... rapidweaverin uutta versiota.

Tähän saakka kaljan juominen metrossa on ollut täysin sallittua ja hyväksyttävää. Ja on vielä tänään. Huomisesta alkaen uusi pormestari on pikkusieluisesti mennyt kieltämään moisen syvien kansankerrosten päivittäisen huvin. Sain sen kunniaksi kutsun tällaiseen:

To mark Boris banning booze on the tube we're having one last boozy do!
The plan is to jump on the Westbound Circle Line with your favourite tipple and do a full lap, which should take about an hour.
There are a few other Circle Line events starting at 9 and 10pm so another lap is an option, and when you’re done why not join us at Cafe 1001 (just off Brick Lane) for more frollicks.
Invite everyone you know, and tell them to wear a blonde Boris wig or to make one with straw from the pet shop!

Saa nähdä jaksaako tänään pystyä kykenemään, mutta ajatus on sinänsä hauska.

Kun sanon tämän, minun vanhat ystäväni epäilemättä alkavat vieroa minua ja jos tulen pohjoisen kaupungin yössä vastaan, he siirtyvät mahdollisimman vähin elein toiselle puolelle katua.

Minä pidän joukkoliikenteestä. Kun menen uuteen kaupunkiin uudessa maailmassa, selvitän kartan jälkeen seuraavaksi, miten täällä kuljetaan mihinkin. Ja kun tulkinta on mennyt toisinaan pieleen, olen eksynyt merkillepantavasti ainakin Moskovassa, Pariisissa, Hong Kongissa, Kantonissa, Tokiossa, Nairobissa ja kotonani Lontoossa.

Viimeisin eksyntä tapahtui Lontoossa huhtikuussa, mutta siitä huolimatta päädyin bussilla kotiovelleni. Ja vietimme Catfordin kulmilla hauskan vartin paikallisten menninkäisten kanssa odotellessamme samaa bussia. Kotikaupungissani taas olen kotona heti kun ymmärrän, kuinka joukkoliikenne toimii.

Tänään olin sopinut Steven kanssa tapaavani hänet õlletuvassa London bridgellä kuudelta. Lähdin himasta kymmentä vailla kuusi, ja olin vain vähäisesti myöhässä perillä varttia yli.

Matkalla keskustasta kotiin kävelin asemalle, otin toisen laiturille tulleen junan, ja pubista lähtemiseni jälkeen olin 25 minuutin kuluttua kotiovella. Sanoisin tätä tyydyttäväksi kahdeksan miljoonan asukkaan kaupungissa, jonka infrastruktuurista mikä hyvänsä kehitysmaa voisi koska hyvänsä olla ylpeä. Kymmenen minuutin junamatkalla panimme lisäksi toukokuun pormestarinvaalin ojennukseen.

Ja huomasin jääneeni Punaisen Kenin vastustajana paitsioon. Junasta pois noustessani oletan, että kaikille jäi hyvä mieli.

Tämä sotku ei ota laantuakseen ja oikeastaan se on aika tervehdyttävää.

Nyt näyttäisi siltä, että keskustelu on viimeinkin kääntynyt oikeaan suuntaan eli siihen, mistä sinänsä laillinen mutta moraalisesti arveluttava raha oikein on peräisin ja mitä siitä on oletettu vastapalvelukseksi saatavan. Suomessa kiinteistöbisneksen ympärillä pyörivä joko epärehellinen tai ainakin harmaalla alueella liikkuva toiminta on ollut maan tapa eikä siihen ole viitsitty puuttua. Viimeksi tätä pöyhittiin kunnolla 80-luvun alun rötösherrajahdissa, jonka seurauksena silloinen oikeuskansleri Kai Korte sai mennä kun Manu asettui sangen vahvasti kiinteistöbisnesten puolelle ja syytti oikeuskansleria ja syyttäjälaitosta ajojahdista.

Nyt todennäköisesti edessä on samanlainen tuuletus. Saa nähdä kuka tällä kertaa lähtee ja mistä syystä. Väläytellyt uudet vaalit eivät ole niin pöhkö ajatus kuin miltä se kuulostaa. Hirveä ruljanssi se on, mutta voi hyvin olla, että ilman uusia vaaleja tilanne ei normalisoidu ja normaalin politiikan teko pysähtyy tykkänään kun kaikki aika kuuluu tulipalojen sammuttamiseen.

Käy miten käy, median soisin seuraavan seuraavien vaalien alla ja jälkeen asioita aika tarkkaan. Kiinteistömafia on kärähtänyt samasta hommasta meillä ja muualla aika ajoin, mutta se ei silti malta pitää näppejään pois poliitikoista. Poliitikkojen suopeus on kiinteistöbisnekselle sangen keskeisessä asemassa ja kaikki kulut voidaan vyöryttää aina asunnon ostajille, ja bisneksissä tuntuu pärjäävän parhaiten se, jollla on parhaat suhteet poliittiseen koneistoon. Ei pelkästään päätöksenteossa. Tiedot valmisteluvaiheessa ovat myöskin arvokkaita, sillä useillakin politiikan päätöksillä on vaikutusta maan arvoon joko sitä nostavasti tai laskevasti jossain päin. Se, jolle pulppuaa tietoa asioista etukäteen kuin Jäätteenmäen faksista, voi lyödä rahoiksi aika pienellä vaivalla ja riskillä. Ja taas ihmiset maksavat.

Jos suora vaalirahoitus nyt kielletään, nämä veijarit eivät varmastikaan nytkään ota onkeensa, vaan keksitään uusia, hieman luovempia tapoja. Ne olisi syytä paljastaa varhaisessa vaiheessa ennen kuin ne muuttuvat maan tavaksi.

Uusista vaaleista saattaisi seurata sekin hyvä, että Kepu löytäisi vaihteeksi tiensä oppositioon.

Amerikkalaiset ovat onnistuneet lähettämään ihmisiä kuuhun ja takaisin melkein 40 vuotta sitten silloisella tietotekniikalla, jonka rinnalla nykyinen taskulaskin on todellinen hitech-hirmu.
Pankit ja pörssit ja selvitystalot siirtävät joka sekunti miljardien edestä rahaa ja omaisuutta sinne tänne ja siitä ei tunnu hukkuvan kovinkaan paljon matkan varrella.
Supermarketin kassajärjestelmät osaavat arpoa oikeat hinnat tuotteille lauantairuuhkassa aivan mainiosti.

Suomen eduskunta sen sijaan on tilannut Tietoenatorilta järjestelmän 200 kansanedustajan käyttöön herran vuonna 2006. Tällä järjestelmällä ilmoittaudutaan täysistuntoon ja varataan puheenvuoroja. Vuonna 2007 tämän massiivisen järjestelmän valmistuttua paljastui, ettei se kestä 200 yhtäaikaisen ilmoittautujan tai puheenvuoron varaajan aiheuttamaa kuormaa vaan kaatuu kesken kaiken. Järjestelmää on korjattu nyt vuoden verran ja samalla budjetti on paisunut 3,2 miljoonaan euroon.

Hinta kenties selittyy osaltaan sillä, että Tietoenatorin on täytynyt tehdä isolla rahalla keräilijän kanssa diili jostain vuosikymmenten takaisesta atk-harvinaisuudesta, sillä mikään viimeisen 30 vuoden aikana valmistettu värkki ei tukehdu kahteensataan binääriseen "olen paikalla - en ole paikalla" -toimitukseen tai jaa-ei-tyhmiä-poissa -valintaan.

Jos taas laitteisto on täysin moderni, mutta tämä tieteellistä laskentaa, massiivisia algoritmeja, kolossaalisen tietokantaratkaisun ja äärimmäisen kompleksisen sanomanvälitysjärjestelmän sisältävä softa on koodattu sellaiseksi, että se tukehtuu muutamaan samanaikaiseen tapahtumaan, miksi ihmeessä tilaaja maksaa lisähintaa siitä, että toimittaja korjaa virheensä? Softan hinnassa on alun alkaenkin ollut nolla liikaa perässä, koska tällaisessa järjestelmässä ei tarvitse keksiä mitään uutta vaan tehdä bruteforce-menetelmällä simppeli varausjärjestelmä, jollaisia todennäköisesti olisi tarjolla hyllysoftanakin.

Kun tällaisen homman kanssa askarrellaan verorahalla kaksi vuotta ja kipataan siihen miljoonatolkulla rahaa, olen mielestäni löytänyt yhden sangen tyypillisen esimerkin siitä, mihin julkiselle sektorille päätyvä raha katoaa, kun palveluihin ja tarvitseville sitä ei tunnu rittävän kuin äärimmäisen kitsaasti.

Eilen kerrottiin sopimuksesta, jolla ilmeisesti tulkinnanvaraisesti joistain rypäleaseista luovutaan ja joistain ei.

Suomessa erinäköiset mukamas rauhan asialla olevat kerhot, joiden poliittiset kytkökset ovat huomattavan vihervasemmalle vinksallaan kuten aina ennenkin, ovat vaatineet Suomea täyskieltoon mukaan. Eli aivan sama juttu kuin miinojenkin kanssa. Suomella ei ole yhtään miinaa tai rypäleasetta maastossa vaan ne ovat kaikki varastossa. Niin kauan kuin ryssä ei yritä hyökätä Suomeen, ne pysyvät siellä varastossa ja ovat huomattavan harmittomia rajaseudun ihmisille ja ennen kaikkea söpöille metsän eläimille. Jos ryssä taas aikoo hyökätä Suomeen, ainakin itse kannatan kaikkia mahdollisia keinoja ja asejärjestelmiä, joilla tämä hanke tehdään epämiellyttäväksi toteuttaa.

Miinat ja rypäleaseet eivät ole kovin kivoja aseita. Aseet harvoin ovat muutenkaan. Niissä on tunnetut ongelmat, eli niiden kerääminen maastosta jälkikäteen on hirveä homma, jossa ei päästä sadan prosentin tarkkuuteen. Söpö nallekarhu tai taantumuksellinen ihminen siis saattavat menettää jalkansa niissä jatkossa. Toisaalta tunnettuja ongelmia on ainakin lähialueiden valtioille aiheutunut siitäkin, että ne on "vapaaehtoisesti" liitetty osaksi Venäjän imperiumia. Näissäkin tapauksissa ihmisiä on päässyt hengestään paljon vähäisemmällä vaivalla kuin lähtemällä rämpimään rajan miinakentälle. Vain väärät ajatukset ovat riittäneet. Söpöt nallekarhut puolestaan ovat päätyneet Pomon lautaselle jos ne on saatu kiinni, tai jonkun muun lautaselle muun syömisen puutteessa.

Mutta nyt ei olekaan kysymys siitä, ovatko aseet kivoja vaan siitä, millä toistatuhatta kilometriä itärajaa suljetaan tarvittaessa nopeasti. Rauhanystävien teesi on se, ettei itärajaa tarvitse koskaan sulkea, koska sen takana on ystävällismielinen ja rakastava naapurivaltio. Jos tilanne on tämä, Suomen miinat pysyvät varastoissa eivätkä räjäytä ketään ja niistä luopuminen on jokseenkin tarpeetonta, sillä miina on halpa reservin ase toisin kuin korvaavat järjestelmät, jotka ovat huipputekniikkaa ja kallliita. Ja lisäksi tuontitavaraa emmekä osaa valmistaa niitä itse sodan tullen.

Jos taas mainittu teesi on paikkansa pitämätön ja idästä saattaa joskus kohdistua uhka Suomea kohtaan, silloin meidän on siihen jotenkin varauduttava, ja silloin ei kannata kysyä keinoa niiltä, joiden analyysi maailmanpolitiikastakin on mennyt pieleen suunnilleen joka kerran kun he ovat siitä jonkun arvauksen esittäneet.

Hesarikin oli sen sijaan nostanut Tärkeäksi Uutiseksi sen, että Britannia on päättänyt luopua mainituista rypäleaseista. Täsmälleen samaa huomiota Britannia sai maamiinakeskustelussakin, ja jutun tekijä ei edes viitsinyt sivulauseessa mainita kummassakaan tapauksessa, että maantieteestä johtuen Britannia ei tee näillä aseilla mitään nytkään vaan sen puolustuksen ydin on meripuolustuksessa. Jos hörökorvia yritettäisiin saada luopumaan laivastostaan, epäilen, että pääministeri ei hymynaamaisesti kävisi kertomassa, kuinka Britannia on esimerkkinä kaikille ja toivoo muidenkin seuraavan perässä.

Jotain hassua on siinäkin, että sotilasasioissa Suomelle kelpaa nyt esikuvaksi Britannia. Tuo maa, joka on ollut sodassa jokseenkin jokaista maailman maata vastaan jossain vaiheessa historiaansa, jolla on ydinaseita ja joka tälläkin hetkellä on kaiken kansainvälisen oikeuden ulkopuolella olevassa hyökkäyssodassa toisella puolella palloa.

Lähijokeni nimi on the Quaggy.

Puro ei ole kaksinen, mutta nimi on minusta brittiläisten joen nimien ehdotonta kauneimmistoa. Kakkosena tulee the Ouse, kolmosena Ousen sivujoki the Uck.

Telegraph tietää kertoa, että EU-parlamentti haluaa puuttua siihen, miten parlamentaarikot järjestäytyvät parlamentissa ryhmiksi.

Nyt 20 parlamentaarikkoa viidenneksestä jäsenmaita saa muodostaa ryhmän ja se saa näin ollen edustuksensa parlamentin hallintoon ja komiteoihin ja työryhmiin. Tätä halutaan muuttaa niin, että raja on 30 edustajaa vähintään neljänneksestä jäsenmaita. Perustelu on se, että toimintaa halutaan "selkiyttää". Käytännössä tämä on veto siirtää kiusalliset pikkuryhmät pois häiritsemästä ja keskittää valta kolmelle tai neljälle suurelle. Näin mitään soraääniä mihinkään suuntaan ei enää pääse esille.

Keino on sinänsä ovela, sillä "vähintään neljänneksestä jäsenmaita" käytännössä tekee pikkuryhmien toiminnasta mahdotonta kun se tarkoittaa, että ryhmällä pitäisi olla edustus vähintään seitsemässä jäsenmaassa. Tämä taas on hankalaa, sillä valtaosa EU-maista on pikkumaita, joiden euroedustajamäärät ovat niin matalat, että äänikynnys saada yksi edustaja nousee korkeaksi. Näin kaikissa muissa paitsi viidessä tai kuudessa suurimmassa jäsenmaassa kaikki euroedustajat tulevat neljään suurimpaan ryhmään. Ja loput lakkaavat olemasta eivätkä enää saa rahaa mihinkään toimintaansa eivätkä saa edes ääntään kuuluviin.

Tämä ajatus on aivan täydellisen syvältä ja poikittain. Europarlamentilla ei ole sitä valtaa kuin parlamentilla kuuluisi olla. Mutta jos sen ajatuskin kansan äänen kuulemisesta poistetaan ja häivytetään kuuluvista kaikki sellaiset äänet, jotka eivät ole täydellisen eurouskovaisia ja nykyistä sosialidemokraattista establishmenttia tukevia, mikä ihmeen tehtävä tälle kerholle jää jäljelle?

Asialla ei sinänsä ole muuta kuin periaatteellista merkitystä, mutta on yksi lisä siihen listaan, joka puoltaa EU:n pitämistä valtioliittona sen sijaan, että se muutettaisiin liittovaltioksi. Mutta onko Suomen lehdistö asianmukaisesti raportoinut hankkeesta ja pohtinut sen vaikutuksia?

Sain viime yönä ensimmäisen osan "Pysähtyneisyyden vuodet" lähes kahlattua, hiukan puuttuu vielä. Sitten pitää ostaa jatkokertomuksen lisäosia.

Voin suositella lämpimästi 80-luvun alun ajankuvasta kiinnostuneelle. Minulle se on kiinnostavaa luettavaa siksi, että olin silloin murrosikäinen ja seurasin kyllä tiedotusvälineitä ja ymmärsinkin asioista jo jotakin, mutta sangen epäpoliittisessa perheessä kasvaneena kotona ei käyty poliittista debattia, mikä on yksinomaan hyvä asia. Muistan kuitenkin noita tuon ajan tapahtumia sangen hyvin (muistan esimerkiksi, että viikonpäivä, jolloin Andropov kuoli, oli torstai, sillä telkkarista piti tulla Pätkis ja Smurffit, mutta ei tullutkaan vaan jotain surumusiikkia) ja minulle oli jo rakentunut oma mielipiteeni siitä, että neuvostoimperiumi ei yksinkertaisesti voi kestää loputtomiin. En toki ajatellut, että se olisi mennyt ennen kuin olen edes ylioppilas, mutta kuitenkin.

Sen sijaan ajankuvana Juhani Suomi tuo mielestäni mainiosti esiin sitä koko yhteiskunnan läpi kulkevaa rähmälläänoloa, jossa ei haluttu nähdä mitään muutoksia ympärillä. Itse Koivistosta Suomi ei kirjoita mitenkään erityisen asiantuntevasti, koska Koivisto ei ole ollut millään tavoin osallisena tämän sarjan teossa vaan lähinnä heitellyt kapuloita rattaisiin. Joten Koivistosta uutta tietoa ei tihku kuin usein nimettömien pikku tietovuotojen kautta joistain salaisista keskusteluista, ja koska tiedämme Juhani Suomen pitävän Kekkosta jumalana ja Koivistoa nollana, niihin on lupa suhtautua tietyllä lähdekritiikillä. Sen sijaan kirja vilisee muita tuttuja nimiä. Erkki Liikanen. Erkki Tuomioja. Paavo Väyrynen. Esko Aho. Paavo Lipponen. Kalevi Sorsa. Pertti Salolainen. Harri Holkeri.

Mielenkiintoinen ristiriita Juhani Suomen aikaisemman tuotannon ja tämän on se, että siinä, missä Suomi tekee Kekkosen sangen yksinvaltaisesta sisäpolitiikasta hyveen ja välttämättömyyden ja osoituksen nerokkaista valtiomiestaidoista, Koivisto saa sivutolkulla sapiskaa yhdestä pitämästään puheesta, jossa hän arvostelee paria tutkijaa menemästä liian pitkälle YYA-sopimuksen tulkinnassa. Tätä pidetään sangen itsevaltaisena ja vääriin asioihin puuttumisena jne, eli Kekkosen elkeet Koiviston käsissä olivat muuttuneet jumalaisista valtiomiestaidoista sensuuripuuhasteluksi ja keskustelun rajoittamiseksi. Onko vain henkilö vaihtunut, vai olisiko ajan kuulunut jo olla toinen?

Suomen idänsuhteiden karikkoista 80-luvun alkua ei ole mielestäni selitetty yhtä hyvin kuin se tässä tehdään, koska kirjoittajalla ei tunnu olevan motiivia nostaa ketään jumalaksi tai tehdä kenestäkään pääsyyllistä. Varsinaisia vaaran vuosia ei 80-luvun alussa esiintynyt, mutta siitä huolimatta NL otti sekä Suomen että NL:n henkilövaihdosten takia aivan uuden vaihteen Suomen sisäpolitiikan sorkkimisessa. Suomalaisten vastaus tähän oli pitäytyä traditioissa, ja näin syntyi hassu asetelma, jossa koko muu maailma alkoi nähdä NL:n olevan tiensä päässä, mutta Suomessa oltiin rähmällään enemmän kuin rähmälläänolon kultaisina vuosina.

Jos jaksaa lukea 800 sivua Suomen lähihistoriaa, suosittelen.

Alexander Stubb ehdotti venäläisille viisumivapautta. Asia ammuttiin alas vakiokommenteilla rikollisten pääsystä maahan, ja selitettiin raja-asemien jonojen venyvän.

En oikein osta kumpaakaan näistä perusteluista. Rikolliset pääsevät maahan nytkin, sillä heillä kyllä on rahaa hommata Venäjällä toinen henkilöllisyys jos vanha jostain syystä happanee. Potentiaalista pikkutekijää taas on joka maassa aivan kylliksi ja jos yhden saa karkotettua, viisi uutta on jonossa. Toisaalta tällä hetkellä konsulaateissa on älyttömästi ihmisiä kirjoittamassa viisumeita. Miksi Suomessa passintarkastajan pitää olla yrmeä siilipäinen vihreään pellehaalariin pukeutunut sotilashenkilö sen sijaan, että homman pääsyvaatimus olisi psykologinen silmä ja asiakaspalveluasenne? Jos sotilaat hoitaisivat rajalla järjestyksen ja turvallisuuden kuten heidän kuuluu hoitaa, mutta paperityöt jätettäisiin siviileille, näitä siviilejä voisi siirtää konsulaateista raja-asemille ja poistaa jonot ennen kuin niitä syntyykään.

Viisumisimputukselle mistä hyvänsä maasta tuleville on nähdäkseni kaksi perustetta. Ensimmäinen on se, häipyvätkö turistina maahan tulleet omille teilleen vai poistuvatko he maasta? En tiedä mikä on ennuste tästä venäläisen suhteen, mutta mieli tekisi sanoa, että omille teilleen katoavien määrä ei juurikaan lisääntyisi, sillä nytkin tuo on mahdollista hommaamalla halvimman mahdollisen ostosmatkan Lappeenrantaan ja se ei Venäjältä montaa kymppiä maksa. Jos laittoman siirtolaisen status on niin houkutteleva juttu, muutaman kympin kertaluontoinen kustannus ei tunnu missään jos kerran edessä on auvoisa tulevaisuus. Toinen on se, onko oletettavissa turvapaikanhakijoiden aalto jos jengiä ei jätetä jo lentokentälle lähtömaassa puuttuvien paperien takia. Tämä peruste ei ole Venäjän ja Suomen tapauksessa validi, koska venäläinen voi tulla maarajalle kävellen ja anoa turvapaikkaa, ja näitä tapauksia ei juurikaan esiinny. Tämä olisi peruste kaukaisemmille schengen-maille, mutta esim. Saksassa ollaan oltu viisumivapauden puolella jo pitkään, mutta Suomi ja pari muuta jarruttelee.

Venäjän lisäksi meillä on muitakin maita lähistöllä, joihin sopii täsmälleen sama. Serbia ja Ukraina nyt ainakin. Miksi asiaa ei voisi kokeilla? Turhanaikainen simputtaminen ei nähdkseni paranna oikein mitään asiaa, jos nyt ei suuria haittaakaan. Jos järjestelmä osoittautuu ongelmalliseksi, se voidaan peruuttaa.

Kuljetusyrittäjät huutavat vaihteeksi kuin hinaajat ja haluavat takaisin jotain heiltä perittyjä veroja, joiden maksaminen ei ollut mikään yllätys kenellekään. Polttoaineveroja pitäisi palauttaa, koska muuten kuljetusliikkeet menevät nurin.

En oikein ymmärrä tätä. Miksi kaikissa muissa bisneksissä asiakas maksaa kulut ja kohtuullisen voiton, ja jos alalla on ylikapasiteettia, tehottomimmat saavatkin mennä konkurssiin, mutta kuljetusalalla kyse on jostain elämää suuremmasta kansallisesta intressistä museoida toiminta juuri nykyiseksi?

Tarve kuljettaa tavaraa ei ole kadonnut mihinkään. Mikä ihme tekee mahdottomaksi siirtää kallistuneen polttoaineen hintoja asiakkaalle? Jos se on kilpailu, se kielii siitä, että markkinatalous toimii ja että alalla on edessä sopeutuminen. Ei siitä, että jotain rahaa pitäisi palauttaa. Jos autoilun verojärjestelmä on hölmö ja epäoikeudenmukainen, sitä pitää korjata kokonaisuutena eikä lähteä yksittäisratkaisujen tielle.

Katainen väittää "miettivänsä" asiaa, joka toivottavasti tarkoittaa sitä, ettei mitään yksittäisratkaisua keksitä. Jos valtiovalta haluaa tukea jotenkin suomalaista kuljetusbisnestä, se ottaa käyttöön tiemaksun, joka hyvitetään kotimaiselle yrittäjälle alentamalla jotain veroa tai käyttömaksua. Nyt ryssykät ajelevat Suomen teillä ja ovat kaapanneet koko itäliikenteen itselleen, ja yksikään venäläisrekka tai sen kuski ei jätä euroakaan yhtään mihinkään. Autot tankataan Venäjällä, kuski nukkuu autossa ja syö eväitään, parkkipaikat 7-tiellä toimivat käymälöinä ja kun muutama votkapullo vaihtaa omistajaa, haitta ei näy yksinomaan tienpidossa. Nyt suomalaiselta autoilijalta kerätään raha infrastruktuuriin, jota venäläiset käyttävät ilmaiseksi. Tämän vääryyden korjaaminen olisi helppoa ja täysin linjassa sen kanssa, miten muualla toimitaan.

Sen sijaan kotimaisessa bisneksessä ei ole mitään syytä hötkyillä joka suuntaan vaan miettiä liikenteen veroratkaisuja johdonmukaisesti kokonaisuutena. Jos bisnes ei kykene siirtämään hintoja omaan laskutukseensa, alalta pitää poistua kapasiteettia sen verran, että hinnoittelumalli palaa normaaliin markkinatalouteen eikä tukiaisten huutamiseen aina kun hiukan harmittaa. Jos rekoille palautetaan jotakin veroja, seuraavana mussuttavat kuljetuksia pakuilla hoitavat. Ja sitten henkilöautoilla. Ja lopulta on edessä suo, jossa on pilvin pimein verokantoja täysin samalle asialle ja sitten kun sitä joskus yritetään purkaa, kyse on jo niin monelle saavutetusta edusta, että se on poliittisesti aivan mahdotonta.

Jyrki Katainen haluaa uudistaa Suomen verojärjestelmää. Tämä on yksinomaan hyvä asia, sillä nykyjärjestelmässä on suuria ongelmia siellä täällä ja se ei muutenkaan ole nykymaailmaan sopiva. Verojärjestelmä, joka suosii savupiipputeollisuutta ja haittaverottaa ihmistyötä jokseenkin kireimmin maailmassa ei ole mikään voittoarpa sellaisessa maailmassa, jossa talouden painopiste siirtyy tiedon eikä tavaran myymiseen.

Käytännössä Katainen väläyttää siellä täällä muuallakin kuultua ehdotusta, eli kaikki tulot samalle viivalle, mutta korkein veroprosentti merkittävästi nykyistä tuloveron kattoa alemmaksi. Kun ei ole mitään merkitystä sillä, miten raha on hankittu, mitään tuottamaton puliveivaaminen erilaisten verokantojen ympäristössä poistuu. Tällainen verojärjestelmä on käytössä kaikissa uusissa talouksissa Itä-Euroopassa, joten sen käyttöönotto ei ole edes mikään hyppy tuntemattomaan.

Kataisen ajatus siitäkin, että veroastetta ei tässä kohtaa muuteta, on täysin oikea. Suomen julkisen sektorin törsäys kaipaa täysremonttia, sillä huolimatta julkisen sektorimme ennätyksellisen suuresta koosta rahaa käytetään Suomessa koulutukseen, peruspalveluihin, perusturvaan, infrastruktuurin ylläpitoon ja sensellaisiin asioihin vähemmän kuin pienemmän julkisen sektorin maissa. Rahaa siis ammennetaan johonkin kankkulan kaivoon. Jos kuitenkin tämä asia otetaan osaksi veroremonttia, ruvetaan puhumaan täysin väärästä asiasta keskustelun keskittyessä rahan käyttämiseen, ja työ tyssää siihen. Joten ensin verojärjestelmäremontti nollatavoitteella puhtaana sisältöharjoituksena, ja kun tämä on tehty, perustetaan kaivonkatsomistyöryhmä heiluttamaan taikavarpua, etsimään tuo kankkulan kaivo ja täyttämään se. Tämän jälkeen veroprosentteja voi hinata alaspäin.

Sen sijaan tämä Kataisen lausunto tuntuu sangen hölmöltä: Kataisen mukaan on luonnollista, että yritykseen pääomia sijoittanut yrittäjä voi nostaa osinkotuloa, koska se on tuottoa sijoitetulle pääomalle. Sen sijaan tilanne, jossa osinkoja voi nostaa ilman pääomasijoitusta, ei ole terve.

Tämä on vastaus huutavaan vääryyteen, jossa lääkärit ja muut työtään firman kautta myyvät saavat osan tuloistaan osinkoina. Se, mitä Katainen tuossa oikeasti sanoo on se, että oman työpanoksen myyminen ei ole yritystoimintaa. Yritystoiminnaksi lasketaan vasta se, että tarvitaan pääomaa, jolla ostetaan koneita ja perustetaan ruukki. Tämä vaikuttaa jälleen kerran auringonlaskun ajatusmaailmalta. Minun nähdäkseni Suomi tarvitsee yritystoimintaa nimenomaan uusille aloille, joissa yrityksen ei tarvitse investoida mihinkään muuhun kuin pariin peeseehen, koska tuote on joku immateriaalioikeuksien piirissä oleva asia. Kataisen linjauksella tällaisten yrittäjien kannattaa jatkossa lähteä aivan mihin hyvänsä muualle firmaansa pyörittämään, sillä yli viidenkymmenen menevä veroprosentti on kohtuuton. Sen sijaan, että tehdään tällaisia naurettavan pieniä summia tuottavia kateussääntöjä, olisi syytä pistää paukut tuohon kokonaisremonttiin, jolloin kaikkien verokohtelu olisi samanlaista.

Toinen Kataisen outo lausunto liittyy suurten ikäluokkien lähtöön eläkkeelle ja odotettuun työvoimapulaan. Tästä seuraa Kataisen mukaan palkkojen rivakkaa nousua. Ratkaisuksi tarjotaan tuloverojen alentamista, jotta ostovoima paranee tätä kautta. Tämä on hyvä ja kannatettava asia, mutta ei se nähdäkseni vaikuta mitään palkkatasoon. Jos duunareista on huutava pula, työn hinta nousee aivan riippumatta siitä, mitä tuloverojen tasolle tehdään. Katainen tuntuu muistelevan jotain menneen maailman korporaatiomallia, jossa muutama Hakaniemen pönäkkä äijä ylipuhumalla saadaan palkankorotukset pidettyä marginaalisina. Ei tämä järjestelmä enää vuonn 2010 säätele kuin kaikkein hölmöimpien palkkoja ja hallituksen mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten joka paikkaan revittävät duunarit itsensä hinnoittelevat, on täysin olematon.

Penäsin jokunen aika sitten Suomeen asiallista keskustelua maahanmuutosta propagandan, hölynpölyn, huuhaan ja uskovaisen paatoksen sijaan. Harmikseni olen saanut huomata, että mitään ei ole tapahtunut. Maahanmuuton vastustaja on edelleen jonkunnäköinen natsi ja maahanmuuton kannattaja monikulturistiuskovaishörhö, ja kummankaan ei kuulu ottaa toista leiriä vakavasti.

Tämä on iso ongelma. Kun mielipiteet eivät kohtaa vaan niitä vähätellään niistä keskustelemisen sijaan, mitään totuutta jostain puolivälistä ei ikinä tulla löytämään. Minusta asiaan pitäisi suhtautua aivan erilaisella vakavuudella, koska asia on kauaskantoinen ja jos nyt tehdään virheitä, niiden korjaaminen myöhemmin länsimaiseen sivistykseen kuuluvin keinoin on täysin mahdotonta.

Jos joku on oikeasti sitä mieltä, että turvapaikanhaku- ja perheenyhdistämisperäinen maahanmuutto ratkaisee Suomen tulevaisuuden tarpeet, meidän olisi syytä ymmärtää, miksi hän ajattelee näin. Mitkä ovat ne perusteet, joilla tähän on päädytty? Kun taas näyttäisi siltä, että nykyisen maahanmuuttopolitiikan vastustaminen ei ole minkään pienen änkyräklikin harrastus vaan yhä useampi on valmis jokseenkin avoimesti syyttämään islamia kaikesta maailman pahasta, mitä on tapahtunut kun tämä joukko tuntuu kasvavan päivä päivältä? Kun maailmalla täydellisellä pelleagendalla mutta "ei maahanmuuttajia" -lauseella saa vaaleissa tukevan äänisaaliin, tämän asian pitäisi soittaa hälytyskelloja jossakin ja asiaan pitäisi löytää syy ja tehdä sille jotakin.

Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin väärä mielipide tai väärä ajatus. Samaa mieltä ei tarvitse olla mistään asiasta kenenkään kanssa jos ei halua, mutta mielipiteiden julistaminen vääriksi ei käy päinsä. Saati sitten se, että mielipiteitä yritetään ja on onnistuttukin kriminalisoimaan. Jos keskustelussa esitetään valheellisia väitteitä, niiden kumoamisen pitäisi olla äärimmäisen helppo tehtävä. Jos siis asioista keskusteltaisiin eikä vain tuomittaisi keskustelijoita ja heidän mielipiteitään harhaopeiksi.

Minun nähdäkseni asiat menevät jokseenkin pieleen, jos valtaväestöä syytetään kaikesta maailman pahasta. Suomessa hyvin tyypillinen argumentti on se, että suomalaiset ovat tottumattomia ulkomaalaisiin, joten heissä on tästä johtuva sisäänrakennettu rasismi, joka pitää kitkeä pois. Englannissa ulkomaalaisiin on totuteltu viisisataa vuotta kauemmin, ja täälläkin ulkomaalaisvastaisuus lisääntyy jatkuvasti. Joten jos 500 vuotta ei ole riittävä aika poistaa ihmisistä tätä sisäänrakennettua rasismia, miten ihmeessä se onnistuisi Suomessa muutamassa vuodessa? Jos taas ihmiset kaikkialla maailmassa tuppaavat olemaan sisäänrakennetun rasistisia, onko ajateltavissa, että kyseessä on laajemmalti ihmislajin ominaisuus eikä kyseessä ole opittu paha tapa, josta on helppoa opetella pois? Ja jos näin on näreet, onko silloin mitään järkeä lähteä siitä, että valtaväestö pitää uudelleenkouluttaa, koska tämä uudelleenkoulutus valuu kuin vesi hanhen selästä?

Jos taas työvoimapula on tosiasia ja työvoimaa tarvitaan, miten ihmeessä me oikein saamme sitä? Emme ainakaan rajat sulkemalla. Jos taas työvoimaa tarvitaan, miksi emme valikoi koulutettua väkeä esimerkiksi entisen Neuvostoliiton alueelta, jossa ihmisten perussivistystaso on hyvä ja koululaitos NL:n peruina vielä toimiva? Minkä takia työvoimapulaa yritetään ratkaista valikoimattoman ja täysin kouluttamattoman väen tuottamisella juuri Lähi-Idästä mutta ei NL:n alueelta tai vaikkapa Etelä-Amerikasta?

Keskustelu, ongelmien löytäminen ja ratkaisujen keksiminen junnaavat paikallaan, koska keskustelijoilla on piiloagendoja, joita he eivät sano ääneen ja kiistävät tarvittaessa. Toisessa leirissä vallitsee hysteria islamin suhteen, vaikka oikeastaan meidän pitäisi olla huolestuneita vain militantin ja poliittisen uskovaisuuden noususta, on uskonto aivan mikä hyvänsä. Kun ei uskalleta ääneen sanoa vastustavansa islamia periaatteellisista syistä mutta kuitenkin käytännössä halutaan niin tehdä, argumentit mitoitetaan vastaamaan hidden agendaa, mutta kuitenkin ollaan keskustelevinaan aivan muista asioista. Toinen leiri taas yrittää edistää jotakin, mutten oikein tiedä mitä. Kun emme tiedä mitä he oikein ajavat ja kysyttäessä he vain ovat paikkaavinaan huutavaa työvoimapulaa, argumentit sovitetaan vastaamaan tätä ja kun jokainen älykäs ihminen näkee niiden lävitse, keskustelu tyssää taas siihen. Ei työvoimapula parane tuomalla kouluttamatonta väkeä elätettäväksi ja joka toisin väittää, kuulostaa väkisinkin täydellisen hölmöltä. Oikeasti siis ajetaan jotain muuta, mutta mitä?

Kun edes tavoitetilaa ja sen perusteita ei oikein uskalleta sanoa ääneen vaan väitetään kaikennäköisiä muita asioita ajettavan, tuloksena on lapsellinen ja puhvelinkokoisia argumentaatiovirheitä sisältävä jämppä, josta kaikki järkevät ihmiset pysyttelevät erossa ja vain kaltaiseni nysvärit jaksavat sitä toisinaan hieman seurata ja siihen osallistua.

Toisaalla on keskusteltu paljon suomalaisesta köyhyydestä ja siitä, mitä sille pitäisi tehdä.

Köyhyyden määrittelykin on aika hankalaa. Yksi määritelmä on se, että köyhä on sellainen, jolle jää käteen alle 60% mediaanitulosta. Tämä määritelmä on sikäli hyvä, että se voidaan mitata numeroilla eikä se riipu gallup-kyselyistä ja siitä, miten oman tilanteensa kokee. Huono puoli on se, että näin määritelty köyhyys ei koskaan poistu paitsi jos onnistutaan kommunistisessa unelmassa, jossa kaikille maksetaan vähintään keskiarvopalkkaa. Toinen ongelma tässä on se, että se tekee köyhyydestä suhteellisen eikä absoluuttisen käsitteen ja näin ottaa huomioon ns. kateusargumentin. Jos siis naapurien ansiotaso nousee, omankin pitää nousta samaa tahtia tai lopulta päätyy köyhäksi, huolimatta siitä, että menot eivät kasvaneet. Mutta hyvää ja täydellistä määritelmää ei liene olemassakaan, ja on määritelmä mikä hyvänsä, meillä on keskuudessamme köyhiä.

Yleensä keskustelut köyhyydestä päätyvät ehdotukseen siitä, että köyhyys poistuu, jos köyhille antaa lisää rahaa. Vaikka olen valmis myöntämään, että jotain pitäisi tehdä, yksinomaan tämä juttu keinona ei mielestäni johda mihinkään muuhun kuin rahanmenoon. Viittaan erinomaiseen kansantaloutta kansantajuisesti selittävään teokseen Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa.

Ongelman keskiössä on asumisen hinta. Asuminen on useimmille niukkuushyödykkeestä nauttimista. Ihmiset haluaisivat pakkautua harvoille alueille ja harvantyyppisiin asuntoihin paljon sankemmin joukoin kuin näitä asuntoja on ja tulee koskaan olemaan tarjolla. Tätä niukkuutta jaetaan hinnoittelulla, on kyse sitten ostohinnoista tai vuokrista. Jos ihmiset oikeasti haluaisivat asua missä hyvänsä päin Suomea jokseenkin miten hyvänsä, tätä ongelmaa ei olisi, koska Suomessa on tyhjiä asuntoja enemmän kuin asunnon tarvitsijoita. Kun kuitenkin väki pakkautuu kasvukeskuksiin, tiettyihin kaupunginosiin, rivitaloihin jne, valtaosa köyhistä asuu vuokralla jossain sellaisessa paikassa, johon tulokkaita olisi enemmänkin.

Jos nyt kaikille köyhille annetaan lisää viisi hunttia kuussa, en usko suurenkaan osan tästä rahasta päätyvän köyhän elintason parantamiseen ja paranemiseen, vaan käytännössä asumisen hinta vain hinautuu viidellä huntilla ylöspäin. Asunnon omistaja voi aivan surutta korottaa vuokraa tuolla summalla, sillä niukkuushyödykkeen takia joku köyhistä mielellään käyttää saamansa rahan siihen, että vaihtaa Tuupovaaran Kallioon. Vaikka nykyinen asukki ei tähän olisi valmis, joku kyllä on, ja käytännössä vuokrat vain pompsahtivat, koska se Kalliossa nyt asuva ei ole valmis muuttamaan Tuupovaaraan sieltä tulevan tilalle.

Tämä on ongelmana aika hankala. On aivan samantekevää, millä perusteella lisärahaa annetaan, on se sitten kuluttajahintaindeksi, ansiotasoindeksi, puppugeneraattorilla pulautettu yllätysnumero tai Oikeudenmukaisuusviraston määrittelemä ainoa ja oikea totuus. Se kuitenkin niistetään pois kaikilta muilta paitsi syrjäseuduilla asuvilta. Tilanne ei parane edes massiivisella asuntorakentamisella. Vaikka puoli Helsinkiä muutettaisiin Pietarin lähiöitä muistuttavaksi betonikuutioerämaaksi ja asuntojen määrällinen tarjonta saataisiin ylittämään kysynnän, asumisen laadullinen tarjonta ei todennäköisesti silti parane. Saisimme parantuneen elintason piiriin ne köyhät, jotka suostuisivat asumaan epätoivottavimmissa slummeissa, mutta sangen moni käyttäisi lisärahan slummista pois pääsemiseen ja lisätuki köyhille muuttuisikin lisätueksi vuokra-asuntojen omistajille.

Minä en tiedä mitä pitäisi tehdä. Ennen kuin lisärahaa ruvetaan äyskäröimään oikealle ja vasemmalle, asia pitäisi kuitenkin ratkaista jotenkin tai vakuuttaa minut siitä, ettei tämä ole mikään ongelma. Yksi älyttömältä kuulostava ratkaisu voisi olla se, että köyhille maksettavia tulonsiirtoja kasvatetaan, mutta vain, jos he asuvat syrjäseuduilla. Näin lisäraha ei valu kasvukeskuksien kiinteistö- ja vuokra-asuntobisnekseen ja elintasonsa parantamista haluava voisi niin tehdä, jos suostuu muuttamaan pois kasvukeskuksesta. Tämä kuulostaa tietysti ikävältä ihmisten pakottamiselta, mutta nähdäkseni nykytila ei ainakaan kenenkään osalta heikkenisikään. Jos haluaa asua siellä missä nytkin, se on aivan mahdollista, ja koska kukaan ei pääse korotetuilla tukiaisilla kippaamaan häntä pois asunnostaan, mikään ei muuttuisi. Kasvukeskusten ulkopuolella elintaso sen sijaan paranisi. Kasvukeskuksissakin poistettaisiin hieman painetta asuntomarkkinoilta jos osa ihmisistä motivoitaisiin vapaaehtoisesti tekemään tilaa jollekulle muulle.

Ideologisesti tämä on ongelma. Erityisesti niille, joiden tekemän politiikan keskiössä ovat köyhät ja köyhyyden kanssa puuhasteleminen. Jos köyhien määrää Helsingissä vähennettäisiin muuttoliikkeellä, voimme suunnilleen luetella ne puolueet, joiden kannattajakunta lähtisi lätkimään. Toinen suunnilleen samoissa leireissä epäsuosittu ajatus liittyy maahanmuuton laadulliseen parantamiseen. Nykyinen turvapaikanhakuperäinen maahanmuutto lähinnä tuo maahan lisää köyhiä ja avun tarvitsijoita, ja kun valtaosa heistä päätyy kasvukeskuksiin eikä syrjäseudulle, se lisää vain painetta juuri siellä, jossa sitä on ennestäänkin kylliksi.

Pistän tuossa digikuvia ojennukseen ja joudun käymään läpi kaikki ottamani ennemmin tai myöhemmin.

Katselin viime kesänä ottamiani kuvia Viron maaseudulta. Tavallaan siellä oli aika kaunista kesällä ja väliin tulee hiukan ikävä joihinkin pohjoisen ja idän kyliin, joissa kävin viikonloppuisin jokusenkin kerran. En minä sinne sen kummemmin takaisin kaipaa, mutta noita katsellessa tuli mieleen jokunenkin kierros siellä aika hyvällä. Minun oli tarkoitus olla siellä noin vuosi kauemmin ja kierrellä vielä tuleva kesä siellä ristiin rastiin, mutta näin ei nyt sitten käynytkään.

Täälläkin on tietysti kyliä ja ne ovat hienoja, mutta matkat pidempiä ja ruuhkaisempia ja kun en viitsi investoida autoon, liikkuminen hieman hankalamapaa.

Helsingin Sanomien päivän gallupissa peräti 42% vastanneista on sitä mieltä, että Suomi tarvitsee oman astronautin.

Jos astronautti tarvitaan, olen sitä mieltä, että yksi ei riitä. Sillä todennäköisesti Suomi olisi hieman parempi paikka, jos lähettäisimme sekä Paavo Lipposen että Erkki Tuomiojan maatakiertävälle radalle.

Jatkona edelliseen lisää siellä täällä puhuttaneesta asiasta.

Palkkaeroista, oikeudenmukaisesta palkkarakenteesta ja muusta on vaihteeksi kirjoitettu siellä täällä ja kenelläkään ei ole oikein käsitystä siitä, mikä on tavoitetila ja miten sinne päästäisiin. Tässä ei ole mitään kovin uutta, koska asia on aika hankala ja kun eräässä keskustelussa penättiin lisää oikeudenmukaisuutta palkkarakenteeseen ja pyysin määrittelemään, millainen on oikeudenmukainen palkkarakenne, jotta tietäisimme, mitä oikein pitää lisätä, siihen ei pystytty tai haluttu ryhtyä. Kyse oli siis iskulauseesta, jolla haluttiin antaa ymmärtää, että nykytilanne on huono, ilman, että joutuu ottamaan kantaa siihen, mitä sitten oikein pitäisi tehdä. Tämä on itse asiassa sangen tyypillinen asenne, sillä on helpompaa huutaa kuin hinaaja ja kertoa, että katalien rötösherrojen salaliitto on työläisten onnen tiellä, kuin ryhtyä yksilöimään ongelmia.

Suomessa jokseenkin kaikki tuntuvat olevan jollain tavalla tyytymättömiä nykytilaan. Ne, joiden palkat sovitaan keskitetysti Hakaniemen norsunluutorneissa, valittavat, ettei palkkaan pysty mitenkään vaikuttamaan itse. Tämä rakennelma on duunarien itsensä vaatimuksesta rakennettu, joten sen kutsuminen huonoksi on uusi asia, paitsi että Helsingin Sanomat antoi ymmärtää asian olevan työnantajien syy. Ns. valkokaulustyöläiset, jotka usein sopivat palkkansa itse, ovat puolestaan ostovoimaltaan Länsi-Euroopan pohjasakkaa, perässä tulee vain banaanivaltiokolmikko Kreikka, Portugali ja Ruotsi. Tämän joukon yksilöllinen edunvalvonta ei siis ole onnistunut kovinkaan hyvin. Voimme tietysti syyttää veroja ja hintoja, mutta muualla nämä asiat otetaan huomioon palkkavaatimuksissa, ja kalliissa maissa palkkojen pitää olla selvästi kovempia kuin naapurin halvoissa maissa työntekijöiden houkuttelemiseksi.

Ns. sisältökysymyksissäkään ei ole onnistuttu kovin hyvin. Duunarialoilla kyrsii esimerkiksi se, miksi koko yhteiskunta on rakennettu vakituisen ja kokopäiväisen työsuhteen varaan, vaikka uusista työsuhteista sellaisia on enää puolikas jos sitäkään. Työnantajan kanssa tämä asia on selvä, mutta yksittäinen pätkäduunari on aika heikoilla esimerkiksi pankkia vastaan, kun pankki ei suostu myöntämään asuntolainaa muulle kuin vakituisessa työsuhteessa olevalle.

Valkokaulustyöväki ei ole onnistunut yhtään sen paremmin. Valtaosaa voi pitää toimistolla 24*7 pelkällä kuukausipalkalla. Tässä ei sinänsä ole mitään kovin ihmeellistä, sillä valtaosa firmoista palkitsee bonuksilla ja tulospalkkioilla hyvin menneen ryynäämisen ja lopulta kaikki ovat aika tyytyväisiä. Huono puoli on sen sijaan se, että kun aika ei maksa firmalle mitään, sitä ei myöskään optimoida. Työvälineitä ja työmenetelmiä ei turhaan viitsitä korjata, sillä siihen puuttuu kannustin. Jos projektin deadline on elokuun lopussa ja joku keksii, että nyt tarvitaan kaikille pakollinen kaksipäiväinen arvokoulutusseminaari, yhdessäkään firmassa ei siirretä kaikkien projektien deadlinejä kahdella päivällä eteenpäin vaan jengi istuu lisääntymisväline otsassa kuuntelemassa maailman toiseksi turhinta konsulttia kaksi päivää, ja sen jälkeen ottaa menetetyn ajan kiinni projektissa omalla ajallaan. Firma ei menetä mitään muuta kuin konsultin jättiläispalkkion, vaikka se istuttaa työntekijöitä huuhaata kuuntelemassa.

Kömpelöt työvälineet ja tsaarinaikainen palaverikulttuuri ovat osa samaa asiaa. Tai vaikkapa se, että koska työmatkoista ei makseta mitään ylimääräistä, hallinto-osaston kannattaa ottaa 20 euroa halvempi lippu, jolla työntekijä on takaisin kotona kahden vaihdon jälkeen kello kaksi yöllä, kuin suora lento, jolla kotona olisi seitsemältä. Kun vaihtokentillä haaskatut tunnit eivät maksa firmalle yhtään mitään ja ainoastaan lentolippu maksaa, optimointi osuu väärään kohtaan.

Jotain pitäisi tehdä. Kuka tähän pätkätyöläisen tai vähästä vapaa-ajasta ja huonosta ostovoimasta kärsivän duunarin huutoon oikein vastaa? Muinaiset ammattiliitot nukkuvat ruususen unta norsunluutorneissaan, ja vaikka väliin yritetään vähän teeskennellä jotakin muuta, ne kuitenkin tuntuvat osaavan vain penneistä tappelemisen keskusjohdetusti ja tv-kameroiden seuratessa. Tästä syystä järjestäytymisaste laskee kaikkialla, ja valtaosa liittoihin kuuluvista toimistotyöläisistä kuuluu liittoon vain siksi kun luulevat, että se on ehto ansiosidonnaisen työttömyysturvan saamiseksi. Eivät he oleta liitoltaan mitään apua missään tilanteessa, joten liitot keräävät jäsenmaksut eikä niiden tarvitse tehdä mitään. Ammattiliitot syyttävät järjestäytymisasteen laskusta kapitalisteja, hallitusta, uusliberalisteja ja herra ties mitä, mutta eivät itseään. SAK kampanjoi jollain kummallisella herravihakampanjalla, jossa viholliseksi nostetaan toinen duunari eikä valtiovaltaa, yrityksiä ja työnantajia.

Olisiko nämä nykyiset muinaisjäänteet syytä siirtää historian roskatynnyriin ja keksiä tilalle jotakin nykyihmisen tarpeeseen sopivaa? Jos paukkuja ei pistettäisi palkkaneuvotteluihin vaan anettaisiin niiden hoitua paikallisesti vain alarajaa virkamiestyönä jonkun indeksin ja alan tuloskunnon kehityksen mukaan tarkistaen vaan keskityttäisiin sisältökysymyksiin? Edunvalvonnan tarve ei ole kadonnut mihinkään vaikka työelämä on muuttunut. Nyt kuitenkaan neuvotteluosapuolen ei kuuluisi enää olla kapitalisti työnantajan ominaisuudessa yksin. Tätäkin tarvitaan, mutta miljoonan ihmisen ammattiliitto todennäköisesti voisi painostaa aika vaivatta pankit olemaan hyljeksimättä pätkätyöläisiä. Ja jos työmatkoja ruvettaisiin tekemään vain työaikana, jotain tapahtuisi taas jossain. Entä jos parimiljoonainen palkansaajakunta panisi asiakkaina pisteen tukkujen ja kauppiaiden riistolle ja ryhtyisi rassaamaan hinnoista suomilisää pois yleisen ostovoiman parantamiseksi?

Vaikka mitä pitäisi tehdä. Yksi ihminen on liian pieni näitä asioita tekemään, mutta tänä päivänä niitä ei tee kukaan muukaan. Palkansaajat nahistelevat keskenään, ovatko he iljettäviä herroja vai oikeita duunareita, ja jos jotain saadaan aikaiseksi, keskitytään vain perinteisimpään työmarkkinakysymykseen eli palkkaan.

Ei valkokaulusväen järjestäytymisaste ole matala siksi, että he ovat iljettäviä riistäjäherroja vaan siksi, ettei yksikään ammattiliitto kykene tarjoamaan sellaista, mitä he haluaisivat ostaa. Vika ei tällaisissa asioissa koskaan ole asiakkaassa vaan myyjässä, mutta koska työmarkkinakentän dinosaurukset ovat olleet oikeista töistä vuosikymmenet erossa omissa linnakkeissaan, he eivät tunnu ymmärtävän ympäristön muutosta ja kuvittelevat, että he voivat jatkossakin kohdella jäseniä kuin Paavi uskovaisia.

En kuitenkaan pidätä hengitystäni. Jos joku hallitustason poliitikko sanoisi yllä olevan ääneen, tuloksena olisi todennäköisesti yleislakkouhkaus. Nykyisillä ammattiliitoilla on valtaa, ja ne eivät siitä halua luopua. Mutta tämä valta ei ole niiden omaa aikaansaannosta vaan se on jäsenten mukanaan tuomaa. Jos jäsenet perustaisivat uuden yhdistyksen ja siirtyisivät sinne, he veisivät vallan mukanaan eikä se katoaisi savuna ilmaan, vaikka keskusjärjestöpomot toisin meille väittävätkin.

Hesari tietää kertoa, että kaksi kolmasosaa duunareista ei voi vaikuttaa omaan palkkaukseensa.

Asia ei ole mikään yllätys, uutisen sävykään ei oikeastaan. Rivien välistä saa lukea, että koska tämä asia vaikuttaa negatiivisesti työmotivaatioon, se on työnantajien syytä. Lehtiuutisessa olisi voitu aivan hyvin kertoa, että juuri tuo mainittu 2/3 työskentelee niillä aloilla, joissa perinteinen ay-toiminta on voimakkainta ja palkankorotukset sovitaan kaikkia koskemaan keskitetysti. Tätä työntekijät ovat pitäneet hyvänä asiana, ainakin jos ay-pomoja on uskominen.

Nyt siis työntekijät haluavat ammattiliittojen päättämät palkat ja pitävät tätä kuitenkin epämotivoivana. Tai sitten gallupiin vastaajat valehtelevat tai ay-pomot valehtelevat. Tai jotain. Tietysti voidaan ajatella, että työnantajahan voi maksaa vaikka mitä sovitun palkan päälle, joten syy on vain työnantajan. Oikeasti tulospalkkaussysteemit harvoin toimivat aivan tällä tavalla. Duunarialoilla liittotasolla sovittu palkkaus on usein aika lähellä yritysten maksukykyä kustakin hommasta eikä siinä ole mitään taivaaseen asti joustavaa varaa ylöspäin.

Tulospalkkaussysteemien idea on valkokaulustyössä se, että peruspalkka on hieman pienempi kuin sen kuuluisi olla, mutta tulospalkkiot voivat nostaa sitä reippaasti tuon laskennallisen oletuspalkan yläpuolelle. Näin duunari ottaa hieman kantaakseen bisneksen riskiä, sillä hän saattaa joutua tyytymään pienehköön peruspalkkaansa, mutta jos bisnes keulii ja tekee työnsä hyvin, palkka on selvästi korkeampi kuin alan keskiarvo.

Jostain syystä duunarialoilla ei ammattiliittojen vaatimuksesta koskaan vaadita palkkojen alentamista kymmenellä prosentilla ja sen kompensoimista tulospalkkiolla, joka voi nostaa palkkaa 50% jos kaikki menee putkeen.

... maa voi karkottaa omia kansalaisiaan johonkin toiselle puolelle palloa Ukrainaan?

Olisiko korkea aika panna piste äänioikeusikärajakeskustelulle? Se velloo jatkuvasti ja aina kun se kuopataan kertaalleen, se herää henkiin muutaman kuukauden päästä joko Vihreiden tai Vasemmistoliiton ehdotuksissa.

Kummankin mainitun puolueen ongelma on se, että niiden suosio on kova alaikäisten keskuudessa, mutta täysi-ikäistyttyään valtaosa ihmisistä viisastuu ja päätyy äänestämään jotain muuta, tai paljastaa piittaamattomuutensa eikä äänestä ketään muualla kuin gallupeissa. Jos junnut saisivat äänestää, voittajia olisivat nuorison keskuudessa suositut puolueet Vihreät ja Kokoomus, ja häviäjiä olisivat kepu ja demarit. Tämä ei ole skenaariona mitenkään täysin vastenmielinen, mutta kyllä päättömillä vaatimuksillakin joku tolkku pitäisi silti olla.

Tuntuu jokseenkin hassulta, että 16-vuotiailla olisi oikeus käyttää korkeinta valtaa Suomessa, mutta heillä ei olisi oikeutta ostaa nallelimsaa kaupasta, asettua ehdolle vaaleissa tai edes mennä naimisiin. Rikosoikeudellisestikin heidät tuomitaan rangaistuksiin kevennetyn asteikon mukaan. Jos ihminen on niin keskenkasvuinen, ettei hänelle uskalleta myydä keskiolutta tai hänen oletetaan olevan niin lapsellinen, että hän ei saa matkustaa lentokoneessa ilman saattoapua, miksi me uskoisimme hänelle poliittista valtaa ja olisimme sitä mieltä, että hän on kyllin kypsä vaaliuurnille kohottamaan Vihreiden kannatuslukuja? Jos hän asuu Espoossa, häntä ei todennäköisesti edes päästetä vielä yksin pelottavalle koulutielle vaan vanhemmat kuskaavat hänet kouluun ja harrastuksiin.

Voimme keskustella siitä, olisiko täysi-ikäisyyden rajaa syytä laskea 17 tai 16 vuoteen. En usko, että olisi, mutta tämä on se asia, josta keskustelua kuuluu herättää, jos kuuluu. Valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä, mutta nyt halutaan antaa vain valtaa ilman suurempia vastuita.

Jos oikea täysi-ikäisyyden ikäraja on 16 vuotta, näin olkoon, mutta elämän keskeisten iästä riippuvien elementtien on syytä tapahtua samaan aikaan eikä niin, että ensin annetaan valtaa päättää Suomen suunnasta ja vasta parin vuoden kuluttua tästä oikeus vuokrata Rambo leffavuoraamosta.

Jos Vantaan virkamiehet ja luottamushenkilöt haluavat matkustaa maailmalle tutustumaan infrastruktuurihankkeisiin, ehdotan, että matka suunnataan Barcelonan sijaan johonkin sellaiseen mestaan, jossa 125 vuotta sitten aloitetut työmaat on saatu valmiksi.

Ruotsin, Norjan ja Tanskan keskuspankit tukevat Islantia puolellatoista miljardilla eurolla.

Minulle muistuu eläväisesti mieleen Suomi 90-luvun alussa. Kaksi kertaa meillä oli Saksan keskuspankin tuki takana ja kaksi kertaa markka siitä huolimatta romautettiin. Ensin devalvaatio ja perään kellutus. Kun luottamus talouteen on mennyt, keskuspankkien toimilla on lopulta aika vähän vaikutusta.

En oikein ymmärrä, mitä tällä yritetään saavuttaa. Tai siis ymmärrän sen, miksi Ruotsi, Tanska ja Norja ovat mukana. Ja sen, miksi Suomi ei ole. Mutta jos talous on täysin kuralla ja pankkijärjestelmä lähellä konkurssia, keskuspankkituki ei korjaa mitään. Ylipäätään tämän hetken Islannista tulee mieleen Suomi 80-luvun lopulla. Yritykset ja yksityiset ottivat halpoja valuuttalainoja. Yksityiset törsäsivät rahat ja yritykset laajenivat puolivillaisella strategialla ulkomaille. Sitten lainarahan hinta nousi, devalvaatio pompsautti valuuttavelat pilviin ja tuloksena oli pankkikriisi ja syvä lama.

Islanti on nyt siinä vaiheessa, jossa vakuutetaan, että kaikki on hyvin ja mitään ei tapahdu, ja ystävällismielisten naapurivaltioiden keskuspankit vakuuttavat tukeaan maan taloudelle. Kaikki huono johtuu vain inhottavista spekuloijista ja lisäksi ilkeämielinen media on ymmärtänyt kaiken aivan väärin ja paratiisi kukoistaa. Aina ennen nämä asetelmat ovat päätyneet romahdukseen. Ehkä tämä kerta on poikkeus. Tai sitten ei. Muiden omien pesojensa kanssa nysväävien Pohjoismaiden kannalta Islannin tilanne on kiusallinen. 90-luvun alussa Suomella ei ollut mitään käytännön vaikutusta muun Euroopan talouteen, mutta niin vain lopulta Suomesta alkaneessa ketjussa romahti aika monta valuuttaa ja lopulta koko ERM-mekanismi vaihteluväleineen.

Jos Islannin talous syöksyy tuosta täysin, seuraavaksi ruvetaan epäilemään Ruotsin ja Tanskan taloutta. Ja kun näitä epäillään, Norjaakin epäillään. Islannilla ei ole mitään vaikutusta näidenkään maiden talouteen, mutta "lähellä" olevat pienet reunamaat ovat aina vaaravyöhykkeessä kun talousmyllerrys ja yleinen epäluottamus hyökkää. Näiden maiden keskuspankeille on huomattavasti halvempaa yrittää padota ongelma Islantiin ja maksaa siitä todennäköisesti satoja miljoonia kuin antaa mädän levitä omille markkinoille ja ryhtyä puolustamaan kymmenillä miljardeilla omaa valuuttaa ja pankkijärjestelmää. Suomen keskuspankkia taas ei suuremmalti kiinnosta polttaa rahojaan tällaiseen, koska euron arvo ei heilu mihinkään Islannin vaikutuksesta.

Jos Suomi käyttäisi markkoja, Islantia tukemassa olisi kolmen sijasta neljä keskuspankkia.

Tämän hetken etusivun uutisotsikot news.bbc.co.uk:n UK-versiosta England-kohdasta:

• Killer teenagers jailed for life
• PC describes UEFA fan mob attack
• Dambusters fly-past 65 years on
• Mayor puts more police on buses
• Eurostar warns on Belgian strike
• Missing woman's husband quizzed
• Youth 'unaware' care worker shot
• Ex-priest jailed for sex attacs
• Guide dog leads woman into river
• Brawling couple 'diverted flight'
• Rail passenger loses fine appeal
• Probe into town's strange smell
• Signal failure causes rail delays
• Triple killer will die in prison
• Hammer killer free to seek parole
• Bomb find closes factory
• More time for terror questioning
• Concern growing for missing girl
• Pair held after resort sex attack
• River death man named by police
• Gyrocopter pilot had heart attack
• Murder police return to village
• Death plunge driver is identified
• Arrest over city spray incidents
• Sanctuary man jailed over abuse

Ainoastaan värittämäni otsikot ovat sellaisia, jotka mielestäni kuuluvat BBC:n uutisiin eikä johonkin rikos- ja juorulehteen. Opaskoirauutinenkin on siinä ja siinä.

Kun vertaa listaa Helsingin Sanomiin tai YLEen, ero on melkoinen. Britanniassa järjestään 2/3 uutisista on vain tappoja, raiskauksia ja niistä jaettuja tuomioita. Tämä voi olla sensaationnälkäisestä vinkkelistä kiinnostavaa, mutta se on jostain pois. Tuossa listassa Belgian lakko ja rautatieliikenteen ongelmat ovat ajankohtaisia ja hyödyllisiä matkustavaisille, joten niiden uutisointi on paikallaan. Sen sijaan ainoat politiikkaa käsittelevät uutiset ovat Johnsonin hanke pistää poliiseja bussiin ja terroriepäiltyjen kuulusteluaikojen pidentäminen.

Kun tiedotusvälineet keskittyvät murhiin ja jalkapalloon, nämä ovat niitä asioita, joista ihmiset tietävät jotakin. Mikä on sinänsä aika surkeaa.

Lipponen listaa Suomen intellektuelleiksi aika hassuja nimiä.

Mikä tekee Lauri Ihalaisesta intellektuellin, paitsi SDP:tä lähellä olevan ammattiliiton vetäminen? Per-Erik Lundhilla on täsmälleen sama tausta. Entä mikä tekee Erkki Liikasesta intellektuellin paitsi SDP:n jäsenyys? Ulf Sundqvistin meriitti on tämä sama taloussotkuilla höystettynä.

Lipposen intellektuellit näyttävät olevan lähinnä niitä, jotka ovat parhaiten sopeutuneet SDP:n rakentaman holhousyhteiskunnan rattaiksi ja jotka kyseenalaistavat korkeintaan vain sen, miksi Suomi ei ole nykyistäkin sosialistisempi. Listalta puuttuvat täysin talousliberaalit ja yhteiskunnan nykyisen suuruisen ohjauksen kyseenalaistajat, mikä panee miettimään, että lista on jossain määrin puolueellinen käsitys intellektuelleista. Suomi on Ruotsin ja Tanskan jälkeen maailman sosialistisin valtio sikäli kun sosialismilla tässä ymmärretään vahvaa yhteiskunnan ohjausta ja kontrollia. Kun olemme tässä asiassa niinkin ääripäässä, luulisi listalle riittävän edes yhden, joka ei pidä nykymenoa aivan oikeanlaisena. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Lipposen intellektuellit lähinnä ovat niitä, jotka vahvimmin puolustavat juuri nykyisiä valtarakenteita. Listalla olevista ainoastaan Osmo Soininvaara niitä väliin kyseenalaistaa, muttei hänkään vahvasta valtion ohjauksesta luopua halua.

Löytyykö Suomesta intelligentsiaa, joka on onnistunut ottamaan etäisyyttä sosialismiin ja sosialidemokratiaan?

Eduskuntaryhmän suurkepuli Kalli alkaa kallistua taskurahan palauttamisen puoleen.

Tämä teatraalinen ja epäilemättä painostuksen kautta tullut ele kannattaa kuitenkin asettaa epäilyksen alaiseksi. Rahat varmasti palautetaan nyt, mutta palaavatko ne Kallille ensi vaaleissa tai jo ennen sitä jonkun peiteorganisaation kautta?

Itse asiassa ei ollut sinänsä mitään yllättävää. Kepun suhteen on totuttu tähän, ja Kalli lisää itsensä listalle omaan pakkiin kusevia puolueen jäseniä, joita Kepun eturivissä on ymmärrettävän paljon. Asia ei kuitenkaan ole vahinko vaan pelkästään hyvä asia. Matti Vanhasen edeltäjiensä perintöä jatkava "kepu kaupunkeihin" -visio saa taas tästä hiukan huonoa karmaa rukousmyllyynsä, mistä jokainen kaupunkilainen voi olla iloinen.

Kepu ja Kalli on vedetty kölin alitse toisaallakin, joten en tyydy muuhun kuin pitämään tuomiota oikeana. Sen sijaan irtopisteitä keränneet Vihreät ansaitsevat tulla motiiveineen julkisesti paljastetuiksi.

Vaalirahoitus kokonaisuudessaan on hankala asia. Voitaisiinko siitä luopua tykkänään? En tiedä, mutta tiedän, että yritykset ovat se kantava voima, jonka varassa tai ilman sitä Suomi kukoistaa tai ruotsalaisoituu. Siinä, missä ruotsalaisilla on 500 vuoden kansallisvarallisuus haaskattavissa humpuukiin, suomalaisilla sitä on alle sadan vuoden ajalta ja sekin puolitettiin kertaalleen 40-luvun alussa. En oikeasti tiedä, onko oikein, että firmat rahoittavat heille suopeita poliitikkoja. Voi olla, että asiat hoituisivat mallilleen ilman tätäkin ja yrityksille pitäisi jättää vain bisnes- ja veronmaksuvastuu.

Mutta sen tiedän, että yritykset eivät tue yritystoimintaa, markkinataloutta, sähköä, liikkumista ja milloin mitäkin vastustavia Vihreitä mitenkään erityisen voimaperäisesti. Joten ajatus siitä, että he ovat tässä Korkean Moraalin mittatikku, on sangen hölmö. Heidän propagandatorvensa on tehnyt välttämättömyydestä hyveen, mutta ei se mikään Suomen poliittisen elämän lasikuvun alle museoitu standardimitta saata olla.

Englannissa sata kilometriä on pitkä matka.
USA:ssa sata vuotta on pitkä aika.

Viinankärräys ulkomailta, tarkoittanee lähinnä Viroa, on jälleen kääntynyt nousuun.

Tämä ajoittunee siinä määrin yhteen tuoreen alkoholiveron korotuksen kanssa, että nyt meillä saattaisi olla käytössä aivan käyttökelpoista dataa siitä, miten ihmiset käyttäytyvät hintoja nostettaessa ja laskettaessa. Näyttäisi siltä, että tuonnin motiivi on edelleenkin puhtaasti taloudellisiin syihin perustuvaa votkan rahtaamista ja sellainen tuonti, jossa tuodaan jotain mitä Suomesta ei saa, on aika marginaalista.

Poliitikoille asia aiheuttanee päänvaivaa. Alkoholiveron nostamisesta näytti budjettineuvotteluissa tulleen samanlainen ikiliikkuja kuin kultaisella 80-luvulla, siinä määrin suurta intoa veron korottamiseen heti ensi vuonna uudelleen ilmeni kautta puoluekentän jo ennen kuin tämän vuoden budjetti oli edes valmis. Laivayhtiöt ovat lisänneet taas vaihteeksi laivoja Helsingin ja Tallinnan välille, joten hintakilpailu pitää lipun hinnat matalina. Kun lisäksi liikenteeseen on tullut talvikuntoisia pikalaivoja, pilkkahintainen viinaralli autolla on nyt ympärivuotinen huvi eikä vain kesän juttu.

Kun lisäksi Viron talous sukeltaa sitä tahtia kuin olemme saaneet tänään lehdestä lukea, ei tarvitse tapahtua ihmeitä, että hintaero repeää nykyisestä vieläkin suuremmaksi.

Nuorison viinankulutusta saisi vähennettyä todennäköisesti laillistamalla kannabiksen. Mutta sekin on kieltolakipolitiikan keskiössä oleville poliitikoille täydellisen kerettiläinen ajatus. Juopottelua on luvallista torjua veronkorotuksilla sekä propagandalla, jossa väitetään viininlirin olevan hirveän ylevä juttu kaljaan ja kossuun verrattuna, mutta suomalaiset näkevät sangen helposti tällaisen lööperin lävitse.

Iltalehmän Nurvala, joka muistaakseni on kerran sanonut jotain järkevääkin, kirjoittaa tänään sinänsä selvittämistä joskaan ei propagandaa kaipaavasta asiasta. Miksi vaikutusvaltaisia naisia ei ole tai jos on, miksi ihmiset eivät tunne heitä?

Minä en tiedä. Oletan, ettei heitä pahemmin ole. Lasikattoa syytetään, sekä kuten tuossa Nurvalan kolumnissa, otetaan normaali tasa-arvokeskusteluasenne: kyseessä on miehistä johtuva asia. Eli siis miesten pitää muuttua, naisten ei kuulu muuta kuin istua perseellään odottamassa, että heille oikeudenmukaisesti kuuluva maine ja kunnia laskeutuu heidän osakseen. Tämä on asetelmana hankala. Jos analyysi on potaskaa ja nykytilaan on syynä kokonaan tai todennäköisemmin osittain naisten oma käytös, valittu metodiikka "istutaan ja mollataan miehiä" ei paranna mitään, koska se korjaa väärää asiaa. Jos taas analyysi on oikea ja kyseessä on vain ja ainoastaan miehistä johtuva asia, entä sitten? Jos miehet eivät ole luopuneet asemastaan tähän mennessä, mikä motivoi heidät tekemään niin jatkossa?

Ongelma on kuitenkin aito. Jos otetaan annettuna, että ihmiset sukupuoleen katsomatta ovat jokseenkin yhtä lahjakkaita, nykytila hukkaa lahjakkuutta kohtuuttomasti, ja siihen pienellä maalla ei oikein olisi varaa. Asian korjaaminen on hankalaa, koska pitäisi muuttaa joko naisia tai vallitsevaa maailmanlaajuista tapaa tehdä bisnestä. Molemmat kuulostavat tehtävänä jokseenkin mahdottomilta. Eivät ihmiset muutu toisenlaisiksi, mikä tässä tapauksessa on yksinomaan hyvä asia yleisemmin. Toisaalta jokainen pientäkin muutosta organisaatiossaan läpi ajanut on todennäköisesti huomannut, kuinka vaikeaa totuttujen tapojen muuttaminen on ja kuinka vahvaa muutosvastarinta on. Nyt puhutaan kuitenkin valtavan suurista asioista eikä siitä, käytetäänkö Exchangea vai Notesia mailien lukuun. Yksi yritys voisi varmaankin tehdä jotain, mutta entäpä naapurifirma? Tai naapurimaa? Tai kaukaisempi maa?

Entä millaiseksi maailmaa sitten pitäisi muuttaa? Minä en tiedä edes sitä. Ongelma osoitetaan aina lähinnä numeroilla toteutuneesta, mutta jätetään analysoimatta se, onko ihmisten uraputki kuitenkin kahden asian määrittelemä: sen, mitä putkessa oleva itse haluaa ja mihin muut katsovat lahjojen riittävän. Jos ihmisten omien toiveiden ja tavoitteiden välillä on löydettävissä sukupuolieroja, silloin on päivänselvää, että niitä on myös lopputuloksessa. Scott Adams pohti lasikattoilmiötä eräässä Dilbert-kirjassaan jokseenkin niin, että hän kieltäytyi uskomasta lasikaton olemassaoloa, mikäli esitettyyn kysymykseen saadaan eri vastaus sukupuolten välille. Jos asia esitetään muodossa "saat hyväpalkkaisen homman top 500 -firman pomona, jos käyt suutelemassa lentokonehangaarillisen verran rumia ja lihavia perseitä, ja lisäksi tiedät, että hommaan päästyäsi näet lapsiasi kerran kuukaudessa tai harvemmin", hän epäili, että naisista vain muutama hassu ottaisi vastaan tämän ylennyksen, kun taas miehistä neljäsosa juoksisi jo pitkin hangaaria tunkemassa käyntikorttejaan mainittuihin persvakoihin.

Esimerkki on kärjistetty, mutta tulos todennäköisesti ei niin kauhean väärä. Eli siis sukupuolten välillä on eroa siinä, mitä tavoitellaan, millä keinoin ja mitä ollaan valmiita uhraamaan tavoitteen hyväksi. Tämä ei sinänsä syrji ketään sukupuolen perusteella, sillä tekemällä samat uhraukset kuin miehetkin tekevät, naiset pääsevät urallaan eteenpäin. Kuten jokainen menestyneitä naisia tunteva tietää. Lopputulemaa tilastoista mittaava tasa-arvopropaganda puolestaan lähtee siitä oletuksesta, että mitään uhrauksia ei kenenkään, ainakaan naisten, kuulu tehdä. Jos saadaan aikaiseksi Adamsin esimerkin kaltainen tulos ja epätasainen lopputulema pyritään selittämään edes osaksi omilla valinnoilla, on ratkaisu syyttää maailmaa siitä, että tekemällä uhrauksia joissain asioissa saattaa voittaa jotain jossain muualla. Ja kutsutaan tätä "miesten maailmaksi" vaikka sitä oikeammin voisi kutsua vain "maailmaksi". Miehet tekevät ne aivan samat uhraukset kuin mitä naisiltakin edellytetään uraputkessa edetäkseen, mutta asiasta ei pidetä suuremmin ääntä.

Kun en usko ihmisten muuttumiseen enkä maailman muuttumiseen, ehdotan, että nykytilaan tyytymättömät naiset ryhtyvät rakentamaan rinnalle omaa maailmaansa nykyisen rinnalle. Perustamaan omia yrityksiä, joita johdetaan siten kuin he haluavat. Asiakkaina he voivat suosia samalla tavalla toimivia firmoja. Jos tämä konsepti ja johtamismalli ja yrityskulttuuri on nykyiseen verrattuna ylivertainen, kuten se aivan hyvin voi olla, esimerkin voima siitä, että toisella tavalla toimimalla raharöykkiöt paisuvat kaksinkertaisiksi, saa aivan varmasti muitakin liikkeelle. Ongelma tässä ehdotuksessa on se, että kaikkein kovaäänisimmin nykytilaan tyytymättömät eivät osaa tai halua näin tehdä. Joten Jonkun Muun on tehtävä asia heidän puolestaan.

Asiaa ei myöskään auta puhdasoppinen propaganda, joka lähinnä ärsyttää älykästä lukijaa. Mainittu Nurvala pulputtaa viisauden lähdettään näin: "Esimerkiksi Suomen hallituksessa on naisenemmistö. Mutta missä se tulee esiin? Miesministereiden postit ja tekemiset kiinnostavat mediaa ja sitä kautta kansalaisia, naisministerit ovat vain taustalla." Kuulostaa tärkeältä ja keskeiseltä huomiolta, mutta kun miettii tarkemmin, en muista mainitun Nurvalan kirjoittaneen yhtään mitään naisministerien tekemisistä, mutta Matti Vanhasesta ja Ilkka Kanervasta hän kyllä on kirjoittanut.

Ja mussuttanut heidän naissuhteistaan.

Olen kirjoittanut tästä asiasta useasti, mutta en nyt just muista mihin kaikkialle.

Valtiontalouden tarkastusvirastokin on nyt kuitenkin kiinnittänyt huomiota samaan asiaan, eli Suomessa on haaskattu järjettömät määrät rahaa pyörän keksimiseen uudelleen. Päätepankkitunnukset ovat aivan kelvollinen tapa tunnistautua julkisiinkin palveluihin, koska käytännössä jokaisella on tällainen tunnus. Lisäksi tämä ei edellytä käyttäjältä laitehankintoja tai ylimääräisten suojelurahojen maksamista.

Suomen julkishallinnon internet-hankkeet ovat pääsääntöisesti surkeaa katsottavaa. Jo pitkään on huomio kiinnittynyt siihen, että pitäisi puhua käyttäjästä, kansalaisesta, kansalaisen tarvitsemasta palvelusta ja kansalaisen palvelemisesta entistä paremmin. Kuitenkin dinosauruksista, konsulteista ja muutaman firman kätyreistä kootut työryhmät puhuvat vuositolkulla tunnistautumisen keksimisestä uudelleen tai jostain muusta teknisestä ratkaisusta.

HST-korttiajatus ei voi olla lähtöisin muualta kuin dinosauruksen visiosta, jota konsulentti säestää. Teoriassa keksintö on hyvä, mutta koska lukulaitteita ei ole juuri kenelläkään, käytännössä koko ratkaisu on vähämerkityksinen. Vielä hullummalta kuulostaa isolla rahalla puuhasteltu "mobiilitunnistautuminen", jossa jotenkin voi tehdä kännykällä jotakin, kunhan vain maksaa kuukausimaksua teleoperaattorille. Tämä haiskahtaa puhtaasti teleyhtiön politrukin läpi ajamalta hankkeelta, jota hallinnon edustajilla ei ole ollut rohkeutta tai osaamista ampua alas kolmannen voimapistekalvon nähtyään.

Nyt meillä on sitten HST-tunnistautuminen, jota kukaan ei käytä. Ja mobiilitunnistautuminen, jota kukaan ei käytä. Ja päätepankkitunnistautuminen, jota kaikki käyttäisivät, jos olisi jotain palveluja, joihin sillä voisi tunnistautua. Pari hassua on olemassa, mutta kehitysmaatkin ovat ajaneet oikealta ohitse puhumattakaan Itä-Euroopan uusista talouksista.

Tarkastusvirasto on nyt kiinnittänyt huomiota törsäykseen ja toivottavasti törsäys loppuu ja tunnetut julkishallintoa lähellä olevat konsulttitalot eivät voi enää lähettää miljoonalaskuja tämän asian tiimoilta. Edelleenkin tuntuu kuitenkin puuttuvan valtion sähköisiä palveluja käyttäjän vinkkelistä ajava taho. Eri virastot nysväävät omiaan ja todennäköisesti keskustelevat laitevalinnoista enemmän kuin käytettävyydestä, integroinnista muun julkishallinnon palveluihin tai loppukäyttäjän tarpeiden priorisoinnista. Tai sitten keskustellaan siitä, mikä kotimainen IT-talo kykenee toimittamaan luotettavimmin tarvittavan määrän cobol-koodareita juuri speksatun järjestemän toteuttamiseen.

Hyvä puoli tässä toisaalta on se, että jos jatkamme samaa rataa vielä vuosikymmenen, meidän ei tarvitse keksiä tässä asiassa enää mitään, sillä voimme ostaa Kongosta täysin toimivan järjestelmän, joka kustomoidaan sikäläisin työvoimakustannuksin toimimaan myös tietotekniikan kehitysmaan infrastruktuurissa.

Taloyhtiön seurustelu-upseeri valisti minua muuttuneesta kierrätyskäytännöstä.

Greenwichissä on Raskas Rötös, jos ei pakkaa kierrätystavaraa valkoiseen Viralliseen Kierrätyssäkkiin vaan johonkin tavalliseen jätesäkkiin. Niitä valkoisia säkkejä saa jostain kunnanvirastosta eivätkä ne edes maksa mitään, mutta niiden hommaaminen on hiukan työlästä ja niiden käyttötarkoitus ja olemassaolon oikeutus hieman hämärän peitossa.

Erityisen hulluksi homman tekee se, että kierrätystavaran voi kaataa kierrätyspönttöön ilman mitään säkkiä, esimerkiksi sanomalehteen käärittynä. Ja toisaalta, koska jätesäkit ja muovipussit ovat kierrätystavaraa, on siis täydellisen oikein ja sallittua kääriä tyhjät pullot ja purkit sanomalehteen ja tunkea sinne sekaan mytätty supermarketin musta jätesäkki ja dumpata nyssykkä kierrätystynnyriin.

Täsmälleen samojen asioiden pakkaaminen toisessa järjestyksessä siten, että säkki on ulommaisena, on kuitenkin Herran silmissä kauhistus. Paitsi jos säkki on valkoinen ja siinä lukee Greenwich.

Hesari uutisoi näyttävästi, että lääkärit "verokeinottelevat" ja asia pitää "laittaa kuriin".

Asian taustalla on oikea ongelma, mutta retoriikka tympii. Omien firmojensa kautta vastaanottoja pitävät lääkärit ovat yksityisyrittäjiä, kuten ovat vaikkapa yhden miehen firman kautta töitä tekevät putkimiehetkin. Laki on sellainen, että yrityksestä saa nostaa voittoina pääomatuloja. Laki suunniteltiin sellaiseksi ja kaikki muutkin tekevät niin. Kyseessä ei siis ole minkään epämääräisen porsaanreiän hyödyntäminen vaan yritystoiminta juuri sellaisine veroineen, kuin yritystoiminnasta on ajateltukin periä.

Asia kuitenkin herättää närää jostain syystä vain lääkärien tapauksessa. Muut pienyrittäjät eivät tunnu kiinnostavan ketään, mikä panee miettimään, että kyseessä on perinteisen herrakaunan yksi ilmentymä. Kun kerran yritysveroja ei yleisesti haluta remontoida, mutta lääkärit ja lakimiehet kuuluisi laittaa jonkun oman verokohtelunsa piikkiin, mikään muu selitys ei kuulosta uskottavalta.

Poliittisesti asia on hankala, koska meille on syntynyt älytön aparaatti, jossa riippuu tulon lajista, miten sitä verotetaan. Näin "keinotteluksi" kutsuttu verosuunnittelu mahdollistuu ja on tuottoisaa ja täysin laillista ja myös lain hengen mukaista. Pitkän tähtäimen ratkaisu on se, että kaikkia tuloja ryhdytään verottamaan samalla tavalla. Tämäkin asia on hankala, sillä se tarkoittaa väkisinkin sitä, että korkein veroprosentti ei voi silloin olla 54 vaan noin 35. Näin pääomatuloja saavien verot nousisivat, mutta puheet pääomien joukkopaosta vaikuttavat perusteettomilta. Virossa pääomatuloveroprosentti on 21% kuten kaikkien muidenkin tulojen veroprosentti, mutta eivät suomalaiset pääomat sinne ole paenneet.

Poliittinen ongelma tulee kuitenkin mainitusta herrakaunasta. Se ei käy mitenkään päinsä, että naapurin parempaa liksaa saava duunari maksaa 35% kuten se vähän pienempääkin liksaa saava. Erkki "korkeat tuloverot ovat oikeudenmukaisia" Tuomioja ei ole ajatuksineen yksin. Kunhan naapurilta otetaan enemmän, siitä syntyy kummallista hyvinvointilisää kateissa kansankerroksissa. Meidän ei käy korottaminen pääomatulojen veroprosenttia 54:ksi, sillä silloin edessä on pääomapako ja ongelmia. Välistä 35:n paikkeilta löytyvä kompromissi lienee valtiontalouden kannalta neutraali kuten myös valtaosan tulonsaajista. Todennäköisesti alemman keskiluokan verot alenevat hieman ja ylemmän keskiluokan reippaasti, koska riisto pysähtyy 35 prosentin kohdalle.

Jos tulolajilla ei olisi verotuksessa mitään merkitystä, lääkärit maksaisivat samat verot kuin kaikki muutkin ja yrityksen perustaminen vain veroja kiertääkseen muuttuisi aika turhaksi paitsi kodin atk-hankintojen kierrättäjänä. Urputus loppuisi tykkänään, mutta se alkaisi uudelleen kun paljastuisi, että työttömän veroille ei tapahtunut mitään, mutta ihraisen ökypankinjohtajan maksama vero tippui 42 tonnilla vuodessa. Ja näin siis työttömiltä otettiin 42 tonnia ja herroille annettiin ja taas vilunki rötöksellä rehellistä petkuttaa.

Päivän lehdessä sanottiin, että Cityn pankit luutivat seuraavan parin vuoden aikana 20000-40000 ihmistä pois subprime-puhalluksen johdosta. Tämä tarkoittaa sitä, että helpoksi kuvittelemani homma löytää täältä töitä ei olekaan aivan niin helppo. Kun joulukuussa jobsite-haulla sai 420 paikkaa, joista olisi voinut hakea vaikka jokaista, nyt ei ole tarjolla ensimmäistäkään. Mutta eipä tässä ole hätäkään.

Mutta ilmiö on sinänsä mielenkiintoinen. Pankit toimivat joka kerta täsmälleen samalla tavalla, ja minun on vaikea käsittää logiikkaa heiluriliikkeen takana. Kun bisnes hiukan happanee, pankit pistävät ensimmäisenä pois jengin myynnistä, tuotekehityksestä ja tukitoiminnoista ja jättävät jäljelle vain rungon, jolla voi pyörittää vanhaa sorvia minimikustannuksin. Kun bisnes keulii, rahaa törsätään vapautuneesti kaikkeen mahdolliseen ja väkimäärä paisuu kuin pullataikina kun jokainen sisään kävelevä palkataan, ettei kilpailija saa.

Bisneksessä yleensä juuri lamavuodet ovat ne haasteelliset. Silloin pitäisi löytää uutta bisnestä ja uusia asiakkaita, ja tämä tarvitsee työvoimaa. Tukitoimintojen taas pitäisi olla kunnossa, jotta toimintaa voidaan tehostaa ajamatta sitä alas ja tappamatta lypsävää, joskin heikosti heruvaa lehmää. Pankit taas tekevät juuri miten ei pitäisi. Lamavuosina ei keksitä mitään uutta, joten bisnes on täysin muiden armoilla huonoista vuosista toipumisessa. Bisnes ei itse yritä lopettaa lamaansa vaan se odottelee poteroissaan, kunnes muut alkavat taas vapaaehtoisesti äyskäröidä rahaa sisään. Sitten pompsahdetaan poterosta ja aletaan rynnistää apinan raivolla johonkin suuntaan, kunnes on aika taas lamaantua.

Jotenkin tuntuisi, että tämä tarjoaisi eri tavalla toimivalle pankille tilaisuuden hyötyä muiden passiivisuudesta.

Tämä asia ei ole uusi kenellekään 90-luvun lopulla kasvubisneksissä kummitelleelle. Tosin nyt kun asia kuulemma otetaan esille "johdon seminaareissa", se tarkoittaa väkisinkin sitä, että konsultit hyökkäävät apajille ryssimään asiat.

Jouduin pariin otteeseen ottamaan osaa pakollisiin firman johtajille tarkoitettuihin seminaareihin ja koulutuspäiviin. Niitä vetäneet konsultit lähettivät kosmisia laskuja, mutta kumpikin on henkilönä sellainen, etten ostaisi häneltä edes käytettyä traktoria. Vika tässä on se, että konsulttien tausta on usein isoissa kansainvälisissä (lue: amerikkalaisissa) konsulttitaloissa, joissa he ovat kasvaneet ja perustaneet sitten omat bisneksensä. Amerikkalaisten konsulttitalojen jengi taas käy saman sisäisen puppugeneraattorikoulutuksen riippumatta siitä, tuleeko henkilö Suomesta, Kiinasta vai USA:sta, ja kun nämä koulutusohjelmat ovat pääkonttorivetoisia, ne saattavat toimia hyvin USA:ssa ja valmistaa ihmisiä hyvin niille markkinoille, mutta ne eivät ota huomioon kummoisiakaan kulttuurieroja.

Suomalainen johtaja ei ole koskaan ollut mikään kovin huonosti pärjäävä olento. Tietysti jokainen tuntee huonoja pomoja, mutta niitä tuppaa olemaan muualla kaksin verroin sen verran kuin Suomessa. Suomalainen johtaja osaa johtaa edestä eikä luimi epämääräisten komiteamietintöjen taakse. Jos päätös pitää tehdä, hän tekee sen, ja kaikki tietävät kenelle voi mussuttaa jos se oli väärä päätös. Suomalaiseen johtamiskulttuuriin eivät kuulu myöskään katteettomat lupaukset ja ikävien asioiden kätkeminen sanahelinään. Useimmilla on nykyään jopa ovi auki ja kun hierarkia ei ole kaksinen, asioista jutellaan käytävillä, kahvilla ja kaljatuvassa ja työntekijät tuppaavat viihtymään. Itse olen pärjännyt näissä hommissa aina kohtuullisen hyvin ainakin jos mittarina käytetään jotain sisäisiä tutkimuksia ja henkilöstön vaihtuvuutta.

Nyt kuitenkin ollaan nostamassa Täysin Uutta Johtamistapaa tapetille. Motiivi tähän on se, että viime vuodet "arvojohtamisen" kouluttamisella rahastaneet alkavat olla hätää kärsimässä kun kauppa ei käy, joten tarvitaan uusia taikasanoja. "Y-sukupolven johtaminen" kuulostaa lähes valmiilta konsulentin järjestämän kurssin otsikolta. Hintaa kaksi tonnia per päivä ja joku tekohymypoika kertomaan itsestäänselvyyksiä kahden päivän seminaarissa Aulangolla, ja bisnes on siinä.

"Y-sukupolvea" mikä se sitten liekin, johdetaan kuten muitakin älykkäitä ihmisiä: kerrotaan mitä pitää tehdä ja miksi, kuunnellaan alaisten kommentit ja parannusehdotukset, sanotaan asiat suoraan eikä kierrellen ja kaarrellen ja annetaan ihmisten itse kokeilla ja löytää paikkansa sen sijaan, että heitä yritetään hakata vasaralla johonkin täsmälliseen, mikromanageroituun muottiin. Työntekijöille jätetään hauskat ja mukavat hommat ja otetaan heiltä pois tai avustetaan tylsissä, ikävissä ja vaikeissa, esimerkiksi taistelussa sisäistä byrokratiaa vastaan. Lisäpisteitä saa huumorista sekä yleisesti siitä, ettei ota työntekoa ihan haudanvakavasti. Työn laatu ei millään tavoin kasva paskantärkeästä pönöttämisestä, eikä se laske vaikka työntekijöillä on töitä tehdessään joskus jopa hauskaa.

Älykkäitä ihmisiä ei ole koskaan ennenkään johdettu hierarkisella simputtamisella, valehtelulla, kaksinaamaisuudella, selkäänpuukotuksella tai kunnian keräämisellä toisten töistä. Joten ei mikään ole muuttunut. Tyhmiä ja laiskoja taas johdetaan aivan eri ottein kuin fiksuja ja ahkeria, aivan riippumatta siitä, millä nimellä heidän sukupolveaan kutsutaan. On kuitenkin puhdasoppinen valhe väittää, että kaikki suomalaiset johtavat alaisiaan poliisikoirakoulusta peräisin olevilla menetelmillä ja jos nyt ei osteta konsultointia kiivaasti, hukka meidät perii.

Mikään tuossa mainituista asioista ei ole erityisen uusi ja ihmeellinen. Oikeastaan kyse on terveen järjen käytöstä. Mutta tämä on huono asia konsulttibisnekselle, joten on luotu myytti siitä, että suomalaiset johtajat olisivat huonoja ja tekisivät vääriä asioita. Eivät he ole sen parempia tai huonompia kuin muutkaan, mutta he eivät taatusti muutu kuin huonompaan suuntaan, jos he sisäistävät puppugeneraattorikonsultin opettaman amerikkalaisen selkääntaputtelu- ja tekohymyjohtamiskulttuurin.

Mikä ihmeen juttu tämä oikein on?

Mikä ihmeen "skandaali" nyt on kyseessä? Tässä on kaiken ymmärryksen mukaan kaksi täysissä järjissään olevaa aikuista. Mikä nyt siis on kiellettyä ja paheksuttavaa? Se, että ihmiset harrastavat seksiä? Se, että virkamiehet harrastavat seksiä? Se, että lappalaiset harrastavat seksiä? Joku muu?

Tämä on tyyppiesimerkki asioista, joita ei kuuluisi julkistaa lehdissä laisinkaan. Aikaisemmin riistaa olivat ministerit. Nyt näköjään joku persejönsesterin pikkuvirkamieskin on siinä määrin julkisuuden henkilö, että hänen seksielämänsä kuuluu Suomen kansalle. Ilmeisesti tällaiselta tirkistelyjournalismilta ei ole suojassa enää Suomessa kukaan. Lehtineekerit puolustivat Kanervan ja Vanhasen tapauksissa oikeuttaan julkistaa mitä hyvänsä julkisuuden henkilöistä ja väittivät alan itsesääntelyn toimivan siinä määrin loistavasti, ettei sopivaisuuden rajoja nyt ainakaan oikeudessa kuulu hakea. Lehtimies on oikeassa, jos hän sanoo olevansa oikeassa, ja hottentotit saavat tyytyä siihen.

Muistutan näistä ajatuksista ja kehotan miettimään, kuinka loistavasti lehdistön itsesääntely sekä ihmisten yksityisasioiden kunnioitus tämän tapauksen valossa toimii.

... on hienoja rautatieasemia.

Muutenkin radat ja radanvarret ovat hienoja kun tunnelit ja muut jutut on rakennettu 1800-luvulla tms. ja kaikki on vanhaa ja kasvanut täyteen juttuja. Sinänsähän infrastruktuuri on hyvin 1800-lukulaista, eli nopeita ratoja ei ole ja asiat toimivat muutenkin vähän miten sattuu, mutta kun ei ole kiire mihinkään, junamatkailu parilla vaihdolla jossain maaseudulla on oikeastaan aika mukavaa. Joka aseman vieressä on pubi, josta saa lämmintä olutta, ja aina tulee seuraava juna.

Tänään kävin Canterburyssä.

Jyri Häkämies haikailee vaihteeksi Pohjoismaita NATO:n jäseniksi. Oma kantani NATO:on on hiukan vaihdellut vuosien varrella, tällä hetkellä pidän sitä sangen huonona vaihtoehtona.

Katsotaan hetkeksi varhaiseen Sveitsiin. Sveitsi katsoo historiansa alkaneen vuoden 1291 Valaliitosta Urin, Schwyzin ja Unterwaldenin alkukantonien välillä. Kyseessä oli puolustusliitto, jossa muut lupasivat puolustaa yhtä jos yhden kimppuun hyökätään. Syy tähän liittoon oli se, että ympärillä oli Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta habsburgeineen. Erinäisten mutkien kautta nuo kolme aluetta olivat käytännössä päätyneet lähelle itsenäisyyttä, näihin mutkiin en mene tässä. Habsburgien valtakunta ei ollut mikään erityisen rauhallinen paikka vaan se soti reunoillaan siellä täällä ja sisäisestikin se oli enemmän tai vähemmän sekaisin. Alpeilla tuo kolmen kantonin liitto edusti aikansa mittapuulla vakautta.

Tähän liittoon liittyi pian muitakin ja tuloksena oli kahdeksan kantonin allianssi. Tässä allianssissa oli kuitenkin joukossa pari mätämunaa. Vähemmälti Zürich ja enemmälti Bern. Erityisesti Bern aiheutti muille jatkuvia ongelmia, sillä se aloitti sotia Savoijia vastaan ja sitten kun Savoiji iski takaisin, muut olivat liittosopimuksen perusteella sitä velvollisia avustamaan, kuten ne pariin otteeseen tekivätkin. Tämä johti lopulta tarpeeseen pöyhiä liittosopimusta, ja jo vuonna 1393 sveitsiläiset oivalsivat puolustusliiton yhden keskeisen elementin ja lisäsivät kuponkiin sen, että yksi ei saa aloittaa (hyökkäys)sotaa ilman muiden suostumusta.

Tästä voisi ottaa jotain opiksi NATO-keskusteluun. Jo 600 vuotta sitten Sveitsissä löydettiin puolustusliiton kaksi määrittelijää ja reunaehtoa:

1. Sillä pitää olla uskottava puolustus
2. Yksi jäsen ei saa yksipuolisilla sotaretkillään aiheuttaa puolustusvelvoitetta muille

Minun nähdäkseni NATO ei täytä näistä tällä hetkellä kumpaakaan. Se erityisesti ei rajoita millään tavoin jäsenten sotatoimia herra ties missä, joten jos joku joskus hyökkää kostoksi takaisin, tästä syntyy velvollisuus puolustaa. Todennäköisesti Suomen kannattaisi avustaa Eurooppaan hyökkääjää vastaan puolustautujaa joka tapauksessa vaikka kyse olisi kuinka itse aiheutetusta hyökkäyksestä, mutta velvollisuutta meillä ei moiseen pitäisi olla.

Toisekseen, NATO:n puolustus ei nähdäkseni ole millään tavoin uskottava tälläkään hetkellä. Euroopassa uskottava puolustus on tällä hetkellä vain Britannialla, pitkälti maantieteestä johtuen, joten muun Euroopan uskottava puolustus on peräisin USA:n asevoimasta. Mutta mikä on USA:n motiivi käyttää tätä asevoimaa kaikissa tilanteissa NATO-sopimuksen mukaisesti?

USA ei missään tapauksessa anna Länsi-Euroopan markkinoiden häipyä yhdenkään miehittäjän asettaman muurin taakse, joten vaikka koko puolustusliittoa ei olisi, Saksa, Ranska ja Britannia saisivat USA:sta apua. Kuten myös Italia ja Espanja. Mutta on pelkästään uskon varassa nähdä USA:n motiivit pyyteettömiksi. Ne voivat sitä olla, mutta voivat olla olemattakin. Jos rättipäiden armeija hyökkää Välimeren yli vaikkapa Espanjaan, USA voi jokseenkin surutta ottaa sotaan osaa, sillä yksikään vihollisen isku ei ulotu sen omalle maaperälle.

Mutta entäpä jos Venäjän armeija hyökkää Suomen maaperälle? Suomen markkinat niin tuonnin kuin vienninkin osalta ovat merkityksettömät. Venäjän asevoima voi koska hyvänsä iskeä USA:n maaperälle, joten USA:n lähteminen mukaan sotaan olisi sille aivan erilainen riski. Ottaako se sen? Emme tiedä, ja toivottavasti meidän ei koskaan tarvitsekaan tietää.

Mutta tällä hetkellä NATO ei nähdäkseni täytä puolustusliiton kriteerejä, eli siihen ei voi suhtautua kuin puolustusliittoon. Jos se ei ole puolustusliitto, se on jotain muuta. Mikä se on? Emme taida oikein tietää sitäkään, onko kerho tällä hetkellä jotain agendaa ajava poliittinen instanssi vai vähämerkityksinen muinaisjäänne.

Tässä tilanteessa kerhoon liittyminen näyttäisi kuitenkin olevan jonkunnäköinen arpalippu, koska emme tiedä mihin liitymme emmekä edes sitä, mitä tuolta kerholta kenties joskus saamme. Ovia ei kannata täysin sulkea, sillä maailma voi muuttua ja kerho täsmentyä, kuten myös oma tarpeemme. Mutta minä en ymmärrä, mitä ihmeen "yhteistyötä" Jyri Häkämies katsoo NATO-jäsenyyden vahvistavan enkä myöskään sitä, mitä me tällaisesta yhteistyöstä oikeastaan hyödymme.

Luettuani tämän mietin hetken tuloloukkuasiaa.

Tuloloukut olivat jokaisen vakavasti otettavaa teeskentelevän poliitikon huulilla jatkuvasti vielä viisi vuotta sitten. Ja tuossa linkittämässäni artikkelissa puhutaan juuri tuloloukuista, vaikka tuota termiä ei sinänsä käytetäkään.

Tässä on tyyppiesimerkki suomalaisen politiikan perusviasta: kenelläkään ei ole rohkeutta tehdä mitään rakenteellisille vioille, sillä ne tuntuvat aina olevan jostain vinkkelistä saavutettuja etuja tai periaatekysymyksiä. Tuloloukuista puhuttiin paljon kymmenen vuotta sitten ja aika paljon viisi vuotta sitten. Sitten kun olisi pitänyt ruveta tekemään asialle jotakin, lienee törmätty tilanteeseen, jossa jollain tavalla liipataan ansiosidonnaista työttömyysturvaa tai sosiaaliturvaa yleensä. Huolimatta siitä, että tarkoitus olisi parantaa ihmisten toimeentulon edellytyksiä eikä niitä heikentää, ollaan törmätty suomalaisen korporaatiovallan keskeisiin monumentteihin. Kukaan ei uskalla oikeasti koskea näihin, joten tehtiin se, mikä näissä tilanteissa aina tehdään.

Perustettiin tuloloukkutyöryhmä, jolle tehtävänanto on ollut suoraan Pointy haired bossilta: ehdottakaa merkittäviä parannuksia ilman, että muutetaan mitään. Työryhmä lienee istunut pitkään ja sen koommin siitä ei ole kuultu ja poliitikot ovat laskeneet sen varaan, että kiusallinen asia hautautuu johonkin.

Kuten nyt näyttää käyneen.

"Taantuma ei tule Eurooppaan".

Osa Euroopan maista on jo taantumassa, kuten esimerkiksi sen de facto talousveturina viime vuosikymmenen toiminut Britannia. Saksassa savupiipputeollisuus porskuttaa, koska kiinalaiset, intialaiset ja ryssykät törsäävät raaka-aine- ja jalostusbisneksellä kahmimansa miljardit kankkulan kaivoon ostamalla niillä autoja. Ne Euroopan maat pystyvät näyttämään talouskasvua, joiden taloudessa tällaisella bisneksellä on merkittävä asema. Ne taloudet, jotka pyörivät palvelujen ympärillä, ovat lähellä lamaa tai lamassa. Kirjoitin taannoin siitä, että nykyisin kannattaa myydä viiniä ja hiiltä, mutta mikään uuden innovointi tai palvelukauppa ei oikein ota lentääkseen.

Se, että hetkellisesti pystytään näyttämään talouskasvua savupiipputeollisuuden voimalla ei ole nähdäkseni mikään syy yhdellekään auguurille povata auvoisia päiviä myös jatkossa. Jossain vaiheessa kiinalaiset lakkaavat haaskaamasta rahojaan autoihin, ja silloin kun idän nousevat taloudet muuttuvat nousukasyhteiskunnista joksikin muuksi, maailmassa pärjäävät ne maat, jotka kykenevät myymään näihin maihin jotakin muutakin kuin ylellisyystarvikkeita, raaka-aineita tai pyörillä kulkevia peltikasoja. Mikä se joku sitten onkin, se ei tule tehtaasta.

Se voisi teoriassa olla vaikka viihdettä, mutta idässä kulttuuri on niin erilainen ja oma tuotanto varsinkin Intiassa niin vahvaa, että kilpailu markkinoilla on kovaa. Ja jos joku kansainvälinen viihde onnistuukin näille markkinoille tunkemaan, voimme olla aivan varmoja siitä, että kyseessä ei ole ranskalainen tukiaistaide-elokuva tai saksalainen poliisisarja vaan kyse on amerikkalaisesta viihteestä. Teoriassa Suomi voisi aivan hyvin pärjätä tässä bisneksessä jollain niche-jutulla, johon toivottavasti ei kuitenkaan sisälly muumeja. Jos se ei ole viihdettä, se tulee sisältämään keksintöjä.

Britannian talous on lamassa ja se nousee vasta kun pankkibisnes alkaa taas kukoistaa. Keski-Eurooppa saa tekohengitystä savupiipputeollisuudesta. Uutta ei kehitetä Euroopassa oikeastaan yhtään vaan innovaatioista vastaavat amerikkalaiset sekä itämaat. EU:n lääke ilmastonmuutoksen ja ympäristötietoisuuden lisääntymiseen on lisäverojen tehtailu ja asioiden kieltäminen.

Tässä kohtaa tuntuu lähinnä toiveen julkituomiselta ennustaa, että menneisyyden bisneksiin katsova Eurooppa ei ajaannu taantumaan.

Löysin Lontoosta kaupan, joka trokaa mustia torvisieniä.

Nyt ei puutu paljon mitään.

Helsingin Sanomat kertoo meille, että Suomen sosiaaliturva on jäänyt jälkeen.

Uutinen kertoo, että Suomessa 26,7% bruttokansantuotteesta sosiaaliturvaan on alle kaiken arvostuksen ja ohi menevät sangen monet maat, muunmuassa Sveitsi. Tämä kuitenkin mietitytti minua juttua lukiessani kovin, sillä tiedän, että kokonaisveroasteet eri maissa ovat erilaisia ja olen tutustunut Sveitsin historiaan ja talouteen todennäköisesti enemmän kuin jutun tehnyt lehtineekeri. Löysin toisaalta tilaston eri maiden kokonaisveroasteista.

Suomessa kokonaisveroaste vuonna 2002 oli 44,6% BKT:sta ja Sveitsissä 30,1%.

Elikkä siis. Sveitsin investointeja sosiaaliturvaan ei tuo Hesarin uutinen kerro, mutta koska se on enemmän kuin Suomessa, se on siis yli 26,7% BKT:stä. Sveitsissä julkinen sektori kerää 30,1%, ja palauttaa sosiaaliturvana jotakin 26,7% ja 30.1% välillä lopun rahan kuluessa byrokratiaan, hallintoon, vätystelyyn, kankkulan kaivoon ja muihin keskeisiin julkishallinnon elementteihin.

Suomessa kerätään 44,6% ja kun rahaa oikeasti tarvitseville palautetaan vain 26,7%, näihin mainittuihin julkishallinnon elementteihin ja toissijaisiin palveluihin kuluu 17,9% BKT:stä. Eli siis melkein viidennes koko kansantuotteesta.

Miksi ihmeessä meiltä lähdetään aina Ruotsiin, Norjaan tai Tanskaan katsomaan, miten asioita kuuluisi tehdä, eikä mennä ottamaan oppia sinne, missä niitä osataan tehdä? Edes korkeakoulututkinnon rahoittaminen lainalla ei olisi suurensuuri ongelma jos tuloveroprosentti olisi 20 ja arvonlisäveroprosentti olisi 8, sillä erolla nykyiseen velat maksaisi pois muutamassa vuodessa.

Mutta niin ei varmaan voi tehdä, sillä Suomessa on kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet.

Tämä on tarina niistä kolmesta karkuun päässeestä kalasta.

Eihän se ole mikään salaisuus, että naiset eivät noin pääsääntöisesti ole minusta ältsin kiinnostuneita, mutta niitä kiinnostuneitakin on jokunen ollut. Kun en ole ollut koskaan kamalan suosittu, on lähinnä vaadittu naisen puolelta voimatoimia, että on saanut minut ymmärtämään asian.

Kuitenkin historiaani kuuluvat neidit M, K ja P. Kaksi heistä tosin nykyisin rouvia, mikä on heille hyväksi. Heistä olin kiinnostunut ja he minusta, mutta koska fyysistä väkivaltaa ei käytetty, en oikein tajunnut sitä silloin kun asia oli ajankohtainen. Jälkikäteen katseltuna kuitenkin elämäni olisi todennäköisesti ollut paljonkin erilainen, jos olisin ymmärtänyt sangen suorat vihjeet keneltä hyvänsä heistä ajoissa.

Ensimmäinen oli 80-luvun loppupuolella, kun olin vielä lukiossa. Jos siitä jutusta olisi tullut jotakin, se ei varmaankaan olisi kestänyt iänkaiken, mutta olisin päässyt silloin mukaan naisten naurattamisen kuvioon siihen aikaan kuin muutkin, ja asiaa ei olisi pitänyt ryhtyä harjoittelemaan aikuisena.

Toinen kolkutteli oveani 90-luvun puolivälissä. Silloin minä olin aivan yhtä hakoteillä kuin tänäänkin enkä ymmärtänyt mitään, mutta koska hän pian aikansa päätä seinään hakattuaan pariutui sangen vakavasti ja asuu lähiössä onnellisena miehineen ja lapsineen, en pidä täysin mahdottomana, että jos olisin oivaltanut silloin asian oikein, tämä olisi ollut minun tieni.

Kolmas kerta, noin viisi vuotta sitten, olisi johtanut toteutuessaan siihen, etten olisi ikinä lähtenyt Suomesta mihinkään.

Nyt olen sitten kuitenkin täällä.

Ei liene salaisuus kenellekään minut tuntevalle, etten ole mikään rajattoman maahanmuuton vankkumattomin puolestapuhuja.

Helsingin Sanomat käsittelee asiaa tässä jutussa ja minua ihmetyttää tämä lopusta löytyvä pätkä:

Väestöennusteen mukaan Suomen työmarkkinoilta poistuu vuosina 2010–2030 noin 400 000 työntekijää. Pelkästään pääkaupunkiseudulle saatetaan tarvita 100 000 ulkomaalaista työntekijää.
Myös Suomi pyrkii tekemään ulkomaalaisten työntekijöiden tulon maahan entistä helpommaksi, vaikka onkin yleisesti ottaen varsin nirso ulkomaalaisten vastaanottaja. Pakolaiskiintiö on jo vuosia pysynyt 750:ssä, ja esimerkiksi Ruotsi ottaa vuosittain moninkertaisesti enemmän turvapaikanhakijoita vastaan.

Tässä on mielestäni jonkunnäköinen aukko päättelyketjussa. Annetaan ymmärtää, että ulkomaista työvoimaa tarvitaan, ja tämä yhdistetään pakolaisten vastaanottamiseen. Minulla on sellainen tytinä, että turvapaikanhakijoina maahan tulleista valtaosa on työttöminä tai työelämän ulkopuolella muuten vain, kun taas työn perässä maahan tulleet siirtolaiset ovat aivan toista joukkoa, ja pääsääntöisesti kotoisin aivan eri maista kuin pakolaistaustaiset ihmiset. Minun mielestäni on erinomaisen kannatettava ajatus helpottaa ulkomaalaisten työntekijöiden maahan pääsyä, kotiutumista ja muutenkin vähentää turhanaikaista ihmisten simputtamista. Mutta työntekijä on sellainen, jolle on tarjolla työpaikka. Sellainen, joka tulee vain rajalle, ei ole kenenkään valitsema ja emme voi olla mitenkään varmoja siitä, että hänen osaamisellaan on kenellekään Suomessa mitään käyttöä.

Joten sen sijaan, että niputetaan kaikki ulkomaalaiset yhdeksi puuroksi, jonka oletetaan ratkaisevan kaikki tulevaisuuden ongelmat, meidän pitäisi jakaa ulkomaalaispolitiikka kahtia siirtolaispolitiikaksi ja pakolaispolitiikaksi. Siirtolaispolitiikan tehtävänä olisi houkutella maahan mahdollisimman paljon tarpeellista väkeä, ja pakolaispolitiikan tehtävä olisi käännyttää pois jokainen, jolle ei ole tekemiämme sopimuksia noudattaen aivan pakko myöntää turvapaikkaa.

Tämän jutun tutut ovat kuulleet useasti, mutta se tuli mieleen tänään hölösuusta hollantilaisesta passintarkastajasta.

Olin vuonna 2002 Uudessa Seelannissa. Olin ollut siellä puolitoista viikkoa ja olin lähdössä Christchurchin lentokentältä maasta pois. Passintarkastaja oli noin 60-vuotias herrasmies.

Hän otti paperit ja kysyi, että viihdyinkö ja että oliko kivaa. Vastasin siihen suunnilleen "teoriassa joo, mutta välillä tietysti vähän yksinäistä, ja kun en uskaltanut vuokrata autoa kun te ajatte väärällä puolella tietä, joten en päässyt ihan joka paikkaan mihin olisin halunnut. Mutta ongelmaa ei olekaan, sillä ennen kuin tulen seuraavan kerran, minun pitää vain hommata tyttöystävä, joka osaa ajaa autoa väärällä puolella tietä." Heppu katsoi minua päästä varpaisiin ja totesi "Sir, in your case I suggest driving lessons. Have a safe journey."

Siitä tuli hyvä mieli.

Odottelen tässä Lontoon pormestarin vaalin tuloksia, mutta urakka ei oikein ota joutuakseen. Ensimmäinen kerta ikinä kun en äänestänyt, mutta vapunvietto vei voiton ja 1.5. ei ollut kauhean sovelias vaalipäivä.

Käytännössä vaali on kahden kauppa. Vastakkain ovat Toryjä edustava Boris Johnson ja Ken Livingstonea edustava "Punainen Ken" Livingstone. Tällä hetkellä veikkaus on se, että Johnson voittaisi, mikä olisi jokseenkin hyvä asia. Yleinen mielipide kadulla tuntuu olevan se, että sangen omavaltaisen ja omapäisen Ken Livingstonen on aika lähteä, sillä mies on ollut hommassa siitä saakka kun Lontoon pormestarin virka palautettiin vuonna 2000. Tänä aikana verot ja maksut ovat nousseet kohisten ja raha tuntuu katoavan johonkin kankkulan kaivoon ja kaupungin suurimmat murheet, liikenne etunenässä, ovat aivan yhtä sekaisin kuin kahdeksan vuotta sittenkin.

Mutta miten helvetissä ääntenlasku voi kestää kaksi päivää muuallakin kuin Zimbabwessa?