Tämä uutinen tuo mieleen ajatuksen, jonka olen esittänyt joskus ennenkin.

Olen alkanut kallistua sille kannalle, että kaavoitus- ja rakennusasiat kaipaisivat jonkunlaisen uuden oikeusistuimen, jolla olisi suoraan ylioikeuden asema. Uutisessa kerrotaan, että joku persuja edustava Kurt Byman on valittanut kaikista länsimetron maanalaisten osien rakennuskaavoista, ja tästä syystä näyttää mahdolliselta, että koko hanke viivästyy.

Ongelma ei ole se, että kansalaisella on valitusoikeus, vaikka sitä käytettäisiinkin pelkkään kiusantekoon, kuten on Bymanin tapauksessa ilmeistä. Valitusoikeus julkisen vallan päätöksistä ilman kohtuuttomia kustannuksia tai pelkoa rangaistuksesta tai vahingonkorvausvelvollisuudesta on perustavaa laatua oleva asia, mutta valitusten käsittelyprosessia voisi tehostaa.

Kuten muistamme lukuisista vastaavista asioista (“kulosaarelaiset kaupunginvaltuutetut vastaan Mustikkamaan tanssilava”, “Lenita vastaan Kaskisaaren silta”, “Etu-Töölö vastaan yömaja” jne), valitusten tarkoituksena ei useinkaan ole itse päätöksen muuttaminen, koska valittaja tietää, ettei valituksella ole mahdollisuutta menestyä. Mutta koska prosessi kaikkine valitusteineen on hidas oikeusistuinten ruuhkaisuuden takia, pelkällä valittamisella saa lykättyä epämieluisaa hanketta useita vuosia. Kun melkein kaikki kaupungissa tehtävä on jonkun mielestä epämieluisaa, oikeusistuimet ovat ylityöllistettyjä kiusanhenkien kirjoittamien valitusten virrassa.

Nähdäkseni tätä prosessia voisi aivan hyvin tehostaa.

Kun kaikista asioista valitetaan ylempään oikeusasteeseen tai ainakin yritetään, ja sen jälkeen mahdollisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen kuten muistamme Fazer vastaan Vuosaaren satama-hankkeesta, jossa yhden mökkeilijän etujen ajamiseen oli höynäytetty melkein kaikki ympäristöjärjestötkin epäilemättä sopivankokoisella lahjoituksella, mitä virkaa on alemmilla oikeusasteilla tässä prosessissa? Nähdäkseni ei mitään.

Menisikö joku perustavalla tavalla rikki, jos tällaiset asiat käsiteltäisiin suoraan jossain näihin asioihin erikoistuneessa korkeimmassa oikeusasteessa? Tuo oikeus voitaisiin resursoida oikein ja miehittää lainoppineiden lisäksi myös tarvittavilla asiantuntijoilla, jotta tarvittavat selvitykset saadaan tilattua ja toimitettua rivakasti kun niitä tivaavat asiantuntijat eivätkä amatöörit?

Jos putka resursoitaisiin niin, että valituksen tavoitekäsittelyaika olisi alle kolme kuukautta tekemättä tästä kuitenkaan ketään sitovaa, jarrutusvalittamisen motiivi poistuisi tykkänään. Jos asia on monimutkainen ja kaipaa tarkempaa selvitystä, 3kk raja voidaan ylittää, mutta jos kyse on ilmeisen perusteettomasta valituksesta, se voitaisiin pikakäsitellä.

Kun päätös olisi samalla korkeimman oikeusasteen päätös, siitä ei voisi valittaa enää edes Jurvan kuntaan, koska se lakkasi olemasta vuodenvaihteessa.

Hajoaisiko joku täydellisesti? Minun nähdäkseni ei, mutta kaupungin kehittämiseen tulisi rivakkuutta. Itse asiassa epäilen, että tuo ei edes maksaisi kovin paljon, sillä nykyisistä rakennusasioihin liittyvistä valituksista valtaosassa motiivi lie jarrutus. Jos tuloksena olisi maksimissaan kolmen kuukauden viive eikä useamman vuoden, motiivi tehdä valitus vain jarruttamisen takia poistuisi. Tämä, arvaan ma, vähentäisi valitusten määrää ylipäätään aika paljon, ja jäljelle jäisivät ne asiat, joissa on jotakin muitakin näkökohtia kuin hankkeen hidastaminen, ja nämä voitaisiin tutkia huomattavasti nykyistä huolellisemmin ja asiantuntevammin.

Kunnianarvoisan kollegani vaimo on valkovenäläinen.

Hänellä on jonkun sortin kuponki, jolla saa oleskella Englannissa. Nyt pitäisi lähteä käymään Sveitsissä, joka uljaasti liittyi Schengeniin, johon Britannia ei kuulu.

Kukaan ei tunnu osaavan vastata tarkasti, tarvitseeko hän viisumin Sveitsiin vai ei. Itse asiassa EU-maidenkin välillä tuntuu olevan suuria eroja. Sveitsiläiset sanovat, että viisumi tarvitaan, mutta koska ne ovat schengenissä ja rajatarkastuksia ei ole, ongelma on vähäinen jos ei saavu lentokoneella ja lentoyhtiö katsasta kuponkeja.

Mutta sitten EU. Useimpien maiden, joskaan ei kaikkien, tapauksessa tuon mainitun vaimon oleskelulupa Englannissa kelpaa, koska tuossa kupongissa lukee myöntämisen perusteena “EEA member family permit”. Tällaisella saa matkustaa schengen-maahan, mutta vain jos puoliso on mukana. Siis ihan oikeasti, Euroopassa, 2000-luvulla. Mukana pitää olla joku vihkimistodistus yms. propuska. Ilman Euroopan talousalueella asuvaa puolisoa kuponki ei kelpaa.

Tässä on jotain aivan täydellisen mieltä vailla olevaa monellakin tapaa.

Minä kuvittelin, että Euroopassa luovuttiin siitä ajatuksesta, että vaimot saavat matkustaa vain miehensä kanssa ja luvalla, sata vuotta sitten tai enemmän. Kuvittelin väärin.

Toisekseen tässä pakenee se, mitä tässä yritetään tavoitella. Minulle ei tule mieleen mitään muuta syytä vaatia tällaista pariskuntaa matkustamaan yhdessä kuin se, että joku Schengen-säännöt keksinyt on ajatellut, että Englannin oleskelulupia hankitaan lumeavioliiton kautta siinä toivossa, että päästään muuttamaan sosialidemokratiaan heti kun kuponki on myönnetty, ja näin mukamas estetään tämä. No ei tietenkään estetä, sillä jos joku maksaa jotakin kulissiavioliitosta, hän voinee maksaa satasen lisää menopaluulennosta johonkin Schengen-alueelle, jossa mennään asianmukaisesti yhdessä passintarkastuksen läpi rakastunutta esittäen ja sen jälkeen toinen lähtee sinne mihin oli menossa ja toinen takaisin Englantiin.

Kolmanneksi pakenee se, miksi säännöt ovat erilaiset eri Schengen-maissa. Yksi maa ei huoli tällaista ollenkaan. Toinen huolii puolison kanssa. Kolmas vaatii ruplan ja kupongin. Joten Sveitsiin matkustettaessa luotettavalta tuntuva tapa on lentää Amsterdamiin, jossa puolison läsnäolo varmasti toimii. Ja sieltä lentää Baseliin, josta pääsee ulos Ranskaan, jossa puolison läsnäolo ehkä toimii mutta ehkä ei, koska asiat olivat ranskalaisen leväperäisesti ilmaistuja. Näin lentoyhtiö ei voi urputtaa Schengenin sisällä. Ja sitten löntystellä Sveitsiin, jossa ei sisärajan ylittävältä kysytä mitään.

Onkohan maailmassa yhtäkään ihmistä, joka ei olisi jonkunlainen kombinaatio tässä esitetyistä ei-toivottavista luonteenpiirteistä?

Mitähän tästä pitäisi ajatella?

Erityisesti pistää silmään tämä kohta: Sampo Pankin toimitusjohtajan mielestä tässä tilanteessa pankkien on tasattava omia riskejään nostamalla lainamarginaaleja. Hän toteaa, että pankkiasiakkaat ovat tottuneet ottamaan hyvin pitkiä asuntolainoja, mutta nyt niiden luotottamista varten lainaajapankkien pitäisi kantaa itse riskiä lainaamalla markkinoilta lyhyttä rahaa.

Mitäs helvettiä? Minä olen aina kuvitellut, että liiketoiminnassa nimenomaan pitäisi olla riskejä, ja riskin vastapainoksi saattaa saada voittoja. Pankit ovat ennenkin panneet minut epäilemään, että ne kykenevät vain voittojen ammentamiseen, mutta jos bisneksessä toteutuu mikään systeemiriski, tarvitaan verorahaa tappioiden kattamiseksi.

Nythän tuossa sanotaan jokseenkin suoraan tilanteen muuttuneen ja asuntolainoihin tulleen jonkunnäköisen riskielementin pankin vinkkelistä ja että on se niin väärin. Sanoikohan haastateltu henkilö todella näin vai tulkitsiko lehtineekeri asioita hieman pieleen? Minun on suoraan sanoen vaikea arvata, sillä kumpikin mahdollisuus on aivan realistinen ja järkevä.

Hesarin vieraskynäpalstalla joku Kaupan liiton suurvisiiri kertoo meille puhdasoppisia valheita ja osatotuuksia tässä pläjäyksessä:

Katsotaanpa mitä meille oikein syötetään:
Arvonlisäverotus on monen asiantuntijan ykköskeino silloin kun laaditaan verotuksen kiristyslistoja. Taustalla on ajatus, että palvelut ja tavarat myydään ja ostetaan oman maan rajojen sisällä. Analyyseissä ei oteta huomioon kuluttajien liikkuvuutta eikä sitä, että ostoksia tehdään nykyisin jo omalta kotisohvalta: kuluttaja on asioinut internetissä jo pitkään.

Suomessa yli puolet kuluttajista on vuoden aikana ostanut vähittäiskaupan tavaroita ulkomailta – monet verkon kautta. Sama ilmiö nähdään muissakin kireän kulutusverotuksen maissa. Suomessa verkkokauppa on kasvanut 155 prosenttia kymmenessä vuodessa.

Mitä tässä oikein meille kerrotaan? Siinähän sanotaan suoraan, että kotimainen kauppa on kilpailukyvytöntä kun yksittäiskappaleiden kuljettaminen kuriirilla kotiovelle tulee silti halvemmaksi kuin suuren erän kuljettaminen kauppiaan varastoon. Tai ainakin kyseessä on mukavampi ja varsinkin autoilua inhoavalle helpompi tapa ostaa. Jotain vikaa on oltava siinäkin, että tavara kulkee Ranskasta Ypäjälle halvemmalla kuin Helsingistä tai Tampereelta.

Esimerkiksi 1 990 euron kuukausieläkkeestä tänä vuonna maksettavista veroista vain viisi prosenttia on valtion tuloveroa eli veroa, johon on perinteisesti vaikutettu työn verotusta keventämällä. Ellei eläkkeiden verotukseen tehdä erillisiä kevennyksiä, eläkkeiden ostovoiman kasvu jää uusien eläkeläisten saamien suurempien keskieläkkeiden, indeksikorotusten ja kulutusverotuksen varaan.

Kaupan työllisyys tukeutuu kuitenkin sekä palkansaajien että eläkkeensaajien ostovoimaan. Tulonsiirtojen ostovoima voi olla elinehto varsinkin pienille kaupoille, joilla on enintään neljä kokopäiväistä työntekijää (kauppias ja kauppiaan puoliso mukaan lukien). Tällaisia on 84 prosenttia Suomen kaikista kaupoista. Pienet kaupat työllistävät 18 prosenttia alan työvoimasta. Arvonlisäveron korotus voi autioittaa monta kyläkauppaa.

Tästä saa sellaisen käsityksen, että arvonlisäverojen alentaminen parantaisi kyläkauppojen kilpailukykyä, koska eläkeläisillä on varaa ostaa enemmän. Pötypuhetta, sillä tutkitusti Suomessa arvonlisäverojen alennukset eivät ole siirtyneet hintoihin vaan ne päätyvät kaupustelijoiden taskuun.

Kyläkauppojen kohtalon ja arvonlisäveron kohtalonyhteys on vieläkin vaikeammin käsitettävä asia. Kyläkauppa myy ruokaa, keskiolutta ja tupakkaa, ja näitä ei tilata ulkomaisista nettikaupoista. Kyläkaupan kilpailija on 42 kilsan päässä oleva marketti, jossa maksetaan täysin samoja arvonlisäveroja kuin kyläkaupassakin. Kyläkaupan kilpailukyvyttömyys johtuu ennen kaikkea alkoholimyynnin puutteesta, sillä kun kossupullon saadakseen pitää kuitenkin ajaa ostariin, sieltä voidaan ostaa ruoka samalla vaivalla.

Erityisesti tässä pistää silmään se, kuinka kaupustelusektori haluaa kohdella asiakkaita kuin paavi uskovaisia. Se, että raha annetaan tuloveron alennuksina kuluttajille ja kuluttaja äänestää lompakollaan, näin ei kuuluisi tehdä vaan arvonlisäveroa alentamalla raha pitäisi antaa suoraan kaupustelijoille, jotka eivät laske hintojaan kuitenkaan. Markkinataloutta edustava kauppasektori ei siis katso kykenevänsä pärjäämään avoimessa kilpailussa kuluttajan rahoista, joten kuluttajalle ei pidä antaa rahaa vaan kauppiaalle niin ongelma poistuu. Jos ihmiset eivät suostu ostamaan suomilisähinnoiteltuja tuotteita, kauppa tarvitsee Suomessa rakennemuutoksen, ulkomaista kilpailua ja nykyisten luuserien poistamisen markkinoilta. Ei protektionismiä.

Arvonlisäverotuksen kiristämistä kannattavat asiantuntijat vetoavat siihen, ettei arvonlisävero tasaverona vaikuta kuluttajien käyttäytymiseen. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä kireä arvonlisäverotus nimenomaan ohjaa kuluttajia ulkomaille.

Kauppiaan taas ei kannata suunnata verkkokauppaa Suomen rajojen ulkopuolelle, sillä hänen eurooppalaisella kollegallaan on kilpailuvalttina kevyempi arvonlisäverotus. Myös työhön suhteutettujen verojen osuus työn hinnasta on muualla Euroopassa usein pienempi kuin meillä.

Sen jälkeen siirrytään valheiden pariin. EU:ssa kaupan on aivan kusinarikkabisnestä lukuunottamatta maksettava arvonlisävero asiakkaan maan eikä kaupan maan mukaan. Suurin osa suomalaisten nettiostoksista tehdään suurissa brändeissä kuten vaikkapa Amazonissa. Näissä maksetaan suomalainen arvonlisävero eikä saksalaista. Ja vastaavasti suomalainen nettikauppa voisi periä toimituksista Britanniaan 15% arvonlisäveron eikä Suomen 22% veroa.

Näin ollen arvonlisävero ei ole se syy, joka ajaa suomalaisen kuluttajan ulkomaisen nettikaupan asiakkaaksi. Ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan. Syy on hinnassa ja valikoimissa, ja kotimainen kauppa syyttää aivan turhaan verotusta jos ei kykene toimittamaan kuluttajalle hänen haluamaansa tuotetta kilpailukykyiseen hintaan. Minä olisin halunnut kysyä tuolta laukkuryssäliiton pikkupomolta, miten on mahdollista, että Suomessa yksi suosituimmista verkkokaupoista oli ainakin ennen ruotsalainen cd-levyjä myyvä kauppa; Ruotsissahan ALV on Suomea korkeampi.

Suomalainen verkkokauppa taas on lapsenkengissä pitkälti Luottokunnan sekä kotimaisen kaupan munattomuuden ja toistaitoisuuden takia. Luottokunta jarrutti bisnestä 90-luvulla kun ei hyväksynyt muita kuin jotain kuolleena syntyneitä SETejä tai Verified by visa-lisämaksuhuijauksia verkkokaupan maksutavoiksi. Kun näitä ei käyttänyt kukaan, ei ollut järkevää tapaa maksaa, joten suomalainen verkkokauppa joutui rajoittumaan kotimaisiin pankkisiirtoasiakkaisiin.

Tämä olisi kuitenkin aivan varmasti muuttunut jos kaupat olisivat olleet pontevasti muutosta vaatimassa sen sijaan, että joku Luottokunnan tietoturvapienvisiiri on se häntä, joka koiraa heiluttaa. Mutta ei Suomessa ollut mitään verkkokauppainnostusta myyjäpuolella eikä ole vieläkään, mikä kertoo asenneongelmasta eikä verotuksen ongelmasta. Jos taas työhön suhteutettujen verojen osuus työn hinnasta on muualla pienempi, tämä on nimenomaan tuloverotuksen ongelma eikä arvonlisäverotuksen.

Suomalainen kauppa on pääsääntöisesti aika surkeassa tilassa. Uutta tekniikkaa on vastustettu ja nähty se lähinnä vitsauksena. Suomilisä hinnoissa selitetään kylmällä ilmastolla ja pitkillä etäisyyksillä eikä peiliin katsomalla. Ja suomalaisen äänestäminen lompakolla selitetään verotuksen viaksi eikä kauppojen. Jos kauppa ei Suomessa käy mutta mitä hyvänsä kannattaa toimittaa Suomeen yksittäiskappaleina toiselta puolelta palloa, ei tarvitse olla kaksinen talousnero oivaltaakseen, ettei vika voi mitenkään olla siinä, onko arvonlisävero 17%, 22% vai 25%. Suomilisä telkkarin tai kameran hinnassa on enemmänkin 30% kuin 5% ja verotus ei tätä selitä.

Mutta kaupustelijoiden tietysti kannattaa yrittää kääntää huomio pois itsestään. Jos ne saavat kulutusveroja laskettua, ne voivat kääriä tuon rahan taskuunsa kuten ne tekevät elintarvikkeiden ALV-alennuksen kanssa. Hintoja on hilattu ylöspäin puoli vuotta maailmanmarkkinahintojen ja energian hinnan laskusta huolimatta, ja näytösluontoisesti voidaan “siirtää” alv-alennus suoraan hintoihin ottamatta kuitenkaan huomioon sitä, että lähtötaso oli alun alkaen väärä.

... jos on eri mieltä haastateltujen poliitikkojen kanssa?

Yksi sanoo Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu korkeampaan veroasteeseen kuin Etelä- ja Itä-Euroopan maiden järjestelmät, jotka suorastaan edellyttävät hyväntekeväisyyttä ja toinen sanoo EU:n on tiivistettävä veroyhteistyötään muun muassa pääoma- ja ympäristöverotuksen osalta, jotta veroparatiisit aidosti kitkeytyvät Euroopasta.

Ilmeisesti ainakaan ei pidä äänestää RKP:tä ja Vasemmistoliittoa, mutta tämä on ollut aika selvä asia joka tapauksessa. Ja nyt siis kyse valtakunnanpolitiikasta eikä eurovaaleista, vaikka kysymykset esitettiinkin eurovaaliteemalla.

Ketä pitäisi äänestää, jos haluaa vastustaa pohjoismaista käsitystä hyvinvointivaltiosta, eli sitä, että julkisen sektorin koko on noin puolet BKT:stä? Entä ketä pitäisi äänestää jos on sitä mieltä, että veroparatiisit ovat tarpeellinen lisä Euroopassa, sillä niiden olemassaolo asettavat edes jotain käytännön rajoituksia sille, mitä kaikkea ja kuinka paljon valtiot voivat verottaa?

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on mantra, jolta puuttuu konkreettinen sisältö. Minulle on aivan samantekevää, voiko valtio hyvin vai huonosti, ainoastaan ihmisten hyvinvoinnilla on jotain merkitystä. En ole ikinä kuullut haukuttavan Sveitsiä maaksi, jossa köyhät kuolevat nälkään ja sairaat eivät saa hoitoa, silti maassa julkisen sektorin osuus on vain noin kolmannes BKT:stä. Tämä nähdäkseni tarkoittaa sitä, että pohjoismainen hyvinvointivaltio ei ole suinkaan ainoa tie, jos tavoitteena ovat hyvinvoivat ihmiset. Itse asiassa se monen numeron perusteella näyttäisi jopa huonommalta tieltä kuin Sveitsin valitsema.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion keskeinen elementti on se, että poliitikoilla on paljon valtaa, sillä heidän ja heidän hallinnoimiensa rahastojen, virastojen ja kassojen kautta kulkee suuria rahavirtoja. Tästä syystä ymmärrän, miksi poliittinen eliitti haluaa säilyttää juuri nykymallin eikä siirtyä sellaiseen, jossa valtiolla ei ole paljon mitään valtaa. Kun nykymallin hyötyjä ja ainutlaatuisuutta on mahdotonta perustella numeroin, vedotaan vain “pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon” eikä sen kummemmin oteta kantaa siihen, mikä on se hyvä, joka tällä tavalla yritetään saavuttaa.

Minä haluaisin puolueen, joka suhtautuu asiaan avoimesti eikä lähde siitä, että politiikassa saa tehdä mitä hyvänsä paitsi muuttaa nykymenoa.

Sama koskee veroparatiiseja. Verokilpailu on ainoa tapa pitää julkinen valta varpaillaan. Jos verotus muutetaan sellaiseksi, että mitään ei voi kilpailuttaa, on kyseessä monopolitilanne, ja monopolit harvoin ovat kuluttajan etu. Jos verot ovat kohtuullisia ja niiden kiertämisen vaiva on vähäistä suurempi, veroja ei pahemmin viitsitä kiertää. Jos verot muuttuvat kohtuuttomiksi, niitä ryhdytään kiertämään, vaikka se vaatiikin aikaa ja rahaa.

Veroparatiisit ovat hyvä kirittäjä. Rahan siirtäminen niihin voidaan tehdä hieman hankalammaksi kuin mitä se nyt on, mutta niitä ei pidä edes yrittää lopettaa tykkänään, sillä niiden olemassaolo voi hyvinkin olla veronmaksajan etu vaikkei niitä suoraan käyttäisikään.

Suomessa on täysin mahdotonta äänestää mitenkään järkevästi jos ei ole suuri monumentaalisen holhous- ja paapomisvaltion ystävä. En minä varmasti ole ainoa, joka äänestäisi toisin jos vaihtoehto olisi tarjolla. Mutta kun ei ole.

Olen viikonlopun Walesissa lampaita laskemassa, joten palaamme asiaan alkuviikosta.

Luin tämän uutisen ja alkoi jossain määrin ärsyttää.

Muistelen, että samaa asiaa olisi tutkittu Suomessakin ja saatu aikaan samanlaisia johtopäätöksiä toisenlaisella metodilla, eli tulos sinänsä lienee oikea tai oikeain suuntainen.

Tutkijat lähettivät yrityksiin 6 000 tekaistua hakemusta sekä englanninkielisillä että aasialaisperäisillä nimillä. Hakijoiden työkokemuksen määrä ja koulutustaso olivat samanlaiset, ainoastaan nimen etninen tausta ja kokemuksen sekä koulutuksen hankintamaat vaihtelivat.

Lopputulos oli, että 16 prosenttia niistä, joiden nimi oli englanninkielinen, saivat vastauksen työnantajalta. Aasialaisperäisillä prosentti jäi 11:een.

"Ero oli selvästi isompi mitä olin odottanut. Tulokset näyttävät, että ulkomainen nimi voi olla merkittävä haitta työmarkkinoilla, vaikka hakija olisi jo toisen tai kolmannen polven siirtolainen", sanoi taloustieteilijä Philip Oreopoulos.

Näin on tutkittu ja tutkimusmetodin virheen takia on saatu aikaiseksi tulos, joka ei kerro meille mitään. Sekä on löydetty joku tieteilijä, joka ei ymmärrä metodin ongelmaa.

Tällainen tutkimus olisi ehdottomasti pitänyt tehdä niin, että kokemus ja koulutus olisi hankittu kyseisessä maassa, tässä tapauksessa Kanadassa. Ja mielellään samoissa kouluissa kuin verrokkiryhmä ja samantapaisissa yrityksissä ja tehtävissä.

Nyt on jätetty takaportti sivuuttaa tulos tykkänään, sillä ulkomaanpelleltä kuulostava nimi on saanut seurakseen ulkomailla hankitun koulutuksen ja työkokemuksen. Nähdäkseni ei ole mitenkään automaattisesti kyse syrjinnästä, jos työnantaja pitää kotimaansa arvostetun koulun kasvattia oletusarvoisesti taitavampana kuin toisella puolella palloa sijaitsevan tuntemattoman koulun käynyttä, varsinkin kun erinäköiset “tutkinto satasella” -kioskit ovat edelleen iso bisnes. Sama koskee työkokemusta. Jos vaikkapa asiakaspalvelutehtäviin haettava on toiminut vastaavassa tehtävässä Vancouverissa ja kilpailija Nankingissa, on nähdäkseni aivan luvallista olettaa, että Vancouverissa työskentelevä tuntee maan kielen ja kulttuurin paremmin, ja jos hakemuspino on iso, tällaiset seikat vaikuttavat.

Tutkimusta analysoinut suursmurffi päättelee tästä tutkimuksesta, että kolmannen polven siirtolaiset kokevat syrjintää. Nähdäkseni tätä päätelmää ei voida tehdä, sillä ainakaan itse en katso olevani suuri meganatsi jos oletan, että koulunsa ja työkokemuksensa jossain maassa käynyt henkilö on myös siellä syntynyt. Aika harva kolmannen polven siirtolainen lähtenee Kanadasta opiskelemaan ja töihin Vinkuintiaan ja sen jälkeen palaa takaisin Kanadaan. Joten oletusarvo on, että koulunsa Kiinassa käynyt on ensimmäisen polven siirtolainen, ja jälleen tehtävästä ja hakemuspinon määrästä riippuen on myös aivan hyväksyttäviä syitä olla kutsumatta jokaista tällaista haastatteluun.

Tulos ei näin ollen kerro meille Kanadasta mitään. Suomessa asiaa on nähdäkseni tutkittu perusteellisemmin joskaan en löydä siihen nyt linkkiä, ja ainakin muistelen tässä tapauksessa asian olleen nimenomaan sellainen, että edes Suomessa hankittu koulutus ja työkokemus, eli oletus siitä, että on syntynyt Suomessa, ei auta suuria, jos nimen perusteella vaikuttaa somalilta.

Kanadan tilanne oikein tutkittuna olisi ollut sikäli mielenkiintoinen, että siellä siirtolaisuus on ollut paljon laajamittaisempaa ja historiallisesti kauemmin kestänyttä. Jos asiaa olisi tutkittu Kanadassa oikein, olisimme voineet päätellä siitä Suomen tuloksiin verrattuna, kuinka paljon aika sekä N:nnen polven siirtolaisuus asiaa auttavat vai auttavatko ollenkaan. Suomessa kaukaisista maista tulleita kolmannen polven siirtolaisia ei ole montaakaan, mikä saattaa vaikuttaa tuloksiin Suomessa nyt.

Britanniassa kohistaan nyt siitä, että eroavalle parlamentin puhemiehelle langennee paikka ylähuoneessa.

Päärin arvo on perinteisesti annettu väistyvälle alahuoneen puhemiehelle. Koska nykyinen joutuu eroamaan kulusotkujen takia, ollaan ainakin jossain päin lehdistöä sitä mieltä, että on väärin nimittää häntä ylähuoneeseen.

Itse näen asian kuitenkin toisin. Väen pitäisi olla Martinille kiitollisia ja nähdä eroaminen vähäistä suurempana valtiomiestekona. Hänen savustamisensa ulos olisi ollut hankalaa jos hän ei olisi lähtenyt vapaaehtoisesti. Koko kevään on maassa kohistu siitä, että parlamentaarikot ovat maksattaneet parlamentilla mitä hyvänsä sakoista hevosenrehuun. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Luottamus on nollassa ja poliitikkojen kunnioitus vielä matalampaa kuin se yleensä on.

Kohu jatkui ja jatkui eikä osoittanut mitään loppumisen merkkejä. En usko, että se olisi loppunut ilman merkittävien päiden putoamista, ja tämä on nyt merkittävä pää. Nyt on teoriassa mahdollista, että eronneen puhemiehen kautta saadaan asia viimein siirrettyä historian roskatynnyriin. Puhtoinen ei ole kukaan. Ei oppositiossa, ei hallituksessa. Mitä enemmän asioita pengotaan, sitä enemmän lokaa löytyy. Ainoa keino lopettaa kohu edes jotenkin olisi merkittävän päänahan uhraaminen tai uudet vaalit. Labour ei halua uusia vaaleja koska tietää häviävänsä ne, joten nyt yritetään Merkittävän Päänahan tietä.

Se, että puhemies suostuu syntipukiksi vaikkei ole rötöstelyyn syyllinen kuin teknisesti omia sotkujaan lukuunottamatta, on nähdäkseni oikea ja suoraselkäinen teko ja edistää parlamentin toimintaedellytyksiä. Vähemmilläkin ansioilla on paikka ylähuoneessa irronnut.

Minua mietityttävä ja jollain tavalla miellyttävä määritelmä on tämä:

Minulle feminismi tarkoittaa sitä, että mies ja nainen ovat samanarvoisia. Että jokainen ihminen on samanarvoinen, oli biologinen, sosiaalinen tai juridinen sukupuoli mitä tahansa. Että kukaan ei ole huonompi sukupuolensa takia. Vaikka olisikin erilainen.

Lainaus johtaja Hapulin tuotannosta ammottavien foinikialaisten ajoilta. Tämä jokseenkin on se, mitä tapasin feminisminä pitää, silloin kun tasa-arvo-ongelmat olivat ennen kaikkea naisia syrjiviä ja miehiä suosivia.

Sen sijaan mietityttää se, onko kyse ainakaan tänään laisinkaan feminismistä vaan tasa-arvon kannattamisesta. Tasa-arvossa on kaikenlaisia ongelmia ja niistä vähäisen ymmärrykseni mukaan valtaosa ei liity sukupuolikysymykseen. Ja ne asiat, jotka liittyvät, eivät enää ole yksinomaan niin kuin ennen; mies voi nykyään olla ja usein onkin huonommassa asemassa vaikkapa silloin kun perhe-elämän asioita joudutaan puimaan viranomaisportaassa.

Toisaalta tasa-arvon tielle on tullut uusia asioita tai jos ei uusia niin asioita, joista ei ole aiemmin tarvinnut puhua. Johanna Korhosen potkut jonkun kepulaisen kehitysalueen valtalehden päätoimittajan paikalta saivat seksuaalisen suuntautumisen takia tapahtuvan syrjinnän jälleen kartalle. Homojen kivittämisellä on maailmassa pitkät perinteet, lesbojen tulo ulos kaapistaan näemmä saa aikaan reaktion “jos teeskentelemme, ettemme näe sitä, sitä ei ole olemassa”, minkä asenteen kuningatar Viktoriakin otti asiaan aikanaan. Tämä on tasa-arvon kysymys puhtaimmillaan, feminismiin sen suhde on ainakin minulta hieman pakeneva.

Feministit ovat omineet sateenvarjonsa alle seksuaaliset vähemmistöt sen jälkeen kun heterorintamalla asia on monimutkaistunut. Tälläkään asialla ei nähdäkseni ole mitään tekemistä feminismin kanssa vaan tasa-arvotyön. Siltä osin kun pyrkimys on kohti yllä lainattua tasa-arvoa.

Sen sijaan näyttäisi siltä, että ainakin palstatilassa kummitteleva feminismi haluaisi rakentaa jonkunlaisen uuden maailman. Kun valtaväestöä edustava mies lakkasi olemasta yksin syyllinen sukupuolten välisessä tasa-arvokeskustelussa, vedettiin pakasta lisää muuttujia, jotta saatiin aikaan haluttu lopputulos, ja vajaa puolikas kansasta on edelleen syyllisiä. Kun homot, lesbot ja transseksuaalit on lähitulevaisuudessa hyväksytty ilman se kummempaa kommenttia, ennustan, että mainitun feminismin edustajat vetävät pakasta lisää kortteja, jotta syyttävä sormi osoittaa edelleen samaan suuntaan. Maahanmuutto ainakin tarjoaa mahdollisuuksia syyttää täsmälleen samaa väkeä valkoisen miehen taakasta.

Minulla on sellainen mielikuva joskaan ei varma tieto, että feministeiksi itseään kutsuvissa ihmisissä ja järjestöissä on (ainakin) kahdenlaista verta: toisen jengin päämääränä on tasa-arvon toteuttaminen, eli työllä on jonkunnäköinen laadullinen tavoite, johon pyritään.

Toinen joukkio taas elää viholliskuvasta eikä niinkään pyri johonkin päämäärään. Työn keskeinen elementti on se, että jossain on Syyllinen, ja toiminta ja ohjelma rakennetaan siten, että tuo syyllinen elää ja voi hyvin aivan riippumatta siitä, mitä ympärillä oikein tapahtuu. Minä en oikein ymmärrä, miten tasa-arvoon voi pyrkiä ylläpitämällä sukupuoli- ja kulttuurirajoja noudattavaa vihollisuutta. Tässä linjassa ongelma on se, että he ovat tavallaan oikeassa, tai ainakin ovat olleet. Kun maailma on ollut miesten maailma viime vuosikymmeniin saakka, kaikista maailman historiallisista vääryyksistä voi todellakin syyttää miehiä.

Maailma kuitenkin muuttui joskus 60- tai 70-luvulla. Asian voi havainnoida tänä päivänä esimerkiksi katsomalla, kenelle viihde tehdään. Sitä ei enää tehdä miehille, koska naiset tekevät kaikki muut kulutuspäätökset paitsi auton hankinnan. Tästä taas vastaavasti seuraa se, että kehitysmaiden hikipajoissa työskentelevät nälkäpalkatut naiset eivät olekaan enää miesten aiheuttama ongelma vaan länsimaisten naisten, jotka päättävät ostaa heidän työnsä tuotteet. Toimittajakuntakin on sangen naisvaltaista ainakin Suomessa, ja tätä kautta tapahtuva mielipiteenmuokkaus, mihin suuntaan hyvänsä, ei enää ole yksinomaan heteropatriarkaatin salaliiton aikaansaannos vaan siihen syyllistyvät yhtä lailla naisetkin.

Tässä tilanteessa ei ole mitään järkeä ylläpitää asetelmaa, jossa naiset ja naisten tekemiset ovat määritelmän mukaisesti hyviä ja kaikki maailman viat ovat miesten syytä. Näin ei enää ole, mutta asian tunnustaminen ei sovi viha- ja vihollisoktriiniin. Tasa-arvotyöhön sen tunnustaminen sen sijaan sopii ja se on monessa paikassa jo tehtykin, varsinkin aivan viime vuosina.

Minulle on tullut mieleen, että feminismi pitäisi siirtää terminä taka-alalle ja korvata se tasa-arvon tavoittelulla. Kaikennäköiset hullut värittävät tuota termiä agendalla, jolla ei ole mitään kovin kiinteää yhteyttä tasa-arvoon. Ajatusta ei tietystikään tarvitse unohtaa, eli silloin kun naisia syrjitään, pitää kissa nostaa pöydälle ja pistää asia kuntoon. Kun tasa-arvossa kyse ei enää ole erityisesti naisasiasta vaan hyvin erilaisia ihmisiä hyvin eri perustein koskettavasta asiasta, miksi se pitää naamioida vanhan, väritetyn ja värittyneen termin kaapuun?

Minä voin helposti ilmoittautua tasa-arvon kannattajaksi. Mutta en halua samalla sitoutua kannattamaan esimerkiksi tätä maailman mittaluokan kohinaa.

Alahuoneen puhemies näyttäisi olevan tulilinjalla ja eronnee iltapäivällä kulusotkujen takia.

Asia on kuitenkin ollut kaikin puolin hankala, sillä täällä puhemiehen rooli on nähty elinikäisenä. Ylimuistoisina aikoina asiat saatiin järjestymään: There is no modern day precedent for a Speaker being voted out of office. In the old days (before 1560) seven were beheaded and one murdered. In modern times it is seen as a job for life, with the Speaker able to stay until death or retirement. The previous three Speakers were in place for seven, nine and eight years respectively.

Nykyisin ei enää voida kovin vapautuneesti lyhentää epäkelpoa puhemiestä pään mitalla, ja parlamentaarisia keinoja hankkiutua puhemiehestä eroon ei ole käytetty 300 vuoteen ja sekin on hieman erilainen tapaus. Käytännössä puhemies ei eilen onnistunut pitämään kuria ja järjestystä ja hän joutunee eroamaan, mutta häntä olisi siihen vaikea pakottaa.

Täällä puhemiehen elinikäinen rooli toteutetaan siten, että puhemieheksi valitun vaalipiirissä muut puolueet eivät aseta ehdokasta ollenkaan, joten puhemies tulee aina valituksi parlamenttiin. Parlamentti taas valitsee saman puhemiehen uudelleen ja uudelleen kunnes hän kuolee tai jää eläkkeelle. Systeemissä on puolensa, sillä puhemiehen rooli brittiparlamentissa on suurempi kuin hänen roolinsa suomalaisessa eduskunnassa, ja tehtävän hoitamiseksi on pakko yrittää olla puolueeton. Näin aktiivisesta puoluepoliitikosta jalostetaan “toimielin”, jonka ei tarvitse enää miellyttää oman puolueensa väkeä eikä itse asiassa edes vaalikarjaa.

Vihreiden tuore puheenjohtaja piti jonkunnäköisen kiitospuheen, ja tuo puhe ansaitsee pari kommenttia.

Ensimmäisenä pistää silmään tämä: Sinnemäki ehdotti, että Suomeen tulee löytää hitaan kasvun ajan talouspolitiikan ohjauskeinot. Hän korosti, että on päätettävä, miten palkkaneuvotteluja tulevaisuudessa koordinoidaan. Hän toivoikin hyvää yhteistyötä SAK:n uuden puheenjohtajan Lauri Lylyn kanssa.

Yhteistyössä muiden kanssa ei tietysti sinänsä ole mitään vikaa, mutta tähän saakka Vihreät ovat olleet puoluekartalla jokseenkin ainoa puolue, jolla ei ole suurempia järjestökytkentöjä takanaan. Se, että nyt lämmitellään välejä SAK:n suuntaan, on mielestäni henkinen takapakki, sillä Vihreiden kaltainen puolue ja SAK:n kaltainen menneen maailman suuruutta muisteleva äijäkerho tuskin kykenevät mihinkään kovin tasavahvaan kumppanuuteen.

Enemmänkin avaus lienee suunnattu demareiden houkuttelemiseksi Vihreisiin, sillä Vihreät lienevät nähneet saman kuin minäkin, ja maltillisen vasemmistopuolueen nimi Suomessa ei mitenkään välttämättä ole iankaiken SDP, sillä tuossa puolueessa on havaittavissa varoitusmerkkejä pystyynkuolemisesta.

Joka tapauksessa kädenojennus suomalaiselle politiikan yläpuolella toimivalle korporaatiovallalle ei miellytä minua ollenkaan, sillä se saattaa avata tien ikäville asioille. Jos nimittäin Vihreät ryhtyvät tosissaan kilpailemaan SDP:n kanssa SDP:ltä kopioiduilla keinoilla, se tarkoittaa vain sitä, että onnistuessaankin maassa on vain eriniminen SDP. Sen kytkentä työmarkkinajärjestöihin on edelleenkin vahva ja politiikassaan se joutuu kuuntelemaan näitä. Tästä taas seuraa, että vaikka Vihreät onnistuisivat "vallankumouksessaan" vasemmistoleirissä, politiikka ei muuttuisi miksikään.

Toinen huomio kiinnittyy tähän: "Tässä vaiheessa voin vain todeta: miehet tervetuloa mukaan silläkin uhalla, että käsityksemme joistakin asioista muuttuu. Meidän on pystyttävä tekemään vihreistä paikka, johon ihmiset tulevat, koska he uskovat, että täällä voi muuttaa asioita".

Tämä on sen sijaan aivan terve huomio. Suomalaista politiikkaa vaivaa yleisesti se, että politiikkaan tulevan on taivuttava puoluekoneistojen vaatimuksiin ja puolueen linjan muuttaminen on työlästä ja saattaa johtaa puolueessa sivuraiteelle. Minun on helppoa kuvitella, miksi mihinkään vähemmistöön kuulumattomat miehet eivät sankoin joukoin löydä puoluetta omakseen. Kun puolue profiloituu lähinnä erilaisten vähemmistöjen kattojärjestöksi ja poliittiseksi siiveksi, voi enemmistön edustajaksi leimattu nähdä puolueen käytännön työn lähinnä nysväämisenä. Puolueen sisältäkin on kuulunut kritiikkiä siitä, että siellä on lasikatto heteromiehille, ja mikäli kritiikki pitää paikkansa, se tukee asian ottamista esille.

Jos puolueeseen eivät mahdu samanaikaisesti heteromiehet ja räyhähenkisimmät feministit, joiden tavoitteissa on jotain aivan muuta kuin sukupuolten välinen todellinen tasa-arvo, puolue tekee viisaasti jos miettii, kumpi ryhmä sille on pitkän päälle tärkeämpi. Tässä mielessä puoluejohdon avaus vaikuttaa ainakin paperilla terveeltä itsetutkiskelulta, mikä on Suomen puoluekentässä sangen harvinainen ilmiö. Jää nähtäväksi, muuttuuko mikään käytännössä.

Tässä uutisessa kerrotaan, että internetin takia viharikokset ovat “huomattavasti yleistyneet”.

Montako tuomiota internetissä tapahtuneista viharikoksista on vaikkapa viime vuonna annettu? Yli vai alle viisi?

SDP:n puoluesihteeri syyttää maalaisliittoa nykyisen kuntarakenteen ylläpitämisestä.

Tässä puolue on vaihteeksi oikealla asialla. Nykyinen kuntarakenne on Lappia ja koiillisia suurkuntia lukuunottamatta pääasiassa hevoskärryjen ajan tuotos. Kunnan piti olla sellainen, että hevosella ehtii keskustaan päivässä asioille ja takaisin.

Nykyisin vähäväkisillä kunnilla ei ole edes juuri omaa palvelutuotantoa vaan hiukankin erikoisemmat palvelut ostetaan jostakin tai niitä ei tarjota ollenkaan. Kuntakeskuksessa ei välttämättä ole kuin osuuskauppa ja osuuspankki, ostoksetkin pitää käydä tekemässä jossain aluekeskuksen marketissa. Ihmiset vastustavat kuntaliitoksia lähinnä tunnesyistä sekä siksi, että pelätään palvelujen katoavan kauaksi. Useimmat palvelut ovat jo nyt kadonneet kauaksi ja kunnan nimeen liittyvät tunneseikat voitaisiin aivan hyvin hoitaa suuremman kunnan sisälläkin. Pakkoko nykyisistä kunnannimistä on luopua, vaikka hallinto onkin keskitetty.

Kepulle kuntaliitokset ovat myrkkyä, koska Etelä-Suomen kaupungit ovat ei-kepulaisia. Kun maalaiskunnat liittyvät niihin, Kepu saa muutaman kunnanvaltuutetun lisää mutta ero siihen, että puolueella on määräenemmistö valtuustossa, on melkoinen.

Suomessa voisi aivan hyvin olla kuntia suunnilleen vanhojen läänien määrä.

Tämä kannattaa lukea.

Olen kirjoitellut itse jonkun verran siitä, kuinka työelämän muuttumista ei haluta nähdä eikä tunnustaa todeksi vaan valtakorporaatiot näennäisin ja kosmeettisin julkilausumin teeskentelevät, että kyse on vain väliaikaisesti tilasta ja että aivan tuota pikaa kaikille löytyy “tyypillinen” ja ikuinen työsuhde.

Ns. epätyypilliset työsuhteet syntyivät työnantajan vastaiskuna vakituisen työsuhteen todelliselle tai kuvitellulle jähmeydelle. Enemmänkin kyse lie kuvitellusta. Ja koska niiden synty nähdään edelleenkin kapitalistiriistäjän vastenmielisenä salaliittona, maailmaa ympärillä ei haluta muuttaa sellaiseksi, että se tunnustaisi tapahtuneen tosiasian, sillä se olisi ikään kuin periksi antamista inhottavalle kapitalistiriistäjälle.

Samalla kun korporaatiot teeskentelevät kuuroa, mykkää ja sokeaa ja toivovat ikävänä pidetyn asian katoavan kunhan vain pidetään päätä pensaassa, yhä suurempi joukko ihmisiä joutuu elämään yhteiskunnassa, jossa työelämä on sellainen kuin se on, mutta ympäröivä yhteiskunta toimii siten kuin työelämä olisi sellainen kuin 30 vuotta sitten. Tämä asetelma on näiden ihmisten kannalta ikävä, mutta heidän asiansa ei tunnu kiinnostavan ketään. Ja jos hiukan hetken kiinnostaa, katsotaan väärää asiaa.

Näennäinen kiinnostus suunnataan hetkeksi siihen, että vika on “epätyypillisessä” työsuhteessa ja kerrotaan, että jos äänestätte meitä tai liitytte liittoon niin epätyypilliset työsuhteet katoavat. Paskapuhetta kuten jokainen omasta tahdosta tai pakosta pätkää tekevä voi kertoa. Ei työelämä tästä ikuisempia ja pysyvämpiä työsuhteita tarjoavaksi muutu, päin vastoin yhä useampia aloja ja tehtäviä tulee “epätyypillisten” työsuhteiden piiriin, ja nuorten töistä vähemmistö lienee jo “tyypillisiä”.

Mutta entä sitten? Ongelma ei ole nähdäkseni epätyypillinen työsuhde vaan se, että yhteiskunta ympärillä ei halua tunnustaa tapahtunutta todeksi. Jos työt ovat määräaikaisia, näin olkoon. Oleellisempaa kuin muuttaa tehtävänimikettä ja työsopimuksessa lukevia korulauseita on vaikkapa se, että “epätyypillisiä” työsuhteita tekevä ei joudu jokaisen työsuhteen jälkeen kärsimään jotain karenssia ennen kuin saa ansiosidonnaista päivärahaa. Ja aivan yhtä oleellista on se, että ainakin työttömyyden alkuvaiheessa ansiosidonnainen on hyvin lähellä viime kuukausien toteutunutta palkkaa eikä joku leikattu prosenttimäärä. Kun lyhyet työttömyydet ovat tosiasia töissä, joissa työnantajaa ja työpaikkaa joutuu/saa vaihtaa usein, tämä pitäisi ottaa jotenkin huomioon. Se, että lainsäätäjä ei ole kiinnostunut tästä ja lainsäädäntö edelleenkin pitää työttömyyttä kerran 30 vuodessa kohdalle osuvana lyhytaikaisena ja satunnaisena juttuna, kertoo meille siitä, että lainsäätäjä ei edes halua ymmärtää.

Toinen ongelma liittyy pankkeihin ja rahoituslaitoksiin. Kun lainaa ei tipu ilman tyypillistä työsuhdetta, asunnon ostaminen jää haaveeksi vaikka toimeentulo olisi säännöllinenkin, se tuntuu väärältä. Jollakulla voi olla vaikeuksia jopa saada luottokorttia pienellä luottorajalla nettiostosten tekoon. SAK paukuttelee aina henkseleitä sillä, että se edustaa yli miljoonaa suomalaista. Miksi SAK ei marssita paria räyhähenkeä keskustelemaan vakavasti pankkien toimitusjohtajien kanssa ja ilmoita, että meidän jäsenistömme ei asioi tässä kusiputkassa jos ei meno muutu? Siksi kun heitäkään ei kiinnosta.

Valkokaulustyössä voi jo nyt joillain aloilla ja tulevaisuudessa useammilla varautua siihen, että palkkalistoille ei ole asiaa, mutta työtä saa kyllä myytyä oman firman kautta suunnilleen kuukausipalkkaa vastaavalla hinnalla. Tällainen “yrittäjä” on kaikkien palkansaajan turvaverkkojen ulkopuolella, vaikka toiminimen pyörittäjän tuloista perittävä tulovero kyllä kelpaa valtiolle mainiosti.

Tarinoita riittää. Osa tekee pätkää vapaaehtoisesti, suurin osa pakosta. Riippumatta siitä kummasta tavasta on kysymys, yhteiskunnan pitäisi toimia siten, että yksi duunari ei ole toista arvokkaampi riippuen siitä, mitä jossain kupongissa lukee. Sinne on pitkä matka, sillä taivalta ei ole edes aloitettu vaan keskitytty vain hokemaan, että ongelma poistuu, jos teeskennellään ettei sitä ole tai jos onkin, se on aivan toisessa paikassa.

Hesari kirjoitti lapsiperheiden köyhyyden lisääntymisestä tänään jutun. Tämä herättää muutaman kysymyksen.


“Köyhissä perheissä” elävien lasten määrän kerrotaan kolminkertaistuneen. Tämä numero kertoo meille jotakin, mutta emme tiedä mitä, koska emme tiedä mitä oikein on selvitetty. Emmekä tiedä edes, millainen perhe on tutkimuksessa köyhä.

Uutisessa viitataan siihen, että 40% lapsiperheistä on todennut, että “menojen kattaminen on hankalaa”. Tämä puolestaan ei ole mitään erityisen eksaktia tiedettä. Tuohon joukkoon mahtuu kaikenlaisia mielikuvia. Jollakulla rahat ovat absoluuttisesti loppu. Jollakulla on menoeriä erilaisiin vapaaehtoisiin asioihin kuten harrastuksiin, ja kun nämä on maksettu ensin ja sitten elätetty perhe, rahaa tuntuu aina olevan kovin niukasti. Joku taas ei osaa budjetoida rahaa koko kuukaudeksi vaan pistää haisemaan palkkapäivän jälkeen ja sen jälkeen pakollisiin menoihin ei tunnukaan riittävän rahaa.

Kun köyhä on sellainen, joka kokee itsensä köyhäksi, minä olen ainakin aivan mahdottoman köyhä. Haluaisin Thamesin rannalta linnan, jossa olisi kaksi tornia, joiden päällä olevilla ballistoilla ammuttaisiin käännyttäjät ja kaupustelijat asianmukaisesti vallihaudan eteen. Mutta ei minulla ole sellaiseen rahaa kun olen köyhä.

Ennen kuin ryhdymme tarjoamaan ratkaisuksi lisärahan äyskäröintiä, meidän pitää määritellä köyhyys siten, ettei se tee köyhää törsäristä tai suuruudenhullusta. Sen jälkeen tiedämme todellisen ongelman suuruuden ja voimme miettiä, miten se ratkaistaan. Lisärahan ammentaminen kaikille ei tee muuta kuin pompsauttaa inflaatioa ja nostaa asumiskuluja.

Toinen kiinnostava asia on se, onko jotain muuttunut 20 vuodessa. Onko esimerkiksi työelämä muuttunut niin, että työssä olevat ja hyvin pärjäävät eivät enää ehdi tai halua lisääntyä? Jolloin muutos entiseen ei olekaan se, että lapsiperheitä tuettaisiin merkittävästi vähemmän kuin ennen vaan se, että suurempi osa lapsista syntyy perheisiin, joissa vanhemmat ovat työelämän ulkopuolella? Jälkimmäistä teoriaa puoltaisi ainakin se, että maahanmuuttajataustaisten lapsien osuus on huomattavasti suurempi kuin mitä on maahanmuuttajien osuus väestöstä. Asia ei toki millään tavoin rajoitu maahanmuuttajiin, mutta koska maahanmuuttajien työllisyysaste on selvästi valtaväestöä pienempi, havainto tukee teoriaa.

Jos vika on siinä, että pääosin huonosti pärjäävät aikuiset hoitavat suurimman osan lisääntymisestä, meillä on ongelma, joka ei ratkea lapsilisiä korottamalla. Tällaisessa maailmassa on edessä pitkällä tähtäimellä kansakunnan tyhmistyminen, sillä eteenpäin siirtyy ennen kaikkea huonosti pärjäävien geenejä. Ongelma ei kuitenkaan ole rahallinen vaan se liittyy työelämään ja kulttuuriin.

On hieman hankalaa, jos työelämä, opiskelutahti jne. on rakennettu sellaisiksi, että missään välissä ei ole ilman uraputken katkeamista mahdollisuutta kasvattaa lapsia. Tämä ei ole pitkän päälle kenenkään etu, mutta jostain syystä sille ei ole halua tehdä mitään. Ainoastaan korottaa tukiaisia. Jos analyysi siitä, että uraputkessa olevat eivät lisäänny ja työttömät lisääntyvät, on oikea, ei uraohjusten lisääntymiseen saada rivakkuutta korottamalla tukiaisia, joista on iloa lähinnä pienituloisille.

Asia on nimenomaan työelämän kysymys, sillä nykyisin yhä harvempi päätyy pitkäaikaiseen parisuhteeseen parikymppisenä. Joten lapsia ei enää hankita 22-vuotiaana vaan yli 30-vuotiaana, jolloin ei enää olla opiskelijoita vaan rakennetaan uraa. Työelämän asennevammojen ja ongelmien penkominen ei kuitenkaan lamavuosina kiinnosta ketään, sillä työpaikoista on huutava pula muutenkin.

Mutta kuten sanottua, emme tiedä asiasta oikeastaan mitään. Tiedämme vain, että joku hieman epämääräisesti määritelty on kolminkertaistunut, ja siksi tarvitaan lisää rahaa, mikä kuulostaa hyvin tyypilliseltä julkishallintoa lähellä olevalta marinalta.

Joku vilttiketjun kepuli on sitä mieltä, että autoilua pitää verottaa ajetun matkan eikä auton hinnan tai auton omistamisen mukaan.

Ajatus on perusteiltaan aivan järkevä. Autovero on luonut sekavan mammutin, jonka kanssa tulli ja oikeuslaitos ovat helisemässä kun sisu ei anna myöten muuttaa tuontiauton verotusta ostohintaan perustuvaksi. Käyttömaksun ongelma taas on se, että se peritään autolta, jolla ei ajeta metriäkään.

Sen sijaan sitten mopo hukataan kunnolla. Vehviläinen on sitä mieltä, että tarvitaan joku gps-paikannukseen perustuva verotussysteemi, jotta helsinkiläisiä saa riistettyä enemmän kuin maalaisia.

Meillä on jo nyt sangen hyvä vero, joka verottaa autolla ajetun matkan eikä auton omistamisen mukaan. Sitä kutsutaan polttoaineveroksi. Jos halutaan verottaa enemmän ajettua matkaa ja vähemmän auton omistamista, luovutaan muista veroista kuten Vehviläinen ehdottaa, ja korotetaan polttoaineveroa. Kepulismin johtotähti aluepolitiikkakin tulee tyydyttävästi hoidettua, sillä bensaa per kilometri kuluu persejönsesterin maantieajossa huomattavasti vähemmän kuin mitä kuluu önnöttämällä pohjoisespan ruuhkassa.

Ajatus GPS-paikannukseen perustuvasta verottamisesta on sen sijaan koko lailla älytön. Paperilla ja teorian tasolla ajatus voi olla puolijärkevä, mutta ongelma on se, että jos samalla ei korvata myös polttoaineveroa tällä maksulla, autoilijat maksavat kilometreistään kahdesti: ensin polttoaineverona ja sitten yleisenä liikkumisverona.

Suurempi ongelma tosin lienee se, että Valtiollinen GPS-liikkumisveroprojekti on hanke, joka maksaa tuhottomasti. Valtionhallintoa Lähellä Oleva Taho (=Tietoenator) saa tehtäväkseen suunnitella systeemin komiteamietinnön pohjalta. Mietintö on epämääräinen joten tuloskin on epämääräinen, joten sitä täytyy paikata moneen kertaan ennen kuin systeemi on käytössä. Tarvittava laitteisto ja sen vaatimat tietoliikenneyhteydet maksavat paljon nekin kun autojen pitää jotenkin rekisteröidä liikkeensä ja välittää tämä johonkin kansalliseen verotuskeskukseen. Satasen maksavat, tallentavat GPS-mokkulat eivät tule kysymykseenkään, koska niiden dataa voi kuka hyvänsä muutella USB-porttia pitkin.

Tarvitaan siis suojattu järjestelmä, ja perusteilla “kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet” tekniikan pitää olla jotain erityissertifioitua, jota maagisesti tekee vain yksi Puoluetoimiston väkeä lähellä oleva paja jossain kepulaisella kehitysalueella. Tietoliikennekin maksaa sekä keskusjärjestelmän käyttöpalvelu. Kun käyttöpalvelua ei saa tarjota organisaatio, jolla on palkkalistoillaan vaikkapa ulkomaanpellejä vaan pitää olla joku Suopon 7. tason operoivan thetanin sertifikaatti, jäljelle jää maagisesti Tietoenator, joka osaa hinnoitella palvelun oikein.

Yksinkertaisen, litrasta maksettavan polttoaineveron sijaan saadaan monoliittinen rakennelma, jossa on kallis rakennuskustannus, kallis käyttöönottokustannus ja kallis käyttökustannus. Jotta autoilun verokertymä saadaan pidettyä ennallaan, kilometriveron pitää olla huomattavan korkea, sillä ensin pitää jotenkin maksaa järjestelmän kulut. Tukholman tietullihankkeesta voi käydä katsomassa, mikä osuus hieman yksinkertaisemmassakin systeemissä menee keräyskuluihin.

Lisäksi tällaisen järjestelmän ongelma on yksityisyyden suoja. Kun jossain Virallisessa Rekisterissä on tieto siitä, missä mikäkin kulkuneuvo on koskaan liikkunut, juorutoimittajat ryhtyvät vain maksamaan vihjepalkkioita järjestelmän operaattoreille. Julkkisten ja poliitikkojen kulkuneuvot ovat jatkuvassa seurannassa ja jos auto pysähtyy jonkun muun kuin kotitalon eteen, Seiskan kamerapartio on paikalla vartissa.

Liikenneministerit ovat aina tuntuneet edustavan puolueensa kakkos- tai kolmosketjua. Hommaan pitäisi vaihteeksi laittaa joku, joka osaa nähdä asioiden oikeat suhteet eikä ryhdy korjaamaan toimivaa järjestelmää kalliimmalla ja ongelmaisemmalla.

Nyt tuntuu taas olevan se kausi vuodesta, kun sieltä täältä kuuluu uutisia pariutuvista ihmisistä.

Näitä on nähty ennenkin, ja en voi väittää, ettei tällaisen kauden havaitseminen aina jossain määrin lamettaisi. En ole itse muuttunut näissä asioissa vuosien varrella yhtään taitavammaksi, joten tuloksena ei ole ollut mitään suurensuurta menestystä. Ja aina muiden ilouutisia kuunnellessa tuntuu siltä, että jotain pitäisi tehdä, mutta en oikein tiedä mitä. Sillä edelleenkin käy niin, että aina kun jotain yritän, päädyn oitispäätä “kaverit” -kategoriaan, josta ei ole paluuta miksikään muuksi.

Siinä mielessä eräs keväinen katoamistemppu oli oikeastaan aika piristävä, sillä siinähän nyt aivan suoraan yhdellä tavalla annettiin ymmärtää, että mene pois sinä kauhea kuvatus. Se oli huomattavaa vaihtelua siihen, että päädyn kaveriksi, jolle tullaan tilittämään onnea ensimmäisen kerran kun unelmien prinssi löytyy ja toisen kerran kun prinssi paljastuu sammakoksi.

Siinähän ei tietysti sinänsä ole mitään periaatteellista vikaa, että ihmiset mieluummin haluavat pysyä seurassani tai lähipiirissäni vaikkei mistään mitään elämää suurempaa tulisikaan. Sehän kertoo siitä, etten aivan täydellisesti onnistu ikävystyttämään ihmisiä ympärilläni, eli joku osa sitä mitä pitää olla on olemassa. Se tärkeämpi puoli vain puuttuu.

Mutta kyllä tämä tästä taas. Oikeastaan on aika tyhmää olla allerginen muiden ilouutisille, sillä mikään ei varsinaisesti ole minulta pois. Mutta jotenkin asiaan on vain kehittynyt allergia parinkymmenen vuoden aikana. En ole asiasta erityisen ylpeä, mutta ehkäpä sitä saa ihmisessä jokunen vähäpätöinen vikakin olla.

Lisäsin ihmissuhteista samalla kategorian kun näitäkin jorinoita toisinaan kirjoittelen.

Saksalaisissa ja suomalaisissa lehdissä on ollut eilen ja tänään, että saksalaiset telcot eivät ota myyntiin Nokian puhelimia, joissa on skype-clientti.

Kaikki “Nokia on paska firma kun se on suomalainen ja olen povannut jo kohta 20 vuotta, että kyllä ne vielä konkurssiin menevät” -ihmiset hierovat jo karvaisia käsiään ja ovat aloittaneet vieterin veivaamisen “mitäs minä sanoin” -grammarissaan.

Mutta sivuutetaan Nokia ja keskitytään telcoon, joka ei suostu skypellisiä puhelimia myymään. Koko teleoperaattoribisnes on keskittynyt lähinnä jarruttamiseen. Niillä on käsitys siitä, että niiden kuuluu olla arvoketjun keskiössä siten, että ne voivat rahastaa kaikilta ja kaikesta, sen sijaan, että ne olisivat vain kaistan tarjoajia kuten lankaverkon internet-operaattoritkin ovat.

Kuinka moni olisi asiakkaana internet-operaattorilla, jonka lasku olisi täydellinen arpalippu kuukausittain? Siinä olisi kiinteä kuukausimaksu. Sen päälle tulisi maksu surffatuista minuuteista, siten, että eri aikoihin se maksaa eri määrän per minuutti ja kukaan ei voi intuitiolla tietää, mitä se maksaa milloinkin. Tämän päälle tulisi maksu siirretystä datasta, siten, että jos käytetty serveri on kotimaassa, se maksaa vähän ja jos euroopassa, vähän enemmän ja jos Amerikassa, hirveän paljon. Jos siirtää videokuvaa, peritään erillinen videokuvamaksu. Jos tekee google-haun, siitä peritään lisämaksu. Jne.

Tällaisella operaattorilla ei olisi yhtään asiakasta, sillä asiakas haluaa tietyllä nopeudella toimivan töpselin könttähinnalla.

Miksi mobiilibisnes olisi oleellisesti tästä erilaista? Minun insinöörin logiikallani mobiilioperaattorin kuuluisi olla samanlainen kaistan tarjoaja kuin lankaoperaattorinkin. Toistaiseksi niitä ei ole kukaan tähän pystynyt pakottamaan, mutta jossain vaiheessa tämä lienee edessä. Nokialla on pulska kassa ja se voi hyvin sotia hieman telcoja vastaan ja yrittää heiluttaa tätä pysähtyneisyyden mausoleumia.

Telcot eivät tietysti pidä tästä, sillä niiltä on katoamassa iso osa bisnestä. Bisneksen isot rahat ovat siirtymässä muualle. Mihin, sitä ei vielä tiedetä. Laitevalmistajat ainakin haluavat siitä isomman siivun kuten on nähty sekä Nokian että Applen yrityksissä. Sekaan toki mahtuu muitakin palveluntarjoajia, mutta lopulta keskeinen kustannus ei enää ole siirtotien hinta vaan käytetyn palvelun hinta.

Asiaa voi lähestyä hyin skype-esimerkin valossa. Jos soitan kännykkäni skype-clientillä Englannista Amerikkaan lankanumeroon, se maksaa 1,4 penceä minuutti. Jos soitan samaisella clientillä Australiasta Amerikkaan, se maksaa edelleen 1,4 penceä minuutti. Jos soitan kännykällä normaalin ulkomaanpuhelun, se maksaa Englannista soitettuna £1,72 ja Australiasta soitettuna £1,99/minuutti. Tästä voi siis päätellä, että hinnassa on ilmaa lähemmäksi 1,70/minuutti. Jos Skype kykenee tekemään bisnestä 1,4 pencen minuuttihinnalla, telcon kateprosentti on sellainen, että Cosa Nostran capo di tutti capi kiukuttelee iltaisin grappaa litkiessään, miksi tuli ryhdyttyä mafiapomoksi eikä perustettua teleoperaattoria.

Asiakkailla ei toistaiseksi ole mahdollisuutta äänestää jaloillaan, koska kukaan ei ole vielä muuttanut toimintamalliaan.

Loppuviikosta Italia esti jonkun laittomia siirtolaisia kuljettavan jollan pääsyn aluevesilleen, ja kasa erinäköisiä järjestöjä sai hepulin.

Tämä on kovin ihmeellistä. Järjestöt perustelevat asiaa sillä, että todennäköisesti laivassa olleet olisivat hakeneet turvapaikkaa jos olisivat päässeet Italiaan saakka. Maailman rajamuodollisuuksissa erinäköiset viisumipakot tms. asiat ovat juurikin sitä varten, että ne estävät eksoduksen köyhistä maista rikkaisiin maihin. Jos paperit eivät ole kunnossa tai niitä ei ole ollenkaan, ei ole asiaa mihinkään maahan. Tämä on ns. perusasia, jonka olen kuvitellut edelleen olevan voimassa.

Kuvitellaanpa hetkeksi, että pakolaisjärjestöjen ja säestäjien kanta hyväksyttäisiin, ja mailla ei olisi oikeutta estää maahanpääsyä, vaikka tarvittavat kupongit puuttuvat, mitä siitä seuraisi? Looginen jatke olisi se, että myös viisumipakoista tms. pitäisi luopua ja lentokoneisiin nousevilta ei enää pitäisi tarkistaa, että heillä on maahantulon edellytykset olemassa, sillä ne ovat olemassa kaikilla tämän määritelmän mukaan.

Toinen seuraus olisi se, että keinovalikoimasta poistuisi viimeinenkin mahdollinen menetelmä, jolla yritetään edes hiukan hillitä eksodusta Afrikasta Eurooppaan eläteiksi. Tämä eksodus on Euroopan ja eurooppalaisten kannalta ainoastaan vahingollista ja siitä ei ole löydettävissä enää tässä vaiheessa mitään hyötyjä, joten se pitäisi saada loppumaan, mutta mitään keinoja siihen ei tunnu olevan ja kaikki valitut ovat jotenkin vääriä.

Minua kiinnostaisi tietää, miten mainitut järjestöt haluaisivat tämän ihmisvirran tukkia, sillä tukittava se jotenkin on. Tai sitten haluaisin kuulla näiltä järjestöiltä, millä tavoin minä hyödyn rahallisesti näistä tulokkaista. En pidättele hengitystäni.

Jos taas lähdetään siitä, että rajavartiointia ei kuulu harrastaa, sillä se saattaa estää joidenkin afrikkalaisten pääsyn eläteiksi, mikä on seuraava askel? Pitäisikö huolestua siitä, että kaikilla afrikkalaisilla ei ole varaa maksaa ihmissalakuljettajille ja se on huutava vääryys, joten pitäisi ruveta rahoittamaan tuota kansainvaellusta kehitysapurahoista? En tiedä, mutta kun kerran pähkähulluja ideoita on jo nyt liikkeellä runsaasti, tämä “laittomien rajanylittäjien käännyttäminen on väärin koska nehän saattaisivat hakea turvapaikkaa” niistä yksi, ei tuo esittämäni enää ole paljon hullumpi.

Alan kallistua itse sille kannalle, että pakolaissopimus on syytä lakkauttaa, koska sen olemassaolo tuntuu aikaansaavan järjettömiä ja vahingollisia tulkintoja, jotka muuttuvat hullummiksi vuosi vuodelta. Joku uusi sopimus varmaankin on syytä luoda, mutta sen säännöt tulee määritellä nykyoloja vastaamaan siten, että se on yksittäisten poliittista vainoa pakenevien kanava eikä sitä voi mitenkään käyttää nykyisen kaltaiseen kansainvaellukseen tai yksinkertaisesti rahastamiseen.

Nykyinen sopimus on liian väljä ja tulkinnanvarainen ja sen ympärille on syntynyt toimintaa, jossa suorastaan toivotaan sen olevan kanava elintasopakolaisuudelle, sillä näin jotkut hiukan päästään vialla olevat ihmiset katsovat valkoisen miehen taakkansa kevenevän.

Otteluselostuksessa lukee 15:32 kohdalla “BAD LIGHT STOPS PLAY - TEA TAKEN“

Helsingin Sanomat pohti eilisessä pääkirjoituksessaan vaalilakiuudistuksessa esitettyä äänikynnystä ja vääntöä siitä.

Ilmeisesti keskustelua käydään sen välillä, onko valtakunnallisen äänimäärän oltava 3 vai 3,5%, että paikka eduskunnasta löytyy. En tiedä tämän kynnyksen mielekkyydestä tai sen oikeasta tasosta oikeastaan mitään. Jonkunlainen äänikynnys lie paikallaan, sillä valtakunnallisesti voi olla turhan helppoa saada yksi edustaja läpi, jolloin eduskunnassa häirikköpuolueiden edustajien osuus alkaa kasvaa. Toisaalta ainakin itse olen sitä mieltä, että Suomen politiikka kaipaisi uusia puolueita, erityisesti hakusessa olisi sosialidemokratiaa ja paapomisvaltiota vastustava liberaali oikeistopuolue. Jos äänikynnys on kovin korkea, se käytännössä sementoi vallan nykypuolueille kun uuden yrittäjän pitäisi ponnistaa ensimmäisellä kerralla kynnyksen yli saadakseen rahoitusta ja äänensä kuuluviin.

Mutta sivuutetaan se. Hesari pohti asiaa hieman erikoisesta näkökulmasta. Siellä nimittäin lähdettiin siitä, että äänikynnys pitää asettaa sellaiseksi, että RKP ei ole putoamisuhan alainen. Kielivähemmistö kuulemma tarvitsee demokratian takia oman puolueensa ja tällä puolueella pitää olla valtaa.

Tämä kuulostaa jo hieman oudolta vähemmistöjen paapomiselta.

Minun nähdäkseni demokratia ei kaipaa erityisesti yhtäkään nimeltä mainittua puoluetta. Se tarvitsee toimiakseen hallituspuolueen ja oppositiopuolueen, muttei näillä mitään nimeä ole. Näitä puolueita voi olla useita kuten Suomessa on tapana ollut olla, mutta sekään ei ole kovin tarpeellista, kaksipuoluemaat toimivat aivan hyvin nekin. Mihin perustuu ajatus siitä, että RKP:n pitäisi olla olemassa ja lainsäädäntö pitää laatia siten, että se säilyttää paikkansa vallankahvassa vaikka kannatus onkin ollut laskussa?

Minun nähdäkseni se ei perustu ainakaan mihinkään kovin demokraattiseen prosessiin. Jos puolue sössii asiansa eikä onnistu houkuttelemaan väkeä sitä äänestämään, puolueen kuuluu marginalisoitua ja häipyä puoluekartalta aivan riippumatta siitä, puhuvatko oletetut kannattajat suomea, ruotsia vai volapyykkiä. Nyt kuitenkin RKP:n pitäisi siellä HS:n mukaan säilyä, sillä muuten kielivähemmistö ei mukamas saisi ääntään kuuluviin.

Tämä ei vaikuta kovin järkevältä. Minun ymmärtääkseni ruotsinkielisiä vaikuttaa kaikissa puolueissa jo nytkin. Jos RKP lakkaisi olemasta, kaikille puolueille kelpaisi potentiaalinen 5% äänestäjäjoukko, joka useimmiten myös äänestää eikä jää kotiin. Tämä tuskin kielivähemmistön asemaa ainakaan heikentää jos se voi kilpailuttaa puolueita sen sijaan, että oletetaan RKP:n hoitavan ruotsinkielisten asiat.

RKP:n kannatuksen lasku johtuu ymmärtääkseni useasta eri asiasta. Yksi on se, ettei yksikään puolue ole Suomen kielivähemmistöjä vastaan. Mikään niistä ei aja kaksikielisyydestä luopumista eikä mitään muitakaan heikennyksiä ruotsinkielisten asemaan, ei edes etuoikeuksien kuten kielikiintiöiden osalta. Kun mikään puolue ei ole ruotsinkielisiä ja ruotsinkielisyyttä vastaan, miksi ruotsinkielinen äänestäisi automaattisesti kielipuoluetta kun voi äänestää mitä hyvänsä puoluetta sen mukaan, mikä edustaa mieleisintä politiikkaa? Ei minkään takia, ja yhä useampi tekeekin näin.

Toisaalta RKP on viime aikoina lakannut olemasta mikään ruotsinkielisten edunvalvoja. Se on lähinnä viime aikoina profiloitunut maahanmuuttoasioissa pääosin yhden onnettoman ministerivalinnan takia. Jos maahanmuuttoasiat eivät kiinnosta tai ei ole niistä samaa mieltä puolueen nykyisen “rasisminvastaisen” linjan kanssa, puolueesta on aika vaikea löytää mitään äänestämisen arvoista vain siksi, että siellä puhutaan ruotsia.

Nähdäkseni demokratia on tekemässä RKP:lle juuri sitä mitä pitääkin. Kuten niin usein siteeraamani Tony Benn on oivallisesti sanonut “demokratiaa ei ole se, että saamme äänestettyä päättäjät tehtäviinsä vaan se, että pääsemme heistä äänestämällä eroon”. Nyt on hyvin mahdollista, että RKP tullaan äänestämään vallankahvasta pois. Käykö niin, se jää nähtäväksi. Mutta jos käy, emme menetä siinä mitään eikä vaalijärjestelmää pidä säätää siten, että näin ei missään tapauksessa voisi käydä.

RKP on tunnettu “brändi” puoluekartalla. Jos sen politiikka on miellyttävää, sitä äänestävät kaikenkieliset, kuten RKP:n lihavina vuosina 90-luvun puolessa välissä tuntui tapahtuneen. Useampikin suomenkielinen tuttu kertoi puoluetta äänestäneensä, sillä se edusti jonkunnäköistä arvoliberaalia oikeistoa eikä holhousyhteiskuntaa.

Jos ääniä ei nykypolitiikalla heru, politiikkaa pitää muuttaa. Ei säätää vaalijärjestelmää siten, että tämän puolueen ei tarvitsisi välittää äänestäjistä tuon taivaallista.

Minulla oli henkilökohtainen ongelma British Airwaysin kortin kanssa. Kausi päättyy ensi syyskuussa, ja koska en ole nyt tehnyt pidempää reissua rahalla maksaen vuoden sisään vaan käyttänyt maileja, pistesaldo ei päätä huimaa ja korttia ei olisi saanut jatkettua millään.

Toisaalta olen loka-marraskuun maailmalla ja tästä reissusta saamani pisteet olisivat riittäneet kyllä kortin uusintaan, tulevat vain pari kuukautta liian myöhään. Soitin sinne ja kysyin, voisiko kortin voimassaoloa jatkaa parilla kuukaudella. Puhelinpalvelu sanoi ettei tule kuuloonkaan, eikä auttanut kun soitin sinne toisen kerran ja puhelimeen vastasi eri virkailija.

En kuitenkaan tyytynyt tähän vaan lähetin hienon paperimuotoisen kirjeen jollekin capo di tutti capille. Siihen ei kuulunut pariin kuukauteen mitään vastausta, kunnes tänään ilmoittivat, että no problemo, jatketaan sitä vuodella ensi syyskuussa vaikka pisteet eivät olekaan kasassa. Tarinan opetus on se, että kirjepostiin reagoidaan edelleenkin eri tavalla kuin puhelinpalveluun ja mitä todennäköisimmin myös sähköpostiin jos sellaisen olisin lähettänyt.

Asia sinänsä on aika vähämerkityksinen, sillä olisin saanut mainitun kultakortin kuitenkin takaisin aika pian reissun jälkeen, ja koska lento on asiaankuuluvasti ensimmäisessä luokassa, palvelu ei siitä parane kortin väristä riippumatta. Lähinnä mietin tässä sitä, että kilpailevilla yhtiöillä on alkanut tulla kaikennäköisiä “jos kortti on ollut voimassa 10 vuotta, se muuttuu elinikäiseksi” -tyyppisiä lisäetuja. Minulla on tuo kortti ollut katkeamatta vuodesta 2000 ja vaikka tällä hetkellä BA:lla ei olekaan mitään lisäbonuksia, niitä voi aivan hyvin joskus tulla.

No, asia on nyt tältä osin kunnossa, ja kun loman pisteet menevät seuraavalle kaudelle, asia on kunnossa oikeastaan seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Hyvä näin.

Bonuksena hommasta jäi huomattavan hyvä mieli, mikä oli hieman kateissa puhelinpalvelun joustamattomuuden kanssa. Tällainen PR ei maksa lentoyhtiölle oikeastaan mitään, joten sen hyödyntämättä jättäminen olisi varsinkin nykyisen lentomatkailun laman aikaan tyhmää.

Mietin tuossa niin Suomessa kuin muuallakin länsimaissa vellovaa maahanmuuttokeskustelua, sen retoriikkaa ja ajan henkeä.

Siirtomaa-ajalla valkoiset lähtivät Euroopasta sinne tänne. He asettuivat elämään siirtomaihin ja ryhtyivät elämään maan ja paikallisten ihmisten kustannuksella. Valkoiset olivat sitä mieltä, että heidän tehtävänsä on sivistää alkuasukkaita ja katsoivat läsnäolonsa edustavan kategorista hyvää. Valkoisen miehen oikeutta hallita vääränvärisiä ei kyseenalaistettu, sillä herra antoi ja herra otti.

Miten onkaan tänä päivänä?

Miljoona ihmistä vuodessa tai jotain lähtee liikkeelle kehitysmaista ja haluaa tulla Eurooppaan. He eivät tule töihin, koska töitä ei ole, mutta he ryhtyvät elämään maan ja paikallisten ihmisten kustannuksella. Valkoiset ovat sitä mieltä, että tulokkaiden on tuotava lisäväriä ja kulttuuria sekä henkisiä arvoja rappeutuneisiin länsimaisiin yhteiskuntiin. Jokaisten vaalien jälkeen keskustellaan siitä, moniko maahanmuuttaja tuli valituksi vallankahvaan. Jos heitä ei pahemmin ole, valkoiset ovat sitä mieltä, että pitäisi olla enemmän, eli siis he haluavat maailmalta tulokkaita hallitsemaan heitä. Herra antoi, herra otti?

Siinä, missä siirtomaissa ei pahemmin pidetty valkoisesta elättiluokasta ja sivistyksen ja uskonnon tyrkyttäjästä ja lopulta potkaistiin heidät pois jossain ennemmin, jossain myöhemmin, nyt länsimaissa kuuluu rakastaa tämän hengen käänteistä kolonialismia. Tulokkaat ovat arvokas asia vaikkeivät olekaan muu kuin menoerä, ja mitä useampi tulokas pääsee hallitsemaan valkoista miestä, sitä paremmin meillä menee. Uskonnon tyrkyttämiseen suhtaudutaan vielä nuivasti mutta toisaalta tunnustetaan, että tulokkaiden aktiivinen uskonnon harjoittaminen on hyvä asia, ja Canterburyn arkkipiispa katsoo Britannian islamisoitumisen olevan hyvä asia, koska se on sentään uskovaisuutta eikä maallistunutta elämää.

Aika on eri mutta ajatus on sama. Jostain syystä vain toinen näistä ajoista oli paha ja väärin, ja toinen on luonnollista ja järkevää ja sitä tulee tukea ja suosia kaikin tavoin. Ensimmäisessä tapauksessa riistäjä katsoi olevansa oikeassa, nyt riistettävä. Tämä panee miettimään, että Euroopassa todellakin on jotain korjattavaa, sillä jos kouluttamattomat afrikkalaiset ymmärsivät potkaista maistaan pois tyhjää toimittavat käenpoikaset, Euroopassa heille halutaan suorastaan antaa valtaa.

Toisellakin tavalla ajattelevia tietysti on, ja heitä on joka vuosi enemmän.

Kuten RSS:ää käyttävät ovat huomanneet, feedi muuttui viikko sitten ja siinä ei ole enää koko artikkelia. Olen saanut tästä kyselyjä, ja sen sijaan että vastaan jokaiselle, selitys tässä:

Muutokseen syynä on kahden asian kombinaatio: 1) Rapidweaverin RSS-feed sisältää koko blogin alusta loppuun. Ei esimerkiksi N:ää uusinta viestiä. 2) Facebonkin networkedblogs-applikaation feedinhakusoftassa on 10 sekunnin timeout.

Kun feed oli kokonaisuudessaan siellä, networkedblogs ei onnistunut feediä imaisemaan. RSS-file oli yli kolmen megan kokoinen ja se ehti 10 sekunnissa saada noin megan. Rapidweaveriin ei ole pyynnöistä huolimatta implementoitu mitään kevytfeediä, mutta siihen oli viimeisimmässä versiossa lisätty mahdollisuus tehdä RSS-feedistä pienempi pistämällä sinne vain katkelma.

Ymmärrän, että tämä ärsyttää, koska jotkut readerit eivät toimi enää. Palautan feedin ennalleen heti kun tapahtuu jotakin, että saan sen toimimaan myös networkedblogsin kanssa. Pyysin siellä lisäämään timeouttia, mutta se ei tullut kysymykseenkään. Nyt pitää vain elää tämän kanssa toistaiseksi.

Aivan varmasti, mutta tästä nimenomaisesta asiasta en ole aivan varma.

Maksuhäiriöt ovat lisääntyneet, velkaneuvontaan on pitkä jono, hoitamattomien asuntolainojen määrä on rivakassa kasvussa ja huippu nähdään vasta tulevaisuudessa laman loppumisen jälkeen.

Tämä asia on tyyppiesimerkki silkasta, puhdasoppisesta typeryydestä. Asuntojen hintakuplasta sekä ylisuuren asuntolainan ongelmista työttömyyden tapauksessa varoittivat aivan kaikki. Oikeisto, vasemmisto, hallitus, oppositio, talousmies, pankkimies, urheilumies ja lehtineekeri. Kukaan ei ottanut varoituksen sanoja kuuleviin korviinsa vaan kuplaan puhallettiin kuumaa ilmaa ja jatkettiin vaatimusten lisäämistä ensiasunnon listaan.

Ongelmia ei ole niillä, jotka ostivat ensimmäisen asuntonsa 15 vuotta sitten, sillä vaikka he olisivat vaihtaneet kalliimpaan, heillä on nykyisestä asunnosta paljon vähemmän velkaa kuin mitä asunnon arvo on, joten sen voi aina vaikka myydä. Ongelmia on niillä, jotka ovat ostaneet kolmosella ja nelosella alkavia ensiasuntoja ja nyt hinta on dyykannut velkasumman alle. Vaikka asunnon myisi, velkaa jäisi jäljelle. Kuukausierä mitoitettiin niin suureksi kuin vain pankki suostui myöntämään ja ajatus oli se, että pari vuotta on tiukempaa, mutta vuosittaiset palkankorotukset satavat täysin omaan laariin ja sitten helpottaa.

Eipä tullut kummoisiakaan palkankorotuksia, ja työttömyys on lisääntynyt merkittävästi nimenomaan niissä “segmenteissä”, joissa suuria asuntolainoja on otettu, eli aloittelevassa valkokaulustyössä tai tehtaasta vakipaikan saaneiden joukossa.

Kalle Isokallio, joka yleensä nykyään kirjoittaa lähinnä tympeintä keskiluokan kyykytyspuhetta, kirjoitti tänään asiaa siitä, että entisiin talouskasvun (=palkankorotusten) tasoon ei ole paluuta ellei keksitä tapaa tuottaa energiaa merkittävästi nykyistä halvemmalla. Ei ole moisia keksintöjä näkynyt, joten tässä maailman ajassa on virhe mitoittaa elämänsä siten, että tulevaisuuden palkankorotukset sen pelastavat. Ei niitä välttämättä tule. Ja jos tulevat, ne voivat olla reaalisesti pieniä tai jopa negatiivisia jos inflaatio laukkaa 2-3% vauhdilla taas joskus tulevaisuudessa. Globalisaatio on tullut jäädäkseen ja tuonut työelämään epävarmuuden melkein kaikille aivan riippumatta siitä, mikä on työsuhteen muoto. Ei vakiduunissa tehtaassa oleva ole nykyään työttömyydeltä suojassa, kun taas itse asiassa pätkää tekevä sairaanhoitaja on, sillä sairaanhoitajista on pula.

Nyt käsillä on tuota pikaa ongelma, joka pitää ratkaista jotenkin. Huono tapa ratkaista se on 90-luvun alun malli, jossa annettiin vain ihmisten menettää asuntonsa ja jäädä silti loppuiäkseen velkavankeuteen. Nyt pitää keksiä joku toinen keino, esimerkiksi sellainen, että valtio ostaa pankeilta hoitamattomat asuntolainat siinä tapauksessa, ettei pankki halua itse niitä uudelleenjärjestellä. Nykymaailma ei parane asuntojen pakkomyynneillä eikä ihmisten ajamisella maksukyvyttömiksi ilman mitään toivoa tulevaisuudesta.

Sen sijaan tästä pitää jotenkin ottaa opiksi.

Kaikki talouden kriisit tuntuvat jotenkin pyörivän kiinteistö- ja asuntokuplan ympärillä. Onko tämä luonnonlaki vai voiko asiaan vaikuttaa? Yksi tapa vaikuttaa asiaan olisi se, että asuntolainoituksesta tehtäisiin eri tavalla stressitestattua kuin miten nyt tehdään. Nyt kuvitellaan pankeissakin, että tulevaisuudessa palkat ovat suurempia, mutta tämä ei välttämättä enää pidä paikkaansa. Kun Kiinaan ja Intiaan maksetut miljardit alkavat vyöryä takaisin maailman hyödyke- ja raaka-ainemarkkinoille, on selvää, että se aiheuttaa länsimaisen ihmisen elintasoon laskupainetta, koska miljardi ihmistä lisää kilpailee samoista tuotteista, palveluista ja resursseista.

Voisiko asuntolainan maksukyvyn testata niin päin, että oletetaan palkkaan joka vuosi prosentin tai kahden alenema ja katsotaan, että maksukyky riittää koko laina-ajan? En tiedä, tämä tuli vain ajatuksena mieleen ja vastaisi kenties enemmän tulevaisuuden worst case -skenaarioa kuin se, että katsotaan maksukyvyn riittävän tällä hetkellä. Toisaalta pitäisi luopua sekä ensiasunnon ylimääräisistä tukiaisista (tai kenties jopa kaikesta omistusasumisen tukemisesta) ja varainsiirtoverosta, vai luovuttiinkos siitä jo?

Ensiasunnon erityiskohtelu + varainsiirtovero ovat tehneet asunnon vaihtamisesta kalliista hommaa, joten ensiasunnoksi on pitänyt yrittää etsiä mahdollisimman hyvä mesta sen sijaan, että ostetaan ensin jotain, jossa ei ole tarkoituskaan asua kovin kauaa, ja muutetaan sitten kun on varaa isompaan tai parempaan?

Pankkivalvonnassa taas pitäisi huolehtia siitä, että yksikään pankki ei ryhdy haalimaan huonoja laina-asiakkaita. Jossain vaiheessa nimittäin mopo taas alkaa keulia ja pankeissa tuudittaudutaan ikuisten nousevien asuntojen hintojen illuusioon ja rahaa aletaan lainata jollain uusilla tuotteilla tai ovelilla instrumenteilla suurempia summia vähemmän tienaaville kuin ennen. Tämä puhaltaa heti kuplaan ilmaa, sillä hyvät asunnot ja alueet tulevat aina olemaan niukkuushyödyke.

Paskalistassa on soitettu viime aikoina ja vuotena pari huomionarvoisaa, joita kokoelmastani ei löydy. Enkä löydä niitä millään hauilla.

Ensimmäinen on “zandor, Pustan poika” tai mistä minä tiedän miten nimi kirjoitetaan. “Elämää, elämää, zandor elää elämää.... .... ja kun löysi Hikiän, sen jo ymmärrän, rakkautta etsi hän”. Artisti on Anja jotakin, en ole koskaan saanut selvää johtaja Peltosen artikulaatiosta.

Toinen on “Jeesuksen vien maailmalle, jeesuksen vien kaikkialle, jeesuksen vien maailmalle, hän on kuollut eestämme”. Kuka tämän on tehnyt?

Jos jollakulla on pointteri, mistä saa ostaa näitä maailman taidemusiikin korkeita kruunuja ja millä nimellä niin olkaa ystävällisiä ja kertokaa.

Soittolista “Vistin vihatut levyt” huutelee jo kutsuen.

Jarmo Korhonen, tuo kaikkien kepua inhoavien ylin ystävä, on jälleen äänessä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että Jarmo Korhosessa on jotain psykopaatin oireita ja hän vaikuttaa täysin kyvyttömältä ymmärtämään ihmiselämän hienompian nyansseja. Teoriani saa vahvistusta kun hän luonnehtii presidentiksi tyrkyttämäänsä Anneli Jäätteenmäkeä “lämpöiseksi”.

Minun on vaikea kuvitella ketään huonompaa presidentin virkaan. Jäätteenmäen lyhyeksi jäänyt pääministerin ura ei lopahtanut siihen, että hänen faksistaan alkoi pulputa selittämättömästi mystisiä papereita. Suomen poliittisessa kulttuurissa tällainen asia ei olisi kaatanut ketään.

Jäätteenmäki kaatui siihen, että hän oli pääministerinä luokattoman huono. Hänet nostettiin puoluejohtajaksi kun Kepu halusi pois oppositiosta ja ajatteli, että tyttöenergialla ja femuäänillä homma naisbuumissa onnistuu, ja niinhän se onnistuikin. Vaalivoitto tuli, mutta Jäätteenmäki ei ollutkaan henkilö, joka menestyy pääministerinä. Sivusta seuranneiden tarinoista olen kuullut, että hän oli täysin avustajiensa varassa eikä ollut niinkään johtajaluonne.

Ja kuten TV-esiintymisistä näimme, hän oli kireä kuin viulunkieli. Tästä taas seurasi kyvyttömyys neuvotteluissa hakea kompromisseja ja saada Suomen ääni kuuluviin. Jäätteenmäen faksista saatiin kunniakas syy vaihtaa vain pääministeri. Demarit innostuivat vaihtoehdosta heti ja Kepu ei harannut suuremmin vastaan myöskään.

Tällaisen henkilön ehdottaminenkin presidentiksi kertoo siitä, että Kepussa on pakka täysin sekaisin. Nousevia tähtiä ei ole, nykyinen johto on tulpan lailla paikallaan hallitusvastuun takia. Kannatus laskee kuin lehmän häntä, valovoimaisia tähtiä ei ole. Maaseutu autioituu ja kepulismi ei ole onnistunut rantautumaan kaupunkeihin. Vanhasen alkuaika oli nähdäkseni Kepun viimeinen tilaisuus kaupunkien valloituksessa, mutta se ei onnistunut Vanhasen omien sotkujen takia.

Kyllähän Kepu voi hengissä säilyä ja säilyykin, ja se voi vielä joskus olla kaupunkilaisen puolue. Mutta sitä ennen se pitää kaapata maalaisten ja isäntien käsistä, sillä en usko kaupunkilaisten enää olevan höynäytettävissä agraaripuolueen tukijoiksi.

Huonompiakin vappuviestejä on kuultu.