Pet Shop Boys näyttää julkaisseen uuden levyn.

Musiikki on mieleenjäämätöntä tusinakamaa eikä siitä löytyne mitään klassikkohittien aineksia. Mutta sittenkin. Nykypoppia kuunneltaessa aina lähinnä kyrsii. Ei se, että poppi on turhaa koska sitä se pääsääntöisesti aina on ollut.

Riippumatta siitä, mistä artistit ovat kotoisin ja mitä kouluja he ovat käyneet, nykypoppia kuuluu esittää jollain hirvittävällä neekeri- tai latinoaksentilla ja kummallisella honotusnuotilla. Ilmeisesti poppi ei ole katu-uskottavaa, ellei viihdetaiteilija kuulosta latvastaan laholta etnisten vähemmistöjen edustajalta. En tiedä. Pet shop boysiä kuunnellessa sen sijaan korva lepää kauniissa ja oikein äännetyssä englannissa.

Nyt kuuntelen tätä vasta spotifystä mutta eiköhän tämä pidä tilata amazonista juurikin sen takia, ettei tällaista enää kukaan oikein tee.

Kävin perjantaina Natural history museumissa, jossa oli näytillä jonkun vuosittaisen luontokuvakilpailun satoa.

Esillä oli muutama kymmenen kuvaa, ehkä 60-70, eri sarjojen voittajia ja hyvin pärjänneitä. Kiinnostavaa oli kuitenkin se, missä nämä kuvat oli otettu. Ylivoimaisesti eniten kuvia oli Namibiasta, varmaan 15 tai 20 kuvaa.

Kakkosena kuitenkin aivan yhtä ylivoimaisesti Suomi. Kuvaajat olivat mistä sattuu ympäri maailmaa, mutta kuvat Suomen luonnosta. Perinteisiä luontokuvaajan paratiisipaikkoja kuten vaikka Uutta-Seelantia ei tainnut olla esillä ollenkaan.

En tiedä voiko tästä päätellä mitään vai oliko kyseessä silkka sattuma. Mutta ainakin voisi päätellä sen verran, että Suomessa ilmeisesti pääsee logistisesti sangen helpolla sellaisiin paikkoihin, joissa voi kuvata esimerkiksi suuria lintuja, sillä 42 kilon kameratarvikkeiston muulaaminen toivottoman hankalien taipaleiden päähän ei ole joka kuvaajan intresseissä.

Suomessa on juhlistettu vuoden 1809 tapahtumia, ja Halonen käväisi Pietarissakin asiaa juhlistamassa.

Venäläisten reaktio on ollut odotetun positiivinen, ja Suomen suhtautumista venäläismiehitykseen on toivottu käytettävän esikuvana kun baltit pullikoivat vastaan ja eivät edelleenkään tahdo tunnustaa oman miehityksensä auvoisuutta.

Suomen historiassa vuosi 1809 oli epäilemättä tärkeä ja aika päästä eroon taantuvasta Ruotsista oli juuri oikea.

Ruotsi oli merkantilistinen entinen piensuurvalta ja masentavan keskusjohtoinen, kun taas Venäjällä sattui olemaan hyvä tsaari melkein koko 1800-luvun. Venäläisten tapa hallita tuolloin oli hajautetumpi ja mahdollisti Suomen autonomisen aseman. Ketään ei kiinnostanut miten hommia hoidettiin kunhan kaikki toimi suunnilleen kuten pitikin ja Pietarin turvallisuus oli järjestetty. Näin suomalainen hallintokoneisto sai olla suunnilleen ennallaan ja suomalaiset saivat kehittyä kansakunnaksi.

Toinen venäläismiehityksen etu liittyi kauppaan ja liikenteeseen. Kun rautatie saapui viimein näille kulmille, se toi Etelä-Suomen tuon aikakauden mittapuulla perin lähelle valtakunnan tärkeintä kauppakaupunkia Pietaria. Jos Suomi olisi ollut Ruotsin takamaa, olisi tarvittu 1900-luvun loppupuoli ja lentoliikenteen tuleminen rahallisesti rahvaan ulottuville, että Suomesta olisi ollut samanlaiset yhteydet Tukholmaan kuin oli Pietariin jo sata vuotta aiemmin. Tämä edisti Suomessa kauppaa ja teollisuutta, kun Suomen rooli Ruotsin provinssina olisi todennäköisesti ollut lähinnä verorahan tuottaminen ja Venäjän vastaisen rajan vartiointi ja ajoittainen rajakahakointi.

Jos taas Suomi olisi siirtynyt Venäjälle 1800-luvun loppupuolella, olisi tuloksena ollut venäläistäminen sortokausihengessä, koska nationalismi oli kurssissa kaikkialla muuallakin kuin vain Suomessa. Kun sortokausien tullessa oli jo vallalla vuosikymmenten autonomiaperinne, niiden vaikutukset jäivät vähäisiksi ja tarjosivat lähinnä materiaalia tämän päivän filatelisteille kun kopeekkamääräiset postimerkit korvasivat väliaikaisesti markkamääräiset.

Suomen ei ole millään tavoin syytä olla kiitollinen venäläisille, mutta asetelma tämän päivän vinkkelistä on se, että sekä Suomi että Venäjä hyötyivät vuoden 1809 tapahtumista. Suomi sai tuon kehityksen tuloksena itsenäisyytensä, ja Venäjä sai tälle kulmalle puskurivyöhykkeen, joka 2. maailmansodan vuosia lukuunottamatta on ollut rauhallinen ja todennäköisesti alueen sotilaallista jännitettä keventävä kuin lisäävä. Jos Suomen kohdalla olisi Naton de facto-liitännäisjäsenen Ruotsin periferiaa, kukaan ei tiedä, kuinka pahasti jyrätyksi Suomi olisi sodassa tullut. Jos ei olisi tullut, kylmä sota olisi ollut näillä kulmilla huomattavasti toteutunutta jäätävämpi.

Tässä mielessä ero Baltian 40-lukuun on aivan ilmeinen. Suomi hyötyi monella tapaa venäläismiehityksestä, baltit eivät hyötyneet siitä yhtään mitään vaan kärsivät. Ymmärrän balttien kitkerät suhteet Nyky-Venäjään, joka tuntuu väliin olevan NL:n perillinen ja väliin ei, mikä nyt propagandaan parhaiten sopii.

Suomessa on sen sijaan aivan turhaan vallalla 2. maailmansodan revanssihenki. Suomalaiset eivät ole venäläisiä, kulttuurit ovat osin erilaisia ja osin samantapaisia, mutta harhaoppisesti tekee mieli sanoa, että tämän päivän Suomi on hyötynyt enemmän Venäjästä kuin mitä Venäjä on Suomea haitannut. Haitat 2. maailmansodassa olivat ilmeiset, mutta hyötyihin voi aika helposti laskea suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan säilymisen sekä runsaasti taloudellisia seikkoja, niin 1800-luvulla kuin idänkaupan kultaisina vuosinakin.

Suomessa esiintyy edelleen runsaasti halua vähätellä Venäjän merkitystä Suomelle ja varsinkin hyötyjä, ja sen lisäksi esiintyy hysteeristä Venäjän pelkoa, joka ei historiallisessa mielessä perustu oikein mihinkään. Venäjä ei ole eurooppalainen länsimaa eikä tule sitä minun aikanani olemaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö venäläisten kanssa voisi tulla toimeen, kuten Suomi on aika hyvin tullutkin.

Venäjän suhteen ei ole tarvetta mihinkään nöyristelyyn tai itseruoskintaan eikä varsinkaan ylitsevuotavaan pelkoon, ja tämä juhlavuosi voisi olla hyvä aika hieman miettiä näitäkin asioita.

Kun aikaisemmin idänsuhteista puhuttaessa kansan suhtautuminen Venäjään oli realistista ja valtion suhtautuminen liturgian ja fraasien täyttämää kaavamaisuutta, nyt asetelma näyttää olevan päinvastainen. Valtion tasolla suhteet ovat jokseenkin suorat ja mutkattomat ja odotuksiltaan realistiset, mutta kansan suhtautuminen on pysähtyneisyyden ajan ryssäviharetoriikan toistamista sen suuremmin miettimättä, onko maailma tänään kaikilta osin sama kuin 50 vuotta sitten.

Tunnustan suosiolla aina ääneen, etten ole viinimäen miehiä.

Olen yrittänyt maistella, mikä tekee puna- ja valkoviinistä hyvää, mutten ole keksinyt, koska hyvää ei ole vielä kävellyt vastaan. Olen myös yrittänyt maistella viinejä ruuan kanssa kun väki aina myhisee, että viini sopii nyt erinomaisesti tämän ruuan kanssa. En ole kyennyt mihinkään järkeviin havaintoihin tässä asiassa, koska viinin maulla saa vain pilattua hyvän ruuan maun ja ruokaa pitää taas syödä muutama suullinen, ennen kuin viininliri ei enää seassa maistu.

Kyllähän minä tietysti viiniä voin juoda jos muuta ei ole tarjolla, mutten voi sanoa, että se olisi mikään erityinen nautinto. Shamppiksista osaan erottaa makuuni sopivan sopimattomasta, mutta kuplattomassa viinissä oivallus antaa odottaa tuloaan.

Jos joudun ostamaan viiniä esimerkiksi vieraita varten, minulla ei ole mitään käsitystä mistään viiniin liittyvistä asioista. Ravintolassa voi sentään kysyä suosituksia, supermercadon myyjien viinitietouden en oleta olevan paljonkaan omaani parempi.

Ostan aina viiniä, joka on ns. röttelöviini-kategoriassa: niissä on mustavalkoinen etiketti (punaisella kirjoitettu nimi tai laatuluokitus on sallittu), jossa on rivitolkulla hölynpölyä ranskaksi eikä sanaakaan sivistyskieliä, ja kuvana joku linnanraunio tai talonrähjä. Näitä ostamalla saa aina jotakin, joka näyttää viiniltä ja maistuu viinille, sen sijaan, että se näyttää marjamehulta ja maistuu mille sattuu.

Joitain kansankerroksia kiihottava päivän uutinen on ollut persujen Jussi Halla-ahon saama syyte kaikennäköisistä rötöksistä, ainakin uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Käytännössä oletan valtakunnansyyttäjän olleen kohtuullisen kovan paineen alla, sillä on Halla-ahon kirjoittelu rikollista eli ei, se kuitenkin ärsyttää monia ja on ns. moral majorityn mielestä vastenmielistä ja epämiellyttävää. Osin sävynsä puolesta mitä nyt tutkitaan, osaltaan siksi, että se nostaa esille ikäviäkin asioita suomalaisesta yhteiskunnasta. Jos valtakunnansyyttäjä olisi ottanut sen kannan, että asiaa ei ole syytä käsitellä oikeudessa, paskakuorma olisi osunut häneen. Nyt hän siirtää vastuun eteenpäin oikeuslaitokselle.

Minä en lähde sen kummemmin puolustamaan kuin syyttämään mainittua kirjoittajaa yleisesti, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa on syytä lausua asiasta ja sen tiimoilta vellovasta keskustelusta sananen. Kyseinen meganatsipaska-artikkeli siis oli tämä.

Voimme olla todennäköisesti sangen yksimielisiä siitä, että kirjoituksen tyylilaji on kärkevä ja todennäköisesti joitakuita loukkaava. Mutta ainakin minulle sekä johdannon että lopetuksen perusteella välittyy aivan päivänselvästi kuva kirjoituksesta, jossa yritetään täysin tekaistuin esimerkein osoittaa, mikä kirjoittajan mielestä on nykyisessä maailman ajassa vialla. Eli se, että säännöt eivät ole kaikille sama. Kirjoittaja yrittää osoittaa, että muslimia ja kristittyä kohdellaan Suomessa eri tavalla oikeudenkäytössä, kuten myös sen, että syntyperäisten suomalaisten kulttuurillisesta ja geneettisestä perimästä on lupa johtaa ei-toivottuja havaintoja, mutta somalien tapauksessa näin ei saa tehdä.

Tämä on puhdasoppista poliittista satiiria.

Satiiri on tyylilajina haastava, mutta sitä on ilo lukea. Satiiri ja karikatyyri ovat tehokkaita keinoja vaikuttaa juurikin siksi, että ne tulevat huomatuiksi virkamiesmäisen poliittisen liturgian seasta ja ne myös painuvat mieleen paremmin kuin legaalilatina. Se, että jotkut lukijat eivät pidä lukemastaan, ei tee siitä kiellettyä.

USA:n korkeimman oikeuden Larry Flynt -päätöksessa hiukan eri tyyppisestä asiasta on lausuttu ja perusteltu siinä määrin hyvin, että lainaan katkelman päätöksestä tähän:

At the heart of the First Amendment is the recognition of the fundamental importance of the free flow of ideas and opinions on matters of public interest and concern. "The freedom to speak one's mind is not only an aspect of individual liberty -- and thus a good unto itself -- but also is essential to the common quest for truth and the vitality of society as a whole." We have therefore been particularly vigilant to ensure that individual expressions of ideas remain free from governmentally imposed sanctions. The First Amendment recognizes no such thing as a "false" idea. As Justice Holmes wrote, "When men have realized that time has upset many fighting faiths, they may come to believe even more than they believe the very foundations of their own conduct that the ultimate good desired is better reached by free trade in ideas -- that the best test of truth is the power of the thought to get itself accepted in the competition of the market . . . ."

Päätös on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen ja määrittelee hyvin sitä, mitä itse sananvapaudella ymmärrän. Julkista valtaa ja julkisuuden henkilöitä on lupa kritisoida Kritiikin ei tarvitse olla miellyttävää ja jotkut voivat loukkaantua, mutta sellaista se on. Ajattelemisen aihetta Suomen nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä antaa myös lause The first amendment recognizes no such thing as a “false” idea. Tältäkin kannalta oikeus joutunee H-a:n kirjoituksia arvioimaan ja palaan asiaan jos oikeus tulee päätymään sille kannalle, että kaksoisstandardit julkisessa keskustelussa ovat hyväksyttäviä.

Toinen huomio liittyy tämän tapauksen, sekä ylipäätään tämän kirjoittajan kirjoitusten ruotimisessa usein heitetty väite: Rasismi on rikos, turha selitellä mitään.

Tämä ruma ankanpoikanen lipsahti taannoin SPR:n kampanjamateriaaliinkin. Ihmiset ovat mukamas haastateltavan mielestä unohtaneet, että rasismi on rikos. Eivät he ole voineet asiaa unohtaa, koska se ei ole koskaan ollut totta.

Rasismi-sanaa ei tunne Suomen ajantasainen lainsäädäntö laisin. Katsokaa vaikka finlexistä haulla jos ette usko. Asiaa liippaavia pykäliä ovat Rikoslain 11. luvun 10§ (Kiihottaminen kansanryhmää vastaan) ja 11§ (Syrjintä). Lisäksi työlainsäädännössä puhutaan työsyrjinnästä laajentaen Rikoslain syrjintäpykälä koskemaan myös työhönottoa ja työelämän tilanteita. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan edellyttää uhkaavien tai solvaavien mielipiteiden julkistamista, ja lain esitöissä on asetettu puuttumisraja sangen korkeaksi. Syrjinnästä taas on kysymys, jos julkisessa tehtävässä tai julkisen tilaisuuden järjestämisessä sorsii jotakuta etnisin, uskonnollisin jne. perustein.

Rasismi sen sijaan ei ole mikään rikos. Se on jonkun ihmisen ajatus- ja arvomaailmaa. Ja sitä saa toteuttaakin muissa paitsi näissä erikseen mainituissa tilanteissa. Aate ei epäilemättä ole erityisen ylevä tai miellyttävä, mutta mitään rikollisia elementtejä se ei sisällä, miten voisikaan sisältää?

Sekä poliittisen satiirin jahtaaminen että rasismin väittäminen rikokseksi ovat mielestäni asioina sangen tärkeitä. Tässä nimittäin tulee väkisin mieleen, että yhteiskunta kuitenkin pyrkii määrittelemään jotkut ajatukset “vääriksi” vaikkei laki sitä teekään. Tämä on vaarallista, sillä jos asiat viedään pois julkisesta keskustelusta ja poliittisesta prosessista, joudumme de facto -legitimoimaan vallankumouksen valmistelun, sillä sen jälkeen se on ainoa keino vaikuttaa. Jos emme luota poliittisen prosessin kykyyn lajitella ajatuksia hyviin ja huonoihin tapauskohtaisesti eikä kategorisesti, meidän pitää äänestää vallankahvaan parempia poliitikkoja.

Mutta jos politiikan keinoin ei voi enää vaikuttaa kuin joihinkin asioihin tai joissain asioissa on luvallista esittää asia vain tietyssä sävyssä, ainoa keino hankkiutua tällaisesta vallankahvasta eroon voi jossain vaiheessa olla sen ripustaminen lyhtypylväisiin. Emme ole lähelläkään tätä tilannetta, mutta jostain minulle käsittämättömästä syystä maahanmuuttoasiasta yritetään epätoivoisesti tehdä tällaista pyhää lehmää, johon kajoaminen vain ei ole sopivaa, ja asiaan puuttuminen ei-toivotussa sävyssä aiheuttaa vain ajojahtia.

Liturgia ja liturgit tuntuvat olevan suunnilleen samoja kuin pysähtyneisyyden aikaankin. Silloin idänsuhteita piti käsitellä liturgisin sanahelinäkommentein, tänään idänsuhteiden paikalla on maahanmuutto. Ja kummassakin tapauksessa ideologit löytyvät poliittisen kentän vasemmalta laidalta kun sinne mennään tarpeeksi pitkälle.

Ja jos ei kannata liturgiaa, onkin yhtäkkiä rasisti, siis rikollinen.

Viime viikon tieto oli, että valtio velkaantuisi seuraavan viiden vuoden aikana noin 8 miljardia vuodessa. Tämänpäiväisen tiedon mukaan viidessä vuodessa lainataan 50 miljardia.

Kertokaa nyt jo viimeinkin, mihin ihmeeseen tämä raha kuluu. Lukuun on viikossa ilmaantunut vaatimattomat 10 miljardia lisää, ja missään ei ole edelleenkään riviäkään siitä, miksi. Miksi menot kasvoivat viikossa kymmenellä miljardilla, tai vaihtoehtoisesti tulot pienenivät?

Mitään tarkempaa analyysiä vajeen olemuksesta ei haluta esittää, tai sitten vika on kyvyissä. Iloisesti rallatellen kerrotaan, että valtio kattaa neljänneksen menoistaan seuraavan viiden vuoden ajan velalla. Britanniassa ollaan huolissaan valuuttarahaston holhouksen pelosta, koska pankkitukiaisiin äyskäröityjen miljardien ja huonosti suunniteltujen veronalennusten takia valtiontaloudessa on 8% lovi.

Suomessa pankit eivät ole tarvinneet penniäkään tukea, mutta velkaantumisvauhti on kolminkertainen verrattuna maahan, joka on jo tukenut satoja miljardeja velkapuntia pankkisektorille. Ensi viikolla luku lienee jo 60 miljardia ja edelleenkään ei kuulla selityksiä, mihin tuo raha oikein menee.

Minusta tuntuu, että teitä sielläpäin aiotaan kusettaa raskaasti.

Hesarissa on peräkkäin kaksi uutista: tämä ja tämä.

Ensimmäisesä siis kerrotaan työttömyyden nousteen, erityisesti miesten työttömyyden. Jälkimmäisessä Tarja Cronberg vakuuttaa, että naisilla ei ole syytä huoleen kunhan vain ymmärtävät ryhtyä hoiva-alalle, koska siellä on naisille töitä jatkossakin.

Mikä tämän asian sukupuolittamisessa on tavoite? Työtön on työtön, sekä työttömän että maksajasektorin kannalta. Työttömyys kirpaisee samalla tavalla naisia ja miehiä jos oletetaan, että yhteiskunnassa ei ole enää mitään sellaista arvolatausta, että miehen pitäisi tienata ja elättää perheensä tai on huono mies. Jos tällaista arvomaailmaa esiintyy, miesten työttömyys on henkisesti pahempi juttu kuin naisten työttömyys.

Asia sukupuolitetaan, mutta jostain syystä tästä ei johdeta mitään toimenpiteitä. Ei ehdoteta ensimmäisenkään komitean tai erityisseurannan käynnistämistä miettimään miesten työttömyyden ongelmaa. Emme tiedä olisiko tulos ollut sama jos tilastot näyttäisivätkin juuri naisten työttömyyden räjähtäneen käsiin, mutta salaliittoja joka puolella näkevänä tekee mieli sanoa, että asia olisi ollut paljon huolestuttavampi yhteiskunnallinen ongelma, koska se onkin yhtäkkiä tasa-arvokysymys.

Entäs sitten Cronberg? Ainakin joskus nähtiin yhtenä työelämän tasa-arvon rakennuspalikkana se, ettei olisi niin vahvasti miesten ja naisten töitä. Tämä taisi olla joskus dinosaurusten aikakaudella, sillä nyt meno näyttää kerrassaan muuttuneen. Hoiva-alaa suositellaan ministeritasolta erityisesti naisille, jotta naisten työttömyys ei nousisi. Varmaan tämä asennekasvatus jollain tavalla edistää tasa-arvoa sammakkoja päästelleen mielestä, mutta minä en asiaa huomaa.

Entä missä ovat tasa-arvojärjestöt? Näistä kommenteista on jo pari päivää aikaa, mutta syvä hiljaisuus vallitsee.

Viime aikoina vasemmisto Suomessa on ollut vastustamassa veronalennuksia, sillä perusteella, että nämä rahat pitäisi käyttää julkisiin palveluihin. SAK liittyi säestämään demarikuoroa ja vaatimaan, että heidän jäseniltään pitää ottaa enemmän ja haaskata se kankkulan kaivoon, turhanpäiväisiin näennäishyvinvointipalveluihin tai turhan työn tekemiseen julkisella sektorilla.

Verojen alentaminen ei ehkä ole juuri nyt oikea temppu, muttei mainituista syistä. Vasemmisto vastustaa veronalennuksia siksi, ettei julkisia palveluita ja julkista sektoria tarvitsisi pistää säästökuurille. Minä vastustan veronalennuksia siksi, että jos valtio velkaantuu jo nytkin 8 miljardia vuodessa, ei verojen alentamiseen ole rahaa, mutta lisäksi pitää rassata muutama miljardi läskiä pois julkiselta sektorilta. Siksi, että seitsemänkään miljardin velkaantuminen ei ole oikein.

Suomessa on aika harvoja veroja, joita voidaan korottaa. Vasemmisto ehdottaa aina jotain lisäveroja “rikkaille”, mutta jos rikkaiksi lasketaan vain rikkaat eikä keskiluokkaa, näiden verojen pikku korotukset eivät tuota rahallisesti oikeastaan mitään ja hyödyt jäänevät lähinnä kateellisia viihdyttäviksi.

Verojen laskeminen laskusuhdanteen aikana on sinänsä oikeansuuntaista suhdannepolitiikkaa, mutta ei sen hinta voi olla mikä hyvänsä. Jos valtion budjetti on 40 miljardia ja siitä 8 miljardia katetaan velkarahalla, Suomi siis tarvitsee 20% pelkkää syömävelkaa. Luku on täysin kestämätön ja näin ei voi elää monia vuosia vaikka Vanhanen ja Katainen ovat jo kertoneet, että näin pitää elää ainakin seuraavat viisi vuotta.

Luottoluokitus alkaa rapista vuoden tai kahden jälkeen ja sen jälkeen Suomi on euroalueen reunamaana pieni paariamaa, jolle lainaraha maksaa hirvittävän paljon enemmän kuin nyt, koska kenenkään ei ole mistään syystä pakko lainata mitään Suomelle, koska kansantalouden pienuus ei puolla riskinhajautuslainaamista. Jos korkomenot pompsahtavat puolitoistakertaisiksi ilman lisävelanottoa, valtio joutuu käyttämään korkomenoihin kaksi kertaa enemmän kuin se käyttää vuodessa mihinkään muuhun yksittäiseen kohteeseen. Miettikääpä sitä.

Nyt kuitenkin sosialistit ja ammattiiitot on asiassa syytä kyykistää ja potkaista sen jälkeen perseelle. Lujaa. Ei nyt voida lähteä siitä, että julkinen sektori museoidaan nykyiseksi. Kun kerran valtiontaloudessa on viidennes ilmaa, se tarkoittaa sitä, että julkisen sektorin toimintaa on mietittävä uudelleen. Siinä, mikä leikataan ja mitä säästetään, on varmasti syytä kuulla opposition ja etujärjestöjenkin mielipiteitä. Mutta nyt ei oikein näytetä ymmärtävän, että tämä lovi julkisessa taloudessa on suurempi kuin 90-luvun alun laman lovi, ja sillion sentään osui Suomeen devalvaatiot, pankkikriisi ja idänkaupan romahdus.

Nyt Suomessa ei ole mitään erityisiä ongelmia vaan Suomessa yksityinen sektori on paremmassa kunnossa kuin oikeastaan missään muualla. Pankit eivät ole tarvinneet tukea eivätkä ne ole indikoineet tuen tarvetta. Asuntomarkkinat eivät ole romahtaneet vaan älyttömimmät hinnat kasvukeskuksissa ovat maltillisessa alamäessä, mikä on aivan tervettä. Teollisuustuotanto on romahtanut kuten kaikkialla muuallakin, mutta Suomessa ehdittiin tekemään raskaan teollisuudenkin rakennemuutoksesta osa jo nousukaudella ajamalla alas metsäsektorin ylikapasiteettia.

Ongelma Suomessa on julkisesa taloudessa. Muut maat ovat tarvinneet jättiläismäisiä tukiaisia pankeilleen ja siitä huolimatta ne velkaantuvat Suomea hitaammin. Tämä pitää nyt tunnustaa ja pistää asia kuntoon. Laajassa yhteistyössä jos se onnistuu, mutta jos ei onnistu niin hallituspuolueiden voimin.

Julkisen sektorin remontti on asia, jolle ei tunnu koskaan olevan oikea aika. Jos on lama, julkisen sektorin pitää toimia entistä laajempana turvaverkkona ja sen vastuita pitäisi laajentaa. Nousukaudella vingutaan, että työssä olevilla menee ihan hirveän hyvin ja pummit ja muut elätit eivät ole saaneet paljon mitään nousukauden hedelmistä, joten julkisen sektorin toimia pitää laajentaa. Nyt nähdäkseni pää on jäämässä vetävän käteen.

Viime nousukauden aikaan julkinen sektori keräsi käsittämättömät määrät pöhöä entisten lisäksi. Peruspalveluihin ja perusturvaan menevä raha ei ole merkittävästi kasvanut vaan raha on haaskattu johonkin humpuukiin.

Sen sijaan, että vaaditaan lisää veroja pitäisi vaatia julkisen sektorin täysremonttia siten, ettei kosketa perusturvaan eikä peruspalveluihin. Näihin menee julkisista menoista noin puolikas ja loppu katoaa johonkin muuhun. Osa näistä on epäilemättä tärkeitä kohteita mutta eivät kaikki. Aina kun valtion tai kuntasektorin edessä on supistuksia, poliitikot supistavat kostoksi keskeisimmistä peruspalveluista, jotta vaalikarja ymmärtäisi hyväksyä jatkossa nöyrästi rahan kippaamisen erinäköisiin toissijaisiin kohteisiin, koska niistä leikkaaminen ei koskaan ole edes tapetilla. Tätä meidän ei kuulu enää hyväksyä vaan vaatia poliitikkoja määrittelemään, mitkä ovat keskeiset peruspalvelut, ja säilyttää ne ennallaan.

Eipä taida tapahtua mitään, mutta valuuttarahaston holhous on parin vuoden kuluttua paljon lähempänä kuin nyt, kun meille vain vakuutetaan, että Suomi voi lainata aivan mitä hyvänsä miten pitkään hyvänsä, koska Suomen julkinen talous on niin erinomaisessa kunnossa.

... on käydä katsomassa kunnon monipäiväinen krikettiottelu ennen kuin niistä tulee katoavaa kansanperinnettä twenty20:n takia.

Kriketti on urheilulajeista sieltä herrasmiesmäisemmästä päästä ja siinä on joitain hyvinkin miellyttäviä piirteitä, kuten esimerkiksi teetauko iltapäivisin. Toinen kriketin herrasmiespiirre liittyy juoksuihin. Ei mihinkään ole kirjoitettu, montako juoksua kullakin lyönnillä juostaan, mutta ammattipelaajat sekä sisä- että ulkokentällä tietävät tämän.

Lyhyellä lyönnillä juostaan tyypillisesti kerran ja pidemmällä kaksi. Juoksijoiden ei tarvitse juosta hirveää vauhtia, kuten ei myöskään ulkokenttäpelaajan palloa hakiessaan. Ulkokenttä ei yritä polttaa tuota yhden tai kaksi kertaa juoksevaa, ja sisäkenttä ei yritä juosta ylimääräisiä juoksuja vaikka ulkokenttä vain hölkkää. Kunnon juoksemiseksi homma menee vasta kun tapahtuu jotain yllättävää.

Monen päivän krikettiottelu, joka muuten on englanniksi test eikä koskaan match tai game, ei vain ole kovinkaan verevä tv-laji, joten rahasyistä tämä perinnelaji muuttunee pikapeliksi, mikä poistanee siitä valtaosan herrasmieselementeistä ja se redusoituu tylsämieliseksi hikiurheiluksi sianrakon potkinnan sekaan.

Sääsyistä tämä asia pitänee kuitenkin toteuttaa jossain siirtomaassa. Koskas The Ashes olikaan seuraavaksi?

Pekkarinen vaatii vaihteeksi elvytystä ns. perinteisin keinoin tekohengittämällä rakennusalaa ja savupiipputeollisuutta. Minun nähdäkseni tässä ei ole nykyisessä maailman ajassa mitään järkeä.

Kuten kirjoitettu on, tämän laman kuten edellisenkin laman työttömyysongelma ei ollut lama-aikainen vaan laman jälkeinen. Rakennusmiehet kyllä palasivat raksalle viime laman jälkeen ja tekevät niin tämänkin laman jälkeen, koska rakennusbisnes ei katoa mihinkään. Ongelma oli silloin ja todennäköisesti nytkin siinä, että osalta lähtee koko ala alta.

Tämä on se ongelma, johon valtiovallan pitäisi pistää paukkuja. Kun paperitehdas suljetaan, sieltä vapautuu teollisuusduunareita, mutta uudet työpaikat tuppaavat syntymään palvelusektorin pienipalkkaisiin duuneihin. Jos jätetään palkkakuoppaongelma sikseen, voimme ajatella, että teollisuudesta vapautuu ihmisiä, jotka ovat olleet teollisuudessa tietoisesti, esimerkiksi siksi, että ovat parempia käsittelemään koneita kuin ihmisiä.

Ei näistä ihmisistä tuosta vain synny asiakaspalveluhenkilöitä. Osasta ei synny ikinä, osa tarvitsee reippaasti koulutusta ja jonkunnäköistä tukea matkan varrella. Sama koskee Nokian kännykänsuunnittelijoita. Jos tuo duuni siirtyy Intiaan, uutta vastaavaa ei Suomessa ole.

Lama-ajan rakennuselvytyksessä on ongelma se, että se ei mitenkään auta näitä todellisia ongelmaisia vaan lähinnä rakennusmiehiä, joilla ei ole mitään ongelmaa, koska ansiosidonnaisella ja pimeillä hanttihommilla elättää itsensä lama-ajan yli mukavasti. Rahaa palaa paljon, ja äyriäkään siitä ei päädy niille, joilla on todellinen ongelma.

Sen sijaan pitäisi katsoa, missä näitä ongelmaisia on, ja ryhtyä miettimään keinoja, joilla esimerkiksi osasta näitä ihmisiä saataisiin yrittäjiä ilman nykyistä yrittäjän valtavaa henkilökohtaista riskiä, siinä toivossa, että he työllistäisivät muutaman muunkin firmoihinsa. Ja osa yksinkertaisesti tarvitsee jonkun kunniakkaan tien loppuiäkseen, koska töitä ei vain ole eikä tule.

Rakennuselvytystä perustellaan aina sillä, että rakentaa kannattaa kun on halpaa. Tämä on Suomen taloudessa puhdasoppista hölynpölyä. Rakennusmiehet saavat TES-palkkaa sekä lamavuosina että huippuvuosina, eli työn hinta ei laske. Tarvikkeiden hinta voisi teoriassa laskea, mutta mutta Suomessa asioiden hinnat ovat herkkiä nousemaan “maailmanmarkkinahintasyistä”, mutta maailmanmarkkinahintojen lasku ei siirry hintoihin, vaan se puhalletaan johonkin kaupusteluketjussa “hinnankorotuspaineiden torjumiseksi”. Kapitalistin kate todennäköisesti laskee, muttei se julkisissa urakoissa ole hirveän suuri ollut ennenkään, koska tilaajaan ei sisälly vastapuoliriskiä. Lisäksi julkisilla hankkeilla on taipumus kusahtaa, eli jos hinnaksi sovitaan sata miljoonaa, loppulasku onkin 142 miljoonaa. Joten kapitalisti voi aivan hyvin näyttää pientä katetta tarjouksessa ja lopulta vain laskuttaa enemmän.

Julkisen vallam toimia tarvitaan, mutta toimien pitää olla oikein kohdennettuja. Puuhasteluun ei rahaa kannata pahemmin talikoida, koska rahaa tarvitaan oikeisiin kohteisiin.

Joku urheiluseurasuursmurffi on sitä mieltä, että lasten ylipainoon jne. on ratkaisuna joku järjestetty seuratoiminta koulun jälkeen.

Mitenhän on? Kuinka paljon lasten vähäinen liikkuminen johtuu järjestetyn seuratoiminnan puutteesta ja kuinka paljon siitä, että lastenliikuttamisbisnes on kaapattu seuroille eikä enää ole lasten leikkiä? Ymmärrän osittain, miksi kaupungeissa on käytännön pakko liikkua jossain seurassa, koska läheskään kaikki eivät asu sellaisessa paikassa, jossa voisi juoksennella metsissä.

Mutta mieli tekisi kuitenkin sanoa, että ongelma ei nytkään ole tilaisuuksien puutteessa. Seuroja ja toimintaa kyllä on.

Voisiko ongelma mitenkään olla siinä, että varsinkin ne huonommat kokevat seuratoiminnan kuten myös koululiikunnan lähinnä nöyryytysten sarjana eikä minään hauskana ajankuluna? Muistelen itseäni pienenä, ja jossain vaiheessa olin laiha, sitten pönäkkä ja sitten taas laiha kunnes kasvoin nykyisiin mittoihini joskus aikuisena. Huolimatta siitä minkä kokoinen olin, olin vain liikunnassa aina “huono”. Ihan sama mikä laji, olin siinä aina viimeinen. Tai se, joka ei joukkuepelissä kelvannut edes maalivahdiksi vaan joutui rupeamaan tuomariksi jos väkeä oli pariton määrä ja myöhemmin muutenkin.

Minä en muista koululiikunnasta paljon mitään muuta kuin sen, että olin aina viimeinen joukkueeseen valittu. Sekä sen, etten osannut mitään. Erityisesti muistan ala-asteen pakolliset kilpailut, joissa kaikki laitettiin hiihtämään, luistelemaan tai juoksemaan jotain lenkkiä ympäri muun koulun nauraessa ympärillä. Ainoa laji, jossa en ollut huonoin vaan sieltä parhaimmasta päästä, oli uinti, ja odotin koulun uimapäiviä kuin kuuta nousevaa. Liikuntatunteja yleisesti inhosin enkä ikinä päätynyt mihinkään seuroihin olemaan taas huonoin.

En tiedä mikä on nykyisten lasten arvomaailma. Mutta jos se ei ole tästä merkittävästi muuttunut, lasten liikuttamisessa oleellista olisi ottaa kohderyhmäksi ne huonot sen sijaan, että järjestetään yhä monipuolisempaa ja jännempää seuratoimintaa niille hyville. Eivät ne huonot halua harrastuksia, joissa heille nauretaan ja joissa heitä nöyryytetään. Eivät aikuisetkaan moisia harrastuksia pahemmin hamua itselleen.

Tämä ongelma onkin paljon hankalammin ratkaistavissa, sillä se ei parane urheiluseuraväen patenttiratkaisulla, joka sisältää keskeisenä elementtinä lisärahan ammentamisen urheiluseuroille. Se, että osa lapsista ei koe nykyistä urheiluseuratoimintaa omakseen on osoitus siitä, että nuo seurat tekevät jotain väärin.

Ei minullakaan asiaan ole mitään suuria ratkaisuja tarjota. Mutta olen koko lailla varma, että puolipakottamalla huonotkin liikkujat johonkin nöyryytystreeneihin koulupäivien jälkeen, ei tuota paljoakaan nykyistä enempää liikunnasta nauttivia aikuisia, mutta jokusen kouluammuskelijan se tuottaa lisää kun muutamalla päässä napsahtaa ja päättävät käydä antamassa opetuksen kymmenen vuotta silmätikkuna pitäneelle “valmentajalle”.

Ainakin minun alakouluaikanani poikien liikunnan kuului olla jonkunnäköistä apinointia ääliömäisimmästä testosteronitouhotuksesta, eikä hauskaa. Siinä piti olla kilpailu, kilpailussa pitäi voittaa ja kaiken kaikkiaan piti olla “hyvä”. Hauskaa homman ei tarvinnut olla paitsi voittajille. Hieman hauskuutta hommaan tuli vasta aikuisiän kynnyksellä lukioikäisenä kun valtaosan itsetunto oli jo kehittynyt sille asteelle, että jonkunnäköinen sähläys jossain pellesarjassa ei enää tuntunut ahdistavalta ja jos ei huvittanut tehdä mitään, sitten ei tehnyt mitään.

Nähdäkseni tämä on kuitenkin se asia, mitä meidän pitäisi miettiä. Eikä se, mihin kellonaikaan seuratoiminta on ja kuinka paljon siellä on karjuvia aikuisia ja miltä momentilta heille maksetaan.

Jan Vapaavuori on aina vaikuttanut minusta hieman vahingossa ministeriksi nousseelta hahmolta.

Muistelen, että hän ei todennäköisesti olisi tänään edes kansanedustaja, ellei vaaleissa reilut kuusi vuotta sitten hänellä olisi ollut Helsingissä sama ehdokasnumero kuin Tanja Karpelalla Uudellamaalla. Kukaan ei tietysti tiedä väärin äänestäneiden määrää, mutta koska mainittu Vapaavuori oli ainakin minulle täysin vieras nimi ja sentään seuraan politiikkaa ja äänisaalis ei ollut aivan vähäinen, yhteys vaikuttaa ilmeiseltä.

Nyt hän on joka tapauksessa ministeri. Ei ehkä aivan oikealla paikalla, koska hänellä ja sidosryhmillään on kytköksiä kiinteistömafiaan ja asuntoministeri on hieman liian lähellä tätä bisnestä. Mutta nyt hän kaikesta huolimatta on huolissaan kaupungin vuokra-asuntojen tuotannon vähyydestä.

Ongelmaan pureudutaan ponnekkaasti tekemällä ranking-lista kunnista, jotka “luistavat” vuokra-asuntojen rakentamisesta.

Mitä ihmeen järkeä tässä listassa oikein on? LIenee päivänselvää, että listan kärjessä komeilevat kasvukeskukset, jotka sentään rakentavat jonkun verran vuokra-asuntoja, ja vastaavasti häntäpäässä kummittelee näivettyvä ja muuten vain kepulainen Suomi. Tyhjentyvällä maaseudulla ja taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla asuntoja on tyhjillään yllin kyllin. Ei niihin ole mitään järkeä rakentaa kaupungin vuokrakasarmeja kun niissä enemmänkin tuskaillaan sen kanssa, kuka oikein maksaa autioituneiden kerrostalojen purkamisen.

Kyllähän tietysti Outokumpu voi haaskata rahojaan kaupungin vuokra-asuntojen rakentamiseen, mutta luulisi tuolla rahalla olevan jotain parempaakin käyttöä, koska asuminen ei maksa siellä paljon mitään ja jonkunnäköisen kämpän saisi jopa ostettua helsinkiläisyksiön kahden vuoden vuokralla.

Pula harvoista vuokra-asunnoista on siellä, missä ihmiset haluavat asua, eli pääkaupunkiseudulla. Eivät asunnottomat ole valmiita muuttamaan sankoin joukoin johonkin kehitysalueelle, koska siellä ei ole työtä eikä mitään muutakaan tekemistä. Pääkaupunkiseudulla taas tilanne on se, että vuokra-asuntoja rakentamalla ei asuntojonoja poisteta, sillä jos halvan asunnon saa vaivatta, muuttajia löytyy lisää.

Enemmänkin Vapaavuoren kannattaisi miettiä sitä, miten saataisiin motivoitua edes joku rakentamaan. Nythän maata olisi pääkaupunkiseudulla vaikka kuinka, mutta kaavoituksella pidetään huoli siitä, että yksityiset maanomistajat eivät pahemmin maitaan voi hyödyntää ennen kuin ne on jollain tavalla puliveivattu kunnallismafiaa lähellä olevien rakennusliikkeiden käsiin. Nämä rakennusliikkeet taas ovat helisemässä nytkin, koska käsissä on tyhjiä asuntoja, jotka eivät mene kaupaksi pyydetyllä hinnalla, ja kenellekään ei ole tullut mieleenkään, että halvemmallakin voisi myydä.

Asuntorakentamiseen tarvitaan siis lisää pelureita nykyisen oligopolin sijaan. Kaupunki voi rakennuttaa jos sillä on joku järkevä hanke, mutta sen lisäksi pitäisi huolehtia jotenkin siitä, että muutama suuri rakennusliike ei käytännössä pysty pyörittämään koko pääkaupunkiseudun rakennusbisnestä mielensä mukaan. Nythän näillä olisi käytössä kaavoitettua maata ja rakennusoikeuttakin, mutta tämä kelmien kerho on sanonut aivan suoraan, ettei rakennushankkeita kannata aloittaa ennen kuin myymättömät asunnot on myyty, koska muuten hinnat laskisivat.

Ja kun asumisen kalleus pääkaupunkiseudulla on ollut asuntopolitiikan ykköshuolenaihe, eikö tämä aiheuta missään päin mitään tarvetta johtopäätöksiin? Rakennusmafia sanoo avoimesti, että lisätuotanto laskisi hintoja, minkä tietysti tiesimme ilman heitäkin, mutta lisäksi käyttää monopoliasemaansa ja on rakentamatta, jotta hinnat eivät laske.

Eikö rakennuttajilta voisi esimerkiksi edellyttää, että tontille nousee suunnitelman mukainen talo tietyssä ajassa, tai tontti palaa kaupungille, joka antaa sen seuraavalle halukkaalle? Eli se maa mikä asuntokäyttöön saadaan kaavoitettua, myös rakennettaisiin nopeasti, eikä annettaisi rosvosektorin vain pantata kaikkea rakentamatonta maata seuraavaa nousukautta odotellessaan?

Tänään maahanmuutosta avautuu Matti Vanhanen.

Normaalin, lähes liturgiamaisen “Suomi tarvitsee työperäistä maahanmuuttoa työvoimapulan takia” -kommentin alta paljastui kuitenkin muutakin.

Erityisesti pisti silmään se, että nykyinen työperäisen maahanmuuton puute johtuu vain siitä, että on lama ja ei ole töitä. Ja että kun töitä taas on, työperäisen maahanmuuton virta käynnistyy jotenkin maagisesti itsekseen.

Ei Suomee suuntautunut suurta työperäisen maahanmuuton virtaa nousukaudellakaan. Miksi turhaan, koska Suomessa on huonot palkat, korkeat verot ja kalliit kustannukset, ja palkansaajan ostovoima on Länsi-Euroopan neljänneksi huonoin Kreikan, Portugalin ja Ruotsin jälkeen. Jos talous kasvaa Suomessa ja töitä on, Suomi on tuskin tässä mikään yksittäinen saareke. Saksan, Ranskan ja Britannian taloudet vetävät myös, ja näissä maissa pärjää pääsääntöisesti paremmin, ja varsinkin Ranskan tapauksessa ilmastokin on parempi ja ruokakaupassa myydään ruokaa eikä kanaa hunajamarinadissa.

Vanhasen asenne on vaarallinen harhaoppi. Suomea ei tunneta maailmalla eikä sen hyvistä puolista tiedetä paljon mitään. Kouluja käyneiden siirtolaisten houkuttelemiseksi pitäisi tehdä töitä. Niin valtion tasolla kuin rekrytoivien firmojenkin. Ei missään ole mitään työperäisten maahanmuuttajien jonoa, joka tulee Suomeen heti kun lama julistetaan loppuneeksi.

Toinen ongelma on se, että tähän menessä ne yritykset, jotka ovat tarvinneet ulkomaista työvoimaa, ovat sitä palkanneet. Määrä ei vain ole kovin suuri, koska valtaosa firmoista ei ole kiinnostunut palkkaamaan ulkomaalaisia. Jos Suomessa oikeasti hyökkää työvoimapula, osa firmoista varmaan ryhtyy ulkomaisia rekrytoimaan. Näin ne voivat tehdä, ja valtion rooliksi jää tässä kohtaa mahdollisimman kevyen byrokratian tarjoaminen, mikä toteutuu nyt vain osittain. Itse työlupaprosessi alun alkaen ei ole erityisen raskas, mutta määräaikaisen luvan uusiminen on hankala, koska se edellyttää passin luovuttamista poliisille pariksi kuukaudeksi.

Vanhasen asenne on oivallinen esimerkki siitä, miksi Suomeen tarvittaisiin ulkomaalaispolitiikka.

Tässä politiikassa pitäisi määritellä termistö, jotta turvapaikanhakija ei muutu retoriikassa työperäiseksi siirtolaiseksi. Sen jälkeen siinä pitäisi määritellä tavoitteet maahanmuutolle (määrälliset, laadulliset jne) ja keinot, joilla näihin tavoitteisiin pyritään. Oleellista on kuitenkin tällaisessa politiikassa tunnustaa, että työperäisten siirtolaisten paras a-ryhmä ei tule Suomeen ellei tehdä jotakin, ja toisaalta turvapaikanhakijoiden virta maailman ankeimmista paikoista ei lopu, ellei tehdä jotakin. Nyt kun näitä ihmisryhmiä harvoin halutaan käsitellä erikseen, on väliin laitettu vain yhtäläisyysmerkki, jossa lukutaidottomat turvapaikanhakijat nimetään siirtolaisiksi ja työvoimareserviksi ja yritetään uskotella vaalikarjalle, että kaikki on hyvin.

Siirtolaispolitiikka on kuitenkin huomattavasti vaikeampi asia kuin vain kutsua turvapaiikanhakijoita siirtolaisiksi. Sellaistta ei näemmä Vanhanen taida miettiä, mistä en ole kovin yllättynyt.

Kuntaliiton pomo marmattaa, että valtiolta mukamas pitäisi löytyä lisää rahaa kuntien talouden pönkittämiseen.

Miksi ihmeessä? Suomessahan kaivataan nimenomaan julkisen sektorin ja holhousvaltion alasajoa eikä lisärahan äyskäröintiä pääosin humpuukiin. Kun sitä ei ole kyetty tekemään aikaisemmin, se pitäisi kyetä tekemään viimeistään siinä kohtaa kun rahat loppuvat.

Onko Suomessa yhtään kuntaa, jossa ei olisi jäljellä kuin lakisääteinen minimipalvelu- ja viranomaistaso? Jos ei ole, en usko ensimmäistäkään pehmeää puhetta siitä, että kunnat olisivat kriisissä ja että tarvitaan lisää valtion rahaa. Muistamme, että kuntaliiton Parjanne ja edustamansa organisaatio on veivannut täsmälleen samaa grammaria sekä nousukaudella että lamassa. Koskaan tilanne ei ole sopiva, vaan jatkuvasti tarvitaan lisää rahaa valtiolta kunnille. Milloin mitäkin kautta. Lisää rahaa tarvittiin viime laman aikaan. Lisää rahaa tarvittiin 90-luvun lopulla. Lisää rahaa tarvittiin 2000-luvulla historiallisen pitkän nousukauden jälkeen. Ja taas kun on lama, tarvittaisiin lisää rahaa.

Tässä on ongelmana myös Pekka ja susi -efekti, eli jos poikkeuksellisesti jossain tilanteessa lisää rahaa tarvittaisiin, kuka ihme uskoo ammattimarisijaa, joka ei ole ikinä tyytyväinen mihinkään vaan aina tarvitaan enemmän ja on kriisi ja konkurssi? En minä ainakaan.

Kuntataloudessahan on ajat sitten keksitty oivallinen puhallus: kunnissa pidetään kriisirajalla nimenomaan peruspalvelut. Näin voidaan teeskennellä, että raha on loppu. Samaan aikaan rahaa kyllä löytyy puuhasteluhankkeisiin, toissijaisiin palveluihin ja turskeaan hallintokoneistoon. Olen nyt varmaan Setsuanin paha ihminen, mutta minun mielestäni raha ei voi olla loppu yhdessäkään kunnassa, joka kykenee tuottamaan muitakin kuin lakisääteisiä peruspalveluja. Voi olla poliittisesti ikävää ajaa alas esimerkiksi kaupunginteatteri ja -orkesteri, mutta jos rahaa ei peruspalveluihin muuten riitä, näin kuuluu tehdä.

Nyt ei pidä sortua äyskäröimään lisää rahaa julkiselle sektorille vaan miettiä, miten yksityinen sektori saataisiin kuluttamaan ja ennen kaikkea investoimaan. Siihen ei auta mitään se, että museoidaan kuntasektorin koko ja rakenne nykyiseksi. Kuntien johdosta pitää luutia marisijat luiskaan ja palkata tilalle saneeraajia jos ei muuten pärjätä. Saneeraajia kyllä löytyy eläkkeelle jääneistä yrityspomoista aivan varmasti, ja jos eläke-edut ovat jo valmiiksi kunnossa, osa heistä voisi tarttua haasteeseen huomattavan vaatimatontakin korvausta vastaan, halusta vaikuttaa eikä halusta rahastaa.

Nykyiset isolla rahalla headhunterien etsimät kuntapomot tuntuvat olevan hyviä lähinnä marisemisessa ja tutulla pelikentällä pelaamisessa. Marina ei tuota mitään, ja nyt pelikenttä on muuttunut. Nyt pitäisi sopeutua uuteen tilanteeseen, mutta ei siihen taida olla lahjoja.

Tarja Halonen on varoittanut meitä kohtelemasta maahanmuuttajia “pelkästään työvoimana” ja kannattavansa oikeutta “vapaaseen muuttamiseen mutta vastustavansa työvoiman tuontia”.

Onneksi tänä päivänä ei presidentillä ole enää samanlaista valtaa kuin silloin, kun Manu avasi ovet inkeriläisten paluumuutolle. Heitä oli vähän, kehitysmaissa väkeä riittää muutama miljardi.

Tässä koko lauselmassa on jotain aivan täydellisen mieletöntä, eikä se edes oikein avaudu minulle.

Kuvaako Halonen nykytilaa vai haluamaansa tulevaisuutta? Jos nykytilaa, kuka kohtelee maahanmuuttajia pelkästään työvoimana? Suomen maahanmuutto on turvapaikkaperusteista ja perheenyhdistämisperusteista, ja työttömyysluvut näissä joukoissa ovat yli 50%. Ei heitä varmastikaan vain työvoimana kohdella, koska he eivät valtaosin ole mitään työvoimaa. Naiset ovat kotona ja miehistä osa ei töihin halua, ja töihin haluavistakin suuri osa ei löydä työnantajaa, koska heidän ammattitaidolleen ei ole mitään kysyntää.

Muutenkin lausunto on hieman outo. Maahanmuuttoasioissa on ajateltu, että työllistyminen on suomalaisessa yhteiskunnassa paras tapa päästä siihen sisälle. Aivan samalla perusteella ollaan huolestuneita valtaväestön pitkäaikaistyöttömyydestä, koska työelämästä tipahtaminen karsii usein myös sosiaalisia kuvioita ja aiheuttaa ongelmia. Onko Halonen siis tehnyt tässä asiassa takinkäännön, ja työnteko ei enää ole mikään oleellinen elementti suomalaisessa yhteiskunnassa? Vai koskeeko rajaus ainoastaan maahanmuuttajia, joiden ei kuulu turhaan rasittaa itseään työllä, riittää kun tuovat etnovärinää katukuvaan? Vai puhuuko Halonen sekavia?

Jos taas kuvataan tulevaisuutta, mitä ihmettä tarkoittaa “vapaan maahanmuuton kannattaminen ja työvoiman tuonnin vastustaminen”? Minä luen sen niin, että Suomeen kuuluu tuoda elättejä muttei työvoimaa. Mitä minä ymmärsin väärin vai ymmärsinkö aivan oikein? Jos ymmärsin jotain väärin, Halosen pitäisi ehkä hieman täsmentää lausuntoaan, koska minä sentään ymmärrän maailman menosta aika paljon. Jos ymmärsin oikein, mitä on tapahtnut huolelle huoltosuhteesta ja huutavasta työvoimapulasta?

Ja mitä perustavaa laatua olevaa hyvää saavutetaan siten, että jätetään “työvoiman tuonti” pois? Jos Suomessa on töitä muttei tekijöitä, miksi emme voisi tuoda tekijöitä? Halosen malli tarkoittaa firman siirtämistä tekijöiden lähelle, mikä vie Suomesta työpaikkoja ja verotuloja.

Minusta näyttää siltä, että Halonen on heittänyt pataan ay-taustansa pohjalta jyrkimmät ay-argumentit (“ei työvoiman tuontia, työpaikat suomalaisille”) ja punavihreän trendiaatteen (“vapaa maahanmuutto”). Ja on saanut aikaiseksi kerrassaan eriskummallisen taikajuoman, joka vaatii lisäämään maahanmuuttoa ja huolehtimaan siitä, että tulokkaat eivät vahingossakaan työllisty vaan jäävät veronmaksajien elätettäviksi.

Näitä tulokkaitahan me saamme kehitysmaista juuri niin paljon kuin haluamme ottaa. Joku voisi vielä kertoa minulle, millä tavoin Suomi tästä Halosen taikajuomasta hyötyy, kun minun mielestäni keitos vaikuttaa monellakin tapaa myrkkyliemeltä.

Mitä järkeä on painottaa maahanmuuttoa erityisesti sopeutumattomiin ja vaatia luopumaan siitä osasta maahanmuuttoa, joka on tuonut Suomeen tekijöitä ja veronmaksajia?

Britanniassa on nykyisin vallalla jonkunnäköinen suunnaton itseruoskimiskampanja kun talous sukeltaa ja muutama lapsi on kuollut hämärissä olosuhteissa. Broken Britain on käsite, joka esiintyy uutisissa päivittäin, ja aina kun uutiset ovat huonoja, on se osoitus siitä, että yhteiskunta on mätä.

Minä olen jokseenkin täysin eri mieltä. Tietysti täällä on paljon korjattavaa ja lama osuu tänne syvemmin kuin muualle pankkisektorin korostuneen aseman takia. Mutta silti.

Brittiläisen yhteiskunnan elinvoima on keskusjohdon puutteessa ja siinä, että valtio ei ole mukana aivan kaikessa. Asioita ei ole mikään pakko tehdä keskitetysti ja keskusjohtoisesti. Jos joku asia toimii, sitä ei ole syytä korjata vain periaatteen vuoksi, tästä esimerkkinä pari viikkoa sitten kirjoittamani rahasekamelska, jossa samassa valtiossa on parikymmentä alueellista setelisarjaa. Turhaahan se on, mutta kun se kerran toimii, olkoon sitten niin.

Brittiläistä yhteiskuntaa ja Englantia ei ole synnytetty väkisin vaan se on kehittynyt milloin hallitsijoiden ja aateliston, milloin uskovaisten, milloin porvariston näyttäessä suuntaa. Ja jo pitkään vallankahva on saanut oikeutuksensa kansalta eikä päin vastoin. Tässä on suuri ero Ranskaan, jossa valtion piti keksiä itselleen kansa ja historia niinkin myöhään kuin reilu sata vuotta sitten. 1880 80% “ranskalaisista” ei edes puhunut ranskaa. Kun valtio rakensi itselleen kansan, se on luonut erilaisen asetelman yksilön ja yhteiskunnan välille toisin kuin sivistyneissä maissa. Ranska on vanhan ja uuden hallinnon aikaan ollut myös tuskaisan keskusjohtoinen paikka. Ranskassa tavoitellaan yhtenäisyyttä mutta tunnutaan saavuttavan lähinnä epämääräinen kaaos. Britanniassa hyväksytään epämääräinen kaaos, mutta saavutetaan yllättävän suuri yhtenäisyys.

Ranskalaiset ottavat mielellään kunnian länsimaisen demokratian ja kansanvallan keksimisestä, mutta tämä ei nähdäkseni pidä paikkaansa. Kukaan ei oikein tiedä, koska God save the King/Queen keksittiin, mutta se on varmasti ollut olemassa jo 1740-luvulla, 50 vuotta ennen kuin ranskanpullat ryhtyivät riehumaan ja ripustamaan aatelistoa tammenoksiin. Tuon laulun kolmas säkeistö (keskimmäistä ei useinkaan lauleta) on aikansa tuotteeksi sangen huomionarvoisa:

Thy choicest gifts in store
on her be pleased to pour;
long may she reign.
May she defend our laws,
and ever give us cause
to sing with heart and voice
God save the Queen.

Näyttää ja kuulostaa perinteiseltä kansallislaululta, mutta kun ajattelee mitä tuossa sanotaan, siinähän normaalin palvonnan ja ylistyksen sijaan edellytetään hallitsijan noudattavan lakeja, ja lisäksi edellytetään, että majesteetin tulee ansaita kansan kunnioitus eikä se ole peräisin syntyperästä, jumalalta tai herra ties mistä. 300 vuotta sitten tämä on ollut ajatuksena maailmassa jokseenkin ainutlaatuinen kun muualla vielä tuskailtiin jumalaisten diktaattorien ikeen alla.

Tämän päivän Britanniassa on ongelmia ja vaikeuksia, mutta niitä on ollut aina. Ja niistä on selvitty. Mikään tietooni tullut ei ole saanut minua vakuuttuneeksi siitä, että juuri nyt olisi jotain poikkeuksellista ilmassa. Talous sukeltaa, maahanmuuton kanssa on ongelmia, rikos rehottaa siellä täällä. Mutta entä sitten? Sellaista se on. Talous dyykkaa kasvettuaan vahvemmin kuin mantereella, ja todennäköisesti kasvun käynnistyttyä Britannia yllättää taas mantereen housut kintuissa dynamiikallaan. Maahanmuutto on tällä hetkellä ongelma, sillä aikaisemmin siirtomaista tultiin opettelemaan hyviksi briteiksi, nyt tullaan nostamaan tukiaisia ja elämään Woolwichin tai Bown somalighetoissa.

Mutta ei Britannia tähänkään kaadu. Eivät edellisetkään maahanmuuttajat ole oitis sopeutuneet, mutta tänä päivänä Cityn katuja kävelee hyvin kirjava joukko tyylikkäästi pukeutuneita herrasmiehiä, brittejä parhaasta päästä. Ja muutaman masentavan somaligheton ei pidä antaa masentaa.

Kun menen Greenwichissä johonkin lähipubiin, siellä on nuoria ja vanhoja iltakaljalla aivan kuten sata vuotta sittenkin. En näe mitään merkkejä siitäkään, että nuoret olisivat jotenkin kasvamassa erityisen kieroon vaan lopulta he pitävät arvossa samoja perinteitä ja arvoja kuin vanhempansakin.

Tietysti kaikennäköistä pitää tehdäkin. Maahanmuuttoon tehdyt kiristykset lienevät olleet paikallaan, jotta saadaan rajoitettua heikosti sopeutuvien virtaa. Taloudessa pitää huolehtia siitä, että liialla holhoamisella ja sääntelyllä ei tapeta lypsäviä lehmiä, mikä on ollut varsinkin rahoitusalalla pelkona.

Britannialla on kuitenkin ainutlaatuinen asema siinä, että se on “tuttu” kovin monessa paikassa. Imperiumia luonnehti mainittu keskusjohtoisuuden puute. Jos joku toimi Intiassa, sen saman ei tarvinnut toimia Egyptissä, vaan siellä voitiin tehdä eri tavalla. Paikallisia kulttuureja ei pahemmin nitistetty paitsi USA:ssa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa, joissa alkuperäisväestö on pitkälti korvattu valkoisilla. Väärin varmaankin, mutta tällä hetkellä nämä maat ovat kuitenkin brittiläisen yhteiskunann tuotteita Englannista kopioitua lainsäädäntöä myöten. Kun siirtomaiden omia valtarakenteita ja kulttuureja ei ei-valkoisissa paikoissa tuhottu, harvassa paikassa vallitsee nykyään suurikaan katkeruus Britanniaa kohtaan. Katkerimpia lienevät buurit, jotka edelleen unelmoivat itsenäisestä buuritasavallasta ja on vain brittien syy, että 1800-luvun lopulla perustetut eivät menestyneet.

Maailmaa ei enää hallita Westminsteristä, mutta kun puoli maailmaa on kopioinut lakinsa, bisneskulttuurinsa ja monta muuta asiaa sieltä, bisneksen tekeminen britin kanssa on puolelle maailman väestöstä ja 90 prosentille maksukykyisistä sangen helppoa.

Joten en minä jaksa olla huolissani mistään pysyvästä vahingosta, vaan juon rauhassa kulmapubissa hörökorvien kanssa lämpimän oluen perjantai-iltana jatkossakin poliitikkoja haukkuen.

Hesarissa osui silmiin tämä uutinen. EU siis väsää jotain elvytyspakettia, ja koska siinä maaseudun kehittämisvarojen määrä putoaa, Suomi muuttuu nettomaksajaksi.

Mitä tämä kertoo meille? Sehän kertoo meille kepulismista. Suomen ehdotukset siitä, mitä noilla rahoilla Suomessa voisi tehdä, ovat olleet maaseutupainotteisia, ja kun maaseuturahaa leikataan, leikkaantuu myös saatu raha.

Nähdäkseni Suomessa isoimmat tämän hetken ongelmat ovat taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla, joista on lähtenyt tehdas alta ja työttömyys on pompsahtanut 20 prosentin tuolle puolen. Jos jotain elvytyspaketteja EU tarjoaa, hankkeita olisi pitänyt miettiä siten, että raha hyödyttäisi jotakin tällaista paikkakuntaa. Mutta eipä mietitty, vaan yritettiin vaivihkaa puhaltaa raha kepulaiseen Suomeen. Ja kun sitä ei maaseudulle saatu, jäi rahakin saamatta, ja nyt epäilemättä kaikki ovat tyytyväisiä.

Tänään sekä Vanhanen että Katainen ovat olleet sitä mieltä, että valtion pitää lainata lähivuosina aivan poskettomia summia. 50 miljardia euroa muutamassa vuodessa on helvetin paljon, ja mikään ei indikoi, että velkaantuminen loppuisi siihenkään.

Mihin ihmeen kankkulan kaivoon tämä raha oikein menee? Tätä meille ei ole kerrottu, mutta minulla on siitä arvaus.

Se, että valtio kattaa 15% menoistaan velalla, on kestämätön tilanne. Juuri nyt se on mahdollista, koska valtiot kaikkialla velkaantuvat rivakasti ja yksi mätämuna ei eroa suuresti korissa, joka on niitä täynnä. Tämä tarjoaa poliitikoille helpon tien ulos kun ei tarvitse miettiä, miten menoja leikattaisiin.

Vanhasen lausunto siitä, että nyt velkaa tarvitaan 8 miljardia mutta jatkossa enemmän, on mielenkiintoinen. Tässähän on ennustettu, että tämä lama joskus loppuukin, ja kun lama loppuu, valtion verotulot alkavat kasvaa rivakasti. Siitä huolimatta ennustetaan, että jatkossa pitää velkaantua vieläkin enemmän. Tilanne on outo, sillä katsoo mitä ennustetta hyvänsä, niissä laman syvin kuoppa osuu tälle vuodelle. Alkaako nousu loppuvuodesta vai ensi vuoden lopulla on sivuseikka, pahin rysäys lienee tämän vuoden heiniä.

Minun mielestäni se, että rahankäytölle ei anneta mitään kohdetta vaan väistellään asiaa on paljon puhuva.

Oma arvaukseni nimittäin on, että jostain päin Suomen eläkejärjestelmää on paljastumassa valtava vajaus tai kupru. Mitenkään muuten en pysty selittämään sitä, että julkisten menojen odotetaan kasvavan hirvittävää vauhtia, vaikka lama ei enää syvenisikään. Joku eläkekassa on menettänyt valtavia summia osakemarkkinoilla, ja loppujen ennustetaan menettävän rahojaan valtioiden korkopaperimarkkinoilla. Tai sitten jossain on yksinkertaisesti riskinhallinta pettänyt ja joku on turskannut kunnolla, mutta asiaa yritetään toistaiseksi hyssytellä paniikin välttämiseksi.

Rahan kippaaminen eläkejärjestelmään selittäisi sen, miksi sitä tarvitaan vuodesta toiseen ja jatkuvasti enemmän. Sekä sen, miksi ei tosissaan edes tarjota julkisen sektorin säästötoimenpiteitä, koska raha joudutaan käyttämään kuitenkin suurten ikäluokkien pitämiseen tyytyväisenä.

Minulla on tässä tilanteessa ikävä Iiro Viinasta, joka ymmärsi holtittoman törsäämisen vaarat, ja myöskin kertoi selkokielellä ihmisille, missä mennään. Kun valtion taloudellisen tilanteen karmeus oli kaikkien tiedossa, ymmärrettiin, että asialle pitää tehdä jotakin eikä vain talikoida rahaa humpuukiin hamaan maailman tappiin. Nyt poliitikot eivät samalla tavalla osaa painottaa tilanteen vakavuutta vaan he yrittävät hyssyttelemällä saavuttaa jotakin, joka minulle on hieman pimennossa.

Kun muualla puhutaan suurimmasta kriisistä maailman taloushistoriassa, Suomessa olisi lupa suhtautua tilanteeseen vakavasti ja miettiä, mikä tässä on oikea strategia. Minä oletan oikean strategian olevan lopulta niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella järkevän taloudenpidon ja kilpailukyvystä huolehtimisen. Yksityinen ihminen voi välttää velkaantumista ja riskejä ja pitää huolen ammattitaitonsa ajanmukaisuudesta. Julkisella puolella taas voidaan välttää liiallista velkaantumista, vaikka täysin velanottoa ei ole syytäkään vältellä. Talousjärjestelmä puolestaan täytyy pitää yritystoimintaa suosivana, mikä tarkoittaa supistettua julkista sektoria ja pienempiä veroja.

Se maa, joka selviää tästä lamasta pienimmällä julkisella velalla, saa huiman kilpailuedun kun muut joutuvat ammentamaan moninkertaisesti BKT:staan velanhoitoon vuosikymmeniä, elleivät länsimaat sitten kollektiivisesti jätä velkojaan maksamatta, mikä skenaario ei ole mahdoton sekään. Suomella olisi mahdollisuus olla tämä maa, jos valtio lainaisi miljardin lamavuosittain eikä kymmentä.

Nyt kuitenkin tapahtuu jotain, mistä meille pitäisi kertoa enemmän. Suomen pankkijärjestelmä ei ole tarvinnut vielä euroakaan tukiaisia, eikä kukaan ole toistaiseksi edes indikoinut, että niitä tarvittaisiin. Suomessa jäljellä on lähinnä peruspankkitoimintaa pyörittäviä pikkupankkeja, ja tämä bisnes ei ole pahemmin vielä kärsinyt.

Kun rahaa ei tarvita pankeille, mihin se oikein tarvitaan?

Jutta Urpilainen hehkuttaa, että eläkekiista oli “kansanvallan voiton päivä”.

Tämä hämmästyttää minua suuresti, sillä eläkekiista oli nimenomaan kansanvallan tappio ja korporaatiovallan voitto. Riippumatta siitä, oliko eläkeiän nostamisajatus kenenkin mielestä oikea vai väärä. Nyt on jälleen osoitettu, että poliitikoilla on oikeus puuttua vain sellaisiin asioihin, joihin korporaatiot antavat poliitikkojen puuttua. Kansanvalta on siis alisteinen korporaatiovallalle. Ainakaan minä en tiedä, miten voisin vaikuttaa siihen, kuka on STTK:n tai EK:n pomo. Sen sijaan tiedän, miten voin vaikuttaa siihen, että yksi selkärangaton kepuli saadaan palautettua takaisin Nurmijärvelle, Ikeaan tai aivan mihin hyvänsä.

Urpilainen sen sijaan pelaa sangen vaarallista peliä. Jos yksikään poliittinen toimittaja tarttuu asiaan, hänellä on suuria vaikeuksia selittää, miten hän oikein kansanvallan ymmärtää. Hänen ainoa toivonsa on, että suomalainen poliittinen journalismi on niin turtunut työmarkkinamafian valtaan, että se jättää moisen sammakon rutiiniluontoisesti huomiotta.

Kun miettii SDP:n kunniakasta historiaa kommunismin patoamisessa Suomessa ja sen pitkää perinnettä nimenomaan kansanvaltaisen prosessin kannattajana ja tukijana erotukseksi äärivasemmiston “valta meille millä keinolla hyvänsä” -ajatuksille, minusta näyttää siltä, että SDP:tä ennen johtaneiden suoraselkäisten ihmisten perintö on hukattu ja nykyinen puheenjohtaja ei edes oikein ymmärrä, minkä perinnön hän on vetämässä vessanpöntöstä alas irtopisteitä tavoitellessaan.

Tämä vaikuttaa minusta linjattomuudelta, ja jos olisin demari, olisin tehnyt johtopäätöksiä jo ajat sitten.

SDP:n nykyisestä murheen alhosta en tosin syytä niinkään Jutta Urpilaista kuin Erkki Tuomiojaa. Jutta Urpilainen epäilemättä tekee parhaansa, mutta se ei vain ole kovin paljon se. Sen sijaan Urpilainen ei olisi puoluejohtaja ensinkään vaan olisi jossain hänelle sopivammassa tehtävässä kakkos- tai kolmosketjussa, jos Erkki Tuomioja ei olisi jälleen kerran ollut ehdolla puheenjohtajaksi. Joka kerran kun Tuomioja yrittää, muut kokoavat rivinsä sen ehdokkaan taakse, joka parhaiten onnistuu Tuomiojan kaatamaan. Ja kun Tuomiojalla ei ole erityisen laajaa kannatusta ns. duunarialojen ympäriltä löytyvässä peruskannattajakunnassa, Tuomioja kyllä kaatuu.

Mutta samalla puheenjohtajavaali muuttuu “Tuomioja - Ei-Tuomioja” -vaaliksi, jossa ei valita parasta ehdokasta vaan paras Tuomiojan kaataja, ja tämä metodi ei kykene seulomaan esiin parasta ehdokasta ja osoittamaan joidenkin ilmeisiä puutteita. Tarkoitus on kampittaa Tuomioja, ja siinä onnistuttiin tälläkin kertaa, mutta hinta vaikuttaa aika kovalta.

Lontoossa oli Eppu Normaalin keikka.

En ole mikään suurensuuri eppu-fani, mutta ajatus oli niin pöljä, että ostin lipun. Kyllähän siellä viihtyi vaikka sinne meno ahdistikin ja London Transport yritti tukkia tietä. Mutta huomasin, että osaan Eppu Normaalin tuotannosta noin 4,2% eli kaikki klassikot, ja sen lisäksi on vaikka mitä, josta en ole ikinä kuullut mitään.

Mutta ei se mitään. Kannatti mennä silti.

Eläkeiän nostamiskiista alkaa saada sellaisia mittasuhteita, että nyt pitäisi katsoa kortit.

SAK ilmoitti tänään, ettei se aio neuvotella missään foorumissa eläkeiän nostosta. Tämä on sinänsä aivan oikea valinta, sillä asia ei kuulu SAK:lle vaan poliitikoille, joten ei sen kannata haaskata aikaansa asiasta neuvottelemiseen.

Akava on väläytellyt jo yleislakkoakin, mutta SAK:ssa on vielä ollut joku tolkku puheissa ja siellä ei ole vielä hirttäydytty äärimmäisen jyrkkiin lausumiin. Meno on kuitenkin nyt sellaista, että olisi ehkä oikea aika antaa homman eskaloitua rähinän asteelle ja sitten vain istua se pois.

Kun lama on päällä, lakkoilu maksaa yrityksille ja yhteiskunnalle huomattavasti vähemmän kuin mitä se maksaa noususuhdanteessa. Mutta kun lakkokassan pohja alkaa pilkottaa ja yrityksiä kaatuu kuin heinää ja päivittäin isommalle osalle lakkoilijoista ei enää olisi työpaikkaa mihin palata lakon jälkeen, maahan palaisi lopulta kuri ja järjestys ainakin joksikin aikaa.

Kuulostaa ikävältä, mutta nähdäkseni tälle on nyt viimeinkin tarve. Tarve on oikeastaan ollut jo pitkään, mutta kun viime lama kolhi Suomea syvemmin kuin muita ja tämä lama todennäköisesti hieman hellemmin, nyt on tullut aika.

Minulla ei ole mitään AY-toimintaa eikä edes sen keskusjärjestöjä vastaan. Tätä ei pidä ymmärtää niin. Enkä halua edes kyseenalaistaa joitakin ns. kolmikantayhteistyön saavutuksia. Mutta meillä on hukassa nyt tärkeä periaatteellinen asia, ja tämä periaateasia on syytä palauttaa nyt oikealle tolalle. Mielellään rauhallisesti mutta tarvittaessa pistämällä kova kovaa vastaan.

Valtiovalta kuuluu Suomessa kansalle, ja sitä käyttää valtiopäiville kokoontunut eduskunta.

Tämä on selvää pässinlihaa. Valtiovalta Suomessa ei kuulu rekisteröidyille yhdistyksille ja erinäköisille päivähoitokerhoille. Vaan kansalle, ja valtaa käyttää eduskunta. Suomessa on ajat sitten kohotettu mainittu kolmikantayhteistyö jonkunnäköiseksi uskonnolliseksi doktriiniksi, jonka varjolla on lupa kävellä perustuslainkin ylitse.

Nykykäytäntö on se, että jos joku, usein ammatillinen keskusjärjestö, päättää jonkun asian olevan kolmikantayhteistyöasia, tuo asia kuuluu käsitellä jossain työmarkkinaneuvottelupöydässä. Joskus näitä vaatimuksia kuullaan työnantajiltakin. Ja sen jälkeen aina tunnutaan antavan periksi ja toimivan tuon työmarkkinapöydän synnyttämän kompromissin mukaisesti. Tämä prosessi ei ole demokraattinen eikä parlamentaarinen.

Kolmikantayhteistyö kuten muutkin neuvottelumekanismit ovat sinänsä arvokkaita, mutta johtuen siitä, että valta kuuluu Suomessa kansalle eikä työmarkkinajärjestöille, kolmikantayhteistyössä ainoa tuon yhteistyön rajat määrittelemään oikeutettu on valtiovalta. Jos se päättää siirtää jonkun asian työmarkkinapöytiin, se voi vapautuneesti tehdä niin, koska se delegoi varsin paljon muitakin asioita asiantuntijoille silloin kun näyttää siltä, että tämä tuottaa hyvän tuloksen.

Jos valtiollisen vallan käyttäjä haluaa päättää jonkun toimivaltaansa kuuluvan asian itsenäisesti, sillä on aina ja kaikissa tilanteissa oikeus näin tehdä. Jos vaalikarja ei pidä tästä, se voi vaihtaa poliitikkoja. Kolmikantayhteistyö on siis aina ja kaikissa asioissa alisteinen valtiolliselle lainkäytölle, ja tämä näyttää unohtuneen ajat sitten.

Tietysti yhteistyötä kannattaa tehdä tässä ja muissakin asioissa jos se on mahdollista. Mutta jos yhteistyö ei ole mahdollista, valtion velvollisuus on tehdä päätöksiä. Ja vastaavasti kantaa niistä vastuu. Itse asiassa valtiovallan käyttäjä joutuu asemastaan johtuen kantamaan vastuun sellaisistakin asioista, jotka se on eteenpäin delegoinut alihankkijoille. Alihankkijan käyttö ei missään muussakaan asiassa vapauta työn ulkoistanutta vastuusta tilaajaa, tässä tapauksessa kansaa kohtaan.

Kun nyt näyttää tämä nokkimisjärjestys olevan täydellisen hukassa, tarvitaan kurin ja järjestyksen palauttamista. Mielellään soisin sen tapahtuvan niin, että muut osapuolet hyväksyvät tämän perustuslaissa mainitun asian vallankäytöstä. Mutta jos ne eivät ole sitä valmiita hyväksymään, koko tunkio on syytä kääntää esille.

Jos tästä tulee iso rähinä, valtion on aktiivisesti argumentoitava tätä perustuslaissa mainittua kantaansa. Ja vaatia, että jos kolmikantayhteistyö halutaan nostaa perustuslaissa säädetyn vallanjaon yläpuolelle, se täytyy tehdä perustuslakia muuttamalla eikä siten, että paskasakki hilluu Hakaniemen torilla. Keskustelua ei saa antaa hiekkalaatikkopomojen käsiin, jotta he voivat johdatella sitä omille teilleen "koskee kaikkia", "edustamme miljoonaa suomalaista" -tyylisin fraasein, kiertäen näppärästi sen tosiasian, että lainsäädäntövallan luovuttaminen rekisteröidylle yhdistykselle hallituksen päätöksellä on itse asiassa rötöksenä aika raskas.

Vallanjako-oppi on rakenteena selvä. Mutta sen hyväksyminen osaksi parlamentaarista demokratiaa ei näytä olevan.

Kaikennäköiset auguurit ovat nousseet luolistaan ennustamaan talouden nousua milloin missäkin kuussa. Tänään on kuultu, että nousu (USA:ssa) alkaa lokakuussa, paitsi että joku toinen ilmoitti sen alkavan kesäkuussa ja kolmas vuonna 2011. Minä ennustan, että lopulta yksi “ennustaja” osuu oikeaan, sillä näitä povaajia ja käärmeöljykauppiaita on niin monta, että jokaista tulevaisuuden hetkeä ehtii joku ennustamaan. Väkisinkin joku osuu siis oikeaan, muttei tästä pidä päätellä, että hänellä olisi muita enemmän lahjoja.

USA:ssa talouskasvu voi aivan hyvin käynnistyä lähiaikoina, koska ne pelaavat eräällä tavalla pehmeällä valuutalla. Valuuttakurssi ei vaikuta suuresti mihinkään, joten se voi olla heikko tai vahva ja sikafarmari Ohiosta elää kuten ennenkin. Ne siis voivat painaa rahaa ja pakottaa lainausbisneksen käyntiin. Euroopassa taas valuutta on eri lailla käyttäytyvä ja setelipaino ei auttaisi suuria, varsinkaan kun EU:ssa olisi täysin mahdotonta sopia, miten lisättävä raha allokoitaisiin markkinoille.

Talouskasvu tarvitsee käynnistyäkseen kaksi asiaa: toimivan rahoitusjärjestelmän ja luottavaisen kuluttajakunnan. Kumpaakaan ei ole juuri nyt näköpiirissä.

Rahoitusjärjestelmä on rikki kuten kirjoitettu on, ja se hajoaa lisää tuota pikaa kun Itä-Eurooppa julistautuu konkurssiin ja/tai devalvoi. Latvia kertoi tänään, että kassanpohja pilkottaa kesäkuussa, joten nähdäkseni maalla ei ole mitään muuta keinoa kuin jättää ulkomaanvelat hoitamatta jo ennen kesäkuuta. Sinne voidaan pumpata rahaa, muttei se auta mitään, koska sinne pumpattava raha päätyy vain kädestä suuhun elämiseen eikä uuden luomiseen. Kannettu vesi ei ole ennenkään pysynyt kaivossa. Uutta olisi pitänyt luoda niillä sinne lainatuilla sadoilla miljardeilla viimeisten 15 vuoden aikana, mutta ne päätettiin käyttää kiinteistökuplaan, naistenvaatteisiin ja autoihin. Ja nyt velat pitäisi maksaakin.

Loppujen lopuksi on aivan sama, mikä Itä-Euroopan maista romahtaa ensimmäisenä, sillä muut käyttävät tilaisuutta hyväkseen.

Kaikkialla Itä-Euroopassa on velkaongelma. Kuluttajat ovat ylivelkaantuneet kaikkialla, valtiot melkein kaikkialla. Olemme toisaalta nähneet lännessä, kuinka nykyään aivan jokainen ala on mankumassa miljarditukiaisia. Valtiollisten tukiaisten varaan heittäytyminen olisi vielä vuosi sitten ollut nöyryyttävä ja osakekurssin romauttava teko, mutta nyt siitä onkin tullut otollinen tilaisuus kun temppuun liittyvä paha karma on poissa. Kaikki yrittävät lypsää tukiaisia. Ei siksi, että niitä välttämättä tarvittaisiin. Vaan siksi, että ilmainen raha kelpaa kyllä kaikille. Hiukan sama kuvio toteutuu Suomessa irtisanomisten yhteydessä: nyt kaikki irtisanovat vaikkei olisi niin tarviskaan, koska nyt siitä ei saa huonoa karmaa kun kaikki tekevät niin.

Kun ylivelkaantuminen on tosiasia, kaikki tulevat käyttämään tilanteen hyväkseen. Kun yksi Itä-Euroopan maista julistaa itsensä maksukyvyttömäksi, muut tekevät niin lyhyen ajan sisällä. Ei siksi, että ne eivät veloistaan seviäisi vaan siksi, että jos ne jättävät nyt itselleen valtavat velkataakat jälkipolville, muut pärjäävät tulevaisuudessa paremmin kun BKT:stä kymmenystä ei mene vuosittain velanhoitoon. Kaikkien on pakko tulla mukaan, ja se voidaan tehdä ilman suurempaa huonoa karmaa kun samassa veneessä on 15 tai 20 maata.

Näin ollen on aivan sama, onko rahaa lainattu Latviaan, Viroon, Unkariin, Ukrainaan vai Serbiaan. Kaikki tulevat neuvottelemaan velkansa uusiksi kun pää vain saadaan auki, ja se tarkoittaa Latinalaisen Amerikan esimerkkien valossa sitä, että lainaajat voivat olla iloisia jos saavat neuvoteltua lainansa edes viidesosaan niiden nykyarvosta.

Tämä tulee osumaan Eurooppaan. Ei USA ole samalla tapaa lainannut rahaa Euroopan pikkumaille. Euroopassa siis rahoitusjärjestelmä hajoaa vielä syvemmin kuin mitä se nyt on rikki. Seuraavaksi rupeaa kaatumaan vakuutusyhtiöitä. Sen jälkeen maksukyvyttömyys kolkuttelee ainakin Itävaltaa. Ruotsi on helisemässä. Kreikka konkurssissa. Italia, Belgia ja Hollanti hätää kärsimässä. Espanja ja Irlanti taapertavat jo nyt. Saksan talouteen isketään iso lovi. Sveitsi velkaantuu korviaan myöten.

Tässä käy helposti niin, että ylivelkaantuneet ja tuota pikaa ylivelkaantuneet Länsi-Euroopan maatkin ryhtyvät neuvottelemaan velkojaan uusiksi. Itävalta, Kreikka ja Italia ovat niitä, jotka kenties avaavat pään. Perässä seuraavat helposti Espanja ja Belgia. Taaskaan ei siksi, että olisi aivan pakko. Vaan siksi, että nyt on kerran elämässä -tilaisuus mahdollisuus hankkiutua veloista kunniakkaasti eroon maksamatta juuri mitään. Velkansa nollaavat maat tulevat saamaan kilpailuedun ja kaikki tietävät tämän.

Siinä, että kaikki pyyhkivät pois keskinäisiä saataviaan ei olisi mitään maailmantaloutta suuresti rikkovaa elementtiä, mutta ongelmalliseksi asian tekee se, että pois pyyhittävä raha on 80-prosenttisesti eläkerahaa. Ei se ole palkansaajan rahaa, koska palkansaajilla ei ole rahaa vaan asuntovelkaa.

Eurooppa eläköityy Suomen johdolla sangen rivakasti. Jos haluamme Eurooppaan luottavaisia kuluttajia, tämä ei ole kovinkaan hyvä skenaario. Sillä huonoimmassa tapauksessa lapset joutuvat elättämään vanhempansa kun eläkeraha katosi valtioiden luotettavina pidettyihin velkapapereihin. Eläkeläiset joutuvat tulemaan toimeen selvästi nykyistä vähemmällä, ja palkansaajilta joudutaan keräämään enemmän tai he joutuvat maksamaan vapaaehtoisesti vanhemmilleen.

Eipä käynnisty tällaisessa maailmassa kulutusjuhla eikä luottamus palaa kovin nopeasti.

Tämäkin on vain ennustus. Ja oikeastaan toivon, ettei se osu oikeaan. Osuu tai ei, oma talous on syytä pitää kunnossa, kuten myös on syytä pitää huolta omasta arvosta työmarkkinoilla. Ei tämä lama jokaista koske millään tavoin.

Eihän Iltalehdeltä voisi tietysti kovin korkeaa journalismia odottaakaan, mutta tämä ruma ankanpoikanen ylitti ärsytyskynnyksen.

Nollatutkimuksessa siis oli kysytty miehiltä, mitä he naisilta haluavat, ja tutkimuksen ällistyttävä tulos oli se, että miehet mukamas haluaisivat kodin pikku hengettären. Ja mitä oikein kysyttiin? Miehet saivat äänestää seuraavasta listasta juttuja, joissa naisten kuuluu olla hyviä:

1. Leipoa pullaa
2. Pitää koti siistinä
3. Tehdä hyvää ruokaa
4. Ommella napit kiinni, parsia ratkenneet saumat
5. Hoitaa lapsia, vaihtaa vaippoja
6. Silittää ja prässätä vaatteita, mankeloida lakanoita
7. Tankata auto, täyttää pissapoika
8. Sisustaa
9. Organisoida perheen asiat: muistaa lasten harrastukset, vanhempainillat ja muut menot
10. Huolehtia laskujen maksusta ja perheen talouden tasapainosta

Minun mielestäni naisten ei pidä olla hyviä missään tuossa listassa olevassa asiassa, koska valtaosan voi teettää palveluskunnalla sen sijaan, että herrasväki silittää lakanoitaan itse tai ompelee nappeja. Saati että käyttää aikaansa autonrassaukseen. Naisen kuuluisi olla hyvä tyyppi, joka tykkää minusta, mutta eipä sellaista vaihtoehtoa listalla ollutkaan.

Kun listalla on lapsista huolehtimisen ja autonrassauksen lisäksi kahdeksan täysin epäkiinnostavaa ja mundääniä kodinhoitodetaljia ja miehet pannaan äänestämään näistä, on aika vaikea saada aikaiseksi tulosta, jossa miehet eivät painottaisi jotain “kodin hengettären” toimenkuvaan kuuluvia asioita.

Varmasti on runsaasti miehiä, jotka haluavat kodin hengettären. Mutta ei tämä tutkimus kerro heidän määrästään yhtään mitään, koska sellaiset, jotka eivät halua kodin hengetärtä, eivät äänestäneet ollenkaan, koska listassa ei ollut yhtäkään sopivaa kohtaa.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi naisen pitäisi olla kotona pyykkäämässä päivät pitkät ja loppuajan hämmentämässä musta halatti päällään pastaa. Jos tarvitsen palveluskuntaa, palkkaan palveluskuntaa. Toinen asia mitä en ole koskaan ymmärtänyt ovat miehet, jotka olettavat naisen katsovan heitä jatkuvasti ihaillen ja palvoen ja heidän moninaisia lahjojaan ylistäen. Saahan niin tehdä jos siihen on joku erityinen ansio, muttei sen mikään yleistilanne pitäisi olla. Jos haluan jonkun, joka katselee minua ihaillen, ei koskaan sano poikkipuolista sanaa ja muutenkaan osoita aloitekykyä, hommaan lemmikkikaupasta marsun ja säästän pitkän pennin.

Minun mielestäni täydellisessä riippuvaisuudessa toisesta ihmisestä ei ole mitään erityisen puoleensavetävää kuten ei myöskään siinä, jos kaikki aika kuluu jossain hanttihommissa ja aikaa millekään hauskalle ei tunnu olevan ikinä. Itsenäisessä naisessa, jolla on omia juttuja, omia harrastuksia, omia kavereita, omia ajatuksia ja omaa elämää, sen sijaan on hyvinkin paljon. Kuten myös määrätietoisuudessa ja oman arvon tuntemisessa. Valitettavasti vain oman arvonsa tuntevat ymmärtävät myös omaa parastaan eivätkä ole turhan kiinnostuneita juuri minusta, mutta se on toinen juttu se.

Mietin tuossa hetken, mihin kannattaisi tunkea rahojaan näinä aikoina.

Nykytilanne on monella tapaa haasteellinen. Ei pelkästään laman takia vaan siksi, että se osuu ennen kaikkea suuriin yrityksiin. Minulla on sellainen tytinä, että niistä firmoista, jotka olivat viime kesänä top 50-listalla markkina-arvoltaan, on vuoden päätyttyä konkurssissa tai sosialisoituna puolet. Tai yli.

Korkopaperit eivät tuota mitään. Kultaan en viitsi sijoittaa kun en ymmärrä kultabisneksestä yhtään mitään ja se vaikuttaa muutenkin epämääräiseltä kohteelta. Raaka-aineiden hinnat ovat sukeltaneet eikä nousua ole näkyvissä. Asunnot lienevät jonkunlainen arvonsa säilyttävä kohde pitkällä tähtäimellä, vaikka ainakin Englannissa mennään vielä asuntomarkkinoillakin tukevasti alamäkeä ja oletan samaa Suomestakin. Eli ei tämäkään vaikuta kovin järkevätä kohteelta.

Sijoitusrahastot ovat nykymarkkinassa huono veto, koska ne tuntuvat sijoittavan pääasiassa suuriin yhtiöihin. Kun katsoo mitä hyvänsä rahastoa, sieltä löytyy dinosauruksia. Itse lähden siitä olettamasta, että jokainen dinosaurus-kokoluokan pankki, vakuutusyhtiö ja autotehdas on Euroopassa konkurssissa lähiaikoina, joten niihin sijoittaneet menettävät rahansa. Mutta mitä sijoitussalkuista löytykään? Katsoin oman varainhoitoni raporttia, ja ne ovat edelleen yli 20% osuudella rahoitussektorilla, mikä tuntuu täysin järjettömältä valinnalta. Muutama firma ei mene konkurssiin ja niitä halvalla ostamalla voittaa, mutta jos ostaa vain yleisesti rahoitussektoria, parin arpalipun keuliminen ei riitä kampeamaan koko sektoria voitolliseksi jos muut firmat ovat konkurssissa.

Olen perinteisesti ollut indeksisijoittamisen suosittelija, koska sen palkkiorakenne on siedettävä kun ei tarvitse elättää anal-yytikkoja, joiden arvaukset ovat aivan yhtä hyviä kuin omanikin. Nykymarkkina on kuitenkin indeksisijoittamiselle huono aika, koska esimerkiksi Eurostoxx 50 sisältää vain dinosauruksia. Siellä on edelleen pankkeja, vakuutusyhtiöitä ja autokombinaatteja. Joku lentoyhtiökin mahtuu joukkoon, ja savupiipputeollisuutta.

Normaalissa markkinatilanteessa indeksi on aika hyvä valinta, koska kurssivaihtelut ovat kuitenkin sangen vaatimattomia. Indeksiä päivitetään kaksi tai neljä kertaa vuodessa ja otetaan mukaan 50 päivityshetkellä suurinta firmaa. Joku tippuu pois ja joku bubbling under -firma nousee tilalle. Mutta nykymarkkina tekee tästä sijoitustavasta ankean, koska kurssit ovat sukeltaneet kymmeniä prosentteja yhden päivän aikana. Kun mukana on pankkeja, joiden osakekurssi voi nollautua yhdessä yössä tai romahtaa 90%, moinen mätämuna saa vetää osuudellaan indeksiä alas seuraavaan tarkistuspäivään saakka. Jos indeksikori olisi reaaliaikainen ja osake potkaistaisiin korista heti pois kun se tippuu 50 suurimman joukosta, metodi patoaisi tappioita, mutta nyt näin ei tapahdu.

Kun indeksikorissa on puolet dinosauruksia, joiden ennustan päätyvän konkurssiin, ennustan siis. että indeksisijoituksen arvo romahtaa näiden yhtiöiden painoilla.

Pankkisektori on jo saanut yhden osuman, mutta seuraava tulee kun Itä-Eurooppa romahtaa, mikä on nähdäkseni vain ajan kysymys. Vakuutussektori ei ole vielä ottanut osumaa, mutta kun ne kuvittelivat maksavansa eläke- ja henkivakuuttajille sijoitustuotoillaan ja niistä on pyyhkäisty pois 70%, keskinkertainenkin auguuri näkee, että tuo bisnes on helisemässä tulevaisuuden vastuidensa kanssa. Raskas teollisuus ei enää pärjää Euroopassa kaikennäköisten viherverojen ja kiusanteon jälkeen, joten se pakkaa kamansa ja muuttaa kehitysmaihin. Silti indeksit pitävät sisällään autotehtaita ja muuta menneen maailman bisnestä.

Mitä jää jäljelle? Todella huolellista valintaa. Halpamyyntibisneksessä oleviin firmoihin kannatti sijoittaa viime kesänä, mutta nyt niiden hinta on jo väärä. Yksittäisiä osakkeita, jos tuntee firman ja toimialan ja näkee sille tulevaisuuden. Tähän saakka olen hyljeksinyt pikkufirmoja siksi kun ne ovat arpalippu, mutta jos pienellä firmalla on hyvä keksintö tai se tunkee johonkin hyvään markkinarakoon dinosaurusten romahtaessa ympärillä, näistä nousee tulevaisuuden suuria firmoja. Ja ainakin sijoitukselleen saa hyvän tuoton riskin vastapainoksi.

Oikeastaan kaikki muu tarjoaa tällä hetkellä vain suuria riskejä, mutta tuotto-odotukset ovat matalia.

Tämä on mennyt viime aikoina hieman politiikka- ja talouspainotteiseksi, joten väliin tarvitaan myös koomisia kevennyksiä, ja tämä aihe tarjoaa niitä runsaasti.

Katsoin menneisyyteen.

Mietin tässä viimeisen 20 vuoden aikaa ja jossain määrin vaatimatonta menestystäni naisasioissa. Syitä ja seurauksia en pohdi tässä, mutta jäin miettimään niitä tähän 20 vuoteen mahtuneita lukuisia ei-sitten-niin-mihinkään-johtaneita “projekteja” ja sitä, mitä näille ihmisille kuuluu sen jälkeen, sikäli kun tiedän.

En tietenkään epäherrasmiesmäisesti ryhdy ruotimaan tässä kenenkään tunnistettavan elämää, mutta kun mietin tätä joukkoa ryhmänä, mieleen pompsahti jännittävä havainto: melkein kaikki tuosta joukosta ovat pariutuneet asianmukaisesti, ja melkein kaikkien nykyinen puolisko on joko taiteilija tai aktiiviurheilija. Kaksi poikkeusta säännöstä muistuu mieleen.

Mistä pääsenkin siihen valitettavaan tosiasiaan, että naismakuni lienee aika toivoton. Koska minä en ole noista kumpaakaan enkä sellaiseksi muutu. Ilmeisesti tunnun kerta toisensa jälkeen kiinnostuvan samantyyppisistä ihmisistä, ja tuo ihmistyyppi taas ei ole kiinnostunut laisin kaltaisistani patalaiskuuden ja insinööritieteiden kirkkaimmista kruunuista. Mikä panee väkisinkin miettimään, että projektit ovat alun alkaenkin olleet täysin toivottomia eikä niin, että tein vain jotain väärin ja unohdin jonkun salaisen käsimerkin.

Tilanne on kieltämättä hieman hankala, sillä en usko tästä suuresti muuttuvani. Ja kun en voi määrätä itseäni kiinnostumaan jostakin tai olemaan kiinnostumatta vaan päätös tapahtuu alitajuisempien prosessien seurauksena, en usko voivani suuremmin myöskään vaikuttaa siihen, millaisista ihmisistä kiinnostun tulevaisuudessa. Ja kun en voi myöskään suuremmin vaikuttaa vastapuolen makuun, tuloksena lie jatkossakin yhtä toivottomia yrityksiä.

Eikä asia ole varsinkaan kenenkään “vika”. Ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, hyvine ja huonoine puolineen, eikä ketään kuulu syyttää siitä, että tällaisista asioista tulee tai ei tule jotakin.

Mutta odottelemme onnenkantamoista.

Suomessa on jokseenkin järjetön mutta kepulismia ruokkiva Helsinki vastaan muu Suomi -asetelma.

Juuri tuossa keskustelimme asiasta kun annettiin ymmärtää, että nykyiset suomalaismiehet ovat täysin vellihousuja kun eivät enää osaa kaataa ja nylkeä karhua omin pikku kätösin, sitten rakentaa savupirttiä ja lopuksi huutaa perkele itse rakennetusta ulkohuussista kun pyyhkimiseen käytetyt päreet ovat lopussa.

Tämä pitää sinänsä paikkansa. Harva enää osaa näitä taitoja. Mutta pitääkö niitä nykyisen kaupunkilaisen edes osata? Ovatko he huonompia ihmisiä kun eivät osaa jotain epärelevantteja perinnetaitoja, mutta tietävät jotain siitä, miten käyttäydytään ja pukeudutaan ihmisten ilmoilla? Tai miten pyöritellään Suomen suurimpia bisneksiä? Eivät varmastikaan, mutta miksi tuo esitetty harhaoppi elää edelleen sitkeästi?

Kaupungistumisellahan on ollut tärkeä historiallinen tehtävänsä länsimaisen sivistyksen luomisessa. Tuo sivistys on synnytetty kaupungeissa, kuten myös luotu valtaosa tieteestä, taiteesta ja kulttuuristakin. Se ei vähennä alkutuotannon ja maaseudun arvoa tai tarpeellisuutta, koska kaupunkeja ja niiden joutilasta porvaristoa ei olisi, jos ei olisi tehokasta alkutuotantoa ja jakeluketjua. Kaupungin “idea” on ollut juurikin siinä, että se on koonnut samaan paikkaan suuren joukon ihmisiä, joiden valveillaoloaika ei kulu päivittäisen leivän hankkimiseen. Näiden ihmisten yhteistyön ja joutilaan ajan tuloksena on syntynyt uusia, maailman valloittaneita ajatuksia. Ja yritystoimintaa, jonka pääomat hyödyttävät koko yhteiskuntaa ympärillään eivätkä vain pientä pellon laidalla asuvaa joukkoa.

Suomessa nuiva suhtautuminen kaupunkilaisiin ja erityisesti Helsinkiin on pitkän aivopesun tulos.

Suomalainen viihde ja kirjallisuus on lähes puhtaasti asetelmaltaan sellaista, että tarinan konna on paljasjalkainen helsinkiläinen ja tarinan sankari on “perinteinen suomalainen mies”, joka on kotoisin maalta ja haikailee takaisin kuusen juurelle nikkaroimaan ulkovessaan parempaa kattoa ja kääntämään rivakasti kompostia, mutta olosuhteiden pakosta on joutunut Helsinkiin ja joutuu vasemmalla kädellään peittoamaan ilkeät ja kunniattomat mutta tyhmät helsinkiläiset.

Suomen murteista ainut, jossa on jotain epäilyttävää, on kulloinkin Helsingissä puhuttava kieli. Kaikkia muita vaalitaan ja niiden arvo ja rikkaus tunnustetaan ja niiden kohtalosta ollaan huolissaan, Helsingin murre taas on jotain epämääräistä ja henkisesti köyhää mongerrusta, josta ihmiset pitäisi jollain tavalla vierottaa ja ainakin estää sen tarttuminen Oikeita Murteita puhuviin ihmisiin, jotka ovat kosketuksissa pääkaupunkiseudun kanssa. Itse asiassa Helsingissä puhuttavasta kielestä ei edes käytetä sanaa murre, vaan sitä kutsutaan yleiskieleksi ikään kuin se olisi jotenkin vähempiarvoinen ja eri tavalla syntynyt puhetapa kuin maakuntien tapa sanailla.

Kevyt musiikki on Helsinki-kaunan ehtymätön kaivo. Muistamme lukuisia tuotoksia, joissa lauletaan kaupunkiin pakotetusta ihmispolosta, joka haikailee takaisin Lappiin, Pohjanmaalle, Savoon, Karjalaan, Kainuuseen tai yleisesti vain maalle “kotikuusen juurelle”. Muistammeko yhtäkään iskelmää, jossa kerrottaisiin maalla väkisin asuvasta, joka kaipaa hirveästi pois Persejönsesteristä Helsingin yöhön? Minä en ainakaan muista, mutta ehkä sellainenkin on tehty. Kantaaottavampaa tuotantoa löytyy esimerkiksi Juha Vainiolta, joka laulaa Helsingin herrain salongista tai Helsingin herroista ja Lyyli Leväperästä.

Minulle tulee mieleen yksi Helsinkiin positiivisesti suhtautuva iskelmä, ja sekin on vuodelta 1952. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa.

On kansanperinteen kaltaista viisautta olla sitä mieltä, että Helsingissä ollaan tylyjä ja ilkeitä ja maalla ollaan kivoja ja mukavia. Minulle asia ei ole konkretisoitunut millään tavoin, Helsinkiin muutettuani ja siellä pidempään asuttuani. Jos tarvitsee apua johonkin, sitä kyllä saa, aivan samalla tavalla kuin kaikkialla muuallakin. Paikallinen väki otti minut aivan asianmukaisesti vastaan ja osaksi porukkaa Helsinkiin muutettuani eikä kukaan ollut missään vaiheessa kiinnostunut siitä, olinko syntynyt Kätilöopistolla vai Naistenklinikalla.

Mutta asenteet elävät ja niitä ylläpidetään.

Harmitontahan paikkakuntien välinen nahistelu sinänsä on. Mutta harmilliseksi se muuttuu silloin kun ei ymmärretä pääkaupunkiseudun arvoa Suomen talouden veturina. Uudet asiat tulevat edelleenkin syntymään kaupungeissa. Nyt vain isoja kaupunkeja on maailmalla vaikka kuinka, ja Intiasta löytyy kymmeniä väkimäärältään Suomen kokoisia paikkoja. Näin ollen kyse ei ole siitä, pärjääkö Mikkeli kilpailussa maailman metropoleja vastaan vaan siitä, pärjääkö Suomi.

Suomi taas pärjää tai on pärjäämättä pääkaupunkiseudun voimalla. Tämä on aluepoliittisesti ikävä ajatus, mutta valitettavasti totta. Pääkaupunkiseudulla on ainoana paikkana millään tavoin kriittistä massaa houkuttelemaan ulkomaisia nimiä tekemään juttuja ja olemaan mukana tieteiden ja taiteiden kehityksessä. Ei se tarkoita sitä, että muu Suomi pitäisi väkisin näivettää. Osa Helsingin kautta virtaavasta rahasta päätyy maaseudulle, ja osa maailman parhaista keksinnöistä on tehty maaseudulla. Kyseessä ei pitäisi olla minkäänlaisen kilpailuasetelman vaan symbioosin.

Tätä symbioosia ei vain haluta nähdä kun ylläpidetään väkisin mielikuvaa siitä, että Oikea Suomalaisuus on sitä, joka on maaseudulla, ja kaupungeissa on aina sorruttu revisionismin suohon.

Eilen julkaistiin uutisissa tieto, jonka mukaan Suomi saa edelleen lainarahaa halvalla kun korkoero Saksaan on vain vajaa puoli prosenttia, joka on itse asiassa helvetin paljon, mutta silti pienin euroalueella.

Tämä kuitenkin pani miettimään. Korkotason pitäisi heijastaa sijoittajan riskiä. Riski muodostuu monesta asiasta, mutta euromaiden vertailu keskenään on sikäli näppärää, että sijoittajan ei tarvitse ainakaan pohjoisen Euroopan tapauksessa laskea mukaan valuuttakurssiriskiä. Kun tällä samaisella alueella sota tai sisällissotakaan ei ole erityisen todennäköinen vaihtoehto lainojen juoksuaikana, riski on yksinomaan maiden taloudessa.

Minkä takia Saksan talous arvostetaan parhaaksi? Se on suuri talous, mutta suuria ovat lainattavat summatkin. Jos taloutta X pyörittävä maa lainaa miljardin ja 15X lainaa 15 miljardia, kummassakin maassa pitää tehdä yhtä paljon työtä velan maksamiseksi. Näin ollen talouden koon itsessään ei pitäisi olla kovin suuri merkitsevä tekijä jonkun kriittisen massan ylityttyä. Parinsadantuhannen asukkaan pienissä valtioissa pienuus luo jotain riskiä, mutta tämänkin pitäisi kompensoitua suuren talouden monumentaalisen jähmeyden vastapainona.

Mutta Saksan julkistalous on alijäämäinen kun Suomi pystyy näyttämään vielä ylijäämää eläkejärjestelmän takia. Valtionvelan osuus BKT:stä on Saksassa puolitoistakertainen Suomeen verrattuna. Talous sukeltaa Saksassa tällä hetkellä syvemmälle kuin talous Suomessa. Elinkeinorakenteissakaan ei ole kaksista eroa. Suomessa rakennemuutoksen edessä on metsäteollisuus, mutta näistä rakenneuudistuksista iso osa on tehty jo tehtaita lakkauttamalla. Saksan teollisuudessa on edessä autoteollisuuden lakkaaminen valtaosin, ja tätä urakkaa ei ole edes aloitettu vielä, joten työttömiä on tulossa liukuhihnoilta runsaasti kuten myös lakkoilua ja mielenosoituksia.

Rakennemuutosasiassakin vaakakuppi on Suomen eduksi, sillä Suomesta tuota pikaa lähtevä teollisuus on pääomavaltaista savupiipputeollisuutta puhtaimmillaan. Paperitehtaan lopettamisen yhteydessä irtisanottavat 742 ihmistä kuulostavat paljolta varsinkin pienellä paikkakunnalla ja näiden ihmisten ongelmaa en halua vähätellä, mutta kansantaloudellisesti meillä olisi varaa syöttää Suomen teollisuudesta irtisanottaville tryffeleitä, hanhenmaksapalleroita ja Dom Perignonia päivittäin heidän loppuikänsä, sillä heidän osuutensa Suomen työvoimasta on häviävän pieni. Saksassa taas jyllää autoteollisuus, joka alihankintaketjuineen on raskaasta teollisuudesta työvoimavaltaisinta. Joten kun se lähtee, kyseessä ei ole päivähoitopaikan löytäminen pienelle joukolle ihmisiä vaan sen miettiminen, miten elätetään 10-15% työvoimasta ja mistä heille löydetään uutta työtä.

Politiikkaa tutkimalla puolestaan huomaamme, että jos nyt Suomi ei mikään dynaamisuuden kehto ole, ikäviäkin asioita saadaan päätettyä. Saksassa päätöksentekomalli, joka vaatii puolelleen sekä parlamentin että osavaltioiden enemmistön, johtaa väkisinkin pysähtyneisyyteen ja aluepolitiikan korostumiseen.

Saksan teollisuusammattiliitot ovat lakkoherkempiä kuin suomalaiset vastinparinsa; Suomessa edes AKT ei ole ollut lakossa pitkään aikaan. Joten kun kassanpohja alkaa pilkottaa ja sekä Suomessa että Saksassa joudutaan julkistalouden leikkausten tielle, Suomessa ne hyväksytään nuristen kuten 90-luvun alun laman aikanakin. Saksassa työ on raskassoutuisempi ja toteutuminen on arpalippu. Ja kaikissa tapauksissa IG metall rähjää kaduilla.

Muistelen, että Saksassa on vielä suurempi ongelma eläkejärjestelmien kanssa kuin Suomessa, koska rahastointiaste on pienempi, mutta tämä perustuu mutuun enkä jaksa asiaa nyt mistään tarkistaa.

Minun on vaikea keksiä tällä hetkellä ensimmäistäkään perustetta sille, miksi Saksa saa lainarahaa halvemmalla kuin Suomi.

Kun muistamme tämän laman alkaneen rahoituslaitosten riskinhallinnan täydellisestä pettämisestä tai vaihtoehtoisesti sen tietoisesta sivuuttamisesta, tämä kertoo minulle siitä, että järjestelmä on rikki edelleen. Se painottaa mielikuvia eikä faktoja, ja riskianalyysissä ja rahan hinnoittelussa ei tälle pitäisi olla sijaa.

Yhtä lailla asuntolainamarkkinoilla tehtiin virhe kun lainoja ryhdyttiin syytämään maksukyvyttömille. Riskinhallinnallisesti ja numeroiden valossa kyse oli järjettömästä teosta, mutta tätä kovaa analyysiä pehmennettiin tuomalla sinne mielikuvia. Ajateltiin, että riskit ovat lähinnä yrityslainoissa, asuntojen hintahan nousee koko ajan ja vakuus kattaa kuitenkin velan kokonaisuudessaan, joten eihän tässä oikeastaan olekaan mitään riskiä kun tarpeeksi ammennetaan näennäistietoa toiveiden tynnyristä. Kyllä asuntolainoissakin riski numeroiden ja skenaarioiden valossa oli, mutta mukaan tuotu ns. human factor poisti sen sieltä.

Nyt tilanne on edelleenkin sama. Numeroiden valossa Saksan lainarahan ei pitäisi olla euroalueen halvinta, mutta se vain on. Mikä tarkoittaa sitä, että joku sivuuttaa puolet numeroista ja lisää puolet petäjäistä ammentamalla 70- ja 80-lukujen maailmasta “faktaa” Saksan talouden vahvuudesta ja dynamiikasta. Saksan talous on suuri, mutta seisoo savijaloilla kun rakennemuutosta, jossa teollisuustuotannon BKT-osuus marginalisoituu, ei ole edes aloitettu.

Saksan julkistalouskaan ei ole mitenkään erityisen hyvissä kantimissa vaan on tehoton. Ihmisillä sinänsä on rahaa, mutta valtionvelkaa ei myönnetä ihmisille vaan valtioille. Joten tilanne, jossa keskiluokka viettää kulutusjuhlaa mutta julkinen sektori joutuu lopettamaan velkojensa hoitamisen, on aivan realistinen, koska tuo mainittu keskiluokka ei saa valtiolta paljon mitään kuten eivät myöskään heidän työnantajansa.

Näin Saksan tai minkään muunkaan suuren maan julkistalouden ongelma ei leviä viennin tyssäämisen kautta muihin maihin, koska Saksaan suuntautuvassa viennissä asiakas ei useimmiten ole julkinen sektori vaan yksityinen, jolla on edelleenkin rahaa vaikka julkistalous olisi konkurssissa, vrt. Kalifornia. Näin perinteinen “jos Saksalla menee huonosti, muilla menee vielä huonommin” -viisauskaan ei selitä korkoeroa julkisessa velassa.

Joten mihin lainojen hinnoittelu oikeastaan tällä hetkellä perustuu? Nähdäkseni mutuun ja fiilikseen. Jos se perustuu nyt siihen, se on aina perustunut siihen. Ja fiilis- ja tunnepohjalta tuppaa syntymään ennemmin tai myöhemmin sutta ja sekundaa tällaisessa bisneksessä, jossa voitot ovat hyvin rajoitettuja pieniin korkoihin, mutta tappiot voivat muodostua koko lainan suuruisiksi. Jos bisneksessä olisi tekstiviestivippien suuruinen kate, se kestäisi mainiosti sen, että osa velallisista ei ikinä maksa, mutta julkisen sektorin lainoituksessa luottotappioiden on oltava nolla tai bisnes kusahtaa.

Lisää miettimistä saamme siinä, että näitä julkisen sektorin lainoja myöntää lähinnä muutenkin liitoksistaan natiseva eläkejärjestelmä. Siellä siis ei ymmärretä riskinhallinnasta vieläkään tuon taivaallista, ja tämän ennustan realisoituvan aivan toisennäköisenä eläkepommina kuin on kuviteltu, sitten kun kuprut iskevät tuohon bisnekseen.

Kävin lusimassa Oxfordissa viikonlopun.

Se on jonkunnäköinen ulkoilmamuseo koko mesta. Ihan hauska sellainen kylläkin.

Teekkariajat nousivat mieleen tänä aamuna kun menimme joskus kymmenen jälkeen bussilla murjulta keskustaan. Bussin ikkunasta näin partion kaljatölkit kädessään, ja hyvä kun jalkakäytävä riitti. Se ei varmasti ollut riittänytkään, sillä kyseisen hahmon päällä oleva tumma puku oli yltä päältä savessa ja toi mieleen eräitäkin menninkäisiä vuosijuhlien jatkojen jatkojen jatkojen jälkeen. Those were the days.

Osa arkkitehtuurista on sangen tuttua elokuvista; siellä on kuvattu sitä sun tätä, viime aikoina Harry Potter ja Golden Compass.

Miinuspuolena mainittakoon, että paikallinen makkarabaari ei ollut asianmukaisesti merkinnyt lääkintöhallituksen hyväksymillä varoitusmerkeillä vege-makkaroita vaan ne oli kätketty salakavalasti makkaroiden sekaan. Poimin pitkähköltä listalta kolme makkaraa ja onnistuin saamaan kaksi kasvisylläriä, ja ne nyt eivät varsinaisesti olleet mistään kotoisin.