kumpuavan yhteiskunnasta ja sen rahoituksesta, on myynyt niin täydellisesti sielunsa sosiaalidemokratialle, etten mitenkään saata ennustaa pikaista paranemista, vaikka sitä toki täydestä sydämestäni tovonkin.
Ruotsinkielisten kiintiöt niissä koulutuspaikoissa, joista valmistutaan kovapalkkaisimpiin tehtäviin, on puhdas reliikki, jolla ei ole mitään muuta olemassaolon oikeutusta kuin historiallinen peruste. Sitä saa toki kannattaa, mutta saa sitä vastustaakin, eikä pidä olla erityisen tuohtunut, kun politiikan kentässä on viimein puolue, joka haluaisi lopettaa tällaiset, joidenkin mielestä selvästi epäoikeudenmukaiset rakenteet.
Maahanmuuttajien kotoutuksessa ja kielenopetuksessakin on nähtävissä eri vaihtoehtoja. Minä olen muuttanut kahteen eri maahan eikä minua ole kotoutettu mitenkään eikä kukaan ole tullut tyrkyttämään kielikursseja. Ei tainnut kukaan byrokratiasta tulla kotouttamaan Nokian Elopiakaan. Kotouttamista tarvitsevat ainoastaan turvapaikanhakijat ja heidän perässään vetämät. Mielestäni maahan jäävien turvapaikanhakijoiden tavoiteluku on nolla, sillä näistä ihmisistä ei ole Suomelle mitään taloudellista hyötyä ja muu ei kiinnosta edes etäisesti. Työperäiset siirtolaiset kotouttavat ja kielikouluttavat itsensä tai heidän työnantajansa tekee niin kuten esimerkiksi minulle kävi Virossa.
Tässä on kuitenkin havaittavissa ristiriita, eli jos kannattaa turvapaikanhakijoiden tulvaa, ei voi allekirjoittaa lauselman tätä kohtaa, mistä syystä persut voisivat tehdä tähän aivan hyvin jonkunlaisen täydennyksen ja katsoa, mistä sitten nikotellaan. Itse en koe suuresti syrjiväksi sitä, että jostain olosuhteiden oikusta Suomeen ajautunut, on sitten ulkomailla syntynyt Suomen kansalainen, joka ei osaa suomea sanaakaan, tai positiivisen päätöksen saanut turvapaikanhakija, saavat jonkun alkuun auttavan kielikoulutuksen. Tämä on jo enempi detaljitason piikittelyä ja nysväämistä, mutta jos se on päivän sana niin lausuntoa voinee aivan hyvin tältä osin täsmentää, vaikkei se sen jälkeen olekaan erityisen kompakti.
Itse ymmärrän “suosinnan” todennäköisesti melko samalla tavoin kuin tuon lausunnon kirjoittaja ja puhumme enemmänkin siitä, että kilpailutilanteissa, on kilpailun kohteena sitten työpaikka, opiskelupaikka, asunto tai joku muu vastaava asia, ryhdytään pisteyttämään ihmisiä pigmentin perusteella. Tai sitä, että joku sosiaaliturvan muoto onkin suuruudeltaan ihonväriperustainen eikä olosuhdeperustainen. Se, että köyhälle annetaan rahaa tai suomea osaamattomalle opetetaan suomea, ei ole tällaista syrjintää tai suosintaa, sillä kyseessä ei ole mikään kilpailuasetelma.
Kun perussuomalaiset kieltävät kaiken sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluvan suosimisen, he vain hämärtävät todellisen rasismin ongelman ja merkityksen.
Lopuksi vielä kappale luetun ymmärtämistä. Minä en löytänyt tuosta tekstistä kohtaa, jossa “kielletään kaikki sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluva suosiminen”. Ei tainnut löytää toimittajakaan, mutta taisi olla sukua Saarijärven Paavolle ja pistää sekaan puolet petäjäistä.
Aloitamme tästä:
Perussuomalaisten rasisminvastaisessa julistuksessa on kuitenkin lause, joka suurelta osin vesittää koko julistuksen.
Tässä kohtaa toivoisi, että pääkirjoituslehtineekeri olisi joutunut tenttimään fuksikurssin
Perussuomalaisten julistus on tekstinä muotoa “vastustamme rasismia ja väkivaltaa etc etc etc ja lisäksi vaadimme positiivisen syrjinnän lakkauttamista”. Tässä on loogisesti kyseessä ja-operaattori, ei tai-operaattori, implikaatio eikä ekvivalenssi. Huuto Persujen lauselmasta oli tietysti hirveä, sillä samalla kun irtisanouduttiin rasismista, irtisanouduttiin myös kaikennäköisestä vähemmistönpalvonnasta, josta näyttää muodostuneen kokonainen oma politiikan lajinsa.
Tämä oli tietysti persuilta taktinen veto, mutta huudon ja matalamielisyyden määrä yllätti minutkin. Tuossa lauselmassa ei ole nimittäin mitään, mikä vesittää Persujen rasismin vastaisen julistuksen. Jos tuon purkaa atomeiksi ja katsoo, mitä persut vaativat, on rasismin, syrjinnän ja väkivallan vastustaminen. Tämä on oma olionsa ja positiivisen syrjinnän vastustaminen on toinen olionsa. Persut siis eivät julistuksensa mukaan lepää ennen kuin molemmista on päästy eroon, mutta näitä ei ainakaan lukemani perusteella ole mitenkään kytketty yhteen. Rasismista ja väkivallasta voidaan hankkiutua eroon, vaikka positiivinen syrjintä tai etninen suosinta jatkuu, tai päinvastoin.
Vastareaktio on kuitenkin koko lailla odotettu. Iso osa persuja vastustavasta politiikasta perustuu siihen ajatukseen, että persut on rasistinen liike. Tämä ei ainakaan omien havaintojeni mukaan pidä paikkaansa, vaikka joukossa rasisteja onkin kuten kaikkien muidenkin puolueiden riveissä. Puolueen ohjelma ei edusta rasismia eikä puolueen nokkamies ole koskaan vaikuttanut kiiluvasilmäiseltä natsilta. Persujen rasistikortti perustuu siis yksittäistapausten yleistyksiin eikä puolueen linjan ja ohjelman tulkitsemiseen. Jos persujen annettaisiin tuosta vain heittää pois rasistin viitta, pitäisi keskittyä vastustamisessa muihin, hieman kiperämpiin asioihin eikä vain mielikuvamainontaan.
Siksi luodaan nyt mielikuvaa siitä, etteivät persut oikeasti vastusta rasismia vaan ovat “vesittäneet” varsin yksikäsitteisesti väkivallan, rasismin ja syrjinnän tuomitsevan kannanoton asioilla, jotka sitä eivät vesitä.
Hyppäämme tämän jälkeen hetkeksi sivuraiteelle, rasismin käsitteen ongelmaan. Rasismi on tämän päivän orwellilainen rikosajatus, joka tarkoittaa jotakin pahaa, mutta aivan tarkasti ei tunnu olevan selvillä, mikä kaikki on rikollista. Sitä venytetään tarpeen mukaan, jotta epämiellyttävien henkilöiden epämiellyttävä puhe saadaan julistettua kategorisesti pahaksi ottamatta kantaa ensinkään siihen, mitä sanottiin.
Koko kohuhan alkoi jonkun persukansanedustajan kommentista “kaupungilla notkuvat neekeriukot pitäisi pistää metsätöihin” tai jotain sinnepäin. Tämä kommentti on epäilemättä tyhmä, mutta myös sisältää rasistisia elementtejä. Vertaamme sitä kuitenkin hieman samantapaiseen lauselmaan, joka oli yllättävänkin suosittu joskus 10-15 vuotta sitten: “miksi kaupungilla notkuvat pultsarit eivät mene töihin tai jos ei työ maistu, metsään käpyjä keräämään” tai jotain sinnepäin. Tämäkin kommentti on epäilemättä tyhmä, mutta se ei olekaan rasistinen ja se on tullut käsitellyksi myös sisältönsä puolesta esimerkiksi selittämällä, että ns. metsien miehet eivät ole juurikaan työkuntoisia.
Mikä näissä kommenteissa on oleellisena erona? Yksi ei-toivottu ihmisryhmä haluttaisiin pois katukuvaa rumentamasta ja tämä haluttaisiin lähettää metsätöihin. Puliukoilla näyttää olevan huomattavan vähän ystäviä ja ymmärtäjiä neekeriukkoihin verrattuna. Rasismi on toki sanakirjamääritelmänsä mukaan ihonväriin ja etnisiin seikkoihin perustuvaa, mutta nyt on hassunkurisesti luotu tilanne, jossa kaikennäköisiä muita ihmisryhmiä saa hutkia aivan miten sattuu paitsi ehkä naisia, jotka ovat Suomen suurin syrjitty
Kun pystytään luomaan ainakin mielikuvissa jonkunnäköinen vähemmistö jollain perusteella, tuo vähemmistö alkaa yhtäkkiä nauttia aivan kerrassaan ihmeellistä suojaa kaikennäköistä kritiikkiä vastaan, sillä vähemmistöjä pitää ymmärtää. Rasistikortti heilahtaa helposti kuten moni muukin kortti. Asiaa voi ajatella siltäkin kantilta, että jos tuo mainittu kansanedustaja olisi jättänyt pois ilmeisen rasistiselta haiskahtavan “neekeriukko” -sanan ja lausunut “turvapaikanhakijat pitäisi lähettää maaseudulle metsätöihin opettelemaan suomalaisen kulttuurin kovaa ydintä”, tämäkin lauselma olisi katsottu rasistiseksi, sillä rasismista syyttävät näkevät mielessään tummahipiäisiä ihmisiä.
Miten tällainen ehdotus voitaisiin ylipäätään muotoilla ilman, että siinä nähdään joka paikassa vaanivaa rasismia, josta pitää sanoutua irti kerran viikossa, kaksi parhaassa? Ei mitenkään, ja se on tämä koko ristiretken tarkoituskin. Yritetään poistaa politiikan kielenkäytöstä sanoja ja käsitteitä, jotta poliittinen opponentti ei pääsisi ajamaan agendaansa sortumatta rikosajatukseen, joka hylätään ajatusta kuulematta.
Palaamme pääkirjoitukseen ja siirrymme toiseen esitetyn murskakritiikin ongelmaan. Tällä kertaa ongelman keskiössä on ilmiselvän tahallinen ja lähtökohtaisen puupäinen väärin ymmärtäminen:
"Tuomitsemme kaiken etniseen taustaan, kieleen, kulttuuriin, uskontoon tai vastaavaan seikkaan perustuvan syrjinnän tai suosimisen työmarkkinoilla, koulutuksessa ja muissa yhteyksissä", julistavat perussuomalaiset. Heidän mielestään ketään ei myöskään saa missään tilanteessa rangaista tai palkita taustansa vuoksi.
Syrjinnän kääntöpuolen - suosimisen - tuomitseminen tilanteessa kuin tilanteessa sisältää suuren ongelman. Tiukin tulkinta suosimisen kieltämisestä romuttaisi koko sosiaaliturvamme.
Suomessa heikoimmassa asemassa olevia suositaan verotuksella ja sosiaalisilla tulonsiirroilla. Suurissa kaupungeissa enemmän rahaa saavat sellaiset koulut, joiden oppilaaksiottoalueella asuu paljon pienituloisia, työttömiä ja maahanmuuttajia.
Lehtineekeri astuu syvälle hölynpölyn pimeään rääseikköön ensimmäisessä omassa virkkeessään, kuten niin moni muukin kriitikko, esimerkiksi joku paljon lainattu Kokoomusta edustava Ajatuksien Mätäoja. He eivät myöskään näytä löytävän sieltä tietään ulos ja lopulta päätyvät jääräpäisyydessään propagandan lohikäärmeen kitaan. Suosimisen tuomitseminen tilanteessa kuin tilanteessa epäilemättä sisältää ongelman varsinkin jos sosiaaliturva tai pienempi progressiivinen veroprosentti katsotaan suosimiseksi. Sen sijaan täysin näyttämättä jää, missä kohtaa Perussuomalaiset vastustaa julkilausumassaan tällaista tilanteessa kuin tilanteessa suosimista.
Vaikken itse taatusti kannata Perussuomalaisia, voisin aivan hyvin allekirjoittaa tuon kohdan tästä julistuksesta. Siinähän erityisesti korostetaan niitä taustaan liittyviä seikkoja, joiden perusteella suosimista ei saisi yhteiskunnassa esiintyä. Siinä erityisesti ei sanota, että heikommassa asemassa oleville ei saisi antaa sosiaaliturvaa. Heikompaan asemaan ajautuminen ei ole mikään taustaan liittyvä seikka vaan toimeentulotukea hakee yhtä lailla syrjään joutunut musta kuin valkoinenkin.
Suurissa kaupungeissa lisärahaa kouluille voidaan puolestaan antaa ja annetaankin sillä perusteella, että niissä saavutetaan huonoja oppimistuloksia. Tätä tukea ei tarvitse korvamerkitä etnisin perustein vaikka käytännössä paljon maahanmuuttajia sisältävä koulu todennäköisesti tätä tukea enemmän saisikin. Tällaista tukea kuten monia muitakin tukia voidaan antaa ilman etnisyyteen, uskontoon, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää perustetta eikä nähdäkseni Perussuomalaisten lauselma vastusta tällaista millään tavoin.
Jos etniseen taustaan liittyvä suosiminen kiellettäisiin, maahanmuuttajien kotoutus ja kielenopetus pitäisi lopettaa kokonaan. Myös romanien asumisen ja kulttuurin tukeminen loppuisi. Samoin pitäisi purkaa ruotsinkielisten kiintiöt koulutuspaikoissa. Vähemmistökulttuurit saisivat rauhassa näivettyä, jos niiden tuet lopetettaisiin.
Juuri tätähän puolue ajaa ja juuri tätä minäkin ajan.
Tässä on sisäänrakennettuna virheenä ajatus siitä, että joku kulttuuri näivettyy, jos yhteiskunta ei tue sitä. Minä väitän, että elinvoimainen kulttuuri ei tarvitse mitään yhteiskunnan tukea selvitäkseen. Erinäköiset urbaanit alakulttuurit eivät saa äyriäkään yhteiskunnan tukea, mutta silti ne kukoistavat
Ruotsinkielisten kiintiöt niissä koulutuspaikoissa, joista valmistutaan kovapalkkaisimpiin tehtäviin, on puhdas reliikki, jolla ei ole mitään muuta olemassaolon oikeutusta kuin historiallinen peruste. Sitä saa toki kannattaa, mutta saa sitä vastustaakin, eikä pidä olla erityisen tuohtunut, kun politiikan kentässä on viimein puolue, joka haluaisi lopettaa tällaiset, joidenkin mielestä selvästi epäoikeudenmukaiset rakenteet.
Maahanmuuttajien kotoutuksessa ja kielenopetuksessakin on nähtävissä eri vaihtoehtoja. Minä olen muuttanut kahteen eri maahan eikä minua ole kotoutettu mitenkään eikä kukaan ole tullut tyrkyttämään kielikursseja. Ei tainnut kukaan byrokratiasta tulla kotouttamaan Nokian Elopiakaan. Kotouttamista tarvitsevat ainoastaan turvapaikanhakijat ja heidän perässään vetämät. Mielestäni maahan jäävien turvapaikanhakijoiden tavoiteluku on nolla, sillä näistä ihmisistä ei ole Suomelle mitään taloudellista hyötyä ja muu ei kiinnosta edes etäisesti. Työperäiset siirtolaiset kotouttavat ja kielikouluttavat itsensä tai heidän työnantajansa tekee niin kuten esimerkiksi minulle kävi Virossa.
Tässä on kuitenkin havaittavissa ristiriita, eli jos kannattaa turvapaikanhakijoiden tulvaa, ei voi allekirjoittaa lauselman tätä kohtaa, mistä syystä persut voisivat tehdä tähän aivan hyvin jonkunlaisen täydennyksen ja katsoa, mistä sitten nikotellaan. Itse en koe suuresti syrjiväksi sitä, että jostain olosuhteiden oikusta Suomeen ajautunut, on sitten ulkomailla syntynyt Suomen kansalainen, joka ei osaa suomea sanaakaan, tai positiivisen päätöksen saanut turvapaikanhakija, saavat jonkun alkuun auttavan kielikoulutuksen. Tämä on jo enempi detaljitason piikittelyä ja nysväämistä, mutta jos se on päivän sana niin lausuntoa voinee aivan hyvin tältä osin täsmentää, vaikkei se sen jälkeen olekaan erityisen kompakti.
Itse ymmärrän “suosinnan” todennäköisesti melko samalla tavoin kuin tuon lausunnon kirjoittaja ja puhumme enemmänkin siitä, että kilpailutilanteissa, on kilpailun kohteena sitten työpaikka, opiskelupaikka, asunto tai joku muu vastaava asia, ryhdytään pisteyttämään ihmisiä pigmentin perusteella. Tai sitä, että joku sosiaaliturvan muoto onkin suuruudeltaan ihonväriperustainen eikä olosuhdeperustainen. Se, että köyhälle annetaan rahaa tai suomea osaamattomalle opetetaan suomea, ei ole tällaista syrjintää tai suosintaa, sillä kyseessä ei ole mikään kilpailuasetelma.
Kun perussuomalaiset kieltävät kaiken sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluvan suosimisen, he vain hämärtävät todellisen rasismin ongelman ja merkityksen.
Lopuksi vielä kappale luetun ymmärtämistä. Minä en löytänyt tuosta tekstistä kohtaa, jossa “kielletään kaikki sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluva suosiminen”. Ei tainnut löytää toimittajakaan, mutta taisi olla sukua Saarijärven Paavolle ja pistää sekaan puolet petäjäistä.
Työtä vai työllistämistä?
24/05/11 09:54
Hallitusneuvotteluista tihkuu tietoja sen verran, että työttömyyteen on ainakaan tuskin luvassa mitään helpotusta.
Työttömyys kaikissa sen varianteissaan on ongelma. Pitkäaikaistyöttömyys passivoi ja nuorisotyöttömyys syrjäyttää saman tien. Erityisesti nuorisotyöttömyys on ongelma, sillä se huitelee jossain 20 prosentin tuolla puolen.
Keinot vain näyttävät lohduttoman muinaisilta. Kurssitusta, ohjausta ja aktivointia. Mitä tällä yritetään
saavuttaa, jää minulta hieman pimentoon, sillä missä ovat ne työpaikat, joihin nämä aktivoidut ja kurssitetut ihmiset sitten työllistyvät? Ei sellaisia ole olemassakaan.
Tämä onkin vähäistä suurempi savotta korjattavaksi, sillä siinä on monta eri kulmaa.
On aivan sama, mitä työttömille tehdään, jos mitään työtä ei ole tarjolla.
Outoon aikaan tehtävä pätkä ja silppu on sinänsä aivan kunniallista työtä, mutta yhteiskunta ympärillä ei toimi riittävän hyvin sen kanssa yhteen. Jos tällaista työtä tulee tarjolle lisää, tämä asia pitää korjata jotenkin. Tukijärjestelmää pitää viedä kohti automaatteja ja perustuloa, jotta tällaisen työn vastaanottaminen ei ole byrokraattinen riesa ja lisäksi siitä jää mukavasti käteen eikä työn tulos leikkaudu pois tukien alenemisen takia. Tässä ollaan tuloloukkutyöryhmien epäonnistumisia lähellä. Pankit pitää painostaa myöntämään asuntolainoja myös tällaisissa työsuhteissa oleville. Päivähoitojärjestelmää pitää pöyhiä jotenkin niin, että jos tulee soitto keskellä yötä, että töihin tunnin kuluttua, lapset saa tungettua johonkin. Jne.
Pääkaupunkiseudun asuntopula on toinen kokonaisuus. Töitä olisi sinänsä tarjolla, mutta siitä ei makseta kovin hyvin ja nykyisillä vuokra-asuntomarkkinoilla ei ole mahdollista muuttaa Pielavedeltä Kallioon tekemään tällaista työtä vaan paremman elintason saa olemalla työtön Pielavedellä. Kyseessä on tietysti myös palkkauksen ongelma, mutta en osaa ratkaista sitä jos kerran työnantajan vinkkelistä on parempi jättää työ tekemättä kuin maksaa siitä niin paljon, että sillä tekijä ehkä löytyisi.
Yleisesti ongelma on kuitenkin se, että avoimet työpaikat ovat hyvin samantapaisissa yrityksissä. Ketjukaupoissa, ketjuravintoloissa jne. Jos osaaminen viittaa tällaisiin tehtäviin, töitä kyllä löytyy. Jos taas on enempi itsekseen puurtaja kammiossaan, onkin vaikeampaa.
Sen sijaan, että maksetaan kymmeniä tai satoja miljoonia työttömyyttä ylläpitävän aparaatin kustannuksista ja annetaan jokaisen tarpeeksi ketkun konsultin hyökätä rahastamaan joutavilla kursseillaan, miksi ei lähdetä siitä, että tuo raha käytetään uusien yritysten luomiseen? Suomessa on aivan
liian suuri riski ryhtyä palkansaajasta yrittäjäksi monella tapaa, ja tuo raha voisi aivan hyvin rasvata näitä rattaita olematta edes kovin suuri kulunki.
Olen käynyt jo aikaisemmin yrittämisen ongelmia läpi, mutta kerrataan pääkohdat.
Ongelman keskiössä on se, että Suomi on valtiona liian nuori. Suomen valtio ja sosiaalidemokratia ovat melko saman ikäisiä ja Suomeen ei päässyt syntymään missään vaiheessa ns. vanhaa rahaa. Sitä on Suomessa todella vähän verrattuna mihinkään muuhun länsimaahan. Tilanne parani näennäisesti hieman IT-kuplan aikaan, mutta tässäkin on kyse nousukkaista eikä vanhasta rahasta, ja nousukkaat ovat tässä kontekstissa melko hyödyttömiä.
Kun vanhaa rahaa ei ole, ei ole uusia yrityksiä hautovia verkostoja tai ainakin ne ovat kovin vaatimattomia. Uusi idea ei yksin riitä vaan tarvitaan rahoitus, organisaatio, kontakteja, yhteistyökumppaneita, markkinoita, sanan levittämistä verkostoissa jne jne jne. Vanhalta rahalta saa omistusosuutta vastaan kaiken tämän. Se on keskenään hyvin verkostoitunutta ja kun vanha raha istuu suurempien yritysten johdossa, tätä kautta liikkeelle lähtevä yritys saa suoraan “oman miehensä” moneen miljardibisneksen johtoryhmään.
Rahoitus ja kontaktit eivät ole ainoa ongelma. Kun uusi yritys Suomessa on lähes täysin yrittäjän itsensä johtama ja ohjaama ja vetoapua ei tule mistään, yritys on myös vieläkin suurempi riski. Työttömyysturvan ulkopuolelle tippuu saman tien. Rahoitusratkaisut vaativat yrittäjän asunnon panttaamista. Jne. Kun rahoittaja ei auta alkuun etsimään ensimmäistä maksavaa asiakasta, riskit alkuvaiheessa ovat melko suuret.
Jos Suomeen halutaan lisää yksityisen sektorin työpaikkoja, tarvitaan lisää yrityksiä. Sen sijaan, että maksetaan sata miljoonaa vuodessa joutavista kursseista, miksi ei käytetä tuota sataa miljoonaa jonkun yrityshautomon pesämunaksi? Nykyisin saatavat starttirahat tuntuvat olevan naurettavan ja säälittävän välimaastosta ja harva firma sellaisella tekee mitään. Yritykset tuntuvat alkuun päästäkseen tarvitsevan 500000 - 1,5 miljoonaa ja sen sijaan, että annetaan kymppitonni useille, voisi antaa puoli miljoonaa hieman harvemmalle. Kun tätä vastaan otettaisiin joku omistusosuus rahoittajalle, esimerkiksi 15%, tuo yrityshautomo rupeaisi hyviä sijoituksia tekemällä pyörimään omillaan tai jopa tuottamaan voittoa sen sijaan, että kurssitetaan tänä vuonna työttömiä sadalla miljoonalla ja ensi vuonna myös.
Juridisesti tarvittaisiin joku osakeyhtiön ja avoimen yhtiön välimuoto, jossa aloitteleva yrittäjä olisi käytännössä palkansaajan asemassa verojen ja sosiaaliturvan suhteen muttei olisi henkilökohtaisesti vastuussa yrityksen veloista. Tällöin yrittäjyyttä voisi kokeilla ehkä jopa ansiosidonnaisella ja joka tapauksessa pysyisi palkansaajan tukiverkkojen piirissä jos yritys menee kanttuvei. Tällaiselle yrittäjälle miinus olisi se, että yrityksestä voisi nostaa vain palkkaa (=korkeammat verot sivukuluineen) ja plussa
palkansaajan sosiaaliturvan säilyminen. Yrittäjä voisi tästä hankkiutua eroon koska hyvänsä ja muuttaa firmansa tavalliseksi osakeyhtiöksi sitten, kun tulovirta alkaa olla tarpeeksi tukevaa.
Pienille yrityksille on erilaisia verkostoitumisratkaisuja, mutta pitäisi keksiä joku vanhaan rahaan verrattava ratkaisu, joka yhdistäisi pienet ja suuret, jotta suuret ryhtyisivät ostamaan pienemmiltä yrityksiltä ja pienet saisivat näkyvyyttä. Tätä en osaa suoralta kädeltä ratkaista, mutta koska Suomen pörssiyritysten hallituksissa istuu noin 420 jamppaa ristiin rastiin, tämän joukon hyödyntäminen jotenkin tulisi mieleen.
Olen joskus myös heittänyt ajatuksena, että lakia pitäisi muuttaa niin, että oman asunnon panttaaminen yritysten velkojen vakuudeksi on mitätön toimenpide kuten myös henkilökohtainen takaus. Pankit tietysti huutaisivat kuin hinaajat, sillä Suomessa velallinen on velkavankeudessa loppuikänsä ja tämä on pomminvarmaa bisnestä. Kun pankeille jätetään tällainen mahdollisuus voittoihin ilman merkittävää riskiä, ne tietysti käyttävät sen, mutta jos tämä otettaisiin niiltä pois, niille jäisi käteen rahaa, joka pitäisi lainata jollekin toisenlaisilla ehdoilla. Tämän jälkeen rahoitusalakin ryhtyisi innovoimaan uusia tapoja rahoittaa aloittelevia yrityksiä siten, että riskit ja tuotot kohtaavat heidänkin mielestään oikein.
Nyt rahoitus on lähinnä yksityisten harvojen rahoittajien ja julkisten tahojen järjestämä asia. Rahoitusalan ammattilaiset loistavat poissaolollaan järkeväehtoisen rahoituksen antajina, vaikka juuri heidän pitäisi olla tässä asiassa asiantuntijoita. Nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa henkisen laiskuuden rahoitusalallekin.
Lainsäädäntötasolla pitäisi myös olla joku keino paikalliseen sopimiseen ohi yleissitovien työehtosopimusten. En tiedä, mikä olisi sopiva metodi tähän, mutta siihen pitäisi sisältyä jonkunlainen salaisen äänestyksen elementti työpaikalla ja tarpeeksi suuren hyväksynnän vaatiminen työntekijöiltä, jotta vältetään työnantajan sanelu mutta mahdollistetaan ratkaisut, jotka ohittavat joiltain osin työntekijän vahingoksi savupiipputeollisuuden tarpeisiin tehdyt TES:t samalla kuitenkin antaen työntekijälle jotakin korvaukseksi tästä uhrauksesta, on se sitten rahaa, vapaata tai yrityksen osakkeita. Työntekijöille pitäisi jättää takaportti palata koska hyvänsä samanlaisella äänestyksellä takaisin TESiin estäen pahimmat porsastelut.
Näiden ehdottamieni asioiden hassu puoli on se, etteivät ne edes maksaisi juuri mitään.
Hyvin järjestetty yritysrahoitus on hyvää bisnestä eikä tarvitse alkupääoman jälkeen pääomasijoituksia lisää vaan rupeaa tuottamaan voittoa. Pankkien pakottaminen mukaan rahoitusmarkkinoille ei maksa sekään valtiolle mitään. Yrittämisen mahdollistaminen ansiosidonnaisella tai yrittäjän pääseminen takaisin ansiosidonnaiselle maksavat aivan naurettavan pieniä summia, eikä oikeastaan sitäkään, sillä nyt nämä mahdolliset työttömät yrittäjät ovat ansiosidonnaisella mutteivät tuota mitään. Tukiviidakon purkaminen ja korvaaminen kustannusneutraalisti perustulolla ei maksaisi mitään.
Ainut ongelma on se, että muinaiset korporaatiot vastustavat tätä kaikkea kuten myös muutama valtapuolue. Minun nähdäkseni asiassa kaikki suurimmat ongelmat ovat puhtaasti periaatteellisia ja liittyvät puolueiden ja etujärjestöjen arvovaltaan.
Työttömyys kaikissa sen varianteissaan on ongelma. Pitkäaikaistyöttömyys passivoi ja nuorisotyöttömyys syrjäyttää saman tien. Erityisesti nuorisotyöttömyys on ongelma, sillä se huitelee jossain 20 prosentin tuolla puolen.
Keinot vain näyttävät lohduttoman muinaisilta. Kurssitusta, ohjausta ja aktivointia. Mitä tällä yritetään
Tämä onkin vähäistä suurempi savotta korjattavaksi, sillä siinä on monta eri kulmaa.
- Avoimet työpaikat vaativat (hoivasektorin) koulutusta. Tätä koulutusta ei järjesty nykyisille työttömille eikä heistä valtaosaa edes tämän alan koulutukseen huolittaisi esimerkiksi rikos- tai päihdetaustan takia.
- Jos avoimista työpaikoista poistaa outoon aikaan tunti silloin tällöin tehtävän pätkäsilpun ja komissiopalkkaisen myyntityön, jäljelle ei juuri mitään jää
- Työpaikat ja työttömät ovat eri paikoissa
- Työtä, johon ei liity juurikaan asiakaskontakteja ja asiakaspalvelua, eli jota voi tehdä hieman ihmisarempi ja sosiaalisesti taidottomampi, ei juuri ole tarjolla
On aivan sama, mitä työttömille tehdään, jos mitään työtä ei ole tarjolla.
Outoon aikaan tehtävä pätkä ja silppu on sinänsä aivan kunniallista työtä, mutta yhteiskunta ympärillä ei toimi riittävän hyvin sen kanssa yhteen. Jos tällaista työtä tulee tarjolle lisää, tämä asia pitää korjata jotenkin. Tukijärjestelmää pitää viedä kohti automaatteja ja perustuloa, jotta tällaisen työn vastaanottaminen ei ole byrokraattinen riesa ja lisäksi siitä jää mukavasti käteen eikä työn tulos leikkaudu pois tukien alenemisen takia. Tässä ollaan tuloloukkutyöryhmien epäonnistumisia lähellä. Pankit pitää painostaa myöntämään asuntolainoja myös tällaisissa työsuhteissa oleville. Päivähoitojärjestelmää pitää pöyhiä jotenkin niin, että jos tulee soitto keskellä yötä, että töihin tunnin kuluttua, lapset saa tungettua johonkin. Jne.
Pääkaupunkiseudun asuntopula on toinen kokonaisuus. Töitä olisi sinänsä tarjolla, mutta siitä ei makseta kovin hyvin ja nykyisillä vuokra-asuntomarkkinoilla ei ole mahdollista muuttaa Pielavedeltä Kallioon tekemään tällaista työtä vaan paremman elintason saa olemalla työtön Pielavedellä. Kyseessä on tietysti myös palkkauksen ongelma, mutta en osaa ratkaista sitä jos kerran työnantajan vinkkelistä on parempi jättää työ tekemättä kuin maksaa siitä niin paljon, että sillä tekijä ehkä löytyisi.
Yleisesti ongelma on kuitenkin se, että avoimet työpaikat ovat hyvin samantapaisissa yrityksissä. Ketjukaupoissa, ketjuravintoloissa jne. Jos osaaminen viittaa tällaisiin tehtäviin, töitä kyllä löytyy. Jos taas on enempi itsekseen puurtaja kammiossaan, onkin vaikeampaa.
Sen sijaan, että maksetaan kymmeniä tai satoja miljoonia työttömyyttä ylläpitävän aparaatin kustannuksista ja annetaan jokaisen tarpeeksi ketkun konsultin hyökätä rahastamaan joutavilla kursseillaan, miksi ei lähdetä siitä, että tuo raha käytetään uusien yritysten luomiseen? Suomessa on aivan
Olen käynyt jo aikaisemmin yrittämisen ongelmia läpi, mutta kerrataan pääkohdat.
Ongelman keskiössä on se, että Suomi on valtiona liian nuori. Suomen valtio ja sosiaalidemokratia ovat melko saman ikäisiä ja Suomeen ei päässyt syntymään missään vaiheessa ns. vanhaa rahaa. Sitä on Suomessa todella vähän verrattuna mihinkään muuhun länsimaahan. Tilanne parani näennäisesti hieman IT-kuplan aikaan, mutta tässäkin on kyse nousukkaista eikä vanhasta rahasta, ja nousukkaat ovat tässä kontekstissa melko hyödyttömiä.
Kun vanhaa rahaa ei ole, ei ole uusia yrityksiä hautovia verkostoja tai ainakin ne ovat kovin vaatimattomia. Uusi idea ei yksin riitä vaan tarvitaan rahoitus, organisaatio, kontakteja, yhteistyökumppaneita, markkinoita, sanan levittämistä verkostoissa jne jne jne. Vanhalta rahalta saa omistusosuutta vastaan kaiken tämän. Se on keskenään hyvin verkostoitunutta ja kun vanha raha istuu suurempien yritysten johdossa, tätä kautta liikkeelle lähtevä yritys saa suoraan “oman miehensä” moneen miljardibisneksen johtoryhmään.
Rahoitus ja kontaktit eivät ole ainoa ongelma. Kun uusi yritys Suomessa on lähes täysin yrittäjän itsensä johtama ja ohjaama ja vetoapua ei tule mistään, yritys on myös vieläkin suurempi riski. Työttömyysturvan ulkopuolelle tippuu saman tien. Rahoitusratkaisut vaativat yrittäjän asunnon panttaamista. Jne. Kun rahoittaja ei auta alkuun etsimään ensimmäistä maksavaa asiakasta, riskit alkuvaiheessa ovat melko suuret.
Jos Suomeen halutaan lisää yksityisen sektorin työpaikkoja, tarvitaan lisää yrityksiä. Sen sijaan, että maksetaan sata miljoonaa vuodessa joutavista kursseista, miksi ei käytetä tuota sataa miljoonaa jonkun yrityshautomon pesämunaksi? Nykyisin saatavat starttirahat tuntuvat olevan naurettavan ja säälittävän välimaastosta ja harva firma sellaisella tekee mitään. Yritykset tuntuvat alkuun päästäkseen tarvitsevan 500000 - 1,5 miljoonaa ja sen sijaan, että annetaan kymppitonni useille, voisi antaa puoli miljoonaa hieman harvemmalle. Kun tätä vastaan otettaisiin joku omistusosuus rahoittajalle, esimerkiksi 15%, tuo yrityshautomo rupeaisi hyviä sijoituksia tekemällä pyörimään omillaan tai jopa tuottamaan voittoa sen sijaan, että kurssitetaan tänä vuonna työttömiä sadalla miljoonalla ja ensi vuonna myös.
Juridisesti tarvittaisiin joku osakeyhtiön ja avoimen yhtiön välimuoto, jossa aloitteleva yrittäjä olisi käytännössä palkansaajan asemassa verojen ja sosiaaliturvan suhteen muttei olisi henkilökohtaisesti vastuussa yrityksen veloista. Tällöin yrittäjyyttä voisi kokeilla ehkä jopa ansiosidonnaisella ja joka tapauksessa pysyisi palkansaajan tukiverkkojen piirissä jos yritys menee kanttuvei. Tällaiselle yrittäjälle miinus olisi se, että yrityksestä voisi nostaa vain palkkaa (=korkeammat verot sivukuluineen) ja plussa
Pienille yrityksille on erilaisia verkostoitumisratkaisuja, mutta pitäisi keksiä joku vanhaan rahaan verrattava ratkaisu, joka yhdistäisi pienet ja suuret, jotta suuret ryhtyisivät ostamaan pienemmiltä yrityksiltä ja pienet saisivat näkyvyyttä. Tätä en osaa suoralta kädeltä ratkaista, mutta koska Suomen pörssiyritysten hallituksissa istuu noin 420 jamppaa ristiin rastiin, tämän joukon hyödyntäminen jotenkin tulisi mieleen.
Olen joskus myös heittänyt ajatuksena, että lakia pitäisi muuttaa niin, että oman asunnon panttaaminen yritysten velkojen vakuudeksi on mitätön toimenpide kuten myös henkilökohtainen takaus. Pankit tietysti huutaisivat kuin hinaajat, sillä Suomessa velallinen on velkavankeudessa loppuikänsä ja tämä on pomminvarmaa bisnestä. Kun pankeille jätetään tällainen mahdollisuus voittoihin ilman merkittävää riskiä, ne tietysti käyttävät sen, mutta jos tämä otettaisiin niiltä pois, niille jäisi käteen rahaa, joka pitäisi lainata jollekin toisenlaisilla ehdoilla. Tämän jälkeen rahoitusalakin ryhtyisi innovoimaan uusia tapoja rahoittaa aloittelevia yrityksiä siten, että riskit ja tuotot kohtaavat heidänkin mielestään oikein.
Nyt rahoitus on lähinnä yksityisten harvojen rahoittajien ja julkisten tahojen järjestämä asia. Rahoitusalan ammattilaiset loistavat poissaolollaan järkeväehtoisen rahoituksen antajina, vaikka juuri heidän pitäisi olla tässä asiassa asiantuntijoita. Nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa henkisen laiskuuden rahoitusalallekin.
Lainsäädäntötasolla pitäisi myös olla joku keino paikalliseen sopimiseen ohi yleissitovien työehtosopimusten. En tiedä, mikä olisi sopiva metodi tähän, mutta siihen pitäisi sisältyä jonkunlainen salaisen äänestyksen elementti työpaikalla ja tarpeeksi suuren hyväksynnän vaatiminen työntekijöiltä, jotta vältetään työnantajan sanelu mutta mahdollistetaan ratkaisut, jotka ohittavat joiltain osin työntekijän vahingoksi savupiipputeollisuuden tarpeisiin tehdyt TES:t samalla kuitenkin antaen työntekijälle jotakin korvaukseksi tästä uhrauksesta, on se sitten rahaa, vapaata tai yrityksen osakkeita. Työntekijöille pitäisi jättää takaportti palata koska hyvänsä samanlaisella äänestyksellä takaisin TESiin estäen pahimmat porsastelut.
Näiden ehdottamieni asioiden hassu puoli on se, etteivät ne edes maksaisi juuri mitään.
Hyvin järjestetty yritysrahoitus on hyvää bisnestä eikä tarvitse alkupääoman jälkeen pääomasijoituksia lisää vaan rupeaa tuottamaan voittoa. Pankkien pakottaminen mukaan rahoitusmarkkinoille ei maksa sekään valtiolle mitään. Yrittämisen mahdollistaminen ansiosidonnaisella tai yrittäjän pääseminen takaisin ansiosidonnaiselle maksavat aivan naurettavan pieniä summia, eikä oikeastaan sitäkään, sillä nyt nämä mahdolliset työttömät yrittäjät ovat ansiosidonnaisella mutteivät tuota mitään. Tukiviidakon purkaminen ja korvaaminen kustannusneutraalisti perustulolla ei maksaisi mitään.
Ainut ongelma on se, että muinaiset korporaatiot vastustavat tätä kaikkea kuten myös muutama valtapuolue. Minun nähdäkseni asiassa kaikki suurimmat ongelmat ovat puhtaasti periaatteellisia ja liittyvät puolueiden ja etujärjestöjen arvovaltaan.
Vinkki hallitusneuvottelijoille
23/05/11 12:03
Kuten arvata saattoi, hallitusneuvottelujen kynnyskysymys on se, millaiseksi julkistalouden tila ymmärretään. Eikä yllättävää ole sekään, että Kokoomus näkee rakenteellisen vajeen suurempana ja Vasemmistoliitto huomattavasti pienempänä.
Tässä asiassa uskon itse enemmän Kokoomuksen numeroita, lähinnä siksi, että Vasemmistoliitolla on oma lehmä ojassa. Puolueen “idea” ovat tukiaiset ja tulonsiirrot ja mitä tiukemmalla julkistalous on, sitä vähemmän sieltä riittää äyskäröitäväksi heidän haluamiinsa kohteisiin.
Näin ollen puolue ei saa neuvotteluissa tavoitteitaan läpi, mikäli rahaa ei riitä runsain mitoin jaettavaksi.
Tästä muuten muistamme sellaisenkin mielenkiintoisen asian, että kun viime hallitusta perustettiin, keskusteluissa kummitteli “jakovara” -niminen käsite, joka siis tarkoitti sitä, paljonko lisää voidaan lapioida sinne tänne. Jos tuota jakovaraa ei olisi viime hallitus keksinyt vaan aloittanut tiukan taloudenpidon silloin, meillä ei olisi mitään ongelmia tänäkään päivänä. Nyt on.
Emme kuitenkaan tiedä, mikä tämä rakenteellinen kestävyysvaje lopulta on. Se voi olla Kokoomuksen luku, Vasemmistoliiton luku tai joku aivan muu luku. Tulevaisuuden ennustaminen ei ole erityisen eksakti tieteenlaji vaikkei ennustustaan vesittäisikään poliittisella propagandalla ja tarkoitushakuisuudella. Kun kerran lukua ei voi tietää, on täysin selvää, ettei mitään voi hitsata kiinni nyt vaan suunnitelmia pitää olla valmis muuttamaan vaalikauden aikana.
Entäpä jos tässä kohtaa unohdetaan tyystin imaginäärinen kestävyysvaje ja keskitytään numerojen näyttämään nykytilaan?
Jos hallitus ottaa tavoitteeksi sen, että valtion talous ilman mitään eläkekertymähuijauksia on ylijäämäinen vaalikauden lopulla, veikkaan kaikennäköisten tavoitteiden tulevan varsin hyvin katetuiksi. Nythän valtio lainaa 12 miljardia vuodessa. Jos tämä painetaan pieneksi velanmaksuksi, on hallitus tehnyt juuri sen, mikä sen pitääkin tehdä. Voi olla, että seuraavakin hallitus joutuu painiskelemaan vielä jonkunnäköisten säästöjen ja ennusteiden kanssa, mutta silloin tiedämme taas hieman enemmän, ja jostain pitää kuitenkin aloittaa.
Vajeen kurominen kiinni on aivan kelvollinen aloitus julkistalouden remontille ja sitä ei tarvitse perustaa kenenkään ennusteisiin ja keskustella näiden arvausten oikeellisuudesta. Lisäksi se on jotenkin myytävissä kaikille puolueille. Joistain veronkorotuksista lienee jo olemassa yksimielisyys, ainakin pääomatulojen veron kiristämisestä. Paketti voidaan lisäksi rakentaa niin, että jokainen joutuu tinkimään samalla tavalla jostakin.
Kokoomus vaatii tuloverojen alentamista, mutta sitä ei tehdä, ennen kuin se voidaan tehdä ottamatta velkaa. Muut haluavat lisää menoja. Mitään näistä ei toteuteta ennen kuin talous on tasapainossa, mutta kenenkään ei tarvitse saada ehdotonta täystyrmäystä vaateilleen. Jokainen voi puolestaan selittää omilleen, että toteuttaa vastuullista ja kestävää talouspolitiikkaa eikä tullut jyrätyksi neuvotteluissa.
Näin ratkeaa ongelma siitä, kenen lukuja uskotaan kun uskotaan kulloistakin nykytilaa. Jos Vasemmistoliitto oli oikeassa, hallitus pääsee törsäämään huomattavasti aikaisemmin kuin silloin, jos Kokoomus oli oikeassa. Maailmantaloudessa on niin paljon epävarmuuselementtejä juuri nyt, ettei ole mitään hyväksyttävää perustetta hitsata kenenkään ennustetta totuudeksi. Yksi suurempi sota jossakin idässä romauttaa raaka-aineiden hinnan ja pistää talouden laukalle Euroopassa. Länsimaiden velkakriisin paisuminen voi hyvin aiheuttaa lainarahan saamisen vaikeutta, jolloin säästöjä toteutetaan pakon edessä ja huomattavan rivakasti. Saudi-Arabian sisällissota pompsauttaisi öljyn hinnan ja aiheuttaisi pohjoisen talouskriisin jatkumisen.
Tässä asiassa uskon itse enemmän Kokoomuksen numeroita, lähinnä siksi, että Vasemmistoliitolla on oma lehmä ojassa. Puolueen “idea” ovat tukiaiset ja tulonsiirrot ja mitä tiukemmalla julkistalous on, sitä vähemmän sieltä riittää äyskäröitäväksi heidän haluamiinsa kohteisiin.
Tästä muuten muistamme sellaisenkin mielenkiintoisen asian, että kun viime hallitusta perustettiin, keskusteluissa kummitteli “jakovara” -niminen käsite, joka siis tarkoitti sitä, paljonko lisää voidaan lapioida sinne tänne. Jos tuota jakovaraa ei olisi viime hallitus keksinyt vaan aloittanut tiukan taloudenpidon silloin, meillä ei olisi mitään ongelmia tänäkään päivänä. Nyt on.
Emme kuitenkaan tiedä, mikä tämä rakenteellinen kestävyysvaje lopulta on. Se voi olla Kokoomuksen luku, Vasemmistoliiton luku tai joku aivan muu luku. Tulevaisuuden ennustaminen ei ole erityisen eksakti tieteenlaji vaikkei ennustustaan vesittäisikään poliittisella propagandalla ja tarkoitushakuisuudella. Kun kerran lukua ei voi tietää, on täysin selvää, ettei mitään voi hitsata kiinni nyt vaan suunnitelmia pitää olla valmis muuttamaan vaalikauden aikana.
Entäpä jos tässä kohtaa unohdetaan tyystin imaginäärinen kestävyysvaje ja keskitytään numerojen näyttämään nykytilaan?
Jos hallitus ottaa tavoitteeksi sen, että valtion talous ilman mitään eläkekertymähuijauksia on ylijäämäinen vaalikauden lopulla, veikkaan kaikennäköisten tavoitteiden tulevan varsin hyvin katetuiksi. Nythän valtio lainaa 12 miljardia vuodessa. Jos tämä painetaan pieneksi velanmaksuksi, on hallitus tehnyt juuri sen, mikä sen pitääkin tehdä. Voi olla, että seuraavakin hallitus joutuu painiskelemaan vielä jonkunnäköisten säästöjen ja ennusteiden kanssa, mutta silloin tiedämme taas hieman enemmän, ja jostain pitää kuitenkin aloittaa.
Vajeen kurominen kiinni on aivan kelvollinen aloitus julkistalouden remontille ja sitä ei tarvitse perustaa kenenkään ennusteisiin ja keskustella näiden arvausten oikeellisuudesta. Lisäksi se on jotenkin myytävissä kaikille puolueille. Joistain veronkorotuksista lienee jo olemassa yksimielisyys, ainakin pääomatulojen veron kiristämisestä. Paketti voidaan lisäksi rakentaa niin, että jokainen joutuu tinkimään samalla tavalla jostakin.
Kokoomus vaatii tuloverojen alentamista, mutta sitä ei tehdä, ennen kuin se voidaan tehdä ottamatta velkaa. Muut haluavat lisää menoja. Mitään näistä ei toteuteta ennen kuin talous on tasapainossa, mutta kenenkään ei tarvitse saada ehdotonta täystyrmäystä vaateilleen. Jokainen voi puolestaan selittää omilleen, että toteuttaa vastuullista ja kestävää talouspolitiikkaa eikä tullut jyrätyksi neuvotteluissa.
Näin ratkeaa ongelma siitä, kenen lukuja uskotaan kun uskotaan kulloistakin nykytilaa. Jos Vasemmistoliitto oli oikeassa, hallitus pääsee törsäämään huomattavasti aikaisemmin kuin silloin, jos Kokoomus oli oikeassa. Maailmantaloudessa on niin paljon epävarmuuselementtejä juuri nyt, ettei ole mitään hyväksyttävää perustetta hitsata kenenkään ennustetta totuudeksi. Yksi suurempi sota jossakin idässä romauttaa raaka-aineiden hinnan ja pistää talouden laukalle Euroopassa. Länsimaiden velkakriisin paisuminen voi hyvin aiheuttaa lainarahan saamisen vaikeutta, jolloin säästöjä toteutetaan pakon edessä ja huomattavan rivakasti. Saudi-Arabian sisällissota pompsauttaisi öljyn hinnan ja aiheuttaisi pohjoisen talouskriisin jatkumisen.
Pitäisikö myös oikeuslaitoksen tuomita rasismi?
19/05/11 14:05
Ajan henki näyttäisi olevan sellainen, että aina kun tapahtuu rötös, jossa uhri on ei-valkoinen, on ensimmäinen ajatus aina se, että kyse on rasistisesta rikoksesta. Vaikka maahanmuuttajat polttaisivat oman pizzeriansa, kiljukaulat ovat valmiina lähtemään marssille rasismia vastaan kunnes nolouden hetki koittaa. Kun mukiloidaan yksi ei-valkoinen bussikuski, asia on otsikoissa päivästä toiseen eikä kukaan muista niitä seitsemäätoista mukiloitua valkoista kuskia, joilla olisi myöskin ollut oikeus tehdä työtään rauhassa.
Toinen osa ajan henkeä on se, että kaikista näistä teoista syytetään Perussuomalaisia. Ennen kuin toisin osoitetaan, Perussuomalaisten kannatuksen nousun yhdistäminen mihinkään muuhun on jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien yhdistelmä. Virkavalta on antanut ymmärtää, että rasististen rikosten määrän
lisääntyminen johtuisi ennen kaikkea kirjaamiskäytäntöjen muuttumisesta eikä niinkään siitä, että näitä tekoja nyt olisi oleellisesti enemmän kuin ennen. Kun maahanmuuttajien määrä on lisääntynyt, on tietysti lisääntynyt heidän joutumisensa rikosten uhreiksi, mutta tämä on puhdasta matematiikkaa eikä rasismia.
Kolmas pysähtyneisyyden pylväs on se, että jos jossain kokoontuu yli kaksi millään tavoin merkittävää tai tunnettua henkilöä, syntyy runsaasti palstatilaa saava nettiaddressi, jossa vaaditaan mainittuja henkilöitä voimakkaasti paheksumaan rasismia. Saahan sitä, mutta kunhan jokainen lätkänpotkija ja poptähti on paheksunut rasismia oikein olan takaa ja silti joskus taas mukiloidaan bussikuski, mitähän sitten keksittäisiin?
Ennustin joku aika sitten, että tuota pikaa alkaa kuulua vaatimuksia rasismin kriminalisoimisesta. Tällä tiellähän me olemme jo erinäköisten viharikoslakien kautta. Ennustan edelleen, että tulemme tuota pikaa vaatimaan kiristyksiä tämän alan lainsäädäntöön.
Tämä on kuitenkin tie, joka johtaa suohon.
Hyväksymme varmaankin suosiolla sen, että ajatusta ja mielipidettä ei voi kriminalisoida vaan ainoastaan teko. Meillä on jo lakeja, jotka esimerkiksi kieltävät bussikuskien mukiloimisen. Tekopuolella ongelma tulee siinä kohtaa, jos mielipiteen lausuminen ääneen muuttuu kovinkin paheksuttavaksi hommaksi. Yksilötasolla on annettu ihmisille jonkunnäköinen yksityisyyden suoja ja jotkut, erityisesti Keskustapuoluetta lähellä olevat ihmiset, ovat tuntuneet viime aikoina penäävän puuttuvaa kunniaansa oikeusteitse.
Ongelma alkaa tiivistyä kun ihmisryhmille annetaan samat tai samantapaiset oikeudet kuin yksityisille ihmisillekin, sillä tällöin sananvapaus alkaa olla jo hulluimpien ihmisten närkästymisen tulilinjalla. Suomessa tuntuu syntyneen hassunkurinen ajatus siitä, että vihaa tunteena ei saisi olla olemassakaan tai jos sellainen onkin olemassa, siitä ei nyt ainakaan puhua saa. Jos joku on vihainen, miksi sitä ei saisi sanoa ääneen silloin, jos vihan kohde on joku sopivasti valikoitu kansanryhmä? Ei tällaisessa vihassa suuresti järkeä ole, mutta vielä järjettömämpää on kuvitelma siitä, että viha ja vihaaminen katoavat maailmasta kunhan ne kätketään julkisen viestinnän ulottumattomiin.
Jos tämä kieltojen tie valitaan, ollaan samalla valittu sellainen tie, jossa jotkut aatteet ovat käytännössä lainsuojattomia, sillä joku aina loukkaantuu jos niitä julkisesti kannatetaan tai yritetään edistää. Mielestäni yhteiskunnan ei tule puuttua asiaan ensinkään ja ryhtyä jakamaan ajatuksia hyviin ja pahoihin tai oikeisiin ja vääriin. Yhteiskunnan tehtävä on huolehtia siitä, että kaikkien ajatusten esittäminen nauttii sananvapauden suojaa.
Oikeiden ajatusten erottaminen vääristä on universaalisti täysin mahdotonta. Jokaisella
on asiasta mielipide ja jokainen meistä pitää toisia ajatuksia oikeampina ja arvokkaampina kuin joitakin toisia. Mitään kaiken kattavaa koodistoa ei ole olemassa enkä näe mitään syytä, miksi oikeista ajatuksista pitäisi äänestää eduskunnassa.
Aivan esimerkinomaisesti olen itse melko lailla vakuuttunut siitä, että sosiaalidemokratia on huomattavasti vahingollisempi aate kuin rasismi. Rasismi Suomessa kiusaa lähinnä niitä noin sataa tuhatta ei-valkoista aina toisinaan. Sosiaalidemokratia potkii 5,3 miljoonaa ihmistä päähän päivittäin. Aamuin, illoin ja myös iltapäivisin. Lisäksi se on mädättänyt kansakunnan sielun ja tuhonnut meidän lastemme mahdollisuuden tavoitella parempaa taloudellista elintasoa.
Emme kuitenkaan ole halukkaita rajoittamaan millään tavoin sosiaalidemokraattisen propagandan julkistamista, kuten ei kuulukaan. Tämän esimerkin valossa voidaan kuitenkin huomata, että meillä ei yleisesti näytä olevan mitään ongelmaa siinä, että julkisuudessa kannatetaan haitallisia ja järjenvastaisia aatteita. Mikä edes antaa meille moraalisen tai juridisen oikeuden päättää, että oma ajatus- ja arvomaailmamme on niin paljon ylevämpi kuin muiden, että voimme pyrkiä kriminalisoimaan väärässä olemisen?
Rasismin vastustamisesta näyttää tulleen jonkunnäköinen pähkähulluuden sateenvarjo, jonka alle erilaisuutta huonosti sietävä, henkisesti hintelä sakki piiloutuu pahaa maailmaa karkuun. He kyllä kykenevät siihen helppoon puoleen eli sietämään erilaisen ihonvärin tai seksuaalisen suuntautumisen. Huomattavasti vaikeampaa ja enemmän henkistä kanttia vaativaa on hyväksyä jyrkästikin erilaisia arvomaailmoja ja mielipiteitä sekä kelpuuttaa erilaisia asioita kannattavia ihmisiä aidosti lähipiiriinsä.
Siihen kannattaisi kuitenkin pyrkiä, sillä aidosti vapaa ja moniarvoinen yhteiskunta ei synny ihonvärien vaan ajatusten sekamelskasta. Jos ajatuksista luuditaan pois kaikki muut paitsi ne, jotka eivät ärsytä ketään, jäljellä on julkinen keskustelu, joka on yhtä värikästä ja kiehtovaa kuin säätiedotukset merenkulkijoille.
Tämä taas johtaa homogeeniseen yhden totuuden yhteiskuntaan, joka ei kannusta aivotoimintaan ja järjen käyttöön vaan alamaisuuteen.
Toinen osa ajan henkeä on se, että kaikista näistä teoista syytetään Perussuomalaisia. Ennen kuin toisin osoitetaan, Perussuomalaisten kannatuksen nousun yhdistäminen mihinkään muuhun on jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien yhdistelmä. Virkavalta on antanut ymmärtää, että rasististen rikosten määrän
Kolmas pysähtyneisyyden pylväs on se, että jos jossain kokoontuu yli kaksi millään tavoin merkittävää tai tunnettua henkilöä, syntyy runsaasti palstatilaa saava nettiaddressi, jossa vaaditaan mainittuja henkilöitä voimakkaasti paheksumaan rasismia. Saahan sitä, mutta kunhan jokainen lätkänpotkija ja poptähti on paheksunut rasismia oikein olan takaa ja silti joskus taas mukiloidaan bussikuski, mitähän sitten keksittäisiin?
Ennustin joku aika sitten, että tuota pikaa alkaa kuulua vaatimuksia rasismin kriminalisoimisesta. Tällä tiellähän me olemme jo erinäköisten viharikoslakien kautta. Ennustan edelleen, että tulemme tuota pikaa vaatimaan kiristyksiä tämän alan lainsäädäntöön.
Tämä on kuitenkin tie, joka johtaa suohon.
Hyväksymme varmaankin suosiolla sen, että ajatusta ja mielipidettä ei voi kriminalisoida vaan ainoastaan teko. Meillä on jo lakeja, jotka esimerkiksi kieltävät bussikuskien mukiloimisen. Tekopuolella ongelma tulee siinä kohtaa, jos mielipiteen lausuminen ääneen muuttuu kovinkin paheksuttavaksi hommaksi. Yksilötasolla on annettu ihmisille jonkunnäköinen yksityisyyden suoja ja jotkut, erityisesti Keskustapuoluetta lähellä olevat ihmiset, ovat tuntuneet viime aikoina penäävän puuttuvaa kunniaansa oikeusteitse.
Ongelma alkaa tiivistyä kun ihmisryhmille annetaan samat tai samantapaiset oikeudet kuin yksityisille ihmisillekin, sillä tällöin sananvapaus alkaa olla jo hulluimpien ihmisten närkästymisen tulilinjalla. Suomessa tuntuu syntyneen hassunkurinen ajatus siitä, että vihaa tunteena ei saisi olla olemassakaan tai jos sellainen onkin olemassa, siitä ei nyt ainakaan puhua saa. Jos joku on vihainen, miksi sitä ei saisi sanoa ääneen silloin, jos vihan kohde on joku sopivasti valikoitu kansanryhmä? Ei tällaisessa vihassa suuresti järkeä ole, mutta vielä järjettömämpää on kuvitelma siitä, että viha ja vihaaminen katoavat maailmasta kunhan ne kätketään julkisen viestinnän ulottumattomiin.
Jos tämä kieltojen tie valitaan, ollaan samalla valittu sellainen tie, jossa jotkut aatteet ovat käytännössä lainsuojattomia, sillä joku aina loukkaantuu jos niitä julkisesti kannatetaan tai yritetään edistää. Mielestäni yhteiskunnan ei tule puuttua asiaan ensinkään ja ryhtyä jakamaan ajatuksia hyviin ja pahoihin tai oikeisiin ja vääriin. Yhteiskunnan tehtävä on huolehtia siitä, että kaikkien ajatusten esittäminen nauttii sananvapauden suojaa.
Oikeiden ajatusten erottaminen vääristä on universaalisti täysin mahdotonta. Jokaisella
Aivan esimerkinomaisesti olen itse melko lailla vakuuttunut siitä, että sosiaalidemokratia on huomattavasti vahingollisempi aate kuin rasismi. Rasismi Suomessa kiusaa lähinnä niitä noin sataa tuhatta ei-valkoista aina toisinaan. Sosiaalidemokratia potkii 5,3 miljoonaa ihmistä päähän päivittäin. Aamuin, illoin ja myös iltapäivisin. Lisäksi se on mädättänyt kansakunnan sielun ja tuhonnut meidän lastemme mahdollisuuden tavoitella parempaa taloudellista elintasoa.
Emme kuitenkaan ole halukkaita rajoittamaan millään tavoin sosiaalidemokraattisen propagandan julkistamista, kuten ei kuulukaan. Tämän esimerkin valossa voidaan kuitenkin huomata, että meillä ei yleisesti näytä olevan mitään ongelmaa siinä, että julkisuudessa kannatetaan haitallisia ja järjenvastaisia aatteita. Mikä edes antaa meille moraalisen tai juridisen oikeuden päättää, että oma ajatus- ja arvomaailmamme on niin paljon ylevämpi kuin muiden, että voimme pyrkiä kriminalisoimaan väärässä olemisen?
Rasismin vastustamisesta näyttää tulleen jonkunnäköinen pähkähulluuden sateenvarjo, jonka alle erilaisuutta huonosti sietävä, henkisesti hintelä sakki piiloutuu pahaa maailmaa karkuun. He kyllä kykenevät siihen helppoon puoleen eli sietämään erilaisen ihonvärin tai seksuaalisen suuntautumisen. Huomattavasti vaikeampaa ja enemmän henkistä kanttia vaativaa on hyväksyä jyrkästikin erilaisia arvomaailmoja ja mielipiteitä sekä kelpuuttaa erilaisia asioita kannattavia ihmisiä aidosti lähipiiriinsä.
Siihen kannattaisi kuitenkin pyrkiä, sillä aidosti vapaa ja moniarvoinen yhteiskunta ei synny ihonvärien vaan ajatusten sekamelskasta. Jos ajatuksista luuditaan pois kaikki muut paitsi ne, jotka eivät ärsytä ketään, jäljellä on julkinen keskustelu, joka on yhtä värikästä ja kiehtovaa kuin säätiedotukset merenkulkijoille.
Tämä taas johtaa homogeeniseen yhden totuuden yhteiskuntaan, joka ei kannusta aivotoimintaan ja järjen käyttöön vaan alamaisuuteen.
Kanadalainen maahanmuuttovaroitus
18/05/11 13:12
Kirjoitetaanpa taas tästä asiasta kun hallitusneuvottelut polkevat paikallaan.
Tämän uutisen mukaan siis kanadalainen tutkija varoittaa "liian kiltistä maahanmuuttopolitiikasta", mikä kontekstin perusteella vaikuttaa kritiikiltä humanitaarista maahanmuuttoa kohtaan.
Asiahan ei ole mitenkään uusi vaan tätä on epäilty ennenkin. En toista tässä runsaasti käsiteltyä asiaa.
Kanadassa maahanmuuttajista halutaan hyötyä ja sinne valikoidaan sellaisia, joiden oletetaan olevan hyödyksi. Kanadassa maahanmuuttopolitiikka ja käytäntö ovat länsimaisestikin mielenkiintoisessa asennossa, sillä siellä tutkitaan enemmän tulokkaan oletettua kykyä ja halua sopeutua ja työllistyä. Kanada painottaa paljon vähemmän olemassa olevaa työpaikkaa ja sinne on koulutetun ja kielitaitoisen melko helppoa päästä vain töitä etsimäänkin.
Voisi ajatella, että Suomella olisi tästä jotain opittavaa.
Sisäministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen kuitenkin lausuu mielenkiintoisesti, ettei tämä varmaankaan Suomessa toimisi, sillä Suomeen ei ole niin paljon tulijoita, että olisi oikeastaan valinnanvaraa.
Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että joku absoluuttinen määrä maahanmuuttajia näyttää olevan joku taivaasta tipahtanut luonnonvakio. Kun hyödyksi olevia maahanmuuttajia ei ole tulossa, pitää ottaa mitä sattuu, sillä maahanmuuttajia pitää olla.
Olisiko tässä päättelyketjussa jotain paikkaamisen varaa? Minusta olisi. Voisi ensinnäkin miettiä,
millä Suomesta saisi houkuttelevan paikan pyörittää bisneksiä ja työllistää ihmisiä. Maahanmuuttajien lisäksi asiasta hyötyisi kantaväestökin, jolle olisi enemmän tekemistä paremmalla palkalla ja hintataso kohtuullisempi.
Olen lukenut sieltä täältä, että Suomi ei mukamas houkuttele koulutettuja maahanmuuttajia siksi, kun kaikkialla on niin suomalaista. Tätä asiaa yritetään paikata täyttämällä Helsingin lähiöt somaleilla, mutta veikkaan, ettei koulutettu amerikkalainen sen takia ole innolla Suomeen tulossa bisnestensä kanssa.
Tässä on lisäksi melko itseruoskiva suomalaisuuden valuvika. Suomi ei kelpaa, koska Suomessa on suomalaisia, sillä suomalaiset ovat jotenkin huonoa väkeä. Kun vertaamme Suomea paljon enemmän maahanmuuttajia ottaneisiin maihin, syötetään meille valheita siitä, että maahanmuuttajat hakeutuvat näihin maihin nimenomaan siksi, että kadunkulmissa notkuu myssytteleviä jamaikalaisia. Tosiasiassa syyt valita asuinpaikka liittyvät paljon enemmän turvalliseen ja puhtaaseen elin- ja asuinympäristöön kuin siihen, paljonko etnovärinää ja sen mukanaan tuomaa rikollisuutta nurkissa pesii.
Suomella olisi hyvinkin annettavaa tässä asiassa. Ei Kanadassakaan sää varsinaisesti talvisin suosi, siitä huolimatta väki sinne haluaa. Luonto ei ole Suomessa yhtä jylhää, muttei kepulainen asutuspolitiikka ole erämaitamme täysin onnistunut pilaamaan. Pommit eivät räjähtele, autot eivät pala ja rikokset saattavat joskus jopa selvitä. Tätä ei vain markkinoida oikein mitenkään, ja kun tämän yhdistää takapajuisiin työmarkkinoihin, on selvää, ettei Suomi juuri koulutettuja houkuttele.
Jos toisaalta vika oikeasti on siinä, että Suomessa on liian suomalaista, voidaan hyvällä syyllä miettiä, kenen ehdoilla politiikkaa pitää tehdä. Pitääkö Suomesta vähentää suomalaisten määrää, jotta se on houkuttelevampi paikka maahanmuuttajille, vai pitääkö tässä kohtaa ajatella, että Suomi on kuitenkin etunenässä suomalaisia varten? Valtio, joka yrittää hankkiutua eroon niistä ihmisistä, joilta se on valtuutuksensa saanut, on melkoinen kummajainen.
Toisekseen voisi miettiä, mikä ihmeen luonnonvakio tässä onkaan kyseessä. Jos hyödyllistä maahanmuuttoa ei ole, miksi pitää suosia hyödytöntä? Nähdäkseni ei minkään fysiikan lakiin verrattavan takia vaan kyse on aivan puhtaasti poliittisesta valinnasta. Jos emme saa hyödyllisiä maahanmuuttajia, voimme aivan hyvin olla ottamatta hyödyttömiä. Itse ehdotin joskus puolivakavissani, että maahanmuuttobyrokratia pitäisi jakaa kahtia. Siirtolaisuusviraston tehtävänä olisi levittää punainen matto halutulle siirtolaisuudelle, huolehtia byrokratian keveydestä, auttaa alkuun sen verran kuin tarvitaan jne jne jne ja täällä bonusperusteet määräytyisivät houkutellun väen mukaan. Turvapaikkaviraston tehtävänä olisi etsiä jokaiselle käännytysperuste ja tavoitteena olisi se, että tätä kautta maahan ei saisi jäädä yksikään ja mitä lähemmäksi nollaa päästään, sitä suuremmat bonukset jengi siellä ansaitsee.
Hesarin linkittämässä Turun sanomien uutisessa tutkija kertoo, mikä pohjoismaisessa maahanmuuttokonseptissa on poskellaan:
maahanmuuttoasioita ohjaa moraalinen auttamisenhalu, joka johtaa helposti ongelmiin. Duncanin mukaan Ruotsi ylisuojelee tulijoita, eivätkä nämä sopeudu työelämään tai kulttuuriin.
– Jos Suomi omaksuu tällaisen moraalisen kannan, on vaarana, että tavallinen veronmaksaja etääntyy eikä koe maahanmuuttopolitiikkaa omakseen, Duncan luonnehtii.
Olisikohan näin käynyt juuri Suomessa? Kaikennäköistä erilaisuutta loputtomiin palvova viherpuolue koki vaaleissa nöyryyttävän rökäletappion ja “maassa maan tavalla” -kylähullupuolue sai huomattavan vaalivoiton ja on nyt gallupeissa jo Suomen suurin. Jos halutaan miettiä syitä siihen, miksi koulutetut kaupungeissakin kannattavat ja äänestävät persuja, saatetaan huomata, että tällaiset asiat ovat vaikuttaneet. Veronmaksaja ja keskiluokka on ajat sitten etääntynyt harjoitettavasta politiikasta. Vaikka vihervasemmisto kuinka teeskentelee, ettei Suomessa ole ns. white flight -efektiä, kummasti tämäkin asia tuntuu olevan esillä kun ihmiset kertovat, miksi he ovat muuttaneet juuri ennen kuin lapset tulevat kouluikään.
Kysymys on kaikin puolin poliittinen. Nyt kun siihen voi äänestämällä vaikuttaa kun puolueet ajavat erilaisia asioita, tulos näkyi vaaleissa. Ei tätä tietysti vielä tällä kertaa kuunnella tarvitse, mutta ensi kerralla todennäköisesti tarvitsee.
Tämän uutisen mukaan siis kanadalainen tutkija varoittaa "liian kiltistä maahanmuuttopolitiikasta", mikä kontekstin perusteella vaikuttaa kritiikiltä humanitaarista maahanmuuttoa kohtaan.
Asiahan ei ole mitenkään uusi vaan tätä on epäilty ennenkin. En toista tässä runsaasti käsiteltyä asiaa.
Kanadassa maahanmuuttajista halutaan hyötyä ja sinne valikoidaan sellaisia, joiden oletetaan olevan hyödyksi. Kanadassa maahanmuuttopolitiikka ja käytäntö ovat länsimaisestikin mielenkiintoisessa asennossa, sillä siellä tutkitaan enemmän tulokkaan oletettua kykyä ja halua sopeutua ja työllistyä. Kanada painottaa paljon vähemmän olemassa olevaa työpaikkaa ja sinne on koulutetun ja kielitaitoisen melko helppoa päästä vain töitä etsimäänkin.
Voisi ajatella, että Suomella olisi tästä jotain opittavaa.
Sisäministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen kuitenkin lausuu mielenkiintoisesti, ettei tämä varmaankaan Suomessa toimisi, sillä Suomeen ei ole niin paljon tulijoita, että olisi oikeastaan valinnanvaraa.
Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että joku absoluuttinen määrä maahanmuuttajia näyttää olevan joku taivaasta tipahtanut luonnonvakio. Kun hyödyksi olevia maahanmuuttajia ei ole tulossa, pitää ottaa mitä sattuu, sillä maahanmuuttajia pitää olla.
Olisiko tässä päättelyketjussa jotain paikkaamisen varaa? Minusta olisi. Voisi ensinnäkin miettiä,
Olen lukenut sieltä täältä, että Suomi ei mukamas houkuttele koulutettuja maahanmuuttajia siksi, kun kaikkialla on niin suomalaista. Tätä asiaa yritetään paikata täyttämällä Helsingin lähiöt somaleilla, mutta veikkaan, ettei koulutettu amerikkalainen sen takia ole innolla Suomeen tulossa bisnestensä kanssa.
Tässä on lisäksi melko itseruoskiva suomalaisuuden valuvika. Suomi ei kelpaa, koska Suomessa on suomalaisia, sillä suomalaiset ovat jotenkin huonoa väkeä. Kun vertaamme Suomea paljon enemmän maahanmuuttajia ottaneisiin maihin, syötetään meille valheita siitä, että maahanmuuttajat hakeutuvat näihin maihin nimenomaan siksi, että kadunkulmissa notkuu myssytteleviä jamaikalaisia. Tosiasiassa syyt valita asuinpaikka liittyvät paljon enemmän turvalliseen ja puhtaaseen elin- ja asuinympäristöön kuin siihen, paljonko etnovärinää ja sen mukanaan tuomaa rikollisuutta nurkissa pesii.
Suomella olisi hyvinkin annettavaa tässä asiassa. Ei Kanadassakaan sää varsinaisesti talvisin suosi, siitä huolimatta väki sinne haluaa. Luonto ei ole Suomessa yhtä jylhää, muttei kepulainen asutuspolitiikka ole erämaitamme täysin onnistunut pilaamaan. Pommit eivät räjähtele, autot eivät pala ja rikokset saattavat joskus jopa selvitä. Tätä ei vain markkinoida oikein mitenkään, ja kun tämän yhdistää takapajuisiin työmarkkinoihin, on selvää, ettei Suomi juuri koulutettuja houkuttele.
Jos toisaalta vika oikeasti on siinä, että Suomessa on liian suomalaista, voidaan hyvällä syyllä miettiä, kenen ehdoilla politiikkaa pitää tehdä. Pitääkö Suomesta vähentää suomalaisten määrää, jotta se on houkuttelevampi paikka maahanmuuttajille, vai pitääkö tässä kohtaa ajatella, että Suomi on kuitenkin etunenässä suomalaisia varten? Valtio, joka yrittää hankkiutua eroon niistä ihmisistä, joilta se on valtuutuksensa saanut, on melkoinen kummajainen.
Toisekseen voisi miettiä, mikä ihmeen luonnonvakio tässä onkaan kyseessä. Jos hyödyllistä maahanmuuttoa ei ole, miksi pitää suosia hyödytöntä? Nähdäkseni ei minkään fysiikan lakiin verrattavan takia vaan kyse on aivan puhtaasti poliittisesta valinnasta. Jos emme saa hyödyllisiä maahanmuuttajia, voimme aivan hyvin olla ottamatta hyödyttömiä. Itse ehdotin joskus puolivakavissani, että maahanmuuttobyrokratia pitäisi jakaa kahtia. Siirtolaisuusviraston tehtävänä olisi levittää punainen matto halutulle siirtolaisuudelle, huolehtia byrokratian keveydestä, auttaa alkuun sen verran kuin tarvitaan jne jne jne ja täällä bonusperusteet määräytyisivät houkutellun väen mukaan. Turvapaikkaviraston tehtävänä olisi etsiä jokaiselle käännytysperuste ja tavoitteena olisi se, että tätä kautta maahan ei saisi jäädä yksikään ja mitä lähemmäksi nollaa päästään, sitä suuremmat bonukset jengi siellä ansaitsee.
Hesarin linkittämässä Turun sanomien uutisessa tutkija kertoo, mikä pohjoismaisessa maahanmuuttokonseptissa on poskellaan:
maahanmuuttoasioita ohjaa moraalinen auttamisenhalu, joka johtaa helposti ongelmiin. Duncanin mukaan Ruotsi ylisuojelee tulijoita, eivätkä nämä sopeudu työelämään tai kulttuuriin.
– Jos Suomi omaksuu tällaisen moraalisen kannan, on vaarana, että tavallinen veronmaksaja etääntyy eikä koe maahanmuuttopolitiikkaa omakseen, Duncan luonnehtii.
Olisikohan näin käynyt juuri Suomessa? Kaikennäköistä erilaisuutta loputtomiin palvova viherpuolue koki vaaleissa nöyryyttävän rökäletappion ja “maassa maan tavalla” -kylähullupuolue sai huomattavan vaalivoiton ja on nyt gallupeissa jo Suomen suurin. Jos halutaan miettiä syitä siihen, miksi koulutetut kaupungeissakin kannattavat ja äänestävät persuja, saatetaan huomata, että tällaiset asiat ovat vaikuttaneet. Veronmaksaja ja keskiluokka on ajat sitten etääntynyt harjoitettavasta politiikasta. Vaikka vihervasemmisto kuinka teeskentelee, ettei Suomessa ole ns. white flight -efektiä, kummasti tämäkin asia tuntuu olevan esillä kun ihmiset kertovat, miksi he ovat muuttaneet juuri ennen kuin lapset tulevat kouluikään.
Kysymys on kaikin puolin poliittinen. Nyt kun siihen voi äänestämällä vaikuttaa kun puolueet ajavat erilaisia asioita, tulos näkyi vaaleissa. Ei tätä tietysti vielä tällä kertaa kuunnella tarvitse, mutta ensi kerralla todennäköisesti tarvitsee.
Iltalypsyhallitus
17/05/11 13:35
Puheissa on mietitty, millä nimellä Suomen tulevaa hallitusta kutsutaan. Tehtävä helpottui hieman kun persut jäivät pois.
Oleellista on kuitenkin se, että kyseessä tulee olemaan kaikkien iltalypsyhallitusten isä ja äiti, jollainen ei sovi Suomen talousahdinkoon ensinkään. Koalitioon tulevista puolueista ainoastaan Kokoomus puhui vaalien alla tarkasta taloudenpidosta, muut halusivat lisää rahaa sinne tänne.
Ja Kokoomuskin on syytämässä rahaa Portugaliin ilmeisesti oivaltaen, että Suomi tarvitsee apua lähiaikoina itsekin.
Yleensä on tapana olla moittimatta hallitusta ennen kuin sellainen on perustettu, mutta tässä kohtaa voin katsoa kristallipallostani asioita ja kertoa ne jo etukäteen.
Kun koalition jokainen pikkupuolue on käytännössä vaa’ankieliasemassa, on täysin selvää, ettei valtion menojen leikkaaminen neljänneksellä tule kysymykseenkään, vaikka juuri se pitäisi tehdä. Suomeen pitäisi löytää runsaasti uusia työnantajia ja pakottaa työttömät ottamaan vastaan mitä hyvänsä työtä, muttei vasemmistovetoisessa hallituksessa tällaiseen ole eväitä. Työnantaja on iljetys ja työttömien pakottaminen mihinkään on väärin. Vihreät löivät jo tiskiin jotain menoautomaatteja kynnyskysymyksiksi. Kristittyjen iltalypsyä ei ole vielä kuultu, mutta se lienee samansuuntainen Vihreiden kanssa.
Tuloksena vaikuttaisi olevan hallitus, joka ei kykene tekemään sitä ainoaa asiaa, joka Suomessa pitäisi tehdä, eli ajaa alas julkista sektoria tukiaisineen niin paljon, että tulot ja menot ovat edes suunnilleen tasapainossa. Sen sijaan hallitus tullee keskittymään periaatekysymysten nysväämiseen ja kutsuu jotakin tulevaisuuden homopykälää suureksi riemuvoitoksi kääntääkseen katseet pois siitä, ettei hallitus tee työtään.
Kunhan oliivipuuvyöhyke on potkaistu pois eurosta, seuraavana lähtijänä on Suomi heti kun huomataan, että julkiset finanssit ovat katastrofaalisessa tilassa ja työn tuottavuus laahaa pitkällä Saksan perässä. Kun euroalue alkaa nostaa korkoja Saksan talouden porskuttamisen hillitsemiseksi, velkaantuva Suomi on ongelmissa, joiden suuruutta ei tällä hetkellä osata kuvitellakaan. Kun inflaatio laukkaa, on turhaa edes odottaa palkkamalttia ja kilpailukyvyn asteittaista korjautumista.
Suomella on marginaalisena reunamaana muutenkin vaikeaa houkutella investointeja ja sitä kautta työtä. Nousevat verot ja palkat eivät tilannetta paranna.
Suomalaiset kertoivat vaaleissa selvästi, ettei heitä kiinnosta edes etäisesti talouden tasapainottaminen eivätkä he halua täydellisesti kyykkyyn, missä heidän kuuluisi olla. Kaikki kansanryhmät elävät yli varojensa ja kyykkyyn on pistettävä niin köyhät, keskiluokka kuin rikkaatkin. Köyhiltä otetaan palvelut ja tuet, keskiluokalta otetaan rahat ja rikkaita kehotetaan muuttamaan muualle rahoineen. Kun kerran suomalaiset eivät välttämättömyyteen taivu vapaaehtoisesti, tarvitaan ulkoista holhousta, jota löytyy valuuttarahaston suunnalta.
Jos talouskasvu ei lähde maailmassa tästä kiitolaukalle, tuleva hallitus muistetaan nimensä sijaan siitä, että se ajoi Suomen selvitystilaan.
Oleellista on kuitenkin se, että kyseessä tulee olemaan kaikkien iltalypsyhallitusten isä ja äiti, jollainen ei sovi Suomen talousahdinkoon ensinkään. Koalitioon tulevista puolueista ainoastaan Kokoomus puhui vaalien alla tarkasta taloudenpidosta, muut halusivat lisää rahaa sinne tänne.
Yleensä on tapana olla moittimatta hallitusta ennen kuin sellainen on perustettu, mutta tässä kohtaa voin katsoa kristallipallostani asioita ja kertoa ne jo etukäteen.
Kun koalition jokainen pikkupuolue on käytännössä vaa’ankieliasemassa, on täysin selvää, ettei valtion menojen leikkaaminen neljänneksellä tule kysymykseenkään, vaikka juuri se pitäisi tehdä. Suomeen pitäisi löytää runsaasti uusia työnantajia ja pakottaa työttömät ottamaan vastaan mitä hyvänsä työtä, muttei vasemmistovetoisessa hallituksessa tällaiseen ole eväitä. Työnantaja on iljetys ja työttömien pakottaminen mihinkään on väärin. Vihreät löivät jo tiskiin jotain menoautomaatteja kynnyskysymyksiksi. Kristittyjen iltalypsyä ei ole vielä kuultu, mutta se lienee samansuuntainen Vihreiden kanssa.
Tuloksena vaikuttaisi olevan hallitus, joka ei kykene tekemään sitä ainoaa asiaa, joka Suomessa pitäisi tehdä, eli ajaa alas julkista sektoria tukiaisineen niin paljon, että tulot ja menot ovat edes suunnilleen tasapainossa. Sen sijaan hallitus tullee keskittymään periaatekysymysten nysväämiseen ja kutsuu jotakin tulevaisuuden homopykälää suureksi riemuvoitoksi kääntääkseen katseet pois siitä, ettei hallitus tee työtään.
Kunhan oliivipuuvyöhyke on potkaistu pois eurosta, seuraavana lähtijänä on Suomi heti kun huomataan, että julkiset finanssit ovat katastrofaalisessa tilassa ja työn tuottavuus laahaa pitkällä Saksan perässä. Kun euroalue alkaa nostaa korkoja Saksan talouden porskuttamisen hillitsemiseksi, velkaantuva Suomi on ongelmissa, joiden suuruutta ei tällä hetkellä osata kuvitellakaan. Kun inflaatio laukkaa, on turhaa edes odottaa palkkamalttia ja kilpailukyvyn asteittaista korjautumista.
Suomella on marginaalisena reunamaana muutenkin vaikeaa houkutella investointeja ja sitä kautta työtä. Nousevat verot ja palkat eivät tilannetta paranna.
Suomalaiset kertoivat vaaleissa selvästi, ettei heitä kiinnosta edes etäisesti talouden tasapainottaminen eivätkä he halua täydellisesti kyykkyyn, missä heidän kuuluisi olla. Kaikki kansanryhmät elävät yli varojensa ja kyykkyyn on pistettävä niin köyhät, keskiluokka kuin rikkaatkin. Köyhiltä otetaan palvelut ja tuet, keskiluokalta otetaan rahat ja rikkaita kehotetaan muuttamaan muualle rahoineen. Kun kerran suomalaiset eivät välttämättömyyteen taivu vapaaehtoisesti, tarvitaan ulkoista holhousta, jota löytyy valuuttarahaston suunnalta.
Jos talouskasvu ei lähde maailmassa tästä kiitolaukalle, tuleva hallitus muistetaan nimensä sijaan siitä, että se ajoi Suomen selvitystilaan.
Timo Soinin uhkapeli, ja vähän muidenkin
12/05/11 11:26
Soinin ja Persujen jääminen pois hallituksesta on katsottava melkoiseksi uhkapeliksi.
Ensinnäkin on syytä huomata prosessiteknisesti, että huolimatta persujen
suuresta uhosta ja henkselienpaukuttelusta, perinteinen poliittinen establishmentti pystyy silti juonimaan asioita kotiinpäin. SDP näyttää hämänneen persuja antamalla ymmärtää olemalla heidän kanssaan samaa mieltä ja Kokoomusta vastaan. Onko tämä Kokoomuksen ja SDP:n salaliiton tulos vai SDP:n oma peli, jää nähtäväksi. Ulkopuolisen vinkkelistä näyttää siltä, että Persut motivoitiin hitsaamaan täysin ehdottomasti kantansa kiinni Portugali-asiassa ja sen jälkeen SDP ja Kokoomus yhtäkkiä löysivätkin muutamassa tunnissa yksimielisyyden siitä, miten asiat hoidetaan.
Yhtäkkiä maailmanomistajan elkein esiintynyt nousukaspuolue huomasikin maalanneensa itsensä nurkkaan. Joko rikkoo oitis ehdottoman lupauksensa tai jää oppositioon. Soini valitsi jälkimmäisen tien.
Nyt valittu tie on Soinille melkoinen gambiitti, muttei Soini tässä yksin ole.
Tehdään mitä vain, seuraava hallitus on nyt varsin heikko. Kokoomuksen, SDP:n ja Persujen hallitus olisi ollut selvä enemmistöhallitus, RKP:n kanssa jopa 2/3 määräenemmistön yli. Enemmistöhallitus saadaan aikaiseksi, mutta mukaan tulee pieniä änkyräpuolueita, jotka iltalypsävät minkä kerkiävät ja joiden hallitususkollisuus ei ennenkään ole kaksinen ollut ainakaan Kristittyjen tapauksessa. Kok, SDP, RKP ja Krist olisi 101 paikan hallitus, joka kaatuu välikysymykseen jos hallituspuolueiden kansanedustajia on matkoilla tai sairaana. Vihreiden saaminen mukaan parantaisi asiaa, mutta onko Vihreillä tähän kanttia rökaletappion jälkeen? Vasemmistoliitto taas vaikuttaisi valmistautuvan protestiliikeviitan pukemiseen päälleen, joten onko sielläkään intoa lähteä Kokoomuksen vetämään hallitukseen? Hinkua voi olla mutta järkisyyt taitavat puhua vastaan, mukavampaa populisoida asioita oppositiossa ja odottaa kääpiöiden kapinaa punavihernuorison suunnalta.
Soinin uhkapeli perustunee siihen, että hallitus ei ole toimintakykyinen ja uudet vaalit järjestetään pian. Soini lie Portugalin tukemisen asiassa aivan oikeassa, eli raha kaadetaan lähinnä kankkulan kaivoon. Soinin unelmakulku tapahtumille on tietysti se, että hallitus syntyy, tukee Portugalia, Alppien eteläpuolinen Afrikka kuitenkin velkajärjestelee ja takausrahat menevät, hallitus kaatuu johonkin ja uusissa vaaleissa Persut saavat vielä suuremman voiton vetoamalla ennustajan kykyihinsä ja suoraselkäisyyteensä ja Soinista tuleekin pääministeri.
Tässä on kuitenkin riskinsä. Portugali tuskin pysyy pystyssä sen jälkeen kun Kreikka kaatuu lopullisesti
ja lähtee eurosta, mutta Suomen hallitus voi hyvinkin pysyä pystyssä. Se ei kaadu tähän vaan välikysymykseen, mutta jos hallituspuolueiden rivit pysyvät kasassa, hallitus jatkaa ja uusia vaaleja ei tule. Puolueen sisälläkin kytee, sillä puolueen kannattajakunta on oleellisesti kahdessa leirissä, jotka tosin osin ovat päällekkäisiä. Maakuntien ja lähiöiden tyytymättömissä ja maahanmuuttokriitikoissa.
Maahanmuuttokriitikot ovat puolueen lähes ainoa isojen kaupunkien keskiluokkaankin vetoava ryhmä ja näiden äänet olivat tosiasiassa avainasemassa siinä, että puolue nousi niinkin korkealle kuin se nousi. Unohdetun kansan äänissäkin on riskinsä, sillä unohdettu kansa tuppaa jäämään nukkumaan, mutta maahanmuuttokriitikoiden tavoitteena oli ehdottomasti hallitusvalta. Nyt sitä ei saada, joten käteen jäi ei-mitään. Ei tätä joukkoa juuri kiinnosta Portugali, joten nähtäväksi jää, kuinka kauan kahden hyvin erilaisen elämänmuodon symbioosi jatkuu. Ei kaupunkien koulutetuilla maahanmuuttokriitikoilla ja Kainuun työttömillä ole kovinkaan paljon yhteistä, mutta kumpikin tarvitsee toisiaan. Persut ilman maahanmuuttokriitikoita häviää Kepulle ja maahanmuuttokriitikot ilman persuja ovat marginaalissa eivätkä saa mitään valtaa. Jos oppositiotaival muodostuukin pitkäksi ja tuleva hallitus kestää, tässä on hajaannuksen paikka kun osa jengistä pettyy Soiniin, joka ei ottanut valtaa vaikka sitä tarjottiin, jonkun joutavan euroasian takia.
Kokoomuksen ja SDP:n uhkapeli perustuu tietysti samaan asetelmaan. Toivotaan, että synnytetään hallitus, joka kestää. Tavoitteena on marginalisoida nousukaspuolue ja se tehdään parhaiten antamalla ajan kulua. Toivotaan, että Soinin hetki oli nyt ja kun Soini laitettiinkin pelaamaan itsensä ulos, uskotaan siihen, että seuraavissa vaaleissa palataan päiväjärjestykseen. Jos vaaleihin menee neljä vuotta, tämä uhkapeli saattaa kannattaa. Jos vaalit ovatkin syksyllä, Soinin nousua pääministeriksi tuskin estää mikään.
Soinin ratkaisulla on kuitenkin myös muita seurauksia.
Persujen ja myös aika monen muun, muunmuassa minun, toive siitä, että RKP
saataisiin viimein tungettua edes hetkeksi oppositioon, ei toteudu. RKP on tähän saakka ollut mukava hallituspuolue, mutta nyt se on pakollinen hallituspuolue, joten millekään ruotsin kielen tai pakko-opetuksen ympärillä pyörivälle ei tule tapahtumaan mitään. Jos Vihreät lähtee hallitukseen mukaan, on hallitusohjelmaan pakko kirjata ydinvoiman vastaisuus, eli uutta ydinvoimalaa ei Suomeen rakenneta.
Oppositiossakin kuhisee. Kepu kuvitteli pääsevänsä paistattelemaan oppositiossa ja persuja piikittelemällä hommaamaan takaisin sinne vuotaneet kannattajansa. Maaseudun näivettymisen ongelmaa ei pysty ratkaisemaan Kepu, Persut tai kukaan muukaan, sillä liian moni haluaa elää älyllisen elämän keskellä kaupungeissa eikä kyyläävissä tuppukylissä. Jos Persut olisi ollut hallituksessa, Kepu olisi vain panostanut aluepolitiikka-asioihin ja vakuuttanut maakuntien ikuiset Etelän median syyttäjät siitä, että juuri Kepu pelastaa heidät.
Toisin kävi. Kepusta tuleekin opposition apupuolue ja ykköspaikka menee arkkiviholliselle Persuille. Asiaa ei varsinaisesti helpota se, että kaikki haluavat Suomessa ja jopa toisinaan ulkomaillakin tietää, mitä Timo Soini ajattelee asioista, mutta ketään ei kiinnosta edes etäisesti, mitä mieltä Mari Kiviniemi on mistään. Bonuksena Soini on lupsakka ja hyvä esiintyjä kun taas Kiviniemi on takakireä ja tosikkomainen känkkäränkkä. Kun koko Suomi puhuu nyt persuista, se ei lakkaa tähän vaan jännitys suorastaan tiivistyy. Kepun saama huomio oppositiossa tulee olemaan ångströmin luokkaa, sillä oppositio on yhtä kuin persut, joka on yhtä kuin Timo Soini.
Jos Soinin ratkaisu osoittautuu Maalaisliiton jo kauan kaipaamaksi kuoliniskuksi, lähetän hänelle pullon shamppista. Tähän valtiomiestekoon ei ole Suomessa kukaan tätä ennen kyennyt.
Ensinnäkin on syytä huomata prosessiteknisesti, että huolimatta persujen
Yhtäkkiä maailmanomistajan elkein esiintynyt nousukaspuolue huomasikin maalanneensa itsensä nurkkaan. Joko rikkoo oitis ehdottoman lupauksensa tai jää oppositioon. Soini valitsi jälkimmäisen tien.
Nyt valittu tie on Soinille melkoinen gambiitti, muttei Soini tässä yksin ole.
Tehdään mitä vain, seuraava hallitus on nyt varsin heikko. Kokoomuksen, SDP:n ja Persujen hallitus olisi ollut selvä enemmistöhallitus, RKP:n kanssa jopa 2/3 määräenemmistön yli. Enemmistöhallitus saadaan aikaiseksi, mutta mukaan tulee pieniä änkyräpuolueita, jotka iltalypsävät minkä kerkiävät ja joiden hallitususkollisuus ei ennenkään ole kaksinen ollut ainakaan Kristittyjen tapauksessa. Kok, SDP, RKP ja Krist olisi 101 paikan hallitus, joka kaatuu välikysymykseen jos hallituspuolueiden kansanedustajia on matkoilla tai sairaana. Vihreiden saaminen mukaan parantaisi asiaa, mutta onko Vihreillä tähän kanttia rökaletappion jälkeen? Vasemmistoliitto taas vaikuttaisi valmistautuvan protestiliikeviitan pukemiseen päälleen, joten onko sielläkään intoa lähteä Kokoomuksen vetämään hallitukseen? Hinkua voi olla mutta järkisyyt taitavat puhua vastaan, mukavampaa populisoida asioita oppositiossa ja odottaa kääpiöiden kapinaa punavihernuorison suunnalta.
Soinin uhkapeli perustunee siihen, että hallitus ei ole toimintakykyinen ja uudet vaalit järjestetään pian. Soini lie Portugalin tukemisen asiassa aivan oikeassa, eli raha kaadetaan lähinnä kankkulan kaivoon. Soinin unelmakulku tapahtumille on tietysti se, että hallitus syntyy, tukee Portugalia, Alppien eteläpuolinen Afrikka kuitenkin velkajärjestelee ja takausrahat menevät, hallitus kaatuu johonkin ja uusissa vaaleissa Persut saavat vielä suuremman voiton vetoamalla ennustajan kykyihinsä ja suoraselkäisyyteensä ja Soinista tuleekin pääministeri.
Tässä on kuitenkin riskinsä. Portugali tuskin pysyy pystyssä sen jälkeen kun Kreikka kaatuu lopullisesti
Maahanmuuttokriitikot ovat puolueen lähes ainoa isojen kaupunkien keskiluokkaankin vetoava ryhmä ja näiden äänet olivat tosiasiassa avainasemassa siinä, että puolue nousi niinkin korkealle kuin se nousi. Unohdetun kansan äänissäkin on riskinsä, sillä unohdettu kansa tuppaa jäämään nukkumaan, mutta maahanmuuttokriitikoiden tavoitteena oli ehdottomasti hallitusvalta. Nyt sitä ei saada, joten käteen jäi ei-mitään. Ei tätä joukkoa juuri kiinnosta Portugali, joten nähtäväksi jää, kuinka kauan kahden hyvin erilaisen elämänmuodon symbioosi jatkuu. Ei kaupunkien koulutetuilla maahanmuuttokriitikoilla ja Kainuun työttömillä ole kovinkaan paljon yhteistä, mutta kumpikin tarvitsee toisiaan. Persut ilman maahanmuuttokriitikoita häviää Kepulle ja maahanmuuttokriitikot ilman persuja ovat marginaalissa eivätkä saa mitään valtaa. Jos oppositiotaival muodostuukin pitkäksi ja tuleva hallitus kestää, tässä on hajaannuksen paikka kun osa jengistä pettyy Soiniin, joka ei ottanut valtaa vaikka sitä tarjottiin, jonkun joutavan euroasian takia.
Kokoomuksen ja SDP:n uhkapeli perustuu tietysti samaan asetelmaan. Toivotaan, että synnytetään hallitus, joka kestää. Tavoitteena on marginalisoida nousukaspuolue ja se tehdään parhaiten antamalla ajan kulua. Toivotaan, että Soinin hetki oli nyt ja kun Soini laitettiinkin pelaamaan itsensä ulos, uskotaan siihen, että seuraavissa vaaleissa palataan päiväjärjestykseen. Jos vaaleihin menee neljä vuotta, tämä uhkapeli saattaa kannattaa. Jos vaalit ovatkin syksyllä, Soinin nousua pääministeriksi tuskin estää mikään.
Soinin ratkaisulla on kuitenkin myös muita seurauksia.
Persujen ja myös aika monen muun, muunmuassa minun, toive siitä, että RKP
Oppositiossakin kuhisee. Kepu kuvitteli pääsevänsä paistattelemaan oppositiossa ja persuja piikittelemällä hommaamaan takaisin sinne vuotaneet kannattajansa. Maaseudun näivettymisen ongelmaa ei pysty ratkaisemaan Kepu, Persut tai kukaan muukaan, sillä liian moni haluaa elää älyllisen elämän keskellä kaupungeissa eikä kyyläävissä tuppukylissä. Jos Persut olisi ollut hallituksessa, Kepu olisi vain panostanut aluepolitiikka-asioihin ja vakuuttanut maakuntien ikuiset Etelän median syyttäjät siitä, että juuri Kepu pelastaa heidät.
Toisin kävi. Kepusta tuleekin opposition apupuolue ja ykköspaikka menee arkkiviholliselle Persuille. Asiaa ei varsinaisesti helpota se, että kaikki haluavat Suomessa ja jopa toisinaan ulkomaillakin tietää, mitä Timo Soini ajattelee asioista, mutta ketään ei kiinnosta edes etäisesti, mitä mieltä Mari Kiviniemi on mistään. Bonuksena Soini on lupsakka ja hyvä esiintyjä kun taas Kiviniemi on takakireä ja tosikkomainen känkkäränkkä. Kun koko Suomi puhuu nyt persuista, se ei lakkaa tähän vaan jännitys suorastaan tiivistyy. Kepun saama huomio oppositiossa tulee olemaan ångströmin luokkaa, sillä oppositio on yhtä kuin persut, joka on yhtä kuin Timo Soini.
Jos Soinin ratkaisu osoittautuu Maalaisliiton jo kauan kaipaamaksi kuoliniskuksi, lähetän hänelle pullon shamppista. Tähän valtiomiestekoon ei ole Suomessa kukaan tätä ennen kyennyt.
Ei kun pullo pöytään, sitten miettimään
10/05/11 16:06
Muistelen, että noin vuosi sitten kirjoitin viimeksi siitä, kun ravintolaväki, alkoholiteollisuus ja pari muuta viinanmyyntikerhoa julkaisivat syvän huolensa Viron viinarallin takia ja vaativat Suomeen matalampia alkoholiveroja.
Tämä näytelmä näyttää toistuvan suunnilleen vuoden välein. En kertaa kaikkea, mitä silloin kirjoitin, mutta valheet näyttävät tässä asiassa pysyvän vuodesta vuoteen samanlaisina, niitä hieman ajan henkeen mukauttaen.
Nyt näyttää huomio kiinnittyneen muun muassa siihen, että siiderin tuonti on räjähtänyt käsiin. En tiedä, mikä on tilanne tänä päivänä Suomessa, mutta viimeksi kun siellä katsoin maitokaupassa juomien hintoja, siideri maksoi noin kolme kertaa sen verran kuin tarjouskalja. Vertailun vuoksi
tällä saarella hyvä olut ja hyvä siideri maksavat oleelliselta osin saman verran. Samaten huono olut ja huono siideri. Kummassakin kategoriassa on aina supertarjouksia eivätkä tarjoukset rajoitu vain olueen.
Joudun päättelemään tästä, että oluen ja siiderin valmistaminen ja kuljettaminen kaupusteltavaksi on suunnilleen saman hintainen prosessi. Lopputuotteen hinnassa on toki runsaasti erilaisia veroja, mutta ne ovat samansuuruisia kummallekin juomalle.
Olisikohan panimoteollisuuden ja vähittäiskaupan syytä mennä itseensä ja miettiä, miksi siiderin ja oluen hinnat eivät ole lähelläkään toisiaan? Ei varmaan, alkoholiverosta voi aina marista, vaikkei se mitenkään asiaan liitykään, mutta kun syy on mukamas veroissa, kukaan ei huomaa, että bisneksessä vallitsee de facto -kartelli ja hintasotaa ei käynnistä kukaan.
Loppupää on normaalia lätinää ravintola-alalta siitä, että väki juo liikaa kotonaan alkoholiverojen takia ja liian vähän ravintoloissa, ja yöravintoloiden “ahdinko” on tästä todiste.
Tämä ei tietenkään todista mitään tuon suuntaistakaan, mutta helpompaa marista alkoholiverosta kuin miettiä, miksi yökerhot ovat ahdingossa. Juuri muutama päivä sitten joku yökerhovisiiri kertoi, että ainakin pääkaupunkiseudulla yökerhoja on yksinkertaisesti liikaa. Olisikohan tällä mitään syytä ahdinkoon? Lama on leikannut jonkun verran ylimääräistä kulutusta ja varmasti se näkyy yökerhojen tuloksissa. Tästä seuraa se, että tarjonta pitää sovittaa vastaamaan kysyntää eikä niin, että väitetään verojen johtavan kysynnän vähäisyyteen.
Vaikka toistankin itseäni viime kertaisesta, alkoholiveron reippaat korotukset itse asiassa toimivat yökerhojen puolesta. Niissä juodun viinan lopputuotteen hinnassa alkoholiveron osuus on naurettavan pieni. Kun myydään 14,20€ hintainen Cosmopolitan, siinä on alkoholiveroa joitain kymmeniä senttejä. Kaikki loppu tulee muualta. Sekaan lurautettavan sekamehun, joka Alepassa maksaa 42 senttiä litra, kilohinta yökerhossa muistuttaa ranskalaisten hajuvesien kilohintaa, ja alkoholiveroa ei tässä ole äyriäkään.
Kotidrinkin hinta on kaksi euroa, jossa alkoholiveroa tuo sama muutama kymmenen senttiä. Jos alkoholivero kaksinkertaistetaan, kotidrinkin hinta nousee kolmeen euroon ja ravintolardinkin hinta 15 euron paikkeille. Tämä itse asiassa kaventaa eroa kotona juopottelun ja baarijuopottelun välillä jos baari vain siirtää alkoholiveron korotuksen sellaisenaan lopputuotteen hintaan eikä kerro sitä neljällä tai viidellä.
Yöravintolapomot voisivat myös joskus huvin vuoksi ruoskia itseään käytetyillä drinkkisateenvarjoilla kostoksi siitä, että he ahneuksissaan pilasivat oman bisneksensä.
Kun minä aloin käydä yöravintoloissa, ne menivät kiinni yhdeltä. Nykyään neljältä
ja vieläkin kuuluu marinaa siitä, että ala on liian säänneltyä. Suomalaisille nauretaan maailman bilekaupungeissa jos baarit menevät kiinni aikaisin, joten baarit ovat auki myöhään. Niihin mennään joskus puolilta öin ja lähdetään neljältä kotiin. Tässä asiassa ei näytä tapahtuneen mitään muutosta sinä aikana, kun olen itse ravintoloissa käynyt pämppäämässä. Näissä mestoissa ollaan 4-5 tuntia ja nimenomaan ne 4-5 viimeistä tuntia. Kun baari meni kiinni yhdeltä, pohjia alettiin ottaa kuuden maissa, baariin kahdeksalta ja yhdeltä kotiin. Nykyään pohjia aletaan ottaa yhdeksän kymmenen maissa.
Jympsähdämme hetkeksi takaisin Britanniaan, jossa pubikulttuurin sielu ja pelastaja on siinä, että pubi menee kiinni yhdeltätoista. Maailmassa on runsain mitoin ihmisiä, joille ei tuota mitään tuskaa lähteä baarista kotiin kun se menee kiinni ja mennä nukkumaan, mutta niitä, jotka ottavat “yhdet vielä” sulkemisaikaan saakka vaikka lähteä piti ajat sitten, on yhtä lailla paljon. Pubiin voi mennä kuka hyvänsä, sillä kun on kotona yhdentoista maissa, seuraava työpäivä on melko lailla normaali ja näissä paikoissa voi käydä ja käydään arkisinkin.
Suomalaiset “ollaan auki mahdollisimman pitkään” -konseptilla toimivat kapakat rajoittavat asiakaskuntansa arkisin niihin, jotka kykenevät lähtemään kotiin kymmeneltä. Kun näitä ihmisiä on vähän, ei ole syntynyt kummoistakaan “käydään baarissa muutamalla tiistain kunniaksi” -tyyppistä kulttuuria. Yöravintoloissa on väkeä vain viikonloppuisin ja muulloin ne eivät välttämättä edes ole auki vaikka kulut juoksevatkin koko ajan.
Läpi yön olevat baarit toimivat niissä paikoissa, joihin tullaan baareilemaan ympäri maailmaa. Nämä paikat ovat täynnä lomalaisia, joiden ei tarvitse herätä toimistolle seuraavana päivänä. Toimistorotista harvat viitsivät juopotella baarissa neljään saakka arkisin, sillä tällä tavoin ei seuraavasta työpäivästä tule mitään.
Viime kerralla käsittelinkin jo, miten ravintolat hinnoittelevat viininsä ja muut hieman paremmat juomansa, ja tätä en enää kertaa. Totean vain, ettei tämäkään ole alkoholiveron syy.
Tämä näytelmä näyttää toistuvan suunnilleen vuoden välein. En kertaa kaikkea, mitä silloin kirjoitin, mutta valheet näyttävät tässä asiassa pysyvän vuodesta vuoteen samanlaisina, niitä hieman ajan henkeen mukauttaen.
Nyt näyttää huomio kiinnittyneen muun muassa siihen, että siiderin tuonti on räjähtänyt käsiin. En tiedä, mikä on tilanne tänä päivänä Suomessa, mutta viimeksi kun siellä katsoin maitokaupassa juomien hintoja, siideri maksoi noin kolme kertaa sen verran kuin tarjouskalja. Vertailun vuoksi
Joudun päättelemään tästä, että oluen ja siiderin valmistaminen ja kuljettaminen kaupusteltavaksi on suunnilleen saman hintainen prosessi. Lopputuotteen hinnassa on toki runsaasti erilaisia veroja, mutta ne ovat samansuuruisia kummallekin juomalle.
Olisikohan panimoteollisuuden ja vähittäiskaupan syytä mennä itseensä ja miettiä, miksi siiderin ja oluen hinnat eivät ole lähelläkään toisiaan? Ei varmaan, alkoholiverosta voi aina marista, vaikkei se mitenkään asiaan liitykään, mutta kun syy on mukamas veroissa, kukaan ei huomaa, että bisneksessä vallitsee de facto -kartelli ja hintasotaa ei käynnistä kukaan.
Loppupää on normaalia lätinää ravintola-alalta siitä, että väki juo liikaa kotonaan alkoholiverojen takia ja liian vähän ravintoloissa, ja yöravintoloiden “ahdinko” on tästä todiste.
Tämä ei tietenkään todista mitään tuon suuntaistakaan, mutta helpompaa marista alkoholiverosta kuin miettiä, miksi yökerhot ovat ahdingossa. Juuri muutama päivä sitten joku yökerhovisiiri kertoi, että ainakin pääkaupunkiseudulla yökerhoja on yksinkertaisesti liikaa. Olisikohan tällä mitään syytä ahdinkoon? Lama on leikannut jonkun verran ylimääräistä kulutusta ja varmasti se näkyy yökerhojen tuloksissa. Tästä seuraa se, että tarjonta pitää sovittaa vastaamaan kysyntää eikä niin, että väitetään verojen johtavan kysynnän vähäisyyteen.
Vaikka toistankin itseäni viime kertaisesta, alkoholiveron reippaat korotukset itse asiassa toimivat yökerhojen puolesta. Niissä juodun viinan lopputuotteen hinnassa alkoholiveron osuus on naurettavan pieni. Kun myydään 14,20€ hintainen Cosmopolitan, siinä on alkoholiveroa joitain kymmeniä senttejä. Kaikki loppu tulee muualta. Sekaan lurautettavan sekamehun, joka Alepassa maksaa 42 senttiä litra, kilohinta yökerhossa muistuttaa ranskalaisten hajuvesien kilohintaa, ja alkoholiveroa ei tässä ole äyriäkään.
Kotidrinkin hinta on kaksi euroa, jossa alkoholiveroa tuo sama muutama kymmenen senttiä. Jos alkoholivero kaksinkertaistetaan, kotidrinkin hinta nousee kolmeen euroon ja ravintolardinkin hinta 15 euron paikkeille. Tämä itse asiassa kaventaa eroa kotona juopottelun ja baarijuopottelun välillä jos baari vain siirtää alkoholiveron korotuksen sellaisenaan lopputuotteen hintaan eikä kerro sitä neljällä tai viidellä.
Yöravintolapomot voisivat myös joskus huvin vuoksi ruoskia itseään käytetyillä drinkkisateenvarjoilla kostoksi siitä, että he ahneuksissaan pilasivat oman bisneksensä.
Kun minä aloin käydä yöravintoloissa, ne menivät kiinni yhdeltä. Nykyään neljältä
Jympsähdämme hetkeksi takaisin Britanniaan, jossa pubikulttuurin sielu ja pelastaja on siinä, että pubi menee kiinni yhdeltätoista. Maailmassa on runsain mitoin ihmisiä, joille ei tuota mitään tuskaa lähteä baarista kotiin kun se menee kiinni ja mennä nukkumaan, mutta niitä, jotka ottavat “yhdet vielä” sulkemisaikaan saakka vaikka lähteä piti ajat sitten, on yhtä lailla paljon. Pubiin voi mennä kuka hyvänsä, sillä kun on kotona yhdentoista maissa, seuraava työpäivä on melko lailla normaali ja näissä paikoissa voi käydä ja käydään arkisinkin.
Suomalaiset “ollaan auki mahdollisimman pitkään” -konseptilla toimivat kapakat rajoittavat asiakaskuntansa arkisin niihin, jotka kykenevät lähtemään kotiin kymmeneltä. Kun näitä ihmisiä on vähän, ei ole syntynyt kummoistakaan “käydään baarissa muutamalla tiistain kunniaksi” -tyyppistä kulttuuria. Yöravintoloissa on väkeä vain viikonloppuisin ja muulloin ne eivät välttämättä edes ole auki vaikka kulut juoksevatkin koko ajan.
Läpi yön olevat baarit toimivat niissä paikoissa, joihin tullaan baareilemaan ympäri maailmaa. Nämä paikat ovat täynnä lomalaisia, joiden ei tarvitse herätä toimistolle seuraavana päivänä. Toimistorotista harvat viitsivät juopotella baarissa neljään saakka arkisin, sillä tällä tavoin ei seuraavasta työpäivästä tule mitään.
Viime kerralla käsittelinkin jo, miten ravintolat hinnoittelevat viininsä ja muut hieman paremmat juomansa, ja tätä en enää kertaa. Totean vain, ettei tämäkään ole alkoholiveron syy.
Huoli äärioikeistolaisista
09/05/11 20:17
Lipponen fiksumpi on repäissyt pelihousunsa ja toteaa eduskuntaan pesiytyneen “äärioikeistolaisia”. Tälle iljetykselle ei saa kuulemma antaa tuumaakaan periksi.
Minä en olisi kyllä niin huolissani siitä, jos eduskunnassa todella
on pari äärioikeistolaistakin. Enemmän olisin huolissani siitä, että siellä on heidän lisäkseen 198 punikkia hieman eri painotuksilla. Sosiaalidemokratian kannatus on Suomessa puoluerajat ylittävää ja todellista oikeistolaista puoluetta, on se sitten oikeistokonservatiivinen tai oikeistoliberaalinen, ei ole olemassakaan.
Tästä seuraa se, että Suomessa ei politiikassa todellisuudessa ole mitään vaihtoehtoja. On vain hyvinvointivaltio ja koneisto, joka kuppaa keskiluokan rahat tämän aparaatin pyörittämisen ja kutsuu tuloksia hyvinvoinniksi.
Minun on esimerkiksi täysin mahdotonta löytää Suomesta yhtään kelvollista puoluetta äänestettäväksi, sillä minua ei kiinnosta edes etäisesti Kreikka, Portugali tai se, saavatko homot mennä naimisiin. Ainoa minua kiinnostava asia on julkisen sektorin mahdollisimman täydellinen alas ajaminen. Jotain peruspalveluja saa jättää jäljelle jos se näyttää fiksulta, mutta soisin julkisen sektorin olevan 25% BKT:stä eikä 50%.
Eipä löydy ehdokkaita. Luulisi löytyvän, sillä Suomessa keskiluokkaan kuuluvat ihmiset oikeutetusti ihmettelevät, mihin ihmeeseen heidän maksamansa rahat oikein menevät, sillä palvelutuotanto ei niele julkisen sektorin rahoista kuin osan, muistaakseni noin kolmanneksen. Loppu katoaa johonkin. Luulisi, että sinne mahtuisi joku äärioikeistolainenkin sekaan jos olisi vaikka kiinnostunut tällaisista asioista.
Olisipahan tarjolla edes yksi vaihtoehto.
Minä en olisi kyllä niin huolissani siitä, jos eduskunnassa todella
Tästä seuraa se, että Suomessa ei politiikassa todellisuudessa ole mitään vaihtoehtoja. On vain hyvinvointivaltio ja koneisto, joka kuppaa keskiluokan rahat tämän aparaatin pyörittämisen ja kutsuu tuloksia hyvinvoinniksi.
Minun on esimerkiksi täysin mahdotonta löytää Suomesta yhtään kelvollista puoluetta äänestettäväksi, sillä minua ei kiinnosta edes etäisesti Kreikka, Portugali tai se, saavatko homot mennä naimisiin. Ainoa minua kiinnostava asia on julkisen sektorin mahdollisimman täydellinen alas ajaminen. Jotain peruspalveluja saa jättää jäljelle jos se näyttää fiksulta, mutta soisin julkisen sektorin olevan 25% BKT:stä eikä 50%.
Eipä löydy ehdokkaita. Luulisi löytyvän, sillä Suomessa keskiluokkaan kuuluvat ihmiset oikeutetusti ihmettelevät, mihin ihmeeseen heidän maksamansa rahat oikein menevät, sillä palvelutuotanto ei niele julkisen sektorin rahoista kuin osan, muistaakseni noin kolmanneksen. Loppu katoaa johonkin. Luulisi, että sinne mahtuisi joku äärioikeistolainenkin sekaan jos olisi vaikka kiinnostunut tällaisista asioista.
Olisipahan tarjolla edes yksi vaihtoehto.
Namibian perustulokokeilu
08/05/11 17:33
Tänään noin joka kymmenes facebook-tuttuni näyttää linkittäneen kirjoitukseen, jossa kehutaan Namibiassa kokeiltua perustulon tapaista systeemiä ja sen jälkeen vaaditaan, että perustulo Suomeen myös, sillä se toimii.
Tuo Namibian kokeilu on sinänsä mielenkiintoinen, mutta sitä
ei sellaisenaan voi pitää minään erityisen suurena osoituksena mistään eikä se todista perustulon puolesta tai sitä vastaan kovinkaan aukottomasti. Kiinnostava tuo kokeilu siitä huolimatta on.
Se, mitä tuo kokeilu näyttäisi osoittavan on se, että rahaan perustuva vaihdantatalous on ylivoimainen muunlaiseen vaihtokauppaan verrattuna. Tuskin tuossa kylässä ennen kokeiluakaan on täysin tumput suorina seisoskeltu, mutta kauppaa ei ole käyty rahalla vaan tavaroita on vaihdettu keskenään ja myös työtä tavaroihin tai vaikkapa ruokaan. Kun kylään tuli rahaa, alkoi kauppa käydä.
Tässä tapauksessa on kuitenkin muutama perustavaa laatua oleva ongelma, miksi tästä ei voi yleistää mitään perustulon toimivuuteen vaikkapa Suomessa.
Ensimmäinen havainto on se, että tuo kylä on varmasti vetänyt väkeä ja bisnestä muualtakin, sillä kun yhdessä kylässä on rahaa ja muualla ei ole, on tapahtunut varmasti pienimuotoista aivotuontia ja osa taloudellisen toimeliaisuuden kasvusta selittyy tällä. Jos naapurikylissä olisi ollut samanlainen perustulo, tällaista bisneksen keskittymistä yhteen paikkaan ei olisi tapahtunut.
Toinen havainto on se, että kun Namibia on valtava ja harvaan asuttu maa, tuossa kylässäkään on tuskin ollut tonttimaa niukkuushyödykkeenä. Näin ollen jäi näyttämättä, miten lisäraha vaikuttaa tilanteessa, jossa asuminen kasvukeskuksessa on tällainen niukkuushyödyke kun kysyntä ylittää tarjonnan.
Kolmas, tärkein havainto liittyy inflaatioon yleisesti. Kun tuossa kylässä oli perustulokokeilu mutta muualla Namibiassa ei, minkään hinta ei noussut, sillä ostovoima yleisesti ei parantunut. Ruoka maksoi ennen ja jälkeen kokeilun aivan saman verran kuten kaikki muukin, sillä ne on hinnoiteltu kokeilun ulkopuolella olevan valtaenemmistön maksukyvyn mukaan.
Perustuloratkaisuissa kuten muissakin “annetaan rahaa köyhille, jotta he eivät olisi enää köyhiä” on aina vaarana inflaation pääseminen laukalle. Tätä ilmiötä selittää havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa. Se, käykö niin vai jääkö
käymättä, on aivan oleellinen ja keskeinen asia siinä, miten perustulo lopulta vaikuttaa ihmisten elintasoon. Suomessa Vihreiden esittelemässä perustuloideassa ei edes ole tavoitteena minkäänlainen sosiaalisen hierarkian muuttaminen vaan ainoastaan se, että järjestelmä olisi yksinkertaisempi hallinnollisesti ja tuloloukkujen poistumisen takia mitä hyvänsä työtä kannattaisi kaikissa tilanteissa ottaa vastaan. Tämä on huomattavan erilainen malli kuin se, että annetaan köyhille rahaa ja tehdään heistä paikallisella mittapuulla rikkaita.
Sen sijaan, että nyt selitetään sormi pystyssä perustulon siunauksellisuutta kun se kerran on parantanut asioita merkittävästi yhdessä kylässä, ehdotan, ettei jäädä pysähtyneisyyden ja propagandan juoksuhautoihin. Namibia olisi mitä mainioin paikka kokeilla perustuloa kansallisesti ja katsoa, mitä siitä oikeasti seuraa.
Maa on demokratia, jossa hallinto on Afrikan mittapuulla varsin hyvä, vaikkakin nykyisen pressan “Robert Mugabe on nero” -tyyppiset avautumiset eivät ainakaan sikäläisten ihmisten mielissä ole kovin suosittuja. Valuutta on vaihdettava ja randin arvoinen. Namibia on yli kaksi kertaa Suomen kokoinen paikka, jossa asuu vain pari miljoonaa ihmistä. Nämä ihmiset eivät ole keskittyneet vain yhteen paikkaan vaan Windhoekissakin asuu vain kymmenesosa maan asukkaista. Pienempiä kaupunkeja ja kyliä on siellä täällä. Maan itäpuolella on Botswanan autio puolikas, jossa ei asu ketään. Pohjoisessa on Angolan autio eteläpuoli, jossa ei asu juuri ketään. Etelässä on Etelä-Afrikka, jossa on infrastruktuuria ja pikkukaupunkeja lähellä Namibian rajaa, mutta silti vain häviävän pieni prosentti namibialaisista asuu sellaisessa paikassa, että he voisivat tehdä ostoksensa naapurimaassa.
Eikö tuota voisi tieteen nimissä kokeilla? Kerätään rahoitus osittain kehitysyhteistyörahoista, osittain tutkimusrahoista. Jos tuohon saisi pari kolme maata tekemään asian yhdessä, parivuotisen kokeilun rahoittaminen ei tuntuisi juuri missään. Silloin nähtäisiin, miten lisäraha vaikuttaa taloudessa yleisesti, joskin näyttämättä silti jäisi, miten se vaikuttaisi asumisen hintaan paikassa, jossa maasta ei ole pulaa. En kuitenkaan keksi parempaa paikkaa tätä kokeilla, sillä jos menemme kymmenien tai satojen miljoonien ihmisten maihin, kenelläkään ei ole rahaa kokeilua rahoittaa.
Tuo Namibian kokeilu on sinänsä mielenkiintoinen, mutta sitä
Se, mitä tuo kokeilu näyttäisi osoittavan on se, että rahaan perustuva vaihdantatalous on ylivoimainen muunlaiseen vaihtokauppaan verrattuna. Tuskin tuossa kylässä ennen kokeiluakaan on täysin tumput suorina seisoskeltu, mutta kauppaa ei ole käyty rahalla vaan tavaroita on vaihdettu keskenään ja myös työtä tavaroihin tai vaikkapa ruokaan. Kun kylään tuli rahaa, alkoi kauppa käydä.
Tässä tapauksessa on kuitenkin muutama perustavaa laatua oleva ongelma, miksi tästä ei voi yleistää mitään perustulon toimivuuteen vaikkapa Suomessa.
Ensimmäinen havainto on se, että tuo kylä on varmasti vetänyt väkeä ja bisnestä muualtakin, sillä kun yhdessä kylässä on rahaa ja muualla ei ole, on tapahtunut varmasti pienimuotoista aivotuontia ja osa taloudellisen toimeliaisuuden kasvusta selittyy tällä. Jos naapurikylissä olisi ollut samanlainen perustulo, tällaista bisneksen keskittymistä yhteen paikkaan ei olisi tapahtunut.
Toinen havainto on se, että kun Namibia on valtava ja harvaan asuttu maa, tuossa kylässäkään on tuskin ollut tonttimaa niukkuushyödykkeenä. Näin ollen jäi näyttämättä, miten lisäraha vaikuttaa tilanteessa, jossa asuminen kasvukeskuksessa on tällainen niukkuushyödyke kun kysyntä ylittää tarjonnan.
Kolmas, tärkein havainto liittyy inflaatioon yleisesti. Kun tuossa kylässä oli perustulokokeilu mutta muualla Namibiassa ei, minkään hinta ei noussut, sillä ostovoima yleisesti ei parantunut. Ruoka maksoi ennen ja jälkeen kokeilun aivan saman verran kuten kaikki muukin, sillä ne on hinnoiteltu kokeilun ulkopuolella olevan valtaenemmistön maksukyvyn mukaan.
Perustuloratkaisuissa kuten muissakin “annetaan rahaa köyhille, jotta he eivät olisi enää köyhiä” on aina vaarana inflaation pääseminen laukalle. Tätä ilmiötä selittää havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa. Se, käykö niin vai jääkö
Sen sijaan, että nyt selitetään sormi pystyssä perustulon siunauksellisuutta kun se kerran on parantanut asioita merkittävästi yhdessä kylässä, ehdotan, ettei jäädä pysähtyneisyyden ja propagandan juoksuhautoihin. Namibia olisi mitä mainioin paikka kokeilla perustuloa kansallisesti ja katsoa, mitä siitä oikeasti seuraa.
Maa on demokratia, jossa hallinto on Afrikan mittapuulla varsin hyvä, vaikkakin nykyisen pressan “Robert Mugabe on nero” -tyyppiset avautumiset eivät ainakaan sikäläisten ihmisten mielissä ole kovin suosittuja. Valuutta on vaihdettava ja randin arvoinen. Namibia on yli kaksi kertaa Suomen kokoinen paikka, jossa asuu vain pari miljoonaa ihmistä. Nämä ihmiset eivät ole keskittyneet vain yhteen paikkaan vaan Windhoekissakin asuu vain kymmenesosa maan asukkaista. Pienempiä kaupunkeja ja kyliä on siellä täällä. Maan itäpuolella on Botswanan autio puolikas, jossa ei asu ketään. Pohjoisessa on Angolan autio eteläpuoli, jossa ei asu juuri ketään. Etelässä on Etelä-Afrikka, jossa on infrastruktuuria ja pikkukaupunkeja lähellä Namibian rajaa, mutta silti vain häviävän pieni prosentti namibialaisista asuu sellaisessa paikassa, että he voisivat tehdä ostoksensa naapurimaassa.
Eikö tuota voisi tieteen nimissä kokeilla? Kerätään rahoitus osittain kehitysyhteistyörahoista, osittain tutkimusrahoista. Jos tuohon saisi pari kolme maata tekemään asian yhdessä, parivuotisen kokeilun rahoittaminen ei tuntuisi juuri missään. Silloin nähtäisiin, miten lisäraha vaikuttaa taloudessa yleisesti, joskin näyttämättä silti jäisi, miten se vaikuttaisi asumisen hintaan paikassa, jossa maasta ei ole pulaa. En kuitenkaan keksi parempaa paikkaa tätä kokeilla, sillä jos menemme kymmenien tai satojen miljoonien ihmisten maihin, kenelläkään ei ole rahaa kokeilua rahoittaa.
Britannian liberaalit
07/05/11 15:15
Vaihteeksi asioita ulkosaaristosta.
Britanniaa ei ole totuttu hallitsemaan koalitiohallituksilla. Yleensä jompi kumpi pääpuolueista saa parlamenttiin enemmistön vaalitavan takia ja jos ei saa, voittanut puolue yrittää hallita vähemmistöhallituksella kunnes hallitus kaatuu ja pääministeri pyytää majesteettia armollisesti järjestämään
pikaisesti uudet vaalit, mihin pyyntöön useimmiten näissä tilanteissa suostutaan.
Toukokuun vaalien jälkeen asetelma oli mielenkiintoinen. Toryt jäivät muutaman paikan päähän parlamentin enemmistöstä. Labour romahti, mikä oli kaikennäköisiä sotia kannattaneelle kerholle aivan täydellisen oikein. Liberaalit etenivät jonkun verran Labourin kustannuksella. Vaalitulos oli sellainen, että toryt olisivat voineet muodostaa hallituksen Pohjois-Irlannin ja Skotlannin nationalistien kanssa, mutta Labour ja lipilaarit eivät olisi enemmistöä keskenään saaneet aikaiseksi.
Syntyi koalitio toryjen ja liberaalien välillä.
Useat liberaalien kannattajat näyttävät pitävän ratkaisua huonona ja puheenjohtaja Nick Cleggiä pahemman luokan petturina aatteelle. Olen toista mieltä. Clegg teki sen, mikä hänen oli pakko tehdä: panna kaikki peliin siinä toivossa, että vaalitapaa saadaan muutettua.
Britannian vaalitapa eroaa Suomen vaalitavasta varsin paljon. Maa on jaettu vaalipiireihin, joista jokaisesta valitaan yksi ehdokas ja jokainen puolue asettaa yhden ehdokkaan tästä paikasta kilvoittelemaan. Äänet lasketaan ja eniten ääniä saanut ehdokas tulee valituksi. Liberaalien osa tässä arpajaisessa on kehno, sillä vaikka puolueen kannatus gallupeissa oli reippaasti Labourin kannatuksen yläpuolella, puolue oli useimmissa vaalipiireissä kakkonen. Joko toryjen tai labourin ehdokas sai enemmän ääniä ja tuli valituksi ja liberaalien vajaan 30% kannatus tuotti vain 10% parlamenttipaikoista. Kuten aina.
Toryillä ja Labourilla ei ole mitään suurta intoa muuttaa vaalitapaa, sillä ne vuoroin voittavat ja vuoroin häviävät, mutta vaalitapa pitää kilpailun poissa. Kummankin puolueen riveissä on vaalitavan muuttamista kannattavia, mutta he ovat vähemmistössä. Liberaalien kannattajissa taas ymmärrystä nykyiselle vaalitavalle ei löydy ensinkään.
Koalitio toryjen kanssa on myrkkyä liberaaleille, sillä aatteellisesti liberaalidemokraatit lienevät tämän saaren puolueista lähimpänä pohjoismaista sosiaalidemokratiaa. Labour on tästä merkittävästi oikealle ja toryt vielä enemmän oikealle. Hallitusohjelma on täynnä liberaalien kannattajille petoksen täyttäviä asioita kuten vaikkapa jo toteutettu yliopistojen lukukausimaksujen korotus. Ainoa merkittävä ehto liberaalien osallistumiselle hallitukseen oli se, että
vaalitavasta järjestetään kansanäänestys.
Tämä oli Cleggiltä tietoinen valinta ja uhkapeli. Ilman liberaalien osallistumista hallitukseen vaalitapa-asia ei olisi tullut esille eivätkä uudet vaalit joskus syksymmällä olisi muuttaneet asetelmallisesti tässä suhteessa mitään. Puolueen ainoa mahdollisuus valtaan joskus tulevaisuudessa taas on täysin riippuvainen vaalitavan muutoksesta.
Vaalitavasta äänestettiin torstaina ja se hylättiin selvin 70%-30% -lukemin. Samalla järjestettiin erilaisia paikallisvaaleja. Valtaosassa Englantia joskaan ei Lontoossa äänestettiin kunnallisvaaleissa. Skotlannissa ja Walesissa äänestettiin lisäksi paikallisen parlamentin vaaleissa. Liberaalit ottivat kunnolla turpiin joka paikassa ja gallup-kannatus on romahtanut.
Nyt puolue on täydellisesti puun ja kuoren välissä, sillä uhkapeli epäonnistui. Vaalitapa ei muuttunut ja näin selvät numerot eivät anna aihetta ottaa asiaa lähitulevaisuudessa esille uudelleen. Puolue on sitoutunut viideksi vuodeksi hallitusyhteistyöhön koalitiossa, joka tekee puolueen aatteen kannalta yksinomaan huonoja päätöksiä. Murskatuomio paikallisvaaleissa tuli jo ja seuraavissa parlamenttivaaleissa tulee vielä pahemmin turpiin.
Jos puolue rikkoo lupauksensa jatkaa koalitiossa vaalitapaäänestyksen tuloksesta riippumatta, se menettää täydellisesti maineensa eikä ole mieluisa hallituskumppani jatkossa edes Labourille jos seuraavissa vaaleissa Labour voittaisi mutta jäisi enemmistöstä vajaaksi ja tarvitsisi apupuolueen. Jos puolue ei ole lojaali hallitusyhteistyössä, sitä ei siihen huolita vaan luotetaan siihen, että osa liberaalien kansanedustajista kuitenkin kannattaa tehtyjä lakialoitteita. Tämä tie johtaa ikuiseen oppositioon.
Jos puolue ei riko lupaustaan, sen kannatus romahtaa vaaleissa. Tämä tie johtaa väistämättä pitkään marginaalipuoluekauteen, sillä kun liberaalien parlamenttipaikoista valtaosa jaetaan Labourin ja Konservatiivien kesken, jompi kumpi näistä muodostaa vaivatta enemmistöhallituksen ilman lipilaarejakin.
Koalition rikkominen ja uusien vaalien järjestäminen nyt ei edes auttaisi mitään, sillä puolueen kannatus on pohjamudissa. Valta saattaisi siirtyä uusissa vaaleissa Labourille, mutta liberaalien ääni ei siitä tulisi kuuluviin.
En osaa ennustaa, minkä tien valitsevat. Hyviä vaihtoehtoja ei jäljellä enää ole. Nick Cleggin syyttäminen on kuitenkin täydellisen väärin, sillä hän pelasi korttinsa juuri niin hyvin kuin vain voi ja käytti puolueen ainokaisen mahdollisuuden kasvattaa painoarvoaan tulevaisuudessa.
Britanniaa ei ole totuttu hallitsemaan koalitiohallituksilla. Yleensä jompi kumpi pääpuolueista saa parlamenttiin enemmistön vaalitavan takia ja jos ei saa, voittanut puolue yrittää hallita vähemmistöhallituksella kunnes hallitus kaatuu ja pääministeri pyytää majesteettia armollisesti järjestämään
Toukokuun vaalien jälkeen asetelma oli mielenkiintoinen. Toryt jäivät muutaman paikan päähän parlamentin enemmistöstä. Labour romahti, mikä oli kaikennäköisiä sotia kannattaneelle kerholle aivan täydellisen oikein. Liberaalit etenivät jonkun verran Labourin kustannuksella. Vaalitulos oli sellainen, että toryt olisivat voineet muodostaa hallituksen Pohjois-Irlannin ja Skotlannin nationalistien kanssa, mutta Labour ja lipilaarit eivät olisi enemmistöä keskenään saaneet aikaiseksi.
Syntyi koalitio toryjen ja liberaalien välillä.
Useat liberaalien kannattajat näyttävät pitävän ratkaisua huonona ja puheenjohtaja Nick Cleggiä pahemman luokan petturina aatteelle. Olen toista mieltä. Clegg teki sen, mikä hänen oli pakko tehdä: panna kaikki peliin siinä toivossa, että vaalitapaa saadaan muutettua.
Britannian vaalitapa eroaa Suomen vaalitavasta varsin paljon. Maa on jaettu vaalipiireihin, joista jokaisesta valitaan yksi ehdokas ja jokainen puolue asettaa yhden ehdokkaan tästä paikasta kilvoittelemaan. Äänet lasketaan ja eniten ääniä saanut ehdokas tulee valituksi. Liberaalien osa tässä arpajaisessa on kehno, sillä vaikka puolueen kannatus gallupeissa oli reippaasti Labourin kannatuksen yläpuolella, puolue oli useimmissa vaalipiireissä kakkonen. Joko toryjen tai labourin ehdokas sai enemmän ääniä ja tuli valituksi ja liberaalien vajaan 30% kannatus tuotti vain 10% parlamenttipaikoista. Kuten aina.
Toryillä ja Labourilla ei ole mitään suurta intoa muuttaa vaalitapaa, sillä ne vuoroin voittavat ja vuoroin häviävät, mutta vaalitapa pitää kilpailun poissa. Kummankin puolueen riveissä on vaalitavan muuttamista kannattavia, mutta he ovat vähemmistössä. Liberaalien kannattajissa taas ymmärrystä nykyiselle vaalitavalle ei löydy ensinkään.
Koalitio toryjen kanssa on myrkkyä liberaaleille, sillä aatteellisesti liberaalidemokraatit lienevät tämän saaren puolueista lähimpänä pohjoismaista sosiaalidemokratiaa. Labour on tästä merkittävästi oikealle ja toryt vielä enemmän oikealle. Hallitusohjelma on täynnä liberaalien kannattajille petoksen täyttäviä asioita kuten vaikkapa jo toteutettu yliopistojen lukukausimaksujen korotus. Ainoa merkittävä ehto liberaalien osallistumiselle hallitukseen oli se, että
Tämä oli Cleggiltä tietoinen valinta ja uhkapeli. Ilman liberaalien osallistumista hallitukseen vaalitapa-asia ei olisi tullut esille eivätkä uudet vaalit joskus syksymmällä olisi muuttaneet asetelmallisesti tässä suhteessa mitään. Puolueen ainoa mahdollisuus valtaan joskus tulevaisuudessa taas on täysin riippuvainen vaalitavan muutoksesta.
Vaalitavasta äänestettiin torstaina ja se hylättiin selvin 70%-30% -lukemin. Samalla järjestettiin erilaisia paikallisvaaleja. Valtaosassa Englantia joskaan ei Lontoossa äänestettiin kunnallisvaaleissa. Skotlannissa ja Walesissa äänestettiin lisäksi paikallisen parlamentin vaaleissa. Liberaalit ottivat kunnolla turpiin joka paikassa ja gallup-kannatus on romahtanut.
Nyt puolue on täydellisesti puun ja kuoren välissä, sillä uhkapeli epäonnistui. Vaalitapa ei muuttunut ja näin selvät numerot eivät anna aihetta ottaa asiaa lähitulevaisuudessa esille uudelleen. Puolue on sitoutunut viideksi vuodeksi hallitusyhteistyöhön koalitiossa, joka tekee puolueen aatteen kannalta yksinomaan huonoja päätöksiä. Murskatuomio paikallisvaaleissa tuli jo ja seuraavissa parlamenttivaaleissa tulee vielä pahemmin turpiin.
Jos puolue rikkoo lupauksensa jatkaa koalitiossa vaalitapaäänestyksen tuloksesta riippumatta, se menettää täydellisesti maineensa eikä ole mieluisa hallituskumppani jatkossa edes Labourille jos seuraavissa vaaleissa Labour voittaisi mutta jäisi enemmistöstä vajaaksi ja tarvitsisi apupuolueen. Jos puolue ei ole lojaali hallitusyhteistyössä, sitä ei siihen huolita vaan luotetaan siihen, että osa liberaalien kansanedustajista kuitenkin kannattaa tehtyjä lakialoitteita. Tämä tie johtaa ikuiseen oppositioon.
Jos puolue ei riko lupaustaan, sen kannatus romahtaa vaaleissa. Tämä tie johtaa väistämättä pitkään marginaalipuoluekauteen, sillä kun liberaalien parlamenttipaikoista valtaosa jaetaan Labourin ja Konservatiivien kesken, jompi kumpi näistä muodostaa vaivatta enemmistöhallituksen ilman lipilaarejakin.
Koalition rikkominen ja uusien vaalien järjestäminen nyt ei edes auttaisi mitään, sillä puolueen kannatus on pohjamudissa. Valta saattaisi siirtyä uusissa vaaleissa Labourille, mutta liberaalien ääni ei siitä tulisi kuuluviin.
En osaa ennustaa, minkä tien valitsevat. Hyviä vaihtoehtoja ei jäljellä enää ole. Nick Cleggin syyttäminen on kuitenkin täydellisen väärin, sillä hän pelasi korttinsa juuri niin hyvin kuin vain voi ja käytti puolueen ainokaisen mahdollisuuden kasvattaa painoarvoaan tulevaisuudessa.
Oikeus ja kohtuus?
06/05/11 16:29
Tämä ei enää mahdu minun oikeustajuuni.
Joku oli siis vaatinut mielestään hänelle kuuluvia palkkoja työnantajaltaan. Hävisi juttunsa ensin arvonta-automaatissa ja sitten vielä hovissa ja laskua vastapuolen lakimiespalkkioista maksettavaksi puoli miljoonaa.
Minähän en tiedä tämän jutun taustoja enkä sitä, kuka oli oikeassa tai väärässä. En tiedä edes sitä, onko oikeutta penännyt henkilö seinähullu, joka vain halusi tehdä kiusaa. Siitä huolimatta oikeusjärjestelmässä on jotakin vikaa, jos se mahdollistaa tämäntyyppisen lopputuloksen.
Kun työntekijä ja työnantaja riitelevät oikeudessa, on lähes aina se tilanne, että työntekijä on taloudellisesti hyvin paljon työnantajaa heikommassa asemassa. Tämä tarjoaa työnantajalle huomattavan etulyöntiaseman, sillä se voi uhata riidan vastapuolta sillä, että se marssittaa oikeuteen koko lakiosastonsa ja laittaa tuon osaston valmistelemaan juttua todella huolellisesti. Voitettavaa on tällöin muutaman nallekarkin verran, millaisia palkkariidat yleensä ovat, parhaimmillaankin kymppitonnin tai parin luokkaa. Hävittävää näyttää sen sijaan olevan satoja tuhansia.
Yksi oikeusvaltion periaatteita on se, että kenellä hyvänsä pitää olla mahdollisuus hakea oikeutta asiaansa. Tämä oikeus ei tosiasiallisesti toteudu, kun häviäjä joutuu maksamaan kosmiset oikeudenkäyntikulut tehden muista kuin aivan täydellisen päivänselvistä tapauksista turhan riskialttiita. Näin rakennetaan maailma, jossa rikkaan ja köyhän tai yksityisen ja yrityksen oikeus ei ole käytännön elämässä sama.
Työelämän kysymyksissä asia on erityisen kimurantti, sillä työntekijä ja työnantaja eivät alun alkaenkaan ole tasa-arvoisessa asemassa. Työnantaja käyttää valtaa työntekijää kohtaan ja vaikka tätä vallankäyttöä säädellään laein ja sopimuksin, vääryyden tapahtumisesta kannattaa
olla todella varma ennen kuin oikeutta lähtee hakemaan. Maineensa menettää työmarkkinoilla vaikka juttunsa voittaisikin ja juttunsa häviäjä näyttää menettävän myös asuntonsa ja kaiken muun omaisuutensa.
Jos ei haluta puuttua yleisiin oikeusperiaatteisiin siitä, että hävinnyt maksaa oletusarvoisesti kaiken, pitäisi ainakin olla joku mahdollisuus oikeuden keventää juttua huomattavasti. Tämäntyyppisessä riidassa katsotaan työlainsäädäntöä, alan yleissitovaa työehtosopimusta ja työsopimusta. Näiden kolmen dokumentin perkaaminen ja faktojen mittaaminen näitä vasten ei voi olla mitenkään puolen miljoonan arvoinen työ. Nyt oikeus oli kehottanut sovintoon, mutta jos sovintoa ei synny, jotain mätää silti on, jos oikeutta voidaan todellakin käydä puolella miljoonalla eikä kukaan kykene viheltämään peliä poikki ja päättämään asiaa hieman kevyemmälläkin panostuksella.
On kyse mistä vain, tämä asetelma ei ole järkevä.
Jos miljoonia työntekijöitä koskevat lait ja sopimukset ovat niin sekavia, että niiden tulkitseminen on puolen miljoonan työ, silloin nämä sopimukset ja lait ovat liian monimutkaisia ja niitä pitää yksinkertaistaa. Jos työ ei ole näin suuri, mutta oikeus ei kykene mitenkään rajoittamaan oikeusjutun osapuolen panostusta lakimiehiin vaikkei armeijan käyttämiselle näyttäisi olevan mitään perustetta, silloin tätä pitää muuttaa. Jos taas oikeus ei kykene nauramaan ulos hullujen käynnistämiä kiusantekojuttuja 15 minuutissa ilman ensimmäisenkään lakimiehen käyntiä paikalla, voisi miettiä, onko prosessissa tältä osin keventämisen varaa. Sama koskee tilannetta, jossa oikeusjuttua ruvetaan syyttävän tai puolustavan osapuolen toimesta laajentamaan todistelultaan koskemaan asioita, jotka eivät liity juttuun mitenkään.
Erityisesti työelämän kysymyksissä pitäisi yksityishenkilön asemaa työnantajaa vastaan tässä prosessissa vahvistaa. Nyt työnantajat voivat ainakin teoriassa porsastella, sillä valtaosa oikeistakin oikeusjutuista jää syntymättä maineen menettämisen ja kustannusten pelon takia. Jos taas työnantajaa vastaan voi käräjöidä melko pienin henkilökohtaisin riskein, motiivi noudattaa tehtyjä sopimuksia kasvaa.
Toinen vaihtoehto on tietysti se, että siirrytään näissä asioissa kohti amerikkalaistyyppistä rangaistuskorvauskäytäntöä. Nyt Suomen järjestelmä on riskien osalta amerikkalainen, eli väärän jutun nostava menettää omaisuutensa ja joutuu velkaloukkuun loppuiäkseen, joskin Amerikan mallissa voi sentään tehdä henkilökohtaisen konkurssin toisin kuin Suomessa. Hyötypuolella taas mitään varsinaista hyötyä ei ole, sillä tässä kohtaa oikeusjärjestelmä on suomalainen ja korjaa ainoastaan näytetyn vahingon, ei mitään ylimääräistä sen päälle.
Voisi tietysti asiaa miettiä siitäkin näkökulmasta, miksi oikeus “kohtuullistaa” lakimiespalkkiota ja vahingonkorvauksia lähinnä silloin, kun jutun häviää julkinen sektori. Jos jutun häviää yksityishenkilö, tarvetta mihinkään kohtuullistamiseen harvoin nähdään.
Joku oli siis vaatinut mielestään hänelle kuuluvia palkkoja työnantajaltaan. Hävisi juttunsa ensin arvonta-automaatissa ja sitten vielä hovissa ja laskua vastapuolen lakimiespalkkioista maksettavaksi puoli miljoonaa.
Minähän en tiedä tämän jutun taustoja enkä sitä, kuka oli oikeassa tai väärässä. En tiedä edes sitä, onko oikeutta penännyt henkilö seinähullu, joka vain halusi tehdä kiusaa. Siitä huolimatta oikeusjärjestelmässä on jotakin vikaa, jos se mahdollistaa tämäntyyppisen lopputuloksen.
Kun työntekijä ja työnantaja riitelevät oikeudessa, on lähes aina se tilanne, että työntekijä on taloudellisesti hyvin paljon työnantajaa heikommassa asemassa. Tämä tarjoaa työnantajalle huomattavan etulyöntiaseman, sillä se voi uhata riidan vastapuolta sillä, että se marssittaa oikeuteen koko lakiosastonsa ja laittaa tuon osaston valmistelemaan juttua todella huolellisesti. Voitettavaa on tällöin muutaman nallekarkin verran, millaisia palkkariidat yleensä ovat, parhaimmillaankin kymppitonnin tai parin luokkaa. Hävittävää näyttää sen sijaan olevan satoja tuhansia.
Yksi oikeusvaltion periaatteita on se, että kenellä hyvänsä pitää olla mahdollisuus hakea oikeutta asiaansa. Tämä oikeus ei tosiasiallisesti toteudu, kun häviäjä joutuu maksamaan kosmiset oikeudenkäyntikulut tehden muista kuin aivan täydellisen päivänselvistä tapauksista turhan riskialttiita. Näin rakennetaan maailma, jossa rikkaan ja köyhän tai yksityisen ja yrityksen oikeus ei ole käytännön elämässä sama.
Työelämän kysymyksissä asia on erityisen kimurantti, sillä työntekijä ja työnantaja eivät alun alkaenkaan ole tasa-arvoisessa asemassa. Työnantaja käyttää valtaa työntekijää kohtaan ja vaikka tätä vallankäyttöä säädellään laein ja sopimuksin, vääryyden tapahtumisesta kannattaa
Jos ei haluta puuttua yleisiin oikeusperiaatteisiin siitä, että hävinnyt maksaa oletusarvoisesti kaiken, pitäisi ainakin olla joku mahdollisuus oikeuden keventää juttua huomattavasti. Tämäntyyppisessä riidassa katsotaan työlainsäädäntöä, alan yleissitovaa työehtosopimusta ja työsopimusta. Näiden kolmen dokumentin perkaaminen ja faktojen mittaaminen näitä vasten ei voi olla mitenkään puolen miljoonan arvoinen työ. Nyt oikeus oli kehottanut sovintoon, mutta jos sovintoa ei synny, jotain mätää silti on, jos oikeutta voidaan todellakin käydä puolella miljoonalla eikä kukaan kykene viheltämään peliä poikki ja päättämään asiaa hieman kevyemmälläkin panostuksella.
On kyse mistä vain, tämä asetelma ei ole järkevä.
Jos miljoonia työntekijöitä koskevat lait ja sopimukset ovat niin sekavia, että niiden tulkitseminen on puolen miljoonan työ, silloin nämä sopimukset ja lait ovat liian monimutkaisia ja niitä pitää yksinkertaistaa. Jos työ ei ole näin suuri, mutta oikeus ei kykene mitenkään rajoittamaan oikeusjutun osapuolen panostusta lakimiehiin vaikkei armeijan käyttämiselle näyttäisi olevan mitään perustetta, silloin tätä pitää muuttaa. Jos taas oikeus ei kykene nauramaan ulos hullujen käynnistämiä kiusantekojuttuja 15 minuutissa ilman ensimmäisenkään lakimiehen käyntiä paikalla, voisi miettiä, onko prosessissa tältä osin keventämisen varaa. Sama koskee tilannetta, jossa oikeusjuttua ruvetaan syyttävän tai puolustavan osapuolen toimesta laajentamaan todistelultaan koskemaan asioita, jotka eivät liity juttuun mitenkään.
Erityisesti työelämän kysymyksissä pitäisi yksityishenkilön asemaa työnantajaa vastaan tässä prosessissa vahvistaa. Nyt työnantajat voivat ainakin teoriassa porsastella, sillä valtaosa oikeistakin oikeusjutuista jää syntymättä maineen menettämisen ja kustannusten pelon takia. Jos taas työnantajaa vastaan voi käräjöidä melko pienin henkilökohtaisin riskein, motiivi noudattaa tehtyjä sopimuksia kasvaa.
Toinen vaihtoehto on tietysti se, että siirrytään näissä asioissa kohti amerikkalaistyyppistä rangaistuskorvauskäytäntöä. Nyt Suomen järjestelmä on riskien osalta amerikkalainen, eli väärän jutun nostava menettää omaisuutensa ja joutuu velkaloukkuun loppuiäkseen, joskin Amerikan mallissa voi sentään tehdä henkilökohtaisen konkurssin toisin kuin Suomessa. Hyötypuolella taas mitään varsinaista hyötyä ei ole, sillä tässä kohtaa oikeusjärjestelmä on suomalainen ja korjaa ainoastaan näytetyn vahingon, ei mitään ylimääräistä sen päälle.
Voisi tietysti asiaa miettiä siitäkin näkökulmasta, miksi oikeus “kohtuullistaa” lakimiespalkkiota ja vahingonkorvauksia lähinnä silloin, kun jutun häviää julkinen sektori. Jos jutun häviää yksityishenkilö, tarvetta mihinkään kohtuullistamiseen harvoin nähdään.
Uuden ihmisen kasvatus on epäonnistunut
06/05/11 12:00
Sain ajatuksen tähän kirjoitukseen luettuani tämän ja tämän artikkelin Hesarista.
Toisessa paheksutaan voimaperäisesti rasismia. Toisessa joku kansanedustaja saa tappouhkauksen.
Nämä ovat oikeastaan saman kolikon kaksi puolta, mutta tuo kolikko on ollut tähän saakka varsin hyvin piilossa. Piilottamista on auttanut holhoava konsensusmeno, tiukasti konsensuksen käsissä oleva media, luja auktoriteettiusko ja kaikenlaisten uusien ongelmien vähäisyys.
Käsittelen asiaa lähinnä Suomen vinkkelistä, mutta ilmiö ei ole suomalainen vaan länsieurooppalainen, joskin Itä-Eurooppa tulee asiassa kovaa vauhtia perässä.
Sen jälkeen kun sodan jälkeinen jälleenrakennus oli suoritettu ja talous kasvoi kohisten, valtaan nousivat suuret ikäluokat, joiden arvomaailma oli kovasti vanhempiensa arvomaailmasta poikkeava. Tähän aikaan yhdistyi tiedonvälityksen kasvaminen ja keskittyminen, muuttoliike maalta kaupunkeihin ja maasta toiseen paremman elintason perässä, vasemmistolaiset ideaalit, lentomatkustamisen tuleminen kadunmiehen ulottuville, sodanvastaisuus, hyvinvointivaltion muuttuminen itsestäänselvyydeksi ja monet muut seikat.
Ilman mitään salaliittoteorioita näyttäisi siltä, että useissa maissa ja niissä eri tavoin syntyi kodifioimaton ajatus uuden, paremman maailman luomisesta kasvattamalla uusia, parempia ihmisiä, jotka olisivat paljon parempia kuin vanhempansa ja joiden arvoina olisi kansainvälinen solidaarisuus, liberaali arvomaailma, uskonnonvastaisuus, sosiaalidemokratia, tasa-arvo, vähemmistöjen suvaitseminen, teknokraattinen maailmankuva ja usko yhteisöjen voimaan.
On helppoa ymmärtää, miksi juuri tällaisia asioita katsottiin maailmassa tarvittavan.
Talous kasvoi kohisten ja kaikkien elintaso parani länsimaissa hurjasti ja kuilu kehittyneen ja kehittymättömän maailman välillä repesi. Oikeastaan se oli revennyt jo ajat sitten, mutta televisio toi kehitysmaiden ongelmat kaikkien olohuoneisiin. Kun kansallisvaltiokäsite ei tässä sodanjälkeisessä maailmassa ollut muutenkaan erityisen kovassa huudossa, ymmärrettiin ongelmien johtuvan siirtomaa-ajasta, mikä tarina elää pääsyynä tänäkin päivänä, ja ladattiin arvokuormaan eräänlainen käännetty valkoisen miehen taakka.
Uskovaiset olivat pyrkineet rajoittamaan nuorison hilluntaa, vapaata seksiä, sitä, tätä ja tuota hauskaa. Lisäksi uskonnot yhdistettiin lähinnä sotiin, joita käytiin ainakin Lähi-Idässä ja Irlannissa. Uskonnon nähtiin edustavan vanhaa ajattelua ja syypäätä kaikkiin historian sotiin ja uskovaisen konservatiivinen arvomaailma ärsytti yleisesti.
Suurten ikäluokkien vanhemmat elivät vielä pula-aikaa ja aikaa ilman päiväkoteja, sosiaalipalveluita ja ilmaista koulutusta. Näiden nähtiin edustavan hyvää kuten myös yleisen solidaarisuuden. Tuon ajan nuori intellektuelli on saattanut tuntea syvää häpeää kun kadulle on ilmestynyt ihan oikea
neekeri ja sivistymättömät moukat tuijottavat häntä kuin apinaa häkissä. Kaikenlaiset vähemmistöt olivat joko kaapeissaan tai ainakin halveksittuja. Naisasialiike oli saanut äänensä kuuluville ja ajatuksensa lävitse. Näitä voisi käydä läpi yksi kerrallaan pidempään, mutta yleisesti jälleen yksi sukupolvi halusi tehdä raivokkaasti pesäeroa menneeseen.
Tämän hetken “ongelma” astuu kuvaan siinä, että kuviteltiin tällaisen isäkapinan, josta on esimerkkejä koko kirjoitetun historian ajalta, olevan nyt lopullisesti ohitse kunhan vain lapset kasvatetaan ja aivopestään oikein. Tätä ei tehty pahalla vaan lapsia syvästi rakastaen ja heille kaikkea parasta näin toivoen. Syntyi varsin auktoriteettikeskeisiä yhteiskuntia, joissa vallitsi yksi ainoa oikea totuus asiasta kuin asiasta. Viisaat ja koulutetut ihmiset kertoivat rahvaalle, millä kaikin tavoin rahvas on väärässä ja ajatuksiltaan vinksallaan. Oli hyviä ihmisiä, jotka olivat sisäistäneet heille syötetyt arvot ja sitten oli huonoja ihmisiä, joita vaivasi itsekkyys, itsekeskeisyys, piittaamattomuus, suvaitsemattomuus, taantumuksellisuus, ahneus, oman edun tavoittelu, kansallismielisyys tai joku muu lukuisista taudinkuvista.
Muistan itsekin nauttineeni peruskouluikäisenä tällaisen huonon ihmisen leimasta opettajakunnan tasolta mielipiteideni takia. En tietysti tunnistanut asiaa silloin, mutta kysehän oli tyylipuhtaasta mielipiteenmuokkauksesta, jossa mielipiteitä perusteluineen ja yleistä omaa aivotoimintaa ei ainakaan kaikissa asioissa suosittu. Tärkeämpää oli se, että mielipiteet ja ajatukset olivat oikeita eivätkä omia.
Sen jälkeen maailma alkoi muuttua, kuten se tietysti aina muuttuu. Kuviteltiin, että uusi ihminen on valmis ja valmis ottamaan kaiken, mitä auktoriteetti heille antaa.
Viime vuoden puheenaiheista esimerkiksi turvapaikanhakijoiden tulva Afrikasta nähdään edelleenkin vallankahvassa “väistämättömänä”, joten ihmiset ovat vain tyhmiä, jos eivät sopeudu siihen. Jos eivät sopeudu, siedätyshoidatetaan ja sitten ihmetellään, kun esiintyykin rasismia, jota ei pitänyt enää uudessa uljaassa ihmisessä olla olemassakaan. Oireellista on se, että juuri tällä viikolla EU:ssa keskustellaan siitä, pitäisikö Schengen-sopimusta muuttaa, kun ranskalaiset eivät halua Italiaan vyöryneitä afrikkalaisia maaperälleen. Kukaan ei vakavissaan edes mieti, että afrikkalaiset turvapaikanhakijat, joita mikään maa ei Euroopassa oikeasti tunnu haluavan, lähetettäisiin takaisin Afrikkaan. Sen sijaan mietitään, miten Euroopan toimivia rakenteita voitaisiin hieman rikkoa, jotta tämä luonnollinen ihmistulva saataisiin pidettyä italialaisten vaivoina.
Yleinen solidaarisuus ja hyvinvointivaltioiden kannattaminen ei myöskään näytä minun ikäisissäni ja nuoremmissa olevan niin kovin huudossa. Sitä tunnutaan kannattavan lähinnä, jos ollaan suuresti saamapuolella eikä aina silloinkaan. Yksilö- ja perhekeskeisyys
on nostanut päätään yhteisöllisyyden kustannuksella ja “yhteistä hyvää” tavoittelee yhä harvempi, vaikka juuri tämän piti olla uuden, paremman ihmisen ajatusmaailman kulmakivi. Toisenkinlainen itsekkyyden aalto on noussut politiikan vasemmalla laidalla. Yhteiskunnan tarjoamia tukia ja palveluja pidetään itsestäänselvyyksinä, mutta ei olla valmiita pistämään tikkua ristiin niiden tuottamiseksi tai rahoittamiseksi.
Uuden, uljaan ihmisen maailmankuvasta sukupuolten välinen tasa-arvo ja vähemmistöjen oikeudet näyttävät lyöneen itsensä parhaiten lävitse. Näilläkin on kuitenkin vastavoimia ja tänään ei ole enää alkuunkaan sopimatonta olla sukupuolirooleissa“perinteinen” (=miehet ovat pomoja) ja vastustaa homojen oikeutta siihen, tähän ja tuohon.
Uskonnotkaan eivät enää elä täysin hiljaiseloaan. Uskonnonvastaisuuden nimiin vannova intelligentsia on valmis puolustamaan melkein mitä hyvänsä, jos se tehdään islamin nimissä. Toisaalta änkyräkristillisyyskin näyttää olevan nousussa siellä täällä, joskaan ei niinkään Suomessa mitä nyt Päivi Räsänen vähän yrittää.
Hieman tätä asiaa sivuten on nähty pari kulttuurielämän ilmiötä. Dan Brownin alempaa keskitasoa edustava dekkarituotanto myy raivokkaasti kuten myös Harry Potter. Brasilialainen Paulo Coelhokaan ei ole aivan tuntematon nimi. Näen näissä kaikissa ajatuksena sen, että varsin monet ihmiset kaipaavat elämäänsä mystiikkaa ja selittämättömiä asioita. Kansankirkkojen ja kristillisen mystiikan alamäki sai vain ihmiset etsimään tätä mystiikkaa muualta. Dan Brown on tehnyt tunnetummaksi joitain kristillisiä symboleja ja käsitteitä kuin mitä yksikään pyhäkoulu on koskaan onnistunut tekemään. Harry Potterin reaalimaailmaa liippaava fantasiamaailma on luonut miljardille ihmiselle jotakin unelmia.
Tässä kaikessa näyttää olevan perusajatuksena se, että huolimatta vankasta aivopesutyöstä ihmiset eivät harhaoppisesti olekaan valmiita laittamaan elämäänsä täysin pikkuinsinöörien käsiin vaan insinööritieteiden vastapainoksi tarvitaan jotakin muutakin. Jotain selittämätöntä, jotain yliluonnollista.
Tämä oli vaatimaton johdanto, mutta sallikaa minun vielä lisätä sananen.
Muutaman vuosikymmenen uuden ihmisen kasvatusprosessi näytti onnistuneen ainakin miten kuten. Tosiasiassa ihmisistä ei onnistuttu muokkaamaan ajatuksiltaan paljonkaan entisiä parempia, mutta yhteisön paine ja auktoriteettien vahva asema saivat valtaosan ihmisistä pitämään mölyt mahassaan. Vaikka he eivät kannattaneetkaan uutta yhteiskuntajärjestystä, he teeskentelivät sitä kannattavansa, sillä vääräoppisuus ei johtanut mihinkään ja saattoi aiheuttaa ongelmia elämässä ja ihmissuhteissa myöhemmin.
Näin syntyi mielikuva siitä, että uusi maailma on valmis, mutta tosiasiassa kyse oli Potemkinin kulisseista.
Vallankahvalle ja establishmentille näytettiin sitä, mitä he haluavat nähdä, ja kun tiedotusvälineet olivat heidän komennossaan, he itse asiassa näyttivät itselleen omia fantasioitaan. Itsepetos pääsi valloilleen, sillä kuvittelisin jokaisen kuitenkin jollain tajunnan tasolla ymmärtäneen tuttujensa ja puolituttujensa juputuksesta muutaman kaljan jälkeen, etteivät uudet arvot aivan niin täysin hyväksyttyjä olleetkaan. Syntyi kuitenkin maan ja oikeastaan koko Euroopan laajuinen kupla, jossa saattoi elää elämänsä mukavasti ja teeskennellä, että paha on poistunut maailmasta ja että ihmiset ovat valmiita aivan mihin hyvänsä, mitä vain vallankahva keksii heille syöttää.
SItten vain tapahtui jotakin odottamatonta. Internet tuli jokaiseen kotiin ja tiedonvälitys ja ajatuksenvaihto vieraiden ihmisten kesken ei ollutkaan enää lehdistön yksinoikeus.
Yhtäkkiä hammastahna pääsi pois tuubista siellä täällä kun nykymenoa epäilevät ihmiset huomasivat, etteivät he olekaan yksin. Valhe alkoi paljastua. Poliittiset kentät ovat menneet uusiksi useammassakin maassa, viimeiseksi Suomessa, sillä kymmenen vuoden työn jälkeen on nyt viimein aivan salonkikelpoista ja trendikästäkin sylkäistä pontevasti uuden uljaan ihmisen ajatusta ja mallia kohtaan. Jos ihminen ei ole yltiösuvaitseva vaan enemmänkin perinteitä arvostava, se ei enää olekaan taantumusta vaan asia, joka tuntuu kelpaavan suomalaisten enemmistölle aivan hyvin. Vallankahvan syöttämä ajatus turvapaikanhakijoiden siunauksellisuudesta ja välttämättömyydestä ei olekaan aivan kaikkien kannattama asia. Siinä ei olekaan mitään pahaa, että haluaa itselleen ja lapsilleen paremman elämän sen sijaan, että syöttää muita tai rakentaa jotakin monikulttuurista lähiöunelmaa. Rikastuminen työllä ei ole enää halveksittava ajatus vaan miellyttävä utopia.
Nyt ollaan sitten tässä. Perinteinen kulissientakainen establishmentti lähellä tiedo(s)tusvälineitä, kulttuuripiirejä ja politiikan perinteistä ydintä ihmettelee, mikä ihme ihmisissä on vialla kun he eivät ymmärrä omaa parastaan. Perussuomalaisten kannatus raketoi ja muut keskittyvät selittämään, että nämä kannattajat ovat tyhmiä tai vääräoppisia ihmisiä ja lisäksi heillä on vääriä arvoja ja mielipiteitä.
Ihmiset eivät näytä myöskään täysin ymmärtäneen muutoksen sisältöä ja ajatusta. En tiedä, onko uutisen rasistiselta haiskahtava rikos nykyisen, vähemmän keskusjohdetun ajattelumaailman tulos vai onko se vain yksittäistapaus, mutta en pidä
mahdottomana, että jotkut kuvittelevat ajattelun vapautumisen tarkoittavan myös tekojen vapautumista, mitä siitä ei missään tapauksessa seuraa eikä saa seurata.
Toisen uutisen tappouhkaus on samaa asiaa. Politiikan kentälle on tullut uusi tekijä, joka on tähän saakka vaiennettu. Siitä ei pääse eroon väkivallalla vaan äänestämällä, politikoimalla ja perustelemalla ja jos ei pääse, se kertoo vain siitä, että Suomessa on kannatusta tällaisellekin aatteelle. Väkivaltaan turvautuminen kertoo kuitenkin poliittisen kulttuurin nuoruudesta kun ei olla valmiita antamaan poliittiselle opponentille täyttä ihmisarvoa.
Löydän tästä kaikesta jotain yhteistä myös arabimaiden nykyisen liikehdinnän kanssa.
Kummassakin tapauksessa suurin muutos yhteiskunnassa on ollut se, että on lupa ja myös mahdollisuus olla eri mieltä, yksin tai kollektiivisesti. Arabimaissa vastustetaan lähinnä despootteja ja heidän ajamansa totuuden mallia. Euroopassa vastustetaan pakkosyötettyä uuden, paremman ihmisen mallia. Näitä molempia yhdistää ihmisen kaipuu ajatella tai ainakin kuvitella ajattelevansa itse sen sijaan, että heille kerrotaan vain ylhäältä isällisesti Totuuksia, joita ei kuulu kyseenalaistaa. Näiden liikkeiden aikaansaamaa lopputulosta en kykene ennustamaan, mutta kykenen ennustamaan sen, että aika entinen ei koskaan enää palaa ja että kummassakin paikassa establishmentti taistelee raivokkaasti muutosta vastaan. Jossain asein, jossain propagandan keinoin.
Establishmentti vain tulee taistelun häviämään.
Toisessa paheksutaan voimaperäisesti rasismia. Toisessa joku kansanedustaja saa tappouhkauksen.
Nämä ovat oikeastaan saman kolikon kaksi puolta, mutta tuo kolikko on ollut tähän saakka varsin hyvin piilossa. Piilottamista on auttanut holhoava konsensusmeno, tiukasti konsensuksen käsissä oleva media, luja auktoriteettiusko ja kaikenlaisten uusien ongelmien vähäisyys.
Sen jälkeen kun sodan jälkeinen jälleenrakennus oli suoritettu ja talous kasvoi kohisten, valtaan nousivat suuret ikäluokat, joiden arvomaailma oli kovasti vanhempiensa arvomaailmasta poikkeava. Tähän aikaan yhdistyi tiedonvälityksen kasvaminen ja keskittyminen, muuttoliike maalta kaupunkeihin ja maasta toiseen paremman elintason perässä, vasemmistolaiset ideaalit, lentomatkustamisen tuleminen kadunmiehen ulottuville, sodanvastaisuus, hyvinvointivaltion muuttuminen itsestäänselvyydeksi ja monet muut seikat.
Ilman mitään salaliittoteorioita näyttäisi siltä, että useissa maissa ja niissä eri tavoin syntyi kodifioimaton ajatus uuden, paremman maailman luomisesta kasvattamalla uusia, parempia ihmisiä, jotka olisivat paljon parempia kuin vanhempansa ja joiden arvoina olisi kansainvälinen solidaarisuus, liberaali arvomaailma, uskonnonvastaisuus, sosiaalidemokratia, tasa-arvo, vähemmistöjen suvaitseminen, teknokraattinen maailmankuva ja usko yhteisöjen voimaan.
On helppoa ymmärtää, miksi juuri tällaisia asioita katsottiin maailmassa tarvittavan.
Talous kasvoi kohisten ja kaikkien elintaso parani länsimaissa hurjasti ja kuilu kehittyneen ja kehittymättömän maailman välillä repesi. Oikeastaan se oli revennyt jo ajat sitten, mutta televisio toi kehitysmaiden ongelmat kaikkien olohuoneisiin. Kun kansallisvaltiokäsite ei tässä sodanjälkeisessä maailmassa ollut muutenkaan erityisen kovassa huudossa, ymmärrettiin ongelmien johtuvan siirtomaa-ajasta, mikä tarina elää pääsyynä tänäkin päivänä, ja ladattiin arvokuormaan eräänlainen käännetty valkoisen miehen taakka.
Uskovaiset olivat pyrkineet rajoittamaan nuorison hilluntaa, vapaata seksiä, sitä, tätä ja tuota hauskaa. Lisäksi uskonnot yhdistettiin lähinnä sotiin, joita käytiin ainakin Lähi-Idässä ja Irlannissa. Uskonnon nähtiin edustavan vanhaa ajattelua ja syypäätä kaikkiin historian sotiin ja uskovaisen konservatiivinen arvomaailma ärsytti yleisesti.
Suurten ikäluokkien vanhemmat elivät vielä pula-aikaa ja aikaa ilman päiväkoteja, sosiaalipalveluita ja ilmaista koulutusta. Näiden nähtiin edustavan hyvää kuten myös yleisen solidaarisuuden. Tuon ajan nuori intellektuelli on saattanut tuntea syvää häpeää kun kadulle on ilmestynyt ihan oikea
Tämän hetken “ongelma” astuu kuvaan siinä, että kuviteltiin tällaisen isäkapinan, josta on esimerkkejä koko kirjoitetun historian ajalta, olevan nyt lopullisesti ohitse kunhan vain lapset kasvatetaan ja aivopestään oikein. Tätä ei tehty pahalla vaan lapsia syvästi rakastaen ja heille kaikkea parasta näin toivoen. Syntyi varsin auktoriteettikeskeisiä yhteiskuntia, joissa vallitsi yksi ainoa oikea totuus asiasta kuin asiasta. Viisaat ja koulutetut ihmiset kertoivat rahvaalle, millä kaikin tavoin rahvas on väärässä ja ajatuksiltaan vinksallaan. Oli hyviä ihmisiä, jotka olivat sisäistäneet heille syötetyt arvot ja sitten oli huonoja ihmisiä, joita vaivasi itsekkyys, itsekeskeisyys, piittaamattomuus, suvaitsemattomuus, taantumuksellisuus, ahneus, oman edun tavoittelu, kansallismielisyys tai joku muu lukuisista taudinkuvista.
Muistan itsekin nauttineeni peruskouluikäisenä tällaisen huonon ihmisen leimasta opettajakunnan tasolta mielipiteideni takia. En tietysti tunnistanut asiaa silloin, mutta kysehän oli tyylipuhtaasta mielipiteenmuokkauksesta, jossa mielipiteitä perusteluineen ja yleistä omaa aivotoimintaa ei ainakaan kaikissa asioissa suosittu. Tärkeämpää oli se, että mielipiteet ja ajatukset olivat oikeita eivätkä omia.
Sen jälkeen maailma alkoi muuttua, kuten se tietysti aina muuttuu. Kuviteltiin, että uusi ihminen on valmis ja valmis ottamaan kaiken, mitä auktoriteetti heille antaa.
Viime vuoden puheenaiheista esimerkiksi turvapaikanhakijoiden tulva Afrikasta nähdään edelleenkin vallankahvassa “väistämättömänä”, joten ihmiset ovat vain tyhmiä, jos eivät sopeudu siihen. Jos eivät sopeudu, siedätyshoidatetaan ja sitten ihmetellään, kun esiintyykin rasismia, jota ei pitänyt enää uudessa uljaassa ihmisessä olla olemassakaan. Oireellista on se, että juuri tällä viikolla EU:ssa keskustellaan siitä, pitäisikö Schengen-sopimusta muuttaa, kun ranskalaiset eivät halua Italiaan vyöryneitä afrikkalaisia maaperälleen. Kukaan ei vakavissaan edes mieti, että afrikkalaiset turvapaikanhakijat, joita mikään maa ei Euroopassa oikeasti tunnu haluavan, lähetettäisiin takaisin Afrikkaan. Sen sijaan mietitään, miten Euroopan toimivia rakenteita voitaisiin hieman rikkoa, jotta tämä luonnollinen ihmistulva saataisiin pidettyä italialaisten vaivoina.
Yleinen solidaarisuus ja hyvinvointivaltioiden kannattaminen ei myöskään näytä minun ikäisissäni ja nuoremmissa olevan niin kovin huudossa. Sitä tunnutaan kannattavan lähinnä, jos ollaan suuresti saamapuolella eikä aina silloinkaan. Yksilö- ja perhekeskeisyys
Uuden, uljaan ihmisen maailmankuvasta sukupuolten välinen tasa-arvo ja vähemmistöjen oikeudet näyttävät lyöneen itsensä parhaiten lävitse. Näilläkin on kuitenkin vastavoimia ja tänään ei ole enää alkuunkaan sopimatonta olla sukupuolirooleissa“perinteinen” (=miehet ovat pomoja) ja vastustaa homojen oikeutta siihen, tähän ja tuohon.
Uskonnotkaan eivät enää elä täysin hiljaiseloaan. Uskonnonvastaisuuden nimiin vannova intelligentsia on valmis puolustamaan melkein mitä hyvänsä, jos se tehdään islamin nimissä. Toisaalta änkyräkristillisyyskin näyttää olevan nousussa siellä täällä, joskaan ei niinkään Suomessa mitä nyt Päivi Räsänen vähän yrittää.
Hieman tätä asiaa sivuten on nähty pari kulttuurielämän ilmiötä. Dan Brownin alempaa keskitasoa edustava dekkarituotanto myy raivokkaasti kuten myös Harry Potter. Brasilialainen Paulo Coelhokaan ei ole aivan tuntematon nimi. Näen näissä kaikissa ajatuksena sen, että varsin monet ihmiset kaipaavat elämäänsä mystiikkaa ja selittämättömiä asioita. Kansankirkkojen ja kristillisen mystiikan alamäki sai vain ihmiset etsimään tätä mystiikkaa muualta. Dan Brown on tehnyt tunnetummaksi joitain kristillisiä symboleja ja käsitteitä kuin mitä yksikään pyhäkoulu on koskaan onnistunut tekemään. Harry Potterin reaalimaailmaa liippaava fantasiamaailma on luonut miljardille ihmiselle jotakin unelmia.
Tässä kaikessa näyttää olevan perusajatuksena se, että huolimatta vankasta aivopesutyöstä ihmiset eivät harhaoppisesti olekaan valmiita laittamaan elämäänsä täysin pikkuinsinöörien käsiin vaan insinööritieteiden vastapainoksi tarvitaan jotakin muutakin. Jotain selittämätöntä, jotain yliluonnollista.
Tämä oli vaatimaton johdanto, mutta sallikaa minun vielä lisätä sananen.
Muutaman vuosikymmenen uuden ihmisen kasvatusprosessi näytti onnistuneen ainakin miten kuten. Tosiasiassa ihmisistä ei onnistuttu muokkaamaan ajatuksiltaan paljonkaan entisiä parempia, mutta yhteisön paine ja auktoriteettien vahva asema saivat valtaosan ihmisistä pitämään mölyt mahassaan. Vaikka he eivät kannattaneetkaan uutta yhteiskuntajärjestystä, he teeskentelivät sitä kannattavansa, sillä vääräoppisuus ei johtanut mihinkään ja saattoi aiheuttaa ongelmia elämässä ja ihmissuhteissa myöhemmin.
Näin syntyi mielikuva siitä, että uusi maailma on valmis, mutta tosiasiassa kyse oli Potemkinin kulisseista.
SItten vain tapahtui jotakin odottamatonta. Internet tuli jokaiseen kotiin ja tiedonvälitys ja ajatuksenvaihto vieraiden ihmisten kesken ei ollutkaan enää lehdistön yksinoikeus.
Yhtäkkiä hammastahna pääsi pois tuubista siellä täällä kun nykymenoa epäilevät ihmiset huomasivat, etteivät he olekaan yksin. Valhe alkoi paljastua. Poliittiset kentät ovat menneet uusiksi useammassakin maassa, viimeiseksi Suomessa, sillä kymmenen vuoden työn jälkeen on nyt viimein aivan salonkikelpoista ja trendikästäkin sylkäistä pontevasti uuden uljaan ihmisen ajatusta ja mallia kohtaan. Jos ihminen ei ole yltiösuvaitseva vaan enemmänkin perinteitä arvostava, se ei enää olekaan taantumusta vaan asia, joka tuntuu kelpaavan suomalaisten enemmistölle aivan hyvin. Vallankahvan syöttämä ajatus turvapaikanhakijoiden siunauksellisuudesta ja välttämättömyydestä ei olekaan aivan kaikkien kannattama asia. Siinä ei olekaan mitään pahaa, että haluaa itselleen ja lapsilleen paremman elämän sen sijaan, että syöttää muita tai rakentaa jotakin monikulttuurista lähiöunelmaa. Rikastuminen työllä ei ole enää halveksittava ajatus vaan miellyttävä utopia.
Nyt ollaan sitten tässä. Perinteinen kulissientakainen establishmentti lähellä tiedo(s)tusvälineitä, kulttuuripiirejä ja politiikan perinteistä ydintä ihmettelee, mikä ihme ihmisissä on vialla kun he eivät ymmärrä omaa parastaan. Perussuomalaisten kannatus raketoi ja muut keskittyvät selittämään, että nämä kannattajat ovat tyhmiä tai vääräoppisia ihmisiä ja lisäksi heillä on vääriä arvoja ja mielipiteitä.
Ihmiset eivät näytä myöskään täysin ymmärtäneen muutoksen sisältöä ja ajatusta. En tiedä, onko uutisen rasistiselta haiskahtava rikos nykyisen, vähemmän keskusjohdetun ajattelumaailman tulos vai onko se vain yksittäistapaus, mutta en pidä
Toisen uutisen tappouhkaus on samaa asiaa. Politiikan kentälle on tullut uusi tekijä, joka on tähän saakka vaiennettu. Siitä ei pääse eroon väkivallalla vaan äänestämällä, politikoimalla ja perustelemalla ja jos ei pääse, se kertoo vain siitä, että Suomessa on kannatusta tällaisellekin aatteelle. Väkivaltaan turvautuminen kertoo kuitenkin poliittisen kulttuurin nuoruudesta kun ei olla valmiita antamaan poliittiselle opponentille täyttä ihmisarvoa.
Löydän tästä kaikesta jotain yhteistä myös arabimaiden nykyisen liikehdinnän kanssa.
Kummassakin tapauksessa suurin muutos yhteiskunnassa on ollut se, että on lupa ja myös mahdollisuus olla eri mieltä, yksin tai kollektiivisesti. Arabimaissa vastustetaan lähinnä despootteja ja heidän ajamansa totuuden mallia. Euroopassa vastustetaan pakkosyötettyä uuden, paremman ihmisen mallia. Näitä molempia yhdistää ihmisen kaipuu ajatella tai ainakin kuvitella ajattelevansa itse sen sijaan, että heille kerrotaan vain ylhäältä isällisesti Totuuksia, joita ei kuulu kyseenalaistaa. Näiden liikkeiden aikaansaamaa lopputulosta en kykene ennustamaan, mutta kykenen ennustamaan sen, että aika entinen ei koskaan enää palaa ja että kummassakin paikassa establishmentti taistelee raivokkaasti muutosta vastaan. Jossain asein, jossain propagandan keinoin.
Establishmentti vain tulee taistelun häviämään.
Hurjaa talouskasvua?
05/05/11 13:54
Kaikennäköiset suhdannebarometrit kertovat meille, että Suomessa ainakin yritykset uskovat laman loppuneen ja että tulevaisuus näyttää valoisalta.
Samalla kuitenkin huomaamme, että työvoima ei juurikaan ole alkanut vielä liikkua,
palkat polkevat pääosin valkokaulustyössä paikallaan, yhtään uutta merkittävää yritystä ei ole Suomeen syntynyt, YT ja irtisanomiset ovat edelleenkin päivittäisiä uutisia toisin kuin tuotannon ja bisneksen valtavat laajennukset jne jne jne.
Tästä voidaan päätellä, että Suomessa vain lähitulevaisuus näyttää valoisalta.
Minähän en asioista mitään tiedä, mutta jos hulppeat odotukset tulevasta eivät ole käynnistäneet investointeja, rekrytointeja ja uutta bisnestä, paremman tulevaisuuden odottajat ovat itse asiassa niitä, jotka vain pyörittävät vanhaa sorvia hieman vähemmällä väellä kuin viime vuonna. SIinähän ei ole mitään vikaa jos kauppa käy, mutta kauppa ei käy näin loputtoman pitkään. Pitäisi myös investoida tuotekehitykseen, uusiin tuotteisiin, keksintöihin ja uusiin markkinoihin, sillä lopulta vanha sorvi ei enää suuria tuota.
Suomessa ei ole uudistettu mitään ainakaan kolmeen vuoteen kun on kärvistelty laman kimpussa. Myös vakavaraiset firmat päätyivät paniikki- ja säästömoodiin, vaikka mihinkään paniikkitoimenpiteisiin ei olisi ollut mitään syytä. Mutta kun lama antaa tekosyyn säästää, tekosyy otetaan mielellään vastaan.
Osaako joku kertoa, missä päin Suomea nykyään haudotaan niitä uusia bisneksiä, jotka valloittavat maailman viiden vuoden kuluttua? Ei nimittäin tule mieleen yhtäkään sellaista kasvuyritystä Suomessa, johon tekisi mieli sijoittaa omiakin rahoja.
Kun Suomessa ei ole yksityisiä pääomia, joilla bisneksiä potkittaisiin käyntiin, on ainoa keino potkia niitä käyntiin julkisen rahoituksen turvin. Tämä on kuitenkin tuottanut viimeisen 20 vuoden aikana niin luokattoman huonoja tuloksia, että nykyiset tukirakenteet ja myös niiden avainhenkilöstö olisi syytä uusia. En tiedä onko vika byrokratiassa, ihmisissä, väärissä painotuksissa (=aluepolitiikka), liian kitsaassa rahoituksessa, kohtuuttomissa vaatimuksissa yrittäjille (=kun saat viisi miljoonaa omaa rahaa, meiltä tulee viisi lisää) vai yksinkertaisesti tietämättömyydessä, mutta tämä asia on seuraavan hallituksen pakko korjata jotenkin.
Nyt tuotekehitysrahaa jaetaan myös suurille yrityksille, joilla olisi kaikki mahdollisuudet hommata nämä rahat myös markkinoilta kun bisnes on jo käynnissä ja firman brändi tunnettu. Pienistä yrityksistä ei Suomessa ole suureksi hautomisen mielessä kiinnostunut kukaan. Muualla nämä haudotaan yksityisellä rahalla ja osaamisella, mutta kun Suomessa ei ole kumpaakaan, tässä olisi luonteva julkisen sektorin paikka.
Ongelma on vain se, että osaamista ei tunnu olevan sielläkään, mutta vanhoja idänkaupan asiantuntijoita sitäkin enemmän.
Samalla kuitenkin huomaamme, että työvoima ei juurikaan ole alkanut vielä liikkua,
Tästä voidaan päätellä, että Suomessa vain lähitulevaisuus näyttää valoisalta.
Minähän en asioista mitään tiedä, mutta jos hulppeat odotukset tulevasta eivät ole käynnistäneet investointeja, rekrytointeja ja uutta bisnestä, paremman tulevaisuuden odottajat ovat itse asiassa niitä, jotka vain pyörittävät vanhaa sorvia hieman vähemmällä väellä kuin viime vuonna. SIinähän ei ole mitään vikaa jos kauppa käy, mutta kauppa ei käy näin loputtoman pitkään. Pitäisi myös investoida tuotekehitykseen, uusiin tuotteisiin, keksintöihin ja uusiin markkinoihin, sillä lopulta vanha sorvi ei enää suuria tuota.
Suomessa ei ole uudistettu mitään ainakaan kolmeen vuoteen kun on kärvistelty laman kimpussa. Myös vakavaraiset firmat päätyivät paniikki- ja säästömoodiin, vaikka mihinkään paniikkitoimenpiteisiin ei olisi ollut mitään syytä. Mutta kun lama antaa tekosyyn säästää, tekosyy otetaan mielellään vastaan.
Osaako joku kertoa, missä päin Suomea nykyään haudotaan niitä uusia bisneksiä, jotka valloittavat maailman viiden vuoden kuluttua? Ei nimittäin tule mieleen yhtäkään sellaista kasvuyritystä Suomessa, johon tekisi mieli sijoittaa omiakin rahoja.
Kun Suomessa ei ole yksityisiä pääomia, joilla bisneksiä potkittaisiin käyntiin, on ainoa keino potkia niitä käyntiin julkisen rahoituksen turvin. Tämä on kuitenkin tuottanut viimeisen 20 vuoden aikana niin luokattoman huonoja tuloksia, että nykyiset tukirakenteet ja myös niiden avainhenkilöstö olisi syytä uusia. En tiedä onko vika byrokratiassa, ihmisissä, väärissä painotuksissa (=aluepolitiikka), liian kitsaassa rahoituksessa, kohtuuttomissa vaatimuksissa yrittäjille (=kun saat viisi miljoonaa omaa rahaa, meiltä tulee viisi lisää) vai yksinkertaisesti tietämättömyydessä, mutta tämä asia on seuraavan hallituksen pakko korjata jotenkin.
Nyt tuotekehitysrahaa jaetaan myös suurille yrityksille, joilla olisi kaikki mahdollisuudet hommata nämä rahat myös markkinoilta kun bisnes on jo käynnissä ja firman brändi tunnettu. Pienistä yrityksistä ei Suomessa ole suureksi hautomisen mielessä kiinnostunut kukaan. Muualla nämä haudotaan yksityisellä rahalla ja osaamisella, mutta kun Suomessa ei ole kumpaakaan, tässä olisi luonteva julkisen sektorin paikka.
Ongelma on vain se, että osaamista ei tunnu olevan sielläkään, mutta vanhoja idänkaupan asiantuntijoita sitäkin enemmän.
Pakistan ja islamistit
03/05/11 13:31
Jätämme hetkeksi hallitusneuvottelijat Suomen politiikassa rauhaan ja keskitymme ajan vähäisempiin uutisiin.
Minua on jossain määrin vaivannut kirjoittelu eri maiden lehdissä Pakistanista, sen nykyhallinnosta, amerikkalaisista ja änkyrämuslimeista. On tullut mieleen, että kokonaiskuva on jossain määrin kateissa ja siksi johtopäätökset näyttävät hieman hassunkurisilta.
Kipupiste tuntuisi olevan siinä, onko Pakistanin nykyjohto salaisesti terroristien tukija. Yksi jos toinen analysoi asiaa siitä vinkkelistä, että on, mutta täysin maallikkona tuntuisi siltä, ettei tämä mitenkään voi pitää paikkaansa.
Pakistanissa on vallalla jonkunnäköinen demokratia, mutta sotilaat pitävät siellä jöötä joko avoimesti tai kulisseissa ja katsovat, ettei vallankahvan mopo karkaile. Melkein koko 2000-luvun siellä ovat olleet vallassa sotilaat suoraan, mutta 2008 siirryttiin taas vaaleilla valittuun hallintoon.
Viimeksi syytöksiä terrorismikytköksistä kuultiin kun Bin Laden päästettiin päiviltä viikonloppuna, ilman, että siitä kerrottiin Pakistanin hallinnolle. Tätä pidettiin osoituksena siitä, että maan johto ei ole tässä asiassa luotettava. Tosiasiassa operaatiosta ei kerrottu juuri kenellekään ja USA:n läntisetkään
liittolaiset eivät olleet tässä asiassa kartalla. Tietysti teoriassa kun Pakistanissa operoidaan, vaikkakin sinänsä jonkunmoisella luvalla, olisi ollut ehkä asiaankuuluvaa heitä informoida, mutta juuri tällaisessa asiassa piirit pidetään aina todella pieninä, sillä vuotajia on joka paikassa.
Läntistä mediaa vaivaa jonkunnäköinen ymmärtämättömyys siitä, mitä terroristit oikeasti haluavat. Sitä käsiteltiin ajat sitten, mutta asia on unohtunut lähes samaan aikaan.
Kyse näyttäisi enemmänkin olevan öljyvarojen kontrolloinnista kuin yleisestä islamilaisesta veljeydestä ja näin ollen uskonto ei ole mikään yhdistävä tekijä vaan enemmänkin erottava. Terroristeja kiinnostaa länsi vain siksi, että länsi tukee joitakin öljyvaltioiden hallintoja ja pitää pystyssä paria islamistien kaappauksen vaaravyöhykkeessä olevaa paikkaa. Ja tietysti siksi, että pyhä sota länttä vastaan on helpompi myydä tykinruualle kuin pyhä sota uskonveljiä vastaan, huolimatta siitä, että islamilainen terrori on kyennyt tappamaan vain noin yhden länkkärin viittäkymmentä tapettua muslimia kohti.
Kun ymmärretään tämä, ymmärretään myös se, miksi Pakistanin vallankahva ei rakasta Osama bin Ladenia tai ketään muutakaan pomminheittäjää, sillä nämä yrittävät rakentaa islamilaisia valtioita tai kalifaattia omassa tai jonkun sätkynukkensa komennossa. Vain propagandassa he ovat puhdistamassa islamilaista maailmaa läntisestä hapatuksesta, tosiasiassa nykyiset valtiaatkin saisivat mennä.
Pappisvalta on maaiman huonoin tapa hallita mitään maata ja tämän tietää yllättävän moni rivipakistanilainenkin tai islamilaisen maailman asukas yleisesti. Demokraattinen liikehdintä on onnistunut syrjäyttämään diktaattoreja, mutta se ei ole kyennyt syrjäyttämään tai edes suuremmin horjuttamaan pappisvaltaa siellä, missä se vallitsee, eli Iranissa.
Pakistanin nykyjohdolle nämä islamilaisten valtioiden rakentajat ovat oikeastaan kaikkein suurin uhka, sillä heidät ammuttaisiin ensimmäisenä jos islamistit hankkeissaan onnistuisivat. Tässä mielessä tuntuu järjettömältä epäillä vallankahvan vilpittömyyttä ja kuvitella, että he salaisesti rakastaisivat terroristeja vain siksi, että molemmat palvovat samaa jumalaa.
Ongelma Pakistanissa ja monessa muussakin maassa on siinä, että hallinto on niin toivottoman huonoa ja korruptoitunutta, että rivikansalainen haluaisi korvata sen aivan millä hyvänsä. Tästä kumpuaa islamistien kannatus Pakistanin ja muiden maiden rivikansalaisten keskuudessa. Ei heitä läheskään jokainen kannata, mutta varsin moni kannattaa kuitenkin. Jos ajattelee asiaa näin, voi ymmärtää, että Pakistanissa presidentin palatsissa on vaikka kuinka paljon islamisteja
oikeasti kannattavaa väkeä erilaisissa pikku tehtävissä. Todella hyvin soluttautuneella terroristijärjestöllä on korvia myös USA:n ja Britannian hallinnossa, joten on aivan selvää, että näitä korvia on sangen runsaasti Pakistaninkin hallinnossa.
Veikkaan, että USA piti tässä asiassa piirit pieneneä sekä läheisten että etäisten liittolaisten joukossa vain siksi, että piiri nyt yleisesti oli pakko pitää pienenä tai muuten sanoma olisi joutunut vääriin korviin. Tällaisessa yhden miehen etsintäoperaatiossa koko hanke menee poskelleen jos sana leviää yhtään, sillä yksi varoitussoitto 10 minuuttia ennen aiottua iskua antaa kohteelle mahdollisuuden vain kävellä ovesta ulos ja mennä läheisen teehuoneen terassille sekoittuen siellä täydellisesti massaan.
Osama bin Ladenin tappaminen on itse asiasa ollut terroristeille ja heidän tavoitteilleen sangen vähäinen tappio. Paljon suurempi tappio on ollut arabimaiden demokratialiikehdintä. Pomminheittäjät kyllä halusivat syrjäyttää näiden maiden länsimieliset hallinnot, mutta nyt niitä ei korvattukaan änkyrämuslimeilla vaan maltillisilla kasvoilla. Vielä suurempi tappio on se, että kansat selvästi ovat kyllästyneitä diktatuureihin ja tämä koskee todennäköisesti myös pappisvaltaa ja islamilaista diktatuuria.
Kuten tuttu egyptiläinen sanoi tämän liikehdinnän alettua, suurin ja tärkein muutos ei ollut se, että pomon nimi vaihtui vaan se, että ihmiset eivät enää pelkää. Politiikkaa puhutaan avoimesti joka paikassa ja hallitsijoita arvostellaan. Nyt tiedetään, mitä pitää tehdä kun vallankahva alkaa porsastella ja siitä halutaan eroon, eikä kukaan enää pelkää mennä Kairon kaduille pistämään jotain tulevaa tyrannia luiskaan, jos sellainen vallankahvaan lipsahtaa.
Näin terroristien toivovat arabimaiden vallakumoukset itse asiassa tulivat toteuduttuaan rikkomaan täydellisesti heidän suuren suunnitelmansa, sillä juuri kukaan ei halua vallankahvaan islamista saarnaavaa tyrannia. Kun arabimaiden hallitukset ovat ainakin jollain tavalla näiden maiden kansojen hyväksymiä eivätkä lännen pystyssä pitämiä, into heittää pommeja kostoksi länsimaille vähenee aivan itsekseen.
Minua on jossain määrin vaivannut kirjoittelu eri maiden lehdissä Pakistanista, sen nykyhallinnosta, amerikkalaisista ja änkyrämuslimeista. On tullut mieleen, että kokonaiskuva on jossain määrin kateissa ja siksi johtopäätökset näyttävät hieman hassunkurisilta.
Kipupiste tuntuisi olevan siinä, onko Pakistanin nykyjohto salaisesti terroristien tukija. Yksi jos toinen analysoi asiaa siitä vinkkelistä, että on, mutta täysin maallikkona tuntuisi siltä, ettei tämä mitenkään voi pitää paikkaansa.
Pakistanissa on vallalla jonkunnäköinen demokratia, mutta sotilaat pitävät siellä jöötä joko avoimesti tai kulisseissa ja katsovat, ettei vallankahvan mopo karkaile. Melkein koko 2000-luvun siellä ovat olleet vallassa sotilaat suoraan, mutta 2008 siirryttiin taas vaaleilla valittuun hallintoon.
Viimeksi syytöksiä terrorismikytköksistä kuultiin kun Bin Laden päästettiin päiviltä viikonloppuna, ilman, että siitä kerrottiin Pakistanin hallinnolle. Tätä pidettiin osoituksena siitä, että maan johto ei ole tässä asiassa luotettava. Tosiasiassa operaatiosta ei kerrottu juuri kenellekään ja USA:n läntisetkään
Läntistä mediaa vaivaa jonkunnäköinen ymmärtämättömyys siitä, mitä terroristit oikeasti haluavat. Sitä käsiteltiin ajat sitten, mutta asia on unohtunut lähes samaan aikaan.
Kyse näyttäisi enemmänkin olevan öljyvarojen kontrolloinnista kuin yleisestä islamilaisesta veljeydestä ja näin ollen uskonto ei ole mikään yhdistävä tekijä vaan enemmänkin erottava. Terroristeja kiinnostaa länsi vain siksi, että länsi tukee joitakin öljyvaltioiden hallintoja ja pitää pystyssä paria islamistien kaappauksen vaaravyöhykkeessä olevaa paikkaa. Ja tietysti siksi, että pyhä sota länttä vastaan on helpompi myydä tykinruualle kuin pyhä sota uskonveljiä vastaan, huolimatta siitä, että islamilainen terrori on kyennyt tappamaan vain noin yhden länkkärin viittäkymmentä tapettua muslimia kohti.
Kun ymmärretään tämä, ymmärretään myös se, miksi Pakistanin vallankahva ei rakasta Osama bin Ladenia tai ketään muutakaan pomminheittäjää, sillä nämä yrittävät rakentaa islamilaisia valtioita tai kalifaattia omassa tai jonkun sätkynukkensa komennossa. Vain propagandassa he ovat puhdistamassa islamilaista maailmaa läntisestä hapatuksesta, tosiasiassa nykyiset valtiaatkin saisivat mennä.
Pappisvalta on maaiman huonoin tapa hallita mitään maata ja tämän tietää yllättävän moni rivipakistanilainenkin tai islamilaisen maailman asukas yleisesti. Demokraattinen liikehdintä on onnistunut syrjäyttämään diktaattoreja, mutta se ei ole kyennyt syrjäyttämään tai edes suuremmin horjuttamaan pappisvaltaa siellä, missä se vallitsee, eli Iranissa.
Pakistanin nykyjohdolle nämä islamilaisten valtioiden rakentajat ovat oikeastaan kaikkein suurin uhka, sillä heidät ammuttaisiin ensimmäisenä jos islamistit hankkeissaan onnistuisivat. Tässä mielessä tuntuu järjettömältä epäillä vallankahvan vilpittömyyttä ja kuvitella, että he salaisesti rakastaisivat terroristeja vain siksi, että molemmat palvovat samaa jumalaa.
Ongelma Pakistanissa ja monessa muussakin maassa on siinä, että hallinto on niin toivottoman huonoa ja korruptoitunutta, että rivikansalainen haluaisi korvata sen aivan millä hyvänsä. Tästä kumpuaa islamistien kannatus Pakistanin ja muiden maiden rivikansalaisten keskuudessa. Ei heitä läheskään jokainen kannata, mutta varsin moni kannattaa kuitenkin. Jos ajattelee asiaa näin, voi ymmärtää, että Pakistanissa presidentin palatsissa on vaikka kuinka paljon islamisteja
Veikkaan, että USA piti tässä asiassa piirit pieneneä sekä läheisten että etäisten liittolaisten joukossa vain siksi, että piiri nyt yleisesti oli pakko pitää pienenä tai muuten sanoma olisi joutunut vääriin korviin. Tällaisessa yhden miehen etsintäoperaatiossa koko hanke menee poskelleen jos sana leviää yhtään, sillä yksi varoitussoitto 10 minuuttia ennen aiottua iskua antaa kohteelle mahdollisuuden vain kävellä ovesta ulos ja mennä läheisen teehuoneen terassille sekoittuen siellä täydellisesti massaan.
Osama bin Ladenin tappaminen on itse asiasa ollut terroristeille ja heidän tavoitteilleen sangen vähäinen tappio. Paljon suurempi tappio on ollut arabimaiden demokratialiikehdintä. Pomminheittäjät kyllä halusivat syrjäyttää näiden maiden länsimieliset hallinnot, mutta nyt niitä ei korvattukaan änkyrämuslimeilla vaan maltillisilla kasvoilla. Vielä suurempi tappio on se, että kansat selvästi ovat kyllästyneitä diktatuureihin ja tämä koskee todennäköisesti myös pappisvaltaa ja islamilaista diktatuuria.
Kuten tuttu egyptiläinen sanoi tämän liikehdinnän alettua, suurin ja tärkein muutos ei ollut se, että pomon nimi vaihtui vaan se, että ihmiset eivät enää pelkää. Politiikkaa puhutaan avoimesti joka paikassa ja hallitsijoita arvostellaan. Nyt tiedetään, mitä pitää tehdä kun vallankahva alkaa porsastella ja siitä halutaan eroon, eikä kukaan enää pelkää mennä Kairon kaduille pistämään jotain tulevaa tyrannia luiskaan, jos sellainen vallankahvaan lipsahtaa.
Näin terroristien toivovat arabimaiden vallakumoukset itse asiassa tulivat toteuduttuaan rikkomaan täydellisesti heidän suuren suunnitelmansa, sillä juuri kukaan ei halua vallankahvaan islamista saarnaavaa tyrannia. Kun arabimaiden hallitukset ovat ainakin jollain tavalla näiden maiden kansojen hyväksymiä eivätkä lännen pystyssä pitämiä, into heittää pommeja kostoksi länsimaille vähenee aivan itsekseen.