SDP piti puoluekokouksensa ja valitsi odotetut henkilöt paikoilleen. Kokouksen puheenvuoroista ja kommenteista paistaa koko lailla merkittävä linjanmuutos.

Olen kirjoitellut pitkin vuotta siitä, että SDP:n retoriikassa ykkösvihollisena on jatkuvasti pidetty Kokoomusta, ja kaikki paukut on käytetty Kokoomuksen nälvimiseen syystä tai syyttä. Kritiikki on väliin ollut sitä tasoa, että sen on voinut ajatella vaikuttavan yhteistyömahdollisuuksiin vaalien jälkeen.

Nyt tuntuu olevan uusi ääni kellossa. Englannissa Labour sai murskavoiton Tony Blairin New Labour -ideologialla. Demarien kannanotot vaikuttavat minusta hieman yritykseltä tehdä jotain samanlaista Suomessa.

Kokoomus onkin yhtäkkiä melkeinpä paras kaveri, ja koko lailla keskinkertaisen kokoomusvaikuttajan Jyrki Kataisen ansioita ylistetään monin tavoin. Joissain puheenvuoroissa on ollut jopa mielistelyn makua. Jos kuitenkin nämä ylilyönnit jätetään omaan arvoonsa, valittu linja tuntuu näin ulkopuolisesta paremmalta kuin luokkavihasta pauhaaminen. Kun katsoo puolueita ja niiden ohjelmia, isoin ideologinen ero näyttäisi liittyvän pääomatulojen progressiiviseen verotukseen. SDP otti sen nyt agendalleen, Kokoomus vastustaa.

Muuten SDP ja Kokoomus ovat huomattavasti lähempänä toisiaan ohjelmallisesti ja kulttuurillisesti kuin Kepu kumpaakaan näistä. Kumpikin puolue edustaa kaupunkilaista palkansaajaa. Periaatteellisella tasolla ehkä niin, että ylempi keskiluokka olisi Kokoomus ja alempi keskiluokka olisi SDP, mutta tämä on vain mielikuva. Palkansaajakentässä on runsaasti pienipalkkaisia aloja (hoivasektori, opettajat, yksityisen sektorin paperinpyörityshommat), joissa Kokoomus on yllättävän vahva. Vahvojen teollisuusliittojen hyväpalkkainen väki taas on perinteisesti ollut SDP:n yksi kivijalka, vaikka ansiotasollisesti he ovat hyvinkin ylempää keskiluokkaa.

Viime vuosien yliampuva nokittelu näiden puolueiden välillä on sikäli turhaa, että ne eivät oikeastaan ole kovinkaan suuria kilpailijoita keskenään. Tuskin kovin moni loikkaa SDP:stä Kokoomukseen tai päinvastoin, mutta molemmat skabaavat liikkuvista äänestäjistä Vihreitä ja Perussuomalaisia vastaan. Tietysti retoriikka on usein lähinnä omien hengen kohottamista, mutta ylilyönnit ovat ongelma jos puolueet mielivät hallitusyhteistyöhön ja vaalien jälkeen tähdätään Kepun syrjäyttämiseen.

Kepu on tällä hetkellä niin sekaisin henkilöllisesti ja kulttuurillisesti, että sen olisi syytä mennä.

SDP:n iso linjanmuutos näkyy myös suhtautumisessa julkistalouden vajeeseen. Aikaisemmin kaikkia toimenpiteitä on vastustettu ja vaadittu lisää elvytystä, ja näin varmasti mennään tämä vaalikausi loppuun, mutta merkittävien säästöjen tarve on nyt tunnustettu ja annettu jopa numerollisia tavoitteita, ja viittä miljardia voi hyvällä syyllä pitää sangen merkittävänä avauksena. Jungnerin valitseminen puoluesihteeriksi taas on ensimmäinen SDP:n pitkään aikaan tekemä hyvä henkilövalinta, joka miellyttää nuoria kaupunkilaisia, eli juuri niitä, joiden joukossa SDP:llä on tällä hetkellä suurin imago-ongelma.

Jos puolueessa ei sössitä mitään suuria, se on vaalien jälkeen suurin tai toiseksi suurin puolue, ja Heinäluoman ja Jungnerin ei liene erityisen vaikeaa sopia asioista Kokoomuksen kanssa, jos vaalitulos on odotetun kaltainen.

Kirjoitin 17.11. 2008 tällaisen, jota vasten tehtyjä henkilövalintoja ja linjaa voi peilata.

Ajatus ympäristöministeriön lakkauttamisesta ja sen yhdistämisestä maa- ja metsätalousministeriöön on jälleen pinnalla.

Hanketta perustellaan kustannussäästöillä, mikä on tietysti kunniakas ja ylevä tavoite. Sen sijaan kun äänessä on Sirkka-Liisa Sika-Fanttila ja kepu ajamassa asiaa, mieleen tulee väkisin, että kyseessä on joku kepulainen aluepolitiikka- ja tukiaisjuoni.

Minulle tulee mieleen lähinnä, miksi tämä pitää tehdä juuri näin päin. Miksi ei lakkauteta maa- ja metsätalousministeriötä ja yhdistetä sitä ympäristöministeriöön? Kai siitäkin samat kustannussäästöt voitaisiin synnyttää.

Kun miettii näitä kahta ministeriötä ja niiden toimenkuvaa, en voi välttyä ajatukselta, että nyt ollaan lakkauttamassa sitä ministeriötä, jolla on tulevaisuus, ja säilyttämässä sitä, joka olisi itsessään nykymaailmassa vähämerkityksinen tai tarpeeton.

Kalastus on ollut jo pitkään siinä tilanteessa, että Suomessa on enemmän kalastuksesta vastaavia virkamiehiä kuin ammattikalastajia. Maataloudessa ei olla vielä tässä tilanteessa, muttei se niin toivottoman kaukana oleva tilanne ole sekään. Maatalouspolitiikka tehdään pitkälti Brysselissä eikä maatalous ole aikoihin ollut Suomessa enää mikään erityisen merkityksekäs asia. Sitä kannattaa harjoittaa siellä, missä se kannattaa, ja tuottaa sitä mikä käy kaupaksi. Tämä ei kuitenkaan enää tarvitse mitään ministeritason ohjausta vaan hieman pienemmätkin visiirit osaisivat toimia eu-tukiaisautomaatteina ja toiminnan valvojina. Mitään innovatiivista ja uutta maatalouteen ei enää hallinnon tasolla liity.

Ympäristöministeriöllä sen sijaan näyttäisi olevan huomattavasti suurempi merkitys. Siellä vastataan viime kädessä kaavoitus- ja rakennusasioista. Ympäristöasiat ylipäätään ovat kasvava asia, jossa tarvitaan uusia innovaatioita ja uusia linjauksia. Miksi tämä ministeriö pitäisi lakkauttaa?

Kun äänessä on Fanttila ja Kepu, mieleen tulee, että ympäristöministeriöstä haluttaisiin jonkunnäköinen maataloustukiaisten jatke. Nyt kun hallinnonalat ovat erillään, raha ei virtaa suoraan maajusseille kuvitteellisten ympäristöhankkeiden rahoittamiseen. Kaavoitusasioissakaan ei nykyään tunnuta saavan rakennuslupaa jokaiselle megaostarille jossain keskellä ei-mitään, ja näissä asioissa ympäristöministeriö on ollut aktiivinen.

Onko yhdistämiselle juuri Fanttilan esittämällä tavalla olemassa joku järkevä peruste? Onko ympäristöministeriö jotenkin muuttunut turhaksi ja se kaipaa lakkauttamista? Näin ulkopuolisen silmissä enemmänkin tuntuu siltä, että maa- ja metsätalousministeriö on muuttumassa turhaksi.

Martti Koskenniemi kritisoi Uudessasuomessa päättäjiä siitä, etteivät he ole “käskyttäneet poliisia” ryntäämällä rivakkaan ja valmistelemattomaan lainmuutokseen siksi, että kaksi käännytyspäätöksen saanutta ulkomaalaista on onnistunut järjestämään näyttävän mediakampanjan.

Professori pitää absurdina ajatusta tuhansista isoäideistä, mikä on ollut pääperuste niillä, jotka vastustavat lainmuutosta isoäitejä suosivampaan suuntaan. Tuhansista isoäideistä puhuvia syytetään todisteiden puutteesta, mutta aivan samasta asiasta voisin syyttää Koskenniemeä, joka kuittaa kritiikin “absurdia” -lausumalla.

Hallitus on toiminut asianmukaisesti ottaessaan nykyistä laintulkintaa kohtaan esitetyn kritiikin vakavasti ja käynnistettyään prosessin, jossa asiaa selvitetään ja tehdään mahdollisesti ehdotus lainmuutoksesta. Asia nimittäin ei ole erityisen helppo.

Suomella on huoltosuhdeongelma ennestään. Erityisen suuri ongelma iittyy vanhusten palveluihin, sillä vanhusten määrä kasvaa ikäpyramidin takia. Jos rupeamme maahantuomaan vanhuksia, siitä aiheutuu väkisinkin kustannuksia. Oikeastaan siitä aiheutuu paljon enemmänkin kustannuksia, sillä nämä vanhukset eivät osaa pääosin kommunikoida kuin äidinkielellään, joten tarvitsemme runsaasti tulkkauspalveluja ja kaikenkielisiä vanhustenhoitajia.

Toisaalta vastassa on inhimillinen argumentti. Ei ole kivaa, jos isovanhempien pitää asua jossakin kaukana.

Kolmas argumentti on se, että näiden vanhusten hoidon luvataan olevan perheen vastuulla. Voi olla totta, mutta jos laitoshoitoa tai kallista erikoissairaanhoitoa kuitenkin tarvitaan, ei sitä perheeltä laskuteta eikä voidakaan laskuttaa, sillä ei perheellä ole tähän rahaa.

Neljäs näkökulma nimenomaan näiden isovanhempien tulevaan määrään on se, että Suomessa maahanmuutto painottuu turvapaikanhakijoihin ja yhdistettyihin perheisiin muutamalta maailman ongelmaisimmalta alueelta. Jos käytännössä tilanne on se, että ankkurilapsen perässä tulevat ensin vanhemmat omine ja ottolapsineen, sen jälkeen muutakin sukua “sotaorpojen” vanhempien henkiinheräämisen kautta jne, saatamme rakentaa tilanteen, jossa efektiivisesti tyhjennämme jonkun vanhuksen lähipiirin ihmisistä. Hänellä ei ollut mitään elatusongelmaa, ennen kuin kaikki muut saivat luvan muuttaa Suomeen. Tätä argumenttia voi käyttää sekä puolesta että vastaan -hengessä todeten, että on inhimillistä päästää isovanhemmatkin maahan tai väittäen, että tästä syystä Suomeen pyrkivien vanhusten määrä on vähäistä suurempi.

Tämä ei ole asia, jossa pitää tempoilla iltapäivälehdistön kirjoitusten perusteella, vaan asiaa pitää harkita huolellisesti joka näkökulmasta ja välttää nyt tekemästä sellaista pikaratkaisua, jolla olisi ennakkopäätöksen luonne.

Tuttuni Timo ehdotti jostain asiasta, saattoi olla jopa tästä, puhuessamme, että huomattavasti vähemmällä päästäisiin, jos presidentille palautettaisiin erivapaudenmyöntämisoikeus.

Presidentillä voisi olla juridinen oikeus tehdä poikkeus mistä hyvänsä laista perustelematta ratkaisua mitenkään jos ei halua, ja nämä presidentin päätökset olisivat aina yksittäistapauksia eivätkä aiheuttaisi mitään yleistä linjanvetoa. Ne eivät vaikuttaisi viranomaisiin siten, että jos laki sanoo näin ja viranomainen toimii näin mutta presidentti päättää jossain tapauksessa toimia jotenkin muuten, viranomainen jatkaa näin toimimista tämän päätöksen jälkeenkin. Oikeuslaitos ei käyttäisi eikä saisi käyttää näitä presidentin ratkaisuja minään ennakkopäätöksinä tai suunnannäyttäjinä, vaan päätösten perusteet pitäisi hakea laista. Eduskunta voisi 50% enemmistöllä kumota minkä hyvänsä presidentin tekemän erivapauspäätöksen kahden viikon kuluessa päätöksen tekemisestä estäen sen, että presidentin mopo alkaa keulia.

Tämä ratkaisisi monta ongelmaa, muunmuassa tämän. Jos mediamyllytys hellyttää presidentin, hän voi myöntää näille kahdelle luvan jäädä maahan synnyttämättä ennakkotapausta, että kenen hyvänsä vanhemmilla on oikeus muuttaa Suomeen jos väitetään, että nykyisessä asuinmaassa asiat ovat hullusti ja siellä ei ole sukulaisia. Tällöin ei tarvitse kirjoittaa lakiin tarkasti kaikkia asioita, poikkeuspäätöksen tekijällä on aina kasvot eikä asiaa tarvitse tehdä virkamiestyönä, ja lopulta kansa päättää vaaleissa, onko linja ollut hyvä vai huono.

Sellaista lakia, joka ei joskus olisi aasimainen, ei voida kirjoittaa. Jos aasimainen laki voitaisiin yksittäistapauksissa vaivatta sivuuttaa kaikkien kunnia säilyttäen, asiat muuttuisivat paljon helpommiksi.

Tänään meille on kerrottu, että palkansaajien reaaliansiot kasvoivat viime vuonna 3,1%. Aika hyvin, kun kansantalous sukelsi kahdeksan prosenttia, joskin osan osumasta on tietysti ottanut työnsä menettänyt jengi.

Sen sijaan meille kerrotaan myös, että palkat ovat nousseet rivakimmin kuntasektorilla, toiseksi rivakimmin valtiolla ja vähiten yksityisellä sektorilla.

Tämän pitäisi pistää miettimään. Kun kunnan verotulot muodostuvat pääasiassa kunnallisverosta, sen kertymässä yksityisen sektorin väki on avainasemassa, vaikka kunnassa kolmasosa olisikin töissä julkisella sektorilla. Jos yksityisen sektorin palkankorotukset ovat jääneet pieniksi ja kunta-ala repii moninkertaiset palkankorotukset “jälkeenjääneisyyden korjaamiseksi”, syntyy tietysti vajetta, sillä palkankorotuksia ei pystytä maksamaan lisääntyneestä kunnallisverokertymästä, vaikka työttömyys ei olisikaan noussut.

Kunnallisen työmarkkinalaitoksen vai mikä ihme siellä onkaan työnantajaa edustamassa, sietäisi harrastaa syvää itsetutkiskelua. Miten on mahdollista, että kunnissa on päästetty lamavuonna palkat laukalle, vaikka tuloja ei ole tullut lisää mistään vaan tulot ovat itse asiassa vähentyneet?

Tuntuu siltä, että työnantajan uhoaminen viime aikoina Suomessa on painottunut aivan väärään paikkaan. Yksityisellä sektorilla näyttäisi siltä, että ainakin valtaosassa SAK:n liittoja lama- ja kriisitietoisuus on ollut sangen hyvää, ja nekin sopimukset, joiden synnyttämiseen ei ole liittynyt yhtään lakkoa, työsulkua tai mitään muutakaan, ovat olleet sangen kohtuullisia kustannusten kasvussaan. Julkinen sektori taas räksyttää palkkojensa jälkeenjääneisyydestä kaikkina aikoina, ja on näemmä onnistunut nyt eriyttämään oman ansiokehityksensä asiakkaan maksukyvystä, mikä johtaa julkisten palvelujen heikkenemiseen kun suurempi osa rahaa käytetään vähemmän väen palkkoihin.

Ehkäpä kannattaisi yrittää palauttaa jöö nimenomaan kuntapuolelle, jossa ainakin sairaanhoitajat ovat taas pistämässä jotain rähinää pystyyn.

Viime päivinä sekä Väyrynen että Pekkarinen ovat rientäneet kameroiden eteen selittämään, että kepun historiallisesti perin matalat kannatusluvut selittyvät Kreikan kriisillä ja sillä, että hallituspuolueena se päätti kannattaa Kreikan lainapakettia. Tämä päätös oli kuulemma kentällä perin epäsuosittu ja siksi puolueen kannatus on sukeltanut.

Minua tällaisena antimaalaisliittolaisen kansanrintaman edustajana poskelleen menevä analyysi lämmittää suuresti, sillä se tarkoittaa, että puolue ei myöskään kykene korjaaviin toimenpiteisiin.

Kun Kreikan kriisi ei syönyt minkään muun puolueen kannatusta eikä vaikuttanut niihin mitenkään, on aika vaikeaa kuvitella, miksi juuri kepulit olisivat tässä olleet eri asemassa. Kokoomuskin kannatti Kreikan tukipakettia, muttei siellä kannatukselle mitään tapahtunut. Demarit vastustivat, eikä sielläkään tapahtunut mitään. Vähäiselle huomiolle on jäänyt sekin fakta, että Kepun kannatus on ollut suunnilleen nykyisissä lukemissa jo ennen kuin koko Kreikan kriisiä oli olemassakaan.

Oireellista on sekin, että kuulemme Kreikkaa syyttävän analyysin juuri Väyryseltä ja Pekkariselta. Kyseinen kaksikko nimittäin on itse merkittävässä asemassa puolueen kannatuksen laskussa, ja kolmikkoa täydentää Matti Vanhanen, joka ei tällä kertaa liene pyytänyt mitään anteeksi keneltäkään. Murheellisuuden trion täydentää tuomiopäivän kvartetiksi Jarmo Korhonen. Jos kvartetti tarvitsee vahvistusta kvintetiksi, tarjoan sopraanoksi Sirkka-Liisa Sika-Fanttilaa, joka on yrittänyt selitellä jokaisen eläinsuojelurötöksen etelän median salaliitoksi, jolle nyt ei ainakaan tarvitse tehdä mitään muuta kuin antaa sikafarmareille lisää tukiaisia pr-kampanjan järjestämiseen.

Ennen henkilökysymyksiä on syytä huomata, että Kepun kannatusongelma on rakenteellinen. Kepulismi elää ja voi hyvin kepulandiassa, mutta etelän suurissa kaupungeissa Kepu ei menesty edelleenkään. Kun maaseutu tyhjenee, nuoriso muuttaa kaupunkeihin ja kaupungeissa junantuomat eivät silti äänestä kepua, se kertoo siitä, että kepuliskoista valtaosa muuttuu ihmisiksi suunnilleen Vantaan rajalla. Kun muuttoliike näyttää siirtävän vain ihmisiä eikä kepulaisuutta ja väki maaseudulla vähenee, on aivan selvää, että Kepun kannatus on rakenteellisesti laskeva. Persut lisäksi jäytävät kannatusta Pohjanmaalla ja parissa muussa paikassa.

Puolueen ykkösongelma kiteytyy järkyttävän huonoihin henkilövalintoihin. Matti Vanhanen nousi pääministeriksi vahingossa eikä ansioilla. Virkamiestyylinen henkilö pärjäsi tyydyttävästi virkamiesvaltaisen politiikan aikaan, mutta kun vaalirahoitussotku räjähti silmille ja olisi tarvittu karismaa ja rohkeutta tehdä pesäero menneeseen salailu- ja lahjusrahakulttuuriin, sitäpä ei Vanhaselta löytynytkään vaan tuloksena oli epämääräistä änkytystä. Yksityiselämän sotkut eivät ole Vanhasen asemaa helpottaneet, mutteivät ole pääsyy siihen, että Matti Vanhanen näyttää ja kuulostaa Matti Vanhaselta.

Jarmo Korhonen on maakuntien miesten mandaatilla heittämässä kapuloita etelän mandaatilla vaikuttavan Vanhasen rattaisiin. Korhosen suoranainen valehtelu päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ei ole jäänyt huomaamatta keneltäkään. Korhosen puhetapa, ruumiinkieli ja ilmeet tai niiden puute tuovat minulle mieleen kirvesmurhaajan, joten mitään karismaattista johtotähteä ei puolueelle löydy tästäkään suunnasta. Korhonen lienee monien omiensakin joukossa sangen inhottu mies, kun hän tuntuu olevan eräänlainen puoluetoimiston koskemattomuussuojaa nauttiva myyräntyöläinen.

Nelikon kruunaavat puheenjohtajataistoon näyttävästi lähteneet Väyrynen ja Pekkarinen.

Kepu kuvitteli saavansa puheenjohtajataistosta uutta nostetta, mutta liikkuva äänestäjäkunta katselee ihmeissään, kun kaksi menneen maailman miestä on kaapannut shown itselleen. Valituksi tullee Kiviniemi, mutta hän ei kovin hyviä eväitä tästä puheenjohtajataistosta saanut. Minä en edes tiedä, miltä Mari Kiviniemi näyttää enkä ole nähnyt yhtäkään hänen esittämäänsä ajatusta mistään, ja minä sentään seuraan politiikkaa.

Väyrysen ja Pekkarisen näkemyksiä on toistettu kyllästymiseen saakka, mikä panee miettimään, että heillä on vankkoja tukijoita tiedotusvälineissä. Sen sijaan, että olisi syntynyt show, jossa kenellekään ei jää epäselväksi, että nyt Maalaisliitto uudistuu, olemmekin saaneet kuulla Väyrysen kaunaisia mietteitä siitä, että Suomen liittyminen euroon oli virhe, Suomen liittyminen EU:hun oli virhe, Suomen lipsuminen K-linjalta oli virhe ja kaikkein suurin virhe oli se, ettei Väyrystä valittu Suomen kuninkaaksi heti Kekkosen kuoltua. Mauri Pekkarinen taas on kunnostautunut ydinvoima- ja risupakettimiehenä, ja Pekkarisen iltalypsy- ja pekkarointipolitiikka viimeisen 15 vuoden ajalta on tuoreessa muistissa. Harva haluaa antaa hänelle lisää valtaa.

Mari Kiviniemeä on pidetty puheenjohtajavaalin ennakkosuosikkina ja gallupitkin häntä tukevat, mutta näiden kahden dinosauruksen temmellys on jättänyt hänet täysin pölypilven varjoon. Sen sijaan, että hän olisi saanut nostetta tehtävään puheenjohtajan valintaprosessista, hän noussee puheenjohtajaksi lähes täydellisestä tuntemattomuudesta ja joutuu ensimmäisenä vastaamaan “kukas tämä hahmo oikein on” -ajatukseen. Kiire tulee, jos hän aikoo lyödä itsensä läpi ennen eduskuntavaaleja.

Kahden pysähtyneisyyden ajalla kasvaneen äijän kaapattua koko puheenjohtajataiston omaksi showkseen, käyttämättä jäi täysin tilaisuus yrittää huiputtaa kaupunkilaisia kuvittelemaan, että kepulismillakin on ihmisen kasvot. Väyrysen räksytys ja Pekkarisen kyläpolitikointi ovat vakuuttaneet jokaisen kannassaan horjuvan siitä, että Kepu ei muutu koskaan miksikään.

Kun politiikassa on lisäksi edessä nuorennusleikkaus, minun on vaikea keksiä, mitä nykyinen 20-25-vuotias näkee puolueessa, jonka puheenjohtajakandidaatit muistelevat kuinka elämä oli pullaa kun rajat olivat kiinni, Euroopasta pysyttiin kaukana, valuuttasäännöstely ja devalvaatiot köyhdyttivät kansaa, rakastava itänaapuri oli omaan mahdottomuuteensa kaatunut tyrannia ja ikiaikaisena presidenttinä oli joku Kekkonen.

BBC:n uutinen kertoo Suomen olevan tällä hetkellä Luxemburgin ohella ainoa eurokuntomaa. Suomen valtionvelan määrän tiedämme olevan alle 60 prosenttia, mutta tämän uutisen mukaan julkistalouden vaje on 2,2%.

Tästä huolimatta valtio lainaa joka neljännen käyttämänsä euron.

Kreikkaa syytettiin tilastokikkailusta, mutta jotain kikkailua tehdään selvästi Suomessakin. Muistelen, että temppu tehdään Suomessa laskemalla eläkesäästöt plussaksi. Muistanko oikein?

Jos nimittäin kyse on tästä, silloinhan meillä on järkyttävä ongelma tulevaisuudessa. Jos nyt eläkejärjestelmiin kertyvä raha lasketaan plusmerkkisenä, mitä tapahtuu silloin, kun eläkejärjestelmät alkavat tyhjentyä huoltosuhteen heikentyessä? Pitääkö tämä luku näyttää miinusmerkkisenä, ja vaikka valtio tekisi ylijäämäisen budjetin, Suomi olisi silti pohjoisen Kreikka ja Jyväskylä Suomen Ateena?

Jos näin pitää tehdä, julkistalouden vajeesta kertova luku on lähes hyödytön. Jos näin ei pidä tehdä, vaan eläkekertymä voidaan laskea plusmerkkisenä nyt muttei miinusmerkkisenä myöhemmin, kyse on nähdäkseni temppuilusta, joka tekee koko kriteeristä turhan kun sitä voi manipuloida miten hyvänsä laskemalla säästämisen plussaksi, mutta säästöillä eläminen ei ilmenekään vajeena.

Miten on? Onko kriteeri ja sen laskentaperuste järkevä ja yhteismitallinen vai voiko kukin parametroida sen haluamallaan tavalla ja maisemoida jättiläisvajeen kuten Suomi tuntuisi tekevän?

Jos tästä lamasta ja Kreikan kriisistä on jotain hyvää löydettävissä, nyt näyttää oikeastaan kautta Euroopan viimein löytyneen pitkään Euroopassa hukassa ollut ajatus siitä, että valtiot eivät voi elää aivan miten hyvänsä yli varojensa.

Kriisibudjetteja on tehty nyt Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja Italiassa. Englannissa sellainen tehdään ensi kuussa, joskin toistaiseksi aika vaatimattomia kuuden miljardin säästöjä tavoitellen.

Juputus on tietysti melkoista, ja juputuksen lähde kaikkialla suunnilleen sama. Julkisen talouden supistuksia pidetään epäreiluina, epäoikeudenmukaisina ja työttömyyttä lisäävinä. Lisäksi ne ovat periaatteellisesti väärin, sillä tavalliset ihmiset joutuvat maksumiehiksi eivätkä ainoastaan pankinjohtajat.

Pankinjohtajista on tehty jonkunnäköinen länsimaiden kusitolppa, joita voidaan syyttää kaikista asioista ja jos jotakin ongelman ratkaisua ei voida maksattaa pankeilla ja pankinjohtajilla, vasemmisto rettelöi missä enemmän, missä vähemmän.

Rahoitusjärjestelmää voi syyttää laman ensimmäisestä aallosta, joskaan lainsäätäjän vastuuta ei pidä ylenkatsoa. Kun lainsäätäjä edellyttää eläkerahalta suurta riskitöntä tuottoa, tämä luo markkinat kummallisille ja monimutkaisille instrumenteille, joiden perässä rahoitusvalvonta ei pysynyt. Jos eläkeraha olisi saanut ottaa riskiä tai siltä ei odotettaisi talletuskorkoa suurempia tuottoja, näiden instrumenttien markkinat olisivat olleet huomattavan vähäiset ja ongelmat huomattavasti pienempiä.

Kun joudutaan kuromaan umpeen 25% budjettivaje (Suomessa), 13% budjettivaje Britanniassa, 10% budjettivaje Espanjassa ja herra tietää kuinka iso vaje Kreikassa, on aivan selvää, ettei tätä rahaa saada keksimällä lisäveroja pankeille, pankinjohtajille sekä hyvätuloisille, ja vaikka tällaisia veroja keksittäisiinkin, ne vain vyöryisivät lainarahan hintaan. Joissain maissa on väläytelty lisäveroja koko pankkisektorille, myös sellaisissa maissa, joissa pankit eivtä mitään julkista tukea ole tarvinneet. Jos maan jokaiselle pankille lisätään ylimääräinen kulunki, on päivänselvää, että se siirtyy kokonaan tai pääosin hintoihin. Jos lisäveroja mätkäistäisiin vain huonosti johdetuille firmoille, paremmin johdetut voisivat nurkata markkinoita aggressiivisella kilpailulla, mutta kun kulu tulee jokaiselle, kilpailu ei sitä jätä yrittäjän vahingoksi.

Jos tarkastelemme asiaa hieman syvemmin, esimerkiksi Suomen budjettivaje ei ole pankkien syy. Se ei itse asiassa ole edes etäisesti pankkien syy, sillä Suomessa pankit eivät ole tarvinneet tukea verorahoista. Täysin sama tilanne on muissakin velkaantuvissa Euroopan talouksissa.

Velkaantumisen syy on rakenteellinen. Tulot ja menot eivät ole tasapainossa kuin optimaalisimmassa taloustilanteessa huippusuhdanteen hulluimpina vuosina jos silloinkaan. Ei rakenteellinen budjettialijäämä ole pankin tai hyvätuloisen syy vaan vika on holhousvaltioajattelussa, jossa julkisen sektorin pitää puuhastella kaikkialla eikä vain keskittyä kaikkein oleellisimpaan käytössä olevien resurssien puitteissa.

Kuten olen kirjoittanut ennenkin, on täysin mahdotonta tehdä mitään merkittäviä julkistaloutta korjaavia toimenpiteitä, jotka eivät jotenkin osuisi pienituloisiin. Jos leikataan palveluista, se osuu palveluiden tarvitsijoihin. Jos tehostetaan hallintoa, luiskataan pienipalkkaisia byrokraatteja. Jos korotetaan veroja, osa veroista siirtyy hintoihin pienellä viiveellä kun veronkorotukset siirtyvät vahvojen liittojen johtaessa vastaaviksi palkankorotuksiksi, ja häviäjä on pienituloinen, jonka tulot eivät nousseet.

Koko ongelma on yhteinen. Länsi-Euroopan maat ovat yhdessä eläneet yli varojensa kuten myös näissä asuvat ihmiset. Palvelut, eläkkeet ja tulonsiirrot ovat olleet parempia kuin mitä kansantalouksien kantokyky tosiasiallisesti on.

Sekä tulo- että kulurakenteen suuret massat ovat pieni- ja keskituloisissa. Pienituloiset vievät valtaosan tulonsiirroista ja käyttävät ahkerammin julkisia palveluita kun rahaa yksityisiin ei ole. Keskituloiset taas ovat verotuksen lypsylehmä. Jos siis valtiontalous halutaan tasapainoon, pieni- ja keskituloisten saamia etuisuuksia on leikattava ja keskituloisten veroja korotettava. Samalla voidaan tietysti leikata hyvätuloistenkin palvelut ja korottaa myös heidän verojaan sikäli kun korotusvaraa vielä on, mutta tämä on ymmärrettävä lähinnä periaatetason asiaksi. Suuria rahoja ei tällä tavoin kerätä.

Tarjolla ei enää näyttäisi olevan sitäkään vaihtoehtoa, että elämme kuin pellossa ja tunkemalla pään pensaaseen vain otamme jatkuvasti lisää syömävelkaa.

Kun asioiden kokonaiskuva alkaa näin hahmottua, on vaikea ymmärtää talojen polttamista ja muuta rähinää ratkaisuksi ongelmaan. Sitä vaihtoehtoa, että köyhiä ei kyykistettäisi lisää ja keskiluokalta leikattaisi löysiä pois, ei vaikuttaisi olevan olemassa. Minulle on vaikea perustella, miksi kenenkään elintason pitäisi olla velkarahalla kovempi kuin mihin rahkeet riittävät. Tämä ei ole erityisen miellyttävää eikä asiasta tarvitse pitää, mutta tosiasioita on joskus kyettävä katsomaan silmiin.

Kreikan kommunistit ovat vaatineet alas markkinataloutta ja valtaa neuvostoille, mutta näiden kokeilujen historia hyvinvoinnin luojana ei vakuuta. Enemmänkin olisi syytä käydä arvokeskustelua siitä, miten asiat priorisoidaan, jotta voidaan jättää jäljelle mahdollisimman paljon perustoimeentuloa ja -palveluja tuovaa kovaa ydintä ja karsia ensisijaisesti “nice to have” -ominaisuuksia.

Voisi esimerkiksi miettiä, hyökkääkö ryssä välittömästi Raatteen tielle, jos Suomessa lykättäisiin puolustusvoimien härvelihankintoja parilla vuodella, tai Englannissa jätettäisiin uusimatta ketään kiinnostamattomat ydinsukellusveneet.

BBC tietää kertoa Texasin uudesta opetussuunnitelmasta. Sen mukaan lapsille ei enää kuulu opettaa liberaalia (amerikkalaisessa mielessä, tarkoittaa sosialidemokraattista) humpuukia vaan markkinatalouden erinomaisuutta ja verojen haitallisuutta.

Näistä asioista tietysti jokaisella on oma mielipide. USA:ssa asia on kovasti keskustelun alla, sillä siellä opetuksen epäpoliittisuus ja kirkon ja valtion ero ovat Tärkeitä Asioita. En osaa arvata, miten tuossa kaikkien oikeusjuttujen jälkeen käy, mutta sillä ei ole niin väliksi. Oleellista on asiasta keskustelu.

Suomessakin periaatteessa opetus on epäpoliittista. Siitä huolimatta opetussuunnitelmissa opetetaan lapsille tiettyjä arvoja yhteiskunnallisen kasvatuksen savuverhon alla. Kun itse olin koulussa, hyvinvointivaltion siunauksellisuutta ylistettiin monin tavoin, suoraan ja epäsuorasti. Koulussa opetettiin, että jos USA:ssa ei ole vakuutusta ja jää auton alle, ambulanssimiehet jättävät makaamaan kadulle. Tämä on tietysti puhdasoppinen valhe, mutta parikin eri opettajaa tätä toisti ala-asteella. Tänä päivänä kouluissa tunnutaan opettavan kaikennäköisiä viherasioita, vaikka esimerkiksi kierrättäminen vs. jätteenpoltto ei ole mikään yksinkertainen kysymys ja sisältää itsessään poliittisen latauksen.

Täysin epäpoliittista ei koulusta taida saada millään, sillä melkein jokaista asiaa ajaa joku puolue tai järjestö. Siitä huolimatta soisin, että Suomessa puhuttaisiin asiasta hieman enemmän. Nyt asioita vain tapahtuu lähinnä virkamiestyönä, ja kunnon kansalaiseksi kasvattamisen varjolla itse asiassa tuputetaan vihervasemmistolaisia arvoja eikä opeteta kyseenalaistamaan pohjoismaista holhousvaltiota siinä kuin kaikkia muitakin poliittisia rakennelmia.

Pitäisikö tehdä jotain?

Nettirasismi, tuo kaikkien pahojen asioiden isä ja äiti, jonka torjumisessa mikään keino ei ole väärä, puhuttaa jälleen. Ollaan siis tehtailemassa lakia, joka asettaisi puolueen tai jonkun muun kerhon, johon henkilö kuuluu, rikosoikeudelliseen vastuuseen siitä, että kerhon jäsen julkaisee rasistisen mielipiteen.

Mielenkiintoista on huomata, että tätä lakiehdotusta, joka tullee kaatumaan matkan varrella, ei puolusteta mitenkään. Älyttömiä kyttäys- ja holhouslakeja ei tunnu voivan puolustaa muulla kuin "ajatelkaa lapsiamme" -argumentilla, mutta kun nettirasismissa tätä aspektia ei vaikuttaisi olevan olemassa muuten kuin runsaiden aasinsiltojen takana, jäljellä ei ole mitään.

Ehdotus on kaikin puolin järjetön. Maalaisliitossa on toistasataatuhatta jäsentä. Miten kukaan voisi valvoa heidän mielipiteitään ja nettikirjoituksiaan? Ei mitenkään, joten ainoa keino olisi se, että puolueet ja järjestöt erottaisivat kaikki jäsenensä ja keksittäisiin joku uusi jäsenyyden muoto, jossa juridisesti ei olla jäseniä missään kerhossa mutta käytännössä voidaan silti jotenkin vaikuttaa. Vaikuttaa mitään tuottamattomalta puliveivaamiselta, mutta siinähän on Suomessa pitkät perinteet.

Toinen ajatuksellinen ongelma on siinä, että järjestön tai puolueen pitäisi ohjata sitä, millaisia mielipiteitä ihmisillä on. Puolueethan on ajateltu ihmisten mielipiteiden äänitorviksi eikä ihmisten mielipiteiden rajoittajiksi, mutta nyt näyttää tämän yhden mielipiteen tapauksessa siltä, että puolueen pitäisi ryhtyä aivopesemään jäseniään. Tässä koko poliittisen järjestelmän perusta kääntyy päälaelleen.

Kolmas ongelma on se, että edustuksellisessa demokratiassa mitä hyvänsä asiaa pitää olla oikeus ajaa demokratian keinoin. Jos ajatus ei ole miellyttävä, kansa ei äänestä tällaista näkemystä edustavaa jengiä kuin marginaalisesti, ja sillä ei pääse vallankahvaan. Vaikka pääsisi vallankahvaankin, perusoikeudet ja poliittiset vapaudet on lueteltu perustuslaissa, jonka muuttaminen nopeasti ilman massiivista enemmistöä ei ole mahdollista. Nähdäkseni tämä tekeillä oleva laki tulee kaatumaan juuri siihen, että huomataan sen olevan perustuslakikysymys, ja tarvittavaa enemmistöä ei järjettömälle laille löydy. Hollannissa puhuttiin muutama vuosi sitten kun pedofiilit perustivat puolueen ajamaan pedofilian laillistamista. Kukkahatut yrittivät kieltää sitä, mutta kielto ei menestynyt. Sen sijaan puolue sai vaaleissa muutaman sata ääntä ja unohtui saman tien.

Neljäs ongelma, joka on kokoluokaltaan puhvelin sorttia, on se, että yritetään ryhtyä määräämään sakkoja teosta, joka ei ole rikos. Jos otatte kukkahatut pois päistänne ja tutkitte tarkemmin perustuslakia ja rikoslakia, laki ei tunnista sellaista asiaa kuin väärä mielipide. Sananvapautta rajoitetaan minun mielestäni perusteetta kieltämällä uskonrauhan rikkominen ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan, mutta rasistisen mielipiteen lausuminen ääneen ei ole rikos.

Näissä rötöksissä kyse on muusta kuin rasistisen mielipiteen julkistamisesta. Jos kirjoitan "neekerit on tyhmiä ja laiskoja", mielipide on vain infantiili. Kukaan ei kiihotu siitä mihinkään suuntaan, mutta nähdäkseni tämä näkemys on rasistinen. Tällaisen mielipiteen esittäminen nauttii sananvapauden suojaa, ja juridisesti tuntuu mahdottomalta määrätä kerholle sakkoja teosta, joka ei ole rötös ensinkään. Jatkossa kuitenkin Helsingin Pörssiklubin tai Suomen sauna-seuran puntit tutisevat, sillä näiden kerhojen jäsen on julkistanut mainitun mielipiteen.

Rangaistus voidaan määrätä vain asiasta, joka on tekohetkellä säädetty rangaistavaksi. Jos siis halutaan kieltää rasistisen mielipiteen julkistaminen, joudutaan muuttamaan perustuslakia, sillä kyse on röyhkeästä puuttumisesta sananvapauteen. Jos tätä ei kielletä, ei voida määrätä rangaistustakaan, sillä ei ole tapahtunut rangaistavaa tekoa. Vielä hullummaksi maailma menisi, jos minun näkemykseni sinänsä nauttisi juridista sananvapauden suojaa ja minä olisin syytön mihinkään, mutta mielipiteeni julkistaminen olisi kuitenkin rikos jollekin asiaan mitenkään liittymättömälle kerholle.

Perustin tuonne oikean laidan palkkiin uuden luokan “1984”, johon kokoan kannanottoja, jotka liittyvät tulevaisuudenkin kyttäys- ja holhouslakeihin. En usko niiden tehtailun vähenevän, sillä politiikassa on aivan liikaa puolueita ja yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat hyvän puolella pahaa vastaan, ja pahan torjumiseksi mikään keino ei ole liian raskas.

Huomattakoon, että Perussuomalaisten Oinonen, tuo Ajatuksien Mätäoja, on antanut asiaan vastineen, jossa onnistutaan olemaan huomaamatta asioista kaikkein keskeisintä, eli sitä, että rasistisen mielipiteen julkaiseminen ei ole rikos. Oinonenkin näyttää kuvittelevan, että on.

Tällaisia hankkeita vastustamaan soisin löytyvän vakavasti otettavampiakin puolueita ja nimiä.

Eilen ruodin suomalaisen poliittisen keskustelun masentavuutta siitä vinkkelistä, että useista asioista vallitsee yksi ainoa oikea ja sallittu totuus, ja kaikki muut näkemykset ovat populismia, johon ei kuulu vastata asiallisesti ja sisältöä käsitellen ensinkään, vaan opponentti voi luimia aidan alitse vain paljastamalla tämän halpa-arvoisen populismin.

Tänään Julkisten- ja hyvinvointialojen liiton suurvisiiri on kertonut meille, että valtion tuottavuusohjelma, johon sisältyy väen vähentämistä pääosin luonnollisen poistuman kautta, pitäisi oitis lopettaa, koska ohjelma on "väärässä".

Tämä on toinen osa tympeän suomalaisen keskustelun sarjassa. Tietysti ymmärrämme, että kun ay-pomo puhuu omilleen, hänen sanomansa on ymmärrettävä osaltaan hengen kohottamiseksi. Lisäksi ymmärrämme sen, että mainitulla liittopomolla on huoli omasta asemastaan, sillä jos työntekijöiden määrä vähenee, liiton jäsenten määrä vähenee ja liiton painoarvo keskusjärjestökyläpolitikoinnissa vähenee.

Huolimatta tästä lausunto on sisällöllisesti lohduttoman köyhä.

Valtiontalouden kriisiä ei tänä päivänä kiistä enää juuri kukaan. Kun joka neljäs euro lainataan toivoen, ettei kukaan huomaa, numerot puhuvat kieltä, jota edes ay-matematiikka ei kykene kyseenalaistamaan. On aivan luonnollista ja järkevää vastustaa jotakin yksittäistä talouden tasapainottamiseen tähtäävää ohjelmaa, mutta näin tekevän pitäisi kyetä kantamaan kortensa kekoon tekemällä paremman ehdotuksen.

Nyt kuka hyvänsä tuntuu saavan nimensä ja ajatuksensa lehteen huutamalla "ei nyt ainakaan noin, minä vastustan!" Vastustaminen on äärettömän helppoa, sillä se ei vaadi kuin yhden sanan sanomisen. Huomattavasti vaikeampaa on keksiä, mitä sitten pitäisi tehdä jos ei tehdä näin. Kutsun tätä pelkkää vastustamista täystyrmäyskulttuuriksi.

Palstatilaa pitäisi antaa ennen kaikkea sellaisille näkemyksille, joissa kyetään esittämään vaihtoehtoja. Kun tällaisia ei ole, pelkkä vastustaminen muodostuu poliittisen keskustelun kovaksi ytimeksi. Hallitus tekee ehdotuksia kun sen on pakko, ja muut keskittyvät lausumaan lammasmaisesti kuorossa "määää-äää vastustan".

Kun luen esimerkiksi Osmo Soininvaaran tuotantoa, en muista hänen ikinä todenneen jotain asiaa huonoksi kertomatta, miten se tehtäisiin paremmin. Kaikki näistä ehdotuksista eivät varmastikaan ole hyviä ja miellyttäviä enkä ole niistä läheskään kaikista samaa mieltä, mutta kun tarjotaan vaihtoehto, voidaan keskustella asiasta. Ammattivastustajat eivät tuo keskusteluun mitään uutta.

Jos julkistalouden tasapainottamisessa ei pidä vähentää väkeä huolimatta siitä, että Suomessa julkisen sektorin osuus työvoimasta on maailman kärkipäätä, mitä sitten pitää tehdä? Millä pienennetään valtion menoja neljänneksellä tai kasvatetaan tuloja saman verran?

Samantapainen keskustelutyyli on esiintynyt kautta maailman sivu sähköntuotannosta keskusteltaessa. Jos joku haluaa rakentaa ydinvoimalan, sitä vastustetaan, koska ydinvoimala räjähtää ja katastrofi kohtaa. Jos joku haluaa rakentaa vesivoimalan, se nyt on ainakin paha, sillä Vuotoksen allas peittää alleen vaikka mitä ja hui hirveää. Hiilivoima ei käy kun se saastuttaa, kaasuvoima ei käy samasta syystä ja lisäksi on huoltovarmuudellisesti hankala, jne. Turvetta ei saa polttaa kun se raiskaa suot. Jätettä ei saa polttaa sähköksi, sillä se motivoi ihmisiä tuottamaan lisää jätettä eikä kierrättämään.

Lopulta käteen jää se, että jokaista yksittäistä tapaa tuottaa energiaa on vastustettu tarjoamatta mitään tilalle paitsi ehkä tuulimyllyjä. Tuulimyllyjä ei yleensä vastusta kuin naapurusto, mutta niiden kyky tuottaa sähköä pakkasöinä on vähäinen, joten ne eivät yksin riitä kuten eivät riitä aurinkokennotkaan.

Vaikka sähköntuotannosta on "keskusteltu" monta vuosikymmentä, keskustelu ei ole nytkähtänyt oikeastaan mihinkään suuntaan. Juuri nyt osa poliitikoista on sitä mieltä, että ydinvoimaa on "pakko" rakentaa ja osa sitä mieltä, että sitä ei missään tapauksessa saa rakentaa. Mitään perusteluja ei tunnu kuuluvan keneltäkään eikä asiasta mitään todellista keskustelua ole syntynyt.

Yksi syy tähän surkeuteen on suomalainen vaalijärjestelmä.

Kaikkia asioita vastustavat, täydellisen näköalattomat änkyrät eivät ole koskaan vaalipiirinsä ääniharavia, mutta vastustamalla yleisesti kaikkia asioita ja erityisesti jotain ajankohtaista asiaa, saadaan kuitenkin mukava peruskannatus, sillä kaikkien asioiden vastustaminen ei ole ainoastaan b-luokan poliitikkojen yksinoikeus. Kun vaalipiiriin sitten sattuu Sauli Niinistö, Matti Vanhanen tai Eero Heinäluoma, hän vetää perässään näitä kaikkien asioiden vastustajia, jotka löytyvät puolueen saamissa äänissä sijoilta 2 ja 3.

Ahtisaari haukkuu SDP:tä populismista. Samoja populismisyytöksiä on kuultu muualtakin. Niin SDP:n sisältä kuin ulkopuoleltakin.

Populismista näyttää tulleen jonkunnäköinen hanttipakan pohjimmainen kortti. Se on jotenkin paha asia, ja kun epämiellyttäviä asioita tai näkemyksiä ei haluta käsitellä ja vastata niihin asiallisesti, todetaan vain näiden epämiellyttävien asioiden olevan populismia, ja silloin niihin ei tarvitse vastata mitenkään.

Populismisyytöksiä on herunut sekä maahanmuuton rajoittamista suosittelevien puheenvuorojen että Kreikka-lainan äänestyksen perusteella.

Missä näissä asioissa oikein pesii populismi? Kreikka-laina on politiikkaa puhtaimmillaan. En minä tiedä onko Kreikan lainoittaminen oikein vai väärin, ja jos minä en kaikkien asioiden erityisasiantuntijana tiedä tätä, miten sitä voitaisiin odottaa kansanedustajalta tai puolueen politrukilta? Nyt siis kysyttäessä tässä asiassa jaa vai ei, jaa-äänestäneet ovat suoraselkäisiä ja ei-äänestäneet populisteja, mistä voi päätellä, että populismi on ainakin tässä asiassa yhtä kuin hallituksen esityksen vastustaminen.

Miten ihmeessä politiikkaa voidaan tehdä ja tarjota vaihtoehtoja harkittavaksi, jos kaikki muu paitsi määkiminen lammasmaisesti on populismia, josta kuuluisi hankkiutua eroon?

Maahanmuuttonäkemykset “maassa maan tavalla” ja “työperäistä maahanmuuttoa pitäisi rajoittaa työttömyyden takia” olivat nekin populismia. Gallupin mukaan tosin valtaosa demareista oli samaa mieltä näistä asioista, mutta mitä väliä sillä on? Populismin määritelmähän taitaa olla se, että kerrotaan kansalle, mitä kansa haluaa kuulla. Maahanmuutossakin on siis olemassa vain yksi “sallittu” mielipide, eli maahanmuuttajia tarvitaan runsaasti lisää aivan kohta hyökkäävän huutavan työvoimapulan taltuttamiseksi, ja nähtävästi kaikkien muiden ajatusten tarjoaminen on populismia.

Poliittinen keskustelu jää vaimeaksi ja tympeiden fraasien varassa toimivaksi, jos kaikki eriävät mielipiteet voidaan sivuuttaa populistisina.

Itse asiassa koko populismisyytöskeskustelu on itsessään oire jostakin. Puolueiden ja edustuksellisen demokratian ideahan on se, että samanmieliset liittyvät yhteen ja yrittävät ajaa asioitaan parlamentaarisessa järjestelmässä.

Suomessa on kuitenkin painolastina Kekkonen, YYA, rähmälläänolo ja idänsuhdeliturgia. Kun kansan ääntä kuuntelevat poliitikot ovat populisteja ja näin ollen jotain alemman luokan väkeä, jota ei kuulu ottaa vakavasti ensinkään, tämähän kertoo meille, että poliitikko on parasta a-ryhmää vain, jos hän ei välitä kansan mielipiteistä tuon taivaallista. Tämä sisältää mielestäni implisiittisesti ajatuksen siitä, että poliitikkojen kuuluu yrittää selittää tyhmille ihmisille, miksi ihmiset ovat väärässä näkemyksineen.

Suomalaiset on kasvatettu tähän sodanjälkeisinä vuosina, sillä kansan ääntä ulkopolitiikassa saivat edustaa vain stalinistit ja k-linjan miehet. Kun Kekkosen koko hahmo keskittyi nimenomaan ulkopolitiikkaan, sama rähmälläänolon kulttuuri vyöryi sisäpolitiikkaankin, ja punamultamiehet vain oppivat olemaan välittämättä mitään ihmisten näkemyksistä, sillä he pysyivät vallassa muutenkin.

Ei tässä kulttuurissa mitään tervettä ja vaalimisen arvoista ole. Se on voinut olla ulkopolitiikassa järkevä valinta vaaran vuosina, mutta sen venyttäminen 2000-luvulle kaikkiin asioihin on vain osoitus siitä, että poliitikot eivät edelleenkään ymmärrä olevansa palveluskuntaa.

Poliittiset nuorisojärjestöt ovat aina jossain määrin irrallaan todellisuudesta olevan jengin kokoontumisajoja, ja tehtävät ehdotukset hyviä ja toimivia lähinnä vahingossa.

Tällä kertaa ruodimme kuitenkin vain Kokoomusta.

Kokoomusnuorissa tehtaillaan johonkin kesän kokoukseen ohjelmapamflettia. Yksi ehdotus tullee olemaan työperäisen maahanmuuton pisteyttäminen ja “vain parhaiden valikoiminen”. Tämä on väärin niin äärettömän monin tavoin.

Koko ajatus on selvästi kopio Englannista ja joistain siirtomaista, joissa tällainen systeemi on käytössä, ja kun kerran maailmalla niin meille kanssa. Mitenkään muuten tämä ehdotus ei ole perusteltavissa.

Ensimmäinen ja karkein virhe liittyy siihen, että Kokoomusnuoret näyttävät sisäistäneen viherpropagandan, jossa kaikki maahanmuuttajat ovat työperäisiä siirtolaisia. Kun ajatellaan näin, voidaan kenties ajatella, että kunhan pisteytetään, sosiaaliturvalla elävät jäisivät tulematta. Tämä ei kuitenkaan ole totuus. Työperäisiä siirtolaisia on Suomeen suuntautuvasta maahanmuutosta muistaakseni noin neljännes. Puolet tai hieman yli on turvapaikanhakijoita ja heidän perässä vetämiään yhdistettyjä heimoja. Noin neljännes on suomalaisten ulkomaisia puolisoita.

Suomi ei ole työntekijöille mikään erityisen houkutteleva paikka, eikä Suomen maahanmuuton ongelma ainakaan se ole, että Suomessa olisi liikaa ulkomaisia työntekijöitä. Mitä järkeä olisi kehittää systeemi, joka karsisi työtä tekevää ja veroja maksavaa väkeä pois? Ongelma on turvapaikkajärjestelmässä ja sitä ei ratkaista tuohon joukkoon kuulumattomia simputtamalla.

Ulkomaisten työntekijöiden määrän rajoittamisessa pisteillä on jotain järkeä sellaisissa maissa, joissa ulkomaanpellet pystyvät efektiivisesti synnyttämään työmarkkinoille palkkoja polkevan tilanteen. Suomessa yleissitovat työehtosopimukset koskevat myös ulkomaalaisia, kun taas minimipalkkalakivaltioissa ei yleensä ole mitään tämänkaltaista mekanismia, ja työvoiman lisääminen markkinoille laskee vain palkkoja.

Suomessa pitäisi enemmänkin miettiä sitä puolta, miten Suomen työmarkkinat ja verotus saataisiin sellaiseen asentoon, että kaikkien hyviä ideoita pursuavien intialaisten ei kannattaisi lähteä USA:han. Tähän ei taida Kokoomusnuorilta löytyä viisautta, vaan he kuvittelevat, että kun leikataan hieman työperäistä maahanmuuttoa ja saadaan maahanmuuton kokonaiskuva painottumaan suuremmalla painolla turvapaikanhakijoihin, ongelmat poistuvat.

Eivät ne siitä poistu vaan enemmänkin kärjistyvät, jos Suomessa olevat ulkomaalaiset ovat pääosin hankalasti työllistyviä ja kouluttamattomia somaleja ja afgaaneja. Sveitsissa yli 20% asukkaista on ulkomaalaisia, mutta he ovat pääosin töihin tulleita siirtolaisia eivätkä turvapaikanhakijoita, eikä Sveitsissä ole syntynyt sitä ongelmaa, että työttömyys olisi räjähtänyt käsiin ja palkat poljettu naurettavan pieniksi.

Kokoomusnuoret siis yrittävät korjata todellista ongelmaa (turvapaikanhakijoiden+perheiden määrä suhteutettuna sopeutuneiden määrään) simputtamalla ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä tämän koko ongelman kanssa. Hieman parempaan pitäisi nuorisojärjestönkin pystyä.

Luin Saarikosken kolumnin uudestasuomesta.

Siinä penättiin muunmuassa sitä, mihin ovat kadonneet erilaiset yhteiskunnalliset vastarintaliikkeet, jotka näyttävät marginalisoituneen tai valtavirtaistuneen, ja penätään oikeudenmukaisuuden tunteesta syntyvää taisteluhenkeä.

En ollut aikaisemmin ajatellut asiaa, mutta tosiasiallisesti juuri näin lienee käynyt. Koijärvi-väki muutti vihreiksi, ryhtyi yleisvaltapuolueeksi lehmänkauppoineen. Tämän jälkeen ei suuria yhteiskunnallisia liikkeitä ole näkynyt. Missä ne oikein ovat?

Kirjoittaja arvelee, että yhteiskunta itsessään saattaa tuottaa apatiaa, sillä lampaita on helpompaa paimentaa. Voi olla, mutta itse epäilen kuitenkin pääasialliseksi syyksi sen, että sosialidemokratia on onnistunut siinä, mitä varten se perustettiin. Kenelläkään ei ole nälkä eikä kylmä, yleiset ja yhtäläiset oikeudet on toteutettu sangen hyvin ja yhteiskunnassa ei vallitse massiivinen ja suuria joukkoja käsittävä epätasa-arvo.

Tyytyväiset ja hyvinvoivat ihmiset eivät juurikaan viitsi taistella radikaalin muutoksen puolesta, sillä heillä ei ole siihen motiivia.

Erinäköisten vastarinta- ja vaihtoehtokerhojen kuten myös poliittisen kulloisenkin opposition propagandassa kaikki on tietysti päin helvettiä ja nähdään suuria ja räikeitä eroja, jotka suorastaan vaativat kapinaa. Nämä erot saadaan kuitenkin aikaiseksi lisäämällä zoomia. Esimerkiksi tuloeroasiassa voidaan näyttää mahtavia eroja ja vielä mahtavampia kasvuprosentteja jollekin mitattavalle asialle, mutta kun asia laitetaan historialliseen perspektiiviin ja poistetaan sata rikkainta, huomataan tulonjakokäyrän olevan aivan mahdottoman tasainen verrattuna liikehdintää synnyttäneeseen 1800-lukuun.

Sama asia voidaan havaita sukupuolten välisessä tasa-arvossa. On totta, ettei se ole toteutunut täysin. On olemassa 3-5% selittämätön palkkaero ja herrahississä ei ainakaan toteuman tasolla ole yhtä paljoa naisia ja miehiä. Jos tämä asetetaan siihen maailmaan, jossa naisasia- ja suffrageettiliike syntyi ja jossa naisen asema muistutti enemmän omistusesinettä kuin yksilöä, ero on järkyttävän suuri.

Liikkeelle lähtevän kansanjoukon suuruus lienee jokseenkin suoraan verrannollinen koetun vääryyden suuruuteen. Massiivisimmat liikkeet ovat lisäksi edellyttäneet henkilökohtaista vääryyden kokemista. Tällaisia liikkeitä ei Suomessa ja länsimaissa juurikaan synny niin kauan kuin maailma on nykyisessä asennossa. Vaikka jonkun mielestä joku asia on huutava vääryys, suurta kansaliikettä ja vastarintaa ei synny, sillä valtaosa ei asiassa riittävän suurta vääryyttä koe.

Vaihtoehtoliikkeet ovat ryhtyneet katsomaan ulkomaille. Suomessa on niin vähän korjattavaa, ettei sillä oikein suurta liikettä saa aikaiseksi, mutta maailmalla on tietysti vaikka mitä ongelmia. Tässä ongelmana on neuvottomuus tarjota toimivia ratkaisuja sekä henkilökohtaisen tunteen puute. Henkilökohtainen raivo Sudanin tai Israelin tilanteen takia ei kosketa Suomessa montaakaan, ja valtaosa on vain “jotain varmaan tarttis tehdä sielläpäin” -moodissa. Kun suurta raivoa kokevilta kysytään, mitä pitäisi tehdä ja minkä puolesta kamppailla, ei heilläkään ole tarjota mitään kovin toimivia ehdotuksia. Ihmiset, jotka ajattelevat yhteiskunnallisia asioita ja olisivat näiden liikkeiden kohderyhmää, näkevät jokaisen patenttiratkaisun ongelmat eivätkä viitsi uhrata suurtakaan vaivaa tarjotakseen ratkaisua, jonka he itsekin tietävät torsoksi tai toimimattomaksi.

Ainoa yhteinen nimittäjä näyttää löytyvän USA:n vastustamisesta. Jos USA on jotenkin mukana jossain päin maailmaa, amerikkalainen yritys on jotenkin osallisena jossakin tai itse asiassa mikä hyvänsä suuri yritys on osana jossakin, saadaan masinoitua pieni mielenosoitus, jossa vastustetaan USA:n jotakin aspektia, ja jos mielenosoitus on vähän suurempi, lisäksi McDonaldsin ikkunat rikotaan. Tämä joukko on jo niin kapeasti asenteellista ja ahdasmielistä, ettei mahdollisuutta rakentaa tällaisen ympärille mitään laajempaa vastarinta- ja kansalaisliikehdintää ole.

Tilanne muuttuu sitten, kun länsimaissa ei enää riitä hyvinvointia jaettavaksi kaikille. Siihen saakka ei pidä syyttää ihmisiä lampaiksi siitä, että he ovat harkitsevia ja hyvin toimeentulevia sen sijaan, että he lähtevät banderolli tanassa vastustamaan amerikkalaisia milloin mistäkin syystä. Läheisiä ja henkilökohtaisesti koettavia protestiliikkeitä ei Suomeen voi synnyttää kun ei ole tarpeeksi kärsiviä, maailman tapahtumat ovat monelle kaukana ja lisäksi niin solmuisia, ettei niitä kuitenkaan osattaisi ratkaista.

Tällöin voidaan miettiä, kumpi on parempi. Protestoida ja taistella vai pysyä yleisesti selvillä yhteiskunnallisista asioista. Itse teen ainakin puhtaasti jälkimmäistä, sillä mikään protesti ei kaipaa minua juuri nyt. Sen sijaan haluan tietää, mitä maailmalla tapahtuu ja ymmärtää, mitä kaikkea ympärillä tehdään.

Protesti ja taistelu eivät edusta minulle mitään itseisarvoa, vaan ne pitää säästää sellaiseen tilanteeseen, jossa protestille ja vastarinnalle on tarvetta. Taisteleminen ja protestoiminen kuitenkin väsyttävät valtaosaa ihmisistä, ja sillä, mitä tehdään, pitää olla tavoite, aikataulu ja päättymispiste. Prosessityyppinen protestoiminen huvin vuoksi tai täydellisyyteen pyrkien on sangen pienten kansanjoukkojen huvi.

Minähän en ole uskonasioissa mikään erityisasiantuntija, joten lähestyn asiaa maallikon näkökulmasta.

Viime päivien kohu rippisalaisuudesta ja pedofiliasta vahvistaa käsitystäni siitä, että pedofilia on nykypäivän natsiaate. Pedofilia edustaa kategorista pahaa, mikä on epäilemättä totta, mutta tämän pahan torjumiseksi mikään keino ei ole liian raskas (ajatelkaa lapsiamme-argumentaatio), mikä on epäilemättä huomattavan harhaoppista.

Kirkkolaki on rippisalaisuusasiassa sangen ehdoton. Pappi ei saa ripin tai sielunhoidon aikana kuulemiaan asioita eikä kertojan henkilöllisyyttä paljastaa. Ainoa poikkeus on säädetty sangen järkevästi siten, että jos kyse on yleisen lainsäädännön mukaan ilmiannettavasta asiasta, silloin papin pitää ensisijaisesti yrittää saada ripittäytyjä ilmoittamaan itse tietonsa viranomaisille tai asianosaiselle, ja jos näin ei tee, papin pitää ripittäytyjän henkilöllisyys säilyttäen pyrkiä ilmoittamaan asia viranomaisille. Tässä siis papin rooli asetetaan samantapaiseksi kuin kadunmiehen ja jos muilla on ilmiantovelvollisuus, silloin on papillakin mutta rajoitetusti.

Länsimainen oikeusjärjestelmä ei suuresti pane painoa ilmiantamiselle. Ilmiantamispakko kuului lähinnä työläisten ja talonpoikien paratiiseihin sekä niiden jälkeisiin diktatuurikokeiluihin. Jälkikäteen vasikoimisen pakkoa ei ole säädetty minkään rikoksen tapauksessa jos muistan rikoslakini oikein. Kun tätä ei edellytetä muilta, miksi sitä pitäisi edellyttää papilta?

Rikoslaki sen sijaan säätää jo nyt 15. luvun 10§:ssä “törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen” rangaistavaksi teon, jossa jätetään ilmoittamatta mm. lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja ziljoona muuta rötöstä silloin kun rikos olisi vielä ollut estettävissä. Jos siis joku tunnustaa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ripissä ja ilmoitta rötöstelyn jatkuvan, rippisalaisuutta ei tältä osin ole nytkään, vaan papin on ilmoitettava asia viranomaisille.

Mikä on siis se asia, mikä kaipaa nyt muutosta?

Kun estettävissä oleva teko pitää ilmoittaa nytkin, mitään ennaltaehkäisevää aspektia ei ole nähtävissä. Kyse on siis oltava yrityksestä kajota jälkikäteen ilmiantamisen pakkoon. Kun tätä ei edellytetä keneltäkään muultakaan, miksi sitä pitäisi edellyttää papilta, jolle puhuja olettaa puhuvansa luottamuksellisesti?

Koko kohina on oivallinen osoitus ajan hengestä. Papeista ja kirkoista on leivottu pedofiileja ja rikollisia, ja jokainen näkemys, kuten vaikkapa rippisalaisuuden puolustaminen, tulkitaan erheellisesti pedofiilien suojelemisyritykseksi ja jonkunlaiseksi kirkon sisäiseksi itsesuojeluksi.

Rippisalaisuus ei ole olemassa siksi, että kirkot kaipaavat suojelua vihaisilta ihmisiltä.

Se on olemassa siksi, että ihmisille on jätetty muutama ammattikunta, joiden kanssa he voivat jutella mistä hyvänsä asioista ja kysyä neuvoa ilman pelkoa siitä, että asiat paljastuvat. Lakimiehen kanssa voi neuvotella oikeusopillisista kysymyksistä, lääkärin kanssa voi jutella terveyteensä liittyvistä asioista ja papin kanssa voi jutella mistä hyvänsä. Naapurin Reiskaakaan ei voida velvoittaa ilmiantamaan aktiivisesti naapuriaan, mutta jos naapuri narahtaa, Reiska kutsutaan todistajaksi ja kysytään yksityiskohtainen kysymys, Reiskan pitää puhua totta. Lääkärin, juristin ja papin ei tarvitse sanoa mitään.

Tämän on katsottu olevan ihmisten oikeusturvan, terveyden ja mielenterveyden kannalta tarpeellista, ja en voi olla kuin samaa mieltä. Jos ihmiset eivät voi kysyä luottamuksella neuvoja keneltäkään, yhteiskunnan mahdollisuus totalitarismiin kasvaa kun yksilön mahdollisuus selvittää asioitaan ilman viranomaisten läsnäoloa on olematon.

Tätä asiaa voi peilata sitäkin asiaa vasten, kuinka luottamuksellisuus eri instansseissa toimii.

Minulle ei tule mieleen yhtäkään tapausta Suomesta, jossa pappi olisi jäänyt kiinni kielimisestä, juristi olisi laverrellut asiakkaistaan tai terveydenhoidosta olisi levinnyt yksityisasioita muuten kuin vahingossa joidenkin tietojenkäsittelyongelmien tai tulostehävitysongelmien takia. Näiden erikseen nimettyjen ammattikuntien käsitys salaisuusvelvoitteesta on selvästikin sangen korkea.

Sen sijaan viranomaisilta tuntuu vuotavan juorulehtiin tutkimusvaiheessa olevia rikosasioita julkisuuden henkilöistä. En arvele, mistä kaikkialta niitä vuodetaan, mutta selvästi viranomaisprosessiin päätynyt asia ei tunnu nauttivan kaksistakaan yksityisyyden suojaa, jos kohde on julkisuuden henkilö. Juridisesti tapahtuu rötös, sillä keskeneräiset asiat eivät ole julkisia, mutta lehdistön lähdesuojan takia rötösherroja ei koskaan saada kiikkiin. Lastensuojelu- ja huoltajuuskysymyksiäkin tunnutaan vuotavan jostakin, vaikka näiden pitäisi “ajatelkaa lapsiamme” -argumentilla olla hyvinkin salaisia.

Kun tilanne on tämä, ja viranomaisprosessin yksityisyyteen ei suuresti voi luottaa, mikä on motiivi murtaa ne ainoat toimivat yksityisten keskustelujen linnakkeet? Ajatelkaa lapsiamme on ainoa esitetty motiivi, ja tämä on ollut perinteisesti sangen hankalasti kumottavissa.

Minä en hyväksy pedofiliaa ja tuskin hyväksyy juuri kukaan muukaan. Hyväksyn kuitenkin sen, että yhteiskunnassa esiintyy pedofiliaa jonkun verran, sillä ainoa mahdollisuus kitkeä se täysin pois olisi totalitaristinen kyttäys- ja ilmiantovaltio, ja minä en haluaisi asua sellaisessa. Rippisalaisuuden murtaminen ja pappien alistaminen vasikoiksi on askel tällä tiellä, ja siksi sitä kuuluu vastustaa.

Suomen lehdistössä on kirjoitettu jotakin kummallistakin Britannian uudesta hallituksesta.

Ensimmäinen ja yleisesti toistettu virhe on se, että Britannia olisi ottanut nyt politiikassa selvän askeleen oikealle. Tämä on johtopäätös, johon tullaan katsomalla puolueiden nimiä, mutta jos katsotaan puolueiden politiikkaa, mitään suurensuurta siirtymää ei ole nähtävissä.

Labour huolimatta työväenpuoluenimestä on puolue, jota Suomessa vastaisi lähinnä Lapuanliike. Kaikkein sotaisin puolueista, kannattaen nykyisiä sotia Irakissa ja Afganistanissa ja ollen valmis uusiin koska hyvänsä, jos “kansainvälinen liittouma”, joka on peitenimi USA:lle, päättää uuden retken aloittaa. Labour on ollut lisäksi mestari törsäämään. Kun puhun pubissa tai naapurien kanssa politiikkaa, kaikki ihmettelevät, mihin noin tuhannen miljardin julkistalous oikein rahansa kippaa. Infrastruktuuri on hyvää kehitysmaatasoa ja lähinnä rapistuu edelleen. Julkinen koulutus on kriisissä niissä paikoissa, joissa maahanmuutto on täyttänyt koulut, eli kaupunkien lähiöissä. Julkinen terveydenhoito on paljon parjattu, mutta omasta mielestäni se toimii Suomeen verrattuna aivan hyvin. Sosiaaliturva ei ole erityisen hyvä. Siitä huolimatta raha katoaa johonkin ja kukaan ei tunnu tietävän, mihin.

Toryjen agenda näiden vaalien alla on ollut kulukuuri, joka on välttämättömyys. Kun kuitenkin tällä hetkellä raha vain katoaa johonkin eikä tuota mitään, toryt ovat ainakin agendan tasolla innostuneita etsimään haaskauksen sen sijaan, että he leikkaisivat palveluista. Tämä ei kuulosta erityisen äärioikeistolaiselta lähestymistavalta. Toryt ovat sotaisuudessa siltä väliltä, eli kannattavat Afganistanin sotaa mutta vastustavat sotaa Irakissa, eivätkä ole valmiita aloittamaan uusia tuosta vain.

Suomalaista SDP:tä muistuttaa eniten Liberaalidemokraatit, joka nousi nyt hallitusvastuuseen. Heidän agendansa on sotia vastaan, uusia ydinpommeja vastaan, pienituloisten verotuksen alentamisen puolesta ja rikkaille suunnattujen veronkiristysten puolesta.

Kun koalitioksi muodostui Toryt + Libdem, on vaikea nähdä mitään suurta harppausta oikealle, sillä vallankahvaan tuli kaikkein vasemmistolaisin puolue, joka sai myös tahtoaan läpi joissain hallitusohjelmakysymyksissä, kuten vaikka estettyä perintöveron alarajan noston.

Toinen harhaoppi liittyy siihen, että Liberaalidemokraatit olisivat jotenkin olleet vaa’ankieliasemassa ja pystyneet iltalypsämään ja vaikuttamaan painoaan suuremmalla arvolla. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä Labour+Libdem olisi ollut edelleenkin vähemmistöhallitus. Se olisi saanut niukan enemmistön, jos olisi onnistunut puhumaan taakseen kaikki “independent” -ryhmään kuuluneet edustajat. Kun nämä riippumattomat ovat skottien itsenäisyyspuolue, Walesin itsenäisyyspuolue, EU:sta eroamista vaativa UKIP ja Ulsterin lojalistipuolue, vain viimeksi mainittu olisi ollut järkevästi ja luotettavasti voitu puhua hallituksen taakse.

Skottien ja Walesin itsenäisyyspuolueet ovat yhden asian änkyräliikkeitä, joihin hallitus ei voi luottaa kuin tapaus kerrallaan, ja jokainen kannatus aiheuttaisi tukiaisiltalypsyn ja tulisi kalliiksi. UKIP on sinänsä vakavasti otettava kerho, mutta kun Libdem on kaikkein EU-myönteisin puolue ja Labour toiseksi EU-myönteisin, on vaikea kuvitella, että nämä olisivat kyenneet tarjomaan UKIP:lle mitään sellaista, millä kannatusta olisi voitu ostaa. Näin ollen Lib-Lab -koalitio olisi voitu kaataa koska hyvänsä.

Näin ollen ainoat mahdolliset hallituskokoonpanot olisivat olleet Toryjen vähemmistöhallitus ja Toryjen ja Libdemin enemmistökoalitiohallitus. Kun asetelma oli tämä, Liberaalit eivät kyenneet kiristämään itselleen avainministeripaikkoja eivätkä sanelemaan mahdottomia hallitusohjelmaan.

Nick Clegg liberaaleista kuitenkin näyttää tehneen puolueensa kannalta parhaan mahdollisen ratkaisun ja vei puolueensa hallitukseen. Liberaalit saivat hallitusohjelmaan kansanäänestyksen vaalitavan muuttamisesta, ja tällainen järjestettäneen loppuvuodesta tai ensi vuonna. Eurooppapolitiikassa liberaaleilla oli myöskin painoarvoa, sillä hallitus on sitoutunut EU-yhteistyöhön, ja myönnytyksenä EU-skeptisille toryille on sovittu, että Britannia ei halliituskauden aikana ota mitään askeleita euron käyttöönoton suuntaan, mikä Britannian tapauksessa on viisautta, kun valuutta ja takana oleva kansantalous ovat riittävän suuria muutenkin.

Koalitiohallitukseen joudutaan totuttelemaan, sillä täällä ei ole tapana luottaa toisiin puolueisiin. On mahdollista, että tätä luottamusta ei kyetä rakentamaan, ja hallitus hajoaa ennen aikojaan ja ajaudutaan uusiin vaaleihin. Yhteistyöhön on kuitenkin laitettu runsaasti mainetta ja kunniaa, joten hallitusta tuskin lähdetään sisältä käsin rikkomaan tieten tahtoen. Liberaaleille kyse on näytön paikasta siinä, että heidän kanssaan voi tehdä yhteistyötä koalitiossa, ja David Cameronilla taas on näytön paikka vahvana johtajana vaikeassa taloustilanteessa, ja uusien vaalien tulos ei välttämättä olisi hänen kannaltaan suotuisampi.

Mietin tuossa muiden kirjoituksia aiemmin luettuani politiikan aaltoliikettä Euroopassa maltillisen oikeiston ja vasemmiston välillä.

Nythän tilanne on se, että Espanjaa lukuunottamatta vallassa taitaa kaikkialla olla maltillinen oikeisto. Vuosituhannen alkupuolella taas oikeistohallitusta ei tahtonut löytää mistään, ja kaikki maat olivat maltillisen vasemmiston käsissä. Kun Itävalta sitten meni valitsemaan muuta, seurasi pahaa karmaa. Muutamassa vuodessa kuitenkin melkeinpä kaikki maat vaihtoivat komentoa. Britannia on sikäli poikkeus, että Tony Blairin Labour ei muistuta millään tavoin maltillista työväenpuoluetta ja lähin vastine Suomessa olisi Lapuanliike, mutta ei keskitytä nyt siihen.

Jokseenkin luonnollista ja jopa tervettä on se, että valta vaihtuu ajoittain puolueelta toiselle. Muutos ei suinkaan pysähdy tähän, vaan nykyinen maltillinen oikeisto väsyy aivan kuten väsyi maltillinen vasemmisto aiemmin, ja valta vaihtuu taas vasemmalle. Tämän heiluriliikkeen etu on se, että uusi komento tuo uutta virkamiesjohtoa ja joskus jopa uusia ideoita, ja iso luuta lakaisee nurkista kummittelemasta vanhaa kaartia ja tekee tilaa uusille ihmisille ja ajatuksille, paitsi Suomessa, jossa Raimo Sailas ei lähde mihinkään kulumallakaan, on vallankahvassa kuka hyvänsä.

Mielenkiintoista on sen sijaan se, että tämä heiluriliike tuntuu olevan Euroopassa synkronissa.

Mistä se johtuu? Eivät puolueet juuri mitään rajojen välistä yhteistyötä tee, ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat eri Euroopan maissa hyvin erilaisia. Yksi painiskelee työttömyyden kimpussa ja toinen asuntopulan. Kolmannessa on lama ja neljäs on konkurssissa. Siitä huolimatta eri maat katsovat suunnilleen samaan aikaan samaan suuntaan.

Mahdollisia selityksiä on useita:

1. Sattuma. Aaltoliike on samaa kaikkialla, ja kaikki nyt vain sattuvat olemaan samassa kohtaa sykliä
2. Ylikansallinen idealismi. Vaikka puolueet eivät ole ylikansallisia, tiedonvälitys on, kuten myös viihde sekä muut sellaiset tuutit, joissa piilosyötetään jotakin tapaa ajatella, tahallaan tai tahatta. Nämä rantautuvat kaikkialle samaan aikaan, jolloin vallankahvaan päätyy puolueita, jotka vastaavat jotain tällaista kuvaa parhaiten, ja ne löytyvät eri maissa samasta suunnasta samaan aikaan
3. Median ja tiedonvälityksen ylikansallinen piilo-ohjaus. Tätä teoriaa vastaan puhuu se, että Suomessa ei ole Turneria eikä Murdochia, vaan Erkko ja Erkko.
4. Taloussyklin ylikansallisuus. Kun yhdessä maassa on lama, on todennäköisesti muissakin, ja erilaiset suhdanteen vaiheet saavat ihmiset katsomaan eri laidoille poliittista kenttää.

Pidän itse todennäköisimpänä 2:n ja 4:n yhteisvaikutusta, mutta tämä on puhdas arvaus eikä perustu mihinkään.

Minkä takia junabisnes vaikuttaa sössityltä kaikkialla Euroopassa?

Junalla matkustaminen on aivan ylivertaisen mukava tapa liikkua verrattuna lentämiseen, mutta miksi siitä ei saada kilpailukykyistä hinnan suhteen? Mikä siinä oikein maksaa?

Juuri nyt olen Skotlannissa. Lentolippu tänne oli 80 puntaa menopaluu veroineen, ja kyse ei edes ollut halpisyhtiöstä. Ne olisivat olleet vielä halvempia.

Tunnin lennon voin istua aivan missä hyvänsä ryysiksessä, mutta 4,5 tunnin junamatka olisi syytä jo suorittaa ensimmäisessä luokassa. Ensimmäisen luokan junalippu maksoi alennusagentin kautta hommattuna yli 400 puntaa. Kakkosluokan lippukin oli 150 tai jotain sinnepäin.

Lentokoneiden ei tarvitse maksaa veroa käyttämästään bensasta, mutta toisaalta lentokoneessa on enemmän henkilökuntaa kuin junassa. Pitkäkin juna kulkee veturikuskin ja konnarin voimin versus kaksi kovapalkkaista pilottia ja kolme lentoemoa, ja tämä tasoittaa tätä eroa kohtuullisesti.

Lentokentillä on vielä enemmän väkeä kuin rautatieasemilla, ja lentokentän kuluista suurin osa näkyy lentokenttäverojen kohdassa. Kun lentokentät ovat yksityisiä yrityksiä ja tuottavat jopa voittoa omistajilleen toisin kuin rautatieasemat, ei tämäkään oikein selitä järjetöntä eroa.

Kalusto (veturi+vaunut versus lentokone) maksaa jotakin. Minulla ei ole käsitystä näiden hinnoista, mutta intuitio sanoo, ettei juna ainakaan mahdottoman paljon lentokonetta kalliimpi voi olla.

Peritäänkö junayhtiöiltä kohtuuttomia kustannuksia rataverkon käytöstä? Onko junayhtiö velvoitettu tuottamaan runsaasti tappiollista julkista palvelua jossain kehitysalueella, ja sen sijaan, että näiden reittien subventiot otettaisiin aluetukiaisbudjetista, josta ne kuuluisi ottaa, ne otetaankin junalla matkustavilta muiden reittien lippujen hinnoissa? Maksaako junan liikuttelu energiakuluina kaksinkertaisesti lentokoneeseen verrattuna, mikä antaisi ymmärtää, ettei juna ole mikään erityisen vihreä vaihtoehto, jollaisena sitä markkinoidaan? Onko junayhtiöitä yksinkertaisesti johdettu niin huonosti halpalentoyhtiöihin (*) verrattuna, että ne joutuvat perimään moninkertaisia hintoja pöhön kattamiseksi?

(*) Perinteinen lentoyhtiö saa tällaisella Lontoo-Glasgow -reitillä sen edun, että se voinee subventoida tätä reittiä jonkun kaukoreitin tuotolla, sillä osa matkustajista on kuitenkin syöttöliikennettä näille.

Lentoyhtiöt tietysti ovat tappiollisia nykyään ja yleensä, eli hinta ei tunnu kattavan kustannuksia, mikä on aika ymmärrettävää, kun 80 punnan lipusta 70 puntaa menee erilaisiin veroihin, ja BA saa tältä reitiltä femman per suunta, mikä on suunnilleen se raha, joka maksaa mennä junalla reilu kymmenen kilometriä kotoani johonkin suuntaan. Toisaalta junayhtiötkin tuntuvat olevan konkurssin partaalla ja ratayhtiö ainakin Englannissa vielä surkeammassa jamassa, eli huolimatta korkeista lipun hinnoista infrastruktuuri rapistuu ja firmat eivät tuota voittoa.

Mihin raha oikein menee?

Olen Skotlannissa pitkälle ensi viikkoon ja sen jälkeenkin saattaa olla kiire sinne tänne shamppispullon ääreen, eli kirjoittelen tänne joskus taas jotain kun on asiaa ja aikaa.

Meiltä kysytään: kun on Kreikan kriisi ja kaikkea, mihin kannattaa nyt sijoittaa? Kannattaako myydä asunto vai ostaa? Kannattaako valuuttakeinotella?

Me vastaamme: ostakaa keskiolutta. Mutta vain tarpeeseen, kuten kaikkea muutakin.

Nykyinen sijoitusilmasto on jokseenkin täydellinen arpalippu. Valuuttakurssit heittelehtivät, osakekurssit heittelehtivät, valtiot ovat lähes selvitystilaisia puolessa läntistä maailmaa, julkistalouksien vajeet ovat rakenteellisia eivätkä lamatunnelmaisia.

Tässä ilmastossa sopuliefekti tulee heiluttelemaan sekä osake- että valuuttakursseja. Kukaan ei vain tiedä eikä edes voi tietää, koska ja mihin suuntaan. Valtioiden maksukyvyttömyys, julkisen kulutuksen reipas alasajo jne. vaikuttavat samoin.

Sanoisin siis, että kannattaa elää juuri kuten on suunnitellutkin elävänsä. Jos on ollut aikeissa ostaa asunnon, kannattaa edetä valitulla tiellä. Sijoituksia voi tehdä, mutta kannattaa ymmärtää ostavansa arpalippuja eikä arvopapereita. Sellaisia osakkeita, joiden voi kuvitella säilyttävän arvonsa, on kohtuullisen vähän. Osakekurssit ovat nousseet rivakasti melkein vuoden. Osaltaan talouden piristymisen takia, osaltaan siksi, että sopulit vain päättivät laman loppuneen. Jos nyt syntyy uusi lama valtionvelkakriisin myötä, sopulit säntäävät taas lamamoodiin.

Kultaan sijoittamista pidän epätoivoisten hölmöjen hullun hommana, ja parempi vaihtoehto on makuuttaa ylimääräisiä rahojaan pankkitilillä kun inflaatiokaan ei suuremmin laukkaa.

Omat rahani ovat vähän siellä täällä, ja oikeastaan ainoa niille tehty on ollut pankkien putsaaminen pois. Muuten ovat siellä missä ovat olleetkin, Hötkyily arpajaisten alla ei tunnu kovin järkevältä vedolta, sillä kukaan ei tiedä, miten valtiontalousongelmien räjähtäminen silmille vaikuttaa asioihin. Kun valtiot leikkaavat kulutustaan, lienee oletettavissa, että rakennusyhtiöillä ei mene kovin pian kovin vahvasti, ja itse asiassa ne voisikin putsata pois kun jaksaisi. Rakennusyhtiöiden suuret urakat ovat julkista rakentamista, ja veikkaan näiden hankkeiden olevan pitkään aika säästöliekillä.

Sama koskee tosin montaa toimialaa. Yksityiset terveyspalvelut saavat monessa maassa asiakkuuksia julkiselta sektorilta. Vähittäistavarakauppaan vaikuttaa suoraan verojen kiristyminen ja tulonsiirtojen leikkaaminen.

Kiinaan ja Brasiliaan katsomisessa puolestaan on se ongelma, että sinne olisi pitänyt katsoa vuosi sitten. Näiden maiden talouksien käyttövoima tulee juttujen tekemisestä länsimaiden markkinoille. Kun kulutus länsimaissa vähenee, näemme tuskin mitään kurssiralleja näissäkään maissa.

Viherväki suosittelee aina kaikennäköistä ympäristöteknologiaa. Tässä on ongelma sama kuin rakentamisessa, eli investoinnit ovat pääasiassa julkisia, ja epäilen, että julkistalouksien tasapainottamistiellä ei riitä paljonkaan investointeihin lähivuosina, ja hankkeita vain lykätään tulevaisuuteen, mikä saattaa tuoda tälle alalle jopa konkurssiaallon kun isot investoinnit pitäisi kuolettaa, mutta asiakkaat pistivätkin ostoksensa jäihin viideksi vuodeksi, ja aloittelevalla yrityksellä ei ole kassaa selvitä näistä lamavuosista.

Kun hyviä kohteita ei ole, voi sijoittaa joko arvalla keskinkertaisiin tai odotella toistaiseksi. Mihinkään äkkiliikkeisiin kuten “myyn asuntoni, lainaan vähän lisää ja rahoilla arpalippuja” -keikaukseen ei ole mitään perustetta ryhtyä. Lähinnä kannattaa tarkkailla ympäristöä ja katsella, koska pöly alkaa olla laskeutunut.

Hallitus päätti munattomuudessaan jättä kaikenlaiset eläkepäätökset tekemättä ja kippaa katastrofin perkaamisen seuraavan hallituksen niskoille.

Siitä, kun viimeksi eläkkeistä kirjoitin, tilanne on oleellisesti heikentynyt, sillä Etelä-Euroopan velkaongelma kertoo meille siitä, että hiljaisesti suunniteltu ja äänettömästi hyväksytty metodi korjata vaje vain valtiota velkaannuttamalla ei johda mihinkään. Lainarahan saanti alkaa tyssätä jo, kun vajeesta on katettu viidennes, olettaen, että valtion velka olisi nykyisellä tasolla kun vippaus aloitetaan, mitä se ei ole.

Ennen Kreikan kriisiä saattoi toistaitoinen poliitikko ajatella, että istutaan ja odotetaan ja toivotaan, että jotain tapahtuu ettei tarvitse tehdä mitään ja suututtaa eläkeläisiä, ja jos ei tapahdu niin sitten vain lainataan. Nyt tätä vaihtoehtoa ei selvästikään meillä enää ole.

On siis vaihtoehtona sopeuttaa nyt tai sopeuttaa myöhemmin. Mitä tyhjemmäksi pajatso putsataan ennen kuin sopeuttaminen aloitetaan, sitä suurempia toimia tarvitaan. Sitä vaihtoehtoa, ettei sopeuteta, ei nähdäkseni ole olemassa, ellei tapahdu jotain ihmettä. Kun kuitenkaan lainausvaihtoehtoa ei ole siinä tapauksessa, että Herra ei poliitikkojen rukouksista huolimatta pulpauta runsaudensarvestaan muutamaa sataa miljardia, pitäisi asia mielestäni kertoa ihmisille kuten se on.

Suomen poliittinen kulttuuri on siltä osin terve, että välttämättömät mutta ikävät päätökset saadaan tehtyä nuristen, kunhan asiat kerrotaan avoimesti. Viinanen sai toteutettua lamataloutensa. Kreikan lainapaketti näyttää menevän läpi. Minulla ei ole mitään syytä uskoa, että myöskään eläkejärjestelmän pikaista uudistamista vastustettaisiin, jos numerot heitettäisiin pöytään ja järjestettäisiin massiivinen kulissien takainen mediakampanja, jossa saataisiin jokainen vakuutettua siitä, että nykyinen malli ei ole kestävä.

Muutamat tietysti vastustaisivat, mutta myöskään nykyisellä pääoppositiopuolueella ei olisi suuresti varaa harata vastaan, ja juuri tämä tekisi tästä päivästä oikean hetken tarttua toimeen.

Siirrytään hetkeksi tulevaisuuden vaalituloksen ennustamiseen, ja oletetaan, että Kokoomus on ensi vaalien jälkeen suurin puolue. Nykyisten kannatuslukujen valossa SDP on toiseksi suurin, ja pekkarointi tuskin nostaa Kepua kukoistukseen kaupungeissa jatkossakaan. Pääministeri siis tulee Kokoomuksesta, ja viime hallituksissa valtiovarainministeri on toisen päähallituspuolueen puheenjohtaja. Hallitusratkaisua ei tietysti tiedetä vielä etukäteen, mutta siihen voi vaikuttaa.

Kuvitellaanpa, että Kokoomus ottaisi nyt asiakseen tämän eläkejärjestelmäasian pöyhimisen jo tällä vaalikaudella. Kepu ei oikein voisi ryhtyä asiaa vastustamaan, sillä se on päähallituspuolue ja se näyttää vieläkin naurettavammalta, jos ihmiset saadaan uskomaan, että pieniä viilauksia eläkejärjestelmään tarvitaan pikaisesti, ja Kepu vastustaa sitä vain periaatteellisista syistä. SDP taas ei voisi harata kovin vahvasti vastaan myöskään, sillä se toivoo pääsevänsä hallitukseen vaalien jälkeen, jolloin tuon vaalitulosennusteeni mukaan tuleva valtiovarainministeri on Urpilainen (herra varjele) tai hänen seuraajansa jos puheenjohtaja vaihdetaan johonkin Jungneriin jo ennen vaaleja.

Jos SDP vastustaisi tässä tilanteessa eläkejärjestelmäuudistusta, se tietäisi löytävänsä asian edestään vaalien jälkeen, ja silloisena rahakirstunvartijapuolueena joutuisi kantamaan päävastuun ikävistä päätöksistä.

Eli totuus esiin saman tien. Työeläkkeisiin X% leikkaus nyt heti. Palkansaajien eläkemaksuihin Y% korotus. Työurakeskustelu uudelleen käyntiin siten, että keskitytään erityisesti työuran alkamisen ja päättymisen välissä olevaan tyhjäkäyntiin. Työvoimapolitiikkaan uutta potkua siten, että ihmiset tekevät mieluummin töitä pienellä palkalla jonkunlaisen perustulon varassa kuin eivät tee mitään.

Kaikki nurisisivat hieman, mutta sitten se olisi tehty. 5-10 vuoden odottelu tarkoittaa sitä, että puhumme X*2:sta ja Y*2:sta.

Löysin Kauppalehden linkin takaa Turun sanomien kirjoituksen “kansainvälisestä piratismin vastaisesta sopimuksesta”.

Miksi tällaista sopimusta neuvotellaan salassa, emmekä tiedä, mitä siellä oikein syntyy? Mitä ja kenen etua palvelee tällaisen työn salaaminen?

Emme tiedä, mutta arvata voimme. Neuvotteluista tihkuneiden tietojen perusteella USA olisi vaatimassa kovinkin järeitä toimenpiteitä, ilmeisesti siksi, että viihdejäteistä iso osa on nimenomaan amerikkalaisia yhtiöitä, ja erheellisesti kuvitellaan, että ne saisivat enemmän rahaa, jos kaikki olisi kielletty ja estetty. Euroopassa lainmuutoksia edellyttävät toimenpiteet ovat olleet huonossa huudossa, joten salailu voi korkeintaan edistää sitä, että ensin tehtäisiin salainen sopimus, joka edellyttäisi suuria ja periaatteellisia lainmuutoksia, ja tämän jälkeen eurooppalaiset poliitikot vain joutuisivat selittämään kansalaisille, että nyt on pakko tehdä kietolakeja, koska on kerran sovittu niin.

Tällaisten sopimusneuvottelujen salaamiselle ei tunnu olevan mitään järkevää perustetta, sillä asiat eivät liity kansalliseen turvallisuuteen tai oikeastaan mihinkään muuhukaan tärkeään. Vaikka sopimusneuvotteluja käytäisiin avoimesti, kukaan ei voisi hyödyntää taloudellisesti mitenkään näiden neuvottelujen kulkua. Kun järkeviä perusteita ei tunnu löytyvän, on oletettava järjettömien perusteiden olemassaoloa.

Kansalaismielipide ei tunnu oikein missään Euroopan maassa taipuvan viihdeteollisuusjättien propagandaan, vaikka tätä on yritetty vuosikymmeniä c-kasettien keksimisestä alkaen. Aina kun tekijänoikeusmafia yrittää kasvattaa omia oikeuksiaan antamatta mitään kenellekään vastalahjaksi, kansalaisjärjestöt suhtautuvat asiaan penseästi, ja mukana on tahoja, jotka saavat helposti äänensä kuuluviin internetissä. Minäkin suhtaudun tällaisiin hankkeisiin erinomaisen penseästi, sillä näen viihdejätit markkinasegmentointeineen kulttuurin järkevänhintaisen saatavuuden esteenä.

Nyt haiskahtaa epäilyttävästi siltä, että kansalaismielipide on yritetty pitää näistä neuvotteluista poissa. Jos poliitikot jossain suuressa maassa pakotettaisiin sanoutumaan irti vaalien alla kaikennäköisistä yksilön oikeuksia kaventavista sopimuksista ja lisäkyttäyspöytäkirjoista, sopimus kaatuisi ainakin USA:n tavoitteiden mukaisena paperina siihen.

Hallintokulttuurillisesti ajatus on kammottavan huono, jos ainoa syy salata neuvottelut on estää niiden kulkua kohtaan esitettävä kritiikki.

Maahanmuuttokeskustelu-metakeskustelua käydään runsaasti. Jotkut sanovat, että Suomessa ei saa puhua maahanmuutosta ja jotkut toiset taas sanovat, että siitähän puhutaan koko ajan.

Minun nähdäkseni ongelma on laadussa eikä määrässä.

Edes vakavasti otettavien (tai no, kyse on Jutta Urpilaisesta) tahojen kannanotot eivät kelpaa paitsi yhdessä sävyssä, ilman, että ryhdytään syyttämään rasistiksi tai ulkomaalaisvihaajaksi.

Tästä hyvä esimerkki on SDP:n sisällä tapahtunut pieni kuohahdus. Jutta Urpilainen sanoi toivovansa “maassa maan tavalla” ja Eero Heinäluoma taas halusi säilyttää nykyisen kaltaisen työlupakäytännön sen sijaan, että sitä merkittävästi kevennettäisiin ja luovuttaisiin tarveharkinnasta, sillä työttömyys on sangen suuri ongelma nytkin.

Näitä kommentteja ei mitenkään voi pitää erityisen vihamielisinä kenellekään tai muutenkaan erityislaatuisina. Normaalia yhteiskunnallista keskustelua ja asiallisia puheenvuoroja. Siitä huolimatta rasistikortti on heilahtanut kummallekin, ja on nähty hysteerisiä “en voi enää kuulua SDP:hen kun se on hirveä natsikerho” -purkauksia. Näitä on riittanyt, ja muut puolueet, Vihreät ja Vasemmistoliitto etunenässä, ovat yrittäneet ratsastaa tällä ulkomaalaisvihamielisyyssyytöksellä. Pehmeitä puheita on kuultu runsaasti ja vakuutteluja, että en minä ainakaan ole rasisti vaikka puolueen johtohenkilöt ovatkin tällaisia iljettävyyksiä suustaan päästäneet.

En ole kuullut ensimmäistäkään puheenvuoroa, jossa jotenkin keskusteltaisiin näistä esitetyistä asioista. Jonkun verran lienee ollut puhetta siitä, mitä “maassa maan tavalla” oikein tarkoittaa, mutta emme ole käyttäneet tilaisuutta keskustellaksemme siitä, millaista integraatiota me oikein ulkomaalaisilta toivomme ja odotamme. Heinäluoman kommentti ei ole houkuttanut puoleensa yhtäkään asiaan keskittynyttä puheenvuoroa. Kukaan ei ole miettinyt, millainen työlupakäytäntö olisi tarkoituksenmukainen, sillä on helpompaa kertoa Heinäluoman olevan rasismin airut.

Ymmärrän, ettei kukaan viitsi käydä keskustelua hullujen vouhotusten perusteella, sillä hullujen kanssa ei kannata ryhtyä väittelemään mistään. Nyt kuitenkin näkemyksiä saatiin perinteisen puolueen terävimmältä kärjeltä, ja jos eri mieltä olevilla olisi ollut tosiasiallista halua käydä asiallista keskustelua maahanmuutosta, he olisivat keskittyneet sanoman sisällön kritisoimiseen eikä ainoastaan valtoimenaan rehottavan rasismin paljastamiseen.

Kun tällaisia puheenvuoroja ei ole kuulunut, joudun toteamaan, ettei maahanmuuttokeskustelun huono taso johdu siitä, että sitä käydään pitkälti ääriainesten välillä vaan siitä, etteivät vakavasti otettavat tahot viitsi käydä sitä missään muussa kuin julistavassa ja propagandistisessa sävyssä. Kun järkevät ja kyseenalaistavat puheenvuorot loistavat poissaolollaan, palstatilaa saa masentavin persuänkyröinti ja tympein vihersönkelöinti.

Koko asia tuntuu olevan sellainen, että jotain agendaa palvelee parhaiten asioista vaikeneminen ja esitettävien asioiden valikoiminen niin, että asiasta muodostuu yksipuolinen ja valheellinen kuva. Aikaisemmin tämä oli erittäin myöntekisesti turvapaikanhakijoihin suhtautuvien tahojen kansanhuvi kun yksittäisiä menestystarinoita esiteltiin keskiaukeamilla ja rikos- ja työttömyystilastoista ei puhuttu puolta sanaa. Näitäkin puheenvuoroja oli harvinaisen vähän, sillä laissez-faire tuotti maahan jatkuvasti enemmän toivottuja somaleja ja afgaaneja.

Nyt asia näyttää kääntyneen sikäli päälaelleen, että tämä sakki on lähinnä puolustuskannalla. Asioista vaikenee tällä hetkellä sangen kriittisiä ajatuksia suosiva väki, sillä ihmisten vastenmielisyys turvapaikkajärjestelmää ja sen väärinkäyttöä kohtaan tuntuu keräävän vauhtia, vaikkei kukaan tee mitään.

Ilmeinen haluttomuus ja kyvyttömyys muovata Suomelle järkevä siirtolaispolitiikka ja reilu mutta kustannustehokas pakolaispolitiikka tarjoaa tilaa kaikennäköisille äärimielipiteille, ja tuloksia voidaan katsoa muualla Euroopassa kun yksi maa kieltää minareetteja ja useampikin maa on ryhtynyt kirjoittamaan lakeja siten, että mustaan pussilakanaan pukeutuminen on kielletty.

Meitä on jälleen kohdannut sanoinkuvaamaton onni.

Paavo Väyrynen on nimittäin kertonut meille, että euroalueen Kreikka-kriisiin syypäät löytyvätkin Suomesta eivätkä Kreikasta. Kuulemma Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö ovat vastuussa asiasta. Logiikka on hieman monimutkainen, mutta yksinkertaista ajatuskulkua emme voi odottaa mieheltä, joka kirjoitti väitöskirjassaan Neuvostoliiton olevan naapurimme ikuisesti.

Väyrynen näkee asian niin, että koska Euroopaan ytimeen kuulumaton Suomi halusi euromaaksi, tästä seurasi välttämätön pakko kelpuuttaa euroon aivan mitkä maat hyvänsä. Väyrysen mukaan tästä syystä pantiin EMU-kriteerit sivuun ja huolittiin mukaan Kreikkakin.

On totuuden aika.

Suomi oli yksi niitä harvoja maita, joka täytti tärkeimmät EMU-kriteerit silloin, kun euroon siirryttiin. Julkistalouden velka oli vielä silloin hieman yli 60 prosenttia BKT:stä, mutta koska mukaan hyväksyttiin toisella sadalla prosentilla oleva Belgia, tätä ei voitane pitää Suomen syynä. Ajatus siitä, että Brysselissä ei olisi kelvannut euro ja Belgiaa huolittu mukaan, oli tietenkin mahdoton, joten velkakriteeriä ei voitu koskaan pitää erityisen painavana. Tähän eivät herrat Lipponen ja Niinistö olleet syypäitä. Julkistalouden alijäämäkriteerin ja inflaatiokriteerin Suomi sen sijaan täytti, ja tähän herrat Lipponen ja Niinistö olivat syyllisiä. Rötösherrat kiikkiin.

Euroalueen kriisistä, kuten jokaisesta Euroopassa sössitystä asiasta, voi syyttää ranskalaisia.

Kun euroa visioitiin, Bundesbank ja teutonit ylipäätään näkivät euron kiinteänä taloudellisena liittona, johon kelpuutetaan vain uskottavaa talouspolitiikkaa toteuttavat valtiot. Saksa ei olisi alun alkaen halunnut mukaan yhtään Alppien eteläpuolisen Afrikan valtiota. Ranskanpullat näkivät kuitenkin euron poliittisena liittona, joka tuottaa kunniaa Ranskalle heti kun Duisenberg saatiin siirrettyä syrjään ja EKP siirrettyä ranskalaiskomentoon.

Tässä visiossa mitkään kriteerit eivät näytelleet mitään roolia, sillä tarkoitus oli saada mukaan kaikki halukkaat, jotta Ranskan johtama EKP on vielä suurempi ja mahtavampi. Tästä syystä kriteerejä katsottiin käytännössä läpi sormien ja mukaan tuli valtioita, joilla ei euroon olisi ollut mitään asiaa. Lipponen ja Niinistö eivät tätä Ranskan politiikkaa rakentaneet eivätkä edes tukeneet, mutta Suomen painoarvo asiassa oli vähäinen kuten kuuluikin olla.

Ainoa järkevä tie ulos nykytilanteesta on euroalueen jakaminen kahtia. Alppien etelä- ja pohjoispuolinen euro eivät nykyisessä maailman ajassa voi olla saman arvoisia, tai sitten etelässä pitää toteuttaa massiivinen sisäinen devalvaatio, johon siellä ei ole eväitä. Ranskalaiset voivat liittyä kumpaan haluavat.

Väyrysen kannanotto sen sijaan kertoo meille, ettei Väyrynen ole muuttunut miksikään.