Mar 2011
Tutkimus Suomessa
31/03/11 12:29
Suomen Akatemian suurvisiiri kertoo meille Suomen tiedepolitiikan ongelmista vertailumaihin verrattuna ja vähän muutenkin.
Tulokset eivät Suomessa ole kaksisia olleet. Suomen Akatemian pomo tietysti selittää valtaosan asioista rahan puutteella, sillä juuri hänen oma virastonsa tätä rahaa jakaa ja jos jaettavaa olisi enemmän, olisi kaikilla sielläpäin varmaankin hauskempaa.
Tämä on asia, josta en oikeastaan tiedä mitään, sillä tentittyäni Matematiikan peruskurssi A2:n läpi heti 27. yrityksellä tulin siihen tulokseen, että lahjani eivät varsinaisesti viittaa yliopistomaailman suuntaan, joten olen viitannut koko asialle lähinnä kuvitteellisella kintaallani. Siitä huolimatta voi yleiseen
elämänkokemukseen vedoten miettiä asiaa ja löytää muitakin selityksiä kuin ikuisen rahapulan.
Kirjoitaja miettii myös kansainvälistymisen ongelmaa ja sitä, että Suomi ei juuri ulkomaalaisia houkuttele. Tämä oikeastaan liittyy samaan asiaan.
Kyllähän Suomessa voidaan ammentaa lisärahaa tutkijoille vaikka kuinka paljon ja ehkä niin pitäisi jopa tehdä, mutta rakenteellinen ongelma Suomessa on näin ulkopuolelta katsottuna siinä, että Suomen yritysmaailma on niin toivottoman kapea-alaista, sisäänpäin kääntynyttä ja bulkkia tuottavaa. Poikkeuksen on muodostanut tietotekniikkasektori, jonka tutkimusta Suomessa on ymmärtääkseni kohtuudella harrastettukin, mutta kun Nokia ulkoistaa tuotekehityksensä, palataan tälläkin alalla päiväjärjestykseen.
Meillä on varmaankin jonkun verran ihmisiä, jotka mielellään vain tutkivat uusia juttuja yliopistojen kammioissa koko ikänsä. Voisi kuitenkin ajatella, että osa haluaisi joskus rahaakin työnsä hedelmistä ja yliopistotutkimus olisi yksi välivaihe eikä elämäntehtävä. Minua miellyttävässä maailmassa liike olisi kaksisuuntaista, eli tutkijoita lähtisi yrityksiin ja yritysmaailmasta tultaisiin tutkijoiksi ja väkeä ylipäätään liikkuisi runsaasti näiden välillä.
Juuri tämä kohta on Suomessa kovin pahasti rikki ja se selittää osaltaan myös, miksi ulkomaalaisia on Suomessa niin kovin vähän tutkijoina. Juuri suomalainen yritysmaailma tuntee suomalaisen yliopistomaailman parhaiten ja vuorovaikutus näiden välillä olisi luontevaa. Sitä ei kuitenkaan kovin runsaasti ole, joten ulkomaalainen tutkija lähtee mieluummin sinne, missä hänen tutkimustyötään arvostetaan myös kaupallisella puolella eikä tarvitse selittää mahdolliselle työnantajalle, missä on Suomi ja varsinkin missä on joku sen korpikorkeakouluista.
Puhdas rahoitusongelma on se, että tutkimusinnostus ja väitöskirjan teko sattuvat usein juuri siihen elämänvaiheeseen, kun pitäisi perustaa perhekin. Menot ovat suuret kun pitäisi päivittää asuntoa ja autoa isompaan. Ainakin silloin kun itse kummittelin korkeakoulun käytävillä, tutkijat olivat pätkätyöläisten pohjasakkaa. Muutaman kuukauden sopimuksia ilman mitään tietoa siitä, jatkuuko rahoitus sen jälkeen. Tässä tilanteessa tulevaisuuden suunnitteleminen on vaikeaa ja pankit eivät hevin myönnä asuntolainojakaan. Tämän asian korjaaminen ei vaatisi edes rahaa vaan lähinnä tahtoa budjetoida asiat niin, että viiden vuoden projektille on alusta alkaen rahoitus katsottuna viideksi vuodeksi, sisältäen tutkijoiden palkat.
Isoin ongelma on kuitenkin mielestäni työelämässä eikä yliopistomaailmassa.
Tutkimustyö ei ole minkäännäköinen meriitti työnhaussa vaan lähinnä haitta "jaa, tuo on hengannut jossain epämääräisessä punikkien pesässä monta vuotta eikä tehnyt oikeita töitä ensinkään, valintamme ei tälläkään kertaa kohdistunut teihin". Osaltaan tästä saa yliopistomaailma syyttää itseään, sillä erityisesti yliopistot ovat Suomessa olleet liian pitkään toivottoman punaisia ja lohduttoman vihreitä, ja poliittisessa aktiivisuudessaan lähinnä yritysmaailman vihollisia. Tämä on kuitenkin vain pieni osatotuus.
Kun Suomessa ei oikeastaan ole kuin muutama varsinainen tuotekehitystä tekevä suuryritys ja niistäkin yksi on juuri lopettamassa nämä hommat, järkevää linkkiä yliopisto- ja yritysmaailman väliin ei juuri synny. Suurimmalla osalla tutkimusaloista ei ole minkäänlaista
yritysmaailman hyödyntäjää ainakaan Suomessa. Pieniä kusiputkia on tietysti joka alalla, mutta vaikuttaisi siltä, että nimenomaan hieman suuremmat yritykset ovat niitä, joiden tarjoamat työpaikat lopulta ruokkivat tutkimustakin lähellään.
Yrityskentän kapeuden lisäksi Suomessa tunnutaan käyttävän loputtomasti aikaa yritysmaailman ja yliopistomaailman väliseen riitelyyn, mistä osoituksena yliopistojen hallintokeskustelu rahoitusuudistuksen yhteydessä. Suomalainen yliopistomaailma vastustaa hysteerisesti johtokuntia, joissa yliopiston ulkopuolisilla on jotain sananvaltaa, mutta kun katsoo johtokuntia maailman todellisissa huippuyliopistoissa, tämä ei näyttäisi olevan suurensuuri ongelma vaan siellä on yliopistoväkeä ja yrityspomoja sulassa sovussa. Yliopistojen hallinnolla ei sinänsä lie suurensuurta merkitystä itse asian kannalta, mutta asenteellisesti se ajaa yrityselämää ja yliopistoja vastakkain eikä vierekkäin.
Suomalainen työelämä on muuttunut valkokaulustyönkin osalta kohti pätkätyötä, epävarmuutta ja hanttihommaa, sillä tytäryhtiötaloudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljoa tieteellisesti haastavia tehtäviä. Tehtävien haastavuus ja vastuullisuus liittyy Suomessa lähes ykinomaan pomottamiseen ja herrahissiin, jossa pyöritellään vain voimapiste-esityksiä, joita kukaan ei lue, ja excel-tablitsoja, joita pavunlaskijat kampaavat täiharavalla löytääkseen jotakin juustohöylättävää ja leikattavaa. Kun tutkimustyöhön orientoituneelle mielelle kiinnostavia työpaikkoja on lopulta tarjolla varsin vähän ja hyvin palkattua tällaista työtä vielä vähemmän, olen huomannut jokusenkin tutkijan uran jäävän kesken kun joku tällainen paikka tulee tarjolle. Kilpailu työpaikoista on aivan liian kova, että ihmiset voisivat rentoutua hetkeksikään miettimään sitä, mitä he haluavat tehdä eikä sitä, mitä heidän täytyy tehdä.
Asian korjaaminen on kuitenkin toivottoman hankalaa.
En usko, että kommentoimani kirjoittajan esittämä tiedeministeriö muuttaisi suuria, sillä tieteen puoli on korjattavissa helpommin kuin se, miten Suomeen saataisiin
jotakin muuta työtä kuin hanttihommaa.
Suomalaisten kasvattaminen vielä suuremmassa määrin tohtoreiksi ei auta mitään, sillä Suomen kannalta suuri ongelma on suomalaisten hyvässä kielitaidossa, varsin vähäisessä lähtökitkassa sekä kyvyssä sopeutua muihin kulttuureihin kun omaa ei pidetä ainoana hyvänä maailmassa. Jo nyt monet maailmalle post doc -pesteihin lähtevät eivät palaa koskaan eikä palaajien määrä siitä lisäänny, että väkeä koulutetaan enemmän. Ei kukaan 10-15 vuotta elämästään opiskeluun ja tutkimukseen uhrannut viitsi palata takaisin päästäkseen julkishallintoon kehittämispäälliköksi alle neljällä tonnilla kuussa.
Minä en miettisi tutkimuksen ongelmaa muuten kuin hyvin vähäisesti hallinnon ja pätkätöiden osalta ja ehkä myös palkkauksen. Kaiken muun pitäisi keskittyä siihen, että Suomeen syntyisi merkittävän kokoista, tuotekehitykseen ja tutkimukseen panostavaa bisnestä. Onko Suomeen syntynyt viimeisen 20 vuoden aikana yhtään yli tuhat ihmistä työllistävää tällaista yritystä?
Eikä mitään haittaisi sekään, että yritysmaailma olisi kiinnostunut ensisijaisesti lahjakkaista yksilöistä eikä toimialaosaamisesta.
Ongelma on näin maallikon mielestä enemmänkin tässä eikä siinä, millaisessa ministeriössä tutkimustoimintaa hallinnoidaan.
Tulokset eivät Suomessa ole kaksisia olleet. Suomen Akatemian pomo tietysti selittää valtaosan asioista rahan puutteella, sillä juuri hänen oma virastonsa tätä rahaa jakaa ja jos jaettavaa olisi enemmän, olisi kaikilla sielläpäin varmaankin hauskempaa.
Tämä on asia, josta en oikeastaan tiedä mitään, sillä tentittyäni Matematiikan peruskurssi A2:n läpi heti 27. yrityksellä tulin siihen tulokseen, että lahjani eivät varsinaisesti viittaa yliopistomaailman suuntaan, joten olen viitannut koko asialle lähinnä kuvitteellisella kintaallani. Siitä huolimatta voi yleiseen
Kirjoitaja miettii myös kansainvälistymisen ongelmaa ja sitä, että Suomi ei juuri ulkomaalaisia houkuttele. Tämä oikeastaan liittyy samaan asiaan.
Kyllähän Suomessa voidaan ammentaa lisärahaa tutkijoille vaikka kuinka paljon ja ehkä niin pitäisi jopa tehdä, mutta rakenteellinen ongelma Suomessa on näin ulkopuolelta katsottuna siinä, että Suomen yritysmaailma on niin toivottoman kapea-alaista, sisäänpäin kääntynyttä ja bulkkia tuottavaa. Poikkeuksen on muodostanut tietotekniikkasektori, jonka tutkimusta Suomessa on ymmärtääkseni kohtuudella harrastettukin, mutta kun Nokia ulkoistaa tuotekehityksensä, palataan tälläkin alalla päiväjärjestykseen.
Meillä on varmaankin jonkun verran ihmisiä, jotka mielellään vain tutkivat uusia juttuja yliopistojen kammioissa koko ikänsä. Voisi kuitenkin ajatella, että osa haluaisi joskus rahaakin työnsä hedelmistä ja yliopistotutkimus olisi yksi välivaihe eikä elämäntehtävä. Minua miellyttävässä maailmassa liike olisi kaksisuuntaista, eli tutkijoita lähtisi yrityksiin ja yritysmaailmasta tultaisiin tutkijoiksi ja väkeä ylipäätään liikkuisi runsaasti näiden välillä.
Juuri tämä kohta on Suomessa kovin pahasti rikki ja se selittää osaltaan myös, miksi ulkomaalaisia on Suomessa niin kovin vähän tutkijoina. Juuri suomalainen yritysmaailma tuntee suomalaisen yliopistomaailman parhaiten ja vuorovaikutus näiden välillä olisi luontevaa. Sitä ei kuitenkaan kovin runsaasti ole, joten ulkomaalainen tutkija lähtee mieluummin sinne, missä hänen tutkimustyötään arvostetaan myös kaupallisella puolella eikä tarvitse selittää mahdolliselle työnantajalle, missä on Suomi ja varsinkin missä on joku sen korpikorkeakouluista.
Puhdas rahoitusongelma on se, että tutkimusinnostus ja väitöskirjan teko sattuvat usein juuri siihen elämänvaiheeseen, kun pitäisi perustaa perhekin. Menot ovat suuret kun pitäisi päivittää asuntoa ja autoa isompaan. Ainakin silloin kun itse kummittelin korkeakoulun käytävillä, tutkijat olivat pätkätyöläisten pohjasakkaa. Muutaman kuukauden sopimuksia ilman mitään tietoa siitä, jatkuuko rahoitus sen jälkeen. Tässä tilanteessa tulevaisuuden suunnitteleminen on vaikeaa ja pankit eivät hevin myönnä asuntolainojakaan. Tämän asian korjaaminen ei vaatisi edes rahaa vaan lähinnä tahtoa budjetoida asiat niin, että viiden vuoden projektille on alusta alkaen rahoitus katsottuna viideksi vuodeksi, sisältäen tutkijoiden palkat.
Isoin ongelma on kuitenkin mielestäni työelämässä eikä yliopistomaailmassa.
Tutkimustyö ei ole minkäännäköinen meriitti työnhaussa vaan lähinnä haitta "jaa, tuo on hengannut jossain epämääräisessä punikkien pesässä monta vuotta eikä tehnyt oikeita töitä ensinkään, valintamme ei tälläkään kertaa kohdistunut teihin". Osaltaan tästä saa yliopistomaailma syyttää itseään, sillä erityisesti yliopistot ovat Suomessa olleet liian pitkään toivottoman punaisia ja lohduttoman vihreitä, ja poliittisessa aktiivisuudessaan lähinnä yritysmaailman vihollisia. Tämä on kuitenkin vain pieni osatotuus.
Kun Suomessa ei oikeastaan ole kuin muutama varsinainen tuotekehitystä tekevä suuryritys ja niistäkin yksi on juuri lopettamassa nämä hommat, järkevää linkkiä yliopisto- ja yritysmaailman väliin ei juuri synny. Suurimmalla osalla tutkimusaloista ei ole minkäänlaista
Yrityskentän kapeuden lisäksi Suomessa tunnutaan käyttävän loputtomasti aikaa yritysmaailman ja yliopistomaailman väliseen riitelyyn, mistä osoituksena yliopistojen hallintokeskustelu rahoitusuudistuksen yhteydessä. Suomalainen yliopistomaailma vastustaa hysteerisesti johtokuntia, joissa yliopiston ulkopuolisilla on jotain sananvaltaa, mutta kun katsoo johtokuntia maailman todellisissa huippuyliopistoissa, tämä ei näyttäisi olevan suurensuuri ongelma vaan siellä on yliopistoväkeä ja yrityspomoja sulassa sovussa. Yliopistojen hallinnolla ei sinänsä lie suurensuurta merkitystä itse asian kannalta, mutta asenteellisesti se ajaa yrityselämää ja yliopistoja vastakkain eikä vierekkäin.
Suomalainen työelämä on muuttunut valkokaulustyönkin osalta kohti pätkätyötä, epävarmuutta ja hanttihommaa, sillä tytäryhtiötaloudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljoa tieteellisesti haastavia tehtäviä. Tehtävien haastavuus ja vastuullisuus liittyy Suomessa lähes ykinomaan pomottamiseen ja herrahissiin, jossa pyöritellään vain voimapiste-esityksiä, joita kukaan ei lue, ja excel-tablitsoja, joita pavunlaskijat kampaavat täiharavalla löytääkseen jotakin juustohöylättävää ja leikattavaa. Kun tutkimustyöhön orientoituneelle mielelle kiinnostavia työpaikkoja on lopulta tarjolla varsin vähän ja hyvin palkattua tällaista työtä vielä vähemmän, olen huomannut jokusenkin tutkijan uran jäävän kesken kun joku tällainen paikka tulee tarjolle. Kilpailu työpaikoista on aivan liian kova, että ihmiset voisivat rentoutua hetkeksikään miettimään sitä, mitä he haluavat tehdä eikä sitä, mitä heidän täytyy tehdä.
Asian korjaaminen on kuitenkin toivottoman hankalaa.
En usko, että kommentoimani kirjoittajan esittämä tiedeministeriö muuttaisi suuria, sillä tieteen puoli on korjattavissa helpommin kuin se, miten Suomeen saataisiin
Suomalaisten kasvattaminen vielä suuremmassa määrin tohtoreiksi ei auta mitään, sillä Suomen kannalta suuri ongelma on suomalaisten hyvässä kielitaidossa, varsin vähäisessä lähtökitkassa sekä kyvyssä sopeutua muihin kulttuureihin kun omaa ei pidetä ainoana hyvänä maailmassa. Jo nyt monet maailmalle post doc -pesteihin lähtevät eivät palaa koskaan eikä palaajien määrä siitä lisäänny, että väkeä koulutetaan enemmän. Ei kukaan 10-15 vuotta elämästään opiskeluun ja tutkimukseen uhrannut viitsi palata takaisin päästäkseen julkishallintoon kehittämispäälliköksi alle neljällä tonnilla kuussa.
Minä en miettisi tutkimuksen ongelmaa muuten kuin hyvin vähäisesti hallinnon ja pätkätöiden osalta ja ehkä myös palkkauksen. Kaiken muun pitäisi keskittyä siihen, että Suomeen syntyisi merkittävän kokoista, tuotekehitykseen ja tutkimukseen panostavaa bisnestä. Onko Suomeen syntynyt viimeisen 20 vuoden aikana yhtään yli tuhat ihmistä työllistävää tällaista yritystä?
Eikä mitään haittaisi sekään, että yritysmaailma olisi kiinnostunut ensisijaisesti lahjakkaista yksilöistä eikä toimialaosaamisesta.
Ongelma on näin maallikon mielestä enemmänkin tässä eikä siinä, millaisessa ministeriössä tutkimustoimintaa hallinnoidaan.
Comments
Libyan sota
30/03/11 12:08
En oikein voi tai osaa ymmärtää niitä vaatimuksia, joiden mukaan Suomen pitäisi lähettää nyt lentokoneita ammuskelemaan Libyaan kun kerran Ruotsi on tyhmyyksissään niin tehnyt.
Libyan tilanne ei kuulu Suomelle ensinkään. Ei se oikeastaan kuulu Ruotsillekaan, mutta tuota puolueetonta teeskentelevää valtiota ei tällainen asia suuremmin kiinnosta. Nato-maat ovat aivan erilainen sotilaallinen blokki. En minä oikeastaan hyväksy näidenkään maiden sotatoimia, mutta asia on jossain määrin erilainen ja Libyan tilanne heijastuu kuitenkin suoraan Välimerellä oleviin kerhon jäseniin.
Libyassa tilanne on luisumassa ihmeen samanlaiseksi kuin Irakissa. Lontoossa pidetään taas kokousta, jossa mietitään, mitä tehdään Gaddafin jälkeen. Tällainen kokous pidettiin Irakin tapauksessakin, mutta eipä ollut suurta painoa tuon kokouksen aikaansaannoksilla, sillä tuontihallitus ei ole kyennyt lopettamaan
maan etnisiä konflikteja. Libya on etnisesti epäyhtenäinen kuten on myös Irak, ja ajatus siitä, että Libyan mahdollinen vallankumous hoituisi samalla tavalla kuin Egyptin ja Tunisian keikaukset ovat hoituneet, perustuu ehkä enemmän toiveiden tynnyriin kuin faktoihin.
Irakin ja Libyan erottaa oikeastaan se, että tuki Gaddafille näyttäisi olevan melko suurta. Saddamia ei lopulta kannattanut kovinkaan moni ja hän sai kyllä mennä, mutta sen jälkeen alkoi de facto sisällissota. Gaddafi on kuitenkin saanut liikkeelle runsaasti tukijoitaan ja ilman lännen väliintuloa kapina olisi kukistettu.
On täysin mahdollisuuksien rajoissa, että kapina kukistetaan nytkin. BBC:n mukaan yleinen mielipide Libyassa on aika kiikun kaakun. Kaikki haluaisivat lopulta olla voittajan puolella, mutta kun ei tiedetä, kuka lopulta voittaa, valtaosa on ottamatta kantaa toistaiseksi mihinkään. Jos Gaddafi pääsee niskan päälle, tuloksena on maa, jossa valtaosa itse asiassa kannattaa hänen hallintoaan tai ainakin hyväksyy sen.
Mitä tästä seuraa? Ennenkin pomminheitossa kunnostautunut hullu diktaattori, joka tuli juurineeksi sisällissodassa viimeisetkin opposition rippeet. Paluu ulkomaansuhteissa 80-luvulle. Pomminheitolla toteutettavia kostoiskuja, joita tehtaillaan avoimesti Gaddafin tuella ja rahoilla.
Käytännössä Gaddafia ei voi siis enää jättää valtaan. Tuloksena saattaa olla maasota, sillä jos pelkkä ilma-aseen käyttö ei riitä raskaasti aseistettuja hallituksen joukkoja vastaan, muuta keinoa ei ole. Onkohan Ruotsi valmis vielä lähtemään tähänkin sotaan?
Joka tapauksessa lopputulema on se, että vallankahvassa on ei-gaddafi, mutta maa on pommitettu paskaksi tai täysin paskaksi. Kun Libyassa elintaso on ollut perinteisesti melko korkea naapuruston maihin verrattuna johtuen öljytuloista ja melko pienestä väestöstä, en voi välttää ajatusta, että tuloksena on melko katkeroitunut kansa.
Suomi ei hyötyisi mitään siitä, että se lähtee tähän sotaan. Ruotsikaan ei hyödy tästä sodasta mitään, vaikkakin maailman yhtenä tärkeimpänä aseviejänä se mielellään käyttääkin tämän tilaisuuden mainostamiseen.
Sota loppuu joskus ja siellä on lopulta jonkunlainen hallinto ja melko tyytymätön kansa. Voisi kuvitella, että tässä tilanteessa sinne kannattaisi mieluummin rakentaa jotain ja myydä jotain sen jälkeen jos kauppa käy eikä pilata turhaan mainettaan sotaretkellä, jonka merkitys Suomelle on täysi nolla.
Suomen sisäpolitiikassa päivän lausunnoissa oli mielenkiintoinen ero Tarja Halosen ja Alexander Stubbin välillä. Stubb oli kategorisesti sotaa vastaan ja Halonen puolestaan sanoi harkitsevansa jos pyyntö tulee. Todennäköisesti Halosen kanta olisi myöskin ei, mutta olisi jotenkin voinut kuvitella, että tämän parivaljakon lausunnot olisivat menneet toisin päin.
Libyan tilanne ei kuulu Suomelle ensinkään. Ei se oikeastaan kuulu Ruotsillekaan, mutta tuota puolueetonta teeskentelevää valtiota ei tällainen asia suuremmin kiinnosta. Nato-maat ovat aivan erilainen sotilaallinen blokki. En minä oikeastaan hyväksy näidenkään maiden sotatoimia, mutta asia on jossain määrin erilainen ja Libyan tilanne heijastuu kuitenkin suoraan Välimerellä oleviin kerhon jäseniin.
Libyassa tilanne on luisumassa ihmeen samanlaiseksi kuin Irakissa. Lontoossa pidetään taas kokousta, jossa mietitään, mitä tehdään Gaddafin jälkeen. Tällainen kokous pidettiin Irakin tapauksessakin, mutta eipä ollut suurta painoa tuon kokouksen aikaansaannoksilla, sillä tuontihallitus ei ole kyennyt lopettamaan
Irakin ja Libyan erottaa oikeastaan se, että tuki Gaddafille näyttäisi olevan melko suurta. Saddamia ei lopulta kannattanut kovinkaan moni ja hän sai kyllä mennä, mutta sen jälkeen alkoi de facto sisällissota. Gaddafi on kuitenkin saanut liikkeelle runsaasti tukijoitaan ja ilman lännen väliintuloa kapina olisi kukistettu.
On täysin mahdollisuuksien rajoissa, että kapina kukistetaan nytkin. BBC:n mukaan yleinen mielipide Libyassa on aika kiikun kaakun. Kaikki haluaisivat lopulta olla voittajan puolella, mutta kun ei tiedetä, kuka lopulta voittaa, valtaosa on ottamatta kantaa toistaiseksi mihinkään. Jos Gaddafi pääsee niskan päälle, tuloksena on maa, jossa valtaosa itse asiassa kannattaa hänen hallintoaan tai ainakin hyväksyy sen.
Mitä tästä seuraa? Ennenkin pomminheitossa kunnostautunut hullu diktaattori, joka tuli juurineeksi sisällissodassa viimeisetkin opposition rippeet. Paluu ulkomaansuhteissa 80-luvulle. Pomminheitolla toteutettavia kostoiskuja, joita tehtaillaan avoimesti Gaddafin tuella ja rahoilla.
Käytännössä Gaddafia ei voi siis enää jättää valtaan. Tuloksena saattaa olla maasota, sillä jos pelkkä ilma-aseen käyttö ei riitä raskaasti aseistettuja hallituksen joukkoja vastaan, muuta keinoa ei ole. Onkohan Ruotsi valmis vielä lähtemään tähänkin sotaan?
Joka tapauksessa lopputulema on se, että vallankahvassa on ei-gaddafi, mutta maa on pommitettu paskaksi tai täysin paskaksi. Kun Libyassa elintaso on ollut perinteisesti melko korkea naapuruston maihin verrattuna johtuen öljytuloista ja melko pienestä väestöstä, en voi välttää ajatusta, että tuloksena on melko katkeroitunut kansa.
Suomi ei hyötyisi mitään siitä, että se lähtee tähän sotaan. Ruotsikaan ei hyödy tästä sodasta mitään, vaikkakin maailman yhtenä tärkeimpänä aseviejänä se mielellään käyttääkin tämän tilaisuuden mainostamiseen.
Sota loppuu joskus ja siellä on lopulta jonkunlainen hallinto ja melko tyytymätön kansa. Voisi kuvitella, että tässä tilanteessa sinne kannattaisi mieluummin rakentaa jotain ja myydä jotain sen jälkeen jos kauppa käy eikä pilata turhaan mainettaan sotaretkellä, jonka merkitys Suomelle on täysi nolla.
Suomen sisäpolitiikassa päivän lausunnoissa oli mielenkiintoinen ero Tarja Halosen ja Alexander Stubbin välillä. Stubb oli kategorisesti sotaa vastaan ja Halonen puolestaan sanoi harkitsevansa jos pyyntö tulee. Todennäköisesti Halosen kanta olisi myöskin ei, mutta olisi jotenkin voinut kuvitella, että tämän parivaljakon lausunnot olisivat menneet toisin päin.
Romanit ja Kalasatama
29/03/11 10:03
Kalasatamaan majoittuneiden romanien häätämisestä ja uudelleen majoittamisesta näyttää tulevan melko tyylipuhdas esimerkki tilanteesta, jossa hyvää ratkaisua ei ole olemassa ja joka poliittisesti sataa lähes yksinomaan Persujen laariin.
Kalasatamassa siis majailee ulkomaalaisia turisteja paikassa, jossa leiriytyminen ei ole sallittu ja rakennukset eivät ole ihmisasuttavassa kunnossa. Nyt sitten mietitään, missä tämä sakki voitaisiin majoittaa.
Jos keksittäisiin keino pitää tämä asia seurannaisvaikutuksiltaan yksittäisenä asiana, asiasta ei kirjoitettaisi riviäkään vaan se ratkaistaisiin kertaluontoisesti jotenkin mukavalla tavalla ja unohdettaisiin koko juttu. Kyse ei kuitenkaan ole yksittäistapauksesta, sillä sama turistijoukko on
ollut tutustumassa Helsingin nähtävyyksiin ja ihmeisiin ennenkin ja majoitusongelma oli samanlainen.
Lisäksi kyse on kauaskantoisemmasta asiasta jos päädytään mihinkään muuhun ratkaisuun kuin häätämään luvattomat oleskelijat ja rohkaisemaan heitä majoittumaan luvallisille alueille. Kaupungissa on hotelleja ja leirintäalueita ja haja-asutusalueelle leiriytyminen on jokamiehenoikeuden perusteella sallittu. Tämä ratkaisu on kuitenkin poliittisesti epäkorrekti, sillä romaneista on tehty poliittinen keppihevonen siinä sävyssä, että kaupunki ei tunnu voivan auttaa hädänalaisia.
Jos keksitään joku ratkaisu, mitä siitä seuraa?
Ensinnäkin, joku persuvouhotusta lähellä oleva taho varmasti muistaa ihmetellä kovaan ääneen, miksi Helsingin kodittomille yksinäisille miehille ei tunnu järjestyvän asuntoa mitään kautta koskaan, mutta turistien majoittamiseen löytyy kyllä rahaa ja keinoja. Asiasta voidaan jalostaa myös syrjintäkysymys jos paljastuu, että kaupunki on häätänyt alueeltaan sinne laittomasti leiriytyneitä valtaväestön edustajia, mutta toisenlaisesta etnisestä taustasta johtuen romaneja kohdellaankin eri tavalla. Jos remontoidaan tuo alue kaupungin rahalla ihmisasuttavaksi, ollaan taas metsien miesten kysymyksen äärellä. Miksi rahaa löytyy ulkomaalaisleirin rakentamiseen kun sitä ei ole koskaan löytynyt syntyperäisten stadilaisten asunnottomuuden ratkaisemiseen.
Tästä asiasta on helppoa jalostaa ilman suurempia tiikerinloikkia asetelma, jossa tuontivähemmistöjä kohdellaan paremmin kuin syntyperäisiä valtaväestön edustajia. Niitä, joiden mielestä rakennelma on epäreilu ja epäoikeudenmukainen, on monta. Ei tarvitse kauaa miettiä, mikä puolue onnistuu keräämään näiden ihmisten äänet. Saattaa myös paljastua, että asiasta poliittisen kysymyksen tehnyt joukko lopulta ampuu itseään jalkaan. Ensinnäkin mahdollinen epäoikeudenmukainen tilanne saattaa viedä ääniä ja toisekseen asian politisoiminen ja nostaminen lehtien etusivuille on tehnyt minkään ovelan yksittäisratkaisun keksimisen sangen haastavaksi.
Kalasatamassa siis majailee ulkomaalaisia turisteja paikassa, jossa leiriytyminen ei ole sallittu ja rakennukset eivät ole ihmisasuttavassa kunnossa. Nyt sitten mietitään, missä tämä sakki voitaisiin majoittaa.
Jos keksittäisiin keino pitää tämä asia seurannaisvaikutuksiltaan yksittäisenä asiana, asiasta ei kirjoitettaisi riviäkään vaan se ratkaistaisiin kertaluontoisesti jotenkin mukavalla tavalla ja unohdettaisiin koko juttu. Kyse ei kuitenkaan ole yksittäistapauksesta, sillä sama turistijoukko on
Lisäksi kyse on kauaskantoisemmasta asiasta jos päädytään mihinkään muuhun ratkaisuun kuin häätämään luvattomat oleskelijat ja rohkaisemaan heitä majoittumaan luvallisille alueille. Kaupungissa on hotelleja ja leirintäalueita ja haja-asutusalueelle leiriytyminen on jokamiehenoikeuden perusteella sallittu. Tämä ratkaisu on kuitenkin poliittisesti epäkorrekti, sillä romaneista on tehty poliittinen keppihevonen siinä sävyssä, että kaupunki ei tunnu voivan auttaa hädänalaisia.
Jos keksitään joku ratkaisu, mitä siitä seuraa?
Ensinnäkin, joku persuvouhotusta lähellä oleva taho varmasti muistaa ihmetellä kovaan ääneen, miksi Helsingin kodittomille yksinäisille miehille ei tunnu järjestyvän asuntoa mitään kautta koskaan, mutta turistien majoittamiseen löytyy kyllä rahaa ja keinoja. Asiasta voidaan jalostaa myös syrjintäkysymys jos paljastuu, että kaupunki on häätänyt alueeltaan sinne laittomasti leiriytyneitä valtaväestön edustajia, mutta toisenlaisesta etnisestä taustasta johtuen romaneja kohdellaankin eri tavalla. Jos remontoidaan tuo alue kaupungin rahalla ihmisasuttavaksi, ollaan taas metsien miesten kysymyksen äärellä. Miksi rahaa löytyy ulkomaalaisleirin rakentamiseen kun sitä ei ole koskaan löytynyt syntyperäisten stadilaisten asunnottomuuden ratkaisemiseen.
Tästä asiasta on helppoa jalostaa ilman suurempia tiikerinloikkia asetelma, jossa tuontivähemmistöjä kohdellaan paremmin kuin syntyperäisiä valtaväestön edustajia. Niitä, joiden mielestä rakennelma on epäreilu ja epäoikeudenmukainen, on monta. Ei tarvitse kauaa miettiä, mikä puolue onnistuu keräämään näiden ihmisten äänet. Saattaa myös paljastua, että asiasta poliittisen kysymyksen tehnyt joukko lopulta ampuu itseään jalkaan. Ensinnäkin mahdollinen epäoikeudenmukainen tilanne saattaa viedä ääniä ja toisekseen asian politisoiminen ja nostaminen lehtien etusivuille on tehnyt minkään ovelan yksittäisratkaisun keksimisen sangen haastavaksi.
Kymmenen kysymystä maahanmuutosta
25/03/11 17:13
Jostain hieman pimentoon jääneestä syystä päätin pullistaa otsasuontani lukemalla Ana Maria Gutiérrez Soraisen näkemyksiä. AMGS edustaa Vihreissä vankkumatonta pellefanttisarjaa ja sieltä, mistä minä maailmaa katson, on puolueelle enemmänkin rasite kuin voimavara, mutta eipä ole minun puolueeni.
Joku hommafoorumin gallup-kysely on kysellyt eduskuntavaaliehdokkaiden
näkemyksiä asioihin, myös maahanmuuttoon, ja kirjoittaja ruotii omia vastauksiaan näihin kysymyksiin. Katsotaanpa, mitä mieltä minä näistä kysymyksistä olen. Lihavoituna kysymys, kursivoituna AMGS:n vastaus ja loppu omaa lätinääni.
1.Suomeen saapuville turvapaikanhakijoille myönnettyjen tukien määrä on liian korkea
Ei pidä paikkaansa. Tukien määrä vastaa yleistä minimitoimeentulotuen tasoa. Suomen elinkustannuksiin nähden tuen määrä on juuri ja juuri riittävä. Turvapaikanhakijalle osa toimeentulotuesta voidaan lisäksi maksaa muuna kuin rahana.
Joo ja ei.
Jos tuosta tukiaisesta pitäisi maksaa asuminen ja eläminen, silloin tukien määrä olisi varmaankin melko lailla kohdallaan ja muistaakseni joku allekirjoittamamme sopimus edellyttää, että tuontieläteille maksetaan yhtä paljon kuin syntyperäisille eläteille.
Nyt kuitenkin vastaanottokeskuksissa asuva jengi kykenee lähettämään rahaa lähtömaahansa, mikä kielii siitä, että tosiasiassa rahaa ei kulu mihinkään. Tämähän on yksi turvapaikkajärjestelmän väärinkäytön muoto, eli ei edes kuvitella, että turvapaikka lopulta heltiäisi, mutta vetkuttamalla kaikin keinoin asian tutkintaa, saadaan nostettua mahdollisimman pitkään rahallisia tukiaisia ja lähetettyä niitä eteenpäin. Jos tuossa kohtaa rahana ei maksettaisi mitään vaan tarjolla olisi vain ylläpito jossakin vastaanottokeskuksessa, motiivi tähän väärinkäytön muotoon vähenisi. Tällaista on toisinaan ehdotettukin eikä ainoastaan natsikerhojen suunnasta. Myös Vihreiden riveistä on kuulunut tämän suuntaisia ajatuksia.
2. Turvapaikanhakijoita pitäisi voida palauttaa nykyistä helpommin lähtömaan oloista riippumatta
Kaikki turvapaikkahakemukset tulee tutkia ja selvittää, onko henkilöllä turvapaikan tarve vai ei. EU-maista tulevien hakemukset käsitellään nopeutetussa menettelyssä. Lainvoimaisesti kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen henkilö poistetaan maasta, ellei ole perustetta myöntää hänelle oleskelulupaa jollain perusteella.
Tässä AMGS ei oikeastaan vastaa esitettyyn kysymykseen
vaan kertoo, että nykytila on nykytilan kaltainen, joten siitä ei sen enempää.
Kysymys on kuitenkin itse ongelman keskiössä. Suomessa varsin harva suhtautuu ynseästi siihen pieneen joukkoon turvapaikanhakijoita, joille turvapaikka lopulta myönnetään. Näiden ihmisten määrä vuodessa on kymmeniä tai joitain satoja, ensimmäinen numero ei ole kovin suuri. Ongelmana pidetty asia keskittyy siihen, että jos lähtömaa sattuu olemaan tarpeeksi sössitty, sinne ei palauteta ketään, vaikka mikään sopimus ei velvoittaisi meitä päästämään näitä ihmisiä maahan. Sota, sisällissota ja köyhyys eivät erityisesti ole turvapaikkaperusteita, mutta olemme päättäneet myöntää oleskelulupia Somaliasta, Afganistanista ja Irakista tulijoille vain siksi, ettei noissa maissa ole kivaa. Ei varmasti olekaan, mutta näiden oleskelulupien myöntäminen on puhtaasti Suomen sisäpoliittinen kysymys, joten poliitikkojen kuuluisi asiaan vastata hieman huolellisemmin.
Minun mielestäni ei ole mitään syytä myöntää näitä oleskelulupia muuten kuin erityisen poikkeuksellisissa tapauksissa. Nyt näyttää käytäntö muodostuneen sellaiseksi, että kun Dublin-tapaukset on näiden muutaman maan kohdalla poistettu, tarvitaan erityisen poikkeuksellisia olosuhteita, että oleskelulupaa ei myönnetä.
3.Humanitaaristen maahanmuuttajien oikeutta perheenyhdistämiseen tulee rajoittaa
Ei pidä. Oikeus perheeseen on kansainvälinen ihmisoikeus. Perheen tuki myös auttaa henkilöitä kotoutumaan Suomeen ja siten nopeuttaa työmarkkinoille pääsyä.
Oikeus perheen perustamiseen muistaakseni mainitaan ihmisoikeuksien julistuksessa, mutta mainitaanko siellä myös se, että perheellä on oikeus muuttaa maahan sisään livahtaneen perässä? Muistelen, ettei mainita, sillä ihmisoikeussopimus ei ylipäätään tunnista ihmisoikeudeksi asettua asumaan mihin hyvänsä maailman maahan. Ihmisoikeudeksi katsotaan ainoastaan oikeus lähteä nykyisestä asuinmaasta, ottamatta kantaa siihen, onko missään paikkaa, johon päästetään.
Kirjoittaja heittää varsin köykäisesti, että kunhan suku tuodaan perässä, sen jälkeen yksi henkilö pääsee rivakammin työmarkkinoille. Tämä kaipaisi hieman tutkimustietoa taakseen ennen kuin sen uskon. Taloudellisessa mielessä voi hyvin olla, että vaikka väite pitäisi paikkansa, tulisi silti halvemmaksi elättää yksi työtön kuin ottaa yksi työläinen ja hänen perässään vetämä suku työttömiä.
Oma näkemykseni on se, että perheenyhdistämisen automaattisuus pitäisi liittyä kykyyn elättää itsensä ja perheensä. Jos tähän kykenee, mitään sen suurempaa tarveharkintaa ei kuuluisi olla. Jos ei kykene, voitaisiin jättää joku poikkeuksen mahdollistava elementti, mutta yleissääntönä pitää sitä, että perheen yhdistäminen ei onnistu.
4. Maahanmuuttajat tulisi pisteyttää sen mukaan kuinka paljon heistä on oletettavasti hyötyä Suomen taloudelle, ja annettuja pisteitä tulisi käyttää oleskeluluvan myöntämisperusteena
Ei pidä. Menettely olisi käytännössä mahdotonta toteuttaa ja lisäksi henkilöiden kohtelun määräytyminen henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella olisi Suomen perustuslain kieltämää syrjintää.
Sitten mennäänkin jo sille alueelle, joka sai otsasuonen pullistumaan.
Tietenkin menettely on täysin mahdollista toteuttaa, sillä sitähän käytetään jo monessa paikassa, kuten vaikkapa Britanniassa ja Kanadassa. Minulla on myös hieman hämärän peitossa, millä tavoin Suomen perustuslaki suojelee jotain rajojen ulkopuolella olevia ventovieraita, jotka eivät ole Suomen tuomiovallan piirissä ensinkään. Enkä itse asiassa edes näe asiaa minään syrjintäkysymyksenä, vaikka tällainen tuomiovalta olisikin olemassa.
Kyseessä saattaisi olla moraalisesti arveluttava asia, jos pisteytysperusteet olisivat erityisesti kiellettyjä ja syrjiviä. Mikään tuntemani pistesysteemi sen sijaan ei pisteytä ihonvärin, uskonnon, poliittisen toiminnan, sukupuolen tai sensellaisten asioiden mukaan. Koulutus sen sijaan vaikuttaa kuten vaikkapa kielitaito.
Jos tämä Ajatuksien Mätäoja olisi oikeassa, pitäisi ensimmäisenä
lähteä siitä, että yliopistojen pääsykoepisteytys on syrjintää. Siinähän on kyse oleellisesti samanlaisesta asiasta.
Suomessa pistesysteemiä ei kuitenkaan nähdäkseni tällä hetkellä tarvita. Sellainen pitää olla valmis ottamaan käyttöön jos joskus tarvitaan, mutta Suomeen suuntautuvan työperäisen siirtolaisuuden volyymi on niin naurettavan pieni, ettei se vaadi mitään massojen käsittelyyn tarvittavaa pistesysteemiä vaan nuo harvat hakemukset voidaan käsitellä tapauskohtaisesti. Ongelmahan ei ole se, että Suomeen suhtautuisi liikaa työperäistä maahanmuuttoa vaan enemmänkin ongelmana on sen vähäisyys ja se, että maahanmuutosta liian suuri osa on humanitaarista maahanmuuttoa, jota pidän Suomen kannalta täysin hyödyttömänä ja vahingollisena.
Pistesysteemin käyttöönotto simputtaisi niitä, joita ei haluta simputtaa ensinkään. Humanitaarisessa maahanmuutossa vähemmän on parempi, mutta sitä ei pistesysteemi edistäisi.
5. Suomen tulisi pienentää pakolaiskiintiötään
Ei pidä. Suomen pakolaiskiintiö on kansainvälisesti verrattuna pieni – tosin monellakaan muulla maalla ei ole kiintiösysteemiä, vaan muunlaisia pakolaisten vastaanottomenettelyjä. Pakolaiskiintiö on hyvä tapa toteuttaa hallittua ja kustannustehokasta pakolaispolitiikkaa.
Tästä olen samaa mieltä.
Jos turvapaikkaprosessia nuivistamalla saadaan turvapaikkaa rajoilta hakevat pääsääntöisesti katoamaan ja menemään jonkun muun maan riesaksi, voitaisiin kiintiöpakolaisjärjestelmää kasvattaa nykyisestä. Koeluontoisesti ehkä jopa merkittävästikin. Nykyinen kiintiö taisi olla 750 jos en väärin muista, mutta ajatuksellisesti viiden tuhannen kiintiö ei töki ensinkään.
Kiintiösysteemissä voidaan korjata monia humanitaarisen maahanmuuton ongelmia siten, että kenellekään ei pitäisi tulla suurta natsismin fiilistä. Ensimmäinen on puhtaasti numeromaaginen. Jos nyt rajalle jympsähtävä somali tuo tosiasiassa perässään kuusi muuta somalia ja muutaman ottopojan, joiden suku herää henkiin heti kun nämä ottopojat saavat yhdistää omat perheensä Suomeen, yksi tällä tavoin tuleva tosiasiassa merkkaa paljon useampaa ihmistä kuin yhden. Jos kiintiöpakolaisjärjestelmässä valitaan jo valmiiksi perheitä, ei ole mitään syytä yhdistää perheitä myöhemmin, joten otettujen ihmisten määrä pysyy omassa kontrollissamme ja voi seurata sopeutumistahtia paremmin kuin lähes-subjektiivinen oikeus perheenyhdistämiseen.
Toinen etu perustuu diversiteettiin. Humanitaarinen maahanmuutto näyttää aiheuttavan ongelmia siinä kohtaa, kun sopeutumattomat samaa kansallisuutta edustavat alkavat kadota omiin ghettoihinsa, minkä jälkeen edes Suomessa syntyneet lapset eivät välttämättä pääse murtautumaan ulos takapajuisista ja ahdasmielisistä kulttuureistaan osaksi valtaväestöä eikä heistä tule suomalaisia vaan he pysyvät agaaneina. Jos otamme väkeä sieltä täältä pakolaisleireiltä, voidaan huolehtia siitä, että Suomeen tulee eri kansallisuuksien edustajia niin, ettei mikään sakki pääse suuremmin ghettoutumaan.
Kolmas etu on se, että voimme valita nämä kiintiöissä otettavat.
Nykysysteemi tuntuu tuottavan runsaasti nuoria miehiä, jotka harvoin ovat missään päin heikoimmassa asemassa. Valikoimalla hieman tarkemmin voisimme ainakin osin ottaa sellaisia, joiden katsomme tarvitsevan apua eniten. Tietysti tähän voisi yhdistää porkkanoitakin vaikkapa kielen opettelussa etukäteen, mutta tästä puolesta en tiedä.
6. Suomen tulisi pienentää antamaansa kehitysapua
Ei pidä. Suomen kehitysyhteistyömäärärahat ovat kansainvälisessä mittakaavassa pienet. Kehitysyhteistyö on hyvä tapa osallistua kansainväliseen vastuunkantoon ja lievittää maailmantalouden kielteisiä vaiktuksia kehitysmaissa. Kehitysyhteistyömäärärahojen kustannustahokkuutta tulee kehittää edelleen.
Kehitysapu on tällä hetkellä kansainvälisesti poskelleen parametroitu ja pitäisi vaikuttaa ennen kaikkea tähän. On täysin järjetöntä asettaa rahallisia tai prosentillisia tavoitteita, sillä tavoitteiden pitäisi olla enemmänkin tulossidonnaisia. Kyllähän rahaa voi kaataa aivan mihin hyvänsä kohteeseen, esimerkiksi ammentamalla sen minulle, mutta ei se suuremmin hyvinvointia tuota eikä varsinkaan kestävää kehitystä.
Törsääminen on siis helppoa, mutta rahan käyttäminen viisaasti ei ole. Hyviä tuloksia on saavutettu esimerkiksi mikrolainoissa sekä hankkeissa, joiden päämäärä on luoda avun saajalle elinkeino. Infrastruktuurihankkeet voivat olla hyviä jos infrasta pidetään huolta, mutta jos ei pidetä, se on veden kantamista kaivoon.
Ensimmäisenä pitää siis miettiä uudelleen, millaista kehitysapua oikein haluamme antaa. Vasta tämän jälkeen mietitään, paljonko se maksaa. Nykyinen summa on todennäköisesti aivan hyvä kunhan se vain saataisiin tuottamaan ihmisiä, jotka eivät enää ensi vuonna tarvitse mitään apua.
7. Valtion tulisi maksaa maahanmuuttajien asiointitulkkauksen kulut vain rajallisen ajan, jonka jälkeen maahanmuuttajan on vastattava tulkkauksen kustannuksista itse
Se, että ihminen tulee ymmärretyksi, on perusoikeus- ja hallinnon toiminnan oikeellisuuskysymys.
Asioimistulkkaukseen käytetyt määrärahat ovat valtion budjetissa marginaalisia.
Tästä olen pääosin samaa mieltä. Summa on pähkinöitä, mutta tietysti periaatteellisesti hieman ärsyttää, että viimeisetkin motiivit opetella kieltä tosiasiallisesti poistetaan tarjoamalla palvelut herra ties millä kielillä.
Tämä on kuitenkin vähäpätöinen asia eikä siitä pidä liikkeelle lähteä. Tätä asiaa voidaan miettiä joskus kun ollaan ensin mietitty, miten maahanmuutto saadaan laadullisesti paremmaksi. Voi olla, että asia tällöin ratkaisee itsensä tai marginalisoituu, eikä kysymykseen tarvitse palata ensinkään.
8. Kasvot peittävään burkhaan pukeutuminen julkisella paikalla tulee kieltää
Suomessa ei ole yleistä naamioitumiskieltoa, eikä sitä tule kohdistaa mihinkään yksittäiseen ryhmäänkään. Toinen asia on se, että asiointitilanteessa kasvot on voitava näyttää henkilöllisyyden varmistamiseksi.
Näin on näreet. Jos joku haluaa pukeutua pussilakanaan, mikäpä siinä. Jos joku pakotetaan pukeutumaan pussilakanaan, tapahtuu rötös jo nykyisenkin lainsäädännön vallitessa.
Toisaalta ei pidä myöskään alistua mihinkään vaatimuksiin siitä, että Säkkivälineen kävelevillä mainoksilla olisi täsmälleen samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin muulla tavalla pukeutuvilla. Henkilöllisyyden varmistaminen tulikin käsiteltyä jo ja Suomessa pitää lähteä siitä, että henkilöllisyyttä tarkistava viranomainen tai vaikkpa pankkitoimihenkilö voi olla myös mies. Samaten hyväksymme sen, että joissain tehtävissä, jos tehtävän hoito sitä edellyttää, pitää joko käyttää virkapukua tai muuten vain pitää kasvot näkyvillä. Jos näin ei ole valmis tekemään, emme halua kuulla yhtäkään rasismisyytöstä siksi, ettei tällaisia henkilöitä valita näihin tehtäviin.
9. Kerjääminen tulisi kieltää
Ei tulisi. Kerjääminen on tietenkin ikävä ja vastenmielinen
ilmiö, mutta rajan vetäminen muuhun rahankeräämiseen ja ftf-markkinointiin lienee mahdotonta. Suomessa on kerjätty kautta historian. Se, että Suomessa kerjäävät nyt myös ulkomaalaiset, ei tee toiminnasta yhtään tuomittavampaa. Romanien ongelmiin tulee puuttua muulla tavalla kuin kieltämällä kerjääminen.
Kerjäämistä ei tietenkään tule kieltää, sillä se on aivan kunniallinen ammatti. Sen sijaan voisimme edellyttää, että kerjäämistä saa harjoittaa vain perse maassa ja selkä seinää vasten, jotta hihasta nykivät “feissarit” saataisiin pois ohikulkijoita hätyyttelemästä. En tiedä mikä näiden kanssa on tilanne nykyään, mutta viimeisenä vuotenani Suomessa Aleksin jokainen kadunkulma oli miehitetty ammattikerjäläisillä joka päivä vuoden jokaisena päivänä paitsi aivan surkeimpien säiden aikaan. Jos touhuun on tullut tolkkua ja kiusanhenkiä ei ole enää päivittäin kaikissa kulmissa, ei tarvitse tehdä tätäkään vähää.
10. Kansalaisuuden saamisen yhtenä kriteerinä tulisi olla se, että hakija on pystynyt elättämään itsensä tietyn ajan ilman yhteiskunnan tukia.
Miksi? Eiväthän suomalaisetkaan menetä kansalaisuuttaan, vaikka nostaisivat vuosikausia työttömyysetuuksia, toimeentulotukea ja muita tukia.
Sitten taas otsasuonisektoria.
Juuri siksi, että kansalaisuutta ei voi menettää, emme tietenkään halua myöntää kansalaisuuksia muille kuin sellaisille, jotka ovat sopeutuneet elämään Suomessa. Tähän kuuluu muunmuassa itsensä elättäminen ja eläminen sortumatta vakavampiin rötöksiin. Tässäkään ei tarvitse olla ehdoton, eli ymmärrämme tietysti sen, että vaikkapa vammainen tai eläkeläisenä maahan tullut on todennäköisesti jonkunlaisten yhteiskunnallisten tukien piirissä.
Minä taidan kuitenkin edustaa näissä asioissa Greenwichin Führerinä jonkunnäköistä oppositiota. Tämän kirjoittajan muutama älynväläys kuitenkin kuvaavat sitä ongelmaa, miksi Vihreät tuntuu minusta puolueena niin kovin vieraalta.
Joku hommafoorumin gallup-kysely on kysellyt eduskuntavaaliehdokkaiden
1.Suomeen saapuville turvapaikanhakijoille myönnettyjen tukien määrä on liian korkea
Ei pidä paikkaansa. Tukien määrä vastaa yleistä minimitoimeentulotuen tasoa. Suomen elinkustannuksiin nähden tuen määrä on juuri ja juuri riittävä. Turvapaikanhakijalle osa toimeentulotuesta voidaan lisäksi maksaa muuna kuin rahana.
Joo ja ei.
Jos tuosta tukiaisesta pitäisi maksaa asuminen ja eläminen, silloin tukien määrä olisi varmaankin melko lailla kohdallaan ja muistaakseni joku allekirjoittamamme sopimus edellyttää, että tuontieläteille maksetaan yhtä paljon kuin syntyperäisille eläteille.
Nyt kuitenkin vastaanottokeskuksissa asuva jengi kykenee lähettämään rahaa lähtömaahansa, mikä kielii siitä, että tosiasiassa rahaa ei kulu mihinkään. Tämähän on yksi turvapaikkajärjestelmän väärinkäytön muoto, eli ei edes kuvitella, että turvapaikka lopulta heltiäisi, mutta vetkuttamalla kaikin keinoin asian tutkintaa, saadaan nostettua mahdollisimman pitkään rahallisia tukiaisia ja lähetettyä niitä eteenpäin. Jos tuossa kohtaa rahana ei maksettaisi mitään vaan tarjolla olisi vain ylläpito jossakin vastaanottokeskuksessa, motiivi tähän väärinkäytön muotoon vähenisi. Tällaista on toisinaan ehdotettukin eikä ainoastaan natsikerhojen suunnasta. Myös Vihreiden riveistä on kuulunut tämän suuntaisia ajatuksia.
2. Turvapaikanhakijoita pitäisi voida palauttaa nykyistä helpommin lähtömaan oloista riippumatta
Kaikki turvapaikkahakemukset tulee tutkia ja selvittää, onko henkilöllä turvapaikan tarve vai ei. EU-maista tulevien hakemukset käsitellään nopeutetussa menettelyssä. Lainvoimaisesti kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen henkilö poistetaan maasta, ellei ole perustetta myöntää hänelle oleskelulupaa jollain perusteella.
Tässä AMGS ei oikeastaan vastaa esitettyyn kysymykseen
Kysymys on kuitenkin itse ongelman keskiössä. Suomessa varsin harva suhtautuu ynseästi siihen pieneen joukkoon turvapaikanhakijoita, joille turvapaikka lopulta myönnetään. Näiden ihmisten määrä vuodessa on kymmeniä tai joitain satoja, ensimmäinen numero ei ole kovin suuri. Ongelmana pidetty asia keskittyy siihen, että jos lähtömaa sattuu olemaan tarpeeksi sössitty, sinne ei palauteta ketään, vaikka mikään sopimus ei velvoittaisi meitä päästämään näitä ihmisiä maahan. Sota, sisällissota ja köyhyys eivät erityisesti ole turvapaikkaperusteita, mutta olemme päättäneet myöntää oleskelulupia Somaliasta, Afganistanista ja Irakista tulijoille vain siksi, ettei noissa maissa ole kivaa. Ei varmasti olekaan, mutta näiden oleskelulupien myöntäminen on puhtaasti Suomen sisäpoliittinen kysymys, joten poliitikkojen kuuluisi asiaan vastata hieman huolellisemmin.
Minun mielestäni ei ole mitään syytä myöntää näitä oleskelulupia muuten kuin erityisen poikkeuksellisissa tapauksissa. Nyt näyttää käytäntö muodostuneen sellaiseksi, että kun Dublin-tapaukset on näiden muutaman maan kohdalla poistettu, tarvitaan erityisen poikkeuksellisia olosuhteita, että oleskelulupaa ei myönnetä.
3.Humanitaaristen maahanmuuttajien oikeutta perheenyhdistämiseen tulee rajoittaa
Ei pidä. Oikeus perheeseen on kansainvälinen ihmisoikeus. Perheen tuki myös auttaa henkilöitä kotoutumaan Suomeen ja siten nopeuttaa työmarkkinoille pääsyä.
Oikeus perheen perustamiseen muistaakseni mainitaan ihmisoikeuksien julistuksessa, mutta mainitaanko siellä myös se, että perheellä on oikeus muuttaa maahan sisään livahtaneen perässä? Muistelen, ettei mainita, sillä ihmisoikeussopimus ei ylipäätään tunnista ihmisoikeudeksi asettua asumaan mihin hyvänsä maailman maahan. Ihmisoikeudeksi katsotaan ainoastaan oikeus lähteä nykyisestä asuinmaasta, ottamatta kantaa siihen, onko missään paikkaa, johon päästetään.
Kirjoittaja heittää varsin köykäisesti, että kunhan suku tuodaan perässä, sen jälkeen yksi henkilö pääsee rivakammin työmarkkinoille. Tämä kaipaisi hieman tutkimustietoa taakseen ennen kuin sen uskon. Taloudellisessa mielessä voi hyvin olla, että vaikka väite pitäisi paikkansa, tulisi silti halvemmaksi elättää yksi työtön kuin ottaa yksi työläinen ja hänen perässään vetämä suku työttömiä.
Oma näkemykseni on se, että perheenyhdistämisen automaattisuus pitäisi liittyä kykyyn elättää itsensä ja perheensä. Jos tähän kykenee, mitään sen suurempaa tarveharkintaa ei kuuluisi olla. Jos ei kykene, voitaisiin jättää joku poikkeuksen mahdollistava elementti, mutta yleissääntönä pitää sitä, että perheen yhdistäminen ei onnistu.
4. Maahanmuuttajat tulisi pisteyttää sen mukaan kuinka paljon heistä on oletettavasti hyötyä Suomen taloudelle, ja annettuja pisteitä tulisi käyttää oleskeluluvan myöntämisperusteena
Ei pidä. Menettely olisi käytännössä mahdotonta toteuttaa ja lisäksi henkilöiden kohtelun määräytyminen henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella olisi Suomen perustuslain kieltämää syrjintää.
Sitten mennäänkin jo sille alueelle, joka sai otsasuonen pullistumaan.
Tietenkin menettely on täysin mahdollista toteuttaa, sillä sitähän käytetään jo monessa paikassa, kuten vaikkapa Britanniassa ja Kanadassa. Minulla on myös hieman hämärän peitossa, millä tavoin Suomen perustuslaki suojelee jotain rajojen ulkopuolella olevia ventovieraita, jotka eivät ole Suomen tuomiovallan piirissä ensinkään. Enkä itse asiassa edes näe asiaa minään syrjintäkysymyksenä, vaikka tällainen tuomiovalta olisikin olemassa.
Kyseessä saattaisi olla moraalisesti arveluttava asia, jos pisteytysperusteet olisivat erityisesti kiellettyjä ja syrjiviä. Mikään tuntemani pistesysteemi sen sijaan ei pisteytä ihonvärin, uskonnon, poliittisen toiminnan, sukupuolen tai sensellaisten asioiden mukaan. Koulutus sen sijaan vaikuttaa kuten vaikkapa kielitaito.
Jos tämä Ajatuksien Mätäoja olisi oikeassa, pitäisi ensimmäisenä
Suomessa pistesysteemiä ei kuitenkaan nähdäkseni tällä hetkellä tarvita. Sellainen pitää olla valmis ottamaan käyttöön jos joskus tarvitaan, mutta Suomeen suuntautuvan työperäisen siirtolaisuuden volyymi on niin naurettavan pieni, ettei se vaadi mitään massojen käsittelyyn tarvittavaa pistesysteemiä vaan nuo harvat hakemukset voidaan käsitellä tapauskohtaisesti. Ongelmahan ei ole se, että Suomeen suhtautuisi liikaa työperäistä maahanmuuttoa vaan enemmänkin ongelmana on sen vähäisyys ja se, että maahanmuutosta liian suuri osa on humanitaarista maahanmuuttoa, jota pidän Suomen kannalta täysin hyödyttömänä ja vahingollisena.
Pistesysteemin käyttöönotto simputtaisi niitä, joita ei haluta simputtaa ensinkään. Humanitaarisessa maahanmuutossa vähemmän on parempi, mutta sitä ei pistesysteemi edistäisi.
5. Suomen tulisi pienentää pakolaiskiintiötään
Ei pidä. Suomen pakolaiskiintiö on kansainvälisesti verrattuna pieni – tosin monellakaan muulla maalla ei ole kiintiösysteemiä, vaan muunlaisia pakolaisten vastaanottomenettelyjä. Pakolaiskiintiö on hyvä tapa toteuttaa hallittua ja kustannustehokasta pakolaispolitiikkaa.
Tästä olen samaa mieltä.
Jos turvapaikkaprosessia nuivistamalla saadaan turvapaikkaa rajoilta hakevat pääsääntöisesti katoamaan ja menemään jonkun muun maan riesaksi, voitaisiin kiintiöpakolaisjärjestelmää kasvattaa nykyisestä. Koeluontoisesti ehkä jopa merkittävästikin. Nykyinen kiintiö taisi olla 750 jos en väärin muista, mutta ajatuksellisesti viiden tuhannen kiintiö ei töki ensinkään.
Kiintiösysteemissä voidaan korjata monia humanitaarisen maahanmuuton ongelmia siten, että kenellekään ei pitäisi tulla suurta natsismin fiilistä. Ensimmäinen on puhtaasti numeromaaginen. Jos nyt rajalle jympsähtävä somali tuo tosiasiassa perässään kuusi muuta somalia ja muutaman ottopojan, joiden suku herää henkiin heti kun nämä ottopojat saavat yhdistää omat perheensä Suomeen, yksi tällä tavoin tuleva tosiasiassa merkkaa paljon useampaa ihmistä kuin yhden. Jos kiintiöpakolaisjärjestelmässä valitaan jo valmiiksi perheitä, ei ole mitään syytä yhdistää perheitä myöhemmin, joten otettujen ihmisten määrä pysyy omassa kontrollissamme ja voi seurata sopeutumistahtia paremmin kuin lähes-subjektiivinen oikeus perheenyhdistämiseen.
Toinen etu perustuu diversiteettiin. Humanitaarinen maahanmuutto näyttää aiheuttavan ongelmia siinä kohtaa, kun sopeutumattomat samaa kansallisuutta edustavat alkavat kadota omiin ghettoihinsa, minkä jälkeen edes Suomessa syntyneet lapset eivät välttämättä pääse murtautumaan ulos takapajuisista ja ahdasmielisistä kulttuureistaan osaksi valtaväestöä eikä heistä tule suomalaisia vaan he pysyvät agaaneina. Jos otamme väkeä sieltä täältä pakolaisleireiltä, voidaan huolehtia siitä, että Suomeen tulee eri kansallisuuksien edustajia niin, ettei mikään sakki pääse suuremmin ghettoutumaan.
Kolmas etu on se, että voimme valita nämä kiintiöissä otettavat.
6. Suomen tulisi pienentää antamaansa kehitysapua
Ei pidä. Suomen kehitysyhteistyömäärärahat ovat kansainvälisessä mittakaavassa pienet. Kehitysyhteistyö on hyvä tapa osallistua kansainväliseen vastuunkantoon ja lievittää maailmantalouden kielteisiä vaiktuksia kehitysmaissa. Kehitysyhteistyömäärärahojen kustannustahokkuutta tulee kehittää edelleen.
Kehitysapu on tällä hetkellä kansainvälisesti poskelleen parametroitu ja pitäisi vaikuttaa ennen kaikkea tähän. On täysin järjetöntä asettaa rahallisia tai prosentillisia tavoitteita, sillä tavoitteiden pitäisi olla enemmänkin tulossidonnaisia. Kyllähän rahaa voi kaataa aivan mihin hyvänsä kohteeseen, esimerkiksi ammentamalla sen minulle, mutta ei se suuremmin hyvinvointia tuota eikä varsinkaan kestävää kehitystä.
Törsääminen on siis helppoa, mutta rahan käyttäminen viisaasti ei ole. Hyviä tuloksia on saavutettu esimerkiksi mikrolainoissa sekä hankkeissa, joiden päämäärä on luoda avun saajalle elinkeino. Infrastruktuurihankkeet voivat olla hyviä jos infrasta pidetään huolta, mutta jos ei pidetä, se on veden kantamista kaivoon.
Ensimmäisenä pitää siis miettiä uudelleen, millaista kehitysapua oikein haluamme antaa. Vasta tämän jälkeen mietitään, paljonko se maksaa. Nykyinen summa on todennäköisesti aivan hyvä kunhan se vain saataisiin tuottamaan ihmisiä, jotka eivät enää ensi vuonna tarvitse mitään apua.
7. Valtion tulisi maksaa maahanmuuttajien asiointitulkkauksen kulut vain rajallisen ajan, jonka jälkeen maahanmuuttajan on vastattava tulkkauksen kustannuksista itse
Se, että ihminen tulee ymmärretyksi, on perusoikeus- ja hallinnon toiminnan oikeellisuuskysymys.
Tästä olen pääosin samaa mieltä. Summa on pähkinöitä, mutta tietysti periaatteellisesti hieman ärsyttää, että viimeisetkin motiivit opetella kieltä tosiasiallisesti poistetaan tarjoamalla palvelut herra ties millä kielillä.
Tämä on kuitenkin vähäpätöinen asia eikä siitä pidä liikkeelle lähteä. Tätä asiaa voidaan miettiä joskus kun ollaan ensin mietitty, miten maahanmuutto saadaan laadullisesti paremmaksi. Voi olla, että asia tällöin ratkaisee itsensä tai marginalisoituu, eikä kysymykseen tarvitse palata ensinkään.
8. Kasvot peittävään burkhaan pukeutuminen julkisella paikalla tulee kieltää
Suomessa ei ole yleistä naamioitumiskieltoa, eikä sitä tule kohdistaa mihinkään yksittäiseen ryhmäänkään. Toinen asia on se, että asiointitilanteessa kasvot on voitava näyttää henkilöllisyyden varmistamiseksi.
Näin on näreet. Jos joku haluaa pukeutua pussilakanaan, mikäpä siinä. Jos joku pakotetaan pukeutumaan pussilakanaan, tapahtuu rötös jo nykyisenkin lainsäädännön vallitessa.
Toisaalta ei pidä myöskään alistua mihinkään vaatimuksiin siitä, että Säkkivälineen kävelevillä mainoksilla olisi täsmälleen samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin muulla tavalla pukeutuvilla. Henkilöllisyyden varmistaminen tulikin käsiteltyä jo ja Suomessa pitää lähteä siitä, että henkilöllisyyttä tarkistava viranomainen tai vaikkpa pankkitoimihenkilö voi olla myös mies. Samaten hyväksymme sen, että joissain tehtävissä, jos tehtävän hoito sitä edellyttää, pitää joko käyttää virkapukua tai muuten vain pitää kasvot näkyvillä. Jos näin ei ole valmis tekemään, emme halua kuulla yhtäkään rasismisyytöstä siksi, ettei tällaisia henkilöitä valita näihin tehtäviin.
9. Kerjääminen tulisi kieltää
Ei tulisi. Kerjääminen on tietenkin ikävä ja vastenmielinen
Kerjäämistä ei tietenkään tule kieltää, sillä se on aivan kunniallinen ammatti. Sen sijaan voisimme edellyttää, että kerjäämistä saa harjoittaa vain perse maassa ja selkä seinää vasten, jotta hihasta nykivät “feissarit” saataisiin pois ohikulkijoita hätyyttelemästä. En tiedä mikä näiden kanssa on tilanne nykyään, mutta viimeisenä vuotenani Suomessa Aleksin jokainen kadunkulma oli miehitetty ammattikerjäläisillä joka päivä vuoden jokaisena päivänä paitsi aivan surkeimpien säiden aikaan. Jos touhuun on tullut tolkkua ja kiusanhenkiä ei ole enää päivittäin kaikissa kulmissa, ei tarvitse tehdä tätäkään vähää.
10. Kansalaisuuden saamisen yhtenä kriteerinä tulisi olla se, että hakija on pystynyt elättämään itsensä tietyn ajan ilman yhteiskunnan tukia.
Miksi? Eiväthän suomalaisetkaan menetä kansalaisuuttaan, vaikka nostaisivat vuosikausia työttömyysetuuksia, toimeentulotukea ja muita tukia.
Sitten taas otsasuonisektoria.
Juuri siksi, että kansalaisuutta ei voi menettää, emme tietenkään halua myöntää kansalaisuuksia muille kuin sellaisille, jotka ovat sopeutuneet elämään Suomessa. Tähän kuuluu muunmuassa itsensä elättäminen ja eläminen sortumatta vakavampiin rötöksiin. Tässäkään ei tarvitse olla ehdoton, eli ymmärrämme tietysti sen, että vaikkapa vammainen tai eläkeläisenä maahan tullut on todennäköisesti jonkunlaisten yhteiskunnallisten tukien piirissä.
Minä taidan kuitenkin edustaa näissä asioissa Greenwichin Führerinä jonkunnäköistä oppositiota. Tämän kirjoittajan muutama älynväläys kuitenkin kuvaavat sitä ongelmaa, miksi Vihreät tuntuu minusta puolueena niin kovin vieraalta.
Lisää vaalinalusretoriikkaa
25/03/11 09:40
Kirjoitin muutama päivä sitten Hesarin vieraskynän pohjalta ajatuksia siitä, miten perussuomalaisiin suhtaudutaan.
Tänään HS-raati on keskustellut asiasta myös ja joukossa on
joitain varsin mielenkiintoisia näkemyksiä. Käydäänpä näistä läpi muutama.
Tutkija Leena-Maija Rossi kysyy miksi maahanmuuttoon nurjasti suhtautuvat olisivat "maahanmuuttokriittisiä", mutta perussuomalaisten ideoihin kriittisesti suhtautuvat olisivat suvaitsemattomia
Tässähän ymmärretään jo koko asia aivan väärin. Kyse ei ollut siitä, että Perussuomalaisten ajatusten vastustamisessa olisi jotain outoa tai väärää. Kysehän koko ylimielisyyskeskustelussa oli siitä, että osa retoriikasta keskittyy Perussuomalaisten todellisten tai oletettujen kannattajien älynlahjojen, sukupuolen ja muiden epäoleellisten seikkojen ruotimiseen ja väitetään Persujen ajatuksia huonoiksi sen takia, että niitä kannattavat miehet tai matalasti koulutetut. Tämä ei ole mikään peruste, mutta toisenlaisia perusteita on kyllä löydettävissä, mikäli haluaa suhtautua kriittisesti perussuomalaisten ideoihin. Suvaitsematonta ja ylimielistä on sen sijaan todeta, että tyhmien ihmisten tai miesten mielipiteillä ei ole niin väliksi.
Esseisti Antti Nylénin mielestä ongelma syntyy siitä, että perussuomalaiset ei ole poliittinen puolue, jonka ideologista asemaa voisi arvioida asiallisesti, vaan tunnus, slogan, lippu. "Sen alle on nyt ryhmittynyt runsaasti kaikenlaista sekavaa tunnetta ja ajatuksenpoikasta. Suosio on suuri juuri siksi, että hyvin monenlaiset kaunan- ja epäreiluudentunteet mahtuvat perussuomalaisten lipun alle.
Tässä taas on huomattavasti enemmän järkeä. Perussuomalaiset näyttää olevan hankala vastustaja monelle juuri siksi, että sieltä löytyy vähän kaikkea. Tästä saattaa seurata ongelmia tulevaisuudessa kun eri kerhot eivät ehkä pysy kasassa, mutta ainakaan toistaiseksi suurempaa hajaannusta ei ole esiintynyt. Yhtä lailla esimerkiksi Vihreissä on eri klikkejä kun sieltä löytyy naisasiaa, ympäristöasiaa, lapsiperheasiaa, sitä, tätä ja tuota, eikä tuokaan puolue ole mihinkään hajoamassa, sillä koossa pitävä punainen lanka on olemassa. Persujen tapauksessa voi hyvin olla, että koossa pitävä voima löytyy yksinkertaisesti valtapuolueiden ja establishmentin vastustamisesta. Ollaan valmiita sietämään hieman eri asioita ajavia kerhoja kunhan pystytään vastustamaan yhdessä vanhoja dinosauruksia.
Professori Juha Sihvolan mukaan suvaitsevaisuus on yhdessäoloa ja kunnioituksen
kyky niiden katsomusten edustajien kesken, jotka kohtelevat toisiaan kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti. "Persut eivät (vielä) ole osoittaneet ansaitsevansa suvaitsevaisuutta osakseen. Päinvastoin näyttävät tympeältä rasistijoukolta, joka pitääkin jättää poliittisen konsensuksen ulkopuolelle."
Päivän pohjanoteerauksesta vastaa Juha Sihvola.
Minun on vaikea hyväksyä, että poliittisen liikkeen pitäisi “ansaita” osakseen lankeava suvaitsevaisuus. Se tulee annettuna ja vasta ryhtymällä rikoksen tms. tielle sen voi menettää, jos silloinkaan. Jos politiikan uuden yrittäjän pitäisi jotenkin ansaita ensin paikkansa nuoleskelemalla vanhaa vallankahvaa tarpeeksi, seurauksena olisi ilmiselvästi se, että uuden yrittäjän pitäisi muuttua vanhan kaltaiseksi ja ansaita näin paikkansa auringossa, mutta samalla hukata itsestään kaikki se, millä se yrittää vanhaa syrjäyttää.
Tämä asenne on joko äärettömän ahdasmielinen totalitarismin puuska (“jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan, ja sinun on osoitettava olevasi meidän puolellamme”) tai yksinkertaisesti yritys sementoida vanhaa valtaa. Kumpikaan ei miellytä minua ajatuksena sen enempää kuin Perussuomalaisten vaaliohjelmakaan.
Semiootikko Vaula Norrenan mukaan älymystö naureskelee perussuomalaisille samaan tapaan kuin vallanpitäjät naureskelivat Tahrir-aukion mielenosoittajille. "'Sivistyneistö' ei näytä tajuavan, että perussuomalaisten kannatuksen takana voisi olla muutakin kuin muukalaiskammoa. Kuten kyllästymistä köyhyyteen, päähän potkimiseen ja ylempien luokkien loputtomaan ahneuteen. Kaukana on sushin syöjien todellisuudentaju makkaranpurijoista."
Tässä on asia sanottu melko lailla hyvin.
Kun Suomi ei virallisesti ole luokkayhteiskunta, luokkia kuitenkin tunnutaan rakentavan ja olevan ylpeästi niiden jäseniä. Lattea ryystävät virkattupipovihreät ovat oma kerhonsa ja muu maailma vaikuttaa jotenkin kovin takapajuiselta ja epämiellyttävältä. Hyvin
pärjäävillä ei ole tukenaan poliittista liikettä, mutta se pärjää hyvin siitä huolimatta. Tämän “luokan” lipunkantajana kunnostautuu ns. ääriespoolaisuus, ja tässäkin joukossa kyky ja halu ymmärtää muunlaisia näkemyksiä on melko rajallinen.
“Makkaranpurijoilla” ei ole ollut SMP:n päivien jälkeen oikein äänitorvea. Tuo melko konservatiivinen väki saattaa kuitenkin olla Suomen uusista, löyhästi määritellyistä “luokista” suurin. Kuten Vaula Norrena tuossa kirjoittaa, ei tämä väki ole lähtökohtaisesti rasismin ja natsismin kyllästämää. Konservatiiveja he kyllä ovat eivätkä hurahda uusiin trendijuttuihin hetkessä jos hurahtavat koskaan. Tämä joukko on ollut Suomessa pitkään henkisessä ahdingossa, sillä harva on viitsinyt tunnustaa kuuluvansa siihen. Tämän joukon elämäntapaa ja arvoja on syyllistetty hieman joka suunnasta ja tätä sakkia yritetään käännyttää paremmiksi ihmisiksi kaikennäköisellä valistuksella. Siitä huolimatta väki on tehnyt työnsä ja maksanut veronsa ja nurinaa on kuulunut lähinnä lähiöiden nallepubeissa.
Soinin ja Perussuomalaisten kautta tuo joukko sai ainakin hetkeksi salonkikelpoisuuden ja nyt yllättäen monet eivät häpeä tunnustaa kuuluvansa tähän joukkoon. Osa Persujen kannatuksesta tulee aivan varmasti juuri heiltä.
Tämä ei tietysti ole Perussuomalaisten kannattajien koko kuva. Mukana on runsaasti myös ääriespoolaisia ja lattea juovia. Heidän motiivinsa juuri nyt lienee vain hakea muutosta nykyiseen poliittiseen konsensukseen ja heidän äänensä jaettaneen neljän vuoden kuluttua eri tavalla. Perussuomalaisten kannatuksen nousua analysoinkin itse lähinnä niin, että kannatusprosentti ei ole tuki heidän poliittisille ajatuksilleen vaan viesti yleisesti siitä, että politiikassa on tapahduttava muutoksia.
Tänään HS-raati on keskustellut asiasta myös ja joukossa on
Tutkija Leena-Maija Rossi kysyy miksi maahanmuuttoon nurjasti suhtautuvat olisivat "maahanmuuttokriittisiä", mutta perussuomalaisten ideoihin kriittisesti suhtautuvat olisivat suvaitsemattomia
Tässähän ymmärretään jo koko asia aivan väärin. Kyse ei ollut siitä, että Perussuomalaisten ajatusten vastustamisessa olisi jotain outoa tai väärää. Kysehän koko ylimielisyyskeskustelussa oli siitä, että osa retoriikasta keskittyy Perussuomalaisten todellisten tai oletettujen kannattajien älynlahjojen, sukupuolen ja muiden epäoleellisten seikkojen ruotimiseen ja väitetään Persujen ajatuksia huonoiksi sen takia, että niitä kannattavat miehet tai matalasti koulutetut. Tämä ei ole mikään peruste, mutta toisenlaisia perusteita on kyllä löydettävissä, mikäli haluaa suhtautua kriittisesti perussuomalaisten ideoihin. Suvaitsematonta ja ylimielistä on sen sijaan todeta, että tyhmien ihmisten tai miesten mielipiteillä ei ole niin väliksi.
Esseisti Antti Nylénin mielestä ongelma syntyy siitä, että perussuomalaiset ei ole poliittinen puolue, jonka ideologista asemaa voisi arvioida asiallisesti, vaan tunnus, slogan, lippu. "Sen alle on nyt ryhmittynyt runsaasti kaikenlaista sekavaa tunnetta ja ajatuksenpoikasta. Suosio on suuri juuri siksi, että hyvin monenlaiset kaunan- ja epäreiluudentunteet mahtuvat perussuomalaisten lipun alle.
Tässä taas on huomattavasti enemmän järkeä. Perussuomalaiset näyttää olevan hankala vastustaja monelle juuri siksi, että sieltä löytyy vähän kaikkea. Tästä saattaa seurata ongelmia tulevaisuudessa kun eri kerhot eivät ehkä pysy kasassa, mutta ainakaan toistaiseksi suurempaa hajaannusta ei ole esiintynyt. Yhtä lailla esimerkiksi Vihreissä on eri klikkejä kun sieltä löytyy naisasiaa, ympäristöasiaa, lapsiperheasiaa, sitä, tätä ja tuota, eikä tuokaan puolue ole mihinkään hajoamassa, sillä koossa pitävä punainen lanka on olemassa. Persujen tapauksessa voi hyvin olla, että koossa pitävä voima löytyy yksinkertaisesti valtapuolueiden ja establishmentin vastustamisesta. Ollaan valmiita sietämään hieman eri asioita ajavia kerhoja kunhan pystytään vastustamaan yhdessä vanhoja dinosauruksia.
Professori Juha Sihvolan mukaan suvaitsevaisuus on yhdessäoloa ja kunnioituksen
Päivän pohjanoteerauksesta vastaa Juha Sihvola.
Minun on vaikea hyväksyä, että poliittisen liikkeen pitäisi “ansaita” osakseen lankeava suvaitsevaisuus. Se tulee annettuna ja vasta ryhtymällä rikoksen tms. tielle sen voi menettää, jos silloinkaan. Jos politiikan uuden yrittäjän pitäisi jotenkin ansaita ensin paikkansa nuoleskelemalla vanhaa vallankahvaa tarpeeksi, seurauksena olisi ilmiselvästi se, että uuden yrittäjän pitäisi muuttua vanhan kaltaiseksi ja ansaita näin paikkansa auringossa, mutta samalla hukata itsestään kaikki se, millä se yrittää vanhaa syrjäyttää.
Tämä asenne on joko äärettömän ahdasmielinen totalitarismin puuska (“jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan, ja sinun on osoitettava olevasi meidän puolellamme”) tai yksinkertaisesti yritys sementoida vanhaa valtaa. Kumpikaan ei miellytä minua ajatuksena sen enempää kuin Perussuomalaisten vaaliohjelmakaan.
Semiootikko Vaula Norrenan mukaan älymystö naureskelee perussuomalaisille samaan tapaan kuin vallanpitäjät naureskelivat Tahrir-aukion mielenosoittajille. "'Sivistyneistö' ei näytä tajuavan, että perussuomalaisten kannatuksen takana voisi olla muutakin kuin muukalaiskammoa. Kuten kyllästymistä köyhyyteen, päähän potkimiseen ja ylempien luokkien loputtomaan ahneuteen. Kaukana on sushin syöjien todellisuudentaju makkaranpurijoista."
Tässä on asia sanottu melko lailla hyvin.
Kun Suomi ei virallisesti ole luokkayhteiskunta, luokkia kuitenkin tunnutaan rakentavan ja olevan ylpeästi niiden jäseniä. Lattea ryystävät virkattupipovihreät ovat oma kerhonsa ja muu maailma vaikuttaa jotenkin kovin takapajuiselta ja epämiellyttävältä. Hyvin
“Makkaranpurijoilla” ei ole ollut SMP:n päivien jälkeen oikein äänitorvea. Tuo melko konservatiivinen väki saattaa kuitenkin olla Suomen uusista, löyhästi määritellyistä “luokista” suurin. Kuten Vaula Norrena tuossa kirjoittaa, ei tämä väki ole lähtökohtaisesti rasismin ja natsismin kyllästämää. Konservatiiveja he kyllä ovat eivätkä hurahda uusiin trendijuttuihin hetkessä jos hurahtavat koskaan. Tämä joukko on ollut Suomessa pitkään henkisessä ahdingossa, sillä harva on viitsinyt tunnustaa kuuluvansa siihen. Tämän joukon elämäntapaa ja arvoja on syyllistetty hieman joka suunnasta ja tätä sakkia yritetään käännyttää paremmiksi ihmisiksi kaikennäköisellä valistuksella. Siitä huolimatta väki on tehnyt työnsä ja maksanut veronsa ja nurinaa on kuulunut lähinnä lähiöiden nallepubeissa.
Soinin ja Perussuomalaisten kautta tuo joukko sai ainakin hetkeksi salonkikelpoisuuden ja nyt yllättäen monet eivät häpeä tunnustaa kuuluvansa tähän joukkoon. Osa Persujen kannatuksesta tulee aivan varmasti juuri heiltä.
Tämä ei tietysti ole Perussuomalaisten kannattajien koko kuva. Mukana on runsaasti myös ääriespoolaisia ja lattea juovia. Heidän motiivinsa juuri nyt lienee vain hakea muutosta nykyiseen poliittiseen konsensukseen ja heidän äänensä jaettaneen neljän vuoden kuluttua eri tavalla. Perussuomalaisten kannatuksen nousua analysoinkin itse lähinnä niin, että kannatusprosentti ei ole tuki heidän poliittisille ajatuksilleen vaan viesti yleisesti siitä, että politiikassa on tapahduttava muutoksia.
Itämeri ja maatalous
23/03/11 19:42
Saaristomeren suurimmaksi saastuttajaksi paljastuu edelleen maatalous.
Suomalaisessa propagandassa Itämeren kaikista
ongelmista syytetään Pietaria ja ryssyköitä ylipäätään, mutta tällaisten selvitysten pitäisi kääntää hieman katseita kotipesäänkin päin.
Erityisesti on syytä ihmetellä kuormituksen kasvamista tai pysymistä ennallaan samalla kun maatiloille jaetaan kaikennäköisiä ympäristötukiaisia. On esitetty väitteitä siitä, että tosiasiallisesti maatalouden ympäristötuki on vain yksi maataloustuen jatke ja eri nimeä käytetään lähinnä kiertämään EU:n asettamia kattoja kotimaiselle maatalouden tukemiselle. Kun maataloudessa ei tunnuta saavuttavan mitään, vaikka sinne syydetään näennäisesti korvamerkittyä ympäristörahaa, on ainakin lupa epäillä, että näissä väitteissä on jotakin perää.
Mikä siis oikein on poskellaan? Rahaa näyttäisi kyllä olevan tarjolla, mutta käytetäänkö sitä oikein? Onko nykyinen sääntely-ympäristö parametroitu oikein ja käytetäänkö sitä enemmän kotimaisen maatalouden kuin vesistön suojelemiseen? Minä en tiedä, mutta joku tässä haiskahtaa.
Suomalaisessa propagandassa Itämeren kaikista
Erityisesti on syytä ihmetellä kuormituksen kasvamista tai pysymistä ennallaan samalla kun maatiloille jaetaan kaikennäköisiä ympäristötukiaisia. On esitetty väitteitä siitä, että tosiasiallisesti maatalouden ympäristötuki on vain yksi maataloustuen jatke ja eri nimeä käytetään lähinnä kiertämään EU:n asettamia kattoja kotimaiselle maatalouden tukemiselle. Kun maataloudessa ei tunnuta saavuttavan mitään, vaikka sinne syydetään näennäisesti korvamerkittyä ympäristörahaa, on ainakin lupa epäillä, että näissä väitteissä on jotakin perää.
Mikä siis oikein on poskellaan? Rahaa näyttäisi kyllä olevan tarjolla, mutta käytetäänkö sitä oikein? Onko nykyinen sääntely-ympäristö parametroitu oikein ja käytetäänkö sitä enemmän kotimaisen maatalouden kuin vesistön suojelemiseen? Minä en tiedä, mutta joku tässä haiskahtaa.
Paavosta presidentti
22/03/11 12:21
Paavo Väyrynen on jälleen kerran ilmoittanut pyrkivänsä Suomen kuninkaaksi, ensin tosin presidentin tehtävän kautta. Väyrynen ilmoitti siis tänään yrittävänsä Maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi kun syksyllä puolue ehdokkaansa valitsee.
Tätä päätöstä voi tervehtiä ilolla.
Jostain minulle pimentoon jääneestä syystä kaupunkilaiset näyttävät voivan kannattaa kepuliskoa, kunhan hän on Mari Kiviniemi. Komissaari Rehn näyttää myös olevan suosittu muuallakin kuin maaseudulla. Kaupunkilaisen kannalta olisi parempi saada Kepu pois kaikista merkittävistä
positioista ja tehtävistä. Tämä on haasteellista, sillä SDP näyttää jatkuvasti hukkaavan tilaisuuttaan ja kannatustaan pitämällä puheenjohtajanaan ensin pökkelöä ay-jyrää ja sen jälkeen posetiivarin apinaa.
Väyrysen lähtö presidenttiskabaan on hyväksi puolueen imagolle. Jos puolueen presidentinvaaliehdokkuudesta keskusteltaisiin yhden töölöläisämmän ja brysseliläisen byrokraattiäijän kesken, kaupunkilaiselle saattaisi syntyä harhakuva siitä, että tuolla puolueella on jotain kytköksiä urbaaniin Suomeen ja kaupunkilaiseen elämänmuotoon. Kun Väyrynen jympsähtää paikalle, on aivan selvää, että hän kaappaa shown itselleen.
Tuloksena on presidenttiehdokasvaali, jossa ei valita parasta ehdokasta vaan parhaiten Väyrysen kampittamisessa onnistuva, joka myös tämän vaalin voittaa. Itse kamapnjointi saa kuitenkin julkisuutta ja Kepun saama julkisuus tästä on Paavo Väyrysen pärstä ja vaalienjälkeinen marmatus siitä, että media on johtanut kansan harhaan jälleen kerran. Tuloksena voi olla presidenttiehdokkaaksi aivan kuka sattuu ja kaupan päälle tulee runsaasti Väyrysen menneen maailman lausuntoja, jotka eivät vakuuta kaupungeissa juuri ketään. Mahdollisuus käyttää presidentinvaaleja Kepun kasvojenkohotukseen kaupungeissa putosi juuri melko lailla nollaan.
Täsmälleen samasta asiasta kärsii mainitsemani SDP. Ei siellä ole Lipposen jälkeen valittu hyviä puheenjohtajia vaan siellä on valittu ei-tuomiojia ja tuloksen näkee jokainen. Kokoomus pystyy suurista puolueista hyödyntämään parhaiten kaikenlaiset sisäiset vaalit ja turnajaiset, sillä puolueen ikämiesryhmä on melko kunniakkaasti eläkkeellä ja Raimo Ilaskivi ei ilmaannu ehdokkaaksi kaikkiin mahdollisiin tehtäviin.
Tätä päätöstä voi tervehtiä ilolla.
Jostain minulle pimentoon jääneestä syystä kaupunkilaiset näyttävät voivan kannattaa kepuliskoa, kunhan hän on Mari Kiviniemi. Komissaari Rehn näyttää myös olevan suosittu muuallakin kuin maaseudulla. Kaupunkilaisen kannalta olisi parempi saada Kepu pois kaikista merkittävistä
Väyrysen lähtö presidenttiskabaan on hyväksi puolueen imagolle. Jos puolueen presidentinvaaliehdokkuudesta keskusteltaisiin yhden töölöläisämmän ja brysseliläisen byrokraattiäijän kesken, kaupunkilaiselle saattaisi syntyä harhakuva siitä, että tuolla puolueella on jotain kytköksiä urbaaniin Suomeen ja kaupunkilaiseen elämänmuotoon. Kun Väyrynen jympsähtää paikalle, on aivan selvää, että hän kaappaa shown itselleen.
Tuloksena on presidenttiehdokasvaali, jossa ei valita parasta ehdokasta vaan parhaiten Väyrysen kampittamisessa onnistuva, joka myös tämän vaalin voittaa. Itse kamapnjointi saa kuitenkin julkisuutta ja Kepun saama julkisuus tästä on Paavo Väyrysen pärstä ja vaalienjälkeinen marmatus siitä, että media on johtanut kansan harhaan jälleen kerran. Tuloksena voi olla presidenttiehdokkaaksi aivan kuka sattuu ja kaupan päälle tulee runsaasti Väyrysen menneen maailman lausuntoja, jotka eivät vakuuta kaupungeissa juuri ketään. Mahdollisuus käyttää presidentinvaaleja Kepun kasvojenkohotukseen kaupungeissa putosi juuri melko lailla nollaan.
Täsmälleen samasta asiasta kärsii mainitsemani SDP. Ei siellä ole Lipposen jälkeen valittu hyviä puheenjohtajia vaan siellä on valittu ei-tuomiojia ja tuloksen näkee jokainen. Kokoomus pystyy suurista puolueista hyödyntämään parhaiten kaikenlaiset sisäiset vaalit ja turnajaiset, sillä puolueen ikämiesryhmä on melko kunniakkaasti eläkkeellä ja Raimo Ilaskivi ei ilmaannu ehdokkaaksi kaikkiin mahdollisiin tehtäviin.
Vaalinalusretoriikkaa
16/03/11 11:42
Tämä on melko hyvä kirjoitus ajan hengestä.
Jos seuraa mitään poliittisia verkkokeskusteluja, on ollut täysin mahdotonta olla törmäämättä kohkaamiseen siitä, että jonkun tutkimuksen mukaan persujen kannattajat ovat tyhmiä miehiä ja vihreiden kannattajat koulutettuja naisia. Tätä havaintoa on rummutettu suorastaan loputtomiin sekä täydellisen omituisesti sukupuolivinkkelistä että melko omituisesti älykkyysvinkkelistä.
Kukaan ei ole oikein pystynyt kertomaan minulle, miksi tämä asia olisi millään tavoin oleellinen. Mitä väliä sillä on, kannattaako jotain puoluetta mies vai nainen, sillä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tarkoittaa sitä, että kummankin ääni lasketaan samalla tavalla. Täsmälleen sama asia koskee tyhmää ja fiksua. Minä en ymmärrä, miten fiksua on se, että fiksuja ihmisiä kyrsii kun tyhmätkin saavat äänestää, mutta moni tuntuu elävän tällaisessa hieman epädemokraattiselta haiskahtavassa kuplassa.
Sukupuoliasiasta hassunkurinen havaito on se, että epätasainen kannatus tuntuu olevan ongelma vain toisin päin. Jos P-puolueen kannattajista 60% on miehiä ja 40% on naisia, tälle nauretaan ja pidetään aatetta jotenkin tyhmänä. Jos V-puolueen kannattajista 60% on naisia ja 40% on miehiä, se kertoo siitä, kuinka edistyksellisestä ja hienosta aatteesta on kysymys kun naiset kokevat asian sankoin joukoin omakseen. Onko tässä jotain järkeä?
Tätä pitäisi ajatella lähinnä näissä puolueissa sisäisesti ja miettiä, onko tilanne haluttu.
En nimittäin pidä mahdottomana, että kyse ei ole ensinkään mistään vahingosta ainakaan molemmissa tapauksissa vaan tarkkaan harkitusta strategiasta. Oleellista on saada ääniä mistä hyvänsä. Jos jonkunlaisella ohjelmalla saa runsaasti naisia tai miehiä liikkeelle ja hieman tasapaksummalla ohjelmalla saa tasaisemmin ääniä mutta lukumääräisesti vähemmän, nykyinen linja on puolueelle varsin hyvä. Jos taas tilanne on epätoivottu ja kannatus haluttaisiin tasaisemmaksi, silloin puolueiden tietysti pitää trimmata ohjelmiaan.
Persuja vastaan on käynnissä hassunkurinen kampanja, jossa ei puhuta politiikasta juuri mitään vaan enemmänkin yritetään tehdä persuista jotenkin pahoja tai huonoja ihmisiä. Gallupien valossa näyttäisi, ettei kampanja onnistu erityisen hyvin. Kampanjan kärkipuolue Vihreät ei porskuta ja persuilla menee melko mukavasti. Nyt myös RKP on liittynyt Donnerin johdolla rintamaan.
Näen tässä kuitenkin melko paljon hyvää.
Suomen poliittinen keskustelu on esimerkiksi brittiläiseen debattiin verrattuna aivan lohduttoman laimeaa. Kaikki ovat lähes samaa mieltä kaikesta ja hiirenharmaat puoluepomot taputtelevat toisiaan selkään, etteivät vain tule ärsyttäneeksi ketään seuraavien hallitusneuvottelujen alla. Suomessa ei nähdä yhtään samanlaista yhteenottoa koskaan kuin täällä nähdään joka keskiviikko, juuri nyt tätä kirjoittaessani, pääministerin kysymyksissä.
Nyt konsensus on särkynyt ja politiikkaan on tullut paljon enemmän väriä. Toistaiseksi keskustelu on kuitenkin vielä lapsenkengissä, sillä se ei juuri sisällä politiikkaa. Nyt kuitenkin uskalletaan olla eri mieltä asioista ja politiikkaan on syntynyt taistelupareja, jotka eivät edes yritä mahtua samaan hallitukseen vaalien jälkeen. Kun vielä saataisiin keskustelu käännettyä poliittisiin kysymyksiin eikä vain kannattajien analysointiin, Suomen poliittinen pysähtyneisyys saattaisi pikku hiljaa viimein päättyä.
Politiikassa tarvitaan jonkunlaista vastakkainasettelua ja vihollisuutta, jotta erot tulevat esille ja jotta vaalikarjalle tarjotaan todellisia vaihtoehtoja. Kun tähän mennessä vaalit eivät ole ratkaisseet hallituskokoonpanossa mitään muuta kuin pääministeripuolueen ja kenestäkään ei ole päässyt äänestämällä eroon, tämä on kaivannut muutosta jo pitkään.
Suunta näyttää hyvältä huolimatta siitä, että nykyinen retoriikka, jossa Soini paistattelee kannatusluvuissaan ja kertoo muiden kiusivan ja muut pitävät persuja tyhminä, on melko järjetöntä.
Minä en siis henkilökohtaisesti aio äänestää persuja, sillä en halua Soinista pääministeriä, enkä kannata heidän ohjelmassaan muuta kuin maahanmuuttopuolta. Itse päätynen äänestämään aikaisemmista lupauksistani huolimatta Kokoomusta, sillä tämä on paras tapa yrittää persujen nousua suurimmaksi vastustaa. Siitä huolimatta minäkin pidän tuon puolueen osakseen saamaa kohtelua enemmän kuin outona.
Jos seuraa mitään poliittisia verkkokeskusteluja, on ollut täysin mahdotonta olla törmäämättä kohkaamiseen siitä, että jonkun tutkimuksen mukaan persujen kannattajat ovat tyhmiä miehiä ja vihreiden kannattajat koulutettuja naisia. Tätä havaintoa on rummutettu suorastaan loputtomiin sekä täydellisen omituisesti sukupuolivinkkelistä että melko omituisesti älykkyysvinkkelistä.
Kukaan ei ole oikein pystynyt kertomaan minulle, miksi tämä asia olisi millään tavoin oleellinen. Mitä väliä sillä on, kannattaako jotain puoluetta mies vai nainen, sillä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tarkoittaa sitä, että kummankin ääni lasketaan samalla tavalla. Täsmälleen sama asia koskee tyhmää ja fiksua. Minä en ymmärrä, miten fiksua on se, että fiksuja ihmisiä kyrsii kun tyhmätkin saavat äänestää, mutta moni tuntuu elävän tällaisessa hieman epädemokraattiselta haiskahtavassa kuplassa.
Sukupuoliasiasta hassunkurinen havaito on se, että epätasainen kannatus tuntuu olevan ongelma vain toisin päin. Jos P-puolueen kannattajista 60% on miehiä ja 40% on naisia, tälle nauretaan ja pidetään aatetta jotenkin tyhmänä. Jos V-puolueen kannattajista 60% on naisia ja 40% on miehiä, se kertoo siitä, kuinka edistyksellisestä ja hienosta aatteesta on kysymys kun naiset kokevat asian sankoin joukoin omakseen. Onko tässä jotain järkeä?
Tätä pitäisi ajatella lähinnä näissä puolueissa sisäisesti ja miettiä, onko tilanne haluttu.
Persuja vastaan on käynnissä hassunkurinen kampanja, jossa ei puhuta politiikasta juuri mitään vaan enemmänkin yritetään tehdä persuista jotenkin pahoja tai huonoja ihmisiä. Gallupien valossa näyttäisi, ettei kampanja onnistu erityisen hyvin. Kampanjan kärkipuolue Vihreät ei porskuta ja persuilla menee melko mukavasti. Nyt myös RKP on liittynyt Donnerin johdolla rintamaan.
Näen tässä kuitenkin melko paljon hyvää.
Suomen poliittinen keskustelu on esimerkiksi brittiläiseen debattiin verrattuna aivan lohduttoman laimeaa. Kaikki ovat lähes samaa mieltä kaikesta ja hiirenharmaat puoluepomot taputtelevat toisiaan selkään, etteivät vain tule ärsyttäneeksi ketään seuraavien hallitusneuvottelujen alla. Suomessa ei nähdä yhtään samanlaista yhteenottoa koskaan kuin täällä nähdään joka keskiviikko, juuri nyt tätä kirjoittaessani, pääministerin kysymyksissä.
Nyt konsensus on särkynyt ja politiikkaan on tullut paljon enemmän väriä. Toistaiseksi keskustelu on kuitenkin vielä lapsenkengissä, sillä se ei juuri sisällä politiikkaa. Nyt kuitenkin uskalletaan olla eri mieltä asioista ja politiikkaan on syntynyt taistelupareja, jotka eivät edes yritä mahtua samaan hallitukseen vaalien jälkeen. Kun vielä saataisiin keskustelu käännettyä poliittisiin kysymyksiin eikä vain kannattajien analysointiin, Suomen poliittinen pysähtyneisyys saattaisi pikku hiljaa viimein päättyä.
Politiikassa tarvitaan jonkunlaista vastakkainasettelua ja vihollisuutta, jotta erot tulevat esille ja jotta vaalikarjalle tarjotaan todellisia vaihtoehtoja. Kun tähän mennessä vaalit eivät ole ratkaisseet hallituskokoonpanossa mitään muuta kuin pääministeripuolueen ja kenestäkään ei ole päässyt äänestämällä eroon, tämä on kaivannut muutosta jo pitkään.
Suunta näyttää hyvältä huolimatta siitä, että nykyinen retoriikka, jossa Soini paistattelee kannatusluvuissaan ja kertoo muiden kiusivan ja muut pitävät persuja tyhminä, on melko järjetöntä.
Minä en siis henkilökohtaisesti aio äänestää persuja, sillä en halua Soinista pääministeriä, enkä kannata heidän ohjelmassaan muuta kuin maahanmuuttopuolta. Itse päätynen äänestämään aikaisemmista lupauksistani huolimatta Kokoomusta, sillä tämä on paras tapa yrittää persujen nousua suurimmaksi vastustaa. Siitä huolimatta minäkin pidän tuon puolueen osakseen saamaa kohtelua enemmän kuin outona.
Ydinvoima ompi vaaratonta, säteily vain maidon pastöroi...
14/03/11 12:35
Japanin tsunamin aiheuttamat ydinvoimalaonnettomuudet ja -ongelmat ovat saaneet ensinnäkin yhdenväriset hullut hamstraamaan joditabletteja noin 8000 kilometrin päässä ja toisekseen toisenväriset hullut kertomaan meille, että mitäs minä sanoin, ydinvoima on huippuvaarallista vaikka joku poliitikko, useimmiten Kokoomuksen heebo, onkin toisin väittänyt ja lässynlässyn lää.
Näissä puheenvuoroissa, kuten myös niissä, joissa kerrotaan ydinvoiman olevan
vaaratonta, on harvinaisen vähän tolkkua. Kaikennäköisissä energiantuotantomuodoissa on tällä hetkellä ongelmansa.
Nämä ongelmat voidaan jakaa ymmärtääkseni kahteen osajoukkoon.
Ensimmäinen, josta ei juuri nyt puhuta mitään, on niiden toimivuuden sekä niillä tuotetun energian kuljetuksen ongelma. On olemassa lukuisia energiantuotantotapoja, jotka toimivat paperilla mutta eivät käytännössä ja jotka ainakaan eivät ratkaise perusvoiman tai säätövoiman tuottamisen ongelmaa. Tyyppiesimerkki tästä ovat tuulimyllyt. Harvassa paikassa tuulee niin jatkuvasti ja koko ajan, että tällä tavoin voidaan korvata jatkuvakäyttöisiä laitoksia.
Energian kuljettamisen ongelma toteutuu erityisesti aurinkovoiman tapauksessa. Saharaan pystyttäisiin rakentamaan laitoksia, jotka tuottavat 24*7, kunhan ne tehdään kuumentamalla aurinkoenergialla ja peilipatteristolla jotakin materiaalia päiväsaikaan niin kuumaksi kuin se kuumenee, ja ajamalla tuon läpi vettä ja tuottamalla höyrypainevoimaa. Kunhan materiaali valitaan oikein ja klunssi on tarpeeksi iso sen läpi ajetun veden määrään suhteutettuna, aurinko ehtii aamulla nousta uudelleen ennen kuin laitos jäähtyy niin paljon, että se lakkaa tuottamasta. Ongelma on kuitenkin se, että sähkön käyttäjät ovat Lontoossa, jossa sataa aina, tai Helsingissä, jossa ei paista tarpeeksi aurinkoisena päivänäkään paitsi ehkä aivan keskikesällä. Toistaiseksi on keksimättä turvallinen tapa kuljettaa tätä jossain aurinkoisessa paikassa tuotettua energiaa sinne, missä sen käyttäjät ovat.
Toinen, nyt puheena oleva ongelma ovat energiantuotannon terveysvaikutukset.
Tässä keskustelun haarassa on oleellista ymmärtää, että mikään energiantuotantomuoto ei ole täysin turvallinen, ainakaan nykyisin keksityistä. Tämä toisaalla mainostettu tutkimus (kiitos AK) voi olla hieman epätieteellinen, mutta se antaa kuitenkin suuntaa ja erityisesti muistuttaa meitä siitä, että muutkin tuotantomuodot kuin ydinvoima aiheuttavat terveysongelmia. Itse asiassa tuon selvityksen mukaan ydinvoima on per tuotettu yksikkö huomattavasti turvallisempaa kuin aurinkovoima, sillä aurinkopaneeleja katolla asentaneiden tippuminen maahan on per tuotantoyksikkö huomattavasti suurempi terveysriski kuin mitä jo tapahtuneet ydinvoimalaonnettomuudet ovat olleet.
Suomen kaltaisessa maassa perusvoimaa voi tuottaa vain polttamalla jotakin ja ydinvoimalla. Näiden tapauksessa otetaan aina jonkunlainen riski. Ydinvoimala on melkein täysin puhdas jos sille tai ydinjätteelle ei satu onnettomuutta, mutta jos sattuu, se on kertaluontoisesti
isompi paukku. Jonkun fossiilisen polttoaineen tupruttaminen ei näy samanlaisena kertaluontoisena asiana missään tilastossa, sillä näiden päästöjen terveysvaikutukset kätkeytyvät hengityselinsairaustilastoihin, syöpärekisteriin ja sensellaisiin paikkoihin ilman ilmiselvää osoitusta lähteestä. Samaten jos tupruttamamme hiilidioksidi sitten menee ja nostaa merenpintaa, tulemme upottaneeksi Malediivit ja Tuvalun, mutta sehän ei toki näy omissa numeroissamme ensinkään.
Toisaalta ydinvoiman terveysriskeihin suhtautuminen lie samantapaista kuin suhtautuminen lento-onnettomuuksiin. Ihmiset pelkäävät lentämistä enemmän kuin junalla matkustamista, vaikka lentäminen on huomattavasti turvallisempaa. Itse asiassa VR:n junien loputtoman odottamisen aiheuttama stressikin tappaa enemmän ihmisiä kuin vuoden lento-onnettomuuksissa kuolee. Siitä huolimatta lentämistä pelätään, sillä jos lentokone tippuu taivaalta, kaikki kuolevat, mutta jos juna suistuu kiskoilta, valtaosa todennäköisesti jää henkiin. Ihmismieli toimii tässä vastoin numeroiden näyttämää riskifaktaa ja jonkunnäköinen selviämismahdollisuus tuntuu olevan suurempi asia kuin onnettomuuden todennäköisyys.
Oleellista on ymmärtää, että hyvää tapaa tuottaa energiaa ei ole. Kaikissa niissä on ongelmansa, kuten on ongelmansa siinäkin jos sammutamme internetin ja pakastimemme ja palaamme kultaiselle 50-luvulle sähkönkulutuksessa emmekä niin välitä siitä, että talvella sisällä on hieman vilpoisaa. Joku tapa on pakko valita. Tuon tavan voi valita tilastoihin tai tunteisiin vedoten, mutta jos päätös yhteiskunnassa on joku toinen kuin se oma, ei kannata repiä pelihousujaan, sillä valitun tavan kanssa voidaan aivan hyvin elää.
Paitsi jos asuu Malediiveilla tai Tuvalussa.
Näissä puheenvuoroissa, kuten myös niissä, joissa kerrotaan ydinvoiman olevan
Nämä ongelmat voidaan jakaa ymmärtääkseni kahteen osajoukkoon.
Ensimmäinen, josta ei juuri nyt puhuta mitään, on niiden toimivuuden sekä niillä tuotetun energian kuljetuksen ongelma. On olemassa lukuisia energiantuotantotapoja, jotka toimivat paperilla mutta eivät käytännössä ja jotka ainakaan eivät ratkaise perusvoiman tai säätövoiman tuottamisen ongelmaa. Tyyppiesimerkki tästä ovat tuulimyllyt. Harvassa paikassa tuulee niin jatkuvasti ja koko ajan, että tällä tavoin voidaan korvata jatkuvakäyttöisiä laitoksia.
Energian kuljettamisen ongelma toteutuu erityisesti aurinkovoiman tapauksessa. Saharaan pystyttäisiin rakentamaan laitoksia, jotka tuottavat 24*7, kunhan ne tehdään kuumentamalla aurinkoenergialla ja peilipatteristolla jotakin materiaalia päiväsaikaan niin kuumaksi kuin se kuumenee, ja ajamalla tuon läpi vettä ja tuottamalla höyrypainevoimaa. Kunhan materiaali valitaan oikein ja klunssi on tarpeeksi iso sen läpi ajetun veden määrään suhteutettuna, aurinko ehtii aamulla nousta uudelleen ennen kuin laitos jäähtyy niin paljon, että se lakkaa tuottamasta. Ongelma on kuitenkin se, että sähkön käyttäjät ovat Lontoossa, jossa sataa aina, tai Helsingissä, jossa ei paista tarpeeksi aurinkoisena päivänäkään paitsi ehkä aivan keskikesällä. Toistaiseksi on keksimättä turvallinen tapa kuljettaa tätä jossain aurinkoisessa paikassa tuotettua energiaa sinne, missä sen käyttäjät ovat.
Toinen, nyt puheena oleva ongelma ovat energiantuotannon terveysvaikutukset.
Tässä keskustelun haarassa on oleellista ymmärtää, että mikään energiantuotantomuoto ei ole täysin turvallinen, ainakaan nykyisin keksityistä. Tämä toisaalla mainostettu tutkimus (kiitos AK) voi olla hieman epätieteellinen, mutta se antaa kuitenkin suuntaa ja erityisesti muistuttaa meitä siitä, että muutkin tuotantomuodot kuin ydinvoima aiheuttavat terveysongelmia. Itse asiassa tuon selvityksen mukaan ydinvoima on per tuotettu yksikkö huomattavasti turvallisempaa kuin aurinkovoima, sillä aurinkopaneeleja katolla asentaneiden tippuminen maahan on per tuotantoyksikkö huomattavasti suurempi terveysriski kuin mitä jo tapahtuneet ydinvoimalaonnettomuudet ovat olleet.
Suomen kaltaisessa maassa perusvoimaa voi tuottaa vain polttamalla jotakin ja ydinvoimalla. Näiden tapauksessa otetaan aina jonkunlainen riski. Ydinvoimala on melkein täysin puhdas jos sille tai ydinjätteelle ei satu onnettomuutta, mutta jos sattuu, se on kertaluontoisesti
Toisaalta ydinvoiman terveysriskeihin suhtautuminen lie samantapaista kuin suhtautuminen lento-onnettomuuksiin. Ihmiset pelkäävät lentämistä enemmän kuin junalla matkustamista, vaikka lentäminen on huomattavasti turvallisempaa. Itse asiassa VR:n junien loputtoman odottamisen aiheuttama stressikin tappaa enemmän ihmisiä kuin vuoden lento-onnettomuuksissa kuolee. Siitä huolimatta lentämistä pelätään, sillä jos lentokone tippuu taivaalta, kaikki kuolevat, mutta jos juna suistuu kiskoilta, valtaosa todennäköisesti jää henkiin. Ihmismieli toimii tässä vastoin numeroiden näyttämää riskifaktaa ja jonkunnäköinen selviämismahdollisuus tuntuu olevan suurempi asia kuin onnettomuuden todennäköisyys.
Oleellista on ymmärtää, että hyvää tapaa tuottaa energiaa ei ole. Kaikissa niissä on ongelmansa, kuten on ongelmansa siinäkin jos sammutamme internetin ja pakastimemme ja palaamme kultaiselle 50-luvulle sähkönkulutuksessa emmekä niin välitä siitä, että talvella sisällä on hieman vilpoisaa. Joku tapa on pakko valita. Tuon tavan voi valita tilastoihin tai tunteisiin vedoten, mutta jos päätös yhteiskunnassa on joku toinen kuin se oma, ei kannata repiä pelihousujaan, sillä valitun tavan kanssa voidaan aivan hyvin elää.
Paitsi jos asuu Malediiveilla tai Tuvalussa.
Päivän kielipolitiikka
11/03/11 10:59
Hesarin pääkirjoitustoimittaja kirjoittaa tänään kaksikielisyydestä Martti Ahtisaaren ruotsinkielisille tekemän tilaustyön perusteella.
Itse asia on tällä hetkellä jos ei nyt tulenarka niin ainakin melko polttava, kuten kirjoituksessa todetaankin. Perussuomalaisten nousu ja sitä kautta julkisuuteen tulleet muutosehdotukset Suomen kielipolitiikkaan eivät vaikutakaan olevan niin epäsuosittuja ja kaksikielisyyden
nykyisen implementaation kannatus niin vahvaa kuin valtapuolueet ovat meille uskotelleet.
Mielenkiintoista ja ajan henkeä kuvaavaa on se, että Martti Ahtisaaren työryhmään kelpuutettiin mukaan kaikkien muiden eduskuntapuolueiden edustajia paitsi Perussuomalaisten. Asia ei varmasti jää huomaamatta niiltä, jotka pitävät Perussuomalaisten kohtelua epäreiluna.
Se ei jää huomaamatta myöskään niiltä, jotka haluaisivat kieliasioihin jotain muutoksia. Ahtisaaren työryhmän tulokset ovat saaneet positiivista tai varovaisen positiivista palautetta ja runsaasti julkisuutta, mutta vähälle julkisuudelle on jäänyt se, ettei tuo työryhmä edes pyrkinyt minkäännäköiseen tasapuolisuuteen tai erilaisten näkemyksien huomioonottamiseen vaan sen ainoa merkitys oli kertoa ruotsinkielisen kielipolitiikkaklikin toiveiden tynnyristä.
Minä kiinnitin huomiota jo tästä työryhmästä kuullessani siihen, että tällaisia työryhmiä koottaessa ja erityisesti niiden vetäjää valittaessa olisi viimein syytä tehdä rohkea kurkistus 60-luvulle, ehkä jopa 70-luvulle jos oikein räyhäkkäiksi heittäydytään, sillä kielikysymyksessä on havaittavissa jonkunnäköinen sukupolvien välinen ero.
Martti Ahtisaaren, kaikki kunnia hänelle ja hänen ikäluokalleen, sukupolvi on elänyt aikaa, jolloin ruotsin kieltä käytettiin Helsingissä aktiivisesti, yhteydet Ruotsiin olivat keskeisemmässä asemassa kuin ne tänään ovat ja suurin osa suomalaisesta bisneksestä oli ruotsinkielisissä käsissä. Tässä maailmassa uraansa tehneet ovat oppineet puhumaan ruotsia ja se on heille helppo ja luonnollinen kieli viestiä.
Maailma kuitenkin meni ja muuttui, kuten sillä on taipumus tehdä. Helsinki on nykyään melko puhtaasti yksikielinen. Ruotsiksi palvelua saa yhdessä kaupassa ja yhdessä kahvilassa ja satunnaisesti siellä täällä muualla. Automaatti se ei ole enää ollut aikoihin kuten ei muissakaan Suomen kasvukeskuksissa. Näissä kasvaneet minun ikäiseni ja nuoremmat eivät enää ole törmänneet ruotsin kieleen oikein missään muualla kuin snapsilauluissa. Bisnekset ovat valuneet suomenkielisille ja enää ainoastaan laivanvarustusbisnes vaikuttaa olevan valtaosin ruotsinkielistä. Yhteydet Ruotsiin eivät ole enää missään erityisen keskeisessä asemassa, sillä itänaapuri ei enää paheksu suoria suhteita sivistysvaltioihin. Pohjoismaisessa bisneksessä luonteva työkieli on englanti, ruotsia kielenä kokeillut Nordea joutui siitä luopumaan kun ei siitä lopulta tullut yhtään mitään.
Tämän päivän keski-ikäisissä ja nuoremmissa suhtautuminen kaksikielisyyteen on erilaista kuin mitä se on nykyisillä eläkeläisillä. Kaikissa ikäluokissa näyttäisi olevan jokseenkin saman verran "hurrit pelastusrenkaan varassa mereen" -tyyppistä änkyrää, joka voidaan epäkiinnostavana marginaalina sivuuttaa.
Aika harva tuntuu lopulta vastustavan itse kaksikielisyyttä, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut "annetaan kaikkien kukkien kukkia" -tyyppiseksi. Asiaa ei enää nähdä polttavana yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka täytyy jotenkin ottaa huomioon erilaisia poliittisia ratkaisuja tehtäessä.
Ruotsinkielisillä olkoon omat koulut ja töllössä ruotsinkielistä ohjelmaa, mutta pakko-opetukseen, kiintiöihin, erivapauksiin ja sensellaisiin suhtaudutaan hieman karsaammin. Kieli nähdään enemmän kommunikaation välineenä kuin edunvalvonta-asiana eikä sille panna samanlaista painoa kuin Suomessa historiallisista syistä on tavattu tehdä.
Joku työryhmä voisi pohtia toisinaan asiaa tästäkin vinkkelistä ja antaa äänen niille, jotka eivät halua museoida kaikkia nykyisiä rakenteita vaan päivittää niitä ajan henkeä vastaamaan. Tässä asiassa vaikuttaa siltä, että kansan syvien rivien tunnot ja muinainen kielipolitikointi eivät enää oikein kohtaa eivätkä osapuolet ymmärrä toisiaan. Kun kansan syvät rivit voivat vaaleissa luottaa massaan toisin kuin änkyräruotsinkielisten museointiklikki, asioita kannattaisi korjailla pikku hiljaa ja myös tätä enemmistöä kuunnellen, sillä ainakaan minä en halua mitään radikaaleja muutoksia yksikielisen valtion suuntaan ja liberaaleja arvoja kannattavien ihmisten parissa tällaiset ajatukset eivät ole kovin suosittuja.
Tällaisen muutoksen tekeminen on tietysti hankalaa, sillä perustuslakia pitäisi muuttaa, mutta jos pääkirjoituksen analyysi siitä, että vain RKP ja Kokoomus puolustavat tällä hetkellä aktiivisesti kaksikielisyyttä pitää paikkansa, kaksi seuraavaa eduskuntaa voisi persujen johdolla tehdä vaikka mitä.
Täydellinen siilipuolustus ja kyvyttömyys liikahtaa mihinkään suuntaan kuitenkin saattavat luoda tällaisen vastareaktion, kun maltillinen valtaenemmistö kyllästyy rutiinivalheisiin ruotsin kielen erityisen rikkaasta vaikutuksesta, ruotsin kielen tarpeellisuudesta tai siitä, että ruotsin osaaminen on mukamas joku erityinen ponnahduslauta sivistyskielien oppimiseen.
Hesarin pääkirjoitustoimittajakin eksyy sinänsä asiallisen analyysinsä keskivaiheilla puhdasoppisen propagandan pimeisiin metsiin toteamalla "Samalla kyky puhua ruotsia on Suomessa heikentynyt ja kiinnostus kielten opiskeluun ylipäätään vähentynyt. Syrjässä oleva pieni maa on käpertymässä itseensä."
Minun on vaikea yhtyä ajatukseen siitä, että Suomi olisi nyt jotenkin erityisesti käpertymässä itseensä. Suomalaiset puhuvat englantia paremmin kuin koskaan aikaisemmin, ja ensi vuonna englantia hyvin puhuvien määrä on taas suurempi kuin tänä vuonna. Sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Olen antanut
kertoa itselleni, että myös espanjaa osataan huomattavasti enemmän kuin 20 vuotta sitten, ja ovatpa useat eu-byrokratian ihmeisiin hurahtaneet mädättäneet sieluaan jopa opiskelemalla ranskaa.
Suomalaiset matkustavat enemmän kuin koskaan ja tekevät bisnestä ympäri maailmaa. Se, että asioita ei enää tehdä ruotsiksi ruotsalaisten kanssa vaan englanniksi kenen hyvänsä kanssa ympäri maailmaa, ei ole osoitus mistään sisäänpäin käpertymisestä vaan oikeastaan juuri sen vastakohdasta. Aikanaan sisäänpäin kääntynyt maa on nurkkakuntaisen lähialueajanjakson jälkeen viimeinkin ryhtynyt katselemaan, mitä maailmalla on tarjottavana. Tavaroita myydään ympäri maailmaa ja ostetaan sieltä, missä hintalaatusuhde on kohdallaan. Kulttuurillisesti Suomesta on tullut ajat sitten osa Hollywood-imperiumia kuten melkein kaikesta muustakin länsimaailmasta poislukien oliivipuuvyöhyke.
Sisäänpäinkäpertymisargumentin täydellisen absurdiuden voi ymmärtää parhaiten siirtämällä tuon argumentin Ruotsiin. jos Ruotsissa joku sanoisi, että maa on nyt aivan täydellisesti käpertymässä itseensä kun siellä ei opiskella innokkaasti suomea, hänelle naurettaisiin. Maailman mittapuulla Suomi ja Ruotsi ovat melko samanlaisia paikkoja. Kummankin talous on marginaalinen, sijainti idän kasvukeskuksista kaukainen joskin hieman Suomen eduksi toimien, kummassakin puhutaan reippaasti maailman valtakieltä, molemmissa on väkimäärältään suunnilleen samanlainen toisen maan kieltä puhuva vähemmistö.
Mihin perustuu ajatus siitä, että näistä kahdesta maasta vain Suomi käpertyy itseensä jos ei enää erityisesti panosta naapurikielipolitikointiin?
Minun ymmärtääkseni se ei perustu mihinkään.
Itse asia on tällä hetkellä jos ei nyt tulenarka niin ainakin melko polttava, kuten kirjoituksessa todetaankin. Perussuomalaisten nousu ja sitä kautta julkisuuteen tulleet muutosehdotukset Suomen kielipolitiikkaan eivät vaikutakaan olevan niin epäsuosittuja ja kaksikielisyyden
Mielenkiintoista ja ajan henkeä kuvaavaa on se, että Martti Ahtisaaren työryhmään kelpuutettiin mukaan kaikkien muiden eduskuntapuolueiden edustajia paitsi Perussuomalaisten. Asia ei varmasti jää huomaamatta niiltä, jotka pitävät Perussuomalaisten kohtelua epäreiluna.
Se ei jää huomaamatta myöskään niiltä, jotka haluaisivat kieliasioihin jotain muutoksia. Ahtisaaren työryhmän tulokset ovat saaneet positiivista tai varovaisen positiivista palautetta ja runsaasti julkisuutta, mutta vähälle julkisuudelle on jäänyt se, ettei tuo työryhmä edes pyrkinyt minkäännäköiseen tasapuolisuuteen tai erilaisten näkemyksien huomioonottamiseen vaan sen ainoa merkitys oli kertoa ruotsinkielisen kielipolitiikkaklikin toiveiden tynnyristä.
Minä kiinnitin huomiota jo tästä työryhmästä kuullessani siihen, että tällaisia työryhmiä koottaessa ja erityisesti niiden vetäjää valittaessa olisi viimein syytä tehdä rohkea kurkistus 60-luvulle, ehkä jopa 70-luvulle jos oikein räyhäkkäiksi heittäydytään, sillä kielikysymyksessä on havaittavissa jonkunnäköinen sukupolvien välinen ero.
Martti Ahtisaaren, kaikki kunnia hänelle ja hänen ikäluokalleen, sukupolvi on elänyt aikaa, jolloin ruotsin kieltä käytettiin Helsingissä aktiivisesti, yhteydet Ruotsiin olivat keskeisemmässä asemassa kuin ne tänään ovat ja suurin osa suomalaisesta bisneksestä oli ruotsinkielisissä käsissä. Tässä maailmassa uraansa tehneet ovat oppineet puhumaan ruotsia ja se on heille helppo ja luonnollinen kieli viestiä.
Maailma kuitenkin meni ja muuttui, kuten sillä on taipumus tehdä. Helsinki on nykyään melko puhtaasti yksikielinen. Ruotsiksi palvelua saa yhdessä kaupassa ja yhdessä kahvilassa ja satunnaisesti siellä täällä muualla. Automaatti se ei ole enää ollut aikoihin kuten ei muissakaan Suomen kasvukeskuksissa. Näissä kasvaneet minun ikäiseni ja nuoremmat eivät enää ole törmänneet ruotsin kieleen oikein missään muualla kuin snapsilauluissa. Bisnekset ovat valuneet suomenkielisille ja enää ainoastaan laivanvarustusbisnes vaikuttaa olevan valtaosin ruotsinkielistä. Yhteydet Ruotsiin eivät ole enää missään erityisen keskeisessä asemassa, sillä itänaapuri ei enää paheksu suoria suhteita sivistysvaltioihin. Pohjoismaisessa bisneksessä luonteva työkieli on englanti, ruotsia kielenä kokeillut Nordea joutui siitä luopumaan kun ei siitä lopulta tullut yhtään mitään.
Tämän päivän keski-ikäisissä ja nuoremmissa suhtautuminen kaksikielisyyteen on erilaista kuin mitä se on nykyisillä eläkeläisillä. Kaikissa ikäluokissa näyttäisi olevan jokseenkin saman verran "hurrit pelastusrenkaan varassa mereen" -tyyppistä änkyrää, joka voidaan epäkiinnostavana marginaalina sivuuttaa.
Aika harva tuntuu lopulta vastustavan itse kaksikielisyyttä, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut "annetaan kaikkien kukkien kukkia" -tyyppiseksi. Asiaa ei enää nähdä polttavana yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka täytyy jotenkin ottaa huomioon erilaisia poliittisia ratkaisuja tehtäessä.
Joku työryhmä voisi pohtia toisinaan asiaa tästäkin vinkkelistä ja antaa äänen niille, jotka eivät halua museoida kaikkia nykyisiä rakenteita vaan päivittää niitä ajan henkeä vastaamaan. Tässä asiassa vaikuttaa siltä, että kansan syvien rivien tunnot ja muinainen kielipolitikointi eivät enää oikein kohtaa eivätkä osapuolet ymmärrä toisiaan. Kun kansan syvät rivit voivat vaaleissa luottaa massaan toisin kuin änkyräruotsinkielisten museointiklikki, asioita kannattaisi korjailla pikku hiljaa ja myös tätä enemmistöä kuunnellen, sillä ainakaan minä en halua mitään radikaaleja muutoksia yksikielisen valtion suuntaan ja liberaaleja arvoja kannattavien ihmisten parissa tällaiset ajatukset eivät ole kovin suosittuja.
Tällaisen muutoksen tekeminen on tietysti hankalaa, sillä perustuslakia pitäisi muuttaa, mutta jos pääkirjoituksen analyysi siitä, että vain RKP ja Kokoomus puolustavat tällä hetkellä aktiivisesti kaksikielisyyttä pitää paikkansa, kaksi seuraavaa eduskuntaa voisi persujen johdolla tehdä vaikka mitä.
Täydellinen siilipuolustus ja kyvyttömyys liikahtaa mihinkään suuntaan kuitenkin saattavat luoda tällaisen vastareaktion, kun maltillinen valtaenemmistö kyllästyy rutiinivalheisiin ruotsin kielen erityisen rikkaasta vaikutuksesta, ruotsin kielen tarpeellisuudesta tai siitä, että ruotsin osaaminen on mukamas joku erityinen ponnahduslauta sivistyskielien oppimiseen.
Hesarin pääkirjoitustoimittajakin eksyy sinänsä asiallisen analyysinsä keskivaiheilla puhdasoppisen propagandan pimeisiin metsiin toteamalla "Samalla kyky puhua ruotsia on Suomessa heikentynyt ja kiinnostus kielten opiskeluun ylipäätään vähentynyt. Syrjässä oleva pieni maa on käpertymässä itseensä."
Minun on vaikea yhtyä ajatukseen siitä, että Suomi olisi nyt jotenkin erityisesti käpertymässä itseensä. Suomalaiset puhuvat englantia paremmin kuin koskaan aikaisemmin, ja ensi vuonna englantia hyvin puhuvien määrä on taas suurempi kuin tänä vuonna. Sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Olen antanut
Suomalaiset matkustavat enemmän kuin koskaan ja tekevät bisnestä ympäri maailmaa. Se, että asioita ei enää tehdä ruotsiksi ruotsalaisten kanssa vaan englanniksi kenen hyvänsä kanssa ympäri maailmaa, ei ole osoitus mistään sisäänpäin käpertymisestä vaan oikeastaan juuri sen vastakohdasta. Aikanaan sisäänpäin kääntynyt maa on nurkkakuntaisen lähialueajanjakson jälkeen viimeinkin ryhtynyt katselemaan, mitä maailmalla on tarjottavana. Tavaroita myydään ympäri maailmaa ja ostetaan sieltä, missä hintalaatusuhde on kohdallaan. Kulttuurillisesti Suomesta on tullut ajat sitten osa Hollywood-imperiumia kuten melkein kaikesta muustakin länsimaailmasta poislukien oliivipuuvyöhyke.
Sisäänpäinkäpertymisargumentin täydellisen absurdiuden voi ymmärtää parhaiten siirtämällä tuon argumentin Ruotsiin. jos Ruotsissa joku sanoisi, että maa on nyt aivan täydellisesti käpertymässä itseensä kun siellä ei opiskella innokkaasti suomea, hänelle naurettaisiin. Maailman mittapuulla Suomi ja Ruotsi ovat melko samanlaisia paikkoja. Kummankin talous on marginaalinen, sijainti idän kasvukeskuksista kaukainen joskin hieman Suomen eduksi toimien, kummassakin puhutaan reippaasti maailman valtakieltä, molemmissa on väkimäärältään suunnilleen samanlainen toisen maan kieltä puhuva vähemmistö.
Mihin perustuu ajatus siitä, että näistä kahdesta maasta vain Suomi käpertyy itseensä jos ei enää erityisesti panosta naapurikielipolitikointiin?
Minun ymmärtääkseni se ei perustu mihinkään.
Naisten päivän rutiinikatkeruus
08/03/11 10:37
Tänään vietämme kansainvälistä naisten päivää.
En ole koskaan ollut teennäisten ja sisällöttömien eleiden kannattaja, joten
ruusupuskan ostaminen siksi kun sellainen pitää ostaa juuri tänä päivänä, ärsyttää minua henkisesti kovin, sillä kauniit teot vaikuttavat paljon spontaanimmilta jos niitä ei erityisesti rummuteta lehdistössä ja mainoksissa. Jos tosin joku haluaa niin tehdä, ei asia oikeastaan edes kuulu minulle.
Naistenpäivällä on vankan sosialistiset juuret, ja ehkä tästä syystä sen sisältö on jäänyt useille hieman hämäräksi. Onko kyseessä juhlapäivä, itseruoskintapäivä, katumusharjoitus, menneidenmuistelemispäivä vai yksi arkipäivä muiden joukossa?
Kun analysoin päivän viestintää julkisessa sanassa, minua vaivaa kovin, miksi niin kovin moni kirjoittaja vaikuttaa olevan kovin katkera jostakin. En ymmärrä, mitä tarkoitusta palvelee naisille suunnattu kirjoittelu, jossa heitä naistenpäivänä muistutetaan siitä, kuinka täydellisen päin helvettiä kaikki asiat heillä ovat. Teemat ovat täsmälleen samat vuodesta toiseen. Ymmärrän ongelmien esille nostamisen siltä osin kuin ongelmia oikeasti on, mutta äänensä tuntuvat saavan kuuluviin myös ne, jotka keksivät ongelmat korviensa välistä, ovat täydellisen vakuuttuneita niiden olemassaolosta ja yrittävät lietsoa epäsopua ja pahaa mieltä muille tällaisen humpuukin perusteella.
Käsittelen tässä kaksi ilmeisen pohjatonta hölynpölyn kaivoa.
Ensimmäinen näistä on naisten määrä pörssiyritysten ylimmässä johdossa. Tätä on sekä uutisoitu että käsitelty kolumnityyppisesti ja kaikki ovat sitä mieltä, että takapakkia on menty aivan mahdottomia määriä ja asian tueksi on näyttää tilastotietoja. Tämä tilasto on varmasti aivan todellinen ja faktoihin perustuva, mutta rajoittamalla tarkastelu pörssiyrityksiin, saadaan aikaiseksi joko perusteiltaan vääristynyt tulos tai ainakin perusteltu epäily siitä, että asiaa ei ole tutkittu oikealla tavalla.
On totta, että ylimmässä johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä. Näyttämättä on sen sijaan se, mistä tämä johtuu. Se voi johtua syrjinnästä, mikä on näiden kirjoitusten viesti joko avoimesti tai kätketysti. Jos tämä on keskeinen syy, silloin meillä on ongelma. Sen sijaan se voi johtua myös siitä,
kuinka innokkaasti naiset ja miehet keskimäärin pyrkivät näihin tehtäviin. Kun puhutaan pörssiyritysten ylemmästä johdosta ja jätetään julkinen sektori tarkastelun ulkopuolelle, saadaan aikaiseksi tilanne, jossa ei ole käsiteltävänä yhtään avoimeen hakuun perustuvaa henkilövalintaa. Yleensä firmat täydentävät ylintä johtoaan joko firman sisältä ylentämällä tai ulkoa täsmärekrytoimalla, sillä kukaan ei jaksa lukea satojen tai tuhansien hullujen hakemuksia ja haastatella latvastaan lahoa väkeä.
Minulla ei ole tarjota asiaan mitään tilastotietoa, mutta kaivelen muistini kätköistä julkisen sektorin hakuprosesseja. Niissähän hakijalista on julkinen ja ylimpien tehtävien tapauksessa myös julkistetaan lehdissä. Vankkaan mutuun perustuen väitän, että hakijoista yli 80% on miehiä. Ei ole täysin harvinainen sellainenkaan suurvisiirin virantäyttöprosessi, jossa hakijana ei ole yhtään naista. Toisaalta kun naisia hakijoina on ollut (Suomen pankin Sinikka Salo ja Sisäministeriön Ritva Viljanen), heillä näyttää olevan kyllä mahdollisuus tulla valituksi. Ainakin julkisella sektorilla.
Yksityisellä sektorilla lehdistö ei saa mitään vihiä tehtävään “hakeneista”, sillä hakuprosessi on eräänlaista kilvoittelua ja pyrkyröintiä firman sisällä. Erityisesti tämä korostuu kun yritetään päästä pikkupomotasolta keskijohtoon, josta sitten ponnistetaan ylempään johtoon. Ovatko naiset ja miehet yhtä aggressiivisia keskimäärin, vai onko itseään intomielellä johonkin tehtävään myyvässä ja lobbaavassa joukossa enemmän miehiä kuin naisia? Minun kokemukseni tästä asiasta ei riitä, sillä omat osastoni ovat olleet niin toivottoman miesvaltaisia nörttikerhoja, että niistä ei saa kattavaa otosta. Baltiassa osasto oli naisvaltainen, mutta kulttuuri niin täydellisen vinksallaan miesten ja naisten töiden osalta, ettei siitäkään mitään yleistä voi päätellä.
Pidän ainakin mahdollisena, että sukupuolten välillä on tässä asiassa ero käytöksessä. Toinen sukupuoli olettaa enemmän tulevansa huomatuksi meriittien takia ja toinen sukupuoli sen takia, että yrittää tehdä itseään huomatuksi. Kun markkinoinnin voima on tunnustettu kaikkialla muuallakin, tällainen ero voi olla varsin hankalasti korjattavissa, sillä se edellyttäisi ihmisten uudelleenkouluttamista ulos omaksumistaan rooleista, mikä on perinteisesti ollut varsin haastava homma.
Erityisesti jos kyse on tästä, ongelma ei ratkea sillä tavalla, että otetaan lisää naisia tekemään näitä valintoja, mikä on yksi toisinaan toistettu väite. Kun katsotaan tämän päivän tv-viihdettä, huomataan, että se on lähes kokonaan tehty naisille. Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että naiset tekevät länsimaisissa perheissä kaikki muut kulutusvalinnat paitsi valitsevat auton (no, osa valitsee kyllä jo senkin) ja kaljamerkin, ja näiden mainostamiseen miehille riittää mainosslotteja tylsämielisimmässä sianrakon potkinnassa tai aivottomimmassa nyrkkeilyssä. Kaikki muu mainonta suunnataan naisille, ja näin tuskin tehtäisiin, jos naiset olisivat sukupuolensa perusteella immuuneja markkinointiviestinnälle.
Eivät he ole vaan lankeavat sen edessä loveen aivan samoin kuin miehetkin, joten uraohjuskiipimiskilpailussa hyvin toteutettu mainoskampanja menee helposti meriittien ohi, vaikka valinnan tekisi lätkähallillinen naisia.
Toinen perinteinen kivireki ovat sukupuolten väliset palkkaerot.
Naisen euro ei ole 80 senttiä. Se ei ole euroa, mutta se ei ole 80 senttiä. Pöhköimmissä päivän puheissa maristaan siitä, että kuntasektorilla koulutetut naiset tienaavat huonommin kuin kouluttamattomat miehet.
Se, että eri tehtävistä maksetaan eri palkkaa, ei ole yllätys ja uutinen kenellekään. Siinäkään ei ole mitään uutta, että palkat alojen välillä eivät määräydy millään kovin loogisella perusteella, vaan yksinkertaistetusti kyse on pienimmästä hinnasta, jolla joku saadaan tuo työ tekemään. Ammattiliittojen myyntikartellit ovat tietysti pakkaa duunarihommissa sekoittaneet ja hyvä niin, mutta meillä ei ole mitään sellaista pyhää kirjaa, joka kertoo, että kirjastonhoitajalle pitää maksaa enemmän kuin hitsarille, sillä kirjastonhoitaja on opiskellut innokkaammin tai hänen työnsä on tärkeämpää.
Varmasti meillä on palkkakuoppa-alojakin. Näiden kuoppien korjaaminen julkisella sektorilla on vaikeaa, sillä kuntasektorin rahapula on krooninen ja väkeä töissä paljon. Jos kaikkien palkkoihin laitetaan muutama satanen kuussa lisää, kunnallisvero raketoi, sillä tuota rahaa ei kukaan yksityisellä sektorilla ensin tienannut ja maksanut veroina. Näiden palkkakuoppien korjaaminen on kuitenkin työmarkkinakysymys eikä tasa-arvokysymys. Jos kapitalisti ei kyykisty vaikka kuinka yritetään kyykistää, alan neuvotteluvoima ei vain ole kaksinen ja se vaikuttaa siihen, millaisia etuja ala tulee jatkossa tarjoamaan.
Kun kukaan ei pakota naisia “naisten töihin” ja miehiä “miesten töihin”, paras tapa päästä eroon epäreiluna kokemastaan palkkauksesta on vaihtaa alaa. Kun tekijöiden määrä vähenee ja työ on kuitenkin tarpeellista, alkavat palkat nousta kun tekijöistä on pulaa, ja samalla osa pääsee parempien palkkojen pariin pelkästään parempipalkkaisen työn valitsemalla. Tätä ei kuitenkaan naistenpäivämarinoissa käsitellä koskaan, sillä se antaisi ymmärtää, että pitäisi itse tehdä jotakin
eikä vain odottaa, että Joku Muu korjaa epäreiluna pidetyn tilanteen. Vaikka syyllinen olisi millainen Jellonaklubin salaliitto, ratkaisun avaimet on helppoa ottaa tämän klubin jäsenten käsistä pois jos vain halutaan. Helpompaa on kuitenkin keskittyä syyllisten etsintään, joka ei tuota mitään. Anteeksiantamaton virhe on sen sijaan väittää sukupuolten välisen palkkaeron tarkoittavan sitä, että ahtaaja tienaa paremmin kuin sairaanhoitaja, sillä tällöin keskustelusta häivytetään kokonaan mahdollisuuskin pureutua selittämättömään ja väärään palkkaeroon.
Selittämätön palkkaero on ongelma ja kannatan lämpimästi kaikkia sellaisia keinoja, joilla se yritetään kaivaa esiin, paljastaa sen syyt, korjata ja rakentaa mekanismi, jolla tämän palkkaeron syntyminen jatkossakin estetään. Siihen minulla on pari ideaa, mutta kirjoitan niistä toiste.
Tänään olen saanut lukea huomattavan harvoja naisten kirjoittamia, tätä asiaa liippaavia kirjoituksia, joissa on peruspositiivinen sävy. Onko joku erityinen syy, miksi naistenpäivä nostaa esille juuri känisevimmät ämmät eikä ihastuttavimpia ja näkemyksellisimpiä naisia?
Etsiessäni edes yhtä rakentavaa kirjoitusta, törmäsin Jaana Pelkosen kirjoitukseen, joka on sävyltään positiivinen ja sisällöltään melko järkevä, mutta joka toi mieleeni vielä kolmannenkin naistenpäivän klišeen, joka herätti ajatuksia. Paranevatko asiat oikeasti sillä tavalla, että naiset alkavat tukea toisiaan? Onko kyse todella kahden vihollisleirin välisestä taistelusta, jossa miehet ryhmittyvät toisiaan pönkittämään ja naiset toisiaan ja nämä kaksi leiriä ottavat jotenkin yhteen?
Vai poistuvatko todelliset tasa-arvon ongelmat vasta sitten, kun tällainen leiriajattelu onnistutaan hylkäämään ja ryhdytään kohtelemaan ihmisiä yksilöinä eikä sukupuolensa edustajina ja jonkun painostusryhmän työmuurahaisena? En ole tasa-arvotyön timantinkovin asiantuntija, mutta veikkaan pysyvien ratkaisujen löytyvän lähempää tätä ajattelua kuin vahvaa blokki- ja kuppikuntamenoa.
Kuvitellut tasa-arvon ongelmat ovat siitä kiitollisempi työsarka, että niitä voi tarvittaessa hoitaa terapiassa.
En ole koskaan ollut teennäisten ja sisällöttömien eleiden kannattaja, joten
Naistenpäivällä on vankan sosialistiset juuret, ja ehkä tästä syystä sen sisältö on jäänyt useille hieman hämäräksi. Onko kyseessä juhlapäivä, itseruoskintapäivä, katumusharjoitus, menneidenmuistelemispäivä vai yksi arkipäivä muiden joukossa?
Kun analysoin päivän viestintää julkisessa sanassa, minua vaivaa kovin, miksi niin kovin moni kirjoittaja vaikuttaa olevan kovin katkera jostakin. En ymmärrä, mitä tarkoitusta palvelee naisille suunnattu kirjoittelu, jossa heitä naistenpäivänä muistutetaan siitä, kuinka täydellisen päin helvettiä kaikki asiat heillä ovat. Teemat ovat täsmälleen samat vuodesta toiseen. Ymmärrän ongelmien esille nostamisen siltä osin kuin ongelmia oikeasti on, mutta äänensä tuntuvat saavan kuuluviin myös ne, jotka keksivät ongelmat korviensa välistä, ovat täydellisen vakuuttuneita niiden olemassaolosta ja yrittävät lietsoa epäsopua ja pahaa mieltä muille tällaisen humpuukin perusteella.
Käsittelen tässä kaksi ilmeisen pohjatonta hölynpölyn kaivoa.
Ensimmäinen näistä on naisten määrä pörssiyritysten ylimmässä johdossa. Tätä on sekä uutisoitu että käsitelty kolumnityyppisesti ja kaikki ovat sitä mieltä, että takapakkia on menty aivan mahdottomia määriä ja asian tueksi on näyttää tilastotietoja. Tämä tilasto on varmasti aivan todellinen ja faktoihin perustuva, mutta rajoittamalla tarkastelu pörssiyrityksiin, saadaan aikaiseksi joko perusteiltaan vääristynyt tulos tai ainakin perusteltu epäily siitä, että asiaa ei ole tutkittu oikealla tavalla.
On totta, että ylimmässä johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä. Näyttämättä on sen sijaan se, mistä tämä johtuu. Se voi johtua syrjinnästä, mikä on näiden kirjoitusten viesti joko avoimesti tai kätketysti. Jos tämä on keskeinen syy, silloin meillä on ongelma. Sen sijaan se voi johtua myös siitä,
Minulla ei ole tarjota asiaan mitään tilastotietoa, mutta kaivelen muistini kätköistä julkisen sektorin hakuprosesseja. Niissähän hakijalista on julkinen ja ylimpien tehtävien tapauksessa myös julkistetaan lehdissä. Vankkaan mutuun perustuen väitän, että hakijoista yli 80% on miehiä. Ei ole täysin harvinainen sellainenkaan suurvisiirin virantäyttöprosessi, jossa hakijana ei ole yhtään naista. Toisaalta kun naisia hakijoina on ollut (Suomen pankin Sinikka Salo ja Sisäministeriön Ritva Viljanen), heillä näyttää olevan kyllä mahdollisuus tulla valituksi. Ainakin julkisella sektorilla.
Yksityisellä sektorilla lehdistö ei saa mitään vihiä tehtävään “hakeneista”, sillä hakuprosessi on eräänlaista kilvoittelua ja pyrkyröintiä firman sisällä. Erityisesti tämä korostuu kun yritetään päästä pikkupomotasolta keskijohtoon, josta sitten ponnistetaan ylempään johtoon. Ovatko naiset ja miehet yhtä aggressiivisia keskimäärin, vai onko itseään intomielellä johonkin tehtävään myyvässä ja lobbaavassa joukossa enemmän miehiä kuin naisia? Minun kokemukseni tästä asiasta ei riitä, sillä omat osastoni ovat olleet niin toivottoman miesvaltaisia nörttikerhoja, että niistä ei saa kattavaa otosta. Baltiassa osasto oli naisvaltainen, mutta kulttuuri niin täydellisen vinksallaan miesten ja naisten töiden osalta, ettei siitäkään mitään yleistä voi päätellä.
Pidän ainakin mahdollisena, että sukupuolten välillä on tässä asiassa ero käytöksessä. Toinen sukupuoli olettaa enemmän tulevansa huomatuksi meriittien takia ja toinen sukupuoli sen takia, että yrittää tehdä itseään huomatuksi. Kun markkinoinnin voima on tunnustettu kaikkialla muuallakin, tällainen ero voi olla varsin hankalasti korjattavissa, sillä se edellyttäisi ihmisten uudelleenkouluttamista ulos omaksumistaan rooleista, mikä on perinteisesti ollut varsin haastava homma.
Erityisesti jos kyse on tästä, ongelma ei ratkea sillä tavalla, että otetaan lisää naisia tekemään näitä valintoja, mikä on yksi toisinaan toistettu väite. Kun katsotaan tämän päivän tv-viihdettä, huomataan, että se on lähes kokonaan tehty naisille. Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että naiset tekevät länsimaisissa perheissä kaikki muut kulutusvalinnat paitsi valitsevat auton (no, osa valitsee kyllä jo senkin) ja kaljamerkin, ja näiden mainostamiseen miehille riittää mainosslotteja tylsämielisimmässä sianrakon potkinnassa tai aivottomimmassa nyrkkeilyssä. Kaikki muu mainonta suunnataan naisille, ja näin tuskin tehtäisiin, jos naiset olisivat sukupuolensa perusteella immuuneja markkinointiviestinnälle.
Toinen perinteinen kivireki ovat sukupuolten väliset palkkaerot.
Naisen euro ei ole 80 senttiä. Se ei ole euroa, mutta se ei ole 80 senttiä. Pöhköimmissä päivän puheissa maristaan siitä, että kuntasektorilla koulutetut naiset tienaavat huonommin kuin kouluttamattomat miehet.
Se, että eri tehtävistä maksetaan eri palkkaa, ei ole yllätys ja uutinen kenellekään. Siinäkään ei ole mitään uutta, että palkat alojen välillä eivät määräydy millään kovin loogisella perusteella, vaan yksinkertaistetusti kyse on pienimmästä hinnasta, jolla joku saadaan tuo työ tekemään. Ammattiliittojen myyntikartellit ovat tietysti pakkaa duunarihommissa sekoittaneet ja hyvä niin, mutta meillä ei ole mitään sellaista pyhää kirjaa, joka kertoo, että kirjastonhoitajalle pitää maksaa enemmän kuin hitsarille, sillä kirjastonhoitaja on opiskellut innokkaammin tai hänen työnsä on tärkeämpää.
Varmasti meillä on palkkakuoppa-alojakin. Näiden kuoppien korjaaminen julkisella sektorilla on vaikeaa, sillä kuntasektorin rahapula on krooninen ja väkeä töissä paljon. Jos kaikkien palkkoihin laitetaan muutama satanen kuussa lisää, kunnallisvero raketoi, sillä tuota rahaa ei kukaan yksityisellä sektorilla ensin tienannut ja maksanut veroina. Näiden palkkakuoppien korjaaminen on kuitenkin työmarkkinakysymys eikä tasa-arvokysymys. Jos kapitalisti ei kyykisty vaikka kuinka yritetään kyykistää, alan neuvotteluvoima ei vain ole kaksinen ja se vaikuttaa siihen, millaisia etuja ala tulee jatkossa tarjoamaan.
Kun kukaan ei pakota naisia “naisten töihin” ja miehiä “miesten töihin”, paras tapa päästä eroon epäreiluna kokemastaan palkkauksesta on vaihtaa alaa. Kun tekijöiden määrä vähenee ja työ on kuitenkin tarpeellista, alkavat palkat nousta kun tekijöistä on pulaa, ja samalla osa pääsee parempien palkkojen pariin pelkästään parempipalkkaisen työn valitsemalla. Tätä ei kuitenkaan naistenpäivämarinoissa käsitellä koskaan, sillä se antaisi ymmärtää, että pitäisi itse tehdä jotakin
Selittämätön palkkaero on ongelma ja kannatan lämpimästi kaikkia sellaisia keinoja, joilla se yritetään kaivaa esiin, paljastaa sen syyt, korjata ja rakentaa mekanismi, jolla tämän palkkaeron syntyminen jatkossakin estetään. Siihen minulla on pari ideaa, mutta kirjoitan niistä toiste.
Tänään olen saanut lukea huomattavan harvoja naisten kirjoittamia, tätä asiaa liippaavia kirjoituksia, joissa on peruspositiivinen sävy. Onko joku erityinen syy, miksi naistenpäivä nostaa esille juuri känisevimmät ämmät eikä ihastuttavimpia ja näkemyksellisimpiä naisia?
Etsiessäni edes yhtä rakentavaa kirjoitusta, törmäsin Jaana Pelkosen kirjoitukseen, joka on sävyltään positiivinen ja sisällöltään melko järkevä, mutta joka toi mieleeni vielä kolmannenkin naistenpäivän klišeen, joka herätti ajatuksia. Paranevatko asiat oikeasti sillä tavalla, että naiset alkavat tukea toisiaan? Onko kyse todella kahden vihollisleirin välisestä taistelusta, jossa miehet ryhmittyvät toisiaan pönkittämään ja naiset toisiaan ja nämä kaksi leiriä ottavat jotenkin yhteen?
Vai poistuvatko todelliset tasa-arvon ongelmat vasta sitten, kun tällainen leiriajattelu onnistutaan hylkäämään ja ryhdytään kohtelemaan ihmisiä yksilöinä eikä sukupuolensa edustajina ja jonkun painostusryhmän työmuurahaisena? En ole tasa-arvotyön timantinkovin asiantuntija, mutta veikkaan pysyvien ratkaisujen löytyvän lähempää tätä ajattelua kuin vahvaa blokki- ja kuppikuntamenoa.
Kuvitellut tasa-arvon ongelmat ovat siitä kiitollisempi työsarka, että niitä voi tarvittaessa hoitaa terapiassa.
Asevelvollisuuden uudet haasteet
07/03/11 13:04
Presidentti Halonen on avannut tänään maanpuolustuskurssin ja ottanut kantaa asevelvollisuuteen.
Gallupien mukaan "valikoivan" asevelvollisuuden kannatus on kasvussa ja yleisen asevelvollisuuden kannatus laskussa. Halosen mukaan yleisestä asevelvollisuudesta ei tulisi luopua, mutta sitä pitäisi uudistaa, lähinnä armeijan henkilöstötarpeista lähtevistä syistä.
Asia ei ole erityisen helppo.
Viime vuosilta on puolustusvoimien suunnasta ollut tarjolla vähäistä suurempi määrä marinaa siitä, että asevelvolliset ovat nykyään huonokuntoisia. Toisaalta on tunnustettu sodankäynnin muodon mahdollinen muuttuminen teknisemmäksi, tiedustelun tärkeys, nopean liikkuvuuden
joukkojen tärkeys ja satojen tuhansien kiväärimiesten tarve on kyseenalaistettu.
Tämän päivän uutisissa ei ole kerrottu, mitä "valikoiva asevelvollisuus" voisi tarkoittaa. Sen ajatuksena lienee kuitenkin se, että koko ikäluokka on liian suuri armeijan tarpeisiin ja samalla tunnistetaan yleisen asevelvollisuuden mukanaan tuoma resurssien haaskuu kun armeija vain lyhentää miesten työuraa jossain tuottavassa siihen menevällä ajalla ja vähän päälle.
Jos armeijaan menevät vain arvottaisiin, veikkaisin arpaonnen aiheuttavan vähäistä suuremmin pahaa mieltä kun ikäluokat hajoavat osan lähtiessä jatkokoulutukseen tai töihin ja osan metsään pelleilemään. Asia ei ole taloudellisestikaan aivan vähäpätöinen, sillä vuoden saamatta jäänyt palkka on pienipalkkaisissakin töissä paljon rahaa ainakin noin 20-vuotiaalle, ja jos vuosi vähemmän työkokemusta kumuloituu työnhaussa ja palkkauksessa myöhemmin, tähän ilkamointiin arvottava häviää melko suuren summan rahaa verrattuna arpajaisissa paremmin pärjänneeseen ikätoveriinsa.
Tämä pitäisi kompensoida heille jotenkin, mutta miten?
Jos taas valikointi onkin aktiivinen toimenpide eikä passiivinen arpajainen ja sotaväkeen valitaan jollain maagisilla perusteilla väkeä, saamatta jäävän tulon ongelma on tässäkin mallissa. Lisäongelma on siinä, ketä valinnoissa kuunnellaan.
Jos kuunnellaan armeijan edustajia, he haluavat valikoida riveihinsä älykkäät, terveet ja hyväkuntoiset. Eli toisin sanoen suunnilleen sen joukon, joka hakeutuu lukion jälkeen korkeakouluihin, miinus nörtit. Jos taas kysytään sosiaaliviranomaisilta tai muilta hallintovisiireiltä, he haluaisivat lähettää sotaväkeen ne, jotka eivät päätyneet mihinkään jatkokoulutukseen, jotta heille ei tarvitsisi vuoteen maksaa miltään sosiaaliturvamomentilta.
Puolustusvoimien valintaprosessi tuottaisi parasta a-ryhmää olevan reservin, joka kuitenkin rankaisisi vuoden kyrdellä niitä nuoria, jotka ovat eläneet juuri niin hyvin ja kunnollisesti kuin tulevaisuutta ajatellen on parasta. Jos taas kuunneltaisiin sosiaaliturvasetiä, tuloksena olisi pahnanpohjimmaisista koottu reservi, jonka kyky toimia modernissa maailmassa saattaisi sodan tullen olla varsin vähäinen.
Pahnanpohjimmainen reservi kannattaa korvata mieluummin hyvälaatuisella palkka-armeijalla, sillä surkimuksista koottu reservi ei kykene tekemään sitä, mitä sen sodan aikana pitäisi tehdä, joten sellaista ei kannattaisi perustaa ollenkaan.
Parhaan a-ryhmän reservi taas toisi nuorille ihmeellise optimointiongelman. Armeijan palikkatestissä kuka hyvänsä voisi esittää tyhmää, joten lahjakkuus pitäisi käytännössä mitata koulutodistuksista, joita käytetään oppilasvalinnoissa myöhemmin. Koulukas joutuisi siis hankalan optimointiongelman eteen, sillä hänen pitäisi saada niin hyvät paperit, että pääsee haluamaansa yliopistoon, mutta niin huonot, ettei sotaväki ole hänestä kiinnostunut.
Fiksun ainoa taatusti toimiva tapa ratkaista tämä olisi hommata loistava
lukion päästötodistus mutta sitä hommatessaan lihottaa itsensä 150-kiloiseksi hampurilaisilla ja kokiksella. Tämä on taas kansanterveydellisen laskun ja esteettisten seikkojen takia kammottava vaihtoehto.
Olen melko skeptinen sen suhteen, että mikään valikointi voisi tuottaa tulosta, joka kelpaisi puolustustusvoimille, ei olisi kohtuuttoman epäreilu ja jonka kustannukset yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä olisivat järkeviä.
Entäpä, jos asevelvollisuus muutettaisiin vapaaehtoiseksi, mutta annettaisiin sen vapaaehtoisesti loppuun saakka suorittaneelle 0,5%-yksikön alennus tuloveroon loppuiäksi? Tämä kompensoisi rahallisen ongelman ja motivoisi sotaväkeen niitä ihmisiä, jotka ovat tarpeeksi fiksuja tekemään tuon laskutoimituksen ja ymmärtämään tuloksen merkityksen. Se ei kuitenkaan sulkisi ulkopuolelle hyötymielessä muut kuin pahnanpohjimmaiset, sillä käymällä ammattikoulun ja menemällä töihin, saa tuosta asiasta rahallista hyötyä joka tapauksessa, joten armeija ei degeneroituisi pelkäksi rillikomppaniaksi. Tässä kohtaa kuuluisi ajatella myös sukupuolierottelusta luopumista ja tehdä armeijasta avoimen miehille ja naisille tasapuolisesti.
Jos hakijoita olisi enemmän kuin mitä puolustusvoimat tarvitsee, se vain tekisi valinnan haluamillaan mutta syrjimättömillä perusteilla.
Tässä mallissa ainoa ongelma olisi se, miten tuo veronalennus kodifioitaisiin lakiin siten, että sen muuttaminen jälkikäteen olisi melkoisen mahdotonta. Valtaanhan voi aina nousta niuhottava säästämispuolue, jolle jokainen veronalennus on tulilinjalla. Tai sitten voi valtaan nousta tuomiojalaispuolue, jonka mielestä jokainen ihmisille käteen jätetty euro on väärin ja valtiolta pois. Valtaan voi nousta myös halauspuolue, jonka mielestä on ihan väärin ja plää, jos yhteiskunta palkitsee militanttia paskasakkia rahallisella porkkanalla ja risupartaiset runohenkilöt jäävät aivan ilman.
Jos tällainen porkkana tehtäisiin, se pitäisi tehdä niin, että kaikki ymmärtävät sen tarkoittavan elinikäistä sopimusta ja ne, jotka siitä sanoutuvat myöhemmin irti, joutuvat huomaamaan muutoksen mahdottomaksi toteuttaa.
Gallupien mukaan "valikoivan" asevelvollisuuden kannatus on kasvussa ja yleisen asevelvollisuuden kannatus laskussa. Halosen mukaan yleisestä asevelvollisuudesta ei tulisi luopua, mutta sitä pitäisi uudistaa, lähinnä armeijan henkilöstötarpeista lähtevistä syistä.
Asia ei ole erityisen helppo.
Viime vuosilta on puolustusvoimien suunnasta ollut tarjolla vähäistä suurempi määrä marinaa siitä, että asevelvolliset ovat nykyään huonokuntoisia. Toisaalta on tunnustettu sodankäynnin muodon mahdollinen muuttuminen teknisemmäksi, tiedustelun tärkeys, nopean liikkuvuuden
Tämän päivän uutisissa ei ole kerrottu, mitä "valikoiva asevelvollisuus" voisi tarkoittaa. Sen ajatuksena lienee kuitenkin se, että koko ikäluokka on liian suuri armeijan tarpeisiin ja samalla tunnistetaan yleisen asevelvollisuuden mukanaan tuoma resurssien haaskuu kun armeija vain lyhentää miesten työuraa jossain tuottavassa siihen menevällä ajalla ja vähän päälle.
Jos armeijaan menevät vain arvottaisiin, veikkaisin arpaonnen aiheuttavan vähäistä suuremmin pahaa mieltä kun ikäluokat hajoavat osan lähtiessä jatkokoulutukseen tai töihin ja osan metsään pelleilemään. Asia ei ole taloudellisestikaan aivan vähäpätöinen, sillä vuoden saamatta jäänyt palkka on pienipalkkaisissakin töissä paljon rahaa ainakin noin 20-vuotiaalle, ja jos vuosi vähemmän työkokemusta kumuloituu työnhaussa ja palkkauksessa myöhemmin, tähän ilkamointiin arvottava häviää melko suuren summan rahaa verrattuna arpajaisissa paremmin pärjänneeseen ikätoveriinsa.
Tämä pitäisi kompensoida heille jotenkin, mutta miten?
Jos taas valikointi onkin aktiivinen toimenpide eikä passiivinen arpajainen ja sotaväkeen valitaan jollain maagisilla perusteilla väkeä, saamatta jäävän tulon ongelma on tässäkin mallissa. Lisäongelma on siinä, ketä valinnoissa kuunnellaan.
Jos kuunnellaan armeijan edustajia, he haluavat valikoida riveihinsä älykkäät, terveet ja hyväkuntoiset. Eli toisin sanoen suunnilleen sen joukon, joka hakeutuu lukion jälkeen korkeakouluihin, miinus nörtit. Jos taas kysytään sosiaaliviranomaisilta tai muilta hallintovisiireiltä, he haluaisivat lähettää sotaväkeen ne, jotka eivät päätyneet mihinkään jatkokoulutukseen, jotta heille ei tarvitsisi vuoteen maksaa miltään sosiaaliturvamomentilta.
Puolustusvoimien valintaprosessi tuottaisi parasta a-ryhmää olevan reservin, joka kuitenkin rankaisisi vuoden kyrdellä niitä nuoria, jotka ovat eläneet juuri niin hyvin ja kunnollisesti kuin tulevaisuutta ajatellen on parasta. Jos taas kuunneltaisiin sosiaaliturvasetiä, tuloksena olisi pahnanpohjimmaisista koottu reservi, jonka kyky toimia modernissa maailmassa saattaisi sodan tullen olla varsin vähäinen.
Pahnanpohjimmainen reservi kannattaa korvata mieluummin hyvälaatuisella palkka-armeijalla, sillä surkimuksista koottu reservi ei kykene tekemään sitä, mitä sen sodan aikana pitäisi tehdä, joten sellaista ei kannattaisi perustaa ollenkaan.
Parhaan a-ryhmän reservi taas toisi nuorille ihmeellise optimointiongelman. Armeijan palikkatestissä kuka hyvänsä voisi esittää tyhmää, joten lahjakkuus pitäisi käytännössä mitata koulutodistuksista, joita käytetään oppilasvalinnoissa myöhemmin. Koulukas joutuisi siis hankalan optimointiongelman eteen, sillä hänen pitäisi saada niin hyvät paperit, että pääsee haluamaansa yliopistoon, mutta niin huonot, ettei sotaväki ole hänestä kiinnostunut.
Fiksun ainoa taatusti toimiva tapa ratkaista tämä olisi hommata loistava
Olen melko skeptinen sen suhteen, että mikään valikointi voisi tuottaa tulosta, joka kelpaisi puolustustusvoimille, ei olisi kohtuuttoman epäreilu ja jonka kustannukset yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä olisivat järkeviä.
Entäpä, jos asevelvollisuus muutettaisiin vapaaehtoiseksi, mutta annettaisiin sen vapaaehtoisesti loppuun saakka suorittaneelle 0,5%-yksikön alennus tuloveroon loppuiäksi? Tämä kompensoisi rahallisen ongelman ja motivoisi sotaväkeen niitä ihmisiä, jotka ovat tarpeeksi fiksuja tekemään tuon laskutoimituksen ja ymmärtämään tuloksen merkityksen. Se ei kuitenkaan sulkisi ulkopuolelle hyötymielessä muut kuin pahnanpohjimmaiset, sillä käymällä ammattikoulun ja menemällä töihin, saa tuosta asiasta rahallista hyötyä joka tapauksessa, joten armeija ei degeneroituisi pelkäksi rillikomppaniaksi. Tässä kohtaa kuuluisi ajatella myös sukupuolierottelusta luopumista ja tehdä armeijasta avoimen miehille ja naisille tasapuolisesti.
Jos hakijoita olisi enemmän kuin mitä puolustusvoimat tarvitsee, se vain tekisi valinnan haluamillaan mutta syrjimättömillä perusteilla.
Tässä mallissa ainoa ongelma olisi se, miten tuo veronalennus kodifioitaisiin lakiin siten, että sen muuttaminen jälkikäteen olisi melkoisen mahdotonta. Valtaanhan voi aina nousta niuhottava säästämispuolue, jolle jokainen veronalennus on tulilinjalla. Tai sitten voi valtaan nousta tuomiojalaispuolue, jonka mielestä jokainen ihmisille käteen jätetty euro on väärin ja valtiolta pois. Valtaan voi nousta myös halauspuolue, jonka mielestä on ihan väärin ja plää, jos yhteiskunta palkitsee militanttia paskasakkia rahallisella porkkanalla ja risupartaiset runohenkilöt jäävät aivan ilman.
Jos tällainen porkkana tehtäisiin, se pitäisi tehdä niin, että kaikki ymmärtävät sen tarkoittavan elinikäistä sopimusta ja ne, jotka siitä sanoutuvat myöhemmin irti, joutuvat huomaamaan muutoksen mahdottomaksi toteuttaa.
Huonot palkat ja sosiaaliturva
01/03/11 14:43
Vasemmisto on ollut haltioissaan tästä väitöskirjasta. Sitä käytetään osoittamaan kaikki muut paitsi vallankahvasta tippuneen änkyrävasemmiston vääriksi profeetoiksi, sillä kaikki on nyt aivan plää kun vallankahvassa ovat olleet muut.
Väitöskirjassa otetaan kantaa siihen, että toimeentulotuen ehtojen kiristämisellä on pakotettu ihmiset ottamaan vastaan työtä, jota he eivät ottaisi vastaan, jos saisivat samat rahat tekemättä mitään. Tämä on vasemmistolle mieleen, sillä erinäköisiä sosiaalitukiaisia pidetään siellä keskeisenä
toimeentulon muotona eikä väliaikaisena ratkaisuna työttömyyden tai sairauden ajalla.
Käymättä nyt sen kummemmin vasemmiston ajatusmaailman kimppuun, mietitäänpä tuon väitöskirjan sanomaa.
Kuuluisiko sosiaaliturvan tarkoitus olla työehtojen kirittäminen vai kuuluisiko tämä tehtävä työmarkkinajärjestöille? Minä olen aina itse ymmärtänyt asian niin, että sosiaaliturvaa kuuluu antaa niille, jotka eivät voi elättää itseään, mutta jos kykenee elättämään itsensä, tätä keinoa pitäisi käyttää, huolimatta siitä, ettei leipä suuresti levene sosiaaliturvaan verrattuna. Tätä ongelmaa on käsitelty lukuisissa tuloloukkutyöryhmissä ja sitä kuuluu niissä käsitellä edelleen, mutta onko itse perusajatus joku muu kuin tuo ymmärtämäni?
Onko siis nykyään ihmisten elatus ensisijaisesti yhteiskunnan vastuulla ja oma kontribuutio tähän vapaaehtoista sorttia?
Jos taas palvelusektorin työehdot ovat huonot, voidaan miettiä sitäkin, mistä se johtuu. Kun verokiila on Suomessa maailman suurimpia, palvelutyön hinnasta ei jää suurensuuria työntekijän nettopalkaksi, vaikka kapitalisti ei riistäisi välistä mitään.
Toisaalta Suomessa tulodesiilitarkastelussa desiilit 2-9 ovat kohtuullisen lähellä toisiaan ja tulonjako tässä suuressa massassa varsin tasainen. Oikeastaan tulonjako on melkein yhtä tasainen kymmenennen desiilin 99% valtaenemmistössä ja vain suuria pääomatuloja saavien joukko on tässä desiilissä karkuteillä. Kun palkansaajien välisten tuloerojen pienuus yhdistetään tuohon jo mainittuun verokiilaan, huomataan, että suomalaisella keskiluokkaisella palkansaajalla ei ole suuria mahdollisuuksia ostaa toisen keskiluokkaisen palkansaajan työtä.
Kun kysyntä on melko vähäistä, palvelualan työpaikat ovat vähissä työvoiman tarjontaan verrattuna, joten työntekijöille ei synny mitään mahdollisuuksia parantaa asemaansa normaalin ay-toiminnan kautta.
Sekä tuloloukkua että verokiilan ongelmaa pitäisi pohtia nykyistä huolellisemmin ja miettiä, mitä kaikkea asioille voitaisiin tehdä. Jos kuitenkin otetaan lähtökohdaksi poliittisen vasemmiston teesi tuloerojen haitallisuudesta, ollaan melko pian umpikujassa. Jos toiseksi lähtökohdaksi otetaan se, ettei sosiaaliturvan ehdoilla saa patistaa ketään töihin, umpikuja on täydellinen.
Sekä verokiilan purkaminen että tuloloukkujen poistaminen vaativat rahaa. Tätä rahaa
ei julkisella sektorilla juuri nyt ole, sillä valtio ottaa syömävelkaa tolkuttomia määriä. Rahaa ei ole käytettävissä myöskään jatkossa, jos reunaehdot edellyttävät kakun jakamista useampiin osiin ja kiusantekoa kakun leipojille. Jos ryhdytään parantamaan palkansaajien ostovoimaa ja mahdollisuuksia työllistää toisia suomalaisia, on palkansaajan verotuskin yksi tutkittava kohde.
Minä näen asian niin, että ihmiset on saatava töihin yksityiselle sektorille tuottamaan verorahaa sen sijaan, että he kuluttavat sitä. Mikään perusturvan ja tuloloukkujen ongelma ei ratkea ikinä, jos liian suuri osa väestöstä on tulonsiirtojen varassa. Vaikka olisi poliittista tahtoa korjata jotakin, siihen ei olisi rahaa, sillä pienikin muutos mihinkään maksaisi helposti miljardin. Samaten työntekijöiden edut eivät parane niin kauan kuin 10% työvoimasta on kortistossa tai puuhastelutoimenpiteiden parissa. Vasta työvoimapula pakottaa työnantajat kilpaileman paremmasta työvoimasta, sosiaaliturva ei sitä tee.
Suomalaisen sosiaaliturvan perusongelma ei ole sen pienuus tai byrokraattisuus vaan se, että siitä on tullut liian monelle ainoa ja ensisijainen toimeentulon lähde eikä väliaikaisten vaikeuksien turva. Kun sosiaaliturva pitää kohdistaa massoille eikä hetkeksi vaikeuksiin joutuneille, tämä asettaa varsin tarkat taloudelliset raamit siitä, mitä kaikkea sitä kautta voidaan tehdä ja kuinka paljon. Jos tuloloukkuja ei onnistuta purkamaan ja ketään ei säännöillä haluta pakottaa töihin, ainoaksi keinoksi motivoida ihmiset pienipalkkaisiin töihin on pitää perusturva niin pienenä, että mikä hyvänsä työ on siihen verrattuna parannus, ja tämä aiheuttaa ilmeisen ongelman niille, jotka eivät työllistymään kykene.
Tämä asia on huomattavan vaikea kokonaisuus. Suomessa sen ratkaisemisen isona esteenä on kolmikantayhteistyö, jossa politiikan ulkopuoliset tahot sanelevat poliitikoille, mitä heidän kuuluu tehdä, ja kun yksimielisyyttä ei löydy, ei koskaan tehdä mitään.
Suomeen tarvittaisiin talouden tasapainottamisen jälkeen kokonaisvaltainen vero- ja perusturvaremontti. Samalla voisi hieman miettiä muitakin asioita uudelleen ja miettiä, mihin kaikkeen tulevaisuuden maailmassa meillä on varaa ja mihin ei ole.
Minulla ei ole tarjota keinoja näiden kaikkien ongelmien ratkaisuun. Sen sijaan olen melko varma siitä, että haikailu takaisin suljetun talouden maailman aikaan ei meille keinoja tarjoa. Nostalgian suurin ongelma politiikassa kun on se, että se asettaa aina parhaat päivämme menneisyyteen.
Väitöskirjassa otetaan kantaa siihen, että toimeentulotuen ehtojen kiristämisellä on pakotettu ihmiset ottamaan vastaan työtä, jota he eivät ottaisi vastaan, jos saisivat samat rahat tekemättä mitään. Tämä on vasemmistolle mieleen, sillä erinäköisiä sosiaalitukiaisia pidetään siellä keskeisenä
Käymättä nyt sen kummemmin vasemmiston ajatusmaailman kimppuun, mietitäänpä tuon väitöskirjan sanomaa.
Kuuluisiko sosiaaliturvan tarkoitus olla työehtojen kirittäminen vai kuuluisiko tämä tehtävä työmarkkinajärjestöille? Minä olen aina itse ymmärtänyt asian niin, että sosiaaliturvaa kuuluu antaa niille, jotka eivät voi elättää itseään, mutta jos kykenee elättämään itsensä, tätä keinoa pitäisi käyttää, huolimatta siitä, ettei leipä suuresti levene sosiaaliturvaan verrattuna. Tätä ongelmaa on käsitelty lukuisissa tuloloukkutyöryhmissä ja sitä kuuluu niissä käsitellä edelleen, mutta onko itse perusajatus joku muu kuin tuo ymmärtämäni?
Onko siis nykyään ihmisten elatus ensisijaisesti yhteiskunnan vastuulla ja oma kontribuutio tähän vapaaehtoista sorttia?
Jos taas palvelusektorin työehdot ovat huonot, voidaan miettiä sitäkin, mistä se johtuu. Kun verokiila on Suomessa maailman suurimpia, palvelutyön hinnasta ei jää suurensuuria työntekijän nettopalkaksi, vaikka kapitalisti ei riistäisi välistä mitään.
Toisaalta Suomessa tulodesiilitarkastelussa desiilit 2-9 ovat kohtuullisen lähellä toisiaan ja tulonjako tässä suuressa massassa varsin tasainen. Oikeastaan tulonjako on melkein yhtä tasainen kymmenennen desiilin 99% valtaenemmistössä ja vain suuria pääomatuloja saavien joukko on tässä desiilissä karkuteillä. Kun palkansaajien välisten tuloerojen pienuus yhdistetään tuohon jo mainittuun verokiilaan, huomataan, että suomalaisella keskiluokkaisella palkansaajalla ei ole suuria mahdollisuuksia ostaa toisen keskiluokkaisen palkansaajan työtä.
Kun kysyntä on melko vähäistä, palvelualan työpaikat ovat vähissä työvoiman tarjontaan verrattuna, joten työntekijöille ei synny mitään mahdollisuuksia parantaa asemaansa normaalin ay-toiminnan kautta.
Sekä tuloloukkua että verokiilan ongelmaa pitäisi pohtia nykyistä huolellisemmin ja miettiä, mitä kaikkea asioille voitaisiin tehdä. Jos kuitenkin otetaan lähtökohdaksi poliittisen vasemmiston teesi tuloerojen haitallisuudesta, ollaan melko pian umpikujassa. Jos toiseksi lähtökohdaksi otetaan se, ettei sosiaaliturvan ehdoilla saa patistaa ketään töihin, umpikuja on täydellinen.
Sekä verokiilan purkaminen että tuloloukkujen poistaminen vaativat rahaa. Tätä rahaa
Minä näen asian niin, että ihmiset on saatava töihin yksityiselle sektorille tuottamaan verorahaa sen sijaan, että he kuluttavat sitä. Mikään perusturvan ja tuloloukkujen ongelma ei ratkea ikinä, jos liian suuri osa väestöstä on tulonsiirtojen varassa. Vaikka olisi poliittista tahtoa korjata jotakin, siihen ei olisi rahaa, sillä pienikin muutos mihinkään maksaisi helposti miljardin. Samaten työntekijöiden edut eivät parane niin kauan kuin 10% työvoimasta on kortistossa tai puuhastelutoimenpiteiden parissa. Vasta työvoimapula pakottaa työnantajat kilpaileman paremmasta työvoimasta, sosiaaliturva ei sitä tee.
Suomalaisen sosiaaliturvan perusongelma ei ole sen pienuus tai byrokraattisuus vaan se, että siitä on tullut liian monelle ainoa ja ensisijainen toimeentulon lähde eikä väliaikaisten vaikeuksien turva. Kun sosiaaliturva pitää kohdistaa massoille eikä hetkeksi vaikeuksiin joutuneille, tämä asettaa varsin tarkat taloudelliset raamit siitä, mitä kaikkea sitä kautta voidaan tehdä ja kuinka paljon. Jos tuloloukkuja ei onnistuta purkamaan ja ketään ei säännöillä haluta pakottaa töihin, ainoaksi keinoksi motivoida ihmiset pienipalkkaisiin töihin on pitää perusturva niin pienenä, että mikä hyvänsä työ on siihen verrattuna parannus, ja tämä aiheuttaa ilmeisen ongelman niille, jotka eivät työllistymään kykene.
Tämä asia on huomattavan vaikea kokonaisuus. Suomessa sen ratkaisemisen isona esteenä on kolmikantayhteistyö, jossa politiikan ulkopuoliset tahot sanelevat poliitikoille, mitä heidän kuuluu tehdä, ja kun yksimielisyyttä ei löydy, ei koskaan tehdä mitään.
Suomeen tarvittaisiin talouden tasapainottamisen jälkeen kokonaisvaltainen vero- ja perusturvaremontti. Samalla voisi hieman miettiä muitakin asioita uudelleen ja miettiä, mihin kaikkeen tulevaisuuden maailmassa meillä on varaa ja mihin ei ole.
Minulla ei ole tarjota keinoja näiden kaikkien ongelmien ratkaisuun. Sen sijaan olen melko varma siitä, että haikailu takaisin suljetun talouden maailman aikaan ei meille keinoja tarjoa. Nostalgian suurin ongelma politiikassa kun on se, että se asettaa aina parhaat päivämme menneisyyteen.
Kunniaväkivalta
01/03/11 13:50
Viime päivinä on puhuttu runsaasti maahanmuuttajien kunniaväkivallasta.
Kenelle tämä asia oikein kuuluu ja kenelle sen pitäisi kuulua? Kyse vaikuttaa toisaalta olevan rikosoikeudellisesta
asiasta ja kuuluvan sisäministeriön vastuulle, mutta myös maahanmuuttoministeri Astrid Thors ottaa keskusteluun osaa ja väittää tekevänsä asialle vaikka mitä vaikkei teekään.
Onko tässä asiassa nyt kyseessä jonkunlainen limbo, jossa on liian monta kokkia ja kukaan ei lopulta tee asialle mitään?
Kun Mannerheimin lastensuojeluliitto epäilee "tuhansien" maahanmuuttajataustaisten nuorten kärsivän tästä asiasta, on asiaan mielestäni pakko suhtautua eri tavalla kuin mitä Astrid Thors tekee ("… ei ole kenenkään prioriteettien kärkipäässä"). Ainakin asiaa on pakko tutkia ja selvittää, onko MLL:n luvuissa jotain perää.
Kunniaväkivalta on erityisesti islamilaisesta maailmasta tulevien ongelma, sitä esiintyy huomattavasti vähemmän länkkärien tai vaikkapa venäläisten joukossa. Kun mietitään, paljonko Suomessa on islamilaisesta maailmasta tulevia nuoria ja MLL puhuu tuhansista väkivallan uhreista, on tosiasiassa esitetty väite siitä, että hyvin suuri osa nuorista tällaista väkivaltaa kokee. Luku synkistyy entisestään jos pidetään uskottavana väitettä siitä, että kunniaväkivaltaa käytetään erityisesti tyttöjä vastaan. Tällöin aletaan jo olla väitteessä, että tytöistä valtaosa on kunniaväkivallan uhreja.
Jos mietitään, että pitäisi jotenkin integroida maahanmuuttajia ja pitäisi estää radikalisoitumistakin, tällaiset väitteet ovat siinä määrin vakavia, ettei niitä kuuluisi tuosta vain epäkiinnostavina sivuuttaa. Jos luvuissa ei ole perää ja ongelma paljastuu marginaaliseksi, on asialle vaikea mitään suurensuurta tehdä, sillä ihmisiä ei voi kytätä kodeissaan. Lähinnä pitää keskittyä tällöin tapausten paljastamiseen ja rosvojen tuomitsemiseen jälkikäteen.
Jos taas luvut pitävät paikkansa, kyse ei ole enää yksittäistapauksien sarjasta vaan yleisestä ilmiöstä, jonka korjaaminen on valtava urakka. Siihen ei kykene yksikään viranomaistaho tai järjestö yksinään.
Mikäli ongelma paljastuu kuvatun suuruiseksi, on pakko selvittää myös, mitkä tekijät altistavat tällaisille teoille. Jos työssä olevat ja integroituneet rötöstelevät vähemmän, siitä voi rakentaa jotain toimintaohjelmaa. Jos jotkut kansallisuudet tuntuvat olevan listan kärjessä aivan riippumatta sopeutuneisuuden asteesta, siitäkin seuraa jotakin. Jos taas kunniaväkivalta pesii tietyillä asuinalueilla, voidaan taas miettiä jotakin muuta.
Ainoa täysin järjetön lähestymistapa on selittää ongelma olemattomaksi sillä perusteella, että kyse on vain yksittäistapauksista, joita ei yhdistä mikään. Teknisesti tämä on tietysti totta varsinkaan jos yhtenevyyksiä ei haluta nähdä, mutta silloin myös hyväksytään, ettei asialle ole tehtävissä mitään. Jos asiassa ei saa määritellä riskiryhmiä poliittisen korrektiuden takia, on täysin mahdotonta järkevällä rahalla kohdentaa toimenpiteitä sinne, missä niistä olisi eniten hyötyä.
Kenelle tämä asia oikein kuuluu ja kenelle sen pitäisi kuulua? Kyse vaikuttaa toisaalta olevan rikosoikeudellisesta
Onko tässä asiassa nyt kyseessä jonkunlainen limbo, jossa on liian monta kokkia ja kukaan ei lopulta tee asialle mitään?
Kun Mannerheimin lastensuojeluliitto epäilee "tuhansien" maahanmuuttajataustaisten nuorten kärsivän tästä asiasta, on asiaan mielestäni pakko suhtautua eri tavalla kuin mitä Astrid Thors tekee ("… ei ole kenenkään prioriteettien kärkipäässä"). Ainakin asiaa on pakko tutkia ja selvittää, onko MLL:n luvuissa jotain perää.
Kunniaväkivalta on erityisesti islamilaisesta maailmasta tulevien ongelma, sitä esiintyy huomattavasti vähemmän länkkärien tai vaikkapa venäläisten joukossa. Kun mietitään, paljonko Suomessa on islamilaisesta maailmasta tulevia nuoria ja MLL puhuu tuhansista väkivallan uhreista, on tosiasiassa esitetty väite siitä, että hyvin suuri osa nuorista tällaista väkivaltaa kokee. Luku synkistyy entisestään jos pidetään uskottavana väitettä siitä, että kunniaväkivaltaa käytetään erityisesti tyttöjä vastaan. Tällöin aletaan jo olla väitteessä, että tytöistä valtaosa on kunniaväkivallan uhreja.
Jos mietitään, että pitäisi jotenkin integroida maahanmuuttajia ja pitäisi estää radikalisoitumistakin, tällaiset väitteet ovat siinä määrin vakavia, ettei niitä kuuluisi tuosta vain epäkiinnostavina sivuuttaa. Jos luvuissa ei ole perää ja ongelma paljastuu marginaaliseksi, on asialle vaikea mitään suurensuurta tehdä, sillä ihmisiä ei voi kytätä kodeissaan. Lähinnä pitää keskittyä tällöin tapausten paljastamiseen ja rosvojen tuomitsemiseen jälkikäteen.
Jos taas luvut pitävät paikkansa, kyse ei ole enää yksittäistapauksien sarjasta vaan yleisestä ilmiöstä, jonka korjaaminen on valtava urakka. Siihen ei kykene yksikään viranomaistaho tai järjestö yksinään.
Mikäli ongelma paljastuu kuvatun suuruiseksi, on pakko selvittää myös, mitkä tekijät altistavat tällaisille teoille. Jos työssä olevat ja integroituneet rötöstelevät vähemmän, siitä voi rakentaa jotain toimintaohjelmaa. Jos jotkut kansallisuudet tuntuvat olevan listan kärjessä aivan riippumatta sopeutuneisuuden asteesta, siitäkin seuraa jotakin. Jos taas kunniaväkivalta pesii tietyillä asuinalueilla, voidaan taas miettiä jotakin muuta.
Ainoa täysin järjetön lähestymistapa on selittää ongelma olemattomaksi sillä perusteella, että kyse on vain yksittäistapauksista, joita ei yhdistä mikään. Teknisesti tämä on tietysti totta varsinkaan jos yhtenevyyksiä ei haluta nähdä, mutta silloin myös hyväksytään, ettei asialle ole tehtävissä mitään. Jos asiassa ei saa määritellä riskiryhmiä poliittisen korrektiuden takia, on täysin mahdotonta järkevällä rahalla kohdentaa toimenpiteitä sinne, missä niistä olisi eniten hyötyä.