Mar 2012
Lakkoja ja piirakkaa
31/03/12 11:21
Jos ei mene hyvin Suomessa, niin poskellaan asiat ovat muuallakin.
Hänen Majesteettinsa hallitus julkisti Britannian budjetin seuraavalle verovuodelle alkuviikosta. Siinä oli kaikenlaisia juttuja, kuten ylimmän, alun alkaenkin väliaikaiseksi tarkoitetun 50% marginaaliveron pudottaminen 45 prosenttiin, pienituloisia eniten hyödyttävän verovapaan tulon nostaminen parilla tonnilla 9200 puntaan vuodessa ja lapsilisien poistaminen jos taloudessa asuu ainakin yksi yli 60 tonnia vuodessa tienaava.
Olisi kuvitellut, että lapsilisistä olisi käyty kovempikin vääntö ja pienten tulojen verovapauden laajentaminen olisi ansainnut kiitosta. Lapsilisät menivät ja ketään ei kiinnosta, että pienituloinen puuhastelija saa tienata jo puolikkaan tuloistaan ilman veroja tehden verorasituksesta melko lailla council taxin könttäsummaan perustuvan asian. Yritysverojakin mentiin leikkaamaan, vaikka on hyvin epäselvää, onko tästä mitään hyötyä työllisyydelle kuten väitetään.
Keskustelua näistä asioista ei suuremmin ole syntynyt. Kansa nimittäin raivostui piirasverosta.
Britanniassa ruuan arvonlisävero on 0, jos kyse ei ole roskaruuasta tai ravintolapalvelusta. Nyt kuitenkin uusi tulkinta on se, että jos take away -ruoka on lämmintä, kyseessä on itse asiassa lämmityspalvelu eikä enää elintarvikemyynti. Tämä toi joka kadunkulmassa kojuista myytäviin piiraisiin arvonlisäveron. Tämä veromuutos ristittiin välittömästi piirasveroksi ja koko valtakunta on täynnä marsseja ja kampanjoita, joissa kerrotaan, että piiraat ovat kelpo brittiläistä ruokaa, jota ei saa näin halpa-arvoisesti verottaa.
En tiedä, onko uusi verotulkinta elintarvikemyynnin ja palvelun rajapinnasta järkevä, mutta sen tiedän, että jos pienituloinenkaan saati sitten suurituloinen syö piiraita sen verran vuodessa, että bisnescase tuloveron alennuksesta happanee piiraiden hinnan kohoamiseen 20%:lla, puolitoista puntaa maksavia piiraita saa mättää niin paljon, etten mitenkään rohkene ennustaa tällaiselle henkilölle kovin pitkää ikää.
Kyseessä on niin naurettavan pieni asia, että minua suorastaan kiinnostaisi usuttaa muutama tutkiva journalisti pöyhimään asiaa. En olisi hämmästynyt, vaikka tulevaisuus paljastaisi, että tämä veronmuutos oli jonkun PR-agentin käsialaa ja ensimmäisten piirasmarssien synty ja retoriikka peräisin samasta paikasta.
Nyt nimittäin läpi meni kuin taikaiskusta aivan heittämällä lapsilisäasia, joka on tähän saakka herättänyt samanlaisia suuria tunteita kuin aika ajoin Suomessakin kuohahteleva keskustelu siitä, pitäisikö hyväpalkkaisten vanhempien lapsilisät niistää pois.
Jos paljastuu, että piirasvero ja sen ympärille luotu liikehdintä oli pelkästään savuverho, täytyy nostaa sen keksijälle hattua. Kaikki tiedotusvälineet on onnistuttu höynäyttämään mukaan ja keskeisistä budjettikysymyksistä on puhuttu vähemmän kuin minään aikaisempana vuonna.
Britannian hallitus meni myös kämmentämään kun säiliöautokuskit uhkasivat lakolla. Lakosta annettiin varoitus muttei annettu sille mitään päiviä. Siitä huolimatta joku hallituksessa päätti, että lakko iskee varmaankin pääsiäiseksi, joten kansalaisia kehotettiin täyttämään autojensa tankit ja jerrykannut myös.
Tuloksena oli satojen metrien jonoja bensa-asemille, bensan loppuminen useimmilta asemilta, asemien asettamat tankkausrajoitukset (kukin saa tankata vain 10 punnalla ja sitten taas jonono päähän) jne. Teiden varsilla oli täysi kaaos kun motareilta huoltoasemille johtavat rampitkin tukkeutuivat ja bensa-asemille jonotettiin moottoriteiden ryömintäkaistoilla.
Jerrykannuista puhunut liikenneministeri on syvästi hävennyt kommenttejaan, sillä hän sai aikaan paniikin, joka oli tarkoitus välttää, ja suoraan sanoen olisi pitänyt tietää paremmin.
Kyseessä oli myös melko opettavainen tarina tiedotusongelmasta. Jos jätetään jerrykannut sivuun, hallituksen antama ohje oli se, että jos tankki on alle puolillaan, olisi syytä käydä kiireesti tankkaamassa. Tämä sai aikaan paniikkia, sillä kyseinen lausunto kuulosti melko vakavalta.
Tosiasiassa kyse ei ollut erityisen suuresta ja merkittävästä asiasta. Joku ylimuistoisilta ajoilta oleva turvallisen ajamisen ohjeistus nimittäin kertoo, että tankkaamaan on syytä mennä kiireesti kun bensaa on alle kolmannes tankissa. Tätä ohjetta muutettiin väliaikaisesti siis puoleen tankkiin siltä varalta, että tulee lakko, ja näin vältettäisiin pitkät hamstrausjonot lakkopäivinä kun valtaosalla on täysi tankki bensaa.
Ongelma oli kuitenkin siinä, että kukaan ei tiennyt tuollaisen kolmasosatankin ohjeen olemassaolosta paitsi ohjetta muuttaneet visiirit. Koko “tankkaa kun tankissa on kolmannes bensaa” -ohje on unohtunut ikiaikoja sitten ja rivikansalainen ei tiennyt sellaisen olemassaolosta. Hän ei siis osannut suhteuttaa tehtyä muutosta pieneksi (kolmasosatankki versus puolikas) vaan kuvitteli, että kun aikaisemmin on tankattu tankin ollessa tyhjä, nyt pitääkin tankata tankin ollessa puolillaan, ja syntyi paniikki.
Ohjeilla siis on jotain positiivista merkitystä vain, jos ihmiset tietävät asiaan vaikuttavat oleelliset seikat. Jos puolikkaasta tankista puhuttaessa olisi muistutettu vanhasta ohjeistuksesta, valtaosa olisi viitannut koko asialle kintaallaan kuten on vuosikymmenet tehnyt sille vanhallekin hallituksen tankkausohjeelle.
Hänen Majesteettinsa hallitus julkisti Britannian budjetin seuraavalle verovuodelle alkuviikosta. Siinä oli kaikenlaisia juttuja, kuten ylimmän, alun alkaenkin väliaikaiseksi tarkoitetun 50% marginaaliveron pudottaminen 45 prosenttiin, pienituloisia eniten hyödyttävän verovapaan tulon nostaminen parilla tonnilla 9200 puntaan vuodessa ja lapsilisien poistaminen jos taloudessa asuu ainakin yksi yli 60 tonnia vuodessa tienaava.
Olisi kuvitellut, että lapsilisistä olisi käyty kovempikin vääntö ja pienten tulojen verovapauden laajentaminen olisi ansainnut kiitosta. Lapsilisät menivät ja ketään ei kiinnosta, että pienituloinen puuhastelija saa tienata jo puolikkaan tuloistaan ilman veroja tehden verorasituksesta melko lailla council taxin könttäsummaan perustuvan asian. Yritysverojakin mentiin leikkaamaan, vaikka on hyvin epäselvää, onko tästä mitään hyötyä työllisyydelle kuten väitetään.
Keskustelua näistä asioista ei suuremmin ole syntynyt. Kansa nimittäin raivostui piirasverosta.
Britanniassa ruuan arvonlisävero on 0, jos kyse ei ole roskaruuasta tai ravintolapalvelusta. Nyt kuitenkin uusi tulkinta on se, että jos take away -ruoka on lämmintä, kyseessä on itse asiassa lämmityspalvelu eikä enää elintarvikemyynti. Tämä toi joka kadunkulmassa kojuista myytäviin piiraisiin arvonlisäveron. Tämä veromuutos ristittiin välittömästi piirasveroksi ja koko valtakunta on täynnä marsseja ja kampanjoita, joissa kerrotaan, että piiraat ovat kelpo brittiläistä ruokaa, jota ei saa näin halpa-arvoisesti verottaa.
En tiedä, onko uusi verotulkinta elintarvikemyynnin ja palvelun rajapinnasta järkevä, mutta sen tiedän, että jos pienituloinenkaan saati sitten suurituloinen syö piiraita sen verran vuodessa, että bisnescase tuloveron alennuksesta happanee piiraiden hinnan kohoamiseen 20%:lla, puolitoista puntaa maksavia piiraita saa mättää niin paljon, etten mitenkään rohkene ennustaa tällaiselle henkilölle kovin pitkää ikää.
Kyseessä on niin naurettavan pieni asia, että minua suorastaan kiinnostaisi usuttaa muutama tutkiva journalisti pöyhimään asiaa. En olisi hämmästynyt, vaikka tulevaisuus paljastaisi, että tämä veronmuutos oli jonkun PR-agentin käsialaa ja ensimmäisten piirasmarssien synty ja retoriikka peräisin samasta paikasta.
Jos paljastuu, että piirasvero ja sen ympärille luotu liikehdintä oli pelkästään savuverho, täytyy nostaa sen keksijälle hattua. Kaikki tiedotusvälineet on onnistuttu höynäyttämään mukaan ja keskeisistä budjettikysymyksistä on puhuttu vähemmän kuin minään aikaisempana vuonna.
Britannian hallitus meni myös kämmentämään kun säiliöautokuskit uhkasivat lakolla. Lakosta annettiin varoitus muttei annettu sille mitään päiviä. Siitä huolimatta joku hallituksessa päätti, että lakko iskee varmaankin pääsiäiseksi, joten kansalaisia kehotettiin täyttämään autojensa tankit ja jerrykannut myös.
Tuloksena oli satojen metrien jonoja bensa-asemille, bensan loppuminen useimmilta asemilta, asemien asettamat tankkausrajoitukset (kukin saa tankata vain 10 punnalla ja sitten taas jonono päähän) jne. Teiden varsilla oli täysi kaaos kun motareilta huoltoasemille johtavat rampitkin tukkeutuivat ja bensa-asemille jonotettiin moottoriteiden ryömintäkaistoilla.
Jerrykannuista puhunut liikenneministeri on syvästi hävennyt kommenttejaan, sillä hän sai aikaan paniikin, joka oli tarkoitus välttää, ja suoraan sanoen olisi pitänyt tietää paremmin.
Kyseessä oli myös melko opettavainen tarina tiedotusongelmasta. Jos jätetään jerrykannut sivuun, hallituksen antama ohje oli se, että jos tankki on alle puolillaan, olisi syytä käydä kiireesti tankkaamassa. Tämä sai aikaan paniikkia, sillä kyseinen lausunto kuulosti melko vakavalta.
Tosiasiassa kyse ei ollut erityisen suuresta ja merkittävästä asiasta. Joku ylimuistoisilta ajoilta oleva turvallisen ajamisen ohjeistus nimittäin kertoo, että tankkaamaan on syytä mennä kiireesti kun bensaa on alle kolmannes tankissa. Tätä ohjetta muutettiin väliaikaisesti siis puoleen tankkiin siltä varalta, että tulee lakko, ja näin vältettäisiin pitkät hamstrausjonot lakkopäivinä kun valtaosalla on täysi tankki bensaa.
Ongelma oli kuitenkin siinä, että kukaan ei tiennyt tuollaisen kolmasosatankin ohjeen olemassaolosta paitsi ohjetta muuttaneet visiirit. Koko “tankkaa kun tankissa on kolmannes bensaa” -ohje on unohtunut ikiaikoja sitten ja rivikansalainen ei tiennyt sellaisen olemassaolosta. Hän ei siis osannut suhteuttaa tehtyä muutosta pieneksi (kolmasosatankki versus puolikas) vaan kuvitteli, että kun aikaisemmin on tankattu tankin ollessa tyhjä, nyt pitääkin tankata tankin ollessa puolillaan, ja syntyi paniikki.
Ohjeilla siis on jotain positiivista merkitystä vain, jos ihmiset tietävät asiaan vaikuttavat oleelliset seikat. Jos puolikkaasta tankista puhuttaessa olisi muistutettu vanhasta ohjeistuksesta, valtaosa olisi viitannut koko asialle kintaallaan kuten on vuosikymmenet tehnyt sille vanhallekin hallituksen tankkausohjeelle.
Comments
Perustuloa ei kannata perustella hölynpölyllä
28/03/12 09:35
Pari vihreää on avautunut Hesarissa perustulon siunauksellisuudesta.
Perustulo, sikäli kun se voidaan kustannusneutraalisti ja järkevästi toteuttaa, on lähtökohtaisesti hyvä idea ja siihen on syytä suhtautua uteliaan kiinnostuneesti. Kustannusneutraali sen on alkuvaiheessaan oltava, sillä muuhun ei ole rahaa. Järkevällä toteutuksella tarkoitan sitä, että perustulo riittää elämiseen ilman, että sen rinnalla täytyy pitää nykyinen massiivinen tukiaisaparaatti niitä varten, jotka eivät kuitenkaan voi tai halua tehdä työtä.
Perustulon idea on tukiverkoston yksinkertaistaminen ja työhön motivointi, mutta jos perustulo ei riitä elämiseen vaan sitä kuitenkin paikataan harkinnanvaraisella tuella, keskeisiä hyötyjä ei saavuteta.
Kirjoitus itsessään on kuitenkin tyylipuhdas esimerkki hölynpölystä. Perustulokeskustelu on aina samoillut pimeissä metsissä, jossa huuhaan, sumutuksen ja hyväuskoisuuden peikot vaanivat pientä kulkijaa, ja jälleen kerran pedot näyttävät voittaneen.
Perustulo on siitä hassu aparaatti, että sitä ei tunnu vastustavan kukaan. Minä en ole nähnyt yhtään puheenvuoroa, jossa kukaan
edes puolivakavasti otettava vastustaisi perustuloa, mutta siitä huolimatta se ei toteudu. Itse asiassa en muista edes kenenkään hullun vastustaneen sitä. Ajatus ei ole mikään uusi, eli aikaa sen toteuttamiselle olisi kyllä ollut. Useimmat asettavat yllä kuvatun kaltaisia reunaehtoja, mutta koska nuo reunaehdot on ainakin teorian tasolla otettu huomioon perustulomalleissa, niiden ei pitäisi aiheuttaa suuria ongelmia.
Olen alkanut kallistua sille kannalle, että perustulo jää kerta toisensa jälkeen toteutumatta ei sen vastustajien vaan sen kannattajien tähden. Vastustajia ei tunnu olevan olemassakaan, mutta kannattajat tuottavat niin sekavaa ja loogisesti kelvotonta propagandaa, että puhvelilaumat rynnistävät vaivatta esitysten aukoista lävitse. Kun perustulo on perusteluineen aukkoja pullollaan, ihmiset muuttuvat varovaisiksi. Ehdotus alkaakin näyttää huonolta vaikkei se sitä todennäköisesti ole, vain siksi, että sitä perustellaan järjettömillä argumenteilla.
Tämä puheenvuoro antaa meille kuitenkin mahdollisuuden tarkastella yhtä aspektia siitä, miksi poliitikot eivät tartu perustuloon. Se olisi liian vaikeaa ja liian monille varpaille kävelevää.
Kirjoitus selittää meille ansiokkaasti, miksi tuloloukku on ongelma ja älykäs lukija ymmärtää kyllä, miten perustulo asiaa parantaisi vaikkei sitä suorastaan ratakiskosta väännetäkään. Probleeman origo on kuitenkin esillä jo otsikossa. Siitä emme voi edes tässä tapauksessa syyttää ammattitaidotonta lehtineekeriä, otsikko on kirjoittajien omasta vieraskynästä.
Perustulo nimittäin ei johda täystyöllisyyteen eikä se todennäköisesti edes merkittävästi muuta työllisten ja työttömien välistä suhdetta. Perustulo on tuloloukkuja poistava aparaatti, mutta sen työllisyysvaikutukset tulevat niin monen mutkan kautta, etten itse osaa niitä arvioida, enkä edes muutosten etumerkkiä. Tiedän kuitenkin asiasta tarpeeksi ja osaan tunnistaa valheen ja toiveiden tynnyrin kun sellaisen näen, ja erottaa nämä totuudesta.
Täysin sääntelemättömillä työmarkkinoilla tulos todennäköisesti olisi melko lähellä täystyöllisyyttä, joskin tässä törmätään määrittelykysymykseen: mikä määrä työtä päivässä, viikossa, kuukaudessa ja vuodessa riittää siihen, että henkilö katsotaan työlliseksi eikä työttömäksi. Jos määritellään, että vuoden aikana yhdenkin työtunnin tehnyt on työllinen, saavutamme varmasti täystyöllisyyden, mutta näin kalibroitu mittari ei kerro meille mitään, mitä haluamme tietää. Jos taas edellytetään noin 35 viikkotuntia noin 46 viikon ajalta vuodessa, perustulo ei muuta mitään itsessään, minkäänlaisilla työmarkkinoilla.
Perustulopropagandan kova ydin on se, että kun satunnaisenkin työn vastaanottaminen tehdään houkuttelevaksi, työn tarjonta lisääntyy. Mihin se siitä lisääntyisi? Perustulo lisää työvoiman tarjontaa, ei työn tarjontaa, ja tätä eroa ei kovinkaan moni perustulon puolestapuhuja edes tunnista. Kun markkinoille lisätään runsaasti myyjiä, siitä ei seuraa, että ostajien määrä lisääntyy samassa suhteessa. Ostajien määrään vaikuttaa ennen kaikkea ostajan käytettävissä oleva raha ja ostoksen hintalaatusuhde.
Ostaja on siis tässä tapauksessa työnantaja, joka ostaa myyjän, eli työläisen, työtä.
Ostajan käytettävissä olevaan rahaan kustannusneutraali perustulo ei suuresti vaikuta. Se siirtää hieman kulutuksen painopistettä kaikkein eniten tienaavista kaikkein vähiten tienaaviin, mutta varsin vähän. Se leikkaa siis kulutusta yhdessä paikassa ja lisää sitä toiseen paikkaan, mutta koska pienituloinen ostaa (tuonti)tavaraa ja ruokaa eikä palveluja ja suurituloinen tinkii ensimmäisenä palveluista jos jostain pitää tinkiä, emme voi katsoa perustulon oleellisesti muuttavan ostajan käytettävissä olevaa rahaa.
Hintalaatusuhteelle ei myöskään tapahdu mitään, sillä työn hinta ei tässä tapauksessa muutu miksikään. Sitä säätelee edelleen yleissitova työehtosopimus kullakin alalla. Jos työ on liian kallista ostettavaksi nyt, miksi sitä ostettaisiin enemmän, vaikka myyjiä lisättäisiin kuinka markkinoille? Ei sitä tietenkään osteta yhtään enempää.
Kirjoittajat hukkaavat moponsa melko pitkälle potaskan rääseikköön väittämällä, että perustulo itse asiassa nostaa pienimpiä palkkoja kun työvoima voi “paskatyöstä” kieltäytyä, ja samalla näin tehdessään tulevat potkaisseeksi itseään nilkkaan. Jos väite osoittautuu perättömäksi, kirjoitus näyttää aasimaiselta ja
asiantuntemattomalta. Jos väite osoittautuisi paikkansa pitäväksi, se heikentäisi mainittua hintalaatusuhdetta. Miksi työnantajat ostaisivat merkittävästi nykyistä enemmän työtä kalliilla, kun sitä ei osteta nyt halvemmallakaan? Ei sitä tietenkään osteta yhtään enempää, joten kirjoitus näyttää aasimaiselta ja asiantuntemattomalta väittäessään perustulon johtavan täystyöllisyyteen.
Perustulo todennäköisesti johtaisi jokusen nykyisin vaikeasti täytettävän pienipalkkaisen ja osa-aikaisen työpaikan täyttämiseen, mikä on tietysti ansio, mutta tästä on pitkä matka täystyöllisyyteen. Täystyöllisyys edellyttäisi merkittävästi ostovoimaisempaa asiakaskuntaa, ja sitä ei Suomeen saada viilaamalla kustannusneutraalisti hieman veroja ja sosiaalitukiaisia. Se saataisiin aikaan remontoimalla koko julkinen sektori, mutta sitä ei haluta tehdä.
Tästä päästään kuitenkin kurkistamaan verhon taakse siihen maailmaan, jossa täystyöllisyys olisi lähempänä.
Kuten kirjoitettu on, työn kysyntään vaikuttaa ennen kaikkea työtä kuluttavan asiakaskunnan ostovoima. Perustulo ei lisää ostovoimaa välttämättä ollenkaan ja parhaassakin tapauksessa vain vähän, joten ainoa keino tavoitella perustulon kautta täystyöllisyyttä olisi työn hinnan määräytyminen markkinoilla. Se tarkoittaisi isossa osassa työtä sitä, että siitä voitaisiin maksaa merkittävästi nykyistä vähemmän. Jos yleissitovat työehtosopimukset vedettäisiin vessanpöntöstä alas ja luovuttaisiin irtisanomissuojasta yms. asioista, monien työpaikkojen ovilla olisi jono, jossa ihmiset ilmoittautuisivat vapaaehtoisiksi tekemään työtä halvemmalla kuin joku sisällä oleva. Varsin moni voisi esimerkiksi tehdä teollisuuden vähäistä koulutusta vaativaa työtä kolmanneksen nykyistä halvemmalla.
Tämä taas poistaisi ostovoimaisia kuluttajia reservistä ja muuttaisi heidät pienituloisiksi, joten työllisyys yleisesti heikkenisi. Kun markkinoilta poistuisi runsaasti hyväpalkkaisia työpaikkoja, ainoa keino ylipäätään parantaa elintasoa olisi nimenomaan pienipalkkainen työ. Veikkaan, että tässä tilanteessa sen kysyntä lisääntyisi, joten palkat eivät ainakaan nousisi, ja kun samalla poistettaisiin TES-minimit, ne voisivat jopa laskea.
Näemme, ettei tämä maailma ole mikään työläisten paratiisi, eikä täystyöllisyys olisi taattu tässäkään mallissa. Tulisimme luopuneeksi varsin paljosta ja saisimme varsin vähän.
Kun perustulosta puhutaan, kannattaisi keskittyä siihen koko lailla ainoaan asiaan, josta voimme olla melko lailla yksimielisiä ilman loogisia tiikerinloikkia: tuloloukku poistuu. Jos nyt on tarjolla työpaikka ja työhaluinen, mutta tukijärjestelmä poistaa taloudellisen kannusteen haaskata vapaa-aikaansa, tämä tilanne korjaantuu niin hyvin kuin se länsimaassa korjata voidaan. Tämä itsessään riittää perustelemaan perustulon. Sitä ei pidä perustella täystyöllisyydellä ja muulla lööperillä, sillä perustulosta ei näitä asioita seuraa.
Voisimme yksinkertaisella oleelliseen keskittymisellä päästä keskustelussa eteenpäin, kenties jopa toteutukseen saakka. Kun keskustelisimme vain siitä, miten perustulo on kustannusneutraali ja järkevä emmekä miettisi korkealentoisia täystyöllisyysasioita ja perustaisi bisnescasea näiden ennustusten ja toiveiden varaan, voisimme sorvata mallin, jonka vastustaminen olisi melko lailla vaikeaa. Kun ehdotus tuotaisiin käsittelyyn tällaisena, näkisimme ainakin, mitkä ovat vastustajien argumentit ja keitä nuo vastustajat oikein ovat. Nyt heitä ei juuri näy eikä myöskään heidän argumenttejaan, sillä tämän tason puppua ei tarvitse edes vaivautua kommentoimaan tämän kummemmin.
Rakentava keskustelu asiasta polkee paikallaan edelleen.
Perustulo, sikäli kun se voidaan kustannusneutraalisti ja järkevästi toteuttaa, on lähtökohtaisesti hyvä idea ja siihen on syytä suhtautua uteliaan kiinnostuneesti. Kustannusneutraali sen on alkuvaiheessaan oltava, sillä muuhun ei ole rahaa. Järkevällä toteutuksella tarkoitan sitä, että perustulo riittää elämiseen ilman, että sen rinnalla täytyy pitää nykyinen massiivinen tukiaisaparaatti niitä varten, jotka eivät kuitenkaan voi tai halua tehdä työtä.
Perustulon idea on tukiverkoston yksinkertaistaminen ja työhön motivointi, mutta jos perustulo ei riitä elämiseen vaan sitä kuitenkin paikataan harkinnanvaraisella tuella, keskeisiä hyötyjä ei saavuteta.
Kirjoitus itsessään on kuitenkin tyylipuhdas esimerkki hölynpölystä. Perustulokeskustelu on aina samoillut pimeissä metsissä, jossa huuhaan, sumutuksen ja hyväuskoisuuden peikot vaanivat pientä kulkijaa, ja jälleen kerran pedot näyttävät voittaneen.
Perustulo on siitä hassu aparaatti, että sitä ei tunnu vastustavan kukaan. Minä en ole nähnyt yhtään puheenvuoroa, jossa kukaan
Olen alkanut kallistua sille kannalle, että perustulo jää kerta toisensa jälkeen toteutumatta ei sen vastustajien vaan sen kannattajien tähden. Vastustajia ei tunnu olevan olemassakaan, mutta kannattajat tuottavat niin sekavaa ja loogisesti kelvotonta propagandaa, että puhvelilaumat rynnistävät vaivatta esitysten aukoista lävitse. Kun perustulo on perusteluineen aukkoja pullollaan, ihmiset muuttuvat varovaisiksi. Ehdotus alkaakin näyttää huonolta vaikkei se sitä todennäköisesti ole, vain siksi, että sitä perustellaan järjettömillä argumenteilla.
Tämä puheenvuoro antaa meille kuitenkin mahdollisuuden tarkastella yhtä aspektia siitä, miksi poliitikot eivät tartu perustuloon. Se olisi liian vaikeaa ja liian monille varpaille kävelevää.
Kirjoitus selittää meille ansiokkaasti, miksi tuloloukku on ongelma ja älykäs lukija ymmärtää kyllä, miten perustulo asiaa parantaisi vaikkei sitä suorastaan ratakiskosta väännetäkään. Probleeman origo on kuitenkin esillä jo otsikossa. Siitä emme voi edes tässä tapauksessa syyttää ammattitaidotonta lehtineekeriä, otsikko on kirjoittajien omasta vieraskynästä.
Perustulo nimittäin ei johda täystyöllisyyteen eikä se todennäköisesti edes merkittävästi muuta työllisten ja työttömien välistä suhdetta. Perustulo on tuloloukkuja poistava aparaatti, mutta sen työllisyysvaikutukset tulevat niin monen mutkan kautta, etten itse osaa niitä arvioida, enkä edes muutosten etumerkkiä. Tiedän kuitenkin asiasta tarpeeksi ja osaan tunnistaa valheen ja toiveiden tynnyrin kun sellaisen näen, ja erottaa nämä totuudesta.
Täysin sääntelemättömillä työmarkkinoilla tulos todennäköisesti olisi melko lähellä täystyöllisyyttä, joskin tässä törmätään määrittelykysymykseen: mikä määrä työtä päivässä, viikossa, kuukaudessa ja vuodessa riittää siihen, että henkilö katsotaan työlliseksi eikä työttömäksi. Jos määritellään, että vuoden aikana yhdenkin työtunnin tehnyt on työllinen, saavutamme varmasti täystyöllisyyden, mutta näin kalibroitu mittari ei kerro meille mitään, mitä haluamme tietää. Jos taas edellytetään noin 35 viikkotuntia noin 46 viikon ajalta vuodessa, perustulo ei muuta mitään itsessään, minkäänlaisilla työmarkkinoilla.
Perustulopropagandan kova ydin on se, että kun satunnaisenkin työn vastaanottaminen tehdään houkuttelevaksi, työn tarjonta lisääntyy. Mihin se siitä lisääntyisi? Perustulo lisää työvoiman tarjontaa, ei työn tarjontaa, ja tätä eroa ei kovinkaan moni perustulon puolestapuhuja edes tunnista. Kun markkinoille lisätään runsaasti myyjiä, siitä ei seuraa, että ostajien määrä lisääntyy samassa suhteessa. Ostajien määrään vaikuttaa ennen kaikkea ostajan käytettävissä oleva raha ja ostoksen hintalaatusuhde.
Ostaja on siis tässä tapauksessa työnantaja, joka ostaa myyjän, eli työläisen, työtä.
Ostajan käytettävissä olevaan rahaan kustannusneutraali perustulo ei suuresti vaikuta. Se siirtää hieman kulutuksen painopistettä kaikkein eniten tienaavista kaikkein vähiten tienaaviin, mutta varsin vähän. Se leikkaa siis kulutusta yhdessä paikassa ja lisää sitä toiseen paikkaan, mutta koska pienituloinen ostaa (tuonti)tavaraa ja ruokaa eikä palveluja ja suurituloinen tinkii ensimmäisenä palveluista jos jostain pitää tinkiä, emme voi katsoa perustulon oleellisesti muuttavan ostajan käytettävissä olevaa rahaa.
Hintalaatusuhteelle ei myöskään tapahdu mitään, sillä työn hinta ei tässä tapauksessa muutu miksikään. Sitä säätelee edelleen yleissitova työehtosopimus kullakin alalla. Jos työ on liian kallista ostettavaksi nyt, miksi sitä ostettaisiin enemmän, vaikka myyjiä lisättäisiin kuinka markkinoille? Ei sitä tietenkään osteta yhtään enempää.
Kirjoittajat hukkaavat moponsa melko pitkälle potaskan rääseikköön väittämällä, että perustulo itse asiassa nostaa pienimpiä palkkoja kun työvoima voi “paskatyöstä” kieltäytyä, ja samalla näin tehdessään tulevat potkaisseeksi itseään nilkkaan. Jos väite osoittautuu perättömäksi, kirjoitus näyttää aasimaiselta ja
Perustulo todennäköisesti johtaisi jokusen nykyisin vaikeasti täytettävän pienipalkkaisen ja osa-aikaisen työpaikan täyttämiseen, mikä on tietysti ansio, mutta tästä on pitkä matka täystyöllisyyteen. Täystyöllisyys edellyttäisi merkittävästi ostovoimaisempaa asiakaskuntaa, ja sitä ei Suomeen saada viilaamalla kustannusneutraalisti hieman veroja ja sosiaalitukiaisia. Se saataisiin aikaan remontoimalla koko julkinen sektori, mutta sitä ei haluta tehdä.
Tästä päästään kuitenkin kurkistamaan verhon taakse siihen maailmaan, jossa täystyöllisyys olisi lähempänä.
Kuten kirjoitettu on, työn kysyntään vaikuttaa ennen kaikkea työtä kuluttavan asiakaskunnan ostovoima. Perustulo ei lisää ostovoimaa välttämättä ollenkaan ja parhaassakin tapauksessa vain vähän, joten ainoa keino tavoitella perustulon kautta täystyöllisyyttä olisi työn hinnan määräytyminen markkinoilla. Se tarkoittaisi isossa osassa työtä sitä, että siitä voitaisiin maksaa merkittävästi nykyistä vähemmän. Jos yleissitovat työehtosopimukset vedettäisiin vessanpöntöstä alas ja luovuttaisiin irtisanomissuojasta yms. asioista, monien työpaikkojen ovilla olisi jono, jossa ihmiset ilmoittautuisivat vapaaehtoisiksi tekemään työtä halvemmalla kuin joku sisällä oleva. Varsin moni voisi esimerkiksi tehdä teollisuuden vähäistä koulutusta vaativaa työtä kolmanneksen nykyistä halvemmalla.
Tämä taas poistaisi ostovoimaisia kuluttajia reservistä ja muuttaisi heidät pienituloisiksi, joten työllisyys yleisesti heikkenisi. Kun markkinoilta poistuisi runsaasti hyväpalkkaisia työpaikkoja, ainoa keino ylipäätään parantaa elintasoa olisi nimenomaan pienipalkkainen työ. Veikkaan, että tässä tilanteessa sen kysyntä lisääntyisi, joten palkat eivät ainakaan nousisi, ja kun samalla poistettaisiin TES-minimit, ne voisivat jopa laskea.
Näemme, ettei tämä maailma ole mikään työläisten paratiisi, eikä täystyöllisyys olisi taattu tässäkään mallissa. Tulisimme luopuneeksi varsin paljosta ja saisimme varsin vähän.
Kun perustulosta puhutaan, kannattaisi keskittyä siihen koko lailla ainoaan asiaan, josta voimme olla melko lailla yksimielisiä ilman loogisia tiikerinloikkia: tuloloukku poistuu. Jos nyt on tarjolla työpaikka ja työhaluinen, mutta tukijärjestelmä poistaa taloudellisen kannusteen haaskata vapaa-aikaansa, tämä tilanne korjaantuu niin hyvin kuin se länsimaassa korjata voidaan. Tämä itsessään riittää perustelemaan perustulon. Sitä ei pidä perustella täystyöllisyydellä ja muulla lööperillä, sillä perustulosta ei näitä asioita seuraa.
Voisimme yksinkertaisella oleelliseen keskittymisellä päästä keskustelussa eteenpäin, kenties jopa toteutukseen saakka. Kun keskustelisimme vain siitä, miten perustulo on kustannusneutraali ja järkevä emmekä miettisi korkealentoisia täystyöllisyysasioita ja perustaisi bisnescasea näiden ennustusten ja toiveiden varaan, voisimme sorvata mallin, jonka vastustaminen olisi melko lailla vaikeaa. Kun ehdotus tuotaisiin käsittelyyn tällaisena, näkisimme ainakin, mitkä ovat vastustajien argumentit ja keitä nuo vastustajat oikein ovat. Nyt heitä ei juuri näy eikä myöskään heidän argumenttejaan, sillä tämän tason puppua ei tarvitse edes vaivautua kommentoimaan tämän kummemmin.
Rakentava keskustelu asiasta polkee paikallaan edelleen.
Eikö Suomesta saa puhua totuuksia?
27/03/12 11:19
Olen ollut viikon verran poissa ja Suomen lehdistö näyttää kohisevan siitä, että Uudessa-Seelannissa ministeri on lausunut Suomesta jotakin, joka voidaan tulkita negatiiviseksi.
Sen verran mitä asiasta olen lukenut, hän pääasiassa vertaa Suomea ja omaa maataan, ei niinkään lausu mitään absoluuttisia totuuksia. En perehdy asiaan sen koommin itse tilastotieteen keinoin, joku tässä asiassa taitavampi on sen varmasti tehnyt jo.
Hän kuitenkin väittää, että Suomessa talouskasvu ja työllisyys ovat heikompia ja henkirikoksia tapahtuu enemmän kuin Uudessa-Seelannissa. Ovatko nämä väitteet valheellisia? Ainakin henkirikosten osalta tekisi mieli sanoa tutkimattakin, että eivät ole. Suomen talouskasvu ei juuri päätä huimaa ja työttömyys on ongelma edelleen. Entäpä jos ministeri puhuikin totta? Koulutuksen heikkous vaikuttaa oudolta väitteeltä peruskoulutuksen tasolla, sillä Suomi pärjää tässä asiassa maailman parhaiten. Naisten kunnioittaminen on melko tulkinnanvarainen kysymys, jossa painottamalla asioita oikein saa melkein minkä hyvänsä maan näyttämään paremmalta tai huonommalta kuin jonkun toisen.
Mistä siis suomalaiset närkästyivät?
Eivät siitä, että Suomen erinomaiseksi arvosteltua koululaitosta ei tiedetty erinomaiseksi toisella puolella palloa. Vaan siitä, että Suomea arvosteltiin vertailussa.
Onkohan tässä mitään järkeä? Suomessa on tehty maailman sivu sekä lehdistössä että politiikan areenalla “vertailuja”, jotka ovat täsmälleen yhtä tieteellisiä kuin tuon ministerin puhekin. Otetaan muutama asia ja kerrotaan omille, että meillä menee hyvin. Jos kaikkialla muualla närkästyttäisiin siitä,
että Suomessa joku vertaa näitä maita Suomeen ja saa nuo maat näyttämään Suomea huonommilta, Suomen ministerit eivät ehtisi tekemään mitään muuta kuin kiertämään maailmaa ja selittelemään näitä lausuntoja. Joku Suomen ministereistä pitäisi suosiolla asemoida Ruotsiin, jotta voisi käydä päivittäin pyytämässä anteeksi jotakin vertailua, jossa Suomi päihittää Ruotsin.
Ministeri antoi vastauksen puheessaan kommenttiin, jossa toinen kansanedustaja halusi käydä katsomassa mallia Suomesta talouden mallimaana. Kun Suomessa kaikki mahdolliset talouden indikaattorit ovat miinuksella ja luottokelpoisuus lähtee heti kun joku huomaa Suomeen katsoa, ei pitäisi olla kovin ihmeissään, jos poliitikon opponentti ei Suomea minään paratiisina pidä.
Koko episodi on eräänlainen jälkisuomettumisen ja iltapäivälehdistön riemuvoitto. Suomesta on edelleen lupa puhua vain hyvää tai muuten ei hyvä heilu. Kun Suomessa menee tällä hetkellä huonommin kuin oikeastaan missään Alppien pohjoispuolisen maailman länsimaassa, vaikuttaa siltä, että asiaa ei saisi huomata vaan oikea ratkaisu on pitää pää pensaassa.
Suomessa elää vallalla harhaoppi, jonka mukaan olemme kaikissa asioissa parhaita maailmassa, mitä nyt jalkapallo ei oikein suju. Tätä hölynpölyä syydetään ihmisille joka tuutista, esimerkiksi vertailemalla Suomea yksittäisissä asioissa maihin, joissa näissä yksittäisasioissa menee huonommin. Vähän kuten tämä uusiseelantilainen ministeri meni tyhmyyksissään tekemään. Valheessa elämisen ongelma on siinä, että kun asioita pitäisi ryhtyä pistämään kuntoon, siihen ei löydy kykyä eikä tahtoa, sillä ensimmäinen askel - ongelman tunnistaminen - jää puolitiehen kun valheita paratiisista ja lottovoitoista opetetaan ihmisille koulunpenkiltä lähtien.
Kun katsoo Suomen tämän päivän hallintoa, ei voi kuin tulla siihen tulokseen, että maata johtavat ihmiset, jotka ovat täysin sisäistäneet kaiken potaskan. Suomen talous on kriisissä, jossa se ei ole ollut todennäköisesti koskaan sota-ajan jälkeen, mutta edelleen kuvitellaan, että eletään AAA-luokitetussa paratiisissa.
Ulkomaalainen tai ulkomailla asuva tekee tyhmästi, jos yrittää hieman toimia unilukkarina. Jos totuus ja taikausko ovat konfliktissa, taikausko voittaa aina.
Niin tänäänkin.
Sen verran mitä asiasta olen lukenut, hän pääasiassa vertaa Suomea ja omaa maataan, ei niinkään lausu mitään absoluuttisia totuuksia. En perehdy asiaan sen koommin itse tilastotieteen keinoin, joku tässä asiassa taitavampi on sen varmasti tehnyt jo.
Hän kuitenkin väittää, että Suomessa talouskasvu ja työllisyys ovat heikompia ja henkirikoksia tapahtuu enemmän kuin Uudessa-Seelannissa. Ovatko nämä väitteet valheellisia? Ainakin henkirikosten osalta tekisi mieli sanoa tutkimattakin, että eivät ole. Suomen talouskasvu ei juuri päätä huimaa ja työttömyys on ongelma edelleen. Entäpä jos ministeri puhuikin totta? Koulutuksen heikkous vaikuttaa oudolta väitteeltä peruskoulutuksen tasolla, sillä Suomi pärjää tässä asiassa maailman parhaiten. Naisten kunnioittaminen on melko tulkinnanvarainen kysymys, jossa painottamalla asioita oikein saa melkein minkä hyvänsä maan näyttämään paremmalta tai huonommalta kuin jonkun toisen.
Mistä siis suomalaiset närkästyivät?
Eivät siitä, että Suomen erinomaiseksi arvosteltua koululaitosta ei tiedetty erinomaiseksi toisella puolella palloa. Vaan siitä, että Suomea arvosteltiin vertailussa.
Onkohan tässä mitään järkeä? Suomessa on tehty maailman sivu sekä lehdistössä että politiikan areenalla “vertailuja”, jotka ovat täsmälleen yhtä tieteellisiä kuin tuon ministerin puhekin. Otetaan muutama asia ja kerrotaan omille, että meillä menee hyvin. Jos kaikkialla muualla närkästyttäisiin siitä,
Ministeri antoi vastauksen puheessaan kommenttiin, jossa toinen kansanedustaja halusi käydä katsomassa mallia Suomesta talouden mallimaana. Kun Suomessa kaikki mahdolliset talouden indikaattorit ovat miinuksella ja luottokelpoisuus lähtee heti kun joku huomaa Suomeen katsoa, ei pitäisi olla kovin ihmeissään, jos poliitikon opponentti ei Suomea minään paratiisina pidä.
Koko episodi on eräänlainen jälkisuomettumisen ja iltapäivälehdistön riemuvoitto. Suomesta on edelleen lupa puhua vain hyvää tai muuten ei hyvä heilu. Kun Suomessa menee tällä hetkellä huonommin kuin oikeastaan missään Alppien pohjoispuolisen maailman länsimaassa, vaikuttaa siltä, että asiaa ei saisi huomata vaan oikea ratkaisu on pitää pää pensaassa.
Suomessa elää vallalla harhaoppi, jonka mukaan olemme kaikissa asioissa parhaita maailmassa, mitä nyt jalkapallo ei oikein suju. Tätä hölynpölyä syydetään ihmisille joka tuutista, esimerkiksi vertailemalla Suomea yksittäisissä asioissa maihin, joissa näissä yksittäisasioissa menee huonommin. Vähän kuten tämä uusiseelantilainen ministeri meni tyhmyyksissään tekemään. Valheessa elämisen ongelma on siinä, että kun asioita pitäisi ryhtyä pistämään kuntoon, siihen ei löydy kykyä eikä tahtoa, sillä ensimmäinen askel - ongelman tunnistaminen - jää puolitiehen kun valheita paratiisista ja lottovoitoista opetetaan ihmisille koulunpenkiltä lähtien.
Kun katsoo Suomen tämän päivän hallintoa, ei voi kuin tulla siihen tulokseen, että maata johtavat ihmiset, jotka ovat täysin sisäistäneet kaiken potaskan. Suomen talous on kriisissä, jossa se ei ole ollut todennäköisesti koskaan sota-ajan jälkeen, mutta edelleen kuvitellaan, että eletään AAA-luokitetussa paratiisissa.
Ulkomaalainen tai ulkomailla asuva tekee tyhmästi, jos yrittää hieman toimia unilukkarina. Jos totuus ja taikausko ovat konfliktissa, taikausko voittaa aina.
Niin tänäänkin.
Työntekijöiden palkitsemisesta
18/03/12 14:40
Työntekijöiden bonuksista, palkkioista ja sitouttamisohjelmista keskustellaan jatkuvasti. Pääasiassa keskustelu koskee muutaman johtajan kulloinkin saamaa suurta pottia rahaa ja sävy on yleisesti se, ettei noin olisi saanut tehdä. Meille näyttää syntyneen kulttuuri, jossa jokainen johtajalle maksettu rahallisesti tuntuva bonus on väärin itsessään eikä ole tarpeen miettiä bonuksen perusteita. Jos perusteita hieman mietitään, se tehdään jälkiviisaassa sävyssä, jossa todetaan vääriksi osoittautuneiden päätösten tuottaneen silti bonuksia, vaikka jälkiviisastelijoiden kuoro olisi tiennyt paljon paremmin.
Jos mietitään bonuksia kautta työntekijäkentän, niillä on pääsääntöisesti kaksi tarkoitusta. Ensimmäinen on sitouttaminen, eli pyritään rahallisella palkkiolla pitämään halutut työntekijät omassa firmassa ja tekemään firman palkkarakenteesta sellainen maineeltaan, että parhaimmat hakeutuisivat juuri tuohon firmaan töihin. Toinen on työn ohjaaminen, eli yritetään saada rahallisella kannusteella ihmiset tekemään oikea määrä oikeanlaatuista työtä.
Jokainen bonusjärjestelmien piirissä joskus ollut työntekijä tietää, että näiden asioiden parametrointi on hankalaa. Bonusraha kyllä kelpaa useimmille, mutta jokaisella on tarinoita siitä, että bonuksen on saanut melko vaivatta tekemättä oikeastaan mitään. Oikean tekemiseen kannustavan bonusjärjestelmän tekeminen ei ole helppoa, mikä usein unohtuu kun bonuksia kritisoidaan. Jos bonuksia saa liian helpolla, mitään ohjaavaa vaikutusta ei ole. Jos bonuksia ei saa millään järkevästi toteutettavalla suoritteella, mitään ohjaavaa vaikutusta ei ole näinkään. Järjestelmän hyvyys tai huonous paljastuu sitä paitsi usein vasta jälkikäteen.
Käsitellään ensin yksi kategorisen huono tapa palkita ketään: osakeoptio. Jos bonus liittyy jotenkin firman absoluuttiseen osakekurssiin, huomaamme, että se ei tuota mitään haluttua. Kun osakekurssit rysähtävät jonkun markkinapaniikin johdosta, kaikkien osakkeiden kurssi laskee. Ja kun osakemarkkinoilla päivä paistaa, jokaisen firman osakekurssi nousee. Lama-aikaan ei siis kannata juuri ponnistella, koska osakeoptio ei tuota mitään kuitenkaan. Vaikka firma pärjäisi ajan oloon suhteutettuna hyvin, osakekurssi ei
silti tavoittaisi edellisenä huippuvuonna asetettua tavoitetta. Huippuvuosinakaan ei kannata ponnistella, sillä osakekurssi raketoi joka tapauksessa edellisenä lamavuonna asetetun tavoitteen ylitse. Tämä malli tarjoaa parhaan panos-tuotossuhteen kun ei ikinä tee mitään.
Bonuksen pitää siis olla jotenkin suhteutettu henkilökohtaiseen suoriutumiseen. Poikkeus tästä on se, että palkitaan kaikki firman hyvästä tuloksesta yleisesti palkkaan suhteutettuna samansuuruisella bonuksella, esimerkiksi antamalla kaikille hyvän vuoden päätteeksi kuukauden palkka. Tällaisen bonuksen meriitti firman kannalta on lähinnä yrityskuvallinen: meillä menee hyvin ja meillä maksetaan hyviä palkkoja. Tällöin kuitenkin bonus pitää antaa kaikille. Jos jonkun panos ei ole kiinnostava, on mietittävä tuon työn ulkoistamista, mutta jokaisen palkkalistoilla olevan kuuluisi tämä bonus saada tai muuten yrityskuvamarkkinointitavoitetta ei saavuteta. Muutaman vahtimestarin jättäminen pois ei säästä juuri mitään mutta aiheuttaa närää.
Tällaisesta bonusmallista suuria palkkoja nostava ylin johto saa tietysti euromääräisesti eniten, mutta jos laskentakaava kuukausipalkkaan suhteutettuna on täysin sama, järjestelmä on silti reilu eikä siitä pidä mussuttaa.
Henkilökohtainen tulospalkkaus on vaativampi laji ja koska kyse ei ole eksaktista tieteestä, siinä tapahtuu virheitä. Minä tunnustan saaneeni tulospalkkioita varsin vaatimattomilla suoritteilla ja myös tekemällä asioita, jotka parin vuoden kuluttua osoittautuivat virheellisiksi, mutta bonusjärjestemää tehtäessä tarkoitus oli hyvä ja aivan toinen. Henkilökohtaisessa tulospalkkaamisessa minun mielestäni reilu on järjestelmä, jossa jokaisella työntekijällä on mahdollisuus saman laskentakaavan mukaiseen bonukseen. Tämä tuottaa eri määrän rahaa eri ihmisille, mutta jos bonus voi kenelle hyvänsä olla vaikkapa 50% vuosipalkasta, emme taida parempaan pystyä.
Nämä asiat on syytä pitää mielessä kun kritisoidaan bonusohjelmia. Bonuksen tarkoitus on motivoida ja sitouttaa. Jos kuukausipalkka on kaksi tonnia, neljä tonnia on paljon rahaa. Jos kuukausipalkka on 200 tonnia, neljä tonnia ei tunnu missään. Voimme urputtaa siitä, että 400 tonnin bonuksen saaja on laiska vätys, joka ei ole ansainnut ropoakaan ja Rehdit Työmiehet olisivat ansainneet paljon enemmän, mutta silloin ollaan tahallaan ymmärtämättä bonuksen sisintä luonnetta. Vain tuntuva bonus tai mahdollisuus tuntuvaan bonukseen motivoi sen verran kuin rahalla motivoitua saa. Pyöristysvirheeseen häipyvä rahasumma on vain ylimääräinen kulu.
Samaten hyväksytään, että myös ylimpien johtajien bonusohjelmat ovat perusteiltaan joskus virheellisiä aivan kuten minunkin bonusohjelmani ovat olleet. En minä usko, että yhdenkään pankin omistajat näkivät kristallipallostaan, että koko pankkijärjestelmä on kaatumassa vuonna 2008 ja parhaiten olisi pärjännyt, jos vuonna 2007 ei olisi myöntänyt yhtään lainaa ja kannustanut olemassa oleviakin asiakkaita siirtymään muiden pankkien asiakkaiksi.
Omistajat tavoittelivat muuta, joten pankkien työntekijät saivat bonuksensa vaikka päätökset eivät jälkikäteen paljastuneetkaan kovin hyviksi. Tästä ollaan päädytty varsin usein siihen lopputulokseen, että ongelma oli bonusjärjestelmässä, mikä on harhaoppi. Todellinen ongelma oli ja on se, että pankeilta on sosialisoitu riski muttei voittoja ja omistajat tietävät tämän. Vaikka pankeissa ei maksettaisi yhtään bonuksia, omistajat ohjeistaisivat silti riskinottoon, sillä tässä tilanteessa korkea tuotto-odotus korkealla riskillä kannattaa kun miinusmerkkiset numerot eivät koske itseä. Pitäisiköhän korjata tämä ja antaa pankkien omistajien menettää rahansa sen sijaan, että mussutetaan bonuksista mutta annetaan saman menon oleellisilta
osin jatkua?
Viime päivinä on puhuttu Finnairin sitouttamisbonuksista.
Sitouttamisbonus ei ole mikään ennenkuulumaton keksintö. Niitähän käytetään aivan arkisesti esimerkiksi yrityskauppojen ja YT-neuvottelujen yhteydessä. Sekä fuusion että muuten vain käynnistyvän irtisanomiskierroksen tarkoitus on tietysti irtisanoa ne, joista halutaan eroon eikä kunkin tehtävän parhaimmistoa. Toisaalta yt:n rakentaminen niin, että se koskee samaa työtä tekevistä vain osaa, on melko vaikeaa ja usein täysin mahdotonta. Kaikkein arvostetuimmat työntekijät puolestaan ovat niitä, jotka ovat ensimmäisenä lähdössä vapaaehtoisesti, sillä he pääsevät koska hyvänsä töihin naapurifirmaan.
Näissä tilanteissa melko normaali ratkaisu on rahallinen. Yrityskauppa ja siitä seuraava fuusio tarvitsevat avainhenkilötekijänsä, vaikka näistä valtaosa tietää saavansa potkut myöhemmin tai joutuvansa alemman luokan tehtäviin, joista he eivät ole kiinnostuneita. Tällöin sovitaan näiden avainhenkilöiden kanssa, että jos olette täällä töissä vaikkapa vuoden tai puolentoista kuluttua tai siinä tapauksessa, että työsopimus päätetään firman päätöksellä, saatte vuoden palkan.
YT:n alkaessa työnantaja tekee menettelyrikkomuksen, jos kertoo osalle sen piirissä olevista, että teitä tämä ei oikeasti koske. Näin tekemällä joutuu maksamaan korvauksia ja aloittamaan koko pelleilyn alusta. Sen sijaan jos käy viemässä avainhenkilöinä pidetyille yksipuolisen sitoumuksen, jossa luvataan paljon rahaa jos saatte potkut seuraavan vuoden aikana, mitään muotovirhettä ei synny, sillä kenellekään ei luvata, ettei irtisanomiskierros koskisi heitä. Siitä huolimatta järkevät ihmiset ymmärtävät, että jos heille luvataan parin vuoden palkka korvaukseksi potkuista, potkuja ei ole tarkoitus antaa, joten ei ole mitään syytä nostaa kytkintä vain siksi, että hetken ajan meno vaikuttaa näennäisesti epävarmalta.
Sitouttamisbonuksiakin siis käytetään, ja niitä käytetään organisaation kaikilla portailla. Yleensä näiden bonusten ehtona on se, että niistä ei puhuta, mistä syystä niitä ei päädy julkisuuteen samalla tavoin kuin pörssiyhtiön ylimmän johdon bonukset päätyvät.
Kaikkien bonusten tapauksessa sattuu virheitä, mutta niistä pitäisi oppia jotakin. Finnairin tapauksessa silmään pistää, että koko johdon sitouttamisbonus on tämän päivän tiedon valossa paljastunut huonoksi ratkaisuksi, mutta kukaan ei tunnu oikein myöntävän tätä. Minun on vaikea kuvitella, miksi Finnairin pitäisi sitouttaa sellainen johto, joka on ajanut firman konkurssin partaalle ja saanut firman sisäiset jännitteet siihen pisteeseen, että työntekijöiden avainammattiliitot mieluummin ajavat firman konkurssiin kuin joustavat mistään. Enemmänkin tuntuisi siltä, että vanhan johdon vaihtaminen uuteen ei voi ainakaan huonompaa tulosta tuottaa.
Tietysti on mahdollista, että firma on ollut niin tiiviisti ylemmän johdon käsissä, että ylimmän johdon korvaaminen seuraavan portaan visiireillä ei olisi ollut mahdollista. Tämäkin on kuitenkin firman johtamisen ongelma, ja joku on toiminut väärin jos iso firma on täysin riippuvainen siitä, että muutama henkilö on siellä töissä. Nämä henkilöt voisivat jäädä vaikka bussin alle ylihuomenna, joten järkevä varautumissuunnitelma on sellainen, ettei kukaan ole korvaamaton. Jos Finnairilla ei ole sellaista, puute on vakava ja jonkun pitäisi ottaa siitä vastuu.
Näiden bonusten suuruusluokassa sen sijaan ei ole mitään moitittavaa. Ne näyttävät olevan melko hyvin linjassa ainakin sen kanssa, minkä verran olen itse sitouttamissopimusten kanssa ollut tekemisissä. Vuoden palkka edustaa melko täydellisesti havaitsemaani näiden sopimusten keskiarvoa.
Kun toriparlamentti päästetään ruotimaan asiaa, keskitytään vain bonusten rahalliseen suuruuteen ja joku taas laskee, kuinka monta lastentarhantätiä näilläkin rahoilla olisi palkattu. Täysin sama asia koskee muidenkin suurten yritysten bonuksia. Ei ongelma ole niiden rahallinen määrä vaan se, millä perusteilla niitä annetaan, ja tämä onkin jo asiana paljon vaikeampi toriparlamentin ruotia, sillä pääsääntöisesti ihmisillä ei ole käytettävissään tarpeellista määrää tietoa.
Samaten yllä kirjoitettuun viitaten pitäisi toisinaan olla valmis myöntämään miljoonabonusten olevan oikein, ja vielä useammin valmis myöntämään, että bonusperusteita määriteltäessä toimittiin firman kannalta oikein päätöshetkellä käytettävissä olleen tiedon valossa, joten vaikka lopputulos ei ole hyvä, ei sitä oikein voi moittiakaan.
Bonusasiassa kuuluu kuitenkin vain urputtaa.
Jos mietitään bonuksia kautta työntekijäkentän, niillä on pääsääntöisesti kaksi tarkoitusta. Ensimmäinen on sitouttaminen, eli pyritään rahallisella palkkiolla pitämään halutut työntekijät omassa firmassa ja tekemään firman palkkarakenteesta sellainen maineeltaan, että parhaimmat hakeutuisivat juuri tuohon firmaan töihin. Toinen on työn ohjaaminen, eli yritetään saada rahallisella kannusteella ihmiset tekemään oikea määrä oikeanlaatuista työtä.
Jokainen bonusjärjestelmien piirissä joskus ollut työntekijä tietää, että näiden asioiden parametrointi on hankalaa. Bonusraha kyllä kelpaa useimmille, mutta jokaisella on tarinoita siitä, että bonuksen on saanut melko vaivatta tekemättä oikeastaan mitään. Oikean tekemiseen kannustavan bonusjärjestelmän tekeminen ei ole helppoa, mikä usein unohtuu kun bonuksia kritisoidaan. Jos bonuksia saa liian helpolla, mitään ohjaavaa vaikutusta ei ole. Jos bonuksia ei saa millään järkevästi toteutettavalla suoritteella, mitään ohjaavaa vaikutusta ei ole näinkään. Järjestelmän hyvyys tai huonous paljastuu sitä paitsi usein vasta jälkikäteen.
Käsitellään ensin yksi kategorisen huono tapa palkita ketään: osakeoptio. Jos bonus liittyy jotenkin firman absoluuttiseen osakekurssiin, huomaamme, että se ei tuota mitään haluttua. Kun osakekurssit rysähtävät jonkun markkinapaniikin johdosta, kaikkien osakkeiden kurssi laskee. Ja kun osakemarkkinoilla päivä paistaa, jokaisen firman osakekurssi nousee. Lama-aikaan ei siis kannata juuri ponnistella, koska osakeoptio ei tuota mitään kuitenkaan. Vaikka firma pärjäisi ajan oloon suhteutettuna hyvin, osakekurssi ei
Bonuksen pitää siis olla jotenkin suhteutettu henkilökohtaiseen suoriutumiseen. Poikkeus tästä on se, että palkitaan kaikki firman hyvästä tuloksesta yleisesti palkkaan suhteutettuna samansuuruisella bonuksella, esimerkiksi antamalla kaikille hyvän vuoden päätteeksi kuukauden palkka. Tällaisen bonuksen meriitti firman kannalta on lähinnä yrityskuvallinen: meillä menee hyvin ja meillä maksetaan hyviä palkkoja. Tällöin kuitenkin bonus pitää antaa kaikille. Jos jonkun panos ei ole kiinnostava, on mietittävä tuon työn ulkoistamista, mutta jokaisen palkkalistoilla olevan kuuluisi tämä bonus saada tai muuten yrityskuvamarkkinointitavoitetta ei saavuteta. Muutaman vahtimestarin jättäminen pois ei säästä juuri mitään mutta aiheuttaa närää.
Tällaisesta bonusmallista suuria palkkoja nostava ylin johto saa tietysti euromääräisesti eniten, mutta jos laskentakaava kuukausipalkkaan suhteutettuna on täysin sama, järjestelmä on silti reilu eikä siitä pidä mussuttaa.
Henkilökohtainen tulospalkkaus on vaativampi laji ja koska kyse ei ole eksaktista tieteestä, siinä tapahtuu virheitä. Minä tunnustan saaneeni tulospalkkioita varsin vaatimattomilla suoritteilla ja myös tekemällä asioita, jotka parin vuoden kuluttua osoittautuivat virheellisiksi, mutta bonusjärjestemää tehtäessä tarkoitus oli hyvä ja aivan toinen. Henkilökohtaisessa tulospalkkaamisessa minun mielestäni reilu on järjestelmä, jossa jokaisella työntekijällä on mahdollisuus saman laskentakaavan mukaiseen bonukseen. Tämä tuottaa eri määrän rahaa eri ihmisille, mutta jos bonus voi kenelle hyvänsä olla vaikkapa 50% vuosipalkasta, emme taida parempaan pystyä.
Nämä asiat on syytä pitää mielessä kun kritisoidaan bonusohjelmia. Bonuksen tarkoitus on motivoida ja sitouttaa. Jos kuukausipalkka on kaksi tonnia, neljä tonnia on paljon rahaa. Jos kuukausipalkka on 200 tonnia, neljä tonnia ei tunnu missään. Voimme urputtaa siitä, että 400 tonnin bonuksen saaja on laiska vätys, joka ei ole ansainnut ropoakaan ja Rehdit Työmiehet olisivat ansainneet paljon enemmän, mutta silloin ollaan tahallaan ymmärtämättä bonuksen sisintä luonnetta. Vain tuntuva bonus tai mahdollisuus tuntuvaan bonukseen motivoi sen verran kuin rahalla motivoitua saa. Pyöristysvirheeseen häipyvä rahasumma on vain ylimääräinen kulu.
Samaten hyväksytään, että myös ylimpien johtajien bonusohjelmat ovat perusteiltaan joskus virheellisiä aivan kuten minunkin bonusohjelmani ovat olleet. En minä usko, että yhdenkään pankin omistajat näkivät kristallipallostaan, että koko pankkijärjestelmä on kaatumassa vuonna 2008 ja parhaiten olisi pärjännyt, jos vuonna 2007 ei olisi myöntänyt yhtään lainaa ja kannustanut olemassa oleviakin asiakkaita siirtymään muiden pankkien asiakkaiksi.
Omistajat tavoittelivat muuta, joten pankkien työntekijät saivat bonuksensa vaikka päätökset eivät jälkikäteen paljastuneetkaan kovin hyviksi. Tästä ollaan päädytty varsin usein siihen lopputulokseen, että ongelma oli bonusjärjestelmässä, mikä on harhaoppi. Todellinen ongelma oli ja on se, että pankeilta on sosialisoitu riski muttei voittoja ja omistajat tietävät tämän. Vaikka pankeissa ei maksettaisi yhtään bonuksia, omistajat ohjeistaisivat silti riskinottoon, sillä tässä tilanteessa korkea tuotto-odotus korkealla riskillä kannattaa kun miinusmerkkiset numerot eivät koske itseä. Pitäisiköhän korjata tämä ja antaa pankkien omistajien menettää rahansa sen sijaan, että mussutetaan bonuksista mutta annetaan saman menon oleellisilta
Viime päivinä on puhuttu Finnairin sitouttamisbonuksista.
Sitouttamisbonus ei ole mikään ennenkuulumaton keksintö. Niitähän käytetään aivan arkisesti esimerkiksi yrityskauppojen ja YT-neuvottelujen yhteydessä. Sekä fuusion että muuten vain käynnistyvän irtisanomiskierroksen tarkoitus on tietysti irtisanoa ne, joista halutaan eroon eikä kunkin tehtävän parhaimmistoa. Toisaalta yt:n rakentaminen niin, että se koskee samaa työtä tekevistä vain osaa, on melko vaikeaa ja usein täysin mahdotonta. Kaikkein arvostetuimmat työntekijät puolestaan ovat niitä, jotka ovat ensimmäisenä lähdössä vapaaehtoisesti, sillä he pääsevät koska hyvänsä töihin naapurifirmaan.
Näissä tilanteissa melko normaali ratkaisu on rahallinen. Yrityskauppa ja siitä seuraava fuusio tarvitsevat avainhenkilötekijänsä, vaikka näistä valtaosa tietää saavansa potkut myöhemmin tai joutuvansa alemman luokan tehtäviin, joista he eivät ole kiinnostuneita. Tällöin sovitaan näiden avainhenkilöiden kanssa, että jos olette täällä töissä vaikkapa vuoden tai puolentoista kuluttua tai siinä tapauksessa, että työsopimus päätetään firman päätöksellä, saatte vuoden palkan.
YT:n alkaessa työnantaja tekee menettelyrikkomuksen, jos kertoo osalle sen piirissä olevista, että teitä tämä ei oikeasti koske. Näin tekemällä joutuu maksamaan korvauksia ja aloittamaan koko pelleilyn alusta. Sen sijaan jos käy viemässä avainhenkilöinä pidetyille yksipuolisen sitoumuksen, jossa luvataan paljon rahaa jos saatte potkut seuraavan vuoden aikana, mitään muotovirhettä ei synny, sillä kenellekään ei luvata, ettei irtisanomiskierros koskisi heitä. Siitä huolimatta järkevät ihmiset ymmärtävät, että jos heille luvataan parin vuoden palkka korvaukseksi potkuista, potkuja ei ole tarkoitus antaa, joten ei ole mitään syytä nostaa kytkintä vain siksi, että hetken ajan meno vaikuttaa näennäisesti epävarmalta.
Sitouttamisbonuksiakin siis käytetään, ja niitä käytetään organisaation kaikilla portailla. Yleensä näiden bonusten ehtona on se, että niistä ei puhuta, mistä syystä niitä ei päädy julkisuuteen samalla tavoin kuin pörssiyhtiön ylimmän johdon bonukset päätyvät.
Kaikkien bonusten tapauksessa sattuu virheitä, mutta niistä pitäisi oppia jotakin. Finnairin tapauksessa silmään pistää, että koko johdon sitouttamisbonus on tämän päivän tiedon valossa paljastunut huonoksi ratkaisuksi, mutta kukaan ei tunnu oikein myöntävän tätä. Minun on vaikea kuvitella, miksi Finnairin pitäisi sitouttaa sellainen johto, joka on ajanut firman konkurssin partaalle ja saanut firman sisäiset jännitteet siihen pisteeseen, että työntekijöiden avainammattiliitot mieluummin ajavat firman konkurssiin kuin joustavat mistään. Enemmänkin tuntuisi siltä, että vanhan johdon vaihtaminen uuteen ei voi ainakaan huonompaa tulosta tuottaa.
Tietysti on mahdollista, että firma on ollut niin tiiviisti ylemmän johdon käsissä, että ylimmän johdon korvaaminen seuraavan portaan visiireillä ei olisi ollut mahdollista. Tämäkin on kuitenkin firman johtamisen ongelma, ja joku on toiminut väärin jos iso firma on täysin riippuvainen siitä, että muutama henkilö on siellä töissä. Nämä henkilöt voisivat jäädä vaikka bussin alle ylihuomenna, joten järkevä varautumissuunnitelma on sellainen, ettei kukaan ole korvaamaton. Jos Finnairilla ei ole sellaista, puute on vakava ja jonkun pitäisi ottaa siitä vastuu.
Näiden bonusten suuruusluokassa sen sijaan ei ole mitään moitittavaa. Ne näyttävät olevan melko hyvin linjassa ainakin sen kanssa, minkä verran olen itse sitouttamissopimusten kanssa ollut tekemisissä. Vuoden palkka edustaa melko täydellisesti havaitsemaani näiden sopimusten keskiarvoa.
Kun toriparlamentti päästetään ruotimaan asiaa, keskitytään vain bonusten rahalliseen suuruuteen ja joku taas laskee, kuinka monta lastentarhantätiä näilläkin rahoilla olisi palkattu. Täysin sama asia koskee muidenkin suurten yritysten bonuksia. Ei ongelma ole niiden rahallinen määrä vaan se, millä perusteilla niitä annetaan, ja tämä onkin jo asiana paljon vaikeampi toriparlamentin ruotia, sillä pääsääntöisesti ihmisillä ei ole käytettävissään tarpeellista määrää tietoa.
Samaten yllä kirjoitettuun viitaten pitäisi toisinaan olla valmis myöntämään miljoonabonusten olevan oikein, ja vielä useammin valmis myöntämään, että bonusperusteita määriteltäessä toimittiin firman kannalta oikein päätöshetkellä käytettävissä olleen tiedon valossa, joten vaikka lopputulos ei ole hyvä, ei sitä oikein voi moittiakaan.
Bonusasiassa kuuluu kuitenkin vain urputtaa.
Verohelpotuksia kasvuyrityksille?
13/03/12 10:46
Nyt on sitten pulahtanut Urpilaiselta tällainen ehdotus. Yrityselämä taputtaa käsiään, koska jotain veroja lasketaan.
Ongelma on sinänsä oikea. Kun Suomessa on vähän rikkaita, suomalaisten kasvuyritysten on vaikeaa saada rahoitusta suomalaisilta yksityisiltä sijoittajilta. Yksityisen sijoittajan apu on hyödyllistä monin tavoin, sillä usein yritys hyötyy myös sijoittajan kautta tulevasta kokemuksesta, kontakteista ja myyntikanavista. Vaikka kuinka keksitään julkista virastorahoittamista Tekesin yms. instanssien kautta, tämä puoli jää puuttumaan vaikka rahoitusta onnistuttaisiinkin järjestämään.
Tekes-rahoitusta on lisäksi kritisoitu byrokraattiseksi harjoitukseksi, jossa rahoitusta saa lähettämällä byrokraateille oikealta näyttäviä papereita säännöllisesti. Kun rahoituksesta päättävät ovat byrokraatteja eivätkä yrittäjiä, he tulevat katsoneeksi virkansa puolesta erilaisia asioita
kuin mitä omalla yrityksellään rikastunut katsoisi. Pankkirahoituksessa taas on ongelmana täysi verkostojen puute. Rahaa saa kyllä kunhan panttaa asuntonsa, mutta ei pankilla ole mitään intressiä tai osaamista auttaa yrityksiä kasvuun ja menestykseen.
Minua kuitenkin periaatteen tasolla ärsyttää voimaperäisesti se, että ongelmaa ollaan korjaamassa pistemäisesti. Jälleen kerran hoidetaan seurausta eikä ongelmaa. Kun Suomessa ei ole niin paljon pääomia kuin kasvuyritykset tarvitsisivat, ei verohelpotus varsinaisesti auta mitään itse asiaan. Verojen laskeminen ei auta tähän mitään, sillä pääomatulojen verotus on Suomessa aivan kohtuullisella tasolla. Ei maailman halvin, mutta sen kanssa tullaan toimeen. Viilaamalla tuota hieman alemmaksi ei oleellisesti lisätä pääomia yksityisen sijoittajan käsissä.
Minä en ole yrittäjä eikä minusta sellaista tule, mutta kun katson suomalaista pienyritysbisnestä, tunnistan yhden kovin suomalaisen ongelman. Tämä on se, että yritykset myydään liian pieninä ja liian halvalla. Sarjayrittämisessä ei ideana ole mitään vikaa, sillä jos pää pursuaa ideoita ja kykenee hautomaan ideoista firmoja, voi yhden firman myyminen rutiinin alettua olla paikallaan ja sen jälkeen siirtyä seuraavaan. Nyt kuitenkin Suomessa on ongelma jossakin, todennäköisesti kansainvälistymisessä.
Kun firmat myydään melko poikasina, myyjä saa sen verran rahaa, ettei hänen tarvitse todennäköisesti enää tehdä palkkatöitä elääkseen, mutta niistä ei saa niin paljoa rahaa, että tällainen yrittäjä voisi ryhtyä bisnesenkeliksi sijoittamaan muiden kasvuyrityksiin. Kun firma myydään viidellä miljoonalla, siitä maksetaan ensin verot, sitten lainat pois, vaihdetaan asunto ja auto isompiin ja ostetaan suomalaisissa yrittäjäpiireissä ilmeisen pakollinen purjevene. Tämän jälkeen jäljellä on sen verran rahaa, että kun sen sijoittaa viisaasti ja hajautetusti, voi tuotoilla kuvitella elävänsä loppuikänsä aika mukavasti.
Jos yrittäjä pystyisi viemään firmansa maailmalle ja myisikin sen hieman myöhemmin 50 miljoonalla, hän maksaisi velkansa pois, vaihtaisi asunnon ja auton sekä ostaisi mainitun purjeveneen. Sen jälkeen hän sijoittaisi kymmenisen miljoonaa pahan päivän varalle kiinteistöihin ja osakkeisiin ympäri maailmaa. Jäljellä olisi kuitenkin 20 miljoonaa, jolla hän voisi halutessaan auttaa alkuun seuraavia yrittäjiä ja onnistuessaan rikastua lisää.
Pienyrityksiin sijoittamisen ongelma on se, että se on riskaabelia puuhaa. Siinä on korkea riskitaso ja korkea tuotto-odotus. Tästä syystä pienyrityksiin sijoittavan tulee olla henkilö, jolla on jo turvallisesti sijoitettuna hänen itsensä kannalta “tarvittava määrä”, ja lopuilla rahoilla voi tavoitella korkeampaa riskiä ja tuottoa. Pienyrityksiin ei kannata koskaan sijoittaa rahaa, joka on aivan pakko saada takaisin. Nyt kun yrittäjät saavat muutaman miljoonan, se sijoitetaan turvallisesti perheen elämää varten ja todelliseksi riskirahaksi uhkapelaamiseen käytettävää rahaa ei monillekaan kerry.
Minun mielestäni tämä kierre on suomalaisen yrittämisen ongelma eikä sitä korjata pienellä verojen viilaamisella.
Yrittäjälle firman myyminen pienenä ja halvalla on usein paras vaihtoehto, sillä hänellä ei ole osaamista eikä kokemusta kansainvälistymisestä tai kasvamisesta ulkomailla. Tämä on kuitenkin kierre, sillä kun kukaan ei tee niin, kokemusta ei mistään tule. Toinen suomalainen erityisongelma on se, että suuri bisnes ei tässä asiassa tue ensinkään pienempää. Suomen suurten vientiyritysten menestyjät ovat pääosin B2B-bisneksessä eivätkä kuluttajarajapinnassa. Poikkeuksena tulee mieleen lähinnä Amer ja pienemmistä Marimekko. Usein kulutustavaraa tai kuluttajapalvelua tekevä yrittäjä ei hyödy suuresti osaamisesta, joka on hankittu myymällä Koneen hissejä tai Huhtamäen pakkauksia.
Suomessa on joitakin rikkaita yksityishenkilöitä, joilla on annettavaa pienille yrityksille, mutta olen antanut kertoa itselleni, että he sijoittavat ja auttavat yrityksiä jo nyt.
Verohelpotuksessa olisi jotain järkeä vain, jos jossain olisi kätkettyjä rahavuoria, jotka mielellään sijoitettaisiin kovalla riskillä pieniin kasvuyrityksiin jos vain verotus olisi hieman toisenlainen. Veikkaan, että verohelpotus ei toisi markkinoille juurikaan uutta rahaa vaan ainoastaan laskisi hieman jo
sijoittavien veroja. Tällaisia uhkapeliin kelpaavan riskirahan vuoria ei Suomessa yksinkertaisesti ole.
Minun pitäisi poliittisen katsantokantani takia varmasti kannattaa tällaista verohelpotusta, mutta en pysty siihen mitenkään. Verotuksen kuuluu olla helposti ymmärrettävää ja sellaista, että se kohtelee kaikkia ja kaikkea samalla tavalla. Kaikki muu tuottaa pöhöä, veronkiertoa, “verosuunnittelua”, valvontaa, byrokratiaa ja mitään tuottamatonta läskiä monelle portaalle. Ylimääräinen pisteveroalennus “kasvuyrityksiin” sijoittavalle on sekava ratkaisu, jonka hyödytä todennäköisesti ovat olemattomat.
Lisäksi se mahdollistaa puliveivauksen kun varakkaat ihmiset voivat perustaa näennäisiä “kasvuyrityksiä”, siirtää niihin rahaa veronalennusta vastaan ja sen jälkeen vain putsata tämän firman konsultointipalkkioina takaisin itselleen jonkun veroparatiisin kautta, ilman aikomustakaan ikinä käynnistää mitään muuta bisnestä kuin korkeintaan jotain sijoitussalkun veivaamista bingossa. Jos taas tämä halutaan estää, tarvitaan lisää tarkastajia ja valvontaa ja todennäköisesti myös kasvuyritysvirasto, johon kasvuyritysten pitää raportoida säännöllisesti byrokraattien vaatimalla tavalla saadakseen säilytetyksi kasvuyritysstatuksensa.
Tässä asiassa on kuitenkin olemassa tuo mainittu kierre, joka pitäisi jotenkin saada poikki. Riskirahaa ei ole, koska firmat myydään halvalla osaamisen puutteen takia, ja osaamista ei saada riskisijoittajilta. Osaamista ei kerry, koska yritykset myydään halvalla, ja suuryrityksissä on osaamista lähinnä arabi- ja kiinalaispoliitikkojen voitelusta eikä kuluttajatuotteiden markkinoinnista internetissä. Maahanmuuttoon en tässä asiassa suuresti usko, vaikka sitä kautta varmasti jotain apuja olisikin saatavissa.
Pitkin hampain saattaisin suostua siihen, että tätä Urpilaisen ehdotusta kokeiltaisiin lyhyen ajan. Yksi vuosi on hyvä aika. Kokeilu aloitetaan etukäteen varoittamatta, jotta saadaan vertailukelpoisia lukuja. Tämän jälkeen katsotaan, käynnistyikö sijoittaminen rivakasti ja jos käynnistyi, kuinka paljon sijoituksista päätyi todellisiin yrityksiin eikä veronkiertokulisseihin. Jos sijoitettavalle summalle asetetaan joku yläraja vaikkapa viiteen miljoonaan, tätä kautta ei voi vapauttaa suuria omaisuuksia veroista vaikka porsaankolo jäisikin auki. Tämän jälkeen katsotaan, oliko asiasta hyötyä vai ei. Rahoitus tähän voidaan ottaa nykyisistä yrittämisentukemisrahoista, joita on kätketty aluepolitiikkaa myöten useille momenteille. Näin ei aiheuteta uutta lovea julkistalouteen.
Jos välttämättä pitäisi keksiä verohelpotuksia, voisin itse enemmänkin kannattaa sitä, että yrittäjä saisi jonkun verohelpotuksen jos pitäisi firmaansa esimerkiksi kahdeksan vuotta ja myisi vasta sitten. Tämä saattaisi motivoida nykyisiä yrittäjiä kasvamaan ja hommaamaan juuri sitä kokemusta ja osaamista, jota Suomesta nyt puuttuu. Tämän kokeileminen on kuitenkin hankalampaa ja kalliimpaa, joten se ei sovi nykyiseen taloustilanteeseen.
Ongelma on sinänsä oikea. Kun Suomessa on vähän rikkaita, suomalaisten kasvuyritysten on vaikeaa saada rahoitusta suomalaisilta yksityisiltä sijoittajilta. Yksityisen sijoittajan apu on hyödyllistä monin tavoin, sillä usein yritys hyötyy myös sijoittajan kautta tulevasta kokemuksesta, kontakteista ja myyntikanavista. Vaikka kuinka keksitään julkista virastorahoittamista Tekesin yms. instanssien kautta, tämä puoli jää puuttumaan vaikka rahoitusta onnistuttaisiinkin järjestämään.
Tekes-rahoitusta on lisäksi kritisoitu byrokraattiseksi harjoitukseksi, jossa rahoitusta saa lähettämällä byrokraateille oikealta näyttäviä papereita säännöllisesti. Kun rahoituksesta päättävät ovat byrokraatteja eivätkä yrittäjiä, he tulevat katsoneeksi virkansa puolesta erilaisia asioita
Minua kuitenkin periaatteen tasolla ärsyttää voimaperäisesti se, että ongelmaa ollaan korjaamassa pistemäisesti. Jälleen kerran hoidetaan seurausta eikä ongelmaa. Kun Suomessa ei ole niin paljon pääomia kuin kasvuyritykset tarvitsisivat, ei verohelpotus varsinaisesti auta mitään itse asiaan. Verojen laskeminen ei auta tähän mitään, sillä pääomatulojen verotus on Suomessa aivan kohtuullisella tasolla. Ei maailman halvin, mutta sen kanssa tullaan toimeen. Viilaamalla tuota hieman alemmaksi ei oleellisesti lisätä pääomia yksityisen sijoittajan käsissä.
Minä en ole yrittäjä eikä minusta sellaista tule, mutta kun katson suomalaista pienyritysbisnestä, tunnistan yhden kovin suomalaisen ongelman. Tämä on se, että yritykset myydään liian pieninä ja liian halvalla. Sarjayrittämisessä ei ideana ole mitään vikaa, sillä jos pää pursuaa ideoita ja kykenee hautomaan ideoista firmoja, voi yhden firman myyminen rutiinin alettua olla paikallaan ja sen jälkeen siirtyä seuraavaan. Nyt kuitenkin Suomessa on ongelma jossakin, todennäköisesti kansainvälistymisessä.
Kun firmat myydään melko poikasina, myyjä saa sen verran rahaa, ettei hänen tarvitse todennäköisesti enää tehdä palkkatöitä elääkseen, mutta niistä ei saa niin paljoa rahaa, että tällainen yrittäjä voisi ryhtyä bisnesenkeliksi sijoittamaan muiden kasvuyrityksiin. Kun firma myydään viidellä miljoonalla, siitä maksetaan ensin verot, sitten lainat pois, vaihdetaan asunto ja auto isompiin ja ostetaan suomalaisissa yrittäjäpiireissä ilmeisen pakollinen purjevene. Tämän jälkeen jäljellä on sen verran rahaa, että kun sen sijoittaa viisaasti ja hajautetusti, voi tuotoilla kuvitella elävänsä loppuikänsä aika mukavasti.
Jos yrittäjä pystyisi viemään firmansa maailmalle ja myisikin sen hieman myöhemmin 50 miljoonalla, hän maksaisi velkansa pois, vaihtaisi asunnon ja auton sekä ostaisi mainitun purjeveneen. Sen jälkeen hän sijoittaisi kymmenisen miljoonaa pahan päivän varalle kiinteistöihin ja osakkeisiin ympäri maailmaa. Jäljellä olisi kuitenkin 20 miljoonaa, jolla hän voisi halutessaan auttaa alkuun seuraavia yrittäjiä ja onnistuessaan rikastua lisää.
Pienyrityksiin sijoittamisen ongelma on se, että se on riskaabelia puuhaa. Siinä on korkea riskitaso ja korkea tuotto-odotus. Tästä syystä pienyrityksiin sijoittavan tulee olla henkilö, jolla on jo turvallisesti sijoitettuna hänen itsensä kannalta “tarvittava määrä”, ja lopuilla rahoilla voi tavoitella korkeampaa riskiä ja tuottoa. Pienyrityksiin ei kannata koskaan sijoittaa rahaa, joka on aivan pakko saada takaisin. Nyt kun yrittäjät saavat muutaman miljoonan, se sijoitetaan turvallisesti perheen elämää varten ja todelliseksi riskirahaksi uhkapelaamiseen käytettävää rahaa ei monillekaan kerry.
Minun mielestäni tämä kierre on suomalaisen yrittämisen ongelma eikä sitä korjata pienellä verojen viilaamisella.
Yrittäjälle firman myyminen pienenä ja halvalla on usein paras vaihtoehto, sillä hänellä ei ole osaamista eikä kokemusta kansainvälistymisestä tai kasvamisesta ulkomailla. Tämä on kuitenkin kierre, sillä kun kukaan ei tee niin, kokemusta ei mistään tule. Toinen suomalainen erityisongelma on se, että suuri bisnes ei tässä asiassa tue ensinkään pienempää. Suomen suurten vientiyritysten menestyjät ovat pääosin B2B-bisneksessä eivätkä kuluttajarajapinnassa. Poikkeuksena tulee mieleen lähinnä Amer ja pienemmistä Marimekko. Usein kulutustavaraa tai kuluttajapalvelua tekevä yrittäjä ei hyödy suuresti osaamisesta, joka on hankittu myymällä Koneen hissejä tai Huhtamäen pakkauksia.
Suomessa on joitakin rikkaita yksityishenkilöitä, joilla on annettavaa pienille yrityksille, mutta olen antanut kertoa itselleni, että he sijoittavat ja auttavat yrityksiä jo nyt.
Verohelpotuksessa olisi jotain järkeä vain, jos jossain olisi kätkettyjä rahavuoria, jotka mielellään sijoitettaisiin kovalla riskillä pieniin kasvuyrityksiin jos vain verotus olisi hieman toisenlainen. Veikkaan, että verohelpotus ei toisi markkinoille juurikaan uutta rahaa vaan ainoastaan laskisi hieman jo
Minun pitäisi poliittisen katsantokantani takia varmasti kannattaa tällaista verohelpotusta, mutta en pysty siihen mitenkään. Verotuksen kuuluu olla helposti ymmärrettävää ja sellaista, että se kohtelee kaikkia ja kaikkea samalla tavalla. Kaikki muu tuottaa pöhöä, veronkiertoa, “verosuunnittelua”, valvontaa, byrokratiaa ja mitään tuottamatonta läskiä monelle portaalle. Ylimääräinen pisteveroalennus “kasvuyrityksiin” sijoittavalle on sekava ratkaisu, jonka hyödytä todennäköisesti ovat olemattomat.
Lisäksi se mahdollistaa puliveivauksen kun varakkaat ihmiset voivat perustaa näennäisiä “kasvuyrityksiä”, siirtää niihin rahaa veronalennusta vastaan ja sen jälkeen vain putsata tämän firman konsultointipalkkioina takaisin itselleen jonkun veroparatiisin kautta, ilman aikomustakaan ikinä käynnistää mitään muuta bisnestä kuin korkeintaan jotain sijoitussalkun veivaamista bingossa. Jos taas tämä halutaan estää, tarvitaan lisää tarkastajia ja valvontaa ja todennäköisesti myös kasvuyritysvirasto, johon kasvuyritysten pitää raportoida säännöllisesti byrokraattien vaatimalla tavalla saadakseen säilytetyksi kasvuyritysstatuksensa.
Tässä asiassa on kuitenkin olemassa tuo mainittu kierre, joka pitäisi jotenkin saada poikki. Riskirahaa ei ole, koska firmat myydään halvalla osaamisen puutteen takia, ja osaamista ei saada riskisijoittajilta. Osaamista ei kerry, koska yritykset myydään halvalla, ja suuryrityksissä on osaamista lähinnä arabi- ja kiinalaispoliitikkojen voitelusta eikä kuluttajatuotteiden markkinoinnista internetissä. Maahanmuuttoon en tässä asiassa suuresti usko, vaikka sitä kautta varmasti jotain apuja olisikin saatavissa.
Pitkin hampain saattaisin suostua siihen, että tätä Urpilaisen ehdotusta kokeiltaisiin lyhyen ajan. Yksi vuosi on hyvä aika. Kokeilu aloitetaan etukäteen varoittamatta, jotta saadaan vertailukelpoisia lukuja. Tämän jälkeen katsotaan, käynnistyikö sijoittaminen rivakasti ja jos käynnistyi, kuinka paljon sijoituksista päätyi todellisiin yrityksiin eikä veronkiertokulisseihin. Jos sijoitettavalle summalle asetetaan joku yläraja vaikkapa viiteen miljoonaan, tätä kautta ei voi vapauttaa suuria omaisuuksia veroista vaikka porsaankolo jäisikin auki. Tämän jälkeen katsotaan, oliko asiasta hyötyä vai ei. Rahoitus tähän voidaan ottaa nykyisistä yrittämisentukemisrahoista, joita on kätketty aluepolitiikkaa myöten useille momenteille. Näin ei aiheuteta uutta lovea julkistalouteen.
Jos välttämättä pitäisi keksiä verohelpotuksia, voisin itse enemmänkin kannattaa sitä, että yrittäjä saisi jonkun verohelpotuksen jos pitäisi firmaansa esimerkiksi kahdeksan vuotta ja myisi vasta sitten. Tämä saattaisi motivoida nykyisiä yrittäjiä kasvamaan ja hommaamaan juuri sitä kokemusta ja osaamista, jota Suomesta nyt puuttuu. Tämän kokeileminen on kuitenkin hankalampaa ja kalliimpaa, joten se ei sovi nykyiseen taloustilanteeseen.
Kovempi vero "jättiperinnöille"
11/03/12 10:05
Jutta Urpilainen on vaihteeksi ollut äänessä. Hän on toistanut ajatuksensa siitä, että jo valmiiksi yli puolet tuloistaan veroa maksavien suomalaisten pitäisi olla “solidaarisia” ja maksaa vielä muutama prosentti lisää. Ajatus siitä, että puolet tuloistaan muille lahjoittava ei olisi solidaarinen jo valmiiksi, on lähtökohtaisen älytön, mutta sopii SDP:n nykyretoriikkaan.
Kuten kirjoitettu on, puolue on täysin hukassa kun joka ovesta vetää ja lähinnä ulospäin. Duunareista parempituloiset vuotavat Kokoomukseen, pikkukaupunkien väki persuihin ja nuoriso Vihreisiin. Puolue näyttää ottaneen jonkun verran takapakkia ideologisesti mutta ei tarpeeksi. Sen sijaan, että se olisi palaamassa aidosti sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi, jossa itsetarkoitus ei ole muiden kyykyttäminen ja nöyryyttäminen vaan perusturvaverkon, koulutusjärjestelmän ja pienyritystoiminnan ylläpito, se on palannut takaisin vain siihen kohtaan, jossa “herrojen” kyykyttäminen oli sen politiika kulmakivi.
Nyt Urpilainen on tehnyt toisen ehdotuksen. “Jättiperintöjen” veroa pitäisi hänen mukaansa kiristää. Ideologisesti tämä on täysin samaa kamaa, eli “herroille” annetaan taas oikein isän kädestä. Rahaa ei kumpikaan ehdotus merkittävästi tuota vaikka niitä fiskaalisilla syillä perustellaankin. Oleellisempaa on saada SDP:tä kuvitteellisesti äänestävä kuvitteellisen kaunainen kansanosa olemaan tyytyväisiä.
Olisikohan SDP:n murheen alhon yksi syy nimenomaan se, että individualismi on yhteiskunnassa lisääntynyt ja tästä syystä myös naapurikateus vähentynyt? En tiedä, mutta ajatus on tullut mieleen. Jokainen on oman elämänsä sankari ja oman polkunsa kulkija eikä osa jotakin viiteryhmää, kuten vaikkapa naapurustoa, jossa ollaan kateellisia paremmin pärjääville? Entäpä jos elämässä ei enää kyse olekaan taloudellisesta kilpajuoksusta ja useimpia ei enää yhtään närästä se, että joku tekee työtä 60 tuntia viikossa ja viikonloput päälle ja pärjää taloudellisesti paremmin?
Jos näin on käynyt, herravihaiset kyykytysverot eivät SDP:n kannatusta kiitolaukalle nosta, sillä ihmiset saattavat olla kuitenkin enemmän kiinnostuneita muista asioista kuin siitä, paljonko oma puolue naapuria nöyryyttää. Mitään muuta sisältöä näihin ehdotuksiin ei liity.
Mutta itse ehdotukseen. Tällaisten suurten perintöjen verotuksessa on ongelma, mutta se ei ole siinä kohdassa, jossa Urpilainen väittää sen olevan. Ongelma ei ole siinä, että vero on liian pieni vaan siinä, että sen maksaminen on jo nytkin monille vaikeaa. Kuulostaa oudolta, mutta mietitäänpä hetki.
Suuret perinnöt voivat olla oikeastaan kolmenlaisia asioita. Harva pitää patjansa alla valtavaa tynnyriä rahaa, joten oletamme, että suuri, miljoonaluokassa oleva perintö on joko perheyritys, kallis asunto tai sijoitussalkku.
Sijoitussalkku, sisältää se sitten osakkeita tai kiinteistöjä, on melko ongelmaton, sillä perinnön saaja voi myydä tuosta salkusta jotakin veron maksaakseen. Varsinkin osakevarallisuus on sen verran likvidiä, että tällaisen kaupan voi toteuttaa, ja jos perii vaikkapa useita asuntoja, niistä pääsee kyllä osasta eroon
vaikkei ehkä parhaaseen mahdolliseen hintaan.
Jos sen sijaan perii yhden, kalliin asunnon, niiden markkinat ovat kaukana likvideistä. Tietysti joku tämänkin ostaa pilkkahintaan, mutta tapahtuuko silloin enää oikeus? Perheyrityksen tapauksessa ongelma on vielä suurempi, sillä usein ainoa mahdollisuus on luopua koko yrityksestä. Kun muunmuassa vasemmisto tuntuu pitävän pienistä, perinteikkäistä yrityksistä, joissa ihmiskasvoinen yrittäjä rakastaa syvästi työläisiään, perintöverotus muodostaa jo nyt ongelman. Ongelma ei siitä parane, että veroa kiristetään.
Perinnön saaja ei nimittäin useinkaan ole itse mikään riistoporvari, joka maksaa satojen tuhansien verot viikkorahoistaan. Hän on usein opiskelija tai vastavalmistunut, joka on ensimmäisessä työpaikassaan. Hänellä on käsissään perinnön jälkeen omaisuutta, jolla on kyllä verottajan määräämä arvo ja josta saa jotakin rahaa jos sen myy, mutta joka ei välttämättä ole palasteltavissa. Yritys saattaa olla jos sen voi muuttaa julkiseksi osakeyhtiöksi ja listata, mutta suurta asuntoa ei voi pilkkoa.
Kummassakin tapauksessa on ainoa järkevä vaihtoehto myydä joko asunto tai yritys. Myynti tehdään ostajan ehdoilla, sillä perintöveron maksamisella on kiire. Onko tämä reilua juuri läheisensä menettäneen kannalta, jolla ei olisi ehkä muutenkaan henkisiä voimavaroja yrityskaupan suunnitteluun?
Pankit saattavat tulla avuksi kummassakin tapauksessa, mutta tällöin hyöty valuu korkojen muodossa kapitalistille. Onko tämä sitten reilua? Jos ja kun perintöveroa halutaan periä, sen maksamiseen on keksittävä sellaisia keinoja, etteivät ne aseta ketään pakkomyyntitilanteeseen vaan kuolinpesä voi maksaa veron pitkän ajan kuluessa omaisuuden tuotolla. Tämä on korjaamista kaipaava ongelma eikä se, pitääkö herroja hieman taas potkia.
Urpilainen on kuitenkin taas mielipuuhassaan, töidensä välttelyssä. Hän tuntuu keskittyvän ainoastaan uusien verojen keksimiseen “rikkaille”. Tämä on henkisesti laiskaa, sillä tämä työ on lopulta varsin helppoa. Tulokset eivät ole ehkä miellyttäviä, mutta kyllähän uusia veroja voi keksiä vaikka kuinka paljon.
Ongelmallisempaa on keksiä sellaisia veroja, jotka saadaan toteutettua ja jotka korjaavat julkistalouden vajeen. Rikkaiden verot eivät tätä tee, sillä rikkaita on liian vähän. Tämä pitää tehdä keskiluokan veroilla, ja näiden keksiminen onkin jo huomattavasti vaikeampaa. Urpilainen ei viitsi edes yrittää vaan keskittyy herrakaunaan.
Oikeasti Urpilaisen päätyön pitäisi olla julkistalouden trimmaaminen. Julkinen sektori tekee aivan varmasti sellaisia asioita ja maksaa sellaisia tukia, joiden maksaminen ei ole millään tavoin välttämätöntä tai edes erityisen tarpeellista. Aloitettaisiinko näiden perkaaminen viimein joskus ja keskityttäisiin perusturvaan, peruspalveluihin ja infrastruktuuriin?
Nyt valtiovarainministeri näyttää olevan puhdasoppinen populisti, joka kertoo ihmisille, mitä olettaa heidän haluavan kuulla. Tuossa nimenomaisessa tehtävässä ei populismilla ole mitään sijaa vaan juuri tässä tehtävässä pitää keskittyä oleelliseen toimenkuvaan ja jättää haihattelu muille. Tästä syystä pidin katastrofina, jos Timo Soini nousisi Suomessa täksi ministeriksi, vaikken Persujen tuloa hallitukseen sinänsä olisi vastustanutkaan. Nyt näyttää käsissämme olevan toinen katastrofi, sillä kannatuskurimuksessa kamppailevan puolueen puheenjohtajalta edellytettäisiin ryhtiä ja suoraselkäisyyttä, jotta hän voisi tarvittaessa vaikka uhrata puolueensa maan ja sen hyvinvoinnin pelastamiseksi.
Jutta Urpilainen on valmis uhraamaan maan ja sen hyvinvoinnin pelastaakseen puolueensa kannatuksen, mutta ei onnistu edes siinä.
Olisikohan tämä puheenjohtaja aika vaihtaa?
Kuten kirjoitettu on, puolue on täysin hukassa kun joka ovesta vetää ja lähinnä ulospäin. Duunareista parempituloiset vuotavat Kokoomukseen, pikkukaupunkien väki persuihin ja nuoriso Vihreisiin. Puolue näyttää ottaneen jonkun verran takapakkia ideologisesti mutta ei tarpeeksi. Sen sijaan, että se olisi palaamassa aidosti sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi, jossa itsetarkoitus ei ole muiden kyykyttäminen ja nöyryyttäminen vaan perusturvaverkon, koulutusjärjestelmän ja pienyritystoiminnan ylläpito, se on palannut takaisin vain siihen kohtaan, jossa “herrojen” kyykyttäminen oli sen politiika kulmakivi.
Nyt Urpilainen on tehnyt toisen ehdotuksen. “Jättiperintöjen” veroa pitäisi hänen mukaansa kiristää. Ideologisesti tämä on täysin samaa kamaa, eli “herroille” annetaan taas oikein isän kädestä. Rahaa ei kumpikaan ehdotus merkittävästi tuota vaikka niitä fiskaalisilla syillä perustellaankin. Oleellisempaa on saada SDP:tä kuvitteellisesti äänestävä kuvitteellisen kaunainen kansanosa olemaan tyytyväisiä.
Olisikohan SDP:n murheen alhon yksi syy nimenomaan se, että individualismi on yhteiskunnassa lisääntynyt ja tästä syystä myös naapurikateus vähentynyt? En tiedä, mutta ajatus on tullut mieleen. Jokainen on oman elämänsä sankari ja oman polkunsa kulkija eikä osa jotakin viiteryhmää, kuten vaikkapa naapurustoa, jossa ollaan kateellisia paremmin pärjääville? Entäpä jos elämässä ei enää kyse olekaan taloudellisesta kilpajuoksusta ja useimpia ei enää yhtään närästä se, että joku tekee työtä 60 tuntia viikossa ja viikonloput päälle ja pärjää taloudellisesti paremmin?
Jos näin on käynyt, herravihaiset kyykytysverot eivät SDP:n kannatusta kiitolaukalle nosta, sillä ihmiset saattavat olla kuitenkin enemmän kiinnostuneita muista asioista kuin siitä, paljonko oma puolue naapuria nöyryyttää. Mitään muuta sisältöä näihin ehdotuksiin ei liity.
Mutta itse ehdotukseen. Tällaisten suurten perintöjen verotuksessa on ongelma, mutta se ei ole siinä kohdassa, jossa Urpilainen väittää sen olevan. Ongelma ei ole siinä, että vero on liian pieni vaan siinä, että sen maksaminen on jo nytkin monille vaikeaa. Kuulostaa oudolta, mutta mietitäänpä hetki.
Suuret perinnöt voivat olla oikeastaan kolmenlaisia asioita. Harva pitää patjansa alla valtavaa tynnyriä rahaa, joten oletamme, että suuri, miljoonaluokassa oleva perintö on joko perheyritys, kallis asunto tai sijoitussalkku.
Sijoitussalkku, sisältää se sitten osakkeita tai kiinteistöjä, on melko ongelmaton, sillä perinnön saaja voi myydä tuosta salkusta jotakin veron maksaakseen. Varsinkin osakevarallisuus on sen verran likvidiä, että tällaisen kaupan voi toteuttaa, ja jos perii vaikkapa useita asuntoja, niistä pääsee kyllä osasta eroon
Jos sen sijaan perii yhden, kalliin asunnon, niiden markkinat ovat kaukana likvideistä. Tietysti joku tämänkin ostaa pilkkahintaan, mutta tapahtuuko silloin enää oikeus? Perheyrityksen tapauksessa ongelma on vielä suurempi, sillä usein ainoa mahdollisuus on luopua koko yrityksestä. Kun muunmuassa vasemmisto tuntuu pitävän pienistä, perinteikkäistä yrityksistä, joissa ihmiskasvoinen yrittäjä rakastaa syvästi työläisiään, perintöverotus muodostaa jo nyt ongelman. Ongelma ei siitä parane, että veroa kiristetään.
Perinnön saaja ei nimittäin useinkaan ole itse mikään riistoporvari, joka maksaa satojen tuhansien verot viikkorahoistaan. Hän on usein opiskelija tai vastavalmistunut, joka on ensimmäisessä työpaikassaan. Hänellä on käsissään perinnön jälkeen omaisuutta, jolla on kyllä verottajan määräämä arvo ja josta saa jotakin rahaa jos sen myy, mutta joka ei välttämättä ole palasteltavissa. Yritys saattaa olla jos sen voi muuttaa julkiseksi osakeyhtiöksi ja listata, mutta suurta asuntoa ei voi pilkkoa.
Kummassakin tapauksessa on ainoa järkevä vaihtoehto myydä joko asunto tai yritys. Myynti tehdään ostajan ehdoilla, sillä perintöveron maksamisella on kiire. Onko tämä reilua juuri läheisensä menettäneen kannalta, jolla ei olisi ehkä muutenkaan henkisiä voimavaroja yrityskaupan suunnitteluun?
Pankit saattavat tulla avuksi kummassakin tapauksessa, mutta tällöin hyöty valuu korkojen muodossa kapitalistille. Onko tämä sitten reilua? Jos ja kun perintöveroa halutaan periä, sen maksamiseen on keksittävä sellaisia keinoja, etteivät ne aseta ketään pakkomyyntitilanteeseen vaan kuolinpesä voi maksaa veron pitkän ajan kuluessa omaisuuden tuotolla. Tämä on korjaamista kaipaava ongelma eikä se, pitääkö herroja hieman taas potkia.
Urpilainen on kuitenkin taas mielipuuhassaan, töidensä välttelyssä. Hän tuntuu keskittyvän ainoastaan uusien verojen keksimiseen “rikkaille”. Tämä on henkisesti laiskaa, sillä tämä työ on lopulta varsin helppoa. Tulokset eivät ole ehkä miellyttäviä, mutta kyllähän uusia veroja voi keksiä vaikka kuinka paljon.
Ongelmallisempaa on keksiä sellaisia veroja, jotka saadaan toteutettua ja jotka korjaavat julkistalouden vajeen. Rikkaiden verot eivät tätä tee, sillä rikkaita on liian vähän. Tämä pitää tehdä keskiluokan veroilla, ja näiden keksiminen onkin jo huomattavasti vaikeampaa. Urpilainen ei viitsi edes yrittää vaan keskittyy herrakaunaan.
Oikeasti Urpilaisen päätyön pitäisi olla julkistalouden trimmaaminen. Julkinen sektori tekee aivan varmasti sellaisia asioita ja maksaa sellaisia tukia, joiden maksaminen ei ole millään tavoin välttämätöntä tai edes erityisen tarpeellista. Aloitettaisiinko näiden perkaaminen viimein joskus ja keskityttäisiin perusturvaan, peruspalveluihin ja infrastruktuuriin?
Nyt valtiovarainministeri näyttää olevan puhdasoppinen populisti, joka kertoo ihmisille, mitä olettaa heidän haluavan kuulla. Tuossa nimenomaisessa tehtävässä ei populismilla ole mitään sijaa vaan juuri tässä tehtävässä pitää keskittyä oleelliseen toimenkuvaan ja jättää haihattelu muille. Tästä syystä pidin katastrofina, jos Timo Soini nousisi Suomessa täksi ministeriksi, vaikken Persujen tuloa hallitukseen sinänsä olisi vastustanutkaan. Nyt näyttää käsissämme olevan toinen katastrofi, sillä kannatuskurimuksessa kamppailevan puolueen puheenjohtajalta edellytettäisiin ryhtiä ja suoraselkäisyyttä, jotta hän voisi tarvittaessa vaikka uhrata puolueensa maan ja sen hyvinvoinnin pelastamiseksi.
Jutta Urpilainen on valmis uhraamaan maan ja sen hyvinvoinnin pelastaakseen puolueensa kannatuksen, mutta ei onnistu edes siinä.
Olisikohan tämä puheenjohtaja aika vaihtaa?
Pari sanaa Venäjän vaaleista
05/03/12 13:53
ETYJ:n vaalitarkkailija lausuu Venäjän presidentinvaaleista näin: “Vakavia ongelmia oli heti vaalien alusta alkaen. Vaalien koko tarkoitus on, että niiden lopputuloksen pitäisi olla epävarma. Näin ei ollut Venäjällä. Todellista kilpailua ei ollut ja hallituksen resurssien väärinkäyttö varmisti sen, ettei lopullisesta voittajasta ollut missään vaiheessa epäilystäkään”
Tässä on jotain hieman outoa.
Noin yleisesti vaalien tarkkailusta ja vaalien rehellisyydestä on tullut kaikennäköisen propagandan lyömäase. Vaalien epärehellisyys on hankalasti määriteltävä asia muutenkin, sillä kyse ei yksinomaan ole valtiovallan käsissä olevista asioista eikä muutenkaan asioista, joita on helppoa tasapäistää. Se, että ääniä lasketaan väärin tai kaikki eivät pääse halutessaankaan äänestämään, on tietysti selvä tapaus. Hankalammin käsiteltävä asia on medianäkyvyys ennen vaaleja.
Venäjän vaalien raivokkaimmat puolestapuhujat, Suomessa Batmanin pellefanttikopla, ovat keskittyneet ääntenlaskentaan. Ilmeisen propagandistisessa sävyssä he ovat keskittyneet pääasiassa siihen, että äänet on varmasti laskettu oikein. Niitä ei varmasti ollut mitään syytä laskea väärin, sillä vaalitulos oli tiedossa. Se, olisiko ne laskettu väärin jos tulos olisi jäänyt siitä kiinni, on hämärän peitossa. Ehkä, ehkä ei.
ETYJ puolestaan keskittyy puhtaasti medianäkyvyyteen. Ilmeisen propagandistisessa sävyssä keskitytään pääasiassa siihen, että kampanjointi ei ollut julkisissa tiedotusvälineissä tasapuolista. Todennäköisesti se ei sitä ollut, mutta se ei ole sitä missään sellaisessa maassa, jossa TV on tärkeä kampanjointikanava.
Istuvalla poliitikolla on aina etulyöntiasema, sillä hän saa vaalikamppailun lisäksi näkyvyyttä myös tekemällä paljon asioita, jotka kiinnostavat kansakuntaa yleisesti. Tämä on tietysti hänen leirinsä vaalitaktiikkaa, sillä näin maksimoidaan oikean sävyinen medianäkyvyys juuri vaalien alla ja lisäksi sitten se tasapuolinen osuus, joka jaetaan kaikille tai jossa ehdokkaat ovat yhdessä.
Median neutraliteetti on myös vaikea asia. Italiassa yksi poliitikko omistaa tiedotusvälineet. Suomessa päätiedotusvälineet peesaavat kulloistakin vallankahvaa. Venäjällä samoin. Täydellisen neutraalia mediaa ei ole olemassakaan. Jos media on neutraali, yksittäinen toimittaja ei ole. Joku tekee linjanvedon kuitenkin, joten aivan täysin tasapuoliseen tulokseen ei päästä missään.
Tilanne on hieman toinen niissä maissa, joissa kampanjointi käydään muualla. USA:ssa rahvas ei katso uutisia vaan osallistuu valtaviin vaalijuhliin, ja näitä järjestää kumpikin ehdokas omilla rahoillaan. Britanniassa tv-väittelyt ovat uusi juttu. Jne. Näissä kuitenkin samat lainalaisuudet toimivat ja vaalit eivät koskaan ole täysin tasapuoliset yksittäisten vaalien osalta.
Yleisesti tilanne kuitenkin tasoittuu, sillä istuvan poliitikon medianäkyvyys voi olla hyvä tai huono asia. Jos poliitikko on ryvettynyt, hän saa huonoa julkisuutta runsaasti ennen vaaleja. Jos taas suosittu, julkisuus on positiivista. Näissä tapauksissa haastajan asema on joko helpompi tai vaikeampi eikä tätä voida tasoittaa mitenkään millään.
ETYJ:n näkökannassa ihmetyttää sen sijaan kohta “vaalien koko tarkoitus on, että niiden lopputuloksen pitäisi olla epävarma”. Suomessa ei ole käyty moniakaan vaaleja, joiden lopputulos olisi ollut epävarma. Ruotsissa niitä on käyty vielä vähemmän. Kaikissa länsimaissa on käyty lukuisia vaaleja, joissa voittaja on tiedetty ennakolta, johtuen siitä, että yksi ehdokas tai puolue on suosiossa selvästi yli muiden. Nähdäkseni vaalien tarkoitus ei mitenkään voi olla se, että tulos olisi epävarma tai että lopullisesta voittajasta ei olisi epäselvyyttä. Vaalien pitää mahdollistaa epävarma tilanne, mutta ei rakentaa sitä väkisin jos sitä ei luonnostaan ole syntymässä.
Venäjän vaalien lopullinen analyysi on se, ettemme tiedä, mikä on demokratian tila vaalien osalta Venäjällä. Koska Putin oli alusta alkaen ylivertaisen suosittu ehdokas syistä, jotka ovat melko ymmärrettäviä (populistinen lupaus venäläisille suuruudesta, maineesta ja kunniasta, sekä myös historia virassa, jossa hän on yrittänyt imperiumia rakentaa), vaalien tulosta ja kampanjaa ei ollut mitään tarvetta suuremmin peukaloida. Vaikka Putinin nimeä ei olisi mainittu televisiossa kertaakaan, hän olisi silti voittanut vaalit. Median osalta Putinin eduksi toimi se, että hän on maassa suosittu poliitikko eikä ryvettynyt. Voi olla, että häntä suosittiin muutenkin, mutta ei se vaalien tulokseen oleellisesti vaikuttanut.
Emme siis voi päätellä, että Venäjällä toteutuvat nyt ja jatkossa rehelliset vaalit, muttemme voi myöskään todistetusti päätellä, etteivät ne siellä toteutuisi. Kyse on enempi mielipiteestä, joka valuu propagandan puoleen eikä niinkään perustu nyt käytyjen vaalien analyysiin. Vaalien asetelma ei ollut tältä osin tarpeeksi mielenkiintoinen.
Tässä on jotain hieman outoa.
Noin yleisesti vaalien tarkkailusta ja vaalien rehellisyydestä on tullut kaikennäköisen propagandan lyömäase. Vaalien epärehellisyys on hankalasti määriteltävä asia muutenkin, sillä kyse ei yksinomaan ole valtiovallan käsissä olevista asioista eikä muutenkaan asioista, joita on helppoa tasapäistää. Se, että ääniä lasketaan väärin tai kaikki eivät pääse halutessaankaan äänestämään, on tietysti selvä tapaus. Hankalammin käsiteltävä asia on medianäkyvyys ennen vaaleja.
Venäjän vaalien raivokkaimmat puolestapuhujat, Suomessa Batmanin pellefanttikopla, ovat keskittyneet ääntenlaskentaan. Ilmeisen propagandistisessa sävyssä he ovat keskittyneet pääasiassa siihen, että äänet on varmasti laskettu oikein. Niitä ei varmasti ollut mitään syytä laskea väärin, sillä vaalitulos oli tiedossa. Se, olisiko ne laskettu väärin jos tulos olisi jäänyt siitä kiinni, on hämärän peitossa. Ehkä, ehkä ei.
ETYJ puolestaan keskittyy puhtaasti medianäkyvyyteen. Ilmeisen propagandistisessa sävyssä keskitytään pääasiassa siihen, että kampanjointi ei ollut julkisissa tiedotusvälineissä tasapuolista. Todennäköisesti se ei sitä ollut, mutta se ei ole sitä missään sellaisessa maassa, jossa TV on tärkeä kampanjointikanava.
Median neutraliteetti on myös vaikea asia. Italiassa yksi poliitikko omistaa tiedotusvälineet. Suomessa päätiedotusvälineet peesaavat kulloistakin vallankahvaa. Venäjällä samoin. Täydellisen neutraalia mediaa ei ole olemassakaan. Jos media on neutraali, yksittäinen toimittaja ei ole. Joku tekee linjanvedon kuitenkin, joten aivan täysin tasapuoliseen tulokseen ei päästä missään.
Tilanne on hieman toinen niissä maissa, joissa kampanjointi käydään muualla. USA:ssa rahvas ei katso uutisia vaan osallistuu valtaviin vaalijuhliin, ja näitä järjestää kumpikin ehdokas omilla rahoillaan. Britanniassa tv-väittelyt ovat uusi juttu. Jne. Näissä kuitenkin samat lainalaisuudet toimivat ja vaalit eivät koskaan ole täysin tasapuoliset yksittäisten vaalien osalta.
Yleisesti tilanne kuitenkin tasoittuu, sillä istuvan poliitikon medianäkyvyys voi olla hyvä tai huono asia. Jos poliitikko on ryvettynyt, hän saa huonoa julkisuutta runsaasti ennen vaaleja. Jos taas suosittu, julkisuus on positiivista. Näissä tapauksissa haastajan asema on joko helpompi tai vaikeampi eikä tätä voida tasoittaa mitenkään millään.
ETYJ:n näkökannassa ihmetyttää sen sijaan kohta “vaalien koko tarkoitus on, että niiden lopputuloksen pitäisi olla epävarma”. Suomessa ei ole käyty moniakaan vaaleja, joiden lopputulos olisi ollut epävarma. Ruotsissa niitä on käyty vielä vähemmän. Kaikissa länsimaissa on käyty lukuisia vaaleja, joissa voittaja on tiedetty ennakolta, johtuen siitä, että yksi ehdokas tai puolue on suosiossa selvästi yli muiden. Nähdäkseni vaalien tarkoitus ei mitenkään voi olla se, että tulos olisi epävarma tai että lopullisesta voittajasta ei olisi epäselvyyttä. Vaalien pitää mahdollistaa epävarma tilanne, mutta ei rakentaa sitä väkisin jos sitä ei luonnostaan ole syntymässä.
Venäjän vaalien lopullinen analyysi on se, ettemme tiedä, mikä on demokratian tila vaalien osalta Venäjällä. Koska Putin oli alusta alkaen ylivertaisen suosittu ehdokas syistä, jotka ovat melko ymmärrettäviä (populistinen lupaus venäläisille suuruudesta, maineesta ja kunniasta, sekä myös historia virassa, jossa hän on yrittänyt imperiumia rakentaa), vaalien tulosta ja kampanjaa ei ollut mitään tarvetta suuremmin peukaloida. Vaikka Putinin nimeä ei olisi mainittu televisiossa kertaakaan, hän olisi silti voittanut vaalit. Median osalta Putinin eduksi toimi se, että hän on maassa suosittu poliitikko eikä ryvettynyt. Voi olla, että häntä suosittiin muutenkin, mutta ei se vaalien tulokseen oleellisesti vaikuttanut.
Emme siis voi päätellä, että Venäjällä toteutuvat nyt ja jatkossa rehelliset vaalit, muttemme voi myöskään todistetusti päätellä, etteivät ne siellä toteutuisi. Kyse on enempi mielipiteestä, joka valuu propagandan puoleen eikä niinkään perustu nyt käytyjen vaalien analyysiin. Vaalien asetelma ei ollut tältä osin tarpeeksi mielenkiintoinen.
AKT
05/03/12 10:20
Viikonlopun uutisia on dominoinut AKT.
Melko lailla viimeinen vanhan räyhäajan ammattijärjestö, jolla on todellista valtaa kuljetusten ja joukkoliikenteen kautta. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että mopon karkaaminen on viimein päätynyt etusivun otsikoihin.
Huomataan tässä kuitenkin kiusaksenne jonkunlainen osoitus ajan hengestä ja epätasa-arvosta. Jos kuvitellaan, että AKT:n poispotkittu viestintävisiiri olisikin ollut Jarmo Ahonen eikä Hilkka Ahde, olisi julkisuuden tuomio jäänyt pääsääntöisesti tulematta. Hieman olisi saatettu naureskella, noudattaako liitto edes niitä sääntöjä, joita se yrittää minimissään työpaikoille ajaa, mutta asia ei olisi kiinnostanut uutisena muutamaa tuntia enempää. Kun irtisanottu on nainen, etusivutilaa riittää päivästä toiseen. Täysin sama asia liittyy tämän päivän uutiseen siitä, että joku toinen AKT-pomo on rikostutkinnassa epäiltynä pahoinpitelystä. Asia on uutinen siksi, että uhri on nainen. Jos uhri olisi ollut mainittu Jarmo Ahonen, olisi ehkä hieman julkisuudessa naurahdettu sille, että isot pojat telmivät kännissä hiekkalaatikollaan.
Täysin mutuna luulen, että tässä nimenomaisessa asiassa mies ja nainen eivät olisi olleet tasa-arvoisesa asemassa uhrin roolissa.
Itse asialle on kuitenkin onnekasta, että uhrit olivat tässä tapauksessa naisia, sillä nyt tuon liiton sisällä pesivä ongelma on noussut ykkösuutiseksi ja asialle on varmasti pian pakko tehdä jotakin. Minä en tiedä asiasta mitään enkä tunne Timo Rätyä taikka Hilkka Ahdetta, mutta tunnen vuosien takaa melko aktiivisesti julkisuudessa asian tiimoilta esiintyneen AKT:n hallituksen jäsenen Jarkko Arpulan. Hän oli suoraselkäinen juniori silloin ja mikään ei anna aihetta epäillä, ettei olisi suoraselkäinen mies nyt, ja taidan tässä asiassa luottaa enemmän hänen näkemyksiinsä kuin oikeusriidan osapuolten tai heidän lakimiestensä puheisiin.
Tuntuu mahdottomalta, että Räty voisi kovin pitkään jatkaa tehtävässään.
Ahteen potkujen laillisuus tulee arvioitavaksi oikeudessa, mutta Ahteen potkujen moraalittomuus kesken työpaikan sisäistä ilmapiiriä koskevan oikeudenkäynnin on arvioitu jo. Siitä ei tyylipisteitä heru vaikka juridisesti ei mitään rötöstä lopulta katsottaisikaan tapahtuneeksi. Kun nyt näyttää vielä paljastuvan junttamainen johtamiskulttuuri ja kaikennäköistä tönimistä, syrjintää, toiminnasta ja tiedonkulusta sulkemista ynnä muuta kähinää, on aivan selvää, että asia ei julkisuudessa unohdu ennen kuin jonkunnäköinen pyykki on pesty.
Tilanne on erityisen herkullinen medialle siksi, että AKT ei ole tähänkään saakka ollut mikään erityisen pidetty liitto. Sen jäsenet eivät ole mediaseksikkäissä ammateissa ja joukkoliikenteen lakot tuntuvat haittaavan useimpien elämää. Naisvaltainen toimittajakunta saa tästä niin herkullisen syrjintäkohu-uutisointijupakan, ettei se todellakaan anna pölyn laskeutua pitkään aikaan. Kun pienellä raaputtamisella löytyi muutamassa päivässä Ruonalan pahoinpitelytutkinta, mitähän kaikkea tutkiva journalisti löytääkään kun haastattelee nykyisiä ja varsinkin entisiä työntekijöitä viimeisen viiden vuoden ajalta tai kauempaakin? Veikkaan, että jutunjuurta.
Voidaan tietysti ajatella, että asialla ei ole mitään merkitystä kenellekään ja AKT:ssä voidaan edelleen kohdella muita ja myös omia kuin paavi uskovaisia. Tämä liitto ei tarvitse yhteistyötä muiden liittojen kanssa, sillä painostusvoimaa löytyy omastakin takaa. Toisaalta Räty liiton johdossa on sikäli hyvässä asemassa, että tosiasiassa kenelläkään ei ole juuri vaihtoehtoja. Todellinen ainoa vaihtoehto on valtuuston kutsuminen koolle ja puheenjohtajan erottaminen, mutta yksittäisten jäsenyhdistysten ero vain hajottaa liiton joukkovoimaa.
Liiton joukkovoimasta huolestuneiden kannattaa kuitenkin olla varuillaan ja vedota juuri tähän. AKT on vahva siksi, että siihen järjestäytymisaste on korkea. Työpaikoilla ei hirveän hyvin suvaita liittoon kuulumattomia, vaikka heitä toki pitäisikin lain mukaan suvaita. Jos Räty jatkaa ja mitään ei tapahdu, on luotu tilanne, jossa liiton johdonkin ollessa täysin kahtia jakautunutta, jäsenyydestä eroaminen protestiksi työväenliikkeen ja -aatteen vastaisen toiminnan suosimisesta on pakko käytännössä hyväksyä. Veikkaan, että AKT:n jäsenistä osa on ollut sitä aina jotensakin vastentahtoisesti, aivan kuten on tilanne kaikissa muissakin kerhoissa, joihin on käytännössä pakko kuulua. Päästämällä kaikki vastahankaiset livahtamaan Hilkka Ahde -tekosyyllä, liiton jäsenmäärä hupenee ja työpaikoilla on pian tilanne, jossa puolet ei kuulu liittoon.
Tässä kohtaa liiton voima on aivan toinen kuin se nyt oli. Onkohan yhden puheenjohtajan egon suosiminen sen arvoista?
Toisaalta AY-toimintaa tuntemattomana on lupa kysyä, onko yhdistyksen varsin mädältä näyttävällä ja diktatorisella hallintokulttuurilla ja liiton voimalla jotain tekemistä keskenään. AKT on oikeastaan ainoa vahva liitto juuri nyt ja se on myös kaikkea muuta kuin demokraattinen kerho. Räty todennäköisesti ainakin puolustautuu sillä, että hänen kaudellaan liitto on ollut vahvempi kuin koskaan ja että tarkoitus pyhittää keinot. Jos ammattiliiton vahvuus todella on sen epädemokraattisuudessa ja siinä, että vahvat ja joustamattomat voivat syrjäyttää ne, jotka olisivat helpommin peloteltavissa ja valmiimpia antamaan periksi, silloin liitolla on kaksinkertainen ongelma.
Nyt kun asia on nostettu julkisuuteen, sitä ei saa sieltä enää pois, vaikka lopulta analyysi olisikin se, että emme pidä liiton toimintatavoista, mutta nykyiset toimintatavat ovat paras tuloksien tae. Muutoksia siis tulee, mutta liiton ja sen jäsenten kannalta on hyvin mahdollista, että muutokset eivät ole vain etulinjan henkilöstövaihdoksia vaan syvempiä muutoksia, jotka muuttavat liiton asemaa. Paljon nykyistä vahvemmaksi liitto ei voi tulla, joten jos suunta johonkin on niin heikompaan päin.
Helposti edessä on kokonaan uuden ay-kulttuurin keksiminen. Monellakin tapaa olisi jo korkea aika, mutta ainakin siirtymävaiheessa se on todennäköisesti jäsenille vahingoksi kun kyräily keskittyy enemmän sisään päin eikä työnantajan suuntaan.
Melko lailla viimeinen vanhan räyhäajan ammattijärjestö, jolla on todellista valtaa kuljetusten ja joukkoliikenteen kautta. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että mopon karkaaminen on viimein päätynyt etusivun otsikoihin.
Huomataan tässä kuitenkin kiusaksenne jonkunlainen osoitus ajan hengestä ja epätasa-arvosta. Jos kuvitellaan, että AKT:n poispotkittu viestintävisiiri olisikin ollut Jarmo Ahonen eikä Hilkka Ahde, olisi julkisuuden tuomio jäänyt pääsääntöisesti tulematta. Hieman olisi saatettu naureskella, noudattaako liitto edes niitä sääntöjä, joita se yrittää minimissään työpaikoille ajaa, mutta asia ei olisi kiinnostanut uutisena muutamaa tuntia enempää. Kun irtisanottu on nainen, etusivutilaa riittää päivästä toiseen. Täysin sama asia liittyy tämän päivän uutiseen siitä, että joku toinen AKT-pomo on rikostutkinnassa epäiltynä pahoinpitelystä. Asia on uutinen siksi, että uhri on nainen. Jos uhri olisi ollut mainittu Jarmo Ahonen, olisi ehkä hieman julkisuudessa naurahdettu sille, että isot pojat telmivät kännissä hiekkalaatikollaan.
Täysin mutuna luulen, että tässä nimenomaisessa asiassa mies ja nainen eivät olisi olleet tasa-arvoisesa asemassa uhrin roolissa.
Itse asialle on kuitenkin onnekasta, että uhrit olivat tässä tapauksessa naisia, sillä nyt tuon liiton sisällä pesivä ongelma on noussut ykkösuutiseksi ja asialle on varmasti pian pakko tehdä jotakin. Minä en tiedä asiasta mitään enkä tunne Timo Rätyä taikka Hilkka Ahdetta, mutta tunnen vuosien takaa melko aktiivisesti julkisuudessa asian tiimoilta esiintyneen AKT:n hallituksen jäsenen Jarkko Arpulan. Hän oli suoraselkäinen juniori silloin ja mikään ei anna aihetta epäillä, ettei olisi suoraselkäinen mies nyt, ja taidan tässä asiassa luottaa enemmän hänen näkemyksiinsä kuin oikeusriidan osapuolten tai heidän lakimiestensä puheisiin.
Tuntuu mahdottomalta, että Räty voisi kovin pitkään jatkaa tehtävässään.
Tilanne on erityisen herkullinen medialle siksi, että AKT ei ole tähänkään saakka ollut mikään erityisen pidetty liitto. Sen jäsenet eivät ole mediaseksikkäissä ammateissa ja joukkoliikenteen lakot tuntuvat haittaavan useimpien elämää. Naisvaltainen toimittajakunta saa tästä niin herkullisen syrjintäkohu-uutisointijupakan, ettei se todellakaan anna pölyn laskeutua pitkään aikaan. Kun pienellä raaputtamisella löytyi muutamassa päivässä Ruonalan pahoinpitelytutkinta, mitähän kaikkea tutkiva journalisti löytääkään kun haastattelee nykyisiä ja varsinkin entisiä työntekijöitä viimeisen viiden vuoden ajalta tai kauempaakin? Veikkaan, että jutunjuurta.
Voidaan tietysti ajatella, että asialla ei ole mitään merkitystä kenellekään ja AKT:ssä voidaan edelleen kohdella muita ja myös omia kuin paavi uskovaisia. Tämä liitto ei tarvitse yhteistyötä muiden liittojen kanssa, sillä painostusvoimaa löytyy omastakin takaa. Toisaalta Räty liiton johdossa on sikäli hyvässä asemassa, että tosiasiassa kenelläkään ei ole juuri vaihtoehtoja. Todellinen ainoa vaihtoehto on valtuuston kutsuminen koolle ja puheenjohtajan erottaminen, mutta yksittäisten jäsenyhdistysten ero vain hajottaa liiton joukkovoimaa.
Liiton joukkovoimasta huolestuneiden kannattaa kuitenkin olla varuillaan ja vedota juuri tähän. AKT on vahva siksi, että siihen järjestäytymisaste on korkea. Työpaikoilla ei hirveän hyvin suvaita liittoon kuulumattomia, vaikka heitä toki pitäisikin lain mukaan suvaita. Jos Räty jatkaa ja mitään ei tapahdu, on luotu tilanne, jossa liiton johdonkin ollessa täysin kahtia jakautunutta, jäsenyydestä eroaminen protestiksi työväenliikkeen ja -aatteen vastaisen toiminnan suosimisesta on pakko käytännössä hyväksyä. Veikkaan, että AKT:n jäsenistä osa on ollut sitä aina jotensakin vastentahtoisesti, aivan kuten on tilanne kaikissa muissakin kerhoissa, joihin on käytännössä pakko kuulua. Päästämällä kaikki vastahankaiset livahtamaan Hilkka Ahde -tekosyyllä, liiton jäsenmäärä hupenee ja työpaikoilla on pian tilanne, jossa puolet ei kuulu liittoon.
Tässä kohtaa liiton voima on aivan toinen kuin se nyt oli. Onkohan yhden puheenjohtajan egon suosiminen sen arvoista?
Toisaalta AY-toimintaa tuntemattomana on lupa kysyä, onko yhdistyksen varsin mädältä näyttävällä ja diktatorisella hallintokulttuurilla ja liiton voimalla jotain tekemistä keskenään. AKT on oikeastaan ainoa vahva liitto juuri nyt ja se on myös kaikkea muuta kuin demokraattinen kerho. Räty todennäköisesti ainakin puolustautuu sillä, että hänen kaudellaan liitto on ollut vahvempi kuin koskaan ja että tarkoitus pyhittää keinot. Jos ammattiliiton vahvuus todella on sen epädemokraattisuudessa ja siinä, että vahvat ja joustamattomat voivat syrjäyttää ne, jotka olisivat helpommin peloteltavissa ja valmiimpia antamaan periksi, silloin liitolla on kaksinkertainen ongelma.
Nyt kun asia on nostettu julkisuuteen, sitä ei saa sieltä enää pois, vaikka lopulta analyysi olisikin se, että emme pidä liiton toimintatavoista, mutta nykyiset toimintatavat ovat paras tuloksien tae. Muutoksia siis tulee, mutta liiton ja sen jäsenten kannalta on hyvin mahdollista, että muutokset eivät ole vain etulinjan henkilöstövaihdoksia vaan syvempiä muutoksia, jotka muuttavat liiton asemaa. Paljon nykyistä vahvemmaksi liitto ei voi tulla, joten jos suunta johonkin on niin heikompaan päin.
Helposti edessä on kokonaan uuden ay-kulttuurin keksiminen. Monellakin tapaa olisi jo korkea aika, mutta ainakin siirtymävaiheessa se on todennäköisesti jäsenille vahingoksi kun kyräily keskittyy enemmän sisään päin eikä työnantajan suuntaan.