Hesarin kolumnisti haukkuu Björn Wahlroosia ja "umpikokoomuslaista" yhteiskuntaa.

Haukkuahan toki saa, mutta nämä haukut olivat kliseisyydessään sen verran ällistyttävää kamaa, että ne kaipaavat hieman selventäviä kommentteja.

Ensimmäinen ihmetyksen aihe on tämä: Keittiömoralistisesti on ällistyttävää, että miljonäärin sallitaan Suomessa hölistä moisia.

En tiedä mitä kirjoittaja tällä tarkoittaa ja kenen pitäisi Wahlroosin "hölinä" ei-sallia elikkä kieltää, mutta ajatus on ihmeellinen ja valitettavan yleinen. Jos joku kertoo mielipiteenään asian, jota kuulija ei halua kuulla tai ei ole valmis asiaa lausutussa sävyssä käsittelemään, ensimmäinen primitiivireaktio on se, että lausunto pitää kieltää. Mikä on sellainen moraali, jossa "miljonääri" tai muu halveksittava olio ei saisi käyttää sananvapauttaan ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Meille näyttää syntyneen jonkunnäköinen "hyvän puolesta pahaa vastaan" -rintama, joka kannattaa milloin mitäkin ja vastustaa mitä sattuu, ja joka erottuu muista maailmanparantajista nimenomaan siinä, että kun paha on kyetty ensin identifioimaan, aletaan vaatia pahan kieltämistä välittämättä tippaakaan siitä, mitä kaikkea menee pesuveden mukana. Nettirasismi käyköön tästä esimerkkinä. Se edustaa pahaa, joten se pitää kieltää, vaikka rasismi ei ole minkäännäköinen rikos kuten ei rasististen ajatusten lausuminen ääneenkään. Sananvapaus ei edusta näille ihmisille mitään hyvää itsessään, vaan kielletyn ja sallitun raja halutaan piirtää sen mukaan, kuka oikein äänessä on.


Suurimmaksi osaksi sotien jälkeisenä aikana Suomi on joka vuosi ollut rikkaampi kuin koskaan aikaisemmin, mutta silti rahaa ei oikein ikinä ole tuntunut piisaavan mihinkään. Säästölistat pysyvät, vain ukot, joiden mukaan ne valtiovarainministeriössä nimetään, vaihtuvat.

Tämä taas on puhdasoppinen valhe. Rahaa piisaa vaikka mihin. Ihmisillä on varaa kaikkeen enemmän kuin koskaan ennen. Kirjoittaja voi muistella kultaista 70-luvun alkua ja mustavalkoisia Uuno Turhapuro -elokuvia jonkunlaisena suomalaisen yhteiskunnan kirkkaimpana kruununa, mutta tosiasiassa nykymaailma on oikeastaan joka rintamalla tuota aikaa edellä.

Materiamielessä 70-luvulla oli Suomessa kourallinen ihmisiä, jotka lähtivät ajankuluksi New Yorkiin ostoksille pilkkahintaan kun siellä on niin halpaa. Siellä kävi vuodessa ehkä sen verran ostosmatkailijoita kuin mitä Finnair lennättää sinne nykyään joka päivä. Kaupan hyllyllä on valinnanvaraa ja jos suomalaisesta kaupasta ei löydy, nettikauppa toimittaa mitä hyvänsä mistä hyvänsä muutamassa päivässä. Ruokakaupasta löytyy kaupasta riippuen kaikenlaisia maailman herkkuja ja mausteita, ja voitakaan ei tarvitse enää hakea Ruotsista.

Henkisesti muutos on ollut vielä suurempaa jos materiaaliset arvot eivät kirjoittajaa kiinnosta. 70-luvulla suvaittiin hyvin vähän kaikenlaista erilaisuutta. Homot pysyivät piilossa kaapeissaan ja mustalaisten mersu räjäytettiin juhannuksen kunniaksi. Oli K-linja, idänkauppa, Kekkonen, YYA, rähmälläänolo ja punamulta, ilman mitään todellisia vaihtoehtoja näille. Kansalaisaktivismin huipentuma oli se, kun nuoriso valtasi oman ylioppilastalonsa kysyttyään ensin asianmukaisesti Kekkoselta siihen luvan.

Julkinen sektori tekee enemmän asioita kuin koskaan ennen. Lähinnä sitä kritisoidaan puuhastelusta liian monella rintamalla. Minä en usko, että kovinkaan moni sydän- tai syöpäpotilas haluaisi aikasiirtää itseään hoitoon 60-luvun lopun Suomeen, mutta tällaiset asiat eivät tunnu kiinnostavan kirjoittajaa vaan hän muistaa ainoastaan säästölistoja. Suomalainen perus- ja keskiasteen koulutus on maailman huippuluokkaa, ja tuloksia voi seurata suomalaisessa työelämässä, jossa jokainen osaa katsoa ympärilleen ja tehdä tekemätöntä työtä sen sijaan, että kapeakatseisesti tuijotetaan yhtä mutteria ja käännetään sitä oikealle kun pomo on kieltänyt kääntämästä sitä vasemmalle.

Valtion tehtävänä ei ole enää tuottaa kansalaisille mahdollisimman hyviä palveluita, vaan toimia mahdollisimman halvalla.
…
Sellaisessa maailmassa osallistutaan päättymättömiin kokoomustalkoisiin, joissa selvää on vain se, että talkoolaisilta otetaan, mutta panosta ei vain näy missään. Eikä pidäkään näkyä, sillä jokainen tietää, että talouden mekanismit ovat niin monimutkaisia, ettei niistä tavallinen ihminen mitään ymmärrä.

Tässä on toinen puhdasoppinen valhe.

Kenelle hyvänsä on täysin selvää, että valtio ei voi ottaa tehtäväkseen tuottaa "mahdollisimman hyviä palveluita", sillä jos mitään rahallista reunaehtoa ei olisi, 100% BKT:stä plus lainatut päälle pitäisi käyttää näiden mahdollisimman hyvien palvelujen tuottamiseen. Tietenkin pitää olla joku taloudellinen kehys, jossa valtio toimii, ja tuottaa parasta, mitä tällä rahalla saa. Nyt voimme epäillä, että näin ei ole, vaan valtio haaskaa rahaansa myös humpuukiin ja tehottomuuteen, mutta tämä on toisen keskustelun paikka.

"Päättymättömät kokoomustalkoot" varmasti sopivat kirjoittajan arvomaailmaan, mutta jos taas katsomme menneisyyteen, tänä päivänä politiikasta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiinnostuneille on todellisia kanavia ja äänestämällä voi vaikuttaa. Rähmälläänolon Suomessa vaalitulos sai olla mikä vain, ja hallitus oli silti punamulta. Kekkosen vastustajien tie mihinkään oli tukossa ja näiden vastustajien mielipiteitä julkaisevien lehtien päätoimittajat alkoivat saada myllykirjeitä ja yhteiskuntasuhteet olivat katkolla.

Tänään voi halutessaan olla päättymättömissä kokoomustalkoissa tai äänestää jotakin muuta ja vaikuttaa muillakin tavoin. Se, että Kokoomus on ehkä ensi vaalien jälkeen vallankahvassa, ei tee Kokoomuksen kritisoimisesta tai räyhäkkäästäkään oppositiopolitiikasta kiellettyä tai poliittista itsemurhaa.

En tiedä, mitä poliittista aatesuuntaa kirjoittaja itse suosii, mutta oletan sen löytyvän jostain vasemmalta. Ehkäpä seuraavassa kolumnissaan hän käsittelee, miksi sen oman viiteryhmän ajatukset eivät ole niin suosittuja, että vaalikarja vaivautuisi niitä kannattamaan. Tai sitä, miksi ihmiset tuntuvat kannattavan mieluummin sananvapautta, talouskasvua ja hyvinvointia kuin sensuuria, pysähtyneisyyttä ja pula-aikaa.

Tämän olemme tietysti tienneet ennenkin, mutta nyt sen sanoo joku muukin ääneen.

Jäin vain miettimään, kenen pitäisi tehdä ja mitä. En tiedä, kuinka paljon kyse on lopulta yhteiskunnan asiasta ja kuinka paljon ulkomaalaisia tarvitsevien yritysten.

Yhteiskunnan panos liittyy mielestäni ennen kaikkea lupakäytäntöön. Nythän asiassa suoritetaan jonkunnäköistä tapauskohtaista tarveharkintaa kuten muissakin maissa, mutta kuinka paljon tämä tosiasiallisesti haittaa? Hylätäänkö töihin tulevien hakemuksia runsaasti tai kestääkö prosessi toivottoman kauan? Intuitiolla sanoisin, ettei tämä ole nytkään mikään ongelma. Jos on, asiaa pitää parantaa.

Yksi mielessä käynyt ehdotus on se, että ulkomaalaisia enemmän kuin satunnaisesti palkkaava yritys voisi esimerkiksi kerran vuodessa käydä jonkun viranomaisen kanssa läpi tarpeensa yleisellä tasolla, ja viranomainen voisi myöntää tälle yritykselle halutessaan oikeuden tuoda X ulkomaalaista työntekijää Suomeen ilmoitusasiana. Vuosittaisessa käsittelyssä selvitettäisiin, että firma maksaa ulkomaalaisille samaa palkkaa kuin suomalaisillekin, firman toiminta on laillista ja ymmärrettävää (=firma tekee järkevää ja voitollista bisnestä eikä vain myy oleskelulupia kiintiöstään hyvään hintaan) ja kuvatuissa tehtävissä ei vallitse Suomessa suurtyöttömyys jo valmiiksi. Jos firma tarvitsee kiinaa puhuvia myyntireiskoja enemmänkin, on hölmöä käsitellä joka kuponki erikseen eikä vain sopia, että palkatkaapa parikymmentä ja katsotaan sitten uudelleen.

Tämän enempää en kuitenkaan lähtisi yhteiskunnan tasolla tekemään. Kun työttömyys on kymmenen prosenttia ja selvästi enemmän on pulaa työpaikoista kuin tekijöistä, mitään yleistä suomeenhoukuttelemiskampanjaa ei valtiolta tarvita. Kun työvoimapula on ala- ja tehtäväkohtainen eikä yleinen, tämän asian paras asiantuntemus on yrityksissä itsessään. Ei kukaan muu tiedä niiden puolesta, millaisesta työvoimasta on pula ja mistä sitä parhaiten saataisiin.

Jotenkin Hesarin kirjoituksesta ja sen haastatteluosuudesta välittyy kuva siitä, että yrityselämä odottaisi saavansa tämänkin asian ilmaiseksi, Jonkun Muun tekemänä. Itse ei olla valmiita pistämään tikkua ristiin, ainoastaan ottamaan ulkomaalaisten työntekijöiden tuottama voitto.

Kokonaan toinen asia on sitten Suomen yleinen houkuttelevuus. Huonot palkat ja korkeat hinnat eivät ole mikään voittokortti, mutta tämänkin puolen korjaamisessa iso osa palloa on yrityksillä, jotka päättävät palkkatason ja tuotteiden hinnan. Julkisen vallan rooliksi jää verotus, mutta sille ei tapahdu lähivuosina mitään kovin suotuisaa, sillä valtava budjettivaje pitää paikata jotenkin.

Kävin Puolassa ja olin positiivisesti yllättynyt.

Edellisestä keikasta olikin viitisentoista vuotta aikaa. Tuohon aikaan verrattuna on tapahtunut paljon huomattavan terveitä asioita. Yleisen apatian on korvannut “no problem” -asenne. Kaikki tuntuu aina järjestyvän. Ei tosin ehkä aivan suunnitellusti, mutta järjestyy kuitenkin, vähän kuten Sisiliassakin. Bisneksessä asenne on kuitenkin arvokas, sillä “ei se toimi kuitenkaan” -asenteella on vaikea luoda mitään uutta.

Varsova on tietysti ruma kuin mikä pientä vanhaa kaupunkia lukuunottamatta, mutta katukuva yleisesti kertoo eräästä toisesta asiasta. Kun katsoo ihmisiä ja menoa Varsovan keskustassa, huomaa, että maassa käytetään huomattavasti vähemmän resursseja mitään tuottamattomaan kerskakulutukseen kuin Baltiassa. Autot ovat tavallisia, ihmisten pukeutuminen selvästi aika arkista jne, ja tämä tarkoittaa talousmielessä kohtuullisen tukevaa kotimarkkinakysyntää kun kaikkea tienattua ja velaksi saatua rahaa ei käytetä Hummerin tai jonkun muun idiotian ostoon.

Kunnon lamaa siellä ei ole ollut aikoihin, eli sellainen tarvitaan ennen kuin nähdään, mitä siitä oikeasti tulee.

... perjantaihin saakka. Lisää juttuja ehkä jopa lauantaina.

En ole sattuneista syistä kovinkaan kiinnostunut siitä, miten yleä rahoitetaan, mutta kun asia näyttää olevan pääuutinen joka toinen päivä jollain tavalla, lausun asiasta virallisen totuuden.

Keskustelussa asiasta tuntuu olevan hukassa valtaosa faktoista. Uutta maksutapaa on etsitty ennen kaikkea siksi, että perinteinen tv-maksu on aikansa elänyt kun ylen tuottama sisältö ei ole enää erityisen keskeisesti sidoksissa tv:n katseluun ja omistamiseen. Ensinnäkin, iso osa tuotannosta ei edes ole tv-ohjelmaa vaan yleistä intternet-sisältöä. Toisekseen, telkkariakin katsotaan vaivatta nettistriiminä tai peukalon kokoisella tv-tikulla, jonka olemassaoloa ei kiiluvasilmäisinkään tv-lupatarkastaja pystyisi paljastamaan.

Ehdotettua pakollista ja perhekohtaista yle-maksua vastustettiin voimaperäisesti. Vastustus tuntui olevan pääosin periaatteellista. Kukaan ei juurikaan ajatellut, että uudistuksen tarkoituksena on pistää lintsarit maksamaan. Köyhät olivat jälleen keppihevosena kun hanketta vastustettiin. Jos köyhillä ei ole rahaa tähän maksuun ja sellainen päätettäisiin toteuttaa, köyhille voidaan antaa sen verran lisää rahaa, että he tästä maksusta selviävät.

Nyt kun maksu ilmeisesti poistuu ja se korvataan korkeammalla tuloverolla, ratkaisu on melkein kaikkien kannalta huono ja ylen kannalta erittäin huono.

Kun Suomessa ei veroteta perheitä vaan ihmisiä, kahden työssäkäyvän perhe maksaa varmasti enemmän. Samaten enemmän maksaa “hyvätuloinen”, joka raja todennäköisesti on aika alhaalla, suunnilleen keskipalkan suuruisissa tuloissa. Ainoita selviä voittajia ovat veroja maksamattomat. Kun rahaa ei varmasti kerätä ylimääräisellä arvonlisäveron ja pääomatuloveron kiristämisellä, koko potti peritään palkan- ja eläkkeensaajilta, ja pääomatuloilla elävä verorälssi lakkaa maksamasta tästäkin. Näin saamatta jäävä raha on toki olematon, mutta periaatteellisesti ajatus on ikävä.

Toinen huomio on se, että tv-luvan tuotoista on joku osa tullut yrityksiltä. Esimerkiksi hotellit ovat joutuneet hommaamaan tv-lupia per N vastaanotinta. Yle-maksu olisi voitu ulottaa vaivatta tänne, mutta budjettirahoitusta ei, sillä yritysveroja ei kuitenkaan kiristetä. Näin tämäkin kuorma siirtyy keskituloisen palkansaajan ylimääräiseksi maksuksi.

Erityisen huono tämä ehdotus on ylen kannalta. Jos raha siirretään budjettiin eikä se tule ylelle korvamerkitystä maksusta, peritään tuo maksu miten hyvänsä, yle joutuu tappelemaan joka vuosi Raimo Sailaksen ja VVM:n säästölinjabyrokraattien kanssa saamastaan rahasta.

Rahaa on helppoa luvata sama määrä joka vuosi kun talous kasvaa ja rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista, mutta ensimmäisen lamaleikkauslistan tullen herää aivan oikeutetusti kysymys, eikö meillä ole rahaa sairaanhoitajien palkkoihin mutta hirveitä summia jonkun sianratkonpotkintakisan tv-oikeuksiin. Kun kaikki raha on valtion budjetissa, niitä tullaan aivan varmasti priorisoimaan näin, ja into leikata määrärahoja laman tullen on kova. Kun yle-bisneksessä tarvitaan ennustettavuutta, jotta voidaan esimerkiksi tehdä viiden tai kymmenen vuoden sopimuksia ohjelmantekijöiden kanssa tai rahoittaa joku oma kallis pitkän kaavan produktio, budjettirahoitus ei tätä ennustettavuutta tarjoa, jos joka vuosi joku haluaa budjettia leikata.

Lopputuloksena joku kerta budjettia leikataan, ylellä on sitoumuksia joista se ei pääse eroon, raha ei riitä joten lisärahoitusta tarvitaan, ja ainoa tapa yleisradiobisneksessä sitä saada on ryhtyä näyttämään mainoksia. Kun mainokset kerran livahtavat ylenkin kanaville, ne eivät poistu sieltä enää ikinä, ja viimeinenkin katselukelpoinen kanavapaketti saastuu katsomiskelvottomaksi kun Simo Vaatehuoneelta tunkee ruutuun vartin välein.

Toinen ongelma liittyy ylen riippumattomuuteen. Sitä on nytkin syytetty tiettyjä puolueita suosivaksi, mutta jos ehdotus budjettirahoituksesta toteutuu, siitä tulee kulloisenkin vallankahvan äänitorvi. Jos se ei laula vallankahvan lauluja, vallankahva kostaa sille ja leikkaa ensi vuonna budjettia. Parlamentaarinen demokratia tarvitsee sekä puolueiden medioita että puolueettomia medioita, ja puolueettoman median tehtävä on katsoa vallankahvaa myös kriittisessä sävyssä. Jos rahoitus on budjetissa ja vuosittain riippuvainen poliitikkojen hyväntuulisuudesta, on perin epätodennäköistä, että poliittisen toimituksen taso siitä nousisi.

Suomen pankki ennusti tänään, että BKT kasvaa tänä vuonna 1,6 prosenttia ja jumittuu hitaalle kasvupolulle. Viime vuoden sukellus oli 7,8%.

Missähän ovat nyt ne ennusteet, joissa ennustetaan eläkejärjestelmän kestävän kunhan talous kasvaa kolme prosenttia vuodessa? Ne tarvittaisiin nyt pöydälle, ja niihin pitäisi päivittää sekä talouden viimevuotinen sukellus, hitaan kasvun aika sekä laskeneet pörssikurssit.

Tämän jälkeen saataisiin aivan uudenlaisia lukuja siitä, mitä pitää tehdä eläkemaksuille ja työurille, jotta eläkkeitä ei tarvitsisi leikata. Mutta koska nämä luvut ovat äärimmäisen myrkyllisiä, niitä ei juuri nyt pahemmin tunnuta esittelevän.

Kun tulopuolen molemmat oleelliset elementit ovat pettäneet, on eläkejärjestelmälle aivan pakko tehdä jotakin. Minä en usko, että asiasta selvitään ilman eläkkeiden leikkauksia, ja leikkaukset ovat sitä pienempiä, mitä aikaisemmin ne tehdään. Kukaan ei tietysti tartu asiaan ennen vaaleja vaan väistelee kysymystä ja vetoaa vanhoihin ennusteisiin, joten siinä vaiheessa kun jotain ruvetaan tekemään, leikkaustarve on suurempi.

Poliitikot eivät tässä tilanteessa vaaleja odotellessa ota asiaa esille ellei heitä pakoteta siihen, joten tiedotusvälineiden pitäisi kaivaa naftaliinista kaikki parin kolmen vuoden takaiset “kyllä eläkejärjestelmä kestää” -lausunnot ja kysyä niiden esittäjiltä, mikä nyt on muuttunut.

Niin, miten on?

Minusta se on ennen kaikkea ajatus. On olemassa tietysti tekoja, joiden motiiveja voidaan pitää rasistisina, ja lainsäädäntö tuntee erilaisia syrjintärikoksia, jotka kattavat myös rodullisin perustein tehdyn syrjinnän.

Tästä päästään kuitenkin päivänpolitiikkaan. Matti Vanhanen vaatii rasismille “nollatoleranssia” kansanedustajaehdokkaissa, mutta mitä hän oikein näin tehdessään vaatii? Minusta hän on tuskaisan lähellä Orwellin “rikosajatus” -termiä ja vaatii, että kansanedustajaehdokkaaksi pitäisi kelpuuttaa vain virallisen totuuden mukaista oikeaa arvomaailmaa tunnustavia henkilöitä.

Rasismi on aatteena erinomaisen typerä, sillä se niputtaa ihmisiä ihonvärin ja muiden ulkoisten tuntomerkkien mukaan antamatta mitään sijaa henkilökohtaisille ominaisuuksille ja valinnoille, jotka kuitenkin määrittelevät sen mitä olemme enemmän kuin syntyperämme ylipäätään tai varsinkaan ihonväri tai “rotu”, joka muutenkin on lähinnä valkoisen miehen mielensä mukaan luoma lajittelu.

Se ei kuitenkaan ole aatteena kielletty, eikä edes sen avoin julistaminen. Tietyt teot ovat kiellettyjä, mutta nämä kielletyt teot on niputettu miedommissa tapauksissa syrjinnän alle yleisesti, ja vakavammissa tapauksissa kansanmurhan tai joukkotuhonnan rikoksiksi.

Itse asiassa rikollinen taustakaan ei ole mikään este kansanedustajan hommaan hakeutumiselle, minkä Matti Vanhanen kyllä tietää muttei viitsi sanoa ääneen. Vanhasen omasta puolueesta löytyy Meidän Kake, jonka eduskunta erotti rötöstelyn takia, mutta niinpä vain mies änkesi sinne takaisin. Rattijuoppoja löytyy jokaisen suuren puolueen kansanedustajista ja todennäköisesti jokaisen puolueen ehdokkaista. Löytyy tuomioita omaisuusrikoksista ja väkivaltarikoksista, ja talousrikostuomio tuntuu olevan ainakin Kepun kansanedustajalle lähinnä ansio.

Mitä Matti Vanhanen siis tarkoittaa kun hän haluaa “nollatoleranssin” rasismin suhteen eduskuntavaalien ehdokasasetteluun? Sitä, että syrjintärikoksista tuomitut eivät voisi asettua ehdolle? Miksi eduskunnassa ei ole paikkaa tällaisen rötöksen tehneelle, mutta vaimonhakkaajille, rattijuopoille, huumehemmoille ja rötösherroille ovat Arkadianmäen ukset levällään? Minä en tiedä, mutta jonkun pitäisi selvittää asiaa Vanhaselta, sillä asialla on yleistä kiinnostavuutta muunmuassa Maalaisliiton oman ehdokasasettelun vinkkelistä.

Vai tarkoittaako Matti Vanhanen sitä, että rasistisia ajatuksia julkisesti ilmaisevat henkilöt eivät kelpaa eduskuntaan? Tämä ei voi mitenkään pitää paikkaansa, sillä Suomen vaalijärjestelmässä ihmiset päättävät, keitä eduskuntaan valitaan ja keiden arvot heitä miellyttävät, eikä Matti Vanhanen. En arvosta millään tavoin ihmisiä, joiden ajattelua välittää rasismi, mikä tekee heistä ahdasmielisyydessä hyviä kilpailijoita Vihreiden kanssa. Siitä huolimatta näillä ihmisillä kuuluu olla oikeus lausua mielipiteensä siinä kuin muillakin. Lisäksi heillä kuuluu olla oikeus perustaa puolueita ja ajaa asioitaan poliittisen järjestelmän kautta, ja ihmisillä kuuluu olla oikeus olla äänestämättä heitä.

Sellainen poliittinen järjestelmä, jossa vallankumouksellinen pappis- ja kepulismineuvosto lajittelee ihmiset oikeamielisiin ja harhaoppisiin ja sallii vain oikeamielisten asettua ehdolle, houkuttaa puoleensa vallankumousta, sillä se ei enää sisällä mitään keskeisiä demokratian elementtejä.

Demokratia toimii järjestelmänä ilmeisistä vioistaan huolimatta siksi, että se ainoana yhteiskunnanhallitsemistapana tunnistaa sisäänrakennetusti sen, että Järjestelmä on erehtyväinen. Se ei päätä ennalta, millainen järjestelmä on hyvä ja mitkä ajatukset oikeita, vaan se elää tässä ajassa, ja sallii uusien arvojen ja ajatusten muuttavan tulevaisuuden maailmaa. Toisaalta se sallii veneenkeikuttajien, ääliöiden, hullujen, radikaalien, patavanhoillisten ja kaikkien muidenkin yrittää yhteiskuntaa muuttaa. Kun teoreettinen muutoskanava on olemassa, ajatukset aseellisesta yhteiskunnan vastustamisesta ovat äärettömän epäsuosittuja, mika luo vakautta, turvallisuutta ja hyvinvointia.

Matti Vanhanen liikkuu hyvin vaarallisilla vesillä ryhtyessään kieltämään ihmisiltä ajatuksia, tai suunnitellessaan Putschin toteuttamista poliittisessa koneistossa.

... sanoessaan, että maahanmuuttokeskustelu on muuttunut vastenmieliseksi.

Siinä, missä aikaisemmin pääosin aiheesta syytettiin maahanmuuttokeskustelun puutetta, nyt sitä tulvii joka tuutista, ja kaikkein aasimaisimmatkin puheenvuorot julkaistaan. Parannusta asiaan voitaisiin saada esimerkiksi siten että ns. vakavasti otettavat tahot ryhtyvät täyttämään asiaan liittyvät tiedotuspaikat eikä tarvitse välttämättä nostaa esille jokaista pöhköintä Facebook-ryhmää.

Maahanmuuttoasia on pinnalla, ja sillä on tällä hetkellä uutisarvoa. Siitä siis uutisoidaan jotakin, mutta poliitikkojen ja tiedotusvälineiden käsissä on pitkälti se, mitä. Asiassa on syytä antaa ääni monenlaisia näkökantoja esittäville, sillä asiasta ja sen termistöstä ei ole vielä olemassa mitään konsensusta, ei edes päälinjoista.

Stubb kertoo nähneensä viime aikoina liian vähän ihmisiä, jotka katsovat maahanmuuton olevan Suomelle hyvä asia.

Tämä ei ole yllätys, sillä terminologisesti turvapaikanhakijat ja heidän perässään vetämät yhdistetyt perheet näkyvät maahanmuuttona. Suomesta ei todennäköisesti löydy yhtäkään vakavasti otettavaa ajattelijaa, joka pitäisi tätä joukkoa millään tavoin Suomen kannalta hyvänä asiana. Kun tämä joukko muodostaa pysyväisluonteisesta maahanmuutosta puolikkaan, en muista aivan tarkkoja lukuja enkä viitsi nyt tarkistaa, kukaan ei voi sanoa maahanmuuton olevan Suomelle hyvä asia.

Kukaan ei samalla perusteella voi myöskään sanoa maahanmuuton olevan Suomelle huono asia, sillä se toinen puoli pysyvää maahanmuuttoa (opiskelijat lasken väliaikaisiksi, mutta ei sillä ole suurta väliä) on työperäistä maahanmuuttoa ja suomalaisten ulkomaalaisia puolisoita. Suomesta ei todennäköisesti löydy yhtäkään vakavasti otettavaa ajattelijaa, joka pitäisi tätä joukkoa millään tavoin Suomen kannalta huonona asiana.

Järjetön ja tympeä keskustelu johtuu ennen kaikkea siitä, että näitä asioita ei tunnuta saavan erilleen mitenkään. Kun puhutaan vain maahanmuutosta, pitää joko kannattaa kaikkea tai vastustaa kaikkea, tai ainakin opponentti keskustelussa voi olettaa, että näin tehtiin. Jos tästä päästäisiin eroon ja puhuttaisiin siirtolaisista ja turvapaikanhakijoista eikä maahanmuuttajista, keskustelun taso todennäköisesti nousisi silmissä ja keskustelu eri näkökantojen välillä kohtaisi paremmin.

Tämän jaottelun jälkeen siirtolaisuus olisi nopeasti käsitelty. Lähinnä keskusteltaisiin siitä, voisiko byrokratiaa keventää, ja voisiko turvalliseksi katsotuista maista tuleville myöntää myös jonkunlaisia työnhakuviisumeita, joilla ei olisi oikeutettu sosiaaliturvaan, mutta voisi etsiä esimerkiksi vuoden ajan töitä ja jos töitä löytää, jäädä maahan tätä työtä tekemään.

Sen jälkeen keskityttäisiin siihen, mistä vallitsee aito erimielisyys. Osa ei hyväksy turvapaikanhakijoita ollenkaan. Osa hyväksyy yksilöllisen suojeluntarpeen perusteella, pakolaissopimusta tarkasti noudattaen. Osa hyväksyy useimmat sotatoimialueilta tulevat hakemukset yleisen suojeluntarpeen perustella siksi, että lähtömaassa on sota tai sisällissota, tai se on vain ankea paikka elää.

Tämä on se asia, johon pitää löytyä joku poliittinen viisaus. Se ei löydy keskustelussa, jossa keskustelu ei kohtaa, kun joku “vastustaa maahanmuuttoa” kun ei halua maahan turvapaikanhakijoita, ja joku “kannattaa maahanmuuttoa”, kun haluaa työperäisiä siirtolaisia.

Lusikkana sopassa on punavihreä, itseoppinut näennäisintelligentsia, joka haluaa turvapaikanhakijoita, mutta haluaa naamioida heidät työperäisiksi siirtolaisiksi ja määritellä käsitteet niin, että turvapaikanhakija ei erotu mitenkään Nokian insinööristä, ja näin saada Nokialle insinöörejä tarvitsevat kannattamaan myös humanitaarista maahanmuuttoa Afganistanista.

Lakkorintamalta kuuluu kummia.

Satama-alalla on lakko, ja jotkut työnantajat ovat lähteneet aivan avoimesti palkkaamaan rikkureita.

Minusta tuntuu, että kymmenen vuotta sitten tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään. Rikkureita ei olisi palkannut kukaan peläten huonoa karmaa ja kostotoimia, rikkuriksi ei olisi edes ryhtynyt kukaan vaikka värväystä olisi ollutkin. Lakoilla oli perinteisesti kansan syvien rivien tuki, ja vaikka kaikkia vaatimuksia ei oikeutettuina pidettykään, periaatetta siitä, että työriitoja vauhditetaan lakoilla, oli aivan yleisesti hyväksytty ja vaikka lakossa olevia ei suuremmin autettu ja tuettu, ei nyt suorastaan haitattukaan. Jos työnantaja olisi ryhtynyt lakonmurtajien tuomiseen muualta, tuloksena olisi voinut olla yleislakko.

Nyt ei ole puhettakaan mistään tällaisesta. Rikkureita palkataan, lakossa oleva liitto rähisee, työnantaja lisää vain kierroksia ilmoittamalla, että mitkään rikkurien simputustoimet eivät tule kyseeseen tai se on kassan kautta kotiin. Rikkureiksi näyttää olevan tyrkyllä väkeä enemmän kuin satamat pystyvät palkkaamaan. Työntekijäpuoli ei uskalla eskaloida rähinää ja levittää sitä muille aloille, sillä lakko on työväestönkin keskuudessa äärettömän epäsuosittu, vaikka se ei tavallista ihmistä suuremmin haittaakaan ellei satu olemaan töissä paperitehtaassa.

Menemättä mitenkään siihen, mikä on oikein ja mikä on väärin, tämä on nopea ja raju muutos.

Työelämä näyttää kokeneen sukupolvenvaihdoksen, ja ammattiliitot ja ay-toiminta on jäänyt sen vanhemman ikäluokan ja muutaman avainalan etuoikeudeksi. Nuoremmat viis veisaavat perinteisistä työmarkkinakäytännöistä. Jos joku tarjoaa duunia ahtaajan liksalla, tuo duuni kelpaa oitis, sillä muualla tarjolla on vain pätkää puolella palkalla.

Melkein kaikki lakot ovat nykyään epäsuosittuja valkokaulustyön tekijöiden joukossa, ja valkokaulusduunarien suhteellinen osuus tehdastyöväestöön verrattuna on kasvanut. Valkokaulustöissä ay-toimintaa on lähinnä lääkäreillä ja opettajilla, yksityisen sektorin duunarit ovat olleet aina henkilökohtaisen sopimisen varassa ja kenellekään ei makseta mitään alakohtaista työehtosopimusminimiä, sillä työehtosopimusminimi on tehtäviin mitenkään liittymättömän alan mukaan säädetty.

Esimerkiksi pankin it-osastoa koskee rahoitusalan TES, joka on mitoitettu kassamatroonan tarpeisiin niin työajan kuin palkkauksenkin mukaan. Yksikään atk-mies ei tee niin vähän tunteja, mutta yhdellekään ei toisaalta makseta niin huonoa palkkaa kuin mitä sopimuksessa määrätään. Kun firmat eivät enää ole tehtaita, joissa kaikki kuuluvat paperiliittoon tai metalliliittoon, vaan saman katon alta löytyy aivan eri alojen töitä tekeviä ja tämän päälle konsultteja ja muuta vuokratyövoimaa, on helppoa nähdä, miksi mikään yksittäinen liitto ei pysty tekemään itsestään kiinnostavaa vaikkapa tuon esimerkkinä käytetyn pankin koko työvoiman vinkkelistä.

Nyt uutena asiana tiedotussodassa rähisevät liitot tuntuvat olevan jatkuvasti alakynnessä, sillä niiden puheenjohtajista ei useinkaan löydy hyviä tv-kasvoja. Ei tarvitse enää olla Kokoomusta äänestävä ökypankinjohtaja pitääkseen ahtaajien lakkoa vääränä. Myös pienipalkkaiset ihmettelevät, miksi ihmeessä noiden nytkin hyvistä eduista nauttivien pitäisi saada vielä enemmän. Työntekijäpuolen solidaarisuus tuntuu olevan muisto vain.

Tämän pitäisi aiheuttaa jotain itsetutkiskelua työntekijäleirissä.

Työnantajalle sellainen maailma käy mainiosti, jossa kouralliselle avainhenkilöitä järjestetään mukavat edut, ja muista ei ole niin väliksi. Jos yhdelle ei kelpaa, kadulta voi ottaa toisen ja tulijoita kyllä riittää. Valtaosalle työntekijöistä tällainen maailma tuskin tuo suurensuurta parannusta mihinkään, mutta ei näytä myöskään löytyvän eväitä palkansaajarintaman yhtenäistämiseksi.

Yksilökeskeisyys on lisääntynyt yleisesti arvona. Työelämä on muuttunut kohti pätkää, silppua ja vuokratyötä. Lakkoasetta on käyttänyt viime vuosikymmenen ajan lähinnä sellaisia aloja, joiden lakko vaikuttaa suoraan tavallisten ihmisten arkeen sen sijaan, että se kyykistäisi kapitalistin. Yleiseen solidaarisuuteen ei voi enää vedota, vaan osa työntekijöistä pitää toisia ahneina paskiaisina. Kuilu hyvin palkatun perinteisen työn ja epävarman ja huonosti palkatun silpun välillä on niin suuri, että rikkureita ja lakonmurtajia tunkee ovista ja ikkunoista, jos siten välttää joutumasta puhelinmyyjäksi komissiopalkalla.

Ay-toiminta ei oikein näytä osaavan vastata tähän. Maailma muuttui ympärillä rivakasti, ja perinteisiin arvoihin perustuva toiminta ei enää kiinnosta juurikaan. Ainoa ay-liikkeen vastaisku on ollut pelottelukampanjoiden lanseeraaminen, ja nämä eivät varsinaisesti tarjoa mitään konkreettista ratkaisua pätkätyöläisen arkeen ja ongelmiin. Jokainen pätkää hanttihommaa tekevä tietää, että olisi hienoa, jos olisi liitto, joka tuplaisi palkan ja vakinaistaisi työt, mutta he tietävät myös, että jos he tällaista tavoittelevaan liittoon liittyisivät, ensimmäisen vaatimuslistan esittämisen jälkeen hän olisi työtön.

En sano, että yhtälö olisi mitenkään helppo ratkaistava. Sen tiedän, että väärin ajattelevien ja tekevien työntekijöiden syyttäminen ja sakinhivuttaminen eivät enää tänä päivänä ole oikea ratkaisu. Jos tuote ei käy kaupaksi, siinä on ehkä joku vika, ja sitä pitää parantaa. Ei syyttää asiakaskuntaa.

Tämä kannattaa lukea ajatuksella.

Olen itse jokusen kerran keskustellut pubissa mainitusta BNP:stä. Yleinen näkemys täälläpäin Lontoota keskiluokan pubeissa tuntuu olevan se, että puolue pitäisi kieltää ja vaientaa.

He siis edustavat jokseenkin samaa asiaa kuin kolumnistikin. Kolumnisti menee tosin vielä askelta pidemmälle halutessaan ylentää median takaisin kuninkaantekijäksi toteamalla "sananvapauden ja tasapuolisuuden välillä medialla on myös velvollisuus tehdä valintoja yleisön puolesta" ja niin edelleen.

BBC:n lähestymistapa on mielestäni ansiokas, mitä olen yrittänyt ilmeisen turhaan selittää ihmisille. Tuntuu hassulta, että minun pitää saarnata juuri täällä, parlamentaarisen järjestelmän syntysijoilla, ihmisille siitä, mitä edustuksellinen demokratia oikeastaan tarkoittaa, mutta jonkun on näemmä sekin tehtävä jos omena on pudonnut puusta liian kauaksi.

Kolumnisti ilmoittautuu esitelmän tarvitsijoiden joukkoon toteamalla näin: Sananvapaus kuuluu toki rasistillekin ja poliittista tasapuolisuuttakin voin ymmärtää, mutta BNP:n ajatusten esittely edisti lopultakin vain sen asiaa, ei demokratian.

Minunkin on vaikea kuvitella kannattavani puoluetta, joka haluaisi kipata minut pois kodistani, mutta se on aivan täydellinen sivuseikka. Se, että sanoma ei miellytä, on peruste olla äänestämättä kyseistä kerhoa, ei peruste kieltää sitä. Jos kieltäisimme puolueet, joiden sanoma on epämiellyttävä, Suomessa Kepu olisi lakkautettu vuosikymmeniä sitten, ja Britanniassa huomattavasti BNP:tä epämiellyttävämpää soopaa syytää nykyinen Labour, jonka mielestä velaksi voi törsätä aivan miten paljon hyvänsä.

Edustuksellisen demokratian ydin on se, että valtio käyttää väkivaltakoneistoa, mutta ihmiset voivat muodostaa puolueiksi kutsuttuja yhteenliittymiä päättämään, miten sitä käytetään. Olkoon asia kuinka vastenmielinen hyvänsä, sitä pitää saada ajaa politiikan keinoin.

Vaalikarjan tehtävä on olla äänestämättä tällaisia, mutta jos poliitikot ryhtyvät gonahtelemaan ja päättämään ihmisten puolesta, mitä puolueita he saavat äänestää, emme eroa mitenkään oleellisesti Ceausescun Romaniasta tai tämän päivän Iranista.

Olisi mukavaa, jos voitaisiin kieltää pahojen asioiden kannattaminen ja sallia hyvien asioiden kannattaminen, muttei kukaan pysty tulkitsemaan, mikä on pahaa ja mikä on hyvää. Kun tähän ei kukaan kykene, ei pidä edes yrittää, vaan hyväksyä kaikki periaattellisella tasolla mukaan politiikan pelikentälle taistelemaan ihmisten äänistä.

Jos joku ylentää itsensä vallankumoukselliseksi pappisneuvostoksi päättämään, mitkä poliittiset aatteet ja henkilöt ovat sallittuja ja mitkä kiellettyjä, tämä oikeastaan on kohtuullisen hyvä syy tehdä vallankumous. Jos vallankahva saa ylentää itsensä estämään muiden aatteiden kilpailun, vallankahva pitää vaihtaa, ja jos tämä kehitys saa jalansijaa, sitä ei enää voi tehdä äänestämällä, sillä tarjolla on vain hyvänedistämisneuvoston kelpuuttamia establishmentin edustajia.

BBC toimii tässä asiassa juuri kuten pitää. Pienpuolue, jolla on kuitenkin pari europarlamenttiedustajaakin, on oikea puolue. Sen tämänhetkinen jäseneksiottamiskriteeri on laiton ja sen ne joutuvat korjaamaan, mutta pienillekin puolueille annetaan ääni toisinaan, jokseenkin sillä painolla, joka niillä on, eli ei kovin korkealla. Yhden sulkeminen pois siksi kun sanoma ei miellytä, on sensuuria jos muut kutsutaan paikalle, ja valtiollisen tv-yhtiön tehtävänä ei ole sensuroida ikäviä ajatuksia ihmisten puolesta.

Taloussanomien kolumnisti sen sijaan vaikuttaa juuri tällaista ihmisten puolesta päättämistä kannattavan, mikä pistää miettimään, kuinka puolueetonta kyseisen aviisin uutisointi talouselämän asioista on.

Tästä asiasta olen kirjoittanut joskus ennenkin.

Nyt asiaa on jälleen kerran tutkittu, mutta suomalaisessa työelämässä eron huomaa kyllä perstuntumallakin.

Minulla on tarjota tähän kaksi selitystä, joissa todennäköisesti on totuuden siementä kummassakin.

Ensimmäinen liittyy äitiyslomiin ja vanhempainvapaisiin. Tutkimuksessa kerrotaan valitun samanlaisia vapaita pitäneitä, mikä on sinänsä uutta. Tämän vanhempainvapaa-asian voi jakaa kahteen erilliseen tapaukseen, äitiyslomaan ja vanhempainvapaaseen.

Näistä tapauksista kumpikin sisältää asennevammaa, ja toinen lisäksi hieman käytäntöä. Asennevammapuolella ollaan sekä perheissä että työpaikoilla vanhempainvapaan osalta. Työpaikoilla ilmeisesti edelleenkin kuvitellaan, että nainen pitää kaikki mahdolliset vapaat ja mies ei näin tee. Tämä lienee aika lähellä toteumaa, mikä kertoo asennevammasta perheissä. Pakkoko sen on näin olla? Muutoksen asiassa pitää lähteä jostakin, ja perheet ovat yksi paikka asiaa edistää.

Koko vanhempainvapaa-selitys on kuitenkin mielestäni pelkkä pakasta vedetty tekosyy, jolla maisemoidaan asenneongelmaa. Kyllä, vanhempainvapaata voi pitää pitkään jos haluaa. Tämä ei kuitenkaan muuta työnantajan vinkkelistä mitään, sillä aivan hyvin voi myös irtisanoutua mistä hyvänsä syystä tai ilman syytä. Irtisanoutuminen työnantajan palveluksesta on triviaali tapahtuma, ja kun kerran työpaikat toipuvat jatkuvasti siitä, että henkilöitä tulee ja menee, miten ihmeessä vanhempainvapaa, johon varautumisaika on samanlainen tai pitempi kuin irtisanomisaika työntekijän puolelta, olisi työnantajan vinkkelistä hankalammin hallittavissa?

Minusta näyttää epäilyttävästi siltä, että vanhempainvapaa on vain suojaväri, joka on keksitty, kun jotenkin pitää selittää tilastojen ja tutkimusten näyttämät erot urakehityksessä ja palkkaerojen selittämätön osa. On otettu lopputulos ja mietitty, mikä kaikki sitä kenties ehkä voisi selittää, ja on käytetty näitä selityksiä, tutkimatta mitenkään, onko selitys järkevä, laillinen tai kestävä.

Äitiysloma on jonkunlainen todellista ja hankalasti selätettävää eroa luova asia, sillä sen alkua ei voi siirtää parilla kuukaudella jos projekti on hieman kussut kuten ne yleensä kusevat, ja se pitäisi saada valmiiksi. Projektipäällikön vaihto tässä kohtaa on huono idea. Kun herrahissiin henkilöjohtajaksi yleensä hypätään projektipäällikkötehtävän kautta, nuoret miehet saavat helpommin pitkiä, vaativia ja eniten hyvää karmaa tuottavia projekteja vedettäväkseen. He voivat vaihtaa firmaa, mutta jos halutaan, heidät voi ostaa rahalla jäämään projektin loppuun. Jos työnantaja ehdottaa raskaana olevalle, että tee abortti ettei projekti kuse ja yritä lasta joskus myöhemmin uudelleen, saat siitä hyvästä viisi hunttia kuussa lisää liksaa, kyseinen työnantaja on välittömästi tiedotusvälineiden ja toriparlamentin sylkykuppina.

Esitetty tutkimus kertoo, että toteuma on parantunut. Jos ei haluta odottaa asioiden paranemista hissukseen omaa tahtiaan, voidaan asiaan puuttua lainsäädännönkin keinoilla. Nähdäkseni mikään ei estäisi säätämästä lakia, joka määräisi lapsen isän pitämään tietyn määrän vapaata, ja lisäksi määräisi tarkasti, koska nämä vapaat on pidettävä.

Nyt isyyslomat jne. ovat työnantajan mielestä "parempi", koska niiden aikataulusta voidaan keskustella. Jos tätä mahdollisuutta ei olisi, vaan isän olisi oltava kotona esimnerkiksi 2kk lapsen syntymästä eteenpäin ja N kuukautta äitiysloman päättymisestä eteenpäin, miehet muuttuisivat aivan yhtä "arvaamattomiksi" kuin naisetkin, ja tätä ei voisi käyttää enää minkäänlaisena tekosyynä. Laki voitaisiin kirjoittaa niin, että se velvoittaa olemaan työskentelemättä mitään kautta työnantajalleen, jolloin pakollisella isyyslomalla oleva ei vain tee konsulttina samaa työtä samalle firmalle.


Toinen puoli liittyy tässä tutkimattomaan asiaan. Onko miesten ja naisten välillä keskimäärin eroa siinä, kuinka aggressiivisesti he hakevat tietä herrahississä, ja onko eroa siinä, millaisia ratkaisuja he tekevät, jos eivät saa haluamaansa ylennystä?

Tunnen kosolti naisia, jotka ovat edenneet urallaan rivakasti. Osalla on lapsia, osalla ei, eli tämä ei ole nähdäkseni mikään syy tai seuraus. Oleellista näyttäisi olevan kuitenkin tahto mennä eteenpäin, ja se yhdistää heitä kaikkia. Lisäksi siihen näyttää kuuluvan valmius vaihtaa työpaikkaa, jos urakehitys yhdessä firmassa tyssää, ja tämä näyttää yhdistävän sekä naisia että miehiä, jotka ovat pitkälle päässeet.

Käyttäytyvätkö sukupuolet tässä samalla tavalla, vai ovatko miehet pyrkyröimässä innokkaammin, ja ovatko naiset kenties valmiimpia jättämään asian sikseen jos eivät ylennystä saa, sillä mukavia ja tuttuja työkavereita ei mielellään jätetä ja vaihdeta firmaa vain siksi, että uratie tyssäsi ainakin toistaiseksi?

Tätä puolta en tiedä, tämä on vain arvelua. Jos eroja käytöksessä on, ne selittävät osan lopputulosten erostakin, ja tässä puolessa ei ole mitään sellaista, jota pitäisi ainakaan lainsäädännöllä korjata.

Voisi kuvitella minttukastikkeen ja munuaispiiraan perustella, että tällaista lahjaa ei ole. Kyseessä on kuitenkin eräänlainen harhaoppi.

Tosiasia on, että oma perinteinen keittiö ei ole kaksinen. Tästä kuitenkin seuraa ja on seurannut halu ja kyky vastaanottaa kaikkea uutta. Kun tähän yhdistää sen, että Lontoossa on ollut aina runsaasti maksukykyistä porvaristoa, ansio alkaa selvitä.

Samppanjaa ja samppanjametodia ei keksinyt Dom Perignon eikä kukaan muukaan ranskanpulla. Ranskassa pullossa uudelleen käymään ryhtynyt viini oli iljetys Herran silmissä, ja sitä laivattiin kanaalin taakse barbaareille, jossa asuvat perinteiden viholliset pitivät siitä. Samaten kuivan samppanjan yleistyminen 1800-luvun puolenvälin jälkeen on puhtaasti Englannin ansio. Ei sitä Ranskassa juotu kuten ei samppanjaa tuohon aikaan pahemmin muutenkaan, mutta Englannissa juotiin ja ranskanpulla teki mielellään sitä, mikä kävi hyvään hintaan kaupaksi, ja lopulta juoma valloitti maailman. Jos se olisi jäänyt jonkun ranskalaiskylän pilaantuneeksi viiniksi, sitä ei olisi tänä päivänä olemassakaan, sillä metodi on parantunut niin paljon, ettei viini enää pullossa tuosta vain ala vahingossa käydä.

Intialaisen ruuan maailmanvalloitus on sekin peräisin tältä saarelta, kunnian saa Lontoon lisäksi myös Skotlanti. Glasgowissa keksittiin joskus 60-luvun alussa tikka masala -mausteseos, joka on jokaisen intialaisen ravintolan listalla, ja tätä maustetta viedään Britanniasta mm. Intiaan.

Hieman tuoreempi esimerkki on 90-luvun lopulta ja 2000-luvun alusta italialaisessa keittiössä. Italialainen päivällinen alkupala - välipasta - pääruoka - jälkiruoka on tietysti herkullinen kokonaisuus, mutta se on myös aika raskas. Yritys keventää tuota oli ollut Italiassa kokkien agendalla jo pitkään, mutta sille ei vain tapahtunut mitään. Italiassa hyvällä ruualla on alueellisesti valtavan pitkät ja arvokkaat perinteet, jotka tuottavat maailman parhaan tai toiseksi parhaan ruuan lisäksi myös historiallista painolastia. Kun joku on ollut hyvä tuhat vuotta, ei sitä tuosta vain mennä muuttamaan, ja muutosvastarinta on kovaa.

Parhaat kokit pakkasivat kamansa ja tulivat Lontooseen ja jokainen pisti pystyyn italialaisen ravintolansa tänne ja ryhtyi tarjoamaan modernisoimaansa versiota päivällisestä ja modifioimaan perinteisiä lajeja tätä kevennystä vastaamaan. Kauppa kävi, sillä ei Englannissa ollut vuosituhantista rakkautta kotikylän perinteiseen tapaan tehdä ja tarjota ruokaa, mutta koska oma keittiö on edelleen munuaispiirasta ja chipsejä väärällään, italialainen ruoka käy mainiosti kaupaksi kuten mikä hyvänsä muukin ruoka kunhan se ei ole englantilaista.

Kymmenen vuoden näyttö Lontoossa, kokit pakkasivat kamansa ja painuivat takaisin Italiaan, jossa heidän tavastaan tehdä ruokaa olikin tullut tämän kierroksen kautta hyväksyttävää.

Näitä esimerkkejä löytyisi varmasti lisääkin. Maa, jonka oma keittiö on säälittävä ja/tai kammottava, kokeilee mielellään mitä hyvänsä uutta eikä totea, että tässä maakunnassa syödään tämänlaista ruokaa ja juodaan tämänlaista viiniä kaiken muun ollessa täysin pannassa. Lontoo oli pitkään maailman suurin kaupunki, ja maailman äveriäimpiä se on edelleen. Maksukykyinen asiakaskunta tarkoittaa sitä, että tarjolle voi tuoda myös hyvää ruokaa, jonka tekeminen maksaa. Läheskään joka ravintolan ei tarvitse miettiä, miten päivän annoksen saa puristettua lounassetelin hintaan, sillä 40 punnan lounas käy Cityssä kaupaksi myös jos ruoka on hinnan arvoista.

Tämä tarjoaa yhden, joskaan ei tietysti ainoan, alustan kokeilla kaikenlaista uutta ruualla. Samanlaisia ansioita on USA:n suurilla rannikkokaupungeilla sekä idässä että lännessä.

Kuten kirjoitettu on, Suomessa talous on varsin kuralla, ja talouskurimuksesta selvitäksemme pitäisi visioida uutta, ehdottaa rohkeasti uusia tapoja tehdä asioita, paljastaa rahanhaaskaus ja kiinnittää huomio vääristä toimintatavoista tai kulttuurista johtuvaan tehottomuuteen.

Erityisesti kaksi viimeistä ovat asioita, jotka kuuluisivat tiedotusvälineille. Ei byrokratia itseohjautuvasti totea tekevänsä tyhmiä asioita, eikä rahan ylimitoitettua ammentamista yhteiskuntasuhteet hyvin hoitaneille firmoille ja konsulttitaloille ainakaan Tietoenator paljasta.

Yleisellä tasolla Suomessa ongelmana on näissä asioissa se, että hallitukset ovat koalitioita ja lehdistö ei ole poliittisesti värittynyttä. Englannissa hallitus on yhden puolueen muodostama paitsi sota-aikaan, ja media on jakautunut kahden valtapuolueen välille ja Guardianiin, joka kertoo, kuinka monta peruskoulunopettajaa minkä hyvänsä julkisen hankkeen hinnalla voisi palkata vuodeksi. Tästä seuraa se, että ei-vallassa olevan puolueen lehdistö tonkii jatkuvasti kaikkia kasoja ja yrittää löytää sieltä kohu-uutisia korruptiosta, välistävedosta tai toistaitoisuudesta.

Suomessa valtamediat ovat Yle, HS+IS ja hieman vähäisempänä Iltalehti. Näistä Iltalehti on puoliavoimesti pro-kokoomus. Yle on poliittisessa valvonnassa, joten se käytännössä lähinnä tukee hallitusta eikä yritä avoimesti kampittaa sitä. HS:n rooli tuntuu olevan hieman samanlainen, eli se hymistelee vallankahvassa olijaa eikä ainakaan sitä aktiivisesti yritä nolata.

Jos asiat eivät yleisestikään ole olleet suorastaan mallillaan, viime ajat ovat olleet pohjanoteeraus.

Siinä, missä muualla hyödynnetään hallinnon julkisuusvelvoitetta ja vaaditaan esiin yleisesti kiinnostavia papereita ja sopimuksia, Suomessa keskitytään täydellisen epäkiinnostavaan Tiitisen listaan. Tiitisen listalla on sellaisia henkilöitä, joiden epäillään vakoilleen olemasta lakanneen valtion hyväksi joskus nuoruutensa hulluina vuosina. Tällä listalla on vain ja ainoastaan juoruarvoa. Se ei todista mitään, joten kuka hyvänsä voi kiistää asian vaikka nimi löytyykin listalta. Valtaosa listan nimistä on sitä paitsi jo eläkkeellä eikä heidän mustamaalaamisensa enää auta mitään ainakaan poliittisen kentän ravistelussa. Ja vaikka sieltä löytyisi joku kurantti nimi, hän voi aina sanoa olleensa 19-vuotiaana hieman hölmö, ja kansan syvät rivit ymmärtäisivät asian aivan mainiosti. Minäkin olen tehnyt hölmöjä asioita tuon ikäisenä.

Tiedotusvälineet tuntuvat pistävän poskettomasti paukkuja saadakseen käsiinsä juorun 40 vuoden takaa. Samaan aikaan valtio törsää holtittomammin kuin koskaan, mätää paljastuu poliittisesta koneistosta heti kun pintaa vähän rapsuttaa. Näiden pesäkkeiden pöyhintä olisi kiinnostavaa ja tuottaisi jotakin hyödyllistä tulevaisuuden Suomeen, jos korruptoitunut ja mätä osa poliittista kulttuuria saataisiin syrjään.

Mutta ei tunnu kiinnostavan.

Yksi lain tehtävä, joskaan ei ainoa, on puolustaa heikompia vahvemman mielivaltaa vastaan.

Vahvin voi teoriassa tehdä jokseenkin mitä hyvänsä vaikkei hänelle siihen annettaisi mitään oikeuttakaan, mutta heikompi turvaa lakiin turvatessaan henkensä ja omaisuutensa. Yksinomaan tästä lähtökohdasta sellaista lakia ei ole tarpeen edes säätää, joka vain sementoi vahvimman mielivallan.

Mietin tuossa tuubissa lusiessani erästä aikaisempaa, asiaa sivuavaa kirjoitustani. Joudun nimittäin tekemään Suomesta sellaisen jossain määrin surullisen havainnon, että laki ja oikeus ovat voimassa vain, jos valtion verotulot eivät ole uhattuna.

En edes tässä puhu siitä tapauksesta, että veroasioissa on käytössä ainoastaan diktatuureihin ja työläisten paratiiseihin kuuluva käännetty todistustaakka, jossa syytetty oletetaan syylliseksi ja hänen on jotenkin yritettävä todistaa syyttömyytensä.

Nykyään saamme lukea lehdistä lähes päivittäin tapauksista, joissa valtio instansseineen ei noudata edes itse tekemäänsä lainsäädäntöä vaan sivuuttaa sen heittämällä, jos työmies Pohjois-Savosta yrittää halpa-arvoisesti pistää valtion kerrassaan polvilleen tuomalla Virosta kaksi kartonkia tupakkaa. Autoihin, viinaan ja tupakkaan liittyvien, pakasta vedettyjen ja mihinkään perustumattomien tullimääräysten lainvastaisuus on yleisesti tiedossa, mutta lainvastaiset käytännöt eivät kiinnosta ketään, sillä ristiriidassa on laki ja verotulo. Jos tarkoitus olisi noudattaa lakia huolellisesti ja lainvastainen käytäntö olisi silkka voipaus, jollaisia kaikille tekeville sattuu, se korjattaisiin virkamiestyönä nopeasti kun asia paljastuu. Suomessa kuitenkin valtio käyttää kaikki valitustiet, vitkuttelee prosessissa ja edes EY-oikeuden tuomion saatuaan ei korjaa asiaa kuntoon vaan pöyhii sitä vain hieman, jotta prosessi saadaan alkamaan alusta.

Tämä asetelma on täysin poskellaan. Sen vaikutusta lain ja lainkäytön legitimiteettin voi vain arvioida, mutta ei se sille ainakaan hyvää tee. Kun valtiolla on oikeus sanella pelisäännöt ja siitä huolimatta kansalainen ei voi luottaa siihen, että sääntöjä myös noudatetaan, on vaikeaa nähdä tällaisen lainsäädännön ansaitsevan suurtakaan kunnioitusta ja arvonantoa.

Vaikuttaa siltä, että valtio väkivaltakoneistoineen asetetaan kaikissa raha-asioissa heikomman asemaan ja rakennetaan käytäntö niin, ettei vahvemmaksi katsotulla yksittäisellä taistelijalla ole mitään oikeuksia tätä sorrettua valtio-reppanaa vastaan. Homma haisee, ja haju ei ole erityisen miellyttävä.

Olaus Petri lausui liki 400 vuotta sitten “jos ei se ole oikeus ja kohtuus, ei se silloin saata olla lakikaan” ylimmäksi ohjeeksi tuomarille. Suomi luimii yli siitä, missä aita on matalin, säätämällä näennäisesti oikeutta ja kohtuutta edustavia lakeja, mutta sivuuttamalla niistä käytännössä epämiellyttävät jos lakia noudattamalla jäisi saamatta ehkä jopa kymmenen euron verotulot.

Suomi ei ole ainoa maa, jossa kohtuus on kadonnut kauaksi ja legitimiteetti samaten.

Britanniassa voi saada tekijänoikeusrikoksesta rajattoman sakon ja kymmenen vuotta linnaa. Tämä rikosnimike ei edellytä taloudellisen voiton tavoittelua eli piraattien kaupustelua, vaan nettipiratismi ja vastikkeeton leffojen jakaminen voivat riittää maksimituomioon. Käytännössä kymmentä vuotta tuskin on kenellekään vertaisverkkokäyttäjälle jaettu, mutta tätä voi taas miettiä heikompi-vahvempi -asetelmasta. Samaten voi miettiä, toteutuuko kohtuus siitä, että maksimirangaistus melko törkeistä väkivaltarikoksista on vähäisempi.

Maailmanlaajuiset kymmeniä tai satoja miljardeja veivaavat viihdejätit katsotaan maagisesti heikommiksi, ja niitä suojellaan yksittäisiltä ihmisiltä, vaatimatta niiltä vastikkeeksi yhtään mitään. Lainsäätäjä on sortunut numerohuijauksen ja tilastoharhan edessä rähmälleen. Piratismin väitetään aiheuttavan vähintäänkin 42 höpsiljoonan suuruiset tappiot vuosittain, mutta missään ei analysoida tätä lukua mitenkään. Tarkempi analyysi paljastaisi kaksi asiaa: sen, että tätä rahaa ei oletetulla asiakaskunnalla koskaan ollutkaan, joten viihdeteollisuus ei olisi voinut saada sitä vaikka piratismia ei olisikaan, sekä sen, että iso osa maksukykyisten ihmisten harrastamasta piratismista sisältää elementtinä sen, että hommataan jotakin, jota ei viihdeteollisuuden oman viivytys- ja markkinasegmentoinnin takia ole kaupan kuin naapurivaltiossa.

Maksukyvyttömien tapauksessa viihdeteollisuus hyötyy piratismista. Tämä on hieman outo väite, mutta nähdäkseni asia on juuri näin. Heillä ei olisi maksaa seitsemäätoista puntaa elokuvasta, joten katsotaan asiaa miten päin tahansa, viihdeteollisuus ei saa tuota 17 puntaa tältä henkilöltä, sillä hänellä ei ole sitä. Vaihtoehtona on ainoastaan se, että hän näkee elokuvan tai ei näe sitä. Jos hän ei näe sitä, ei tapahdu mitään. Jos hän näkee sen, markkinointitutkimuksissa tämä henkilö näkyy elokuvan nähneenä. Mitä enemmän ihmisiä näitä elokuvia näkee, sitä enemmän leffantekijä voi rahastaa leffassa merkittävässä sivuroolissa pyörivän Smirnoff-pullon valmistajalta. Tätä valmistajaa ei kiinnosta, onko leffa ostettu, katsottu kaverilla vai waretettu netistä. Mainos menee kaikille näille perille samalla tavalla.

Maksukykyisten tapauksessa taas Eurooppa on antanut turhaan järjettömän vahvan suojan viihdeteollisuudelle vastikkeetta. Kun tuotoksia ei ole laillisia kanavia pitkin kaupan samana päivänä kuin USA:ssa, käytetään laittomia kanavia. Nähdäkseni 10 vuotta häkkiä ja rajaton sakko olisivat edes etäisesti puolusteltavissa ainoastaan siinä tapauksessa, että tuotos on kaupan Englannissa samaan aikaan ja hintaan kuin USA:ssa, mutta tätäpä emme edellytä viihdebisnekseltä vaan annamme heidän edistää puhtaasti omia etujaan ilman mitään velvollisuuksia sitä yhteiskuntaa kohtaan, joka on tehnyt aineettoman hyödykkeen merkityksettömästä anastamisesta raskaamman rikoksen kuin asunnon putsaamisesta, auton varastamisesta tai kulmakaupan aseellisesta ryöstöstä.

Jos tilanne oikeasti on sellainen, että kuluttajan katsotaan olevan näitä konglomeraatteja ja valtiota vahvempi, jonkun pitäisi perustella asia jotenkin. Ei ole kuulunut perusteluja, asiaan mitenkään liittymätöntä propagandaa sitäkin enemmän.

Propaganda on joka kerran täsmälleen samaa. Taiteilijat joutuvat yömajoihin ja pinkopahvien alle jos ei häkki heilahda, ja jos sikafarmari Lapualta saa ostaa Virosta tupakkansa kuten laki lupaa, Suomen köyhät joutuvat yömajoihin ja pinkopahvien alle.

Jos lait ovat huonoja, pitää säätää parempia. Järjettömien lakien palvonta ja järkevien lakien sivuuttaminen eivät edistä mitään kannatettavia asioita, kuten vaikkapa oikeusvaltion periaatteita ja lain yleistä kunnioittamista.

Iltalehmän ihmissuhdepalstalla kerrotaan sinänsä monen tekemästä havainnosta ja jotenkin tutkitustakin tiedosta, eli miehen kiinnostavuus lisääntyy naisen silmissä, jos on varattu, ja selityksiä pohditaan.

Vakioselityksinä tarjotaan aina joku naisten välinen kateus ja valtapeli, tai sitten se, että jonkun jo kelpuuttama mies on todennäköisemmin kelvollinen. Ehkä, ehkä ei. Voisiko syy olla yksinkertaisesti se, että sama joukko miehiä yleensä saa naisten huomion, ovat sitten vapaita tai varattuja, ja osaa taas ei huomaa koskaan kukaan, ovat sitten vapaita tai varattuja, ja tuo naisia kiinnostavien joukko tästä syystä yksinkertaisesti pariutuu helpommin? Tällöin syntyy mielikuva siitä, että varatut kiinnostavat enemmän, vaikka tosiasiallisesti varattuna oleminen oli vain seurausta kiinnostavuudesta.

En tiedä. Jossain sokkotestissäkin asiaa on selvitetty jossain maailmalla, mutta metodin luotettavuudesta en osaa sanoa mitään. Muistelen sitä tutkitun jollain sellaisella menetelmällä, että näytetään kuvia ilman statustietoa ja pyydetään naisia rankkaamaan kiinnostavat ja epäkiinnostavat, ja tehdään sama statustiedon kanssa ja huomataan tulosten muuttuvan, mutta tässä metodissa on ilmeiset aukkonsa.

Minulla ei ole asiasta juurikaan omakohtaista kokemusta. Kerran on ollut seuran tyrkyttäjä tarjolla kun minulla oli toisaalla parempaa seuraa, mutta kyse on yksittäistapauksesta eikä kerro asiasta mitään, ja kun en silloin ollut mistään kiinnostunut, en ole asiasta kuullut sen koommin. Toisaalta tuttavapiirin suosituilla tuntuu kyllä seuraa ja seuran tyrkyttäjää riittävän, ovat sitten vapaita tai varattuja, eli ei heidän suosionsa perustu statukseen.

Voisi ehkä ajatella niinkin, että kysymys ei ole edelleenkään mistään halpa-arvoisesta naisten salaliitosta vaan siitä, että jos joku ei-niin-kovin-suosittu eli edustaa valtaenemmistöä miehistä, onnistuu pariutumaan onnellisesti, se suoristaa ryhtiä hieman ja muuttaa juttuja positiivisemmiksi, ja tällaiset todennäköisesti kiinnostavat enemmän kuin mörököllit.

Ilmiö sinänsä on kiinnostava johtuu se mistä vain.

Kommentteja siis voi taas kirjoitella.

Kommentointipulautin on uusi, mutta näyttää toimivan. Kommentoida voi myös anonyymisti, joskin guest-kommentoijat näyttävät saavan jonkun rekisteröitymispopupin. Siihen voi kuitenkin klikata vasemmasta alakulmasta, että ohita tämä, jolloin se ohittuu.

Ymmärtääkseni onnistuin kääntämään tästä moderoinnin pois päältä, eli kommentit tulevat suoraan näkyviin.

Jutta Urpilainen lausuu satamalakosta näin viisaasti:

Urpilaisen mukaan porvarihallitus ei ole osannut päättää, ovatko palkansaajajärjestöt sille kumppani vai vastustaja. "Vaikka en muuten haikaile menneitä, väitän, että vanhoilla työmarkkinaopeilla olisi jo päästy osapuolia tyydyttävään ratkaisuun myös satamalakossa"

Mikä ihme mahtaa olla hallituksen rooli koko asiassa? Kyseessä on normaali työehdoista johtuva työriita, jolle kukaan muu ei ole antanut poliittista sisältöä. Lakossahan keskustellaan työsopimuskysymyksistä eikä vastusteta hallitusta, ja hallitus ei ole sopijaosapuolikaan. Riitaisat asiat eivät edes ole mitenkään poliittisia, vaan tyylipuhtaita työehtosopimuskysymyksiä.

Minua kiinnostaisi tietää, mitä ne “vanhat työmarkkinaopit” oikein ovat. Millä tavoin demarien pudottaminen oppositioon on vaikuttanut työmarkkinajärjestöjen toimintatapaan työriidoista neuvotellessaan? Vai onko “vanha työmarkkinaoppi” yksinkertaisesti se, että aina kun SDP pudotetaan oppositioon, alkaa työmarkkinoilla löytyä kaikenlaista turhaakin rähinää Puolueen masinoimana?

Jos tämä on se “vanha työmarkkinaoppi”, josta on johdettavissa se, että SDP:n pitäisi olla aina hallituksessa huolimatta vaalituloksesta ja linjakysymyksistä muiden puolueiden kanssa, se saakin mennä. Jos SDP ei kykene toimittamaan itseään hallitukseen siksi, että sen politiikka ei ole yhteensopivaa muiden puolueiden kanssa, kyseessä on peiliin katsomisen paikka ainakin siinä tilanteessa, jos SDP ei pääse suurimman puolueen asemaan.

Kun SDP on kyennyt tekemään menneessä maailmassa yhteistyötä rakentavasti sekä Kepun kanssa pitkällä punamultakaudella, että Kokoomuksen kanssa 90-luvun ja 2000-luvun alun, ja kummankaan aikakauden saavutukset eivät Suomea ajatellen ole mitenkään vaatimattomia, mitä oikein on tapahtunut kun nyt pitää taas kaivella esiin vanhoja työmarkkinabunkkereita ilmeisenä tarkoituksena yrittää saada SDP vaikuttamaan hallituskelpoisemmalta kuin mitä se on?

Ei porvarihallitus ole työmarkkinoita rikkonut, vaan työmarkkinat ovat edelleen aivan yhtä ehjät kuin ne ovat olleet viime vuosikymmenet. Se, että joskus on sopimustekstistä johtuva työriita ja lakko, ei ole osoitus mistään muusta kuin siitä, että mekanismi toimii. Ajatus siitä, että lakko olisi jotenkin omituinen ja rikkinäisyydestä kertova asia, on hassunkurinen. Lakkoja tulee aina toisinaan ja riidat jossain vaiheessa sovitaan. Suomen työmarkkinoilla on jäykkyysongelma, mutta se ei ole suuri. Toinen ongelma on se, ettei ympäröivää yhteiskuntaa ja pätkätyömaailmaa ole oikein onnistuttu sovittamaan yhteen. Näistä jälkimmäinen on tietysti poliittisen koneiston syy, mutta koska SDP on vastustanut kategorisesti kaikkia työmarkkinaehdotuksia ellei niistä sovita kolmikantaisesti, se ei saa puhtaita papereita tätäkään kautta.

SDP:n olisi aika ryhdistäytyä ja ryhtyä tekemään määrätietoista ja johdonmukaista politiikkaa sen sijaan, että se haikailee takaisin mennyttä maailmaa, jossa puolue oli hallituksessa aina riippumatta vaalituloksesta, vain siksi, että se oli mahtava SDP.

Nyt sillä on ongelma. Nuoriso ei erityisemmin pidä ay- ja korporaatiokeskeisyydestä, sillä nämä eivät aja pätkätöissä olevien nuorten asiaa vaan lähinnä vanhoissa vakituisissa työsuhteissa olevien vanhempien. Toisaalta vanhat ay-parrat eivät erityisemmin pidä siitä, että nuorten naisten sektori esiintyy kameroiden edessä vähän väliä vastustamassa ydinvoimaa, sähköä ja teollisuutta ympäristönsuojelun nimissä. Tuomioja tekee sitä minkä osaa parhaiten, eli monottaa kaikkia omiaan nilkkaan tasapuolisesti. Loppuaika vastustetaan kaikkia tehtyjä ehdotuksia talouskriisistä toipumiseksi esittämättä mitään muuta vaihtoehtoista keinoa kuin suurituloisten veronkorotukset, joilla ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista kuin pieneltä osin.

Tästä sekasotkusta ei nouse sellaista puoluetta, jolle liikkuva äänestäjä helposti uskoisi mandaatin visioida sitä, miten Suomi välttää parin kolmen vuoden sisään edessä olevan julkistalouden romahduksen jos mitään ei tehdä. Sekä sen miettimisen, millainen Suomi pärjää tällä vuosikymmenellä ja sitä seuraavilla. Irtopisteet jonkun työriidan kyljestä repäistynä kertovat siitä, että rohkeutta ottaa vastaan tulevaisuuden haasteita ei näyttäisi löytyvän, vaan puolue yrittää edelleenkin katsoa taaksepäin menneisiin taivaasta tipahtaneen suuruutensa päiviin.

Selvää on, että tulevaisuudessa pitää keksiä ja kokeilla jotakin uutta jos halutaan jotenkin yhdistää järkevä taloudenpito, peruspalvelut, perusturva, eläkepommin ratkaisu ja Suomen pitäminen houkuttelevana paikkana teettää ja tehdä työtä. Vanhoilla konsteilla edessä on joko konkurssi, kilpailukyvytön verotus tai olemattomat palvelut monumentaalisen byrokratian haaskatessa kaikki rahat.

Löytyyköhän SDP:ltä vetoa katsoa eteenpäin? Tämän päivän lausuntojen valossa ei siltä näytä.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja antaa puolueille moitteita siitä, että heiltä ei tullut yksityiskohtaisia leikkauslistoja kun julkistalouden rakenteellisesta vajeesta toipumisen keinoja kyseltiin.

Poliitikkojen tietysti pitäisi pystyä parempaan. Minä en ainakaan aio äänestää sellaisia puolueita, jotka ajattelevat ajan korjaavan ongelman itsekseen. Ei taida aika auttaa, sillä talous ei lähde mihinkään rakettikasvuun kun pelastavaa IT-kuplaa vastaavaa ilmiötä ei ole näköpiirissä. Lisäksi huoltosuhde heikkenee joka päivä hieman.

Hesari ei kuitenkaan näytä itsekään suhtautuvan asiaan kovin vakavasti:

Julkisista menoista karsiminen saattaa olla talouden tasapainottamiskeinoista viimeinen, mutta siihenkin pitää varautua. Olisi äänestäjien huijaamista vakuutella ennen vaaleja, ettei julkisen talouden kuntoon saattaminen tunnu missään.

Äänestäjien kuluttajansuoja velvoittaa puoluejohtajat kertomaan jo ennen vaaleja, mistä menoista he tinkisivät, jos karsimiseen pitää turvautua.

Ei näytä Helsingin Sanomillakaan riittävän rohkeutta sanoa, että leikattava on, ja paljon. Jos lehdistö ei kykene lausumaan sitä, minkä voi nähdä kuka hyvänsä numeroita katsomalla, miten ihmieessä kaikkia miellyttämään pyrkivät poliitikot siihen pystyisivät?

Valtiontalouden vaje ei Suomessa ole vähäinen eikä ohimenevä. Valtio lainaa 25% törsäämästään rahasta, ja prosentti muuttuu virallisessa propagandassa pienemmäksi vain erilaisia rahastoja mukaan ottamalla, mutta tämä temppu on numeromagiaa. Vaikka eläkerahastoihin karttuisi rahaa kuinka, näillä rahoilla ei valtio pysty maksamaan aluetukiaisia, valtionvelan korkoja taikka sikateollisuuden ylimääräistä propagandakampanjaa. Raha on korvamerkitty eläkkeisiin ja niiden sosialisoiminen vaatisi ehkä jopa perustuslain muutoksen.

Vaje taas ei ole ohimenevä itsekseen, sillä vaikka talous kasvaisi maltillisia ennusteita rivakammin, Suomessa on sisäänrakennettuja heikentäviä elementtejä. Näistä suurin on eläkepommi. Vaikka työeläkkeiden maksamiseksi ei tarvittaisikaan julkista rahaa, työeläkemaksujen tuntuvat korotukset ovat edessä kaikissa ennusteissa. Tämä tarkoittaa heikentyvää kotimarkkinakysyntää ja lisäksi käytännössä estää valtiota ja kuntia nostamasta suuresti perimäänsä tuloveroa, sillä verotus kiristyy tätä kautta useita prosenttiyksikköjä muutenkin.

Toinen liittyy samaan asiaan. Työeläkejärjestelmän kestävyys perustuu pitkän aikavälin 3% talouskasvuun ja osakemarkkinoiden 12% keskimääräiseen vuosituottoon, ja mainittuihin työeläkemaksujen korotuksiin. Viime vuonna talous sukelsi seitsemisen prosenttia ja tänä vuonna kasvuksi ennustetaan 1,5%. Vuodessa olemme siis rakentaneet tuosta 3% kasvuennusteesta vajeen, joka vastaa kolmen ennusteiden mukaisen vuoden talouskasvua. Jos siis talous kasvaisi seuraavat kolme vuotta 6% vuodessa, saisimme vajeen kiinni.

Osakemarkkinoilla taas pitkä alamäki söi puolikkaan osakkeiden arvosta ja romahdusta edeltävällä tasolla ei olla vieläkään. Osakekurssien pitäisi maagisesti kolminkertaistua, että pääsisimme tähän odotettuun vuosituottoon. Kuka ihme oikein osakkeet ostaisi tähän hintaan? Osakemarkkinoiden tuotto 2. maailmansodan jälkeen 90-luvun lopulle oli tuo noin 12% länsimaissa, mutta sepä ei johtunutkaan länsimaiden rivakasta talouskehityksestä vaan siitä, että kaikissa maissa kehitettiin samaan aikaan työeläkejärjestelmä. Perustuivat ne julkisesti hallinnoituihin tai yksityisiin kassoihin, kaikki nämä kassat keräsivät rahaa viimeiset 60 vuotta ja sijoittivat ne. Eri maissa on erilaisia säädöksiä siitä, miten tämän rahan sai sijoittaa, mutta 20% maltillisestikin arvioituna on mennyt osakemarkkinoille ja vetänyt kursseja ylöspäin viimeiset vuosikymmenet pitkällä aikavälillä.

Eläkejärjestelmän kestävyyslaskelman osaketuottoarvio siis perustuu historialliseen dataan, jossa mainitut eläkejärjestelmät ovat olleet koko ajan ostolaidalla. Nyt ne siirtyvät kaikki samanaikaisesti myyntilaidalle, joten näemmeköhän 12% vuosituottoja jatkossa? Jos väitetään näin tapahtuvan, haluan kuulla väitteen esittäjältä, kenelle eläkekassojen maailmanlaajuisesti pakkotilanteessa (=eläkkeet on maksettava) dumppaamat kupongit myydään reippaaseen ylihintaan? Minä nimittäin käyn myymässä tälle samalle taholle saman tien käärmeöljyä, sillä vaikka en olekaan kaksinen myyntimies, osaan varmasti minäkin myydä tuon sortin hölmölle mitä hyvänsä kalliilla.

Vähäisempi muttei suinkaan joutava kokonaisuus julkistaloudessa liittyy infrastruktuurin korjausvajeeseen. Tiet ja radat rapistuvat jatkuvasti, ja tietoliikenneinfrastruktuuria ei ole ollenkaan. En tiedä pitääkö ollakaan, mutta voi hyvin olla, että ulkomaisessa omistuksessa oleva infrastruktuuri ei investoi Suomeen tarpeeksi eikä hinnoittele monopolipalveluja oikein, joten valtiollinen infra joudutaan rakentamaan näitä bisneksiä kirittämään.

Tie- ja ratahankkeisiin käytetään joka vuosi vähemmän kuin mitä niiden nykyisessä kunnossa pitäminen tarvitsee. Tämä raha on otettava joskus jostakin eikä vain kerättävä velkaa sinnekin kunnes kaikki on siinä kunnossa, että on aivan pakko tehdä jotakin.

Uusiakin menoautomaatteja on. Humanitaarinen maahanmuutto tuntuu maksavan enemmän joka vuosi, ja kulut näyttävät kohtuullisilta vain, kun ne piilotetaan monelle momentille eri hallinnonaloille ja jaetaan kuntien ja valtion kesken. Kasvava valtionvelka taas tarvitsee suuremmat rahat korkoihin, ja kun epäluottamus siirtyy joskus Kreikasta Suomeen, tämän rahan määrä kasvaa rivakasti vaikka velka ei kasvaisikaan. Kasvavat vanhustenhoitomenot ovat näennäisesti piilossa, sillä vastuu kuuluu kunnille, mutta eivät kunnat nykyisellä veropohjalla kykene vanhuksia hoitamaan paitsi kasvukeskuksissa.. Jos 60% asukkaista on eläkkeellä, on aivan selvää, että ulkoista rahaa tarvitaan jostakin.

Nykymeno näyttää kummalliselta karusellilta, jossa pieni piiri pyörii ja väittää kaiken hoituvan itsekseen. Todisteeksi lainataan toisten piirileikkijöiden antamia lausuntoja, ja jokainen valhe muuttuu totuudeksi kun sitä on siteerattu kymmeneen kertaan samassa piirissä ja jonkun pyörijän toiveiden tynnyristä ammennettu asia muuttuu timantinkovaksi faktaksi.

Leikata pitää, ja leikata pitää rajusti. Poliitikoilta odotettaisiin nyt visiota siitä, miten se tehdään koskematta tärkeimpien peruspalvelujen suorittavaan työhön ja perusturvaan. Näihin ei julkisesta rahasta mene kuin kolmannes, joten tehtävä ei ole mahdoton, mutta tähän mennessä ainoa ehdotettu ratkaisu on korottaa hyvätuloisten veroja siinä toivossa, että Joku Muu joutuisi maksamaan. Näin saadaan katettua vajeesta viisi prosenttia jos veroprosentiksi määrätään sata, joten päätä ei ole lupa pistää pensaaseen vielä tämän älyehdotuksen jälkeen.

Katolisen kirkon sisällä paljastuneista pedofiliatapauksista käyty keskustelu on monella tapaa mielenkiintoista. Yksi kiinnostava kulma on se, että nimenomaan katolisesta kirkosta on leivottu jonkunnäköinen pedofiiliuskonto ja otettu tämä premissiksi. Sen jälkeen on ryhdytty etsimään syitä ja perusteita ja kun on löydetty pappien selibaattilupaus, asia on tullut todistetuksi ja miettiminen lopetetaan siihen. Tämä on insinöörin sielulleni hieman köykäistä logiikkaa.

Minä olen jäänyt miettimään lähinnä sitä, onko vika katolisessa kirkossa erityisesti vai uskonnollisissa yhteisöissä ylipäätään? Ja uskonnollisista yhteisöistä erityisesti jollain tapaa suljetuissa, jollaieksi käy joku tiukasti yhtä pitävä lahko siinä kuin sisäoppilaitoskin.

Katolinen kirkko on luullakseni maailman suurin organisoitunut uskonnollinen instituutio. Sen piirissä on näitä suljettuja yhteisöjä, ja niitä on paljon, koska organisaatio on miljardin ihmisen muodostama.

Pedofiliaa on esiintynyt näissä yhteisöissä ja olemme saaneet lueskella viime vuosikymmenen aikana tapauksista siellä, tapauksista täällä. Kun nämä pistää kontekstiin ja suhteuttaa väkimäärään, Pohjanmaan lestadiolaistapaus tekee tilastonikkarillisesti tarkasteltuna lestadiolaisuudesta huomattavasti alttiimman tälle vitsaukselle, sillä yksikin tapaus pienessä joukossa on paljon kun taas katolisten ongelmat hukkuvat yksittäistapauksina valtaviin massoihin täysin asianmukaisesti toimivien instituutioiden sekaan. Yksittäistapauksina molemmat ovat tietysti vakavia eikä tarkoitukseni ole niitä vähätellä, lähinnä tarkoitus on miettiä, onko juuri katolinen kirkko tämän saamansa maineen veroinen.

Ruotsissakin oli joku pedofiiliskandaali muutama vuosi sitten jonkun lahkon sisällä, en muista millä. USA:n kaikennäköisissä muilta itsensä eristävissä tötterhöhattukerhoissa (amishit tms) on ollut ongelmia tämän asian kanssa. Muistelen kuulleeni anglikaanisenkin kirkon sisäoppilaitoksista pedofilia- ja väkivaltatarinoita.

Näinpä heitänkin todistamattomana teoriana tämän: ongelma ei itse asiassa ole katolisessa kirkossa vaan siinä, että mikään suljettu, uskontoon perustuva yhteisö ei kykene käsittelemään väärinkäytöksiä mitenkään ennen kuin paska lennähtää tuulettimen kautta silmille, jolloin on pakko tehdä jotain kun lehtineekeri on ovella. Uskonnoissa on aina joku hierarkia, joka rakentaa kerhon sisäiset valtasuhteet. Näitä hierarkioita ei voi kyseenalaistaa edes siten kuin yrityselämässä, sillä kyse on jumalaisesta viisaudesta. Kun mitään varsinaista urakiertoa ei ole, sopimattomia ei pistetä sisäisesti luiskaan. Toisaalta kun kyse on jumalaisesta vallankäytöstä vahvasti uskovien kesken, alamaisten on helpompaa vain ummistaa silmänsä huomaamiltaan varoitusmerkeiltä tai selviltä väärinkäytöksiltä kuin kyseenalaistaa koko heidän elämänsä määrittelevä doktriini ja tuon doktriinin tulkitsijoiksi ylennetyt johtajat. Toisaalta kun yhteisöt ovat suljettuja, ulkopuolisen silmä ei huomaa mitään, koska kukaan ei puhu vääräuskoisille ulkopuolisille kerhon sisäisistä asioista.

Avoimessa, maallisessa yhteisössä kuten vaikkapa peruskoulussa tilanne on aivan toinen. Jos rehtori kähmii pikkupoikia, muut opettajat eivät katsele sitä sekuntiakaan. Ja vaikka jostain syystä katselisivat, terveydenhoitaja huomaisi jotakin, ja viime kädessä vanhemmat nostavat metakan eivätkä hyssyttele.

Rehtori ei edusta kenellekään mitään sellaista pyhää, jota pitäisi kunnioittaa ilman ansioitakin. Jos taas kyse on syvästi uskonnollisten organisaatioiden väärinkäytöksistä, vanhemmatkin saattavat ummistaa silmänsä jos usko on tarpeeksi vahva, ja lapsia lähellä ei ole ketään ei-uskovia altistamassa pikku palleroisia maallisen rappion vaikutteille.

Kirjoitukseni tarkoitus on herättää ajatuksia miettimään sitä, missä vika oikeastaan on. Yleinen ongelmanratkaisun peruskivi on se, että ongelma pitää tunnistaa oikein. Väärin tunnistetun ongelman korjaavat toimenpiteet ovat vääriä myös paitsi ehkä joskus vahingossa.

Ongelman tunnistamista saattaa hämärtää se, että katolisen kirkon reilu miljardi jäsentä pannaan samalle viivalle satahenkisen Länsi-Savonmaan lehmänpalvontakultin kanssa ja katsotaan vain tapausten absoluuttisia määriä. Kun jälkimmäisessä esiintyy yksi tapaus ja ensimmäisessä kymmenen, huomataan, että kymmenen on paha ja se on paljon enemmän kuin muualla, ongelman on siis oltava erityisesti tuolla. Jos analyysi meneekin poskelleen ja toimenpiteet kohdistetaan ainoastaan katoliseen kirkkoon, ongelmasta tulee korjatuksi vain osa vaikka toimenpiteet toimisivatkin.

Jos taas ongelma on erityisesti suljettujen yhteisöjen tai tarkemmin suljettujen uskonnollisten yhteisöjen sisäisiä, ratkaisut ovat hyvin toisenlaisia. Sen sijaan, että hutkitaan monumentaalisia kirkollisia organisaatioita, voidaankin lähteä aivan toisesta päästä ja huolehtia paikallisesti siitä, että mitkään lahkot eivät pääse eristämään lapsiaan pelkästään omiensa joukkoon. Jos ongelma on ennen kaikkea eristyneisyydessä eikä teologiassa, asian ratkaiseminen ei edellytä aatteen tuomitsemista. Jos pedofiilejä on uskovaisista 0,x% kuten valtaväestöstäkin, mikä ei ajatuksena ole laisin mahdoton hyväksyä, voidaan helposti tulla myös siihen tulokseen, että aate ja sen alainen organisaatio eivät rohkaise pedofiliaan eikä aate näitä nilviäisiä erityisesti houkuta, mutta suljetuissa yhteisöissä vaikuttavia aikuisia pitäisi myös aatteellisissa kerhoissa valikoida huomattavasti tarkemmin.

Tämä on siis vain spekulointia. Ei minulla ole mitään pitävää näyttöä siitä, että ongelma on noin kuvattavissa. Tuntuu kuitenkin maalaisjärjellä siltä, että katolisesta kirkosta on tehty syntipukki lähinnä sen takia, että ihmiset ovat ymmärtämättömiä numeroiden suuruusluokkien edessä.

Ulkosuhdehallinto, jollaista EU:n ulkopienvisiiriksi valittu Catherine Ashton yrittää visioida ja esitellä visionsa ensi kuussa, on vastatuulessa.

En tiedä onko ajatus hyvä vai huono. Asia on kuitenkin hyvin tyypillinen esimerkki EU:n tavasta valmistella ja päättää asioita. Ashtonin suunnitelmista ei vielä ole minkäänlaista käsitystä, koska ne valmistuvat ensi kuun aikana, mutta jo nyt osa jäsenmaista vastustaa näitä ehdotuksia ja tekee myyräntyötä hankkeen kaatamiseksi.

Muualla kuin EU:ssa on tapana kuulla ehdotus, ennen kuin sitä moititaan.

Kun avainalat ovat nyt kaivaneet lakkoilun naftaliinista, sieltä täältä on kuulunut lakko-oikeutta käsitteleviä puheenvuoroja erilaisissa sävyissä.

Suomessa lakko-oikeus on sangen laaja, kuten se saa minun puolestani ollakin. Monessa muussa maassa on listatty hyväksyttävät lakon syyt, Suomessa on tehty toisin päin ja listattu ainoa epäkelpo syy eli se, että lakko suuntautuu voimassa olevaa työehtosopimusta ja siinä sovittuja asioita vastaan.

Tästä kuitenkin seuraa muita asioita.

Kun lakko-oikeus on laaja ja lakon voi järjestää oikeastaan mistä hyvänsä asiasta, myös poliittisista ja täysin työelämään kuulumattomista syistä, suhtautuminen laittomiin lakkoihin pitäisi olla huomattavasti ynseämpää. Viimeisen vuoden tai kahden lakoista valtaosa on lopulta tuomittu laittomiksi, mutta koska rangaistus on vakavien moitteiden veroinen pikku sakko liitolle, mitään ojentumista ei tapahdu. Lakkokenraalit sanovat avoimesti, että lakko on laiton eivätkä siis kiistä tekevänsä vääriä asioita, mutta sen ei anneta haitata.

Lakon järjestämiseksi tarvitaan lakkovaroitus ennakkoon ja tieto lakon syystä. Valtaosa lakoista on laittomia siksi, että ne ovat korpilakkoja yms. ulosmarsseja ilman asianmukaista lakkovaroitusta. Muutamassa tapauksessa on katsottu lakon suuntautuneen sopimusta vastaankin, mutta nämä ovat aina hankalampia kysymyksiä.

Nähdäkseni järjestelmää voisi hieman pöyhimällä muuttaa sellaiseksi, että laittomasta lakosta ei seuraa työoikeuden määräämää mikkihiirimaksua vaan sopimusoikeudellinen vahingonkorvausvastuu, jossa vastuussa olisivat yhteisvastuullisesti liitto ja työntekijät siten, että ensisijainen vastuu on liitolla ja vasta sen jälkeen työntekijöillä.

Tarvittava muutos olisi se, että työoikeus ottaisi kantaa lakon laillisuuteen lakkovaroituksen ja lakon alkamisen välisenä aikana. Kaikki tarpeellinen tieto on olemassa jo tässä kohtaa eikä tarvitse odottaa lakon alkua. Lakkouhan alaisille työnantajille säädettäisiin velvollisuus tiedottaa työpaikalla työoikeuden päätös asiasta sitä millään tavoin muuttamatta tai editoimatta, ja huolehtia siitä, että jokainen lakkouhan alainen työntekijä saa tiedon tästä päätöksestä ennen lakon alkua.

Näin vältetään se epäreilu tilanne, jossa liittopomot väittävät kirkkain silmin lakon olevan laillinen, ja jälkikäteen työntekijät joutuvat maksamaan jättiläiskorvaukset uskottuaan heitä. Kun huolehditaan siitä, että jokainen taatusti tietää lakon olevan laiton, kukaan ei joudu laittomaan lakkoon vahingossa.

Korpilakkoilu ilman lakkovaroitusta on laitonta aina, ja tämä voidaan liittää osaksi ihmisen yleissivistystä.

Mitä tästä seuraisi? Ei paljon mitään. Viime aikojen paljon puhuttaneet lakot kuten vaikkapa ahtaajien nyt käynnissä oleva rähinä, ovat täysin laillisia. Lakko-oikeus ei kapene oikeastaan ollenkaan, ainoastaan varoittamattomat mielenosoituslakot jäisivät pois, ja niitä ei työmarkkinamekanismi jää kaipaamaan.

Olen kuullut myös puheenvuoroja, joissa vaaditaan tukilakko-oikeuden poistamista. Jos mekanismi olisi tuo yllä kuvattu, mitään tällaista ei tarvitsisi tehdä. Jos työnantaja haluaa, että oma ala ei tukilakkoile milloin minkäkin asian puolesta tai ota osaa poliittisiin lakkoihin, asia on puhtaasti sopimuskysymys. Työnantaja voi neuvotteluissa tätä ehdottaa, ja työntekijäpuoli todennäköisesti pistää sille jonkun hintalapun. Jos sovitaan, että tämä ala ei tukilakkoile sopimuskaudella, tukilakon järjestäminen olisi siinä tapauksessa sopimusrikkomus. Jos taas työntekijäpuoli ei halua tästä oikeudesta luopua millään hinnalla, se ei allekirjoita sopimusta, johon tällaisia asioita sisältyy.

Suomen työmarkkinasopimusmekanismi on jossain määrin jäykkä ja keskusjohtoinen, mutta kyllä se toimii. Sen yksi keskeinen kulmakivi on se, että riidoista on pakko neuvotella ennen kuin aletaan varsinainen rähinä. Tässä mielessä lainsäädännön terävöittäminen siltä osin, että varoittamaton korpilakkoilu jää pois ja asioita yritetään ratkaista neuvottelupöydässä lakkovaroitusaikana, ei mitenkään voi olla kovin suuri uhraus.

Useissa paikoissa on viitattu viime päivinä tutkimukseen, jossa todetaan liberaalien ateistien olevan älykkäämpiä kuin muiden.

Tutkimusta en sinänsä ruodi. On totta tai on olematta. Sen sijaan kummallinen oli tuossa paperossissa annettu merkitys liberalismille:
I provisionally define liberalism (as opposed to conservatism) as the genuine concern for the welfare of genetically unrelated others and the willingness to contribute larger proportions of private resources for the welfare of such others. In the modern political and economic context, this willingness usually translates into paying higher proportions of individual incomes in taxes toward the government and its social welfare programs.

Mitäs hemmettiä?

Minä en ole koskaan ajatellut, että yllä mainittu olisi liberalismia. Sosialidemokratialta se sen sijaan haiskahtaa aika tukevasti, sillä koko käsite supistetaan pelkäksi rahanjako- ja verojenrakastamisaatteeksi.

Mitenkähän on? Olen ajatellut liberalismin olevan enemmänkin avarakatseisuusaate, jossa ollaan valmiita tutkimaan uusia asioita ja aatteita ennakkoluulottomasti, ja liberaali henkilö kykenee suvaitsemaan ympärillään vaivatta täysin erilaisia ajatuksia ja arvoja suosivia ihmisiä.

Sanakirja tuntuisi olevan lähempänä minun määritelmääni, mutta tuo tutkijan näkemys hieman yllättää. Onko liberalismi todella vain verojen rakastamista ja tulonsiirtoja? Jos on, se selittää, miksi Maalaisliitto istuu europarlamentissa liberaalien ryhmässä.

Kun mietiin aatteita ja ihmisiä, liberaalit ovat harvinaista herkkua. Monet pitävät itseään sellaisina, mutta edustavat he sitten oikeistolaista tai vihervasemmistolaista ajatusmaailmaa, kyky suvaita niitä toisia näyttää olevan huomattavan rajallinen. Erilaisten ja vastakkaisten ajatusten kanssa heikoimmin tuntuvat pärjäävän Vihreät ja Kokoomuksen ääriespoolaissiipi, ja kummassakin joukossa on runsaasti ihmisiä, jotka pitävät itseään avarakatseisina ja suvaitsevina siksi kun he suvaitsevat yltiöhumaanisti joko etnisiä vähemmistöjä taikka naapuririvitalon asukkeja.

Tästä on kuitenkin huomattavan pitkä matka siihen, että hyväksyttäisiin vaikkapa turvapaikkamenettelyn huomattavaa kiristämistä kannattavia taikka naapurilähiön kerrostalon ay-jyriä aatteineen. Näin ollen en voi mitenkään pitää tällaisia ihmisiä kovin liberaaleina, vaikka he itse itselleen ovatkin sellaisen leiman antaneet.

Jos sen sijaan hyväksymme tuon tutkijan määritelmän liberalismista, huomaamme, että Suomessa liberaaleja ovat teollisuuspaikkakuntien teollisuusduunarit, jotka maksavat veronsa vain hieman nuristen kun rahaa riittää silti mukavasti kossuun ja nallelimsaan.