Jun 2012
Ja mitään ei tapahdu
29/06/12 11:40
EU:n visiirit istuvat ties kuinka monennessako huippukokouksessa miettimässä, mitä pitäisi tehdä, kun valtiot ovat ylivelkaantuneita ja kukaan ei enää halua luotottaa niitä markkinaehtoisesti.
Nyt on taas syntymässä joku ratkaisu, jossa lainataan jollekin jotain lisää. Etelä-Eurooppa vaatii halvempaa lainarahaa, tukipakettien saajat vaativat säästötoimien lopettamista ja ranskanpullat vaativat keskusjohtoista, komitean hyväksymää talouskasvua.
Näyttäisi siltä, ettemme kykene ratkaisemaan asiaa ilman täydellistä romahdusta, sillä siinä määrin asian
sivusta poliitikot puhuvat. Ja kun populismi, perusvasemmistolaisuus ja muu höpsismi nostavat päätään kaikissa Euroopan maissa, poliitikot joutuvat puhumaan asian sivusta, sillä kuulijakuntaa ei miellytä totuuden kuuleminen ensinkään.
Populismia ja valtavasemmistoa yhdistää yksi hyvin keskeinen asia: molempien mielestä joskus ennen oli paremmin ja parhaat päivämme ovat takana päin. Mitä enemmän pystymme kääntämään kelloa taaksepäin, sitä paremmin meillä menee. Nostalgian optinen harha perustuu siihen, että aika kultaa muistot ja menneestä maailmasta muistetaan vain lämpimät kesät. Valtaoikeisto näkee asian toisin: sen mielestä parhaat päivämme ovat vielä tulossa, mutta sinne päästäksemme meidän pitää jakaa tukiaisia ja verohelpotuksia entistäkin raivoisammin. Se ei aatteena eroa nostalgiasta juurikaan, sillä se asettaa virheellisen menneen maailman metodin politiikan keskiöön.
Mietitäänpä, mikä Euroopassa on oikein poskellaan atomitasolla.
Meillä on kaksi parametria: julkinen velka ja julkistalouden vaje. Usko on mennyt niihin maihin, joissa molemmat ovat huonolla mallilla. Usein puhutaan myös veroasteesta ja se kannattaakin nostaa oleelliseksi tekijäksi. Veroaste nimittäin vaikuttaa taloudellista toimeliaisuutta rokottavasti mutta toisaalta julkistalouden rahoitusasemaa parantavasti. Sillä ei siis ole yksinomaan hyvää tai pahaa ominaisuutta vaan se sisältää molemmat puolet.
Kun katsotaan Euroopassa tällä hetkellä hyvin pärjääviä maita, huomataan, että veroaste ei yhdistä niitä. On mahdollista pärjätä hyvin korkealla veroasteella, melko korkealla veroasteella ja matalalla veroasteella. On myös mahdollista sössiä maan finanssit kaikilla erilaisilla verotuksen tasoilla. Jotkut onnistuvat siinä pienemmillä veroilla ja toiset tarvitsevat enemmän.
Oleellista ei siis ole verotuksen absoluuttinen taso vaan se, mitä verorahalla saadaan, ja juuri tämä erottaa hyvin ja huonosti pärjääviä. Konkurssissa olevat luottokelvottomat maat ovat niitä, joiden verotulot ovat menneet joutaviin hankkeisiin, korruptioon, välistävetoon ja pöhötautiin. Hyvin pärjäävissä maissa veroraha on investointi, joka tuottaa enemmän hyvää kuin mikä on verorasituksen aiheuttama haitta.
Vinksallaan ei siis ole julkisen sektorin koko eri maissa vaan se, että useimmat maat eivät kykene tai halua käyttää verorahaa niin, että verojen keräämisestä aiheutuva haitta kompensoituu ja jäljelle jää vielä jotakin.
Tämä tehtävä ei ole helppo, sillä maat eivät ole samanlaisia ja samassa veneessä. Esimerkiksi Sveitsi pärjää brändinsä avulla ja tästä syystä siellä täytyy investoida huomattavasti vähemmän talouskasvun tekijöihin. Muut tuovat nämä tekijät sinne pyytämättäkin. Saksa on taas onnistunut kymmenen vuotta sitten uudistamaan työmarkkinoitaan niin, että siellä on töitä muillekin kuin valkokaulustyöläisille. Siellä ei siis tarvitse ainakaan juuri nyt miettiä investointimielessä, miten maasta saataisiin luotua sellainen, että siellä kannattaisi työllistää muukin kuin henkisesti terävin kärki. Itä-Euroopan maissa ei tarvitse miettiä, miten maasta saataisiin edullinen paikka yritystoiminnalle, sillä ne ovat sitä jo. Niissä pitää keskittyä miettimään, miten tämä markkinoitaisiin yritysten vetäjille tai miten niissä poistettaisiin muita bisneksen tiellä olevia asioita kuten vaikkapa lahjontaa.
Mitä tekevät poliitikkomme?
Kuvittelevat, että Euroopan ongelma on yhteinen ja se ratkeaa, kunhan poliitikot päättävät
luoda talouskasvua Ranskan johdolla. Mutta koska talouskasvun tiellä olevat asiat ovat kussakin maassa erilaisia, on selvää, että ne pitää ratkaista kansallisella tasolla. Esimerkiksi Ranskan ongelma on byrokraattisuus ja keskusjohtoisuus sekä yltiöpäinen kielipolitikointi. Amerikkalaisen firman on helpompaa mennä johonkin muualle Euroopassa kuin opettaa ihmiset puhumaan ranskaa ja ymmärtämään, keille kaikille lahjusrahapusseja pitää moniportaisessa hallinnossa kiikuttaa. Eivätkä maan työmarkkinatkaan ole rauhallisuudestaan maailmankuuluja.
Espanjan ongelma puolestaan on se, että maan kaikki paukut laitettiin kiinteistöbisnekseen. Se tehtiin investointimielessä velkarahalla ja nyt kun kiinteistöbisnes paljastuikin turskaksi, kaikki munat olivat samassa korissa ja maan liike-elämä liian yksipuolinen suurelle maalle. Kreikan ongelmista ei tarvitse puhua mitään, sillä Kreikka itsessään on ongelma siksi, että siellä asuu kreikkalaisia. Unkari taas on entinen Itä-Euroopan lähes palvottu johtotähti, joka sössi kaiken keksimällä monoliittisen julkisen sektorin, joka ei tuottanut mitään. Nyt asiaa yritetään paikata kansallismieliseen propagandaan keskittyvällä hallinnolla ja huonolta näyttää.
Suomen ongelma taas on täysin erilainen. Perustekijät ovat pääosin kunnossa. Väki on koulutettua, työmarkkinoilla on melko rauhallista, infrastruktuurikin on kunnossa ydinalueilla. Ongelmiakin on. Suomalaiset ovat Länsi-Euroopan maalaisin kansa ja kun pieni kansa on roiskittu sinne tänne hajalleen, syntyy työvoimakapeikkoja, sillä jos tarvitaan sadan eri alan tekijöitä, näitä on vaikeaa löytää samasta paikasta. Isoin ongelma on kuitenkin se, ettei kukaan tiedä Suomesta mitään ja vaikka tarina olisi aivan kelvollinen, sitä ei kerrota eikä kuunnella. Wow-efekti puuttuu, ja nuori ja tuntematon valtio tarvitsisi sellaisen. Suomessa vallitsee lisäksi henkinen keskusjohtoisuus: väliin Suomi elää metsästä, väliin kännykkäbisneksestä ja väliin jostain muusta. Vahvat mielipidevaikuttajat ylhäältä yrittävät muokata suomalaisia keskittymään harvoille aloille sen sijaan, että jätettäisiin tämä ihmisille itselleen ilman propagandaelementtiä. Tuloksena on vertailuryhmää heiluvampi talous, jossa välillä menee tosi hyvin ja välillä tosi huonosti.
Kaikissa maissa on hyvät ja huonot puolensa paitsi niissä, joissa on vain huonoja puolia. Ei ole kuitenkaan olemassa mitään eurooppalaista ongelmaa, joka ratkeaisi eurooppalaisella päätöksellä.
Riippumatta siitä, meneekö mailla hyvin vai huonosti, niiden pitää laittaa julkinen sektorinsa kuntoon. Se pitää laittaa tekemään oikeita asioita juuri tarpeeseen sopiva määrä sen sijaan, että nähdään julkisen sektorin suuri tai pieni koko itseisarvona, jota säädetään poliittisten ilmavirtojen mukaan. Julkiselta sektorilta voidaan aivan vaivatta leikata sellaisia palveluja ja toimintoja, jotka maksavat kulunsa takaisin moninkertaisesti, jos vain ymmärretään katsoa. Useimmat eivät ymmärrä.
Joka maassa on myös vasemmistonsa ajamassa suurempaa julkista sektoria vain siksi, että suurempi julkinen sektori on ideologisesti parempi. Tämä on oikotie pöhötautiin ja törsäykseen, sillä tässä ajatusmaailmassa lähdetään siitä, paljonko rahaa kerätään eikä siitä, minkä tekeminen julkisen sektorin kautta on hyvä investointi. Kun raha voidaan käyttää mihin vain kunhan se käytetään, luodaan menoautomaatteja, turhia palveluja, joutavia tukiaisia ja turhia työpaikkoja.
Kyseessä ei ole kovin eksakti excel-tablitsaharjoitus. Esimerkiksi silmää miellyttävälle katukuvalle on mahdotonta laittaa hintalappua ja päättää, onko kaupunkisuunnitteluvirasto ja kaavoitusväki palkkansa ansainnut vai ei. Tämä ei kuitenkaan ole kovin keskeisessä asemassa, sillä tämäntyyppisiin kohteisiin menee julkisesta rahasta mitättömän pieni siivu. Niihin on turhaa puuttua ensimmäisenä ja ehkä viimeisenäkään. Todellinen työ on miettiä, ovatko budjettien suuret menoerät ja tukiaiset investointimielessä hyvä tapa käyttää rahaa vai eivät.
Mitään tällaista ei Euroopassa kuitenkaan tehdä.
Mietitään Euroopan laajuisia kasvusopimuksia ja korjataan velkaantumisen ongelmaa miettimällä, miten ylivelkaantuneet ja korkean luottoriskin maat saisivat lisää velkaa halvemmalla. Siinä sivussa ollaan taas vaihteeksi pelastamassa pankkeja, jotka saivat puliveivattua itselleen muikeat rahat edellisistä
pelastustoimenpiteistä. Kuten muistamme, EKP ei lainannut suoraan kreikkalaisille vaan antoi “hätälainoja” liikepankeille siinä toivossa, että nämä lainaisivat investointeihin ja bisneksiin. Ilmainen lainaraha otettiin vastaan ja lainattiin markkinakorolla jorbaksille ja pistettiin arbitraasilta haiskahtava voitto taskuun. Nyt kun velat jäävät maksamatta, ollaan taas vaatimassa pelastuspakettia ja ilmeisesti myös saamassa. Saksalaisen EKP-käsityksen takia siis Eurooppa maksaa kahdesti kun taas siirtämällä kreikkalaisille rahaa suoraan EKP:stä olisi maksettu vain kerran.
Kysymyksiä europäättäjille:
Nyt on taas syntymässä joku ratkaisu, jossa lainataan jollekin jotain lisää. Etelä-Eurooppa vaatii halvempaa lainarahaa, tukipakettien saajat vaativat säästötoimien lopettamista ja ranskanpullat vaativat keskusjohtoista, komitean hyväksymää talouskasvua.
Näyttäisi siltä, ettemme kykene ratkaisemaan asiaa ilman täydellistä romahdusta, sillä siinä määrin asian
Populismia ja valtavasemmistoa yhdistää yksi hyvin keskeinen asia: molempien mielestä joskus ennen oli paremmin ja parhaat päivämme ovat takana päin. Mitä enemmän pystymme kääntämään kelloa taaksepäin, sitä paremmin meillä menee. Nostalgian optinen harha perustuu siihen, että aika kultaa muistot ja menneestä maailmasta muistetaan vain lämpimät kesät. Valtaoikeisto näkee asian toisin: sen mielestä parhaat päivämme ovat vielä tulossa, mutta sinne päästäksemme meidän pitää jakaa tukiaisia ja verohelpotuksia entistäkin raivoisammin. Se ei aatteena eroa nostalgiasta juurikaan, sillä se asettaa virheellisen menneen maailman metodin politiikan keskiöön.
Mietitäänpä, mikä Euroopassa on oikein poskellaan atomitasolla.
Meillä on kaksi parametria: julkinen velka ja julkistalouden vaje. Usko on mennyt niihin maihin, joissa molemmat ovat huonolla mallilla. Usein puhutaan myös veroasteesta ja se kannattaakin nostaa oleelliseksi tekijäksi. Veroaste nimittäin vaikuttaa taloudellista toimeliaisuutta rokottavasti mutta toisaalta julkistalouden rahoitusasemaa parantavasti. Sillä ei siis ole yksinomaan hyvää tai pahaa ominaisuutta vaan se sisältää molemmat puolet.
Kun katsotaan Euroopassa tällä hetkellä hyvin pärjääviä maita, huomataan, että veroaste ei yhdistä niitä. On mahdollista pärjätä hyvin korkealla veroasteella, melko korkealla veroasteella ja matalalla veroasteella. On myös mahdollista sössiä maan finanssit kaikilla erilaisilla verotuksen tasoilla. Jotkut onnistuvat siinä pienemmillä veroilla ja toiset tarvitsevat enemmän.
Oleellista ei siis ole verotuksen absoluuttinen taso vaan se, mitä verorahalla saadaan, ja juuri tämä erottaa hyvin ja huonosti pärjääviä. Konkurssissa olevat luottokelvottomat maat ovat niitä, joiden verotulot ovat menneet joutaviin hankkeisiin, korruptioon, välistävetoon ja pöhötautiin. Hyvin pärjäävissä maissa veroraha on investointi, joka tuottaa enemmän hyvää kuin mikä on verorasituksen aiheuttama haitta.
Vinksallaan ei siis ole julkisen sektorin koko eri maissa vaan se, että useimmat maat eivät kykene tai halua käyttää verorahaa niin, että verojen keräämisestä aiheutuva haitta kompensoituu ja jäljelle jää vielä jotakin.
Tämä tehtävä ei ole helppo, sillä maat eivät ole samanlaisia ja samassa veneessä. Esimerkiksi Sveitsi pärjää brändinsä avulla ja tästä syystä siellä täytyy investoida huomattavasti vähemmän talouskasvun tekijöihin. Muut tuovat nämä tekijät sinne pyytämättäkin. Saksa on taas onnistunut kymmenen vuotta sitten uudistamaan työmarkkinoitaan niin, että siellä on töitä muillekin kuin valkokaulustyöläisille. Siellä ei siis tarvitse ainakaan juuri nyt miettiä investointimielessä, miten maasta saataisiin luotua sellainen, että siellä kannattaisi työllistää muukin kuin henkisesti terävin kärki. Itä-Euroopan maissa ei tarvitse miettiä, miten maasta saataisiin edullinen paikka yritystoiminnalle, sillä ne ovat sitä jo. Niissä pitää keskittyä miettimään, miten tämä markkinoitaisiin yritysten vetäjille tai miten niissä poistettaisiin muita bisneksen tiellä olevia asioita kuten vaikkapa lahjontaa.
Mitä tekevät poliitikkomme?
Kuvittelevat, että Euroopan ongelma on yhteinen ja se ratkeaa, kunhan poliitikot päättävät
Espanjan ongelma puolestaan on se, että maan kaikki paukut laitettiin kiinteistöbisnekseen. Se tehtiin investointimielessä velkarahalla ja nyt kun kiinteistöbisnes paljastuikin turskaksi, kaikki munat olivat samassa korissa ja maan liike-elämä liian yksipuolinen suurelle maalle. Kreikan ongelmista ei tarvitse puhua mitään, sillä Kreikka itsessään on ongelma siksi, että siellä asuu kreikkalaisia. Unkari taas on entinen Itä-Euroopan lähes palvottu johtotähti, joka sössi kaiken keksimällä monoliittisen julkisen sektorin, joka ei tuottanut mitään. Nyt asiaa yritetään paikata kansallismieliseen propagandaan keskittyvällä hallinnolla ja huonolta näyttää.
Suomen ongelma taas on täysin erilainen. Perustekijät ovat pääosin kunnossa. Väki on koulutettua, työmarkkinoilla on melko rauhallista, infrastruktuurikin on kunnossa ydinalueilla. Ongelmiakin on. Suomalaiset ovat Länsi-Euroopan maalaisin kansa ja kun pieni kansa on roiskittu sinne tänne hajalleen, syntyy työvoimakapeikkoja, sillä jos tarvitaan sadan eri alan tekijöitä, näitä on vaikeaa löytää samasta paikasta. Isoin ongelma on kuitenkin se, ettei kukaan tiedä Suomesta mitään ja vaikka tarina olisi aivan kelvollinen, sitä ei kerrota eikä kuunnella. Wow-efekti puuttuu, ja nuori ja tuntematon valtio tarvitsisi sellaisen. Suomessa vallitsee lisäksi henkinen keskusjohtoisuus: väliin Suomi elää metsästä, väliin kännykkäbisneksestä ja väliin jostain muusta. Vahvat mielipidevaikuttajat ylhäältä yrittävät muokata suomalaisia keskittymään harvoille aloille sen sijaan, että jätettäisiin tämä ihmisille itselleen ilman propagandaelementtiä. Tuloksena on vertailuryhmää heiluvampi talous, jossa välillä menee tosi hyvin ja välillä tosi huonosti.
Kaikissa maissa on hyvät ja huonot puolensa paitsi niissä, joissa on vain huonoja puolia. Ei ole kuitenkaan olemassa mitään eurooppalaista ongelmaa, joka ratkeaisi eurooppalaisella päätöksellä.
Riippumatta siitä, meneekö mailla hyvin vai huonosti, niiden pitää laittaa julkinen sektorinsa kuntoon. Se pitää laittaa tekemään oikeita asioita juuri tarpeeseen sopiva määrä sen sijaan, että nähdään julkisen sektorin suuri tai pieni koko itseisarvona, jota säädetään poliittisten ilmavirtojen mukaan. Julkiselta sektorilta voidaan aivan vaivatta leikata sellaisia palveluja ja toimintoja, jotka maksavat kulunsa takaisin moninkertaisesti, jos vain ymmärretään katsoa. Useimmat eivät ymmärrä.
Joka maassa on myös vasemmistonsa ajamassa suurempaa julkista sektoria vain siksi, että suurempi julkinen sektori on ideologisesti parempi. Tämä on oikotie pöhötautiin ja törsäykseen, sillä tässä ajatusmaailmassa lähdetään siitä, paljonko rahaa kerätään eikä siitä, minkä tekeminen julkisen sektorin kautta on hyvä investointi. Kun raha voidaan käyttää mihin vain kunhan se käytetään, luodaan menoautomaatteja, turhia palveluja, joutavia tukiaisia ja turhia työpaikkoja.
Kyseessä ei ole kovin eksakti excel-tablitsaharjoitus. Esimerkiksi silmää miellyttävälle katukuvalle on mahdotonta laittaa hintalappua ja päättää, onko kaupunkisuunnitteluvirasto ja kaavoitusväki palkkansa ansainnut vai ei. Tämä ei kuitenkaan ole kovin keskeisessä asemassa, sillä tämäntyyppisiin kohteisiin menee julkisesta rahasta mitättömän pieni siivu. Niihin on turhaa puuttua ensimmäisenä ja ehkä viimeisenäkään. Todellinen työ on miettiä, ovatko budjettien suuret menoerät ja tukiaiset investointimielessä hyvä tapa käyttää rahaa vai eivät.
Mitään tällaista ei Euroopassa kuitenkaan tehdä.
Mietitään Euroopan laajuisia kasvusopimuksia ja korjataan velkaantumisen ongelmaa miettimällä, miten ylivelkaantuneet ja korkean luottoriskin maat saisivat lisää velkaa halvemmalla. Siinä sivussa ollaan taas vaihteeksi pelastamassa pankkeja, jotka saivat puliveivattua itselleen muikeat rahat edellisistä
Kysymyksiä europäättäjille:
- Miksi ylivelkaantumisen ongelmaa ratkotaan edelleen antamalla lisää velkaa?
- Miksi ylivelkaantumista ei voisi tehdä markkinahintaiseksi vaan lainarahaa pitäisi löytyä alle markkinahintojen? Mikä on peruste sille, että markkinat eivät osaisi hinnoitella Espanjan ja Italian riskejä oikein? Jos italiaanot eivät halua lainata kalliilla, heidän varmaan kannattaa olla lainaamatta ja pistää taloutensa sellaiseen kuntoon ettei tarvitse.
- Miksi pankit pitää pelastaa? Ymmärrän, että pelastetaan ihmisten talletukset ja yritysten käyttövarat ja huolehditaan siitä, että lainat eivät mene saman tien maksuun. Mutta miksi meidän pitää pelastaa organisaatiot?
- Miksi ollaan tekemässä Euroopan laajuista kasvusopimusta, vaikka kasvun esteet ovat eri maissa hyvin erilaiset ja joissain maissa näitä esteitä ei ole ollenkaan?
- Mainitulle kasvusopimukselle tulee myös budjetti. Mihin tarvitaan rahaa ja miten tämä investointi tuottaa itsensä takaisin?
- EU:n oma budjetti pyörii puoliksi maatalouden ja aluepolitiikan ympärillä. Onko selvitetty, tuoko tämä investointi EU:lle parhaan mahdollisen tuoton vai voitaisiinko tällä rahalla saada aikaiseksi parempaa käyttämällä se toisin?
- Miksi kuvitellaan, että poliitikot voivat luoda talouskasvua?
Comments
Höpsismi näyttää tien
27/06/12 14:46
Suomessa vaikuttaa nousseen pienimuotoinen kohu siitä, että tunnustuksellisen uskonnonopetuksen tuntimäärää oltaisiin leikkaamassa. Muut kannattavat, kristityt vastustavat, mutta koska kyseinen pellefanttikerho oli pakko ottaa hallitukseen kiusallisen vaalituloksen takia, tällä joukolla on asiassa jotain merkitystä.
Argumentit tunnustuksellisen uskonnonopetuksen korvaamisesta elämänkatsomustiedolla ja uskontotieteellä ovat ainakin minun mielestäni vakuuttavia. Kuten kristityt meille aivan oikein kertovat, oikeuskäsityksemme ja iso osa tapakulttuuriamme liittyy jotenkin kristinuskon mukanaan tuomiin asioihin. Kristityt kuitenkin unohtavat, että liikenne on ollut kaksisuuntaista ja vallinnut tapakulttuuri on myös otettu osaksi kristinuskoa. Kristittyjä tekstejä on muokattu erinäköisissä kirkolliskokouksissa ja esimerkiksi “fakta” Marian neitsyydestä syntyi äänestyspäätöksellä Nikeassa 300 vuotta eukon kuoleman jälkeen.
Raamatussa ei mainita kertaakaan sanaa sunnuntai, mutta silti tuosta päivästä on tullut pyhä. Kristityt juhlat osuvat maagisesti samaan aikaan kuin aikaisemmat, nyt pakanallisina pidetyt juhlallisuudet olivat aina olleet. Minusta vaikuttaa siltä, että tapakulttuurin ja lainsäädännön osalta kristinusko on yhdistelmä vanhoja ja uusia tapoja sekä pyhinä pidettyjä opetuksia. Uskovan ja ei uskovan välillä ero on lähinnä siinä, kokeeko uskonnollisen tekstin tulleen jumalalta vai onko kyseessä aikansa viisaiden miesten eloonjäämisoppi karuissa olosuhteissa, ja luonnonvalinta on pitänyt opin noudattajat paremmin hengissä ja terveempinä sotimaan kuin “uskottomat” naapurinsa, jättäen opin henkiin.
Maailma on kuitenkin aika iso paikka.
Kiinassa kristitynkin kiinalaisen tapakulttuuri tulee Kiinan ikivanhasta perinteestä ja tuon kansan eloonjäämisopista. Kristinusko on kyllä juurtunut sinnekin, mutta se ei ole onnistunut syrjäyttämään paikallista kulttuuria ja sosiaalista järjestelmää. Japani on täsmälleen samanlainen paikka. Intia on hieman “länsimaisempi” siirtomaa-ajan ja imperiumin takia, mutta mitä syvemmälle maaseudulle mennään, sitä vähemmän länsimainen bisneskulttuuri siellä vallitsee ja kulttuuri onkin heidän ikivanha järjestelmänsä.
Näistä esimerkeistä voidaan päätellä, että Lähi-Idän uskonnoilla ja erityisesti niiden yhdellä lahkolla ei ole mitään kaikkia kansoja ohjailevaa vaikutusta. On ilmiselvästi täysin mahdollista elää kiinalaisen tapa- ja bisneskulttuurin mukaan mutta jessus sydämessä. Tämä taas kertoo meille, että maailmassa
pärjätäkseen ei ole oleellista länkyttää loputtomiin siitä, onko tapakulttuuri luonut kristinuskon vai kristinusko tapakulttuurin. Oleellinen havainto on se, että länsimaisen uskon ja tapakulttuurin lisäksi on opeteltava tuntemaan ne muutkin. Jos kuvittelee maailman toimivan kristittyjen periaatteiden mukaan, tulee höynäytetyksi bisneksissä moneen kertaan. Toisen posken voi tietysti kääntää, mutta sen jälkeen pitäisi taas kääntää toinen poski ja edessä on pyörimistä enemmän kuin Linnanmäen onnenpyörässä.
Luontevaa olisi koota nämä kaikki uskomus- ja tapajärjestelmät yhdeksi yleishumanistiseksi oppiaineeksi, joka voisi sisältää myös filosofiaa ja etiikkaa. Tai sitten tämän voisi kaiken paketoida osaksi historian opetusta.
Kristityt kuitenkin vastustavat tätä. Miksi? Mikä on se asia, jonka tunnustuksellinen uskonnonopetus opettaisi toisin kuin vähemmän tunnustuksellinen ja yleisempi variantti? Nähdäkseni tämä oppiaine voisi käydä läpi Raamatun tapahtumat ja keskeisen sisällön aivan kuten nykyinenkin opetus tekee. Kun muistelen uskonnon tunteja omilta kouluvuosiltani, aika vähän saarnaavia ne olivat. Tapakristitty luokanvalvoja kertoi, että Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista ja jos asiaa kysyttiin kokeessa, piti tietää, että Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista. Mikä tarkalleen ottaen muuttuu, jos oppiaine ei ota kantaa uskonasioiden totuusarvoon? Tässä aineessa opetettaisiin, että Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista ja jos asiaa kokeessa kysyttäisiin, pitäisi tietää, että Johanneksen evakeliumin mukaan Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista. Se, pitääkö tätä tosiasiana vai taruna on uskon asia, mutta kympin saadakseen ei tarvitse nytkään puhua omasta uskostaan mitään vaan tietää asia juuri näin.
Mitä änkyräkristitty klikki siis oikein pelkää? Minä en sitä tiedä, tietääkö joku? Opetus voisi kai sisällöllisesti olla kristinuskoa käsitteleviltä osiltaan aivan samansisältöinen kuin mitä se nytkin on. Jos se on nyt hyvä, miksi se ei olisi hyvä jos siitä poistetaan paperilla oleva tunnustuksellisuus? Samalla ratkeaisi sekin ongelma, että ei-kristityille ei tuon uskonnon asioita opeteta ollenkaan vaan he opettelevat omia uskonasioitaan. Tämä jakaa ihmisiä leireihin aivan turhan päiten tehden uskonnosta kaikkien tiedossa olevan asian, joka leimaa ja ryhmittelee lapsia ja nuoria sen sijaan, että kyseessä olisi oma, henkilökohtainen valinta, jota ei tarvitse julistaa ja paljastaa kenellekään jos ei halua.
Lisäarvoa kansankirkon kaadereille toisi se, että tällaisessa opetuksessa olisi aivan täysin mahdollista käsitellä kaikki kristinuskon pöhköimmätkin fraktiot ja esittää ne juuri niin typerässä valossa kuin mihin ne vain itse pystyvät. Nythän kaikennäköiset lahkot lähes vaiettiin kuoliaiksi sekä opilliselta kannalta että myös rahastuksellisesta vinkkelistä. Kirkollisvero tuli kyllä käsiteltyä muttei mormonien kymmenyksiä. Lahkoihin liittyvästä henkisestä terrorista ei puhuttu sanaakaan ja pohdittu sen sopivuutta Raamatun opetuksiin. Ei hiirenharmaa luterilainen kirkko tässä seurassa vaikuta ensinkään huonolta vaan huomattavan tervejärkiseltä.
Silti ollaan kovasti vastaan ja ilmeisen yhdessä rintamassa. Onko kyseessä uskonnonopettajien masinoima kampanja? Vai vastustaako uskovainen eturintama kaikkia yrityksiä muuttaa mitään asioita ja kyse on vain siilipuolustusstrategiasta ilman mitään taktista ulottuvuutta? Vai ovatko nämä ihmiset vain hulluja?
Minun nähdäkseni uskonnot ovat niin keskeisessä asemassa siinä tarinassa, joka on rakentanut maailman sellaiseksi kuin se on, että on väärin maailmankuvaansa rakentavia lapsia ja nuoria kohtaan suodattaa heidän saamaansa tietoa erilaisten fanaattisten filtterien lävitse. Heillä on oikeus saada tietää, miten ihmiset elävät Euroopan lisäksi ei-Euroopassa, ja tätä ei voida mitenkään opettaa käsittelemättä seikkaperäisesti joitakin merkittävimpiä maailman uskontoja ja filosofioita. Tällä hetkellä tätä opetusta ei juurikaan anneta, mutta olen melko varma siitä, että suomalaiset pärjäisivät maailmalla paremmin jos sitä annettaisiin.
Kyse ei ole edes jäsenhankinnasta. Kuinka moni kääntyy kristityksi peruskoulun uskontotuntien perusteella? Luulen, että näiden käännynnäisten muodostamalla poikakuorolla ei saataisi yhtäkään pappia hymyilemään.
Argumentit tunnustuksellisen uskonnonopetuksen korvaamisesta elämänkatsomustiedolla ja uskontotieteellä ovat ainakin minun mielestäni vakuuttavia. Kuten kristityt meille aivan oikein kertovat, oikeuskäsityksemme ja iso osa tapakulttuuriamme liittyy jotenkin kristinuskon mukanaan tuomiin asioihin. Kristityt kuitenkin unohtavat, että liikenne on ollut kaksisuuntaista ja vallinnut tapakulttuuri on myös otettu osaksi kristinuskoa. Kristittyjä tekstejä on muokattu erinäköisissä kirkolliskokouksissa ja esimerkiksi “fakta” Marian neitsyydestä syntyi äänestyspäätöksellä Nikeassa 300 vuotta eukon kuoleman jälkeen.
Raamatussa ei mainita kertaakaan sanaa sunnuntai, mutta silti tuosta päivästä on tullut pyhä. Kristityt juhlat osuvat maagisesti samaan aikaan kuin aikaisemmat, nyt pakanallisina pidetyt juhlallisuudet olivat aina olleet. Minusta vaikuttaa siltä, että tapakulttuurin ja lainsäädännön osalta kristinusko on yhdistelmä vanhoja ja uusia tapoja sekä pyhinä pidettyjä opetuksia. Uskovan ja ei uskovan välillä ero on lähinnä siinä, kokeeko uskonnollisen tekstin tulleen jumalalta vai onko kyseessä aikansa viisaiden miesten eloonjäämisoppi karuissa olosuhteissa, ja luonnonvalinta on pitänyt opin noudattajat paremmin hengissä ja terveempinä sotimaan kuin “uskottomat” naapurinsa, jättäen opin henkiin.
Maailma on kuitenkin aika iso paikka.
Kiinassa kristitynkin kiinalaisen tapakulttuuri tulee Kiinan ikivanhasta perinteestä ja tuon kansan eloonjäämisopista. Kristinusko on kyllä juurtunut sinnekin, mutta se ei ole onnistunut syrjäyttämään paikallista kulttuuria ja sosiaalista järjestelmää. Japani on täsmälleen samanlainen paikka. Intia on hieman “länsimaisempi” siirtomaa-ajan ja imperiumin takia, mutta mitä syvemmälle maaseudulle mennään, sitä vähemmän länsimainen bisneskulttuuri siellä vallitsee ja kulttuuri onkin heidän ikivanha järjestelmänsä.
Näistä esimerkeistä voidaan päätellä, että Lähi-Idän uskonnoilla ja erityisesti niiden yhdellä lahkolla ei ole mitään kaikkia kansoja ohjailevaa vaikutusta. On ilmiselvästi täysin mahdollista elää kiinalaisen tapa- ja bisneskulttuurin mukaan mutta jessus sydämessä. Tämä taas kertoo meille, että maailmassa
Luontevaa olisi koota nämä kaikki uskomus- ja tapajärjestelmät yhdeksi yleishumanistiseksi oppiaineeksi, joka voisi sisältää myös filosofiaa ja etiikkaa. Tai sitten tämän voisi kaiken paketoida osaksi historian opetusta.
Kristityt kuitenkin vastustavat tätä. Miksi? Mikä on se asia, jonka tunnustuksellinen uskonnonopetus opettaisi toisin kuin vähemmän tunnustuksellinen ja yleisempi variantti? Nähdäkseni tämä oppiaine voisi käydä läpi Raamatun tapahtumat ja keskeisen sisällön aivan kuten nykyinenkin opetus tekee. Kun muistelen uskonnon tunteja omilta kouluvuosiltani, aika vähän saarnaavia ne olivat. Tapakristitty luokanvalvoja kertoi, että Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista ja jos asiaa kysyttiin kokeessa, piti tietää, että Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista. Mikä tarkalleen ottaen muuttuu, jos oppiaine ei ota kantaa uskonasioiden totuusarvoon? Tässä aineessa opetettaisiin, että Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista ja jos asiaa kokeessa kysyttäisiin, pitäisi tietää, että Johanneksen evakeliumin mukaan Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista. Se, pitääkö tätä tosiasiana vai taruna on uskon asia, mutta kympin saadakseen ei tarvitse nytkään puhua omasta uskostaan mitään vaan tietää asia juuri näin.
Mitä änkyräkristitty klikki siis oikein pelkää? Minä en sitä tiedä, tietääkö joku? Opetus voisi kai sisällöllisesti olla kristinuskoa käsitteleviltä osiltaan aivan samansisältöinen kuin mitä se nytkin on. Jos se on nyt hyvä, miksi se ei olisi hyvä jos siitä poistetaan paperilla oleva tunnustuksellisuus? Samalla ratkeaisi sekin ongelma, että ei-kristityille ei tuon uskonnon asioita opeteta ollenkaan vaan he opettelevat omia uskonasioitaan. Tämä jakaa ihmisiä leireihin aivan turhan päiten tehden uskonnosta kaikkien tiedossa olevan asian, joka leimaa ja ryhmittelee lapsia ja nuoria sen sijaan, että kyseessä olisi oma, henkilökohtainen valinta, jota ei tarvitse julistaa ja paljastaa kenellekään jos ei halua.
Lisäarvoa kansankirkon kaadereille toisi se, että tällaisessa opetuksessa olisi aivan täysin mahdollista käsitellä kaikki kristinuskon pöhköimmätkin fraktiot ja esittää ne juuri niin typerässä valossa kuin mihin ne vain itse pystyvät. Nythän kaikennäköiset lahkot lähes vaiettiin kuoliaiksi sekä opilliselta kannalta että myös rahastuksellisesta vinkkelistä. Kirkollisvero tuli kyllä käsiteltyä muttei mormonien kymmenyksiä. Lahkoihin liittyvästä henkisestä terrorista ei puhuttu sanaakaan ja pohdittu sen sopivuutta Raamatun opetuksiin. Ei hiirenharmaa luterilainen kirkko tässä seurassa vaikuta ensinkään huonolta vaan huomattavan tervejärkiseltä.
Silti ollaan kovasti vastaan ja ilmeisen yhdessä rintamassa. Onko kyseessä uskonnonopettajien masinoima kampanja? Vai vastustaako uskovainen eturintama kaikkia yrityksiä muuttaa mitään asioita ja kyse on vain siilipuolustusstrategiasta ilman mitään taktista ulottuvuutta? Vai ovatko nämä ihmiset vain hulluja?
Minun nähdäkseni uskonnot ovat niin keskeisessä asemassa siinä tarinassa, joka on rakentanut maailman sellaiseksi kuin se on, että on väärin maailmankuvaansa rakentavia lapsia ja nuoria kohtaan suodattaa heidän saamaansa tietoa erilaisten fanaattisten filtterien lävitse. Heillä on oikeus saada tietää, miten ihmiset elävät Euroopan lisäksi ei-Euroopassa, ja tätä ei voida mitenkään opettaa käsittelemättä seikkaperäisesti joitakin merkittävimpiä maailman uskontoja ja filosofioita. Tällä hetkellä tätä opetusta ei juurikaan anneta, mutta olen melko varma siitä, että suomalaiset pärjäisivät maailmalla paremmin jos sitä annettaisiin.
Kyse ei ole edes jäsenhankinnasta. Kuinka moni kääntyy kristityksi peruskoulun uskontotuntien perusteella? Luulen, että näiden käännynnäisten muodostamalla poikakuorolla ei saataisi yhtäkään pappia hymyilemään.
Onnellisten paratiisi
26/06/12 09:26
Tähän tutkimukseen olen nähnyt referaatteja muuallakin.
Minä en tiedä, mitä tämän tutkimuksen tarkoitus on mitata, mutta jotenkin tuntuu, ettei se mittaa sitä, mitä sen oletetaan mittaavan. Gallup-kyselyllä mitataan ihmisten onnellisuutta. Tämä on jonkun sortin kovaa faktaa, mikäli tutkimuksen metodi huolehtii siitä, että kielelliset ja kulttuurilliset seikat tulevat huomioiduiksi jotenkin. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että joissain kulttuureissa voi olla sopimatonta kertoa olevansa onneton ja joillain kielialueilla voi olla erilainen käsitteistö kuin siinä maassa, josta tutkimus on peräisin. Jos esimerkiksi onnellisuuden käsitettä ei ole kokonaisuutena olemassakaan vaan se jakautuu useisiin osa-alueisiin tai muodostaa kokonaisuuden jonkun muun asian kanssa, jotain skaalaamista tarvitaan, jotta voimme vertailla jotenkin tuloksia keskenään.
Myös elinikäennuste on kovaa faktaa. Hiilijalanjälki alkaa sen sijaan olla jo spekuloivampaa tiedettä, sillä sen mittaamisessa on jouduttu tekemään runsaasti kompromisseja. Hiilijalanjälki on ongelmallinen esimerkiksi vientiteollisuuden tapauksessa, sillä hiilijalanjälki vaikuttaa siinä maassa, missä tuote tehdään, jos oikein muistan. Jos siis maa kuluttaa poskettomasti luonnovaroja, mutta valmiina, muualla tehtyinä tavaroina, sen hiilijalanjälki on pienempi kuin sen kulutus. Vastaavasti energiavaltaisen
vientiteollisuuden maan hiilijalanjälki on korkea, vaikka maan oma kulutus olisi jotain aivan muuta.
Ongelma tulee näiden yhdistelyssä. Pääomavaltainen savupiipputeollisuus romauttaa monen maan hiilijalanjäljen. Ajatus ilmeisesti on, että näin kompensoitaisiin sitä hyvää mieltä, mikä aiheutuu yhteiskuntaan näiden tavaroiden tekemisestä. Kun kuitenkin tämä teollisuus työllistää vähän ja sen omistaja saattaa olla ulkomainen kapitalisti, ei mitään merkittävää hyvää välttämättä synny kompensoitavaksi saakka.
Samaten elinikäodote on ongelmallinen. Maailman kolmanneksi onnettomin paikka on Botswana, johon suuntautuu suuri muuttovoitto, aivan syystä. Maa on rikas ja se toimii, hallinto on hyvä ja elintaso on Afrikan mittapuulla oikein kohtuullinen. Maa on kuitenkin HIV-positiivisuusmittarilla maailman kärkeä ja syntyvän lapsen odotettu elinikä on pudonnut alle 30 vuoteen. Tämä aiheuttaa varsin kaksijakoisen tilanteen, sillä runsaan hiv-positiivisuuden maissa elinikäennuste on varsin outo käppyrä. Syntyessään viruksen saavat kuolevat nuorina, mutta ainakin Botswanan kaltaisessa maassa siltä välttyvät elävät varsin pitkään. Tästä syystä ihmiset haluavat sinne, sillä siellä on töitä ja ilmeisesti varsin hyvä asua.
Onnellisuus on mielenkiintoinen asia tutkittavaksi, mutta asia näyttää olevan armottoman poliittinen.
Tämän tutkimuksen metodi on sellainen, että onnellisimmat maat maailmassa ovat niitä maita, joista ihmiset haluavat henkensä kaupalla pois maihin, joissa ihmiset ovat väitetysti paljon onnettomampia. Jos poistetaan poliittinen ja propagandistinen ulottuvuus, mitä hyötyjä tällaisesta tutkimuksesta saattaisi olla? Minulle tulee hyötynä mieleen se, että sen avulla voitaisiin jotenkin ennustaa ihmisten käyttäytymistä osana jotain mallia, mutta tässä tarkoituksessa tämä nimenomainen malli näyttäisi olevan varsin huono.
Tietysti tutkia ja mitata saa mitä hyvänsä ja kaikella on ainakin joku tieteellinen arvo sikäli kun tutkimus täyttää tieteen kriteerit. Kun muuttoliike kuitenkin suhtautuu onnellisista maista onnettomiin ja joistain onneloista pyritään erityisesti USA:an ja Eurooppaan jopa hengenlähdön uhalla, täytyy asiaa vähintäänkin jalostaa lisää. Listan kärjessä oleva Costa Rica näyttää pientä muuttovoittoa ja maa lienee alueensa parhaimmistoa monellakin mittarilla, mutta muuten paratiisit painiskelevat aivovuodon kimpussa.
Harva suoranaista pulaa, nälkää ja vilua kärsivä varmastikaan kokee olevansa gallup-kyselyssä onnellinen. Tai ainakin tätä pitäisi tutkia. Jos nälkäiset ja kurjissa oloissa elävät, tauteihin kuolevat ihmiset todella kokevat itsensä onnellisiksi, silloin tutkimuksella on merkittäväkin arvo. Silloin pitää jatkoselvittää, millaiset sirkushuvit korvaavat leivän puutteen. Massatyöttömyyden kimpussa painiskelevat länsimaat nimittäin hyötyvät tästä tiedosta merkittävästi jo lähitulevaisuudessa.
Jos taas tulos on se, että onnellisiksi itsensä kokevilla ihmisillä ainakin Maslowin tarvehierarkian alin taso on kunnossa, törmätään uusiin ulottuvuuksiin. Rahan ei pitäisi tehdä onnelliseksi, mutta tekeekö se sittenkin? Jotenkin pitäisi selittää se, että muuttoliike ei suuntaudu näihin onnellisiin valtioihin vaan niistä pois, ja onnellisiin työläisten paratiiseihin muuttavatkin ovat lähinnä eläkeläisiä, joiden finanssit ovat omasta takaa siinä asennossa, ettei rahasta tarvitse välittää. Ja näitä onnellisiin maihin eläkeläismuuttajia on huomattavan vähän verrattuna työikäisiin, jotka haluavat paratiiseista pois.
Yksi vaihtoehto on myös se, että tutkimus ei kerro meille mitään, sillä se on painotettu niin, ettei sen lopputulos vastaa juurikaan sitä, miten ihmiset asuinmaansa kokevat.
Joka tapauksessa tämän tutkimuksen tulos on vuodesta toiseen niin omituinen muuttoliikkeen valossa, että sen pitäisi herättää kiinnostus selvittämään asiaa lisää. Onko jotakin, mitä emme ihmisten onnellisuudesta ja hyvinvoinnista ymmärrä, vai onko tutkimus sellainen, ettei se kerro mistään kiinnostavasta asiasta mitään? Korkea elintaso ei näyttäisi tutkimuksen mukaan korreloivan mitenkään onnellisuuden kanssa. Tavoittelevatko länsimaat siis vääriä asioita vai onko elintaso kuitenkin tärkeä asia muuttoliikkeen osoittamassa valossa, mutta tutkimus vain nollaa sen merkityksen omalla metodillaan?
Asia kiinnostaa minua siksi, että Eurooppa näyttää juuttuvan 20 vuodeksi jättityöttömyyteen. Kun nuorisotyöttömyys on hyvissä maissa 20% ja huonoissa 50%, se tarkoittaa, että seuraavasta sukupolvesta kolmannes tulee olemaan enemmän tai vähemmän sellaisen elämän ulkopuolella, jota me vanhemmat pidämme hyvänä ja onnellisena elämänä. Töitä, toimeentuloa, elintasoa ja rahaa emme pysty tälle joukolle mitenkään tarjoamaan, vaan he tulevat elämään naapurustoonsa verrattuna melkoisessa köyhyydessä.
Mutta pystymmekö tekemään heistä jotenkin onnellisia?
Minä en tiedä, mitä tämän tutkimuksen tarkoitus on mitata, mutta jotenkin tuntuu, ettei se mittaa sitä, mitä sen oletetaan mittaavan. Gallup-kyselyllä mitataan ihmisten onnellisuutta. Tämä on jonkun sortin kovaa faktaa, mikäli tutkimuksen metodi huolehtii siitä, että kielelliset ja kulttuurilliset seikat tulevat huomioiduiksi jotenkin. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että joissain kulttuureissa voi olla sopimatonta kertoa olevansa onneton ja joillain kielialueilla voi olla erilainen käsitteistö kuin siinä maassa, josta tutkimus on peräisin. Jos esimerkiksi onnellisuuden käsitettä ei ole kokonaisuutena olemassakaan vaan se jakautuu useisiin osa-alueisiin tai muodostaa kokonaisuuden jonkun muun asian kanssa, jotain skaalaamista tarvitaan, jotta voimme vertailla jotenkin tuloksia keskenään.
Myös elinikäennuste on kovaa faktaa. Hiilijalanjälki alkaa sen sijaan olla jo spekuloivampaa tiedettä, sillä sen mittaamisessa on jouduttu tekemään runsaasti kompromisseja. Hiilijalanjälki on ongelmallinen esimerkiksi vientiteollisuuden tapauksessa, sillä hiilijalanjälki vaikuttaa siinä maassa, missä tuote tehdään, jos oikein muistan. Jos siis maa kuluttaa poskettomasti luonnovaroja, mutta valmiina, muualla tehtyinä tavaroina, sen hiilijalanjälki on pienempi kuin sen kulutus. Vastaavasti energiavaltaisen
Ongelma tulee näiden yhdistelyssä. Pääomavaltainen savupiipputeollisuus romauttaa monen maan hiilijalanjäljen. Ajatus ilmeisesti on, että näin kompensoitaisiin sitä hyvää mieltä, mikä aiheutuu yhteiskuntaan näiden tavaroiden tekemisestä. Kun kuitenkin tämä teollisuus työllistää vähän ja sen omistaja saattaa olla ulkomainen kapitalisti, ei mitään merkittävää hyvää välttämättä synny kompensoitavaksi saakka.
Samaten elinikäodote on ongelmallinen. Maailman kolmanneksi onnettomin paikka on Botswana, johon suuntautuu suuri muuttovoitto, aivan syystä. Maa on rikas ja se toimii, hallinto on hyvä ja elintaso on Afrikan mittapuulla oikein kohtuullinen. Maa on kuitenkin HIV-positiivisuusmittarilla maailman kärkeä ja syntyvän lapsen odotettu elinikä on pudonnut alle 30 vuoteen. Tämä aiheuttaa varsin kaksijakoisen tilanteen, sillä runsaan hiv-positiivisuuden maissa elinikäennuste on varsin outo käppyrä. Syntyessään viruksen saavat kuolevat nuorina, mutta ainakin Botswanan kaltaisessa maassa siltä välttyvät elävät varsin pitkään. Tästä syystä ihmiset haluavat sinne, sillä siellä on töitä ja ilmeisesti varsin hyvä asua.
Onnellisuus on mielenkiintoinen asia tutkittavaksi, mutta asia näyttää olevan armottoman poliittinen.
Tämän tutkimuksen metodi on sellainen, että onnellisimmat maat maailmassa ovat niitä maita, joista ihmiset haluavat henkensä kaupalla pois maihin, joissa ihmiset ovat väitetysti paljon onnettomampia. Jos poistetaan poliittinen ja propagandistinen ulottuvuus, mitä hyötyjä tällaisesta tutkimuksesta saattaisi olla? Minulle tulee hyötynä mieleen se, että sen avulla voitaisiin jotenkin ennustaa ihmisten käyttäytymistä osana jotain mallia, mutta tässä tarkoituksessa tämä nimenomainen malli näyttäisi olevan varsin huono.
Tietysti tutkia ja mitata saa mitä hyvänsä ja kaikella on ainakin joku tieteellinen arvo sikäli kun tutkimus täyttää tieteen kriteerit. Kun muuttoliike kuitenkin suhtautuu onnellisista maista onnettomiin ja joistain onneloista pyritään erityisesti USA:an ja Eurooppaan jopa hengenlähdön uhalla, täytyy asiaa vähintäänkin jalostaa lisää. Listan kärjessä oleva Costa Rica näyttää pientä muuttovoittoa ja maa lienee alueensa parhaimmistoa monellakin mittarilla, mutta muuten paratiisit painiskelevat aivovuodon kimpussa.
Harva suoranaista pulaa, nälkää ja vilua kärsivä varmastikaan kokee olevansa gallup-kyselyssä onnellinen. Tai ainakin tätä pitäisi tutkia. Jos nälkäiset ja kurjissa oloissa elävät, tauteihin kuolevat ihmiset todella kokevat itsensä onnellisiksi, silloin tutkimuksella on merkittäväkin arvo. Silloin pitää jatkoselvittää, millaiset sirkushuvit korvaavat leivän puutteen. Massatyöttömyyden kimpussa painiskelevat länsimaat nimittäin hyötyvät tästä tiedosta merkittävästi jo lähitulevaisuudessa.
Jos taas tulos on se, että onnellisiksi itsensä kokevilla ihmisillä ainakin Maslowin tarvehierarkian alin taso on kunnossa, törmätään uusiin ulottuvuuksiin. Rahan ei pitäisi tehdä onnelliseksi, mutta tekeekö se sittenkin? Jotenkin pitäisi selittää se, että muuttoliike ei suuntaudu näihin onnellisiin valtioihin vaan niistä pois, ja onnellisiin työläisten paratiiseihin muuttavatkin ovat lähinnä eläkeläisiä, joiden finanssit ovat omasta takaa siinä asennossa, ettei rahasta tarvitse välittää. Ja näitä onnellisiin maihin eläkeläismuuttajia on huomattavan vähän verrattuna työikäisiin, jotka haluavat paratiiseista pois.
Yksi vaihtoehto on myös se, että tutkimus ei kerro meille mitään, sillä se on painotettu niin, ettei sen lopputulos vastaa juurikaan sitä, miten ihmiset asuinmaansa kokevat.
Joka tapauksessa tämän tutkimuksen tulos on vuodesta toiseen niin omituinen muuttoliikkeen valossa, että sen pitäisi herättää kiinnostus selvittämään asiaa lisää. Onko jotakin, mitä emme ihmisten onnellisuudesta ja hyvinvoinnista ymmärrä, vai onko tutkimus sellainen, ettei se kerro mistään kiinnostavasta asiasta mitään? Korkea elintaso ei näyttäisi tutkimuksen mukaan korreloivan mitenkään onnellisuuden kanssa. Tavoittelevatko länsimaat siis vääriä asioita vai onko elintaso kuitenkin tärkeä asia muuttoliikkeen osoittamassa valossa, mutta tutkimus vain nollaa sen merkityksen omalla metodillaan?
Asia kiinnostaa minua siksi, että Eurooppa näyttää juuttuvan 20 vuodeksi jättityöttömyyteen. Kun nuorisotyöttömyys on hyvissä maissa 20% ja huonoissa 50%, se tarkoittaa, että seuraavasta sukupolvesta kolmannes tulee olemaan enemmän tai vähemmän sellaisen elämän ulkopuolella, jota me vanhemmat pidämme hyvänä ja onnellisena elämänä. Töitä, toimeentuloa, elintasoa ja rahaa emme pysty tälle joukolle mitenkään tarjoamaan, vaan he tulevat elämään naapurustoonsa verrattuna melkoisessa köyhyydessä.
Mutta pystymmekö tekemään heistä jotenkin onnellisia?
Maa, joka ei tarvitse ihmisiä
15/06/12 10:09
Ennen kuin lähden Walesiin laskemaan märkiä lampaita, lausunpa sanasen ystävällismielisestä naapurivaltiosta.
Aarno Laitinen kirjoitti Iltalehmän kolumnissaan muunmuassa Venäjän pääomapaosta ja siitä, kuinka Venäjän keskiluokka muuttaa muualle. Yhdistin tämän mielessäni keskusteluun, jonka kävin toisaalla ei-niin-kauan-sitten, jossa ihmeteltiin, alkavatko Putinin diktatoriset otteet
kohta koventua lisää ja rajat mennä kiinni kunnon neuvostotyyliin, joka ei toki ollut neuvostotyyli vaan pelkkä jatkumo sille, mitä tsaarin Venäjä harjoitti.
Tulin siihen tulokseen, että tästä ei ole pelkoa. Venäjä nimittäin on siinä mielessä outo valtio, ettei se tarvitse ihmisiä mihinkään tai juuri mihinkään.
Maalla on mittaamattomat luonnonvarat, joiden trokaamisella maa elää. Eliitti leveämmin, muut kapeammin. Valtaosa kulutuksesta on tuontitavaraa. Maahan on syntynyt jonkun verran IT- ja peliteollisuutta, mutta luonnonvarabisneksen mittapuulla kyse on puuhastelusta. Kaikki muu talous on raaka-ainerahojen siirtämistä paikasta toiseen.
Venäjä siis on paikka, jossa jokainen tuontiruokaa syövä ihminen on raaka-ainetta trokaavalle bisnekselle kulunki paitsi se joukko, joka tuottaa raaka-aineita tai vartioi niitä. Armeija sai taas vaihteeksi suuret palkankorotukset ja poliisi myös. Jos siis väkeä lähtee, se on lähinnä vallanpitäjille hyödyksi. Kunhan kaivoksissa kuokkii tarpeeksi väkeä, kaikki on täydellisesti. Mitä enemmän maassa on hyvinvoivaa keskiluokkaa, sitä todennäköisemmin joku alkaa napista ja vaatia kaikenlaista outoa kuten vaikkapa hieman pienempää korruptiota.
Tästä syystä Venäjä ei ole itäblokki, jota yritettiin rakentaa työläisten paratiisiksi ihmistyöllä. Tämä tarvitsi nimenomaan keskiluokkaa ja fiksuja ihmisiä. Venäjä ei tarvitse kumpiakaan. Jos siellä on johtajille uskollista keskiluokkaa, se ei toki haittaa ketään, mutta jos ei ole, sekään ei haittaa ketään. Mitä suurempi on poliisit/fiksut -suhde, sitä todennäköisemmin maa pysyy vallankahvan komennossa jatkossakin ilman suurempia häiriöitä voimassa ja raha virtaa kirstuihin.
Kaikesta tästä seuraa juuri se, mikä Venäjällä on meneillään. Kansallistunnetta pönkitetään kiihkomieliselle tasolle saakka. Kansalaisvapauksia rajoitetaan siten, että opposition mahdollisuus toimia on rajallinen muttei mahdoton. Rajat pidetään lähtijöille avoimina. Sotilaita ja poliiseja suositaan. Venäläinen voi valita vapaasti. Jäädä elämään sääntöjen puitteissa tai lähteä. Molemmat ovat aika helppoja valintoja. Vaikeaa on sen sijaan yrittää ryhtyä muuttamaan järjestelmää. Pienempi, uskollinen kansa tulee halvemmaksi ylläpitää kuin suurempi mutta eripuraisempi, joten bisnescase kansallistunteelle ja maastamuutolle on vahva.
Surullista on se, että tämä on suunnilleen paras kuviteltavissa oleva tapa luoda Venäjällä vakautta.
Aarno Laitinen kirjoitti Iltalehmän kolumnissaan muunmuassa Venäjän pääomapaosta ja siitä, kuinka Venäjän keskiluokka muuttaa muualle. Yhdistin tämän mielessäni keskusteluun, jonka kävin toisaalla ei-niin-kauan-sitten, jossa ihmeteltiin, alkavatko Putinin diktatoriset otteet
Tulin siihen tulokseen, että tästä ei ole pelkoa. Venäjä nimittäin on siinä mielessä outo valtio, ettei se tarvitse ihmisiä mihinkään tai juuri mihinkään.
Maalla on mittaamattomat luonnonvarat, joiden trokaamisella maa elää. Eliitti leveämmin, muut kapeammin. Valtaosa kulutuksesta on tuontitavaraa. Maahan on syntynyt jonkun verran IT- ja peliteollisuutta, mutta luonnonvarabisneksen mittapuulla kyse on puuhastelusta. Kaikki muu talous on raaka-ainerahojen siirtämistä paikasta toiseen.
Venäjä siis on paikka, jossa jokainen tuontiruokaa syövä ihminen on raaka-ainetta trokaavalle bisnekselle kulunki paitsi se joukko, joka tuottaa raaka-aineita tai vartioi niitä. Armeija sai taas vaihteeksi suuret palkankorotukset ja poliisi myös. Jos siis väkeä lähtee, se on lähinnä vallanpitäjille hyödyksi. Kunhan kaivoksissa kuokkii tarpeeksi väkeä, kaikki on täydellisesti. Mitä enemmän maassa on hyvinvoivaa keskiluokkaa, sitä todennäköisemmin joku alkaa napista ja vaatia kaikenlaista outoa kuten vaikkapa hieman pienempää korruptiota.
Tästä syystä Venäjä ei ole itäblokki, jota yritettiin rakentaa työläisten paratiisiksi ihmistyöllä. Tämä tarvitsi nimenomaan keskiluokkaa ja fiksuja ihmisiä. Venäjä ei tarvitse kumpiakaan. Jos siellä on johtajille uskollista keskiluokkaa, se ei toki haittaa ketään, mutta jos ei ole, sekään ei haittaa ketään. Mitä suurempi on poliisit/fiksut -suhde, sitä todennäköisemmin maa pysyy vallankahvan komennossa jatkossakin ilman suurempia häiriöitä voimassa ja raha virtaa kirstuihin.
Kaikesta tästä seuraa juuri se, mikä Venäjällä on meneillään. Kansallistunnetta pönkitetään kiihkomieliselle tasolle saakka. Kansalaisvapauksia rajoitetaan siten, että opposition mahdollisuus toimia on rajallinen muttei mahdoton. Rajat pidetään lähtijöille avoimina. Sotilaita ja poliiseja suositaan. Venäläinen voi valita vapaasti. Jäädä elämään sääntöjen puitteissa tai lähteä. Molemmat ovat aika helppoja valintoja. Vaikeaa on sen sijaan yrittää ryhtyä muuttamaan järjestelmää. Pienempi, uskollinen kansa tulee halvemmaksi ylläpitää kuin suurempi mutta eripuraisempi, joten bisnescase kansallistunteelle ja maastamuutolle on vahva.
Surullista on se, että tämä on suunnilleen paras kuviteltavissa oleva tapa luoda Venäjällä vakautta.
Poissa hetken
14/06/12 18:35
Olen ensi viikon poissa, tänne ei ole luvassa puoleentoista viikkoon päivityksiä.
Persuja ja sananvapautta
08/06/12 13:32
Tänään Jussi Halla-aho on saanut korkeimmalta oikeudelta tuomion sekä uskonrauhan rikkomisesta että kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tässä on kaksi mielenkiintoista aspektia.
Ensimmäinen koskee Persuja ja Timo Soinia. Soini on uhkaillut turuilla ja toreilla vastauksena rasismisyytöksiin, että tuomion saaneet eivät voi mitenkään olla puolueen jäseniä. Nyt on takki kääntynyt. Tämä on kiusallista lähinnä Soinin oman uskottavuuden kannalta, sillä hän on yrittänyt rakentaa
omaa julkisuuskuvaansa nimenomaan siten, ettei se sisältäisi muilta poliitikoilta tuttuja valehteluelementtejä. Jyrkkä lausunto asiassa on ollut osoitus huonosta pelisilmästä, joskin Soinin puolustukseksi on mainittava, että harva Suomessa taisi uskoa tästä asiasta tuomiota tulevan.
Siitä huolimatta ympäripyöreämpi lausunto olisi ollut paikallaan, sillä se olisi jättänyt jotain pelivaraa tätä tilannetta varten. Ja tilanne on siis Persujen rämpivä kannatus ja Halla-ahon saama tuomio yhdessä. Ei tainnut Soini varautua kumpaankaan.
Persujen kaksi kantavaa pilaria ovat maaseudun unohdettu kansa, ns. vennamolaiset, ja kaupunkien maahanmuuttokriittiset, ns. halla-aholaiset. Puolueen vaalivoittoon tarvittiin molemmat. Maaseudun kaikkien asioiden vastustajat loikkasivat persuihin kepusta kyllästyttyään Kepun pitkään hallitusvastuuseen ja säyseyteen Helsingin herrojen mollaamisessa. Maahanmuuttokriittiset todennäköisesti kahmivat kaupungeissa jonkun verran kannattajia SDP:ltä ja Kokoomukselta.
Näitä kannattajaryhmiä ei yhdistä juuri mikään muu kuin puolue, jota he äänestivät. Politiikan tasolla yhteiselo näyttää sujuvan kuitenkin varsin hyvin. Vaaleissa saatu suuri kannatus on osin sulanut ja se tulee sulamaan lisää varsinkin jos Väyrynen voittaa Kepun puheenjohtajavaalin. Väyrynen ei puhuttele maahanmuuttokriittisiä, mutta maaseudulla jumala on Väyrysestä seuraava. Tällä hetkellä Perussuomalaiset siis tarvitsee molemmat savijalkansa pysyäkseen jollain tavalla merkittävien kirjoissa kannatukseltaan.
Antamalla potkut Halla-aholle, puolue efektiivisesti jakautuisi kahtia. Tällä hetkellä nämä kaksi ryhmää ovat järkiavioliitossa, sillä kumpikin saa enemmän painoarvoa yhteisestä suuremmasta kannatuksesta. Maahanmuuttokriittisten uho oman puolueen tiimoilta on kadonnut vaikka jonkun marginaalikerhon he taisivat mennä perustamaankin. Soini taas ei voi päästää maahanmuuttokriittisiä menemään, sillä Persujen muutenkin häilyvästä äänestäjäkunnasta tämä joukko lie kuitenkin uskollisempaa kuin maaseudun sielultaan maalaisliittolainen väki.
Jos puolue olisi jaettu kahtia, se olisi pitänyt tehdä silloin kun kannatus keikkui 20 prosentin tuolla puolen. Silloinkin se olisi ollut riski, mutta Soini olisi saattanut tämän uhkapelin voittaa. Nyt puoluetta uhkaa Väyrysen varjoon jääminen ilman kaupunkilaissiipeä, joten Soini oli tänään pakkoraossa: lupausta ei voi pitää, sillä seuraukset olisivat puolueelle liian raskaat. Tätä takinkääntöä pystytään varsin hyvin käyttämään lyömäaseena tulevaisuudessa, joten pelkällä ajattelemattomalla lausumalla annettiin aseita viholliselle, vaikka tuon lausuman olisi aivan hyvin voinut jättää väliinkin.
Toinen aspekti liittyy siihen, että pidän erittäin tarpeellisena muuttaa lainsäädäntöä molempien lainkohtien osalta.
Uskonrauhan rikkominen on järjetön pykälä, joka on ollut harmiton lähinnä siksi, ettei sen varjolla ole tuomittu ketään ennakkotapauksenomaisesti. Muutamat annetut tuomiot ovat olleet näkymättömämpiä alioikeuspäätöksiä. Nyt on olemassa lainvoimainen päätös siitä, että tämä laki merkitsee jotakin, ja tästä syystä laki on kumottava. Uskonnot eivät ansaitse eivätkä edes tarvitse tämäntyyppistä suojaa kuten eivät mitkään muutkaan aatteet. Lainsäädännössä on erillisenä pykälänä uskonnonharjoituksen estäminen, joka saa sinne aivan mainiosti jäädä. Se riittää. Uskonnot eivät aatteena ansaitse kritiikin suojaa, mutta uskonnon harjoittamista ei pidä estää tai edes suuremmin haitata. Kyseessä on henkilökohtainen valinta ja sille pitää antaa jonkunlainen suoja.
Uskonnoilla tehdään politiikkaa, haluamme tai emme. Päivi Räsänen ilmentää sitä yhdeltä kulmalta ja maailmalla kristittyjen jumala on kuiskinut kaikenlaista vallankahvan korviin kristinuskon olemassaolon ajan. Islamilla on poliittisia suuntauksia ja sitä käytetään politiikan välineenä, perusteena ja lainsäädännön piiriin kuuluvien asioiden määrittelijänä. Juutalaisille uskonto ja valtio ovat Israelissa varsin lähellä toisiaan eivätkä tämän liiton vaikutukset maan rajojen sisäpuolelle jää. Hindutkin tekevät politiikkaa uskontonsa perusteella.
Tästä syystä uskontoja ja niiden oppeja pitää saada pilkata ja käsitellä äärimmäisen negatiivisessa sävyssä. Se ei usein ole kovin toimiva tie muuttaa maailmaa, mutta sen ei pidä olla kielletty tapa. Joskus ihmiset kaipaavat mieleen jäävää herätystä ja sellainen on pystyttävä antamaan. Kun uskonnollisia kirjoituksia käytetään poliittisten vaatimusten perusteena, se avaa tämän kaiken kritiikille. Jos ei kestä kuunnella uskontoaan vastaan osoitettua murskakritiikkiä tai hieman vähemmän mairittelevia tulkintoja sen doktriinista, kannattaa sulkea selain eikä lukea tällaista tekstiä. Sellaisen julkaisemisen kieltäminen ei kuitenkaan kuulu vapaaseen julkiseen keskusteluun. Kun muitakin aatteita saa hutkia mielin määrin, miksi ei näitä, vaikka niitä käytetään aivan samoin kuin muitakin aatteita politiikan näyttämöllä?
Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on myöskin nyt saanut tulkinnan, joka tekee tästä pykälästä vaarallisen ja siksi se pitää lainsäädännöstä poistaa. Sillä on ehkä ollut paikkansa viimeisen linnakkeen puolustuksena rikoksiin yllyttäjiä vastaan silloin, kun rikokseen yllyttäminen ei juuri ja juuri täyty, mutta tosiasiassa siitä on kuitenkin kysymys. Nyt sille on kuitenkin annettu asema satiirin tyylilajin tulkitsijana, ja tällainen rooli ei kuulu oikeusistuimelle ensinkään.
Ainakin omasta mielestäni Halla-ahon kirjoitus kansanryhmää kiihottavalta osaltaan oli melko lailla koulukirjaesimerkki satiirista. Sitä on vaikea tulkita mitenkään muuten. Se oli tyylitön ja mauton, mutta näiden asioiden ei pitäisi vaikuttaa rikoksen tunnusmerkistön täyttymiseen. Tämä teksti ei ole
kiihottavuudessaan sen kummempi kuin standup-koomikon mustalais- ja juutalaisvitsi. Onko kaikki tällainen nyt sitten kielletty? Tuskin lainsäätäjä on tätä halunnut. Tuomion perusteluissa todetaan erityisesti, että sillä, mitä H-a on itse asiasta mieltä oikeasti tai oletetusti, ei ole tuomittavuuden kannalta merkitystä. Tämä mielestäni tarkoittaa sitä, että rodullisiin tai kulttuurillisiin stereotypioihin ja ennakkoluuloihin perustuva esitys ei enää ole sallittua. Tämä on kuitenkin standup-komiikan ja poliittisen satiirin kovaa ydintä. Otetaan stereotypia, kärjistetään sitä ja yritetään näin herättää joku ajatus tai korostaa sitä.
Kun tästä nyt on synnytetty ennakkotapaus, mitä jää käteen? Mainittuja stereotypioita sisältävä viestintä on kiellettyä? Tämä on sinänsä järkevä ja looginen johtopäätös. Se tappaa standup-komiikan, mutta se on Suomessa niin huonolla mallilla, ettei sitä jää kukaan kaipaamaan. Jos taas standup-koomikko saa edelleenkin kertoa vahingonlaukauksista raviradalla, tulos on oudompi. Silloin se tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että jotkut kansanryhmät ovat suojellumpia kuin toiset ja eri kansanryhmiä kuuluu kohdella eri tavalla, mikä itse asiassa oli pointti, jota Halla-aho yritti omalla mauttomalla tyylillään tuoda julki. Tai sitten sitä, että kansanryhmän saa esittää epäedullisessa valossa jos kyseessä on vitsi, mutta ei silloin, jos se on osa poliittista kirjoitusta, mikä tuntuu älyttömältä. Tai ehkä sitä, että oikeus joutuu jatkossa arvioimaan hyvää makua ja tuomitsemaan oman näkemyksensä mukaan. Kenties jopa sitä, että standup-koomikko saa sanoa asioita, joita kadunmies tai poliitikko ei saa, eli lauselman rangaistavuus riippuu lausujasta eikä sisällöstä.
Tässä kohtaa lainaan taas erinomaista Hustler vs. Falwell-oikeudenpäätöstä, jossa sananvapauden ja satiirin rajoja tulkitaan USA:n oikeusjärjestyksen mukaisesti:
Respondent contends, however, that the caricature in question here was so "outrageous" as to distinguish it from more traditional political cartoons. There is no doubt that the caricature of respondent and his mother published in Hustler is at best a distant cousin of the political cartoons described above, and a rather poor relation at that. If it were possible by laying down a principled standard to separate the one from the other, public discourse would probably suffer little or no harm. But we doubt that there is any such standard, and we are quite sure that the pejorative description "outrageous" does not supply one. "Outrageousness" in the area of political and social discourse has an inherent subjectiveness about it which would allow a jury to impose liability on the basis of the jurors' tastes or views, or perhaps on the basis of their dislike of a particular expression. An "outrageousness" standard thus runs afoul of our longstanding refusal to allow damages to be awarded because the speech in question may have an adverse emotional impact on the audience.
"The fact that society may find speech offensive is not a sufficient reason for suppressing it. Indeed, if it is the speaker's opinion that gives offense, that consequence is a reason for according it constitutional protection. For it is a central tenet of the First Amendment that the government must remain neutral in the marketplace of ideas."
Mielestäni suomalaisen päätöksen valossa aletaan lähestyä sitä pistettä, että joko kaikki on kielletty tai oikeus joutuu ottamaan kantaa tyylikkyyteen, ärsyttävyyden määrään tai loukkaantumisen asteeseen. Tämä ei edistä julkista keskustelua eikä oikeastaan mitään muutakaan hyvää. Jos kiihottaminen kansanryhmää vastaan halutaan lainsäädännössä pitää, sitä kuuluu täsmentää selvästi nykyisestä siten, että pelkkä “epäedullisessa valossa esittäminen” ei täytä rikoksen tunnusmerkkejä.
Toinen vaihtoehto on vain heittää kuikkaa koko pykälällä. Rikokseen yllyttäminen on kielletty jo nyt ja ylilyönteihin se voi aivan hyvin olla riittävä lainkohta. Kansanryhmien korostaminen ja tällaisten ryhmien tuntojen tulkitseminen on niin epämääräinen tieteenala, ettei sille pitäisi jättää mitään mahdollisuuksia. Yksilökeskeisessä maailmassa tuntuu väärältä rakentaa kansanryhmiä ja antaa niille yksilöiden ominaisuuksia, sillä lopulta ei voida mitata tai selvittää oikeastaan mitään ja oikeudenkäyttö tällaisissa asioissa jää pelkän mielikuvan varaan. Juuri tästä varoittaa lainaamani oikeudenpäätös USA:sta.
Ensimmäinen koskee Persuja ja Timo Soinia. Soini on uhkaillut turuilla ja toreilla vastauksena rasismisyytöksiin, että tuomion saaneet eivät voi mitenkään olla puolueen jäseniä. Nyt on takki kääntynyt. Tämä on kiusallista lähinnä Soinin oman uskottavuuden kannalta, sillä hän on yrittänyt rakentaa
Siitä huolimatta ympäripyöreämpi lausunto olisi ollut paikallaan, sillä se olisi jättänyt jotain pelivaraa tätä tilannetta varten. Ja tilanne on siis Persujen rämpivä kannatus ja Halla-ahon saama tuomio yhdessä. Ei tainnut Soini varautua kumpaankaan.
Persujen kaksi kantavaa pilaria ovat maaseudun unohdettu kansa, ns. vennamolaiset, ja kaupunkien maahanmuuttokriittiset, ns. halla-aholaiset. Puolueen vaalivoittoon tarvittiin molemmat. Maaseudun kaikkien asioiden vastustajat loikkasivat persuihin kepusta kyllästyttyään Kepun pitkään hallitusvastuuseen ja säyseyteen Helsingin herrojen mollaamisessa. Maahanmuuttokriittiset todennäköisesti kahmivat kaupungeissa jonkun verran kannattajia SDP:ltä ja Kokoomukselta.
Näitä kannattajaryhmiä ei yhdistä juuri mikään muu kuin puolue, jota he äänestivät. Politiikan tasolla yhteiselo näyttää sujuvan kuitenkin varsin hyvin. Vaaleissa saatu suuri kannatus on osin sulanut ja se tulee sulamaan lisää varsinkin jos Väyrynen voittaa Kepun puheenjohtajavaalin. Väyrynen ei puhuttele maahanmuuttokriittisiä, mutta maaseudulla jumala on Väyrysestä seuraava. Tällä hetkellä Perussuomalaiset siis tarvitsee molemmat savijalkansa pysyäkseen jollain tavalla merkittävien kirjoissa kannatukseltaan.
Antamalla potkut Halla-aholle, puolue efektiivisesti jakautuisi kahtia. Tällä hetkellä nämä kaksi ryhmää ovat järkiavioliitossa, sillä kumpikin saa enemmän painoarvoa yhteisestä suuremmasta kannatuksesta. Maahanmuuttokriittisten uho oman puolueen tiimoilta on kadonnut vaikka jonkun marginaalikerhon he taisivat mennä perustamaankin. Soini taas ei voi päästää maahanmuuttokriittisiä menemään, sillä Persujen muutenkin häilyvästä äänestäjäkunnasta tämä joukko lie kuitenkin uskollisempaa kuin maaseudun sielultaan maalaisliittolainen väki.
Jos puolue olisi jaettu kahtia, se olisi pitänyt tehdä silloin kun kannatus keikkui 20 prosentin tuolla puolen. Silloinkin se olisi ollut riski, mutta Soini olisi saattanut tämän uhkapelin voittaa. Nyt puoluetta uhkaa Väyrysen varjoon jääminen ilman kaupunkilaissiipeä, joten Soini oli tänään pakkoraossa: lupausta ei voi pitää, sillä seuraukset olisivat puolueelle liian raskaat. Tätä takinkääntöä pystytään varsin hyvin käyttämään lyömäaseena tulevaisuudessa, joten pelkällä ajattelemattomalla lausumalla annettiin aseita viholliselle, vaikka tuon lausuman olisi aivan hyvin voinut jättää väliinkin.
Toinen aspekti liittyy siihen, että pidän erittäin tarpeellisena muuttaa lainsäädäntöä molempien lainkohtien osalta.
Uskonrauhan rikkominen on järjetön pykälä, joka on ollut harmiton lähinnä siksi, ettei sen varjolla ole tuomittu ketään ennakkotapauksenomaisesti. Muutamat annetut tuomiot ovat olleet näkymättömämpiä alioikeuspäätöksiä. Nyt on olemassa lainvoimainen päätös siitä, että tämä laki merkitsee jotakin, ja tästä syystä laki on kumottava. Uskonnot eivät ansaitse eivätkä edes tarvitse tämäntyyppistä suojaa kuten eivät mitkään muutkaan aatteet. Lainsäädännössä on erillisenä pykälänä uskonnonharjoituksen estäminen, joka saa sinne aivan mainiosti jäädä. Se riittää. Uskonnot eivät aatteena ansaitse kritiikin suojaa, mutta uskonnon harjoittamista ei pidä estää tai edes suuremmin haitata. Kyseessä on henkilökohtainen valinta ja sille pitää antaa jonkunlainen suoja.
Uskonnoilla tehdään politiikkaa, haluamme tai emme. Päivi Räsänen ilmentää sitä yhdeltä kulmalta ja maailmalla kristittyjen jumala on kuiskinut kaikenlaista vallankahvan korviin kristinuskon olemassaolon ajan. Islamilla on poliittisia suuntauksia ja sitä käytetään politiikan välineenä, perusteena ja lainsäädännön piiriin kuuluvien asioiden määrittelijänä. Juutalaisille uskonto ja valtio ovat Israelissa varsin lähellä toisiaan eivätkä tämän liiton vaikutukset maan rajojen sisäpuolelle jää. Hindutkin tekevät politiikkaa uskontonsa perusteella.
Tästä syystä uskontoja ja niiden oppeja pitää saada pilkata ja käsitellä äärimmäisen negatiivisessa sävyssä. Se ei usein ole kovin toimiva tie muuttaa maailmaa, mutta sen ei pidä olla kielletty tapa. Joskus ihmiset kaipaavat mieleen jäävää herätystä ja sellainen on pystyttävä antamaan. Kun uskonnollisia kirjoituksia käytetään poliittisten vaatimusten perusteena, se avaa tämän kaiken kritiikille. Jos ei kestä kuunnella uskontoaan vastaan osoitettua murskakritiikkiä tai hieman vähemmän mairittelevia tulkintoja sen doktriinista, kannattaa sulkea selain eikä lukea tällaista tekstiä. Sellaisen julkaisemisen kieltäminen ei kuitenkaan kuulu vapaaseen julkiseen keskusteluun. Kun muitakin aatteita saa hutkia mielin määrin, miksi ei näitä, vaikka niitä käytetään aivan samoin kuin muitakin aatteita politiikan näyttämöllä?
Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on myöskin nyt saanut tulkinnan, joka tekee tästä pykälästä vaarallisen ja siksi se pitää lainsäädännöstä poistaa. Sillä on ehkä ollut paikkansa viimeisen linnakkeen puolustuksena rikoksiin yllyttäjiä vastaan silloin, kun rikokseen yllyttäminen ei juuri ja juuri täyty, mutta tosiasiassa siitä on kuitenkin kysymys. Nyt sille on kuitenkin annettu asema satiirin tyylilajin tulkitsijana, ja tällainen rooli ei kuulu oikeusistuimelle ensinkään.
Ainakin omasta mielestäni Halla-ahon kirjoitus kansanryhmää kiihottavalta osaltaan oli melko lailla koulukirjaesimerkki satiirista. Sitä on vaikea tulkita mitenkään muuten. Se oli tyylitön ja mauton, mutta näiden asioiden ei pitäisi vaikuttaa rikoksen tunnusmerkistön täyttymiseen. Tämä teksti ei ole
Kun tästä nyt on synnytetty ennakkotapaus, mitä jää käteen? Mainittuja stereotypioita sisältävä viestintä on kiellettyä? Tämä on sinänsä järkevä ja looginen johtopäätös. Se tappaa standup-komiikan, mutta se on Suomessa niin huonolla mallilla, ettei sitä jää kukaan kaipaamaan. Jos taas standup-koomikko saa edelleenkin kertoa vahingonlaukauksista raviradalla, tulos on oudompi. Silloin se tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että jotkut kansanryhmät ovat suojellumpia kuin toiset ja eri kansanryhmiä kuuluu kohdella eri tavalla, mikä itse asiassa oli pointti, jota Halla-aho yritti omalla mauttomalla tyylillään tuoda julki. Tai sitten sitä, että kansanryhmän saa esittää epäedullisessa valossa jos kyseessä on vitsi, mutta ei silloin, jos se on osa poliittista kirjoitusta, mikä tuntuu älyttömältä. Tai ehkä sitä, että oikeus joutuu jatkossa arvioimaan hyvää makua ja tuomitsemaan oman näkemyksensä mukaan. Kenties jopa sitä, että standup-koomikko saa sanoa asioita, joita kadunmies tai poliitikko ei saa, eli lauselman rangaistavuus riippuu lausujasta eikä sisällöstä.
Tässä kohtaa lainaan taas erinomaista Hustler vs. Falwell-oikeudenpäätöstä, jossa sananvapauden ja satiirin rajoja tulkitaan USA:n oikeusjärjestyksen mukaisesti:
Respondent contends, however, that the caricature in question here was so "outrageous" as to distinguish it from more traditional political cartoons. There is no doubt that the caricature of respondent and his mother published in Hustler is at best a distant cousin of the political cartoons described above, and a rather poor relation at that. If it were possible by laying down a principled standard to separate the one from the other, public discourse would probably suffer little or no harm. But we doubt that there is any such standard, and we are quite sure that the pejorative description "outrageous" does not supply one. "Outrageousness" in the area of political and social discourse has an inherent subjectiveness about it which would allow a jury to impose liability on the basis of the jurors' tastes or views, or perhaps on the basis of their dislike of a particular expression. An "outrageousness" standard thus runs afoul of our longstanding refusal to allow damages to be awarded because the speech in question may have an adverse emotional impact on the audience.
"The fact that society may find speech offensive is not a sufficient reason for suppressing it. Indeed, if it is the speaker's opinion that gives offense, that consequence is a reason for according it constitutional protection. For it is a central tenet of the First Amendment that the government must remain neutral in the marketplace of ideas."
Mielestäni suomalaisen päätöksen valossa aletaan lähestyä sitä pistettä, että joko kaikki on kielletty tai oikeus joutuu ottamaan kantaa tyylikkyyteen, ärsyttävyyden määrään tai loukkaantumisen asteeseen. Tämä ei edistä julkista keskustelua eikä oikeastaan mitään muutakaan hyvää. Jos kiihottaminen kansanryhmää vastaan halutaan lainsäädännössä pitää, sitä kuuluu täsmentää selvästi nykyisestä siten, että pelkkä “epäedullisessa valossa esittäminen” ei täytä rikoksen tunnusmerkkejä.
Toinen vaihtoehto on vain heittää kuikkaa koko pykälällä. Rikokseen yllyttäminen on kielletty jo nyt ja ylilyönteihin se voi aivan hyvin olla riittävä lainkohta. Kansanryhmien korostaminen ja tällaisten ryhmien tuntojen tulkitseminen on niin epämääräinen tieteenala, ettei sille pitäisi jättää mitään mahdollisuuksia. Yksilökeskeisessä maailmassa tuntuu väärältä rakentaa kansanryhmiä ja antaa niille yksilöiden ominaisuuksia, sillä lopulta ei voida mitata tai selvittää oikeastaan mitään ja oikeudenkäyttö tällaisissa asioissa jää pelkän mielikuvan varaan. Juuri tästä varoittaa lainaamani oikeudenpäätös USA:sta.
Pönötystä ja seremoniaa
07/06/12 13:44
Britit osaavat tapahtumien järjestämisen.
Majesteetin 60-vuotista valtakautta juhlittiin säästä huolimatta varsin onnistuneesti. Valtavia tapahtumia, joissa oli valtavasti väkeä. Itse olin paikalla kahdessa ja puolessa suuremmassa tapahtumassa. Hyde parkissa kuuntelemassa ja katselemassa konserttia ja Mallilla katselemassa lentokoneita.
Puolikkaaksi lasketaan retkeily joen rannassa veneparaatipäivänä, mutta väkeä oli niin paljon ja kotiparvekkeella sateensuoja, että lähdin sieltä pois jo ennen shown alkua.
Tästä jäi kuitenkin käteen muutamia hajahuomioita.
Ensimmäinen on yleinen järjestyksenpito. Vaikka väkeä on paljon ja kaikki pakkautuvat samoihin paikkoihin samaan aikaan mennen tullen, liikkuminen oli yllättävän sujuvaa, kuten se on ollut muissakin vastaavissa tilaisuuksissa. Järjestysmiehiä on joka puolella ja asioita kuten vaikka satojen tuhansien ihmisten poistumista on hieman harjoiteltu ja mietitty, minne väkijoukot ohjataan. Kulttuurisidonnainen juttu on varmastikin se, että suunnannäyttäjiä kuunnellaan eikä joka toinen selitä heille jotakin ja yritä päästä johonkin, mihin ei kuuluisi päästä. Kun kaikki menevät osoitettuun suuntaan, väkijoukko liikkuu nopeasti ja siinä kohtaa kun se hajaantuu, myös hajaantuu nopeasti.
Itse spektaakkeli tuntuu saaneen varsin paljon julkisuutta ja katsojia myös maailmalla. Mikään muu maa maailmassa ei taida pystyä samanlaisiin katsojalukuihin tämäntyyppisissä asioissa, ja kyseessä ei ole sattuma. Näissä juhlallisuuksissa onnistutaan saamaan kansallistunteesta aikaan positiivinen asia ja huolimatta siitä, että kyseessä on kansallinen ja tavallaan melko kansallismielinen juhla, se ärsyttää harvoja. Tämäkään ei ole sattuma.
Juhlallisuuksissa kiinnitti huomiota se, että ne olivat varsin vähän sotilaallinen juhla. Vasta viimeisenä päivänä oli paraatia, tykinlaukauksia, karvahattusoittokunta, ylilento ja muita vastaavia. Tuhat Thamesia alas lipuvaa venettä sen sijaan näyttävät hienolta eivätkä ärsytä ketään. Mukana oli yksi pieni sotalaivan näköinen kiulu, mutta sekin todennäköisesti on ollut rannikkovartiostoa tai meripelastusta. Kun juhlasta ei tehdä aggressiivisen sotilaallista, kenellekään ei tuota ongelmia katsella sitä.
Maanantain konsertti kokosi tuttuja uudempia ja vanhempia artisteja samaan paikkaan. Pönöttävän virallisen viulunvingutuskonsertin sijaan yksi päätapahtumista oli kaikille suunnattu musiikkispektaakkeli, jota katsoivat kaikenikäiset ja joka oli yleissävyltään hauska ja hyvin järjestetty valoshow paikassa,
jossa ei yleensä tavata konsertteja järjestää. Lipuista valtaosa oli arvottu eikä myyty kalliilla tai annettu pönöttäville sidosryhmille ja korporaatioiden asiakastilaisuusvastaaville, joten paikalla oli arvalla valittua tavallista väkeä heiluttelemassa lippujaan.
Huolimatta siitä, että joka paikassa heiluteltiin lippuja ja laulettiin kansallislaulua, täytyy katsoa maailmaa aika oudon väristen lasien läpi jos onnistuu näkemään tässä jotakin pahaa. Länsimaissa melkein alkaa olla jo se tilanne, että lippuja ja kansallislaulun sisältävä tilaisuus on joko urheilukilpailu tai sitten jotakin, jonka on kaapannut änkyräkansallismielisaines ainakin henkisesti omakseen. Kun tämä sakki, jota täällä voisi edustaa vaikkapa BNP, alkaa hillua liikaa esillä, ensin lähtee muu maailma katselemasta ja sen jälkeen tavalliset paikalliset. Itsenäisyyspäivät alkavat mennä enemmän ja enemmän hulinaksi Euroopassa. USA:ssa taas kyseessä on sotilasparaatipäivä, joka on kiinnostava paikallisesti muttei maailmanlaajuisesti. Tasavallat eivät taida kyetä samaan.
Tällaisella on PR-arvoa, ja täällä siitä osataan ottaa kaikki irti. Britannian lippu on todennäköisesti yksi maailman tunnetuimmista symboleista. Historia ja imperiumi tietysti selittää asian isolta osin, mutta loppu on itse rakennettua. Kansallistunteessa ja kansallisissa symboleissa ei ole mitään vikaa itsessään ellei niistä tehdä viallisia. Kun Suomessa perustetaan kalliita brändityöryhmiä miettimään maabrändiä ja sensellaisia asioita, kannattaisi miettiä, mitä kaikkea voi ammentaa terveestä kansallistunteesta. Sieltä nimittäin ei löydy koivu ja tähti -rantasaunaa hyttysiä kuhisevan järven rannalla vaan kaikenlaista varsin modernia, mutta sitä taidetaan hyljeksiä ja keskittyä vain insinööritieteen hengessä tekniikan riemuvoittojen korostamiseen. Neuvostoliitossakin oli Kansantalouden saavutusten näyttely, ja suomalainen brändityö muistuttaa varsin pitkälle juuri sitä. Angry birds-patsasta varmasti suunnitellaan jo.
Tämän maan tuhatvuotinen historia ei tietysti ole kopioitavissa mihinkään. Imperiumi on mennyt menojaan ja uudet talous- ja sotilasmahdit nousseet. Siitä huolimatta Britannialla on laskennallista painoaan suurempi arvo maailman bisneksissä ja politiikassa. Juuri siksi, että se on niin tuttu paikka kaikille. Viimeisen viikon ja vuoden spektaakkelit ovat taas tehneet maata hieman tunnetummaksi ja uutta yrittäjää ja tulokasta on taas entistä enemmän. Maan talous on ongelmissa kuten melkein kaikkien länsimaiden, mutta se, että maa on niin tunnettu ympäri maailmaa, takaa sen, että bisnestä tehdään mieluummin täällä kuin Bulgariassa jatkossakin, vaikka jälkimmäisessä se olisi paljon halvempaa.
Majesteetin 60-vuotista valtakautta juhlittiin säästä huolimatta varsin onnistuneesti. Valtavia tapahtumia, joissa oli valtavasti väkeä. Itse olin paikalla kahdessa ja puolessa suuremmassa tapahtumassa. Hyde parkissa kuuntelemassa ja katselemassa konserttia ja Mallilla katselemassa lentokoneita.
Tästä jäi kuitenkin käteen muutamia hajahuomioita.
Ensimmäinen on yleinen järjestyksenpito. Vaikka väkeä on paljon ja kaikki pakkautuvat samoihin paikkoihin samaan aikaan mennen tullen, liikkuminen oli yllättävän sujuvaa, kuten se on ollut muissakin vastaavissa tilaisuuksissa. Järjestysmiehiä on joka puolella ja asioita kuten vaikka satojen tuhansien ihmisten poistumista on hieman harjoiteltu ja mietitty, minne väkijoukot ohjataan. Kulttuurisidonnainen juttu on varmastikin se, että suunnannäyttäjiä kuunnellaan eikä joka toinen selitä heille jotakin ja yritä päästä johonkin, mihin ei kuuluisi päästä. Kun kaikki menevät osoitettuun suuntaan, väkijoukko liikkuu nopeasti ja siinä kohtaa kun se hajaantuu, myös hajaantuu nopeasti.
Itse spektaakkeli tuntuu saaneen varsin paljon julkisuutta ja katsojia myös maailmalla. Mikään muu maa maailmassa ei taida pystyä samanlaisiin katsojalukuihin tämäntyyppisissä asioissa, ja kyseessä ei ole sattuma. Näissä juhlallisuuksissa onnistutaan saamaan kansallistunteesta aikaan positiivinen asia ja huolimatta siitä, että kyseessä on kansallinen ja tavallaan melko kansallismielinen juhla, se ärsyttää harvoja. Tämäkään ei ole sattuma.
Juhlallisuuksissa kiinnitti huomiota se, että ne olivat varsin vähän sotilaallinen juhla. Vasta viimeisenä päivänä oli paraatia, tykinlaukauksia, karvahattusoittokunta, ylilento ja muita vastaavia. Tuhat Thamesia alas lipuvaa venettä sen sijaan näyttävät hienolta eivätkä ärsytä ketään. Mukana oli yksi pieni sotalaivan näköinen kiulu, mutta sekin todennäköisesti on ollut rannikkovartiostoa tai meripelastusta. Kun juhlasta ei tehdä aggressiivisen sotilaallista, kenellekään ei tuota ongelmia katsella sitä.
Maanantain konsertti kokosi tuttuja uudempia ja vanhempia artisteja samaan paikkaan. Pönöttävän virallisen viulunvingutuskonsertin sijaan yksi päätapahtumista oli kaikille suunnattu musiikkispektaakkeli, jota katsoivat kaikenikäiset ja joka oli yleissävyltään hauska ja hyvin järjestetty valoshow paikassa,
Huolimatta siitä, että joka paikassa heiluteltiin lippuja ja laulettiin kansallislaulua, täytyy katsoa maailmaa aika oudon väristen lasien läpi jos onnistuu näkemään tässä jotakin pahaa. Länsimaissa melkein alkaa olla jo se tilanne, että lippuja ja kansallislaulun sisältävä tilaisuus on joko urheilukilpailu tai sitten jotakin, jonka on kaapannut änkyräkansallismielisaines ainakin henkisesti omakseen. Kun tämä sakki, jota täällä voisi edustaa vaikkapa BNP, alkaa hillua liikaa esillä, ensin lähtee muu maailma katselemasta ja sen jälkeen tavalliset paikalliset. Itsenäisyyspäivät alkavat mennä enemmän ja enemmän hulinaksi Euroopassa. USA:ssa taas kyseessä on sotilasparaatipäivä, joka on kiinnostava paikallisesti muttei maailmanlaajuisesti. Tasavallat eivät taida kyetä samaan.
Tällaisella on PR-arvoa, ja täällä siitä osataan ottaa kaikki irti. Britannian lippu on todennäköisesti yksi maailman tunnetuimmista symboleista. Historia ja imperiumi tietysti selittää asian isolta osin, mutta loppu on itse rakennettua. Kansallistunteessa ja kansallisissa symboleissa ei ole mitään vikaa itsessään ellei niistä tehdä viallisia. Kun Suomessa perustetaan kalliita brändityöryhmiä miettimään maabrändiä ja sensellaisia asioita, kannattaisi miettiä, mitä kaikkea voi ammentaa terveestä kansallistunteesta. Sieltä nimittäin ei löydy koivu ja tähti -rantasaunaa hyttysiä kuhisevan järven rannalla vaan kaikenlaista varsin modernia, mutta sitä taidetaan hyljeksiä ja keskittyä vain insinööritieteen hengessä tekniikan riemuvoittojen korostamiseen. Neuvostoliitossakin oli Kansantalouden saavutusten näyttely, ja suomalainen brändityö muistuttaa varsin pitkälle juuri sitä. Angry birds-patsasta varmasti suunnitellaan jo.
Tämän maan tuhatvuotinen historia ei tietysti ole kopioitavissa mihinkään. Imperiumi on mennyt menojaan ja uudet talous- ja sotilasmahdit nousseet. Siitä huolimatta Britannialla on laskennallista painoaan suurempi arvo maailman bisneksissä ja politiikassa. Juuri siksi, että se on niin tuttu paikka kaikille. Viimeisen viikon ja vuoden spektaakkelit ovat taas tehneet maata hieman tunnetummaksi ja uutta yrittäjää ja tulokasta on taas entistä enemmän. Maan talous on ongelmissa kuten melkein kaikkien länsimaiden, mutta se, että maa on niin tunnettu ympäri maailmaa, takaa sen, että bisnestä tehdään mieluummin täällä kuin Bulgariassa jatkossakin, vaikka jälkimmäisessä se olisi paljon halvempaa.
Liberaaliuden ongelma
02/06/12 13:38
Luin aikani kuluksi esittelyn jostakin liberalismin ongelmia käsittelevästä pamfletista.
Tämä on yksi suosikkiaiheitani. Kun miettii liberalismin eri variantteja ja niiden keskiössä olevaa yksilönvapauden ja ajattelun vapauden kunnioittamista, suvaitsevaisuutta eri tavalla ajattelevia kohtaan ja järjen painottamista taikauskon kustannuksella, tekisi mieli toivoa, että valtaosa ihmisistä olisi juuri tällaisia. Eivät he tietenkään ole, mutta tavoite on ylevä.
Koko liberalismin käsitteestä on kuitenkin tullut melkoisen myrkyllinen pilleri.
Ensimmäinen syy tähän on kiistely sosiaali- ja markkinaliberaalien välillä. Erona näissä suuntauksissa on se, että jälkimmäinen pyrkii minimoimaan valtion roolin ja ensimmäinen korostaa sitä. Periaatteessa pitäisi olla löydettävissä paljonkin yhteistä näiden suuntausten välillä, mutta näin ei käytännössä ole. Kun katsoo liberaaleina itseään pitävien ihmisten räksytystä toisilleen, on vaikeaa nähdä mitään viitteitä ajattelun vapauden kunnioittamisesta, eri mieltä olevien hyväksymisestä tai edes järjen käytöstä. Jos ulkopuolinen tarkkailija ei saa näiden aatesuuntien riitelystä mitään tolkkua liberalismin kovasta ytimestä, vika ei välttämättä ole ulkopuolisessa tarkkailijassa.
Toinen syy on se, että muunmuassa tästä mainitusta kiistelystä ja näiden eri aatesuuntien korostetuista eroista johtuen valtaosa mukana olevista ei itse asiassa ole liberaaleja ensinkään, he vain väittävät olevansa. Liberaali on huomattavan salonkikelpoinen aate useimmissa
ihmisryhmissä, sosialisti ja anarkisti ovat huomattavan värittyneitä käsitteitä aivan syystäkin. Kun liberalismi esiintyy lähinnä tympeänä taisteluna valtion roolin suuruudesta, mukana on runsaasti ihmisiä, jotka täysin ilman pahaa tarkoitusta ja salaliittoa ovat hukanneet sen liberaalin puolikkaan. Sosiaaliliberaaleina itseään pitävät ihmiset ovat tosiasiassa useimmiten vain sosialisteja ja markkinaliberaaleina pitävät ihmiset useimmiten libertaristeja tai anarkokapitalisteja.
Tuloksena on hassunkurinen tilanne, jossa valtaosa liberaaleista on piilossa. Nyrkkisääntö nykyään on se, että omaa liberaaliuttaan mainostava ihminen ei sitä ole.
Liberalismin nimissä tapahtuu kaikenlaista hulluttelua. Vihreissä on runsaasti liberaaleina itseään pitäviä älykköjä, mutta heidän kykynsä edes järkevään ajatustenvaihtoon erimielisten kanssa on varsin rajallinen. Äärivasemmalla tilanne on melko lailla sama. Periaatteessa ollaan kyllä niin liberaalia, niin liberaalia. Kaikenlaisten aineiden pössyttely pitäisi sallia oitis ja erivärisiä ihmisiä kuuluu halia. Sen sijaan jos joku toinen ihminen kannattaa vapaampaa päihdepolitiikkaa, vastustaa rasismia ja lisäksi kannattaa julkisten palvelujen supistamista verorasituksen keventämiseksi, hän muuttuu melko nopeasti epäihmiseksi, jolla ei ole asiaa oikeauskoisten piireihin.
Kolikon toinen puoli näkyy poliittisessa oikeistossa. Periaatteessa ollaan niin liberaalia, niin liberaalia, mutta sitten kuitenkin tehtaillaan lakeja, jotka kieltävät, kyttäävät ja rajoittavat. Poliittinen vasemmisto sisältää ituhippejä ja punkkareita, ja heidän kanssaan järkevä ajatustenvaihto ei ole mahdollista.
Itseään liberaaleiksi kutsuvat ihmiset ympäröivät siis itsensä leireillä samanmielisiä, ja usein samanmielisyys liittyy melko hyvin vanhaan vasemmisto-oikeisto-akseliin. Yksi kerho haluaa vähemmän veroja ja toinen kerho haluaa enemmän veroja niille muille. Liberalismin vahvuus ja tärkeys aatteena on juuri se, että sen sisäistäneet ihmiset pystyvät astumaan samaan pöytään keskustelemaan asiasta tiedon ja järjen avulla sen sijaan, että keskustellaan keskustelijoista muinaisten viholliskuvien tai karikatyyrien valossa. Kun varsin monet suuret kysymykset eivät ole sellaisia, että kukaan voi niitä taikakäskyllään helposti ratkaista, juuri tällaista erilaisten ihmisten ajatustenvaihtoa tarvittaisiin. Liberalismin irvikuva sen sijaan juuri estää sitä, sillä uskonnolliset doktriinit ja oikeiden ajatusten sisäistäminen ovat perusedellytys keskustelupöytään pääsemiseksi.
Liberalismin vastakohtana pidetään konservatiivisuutta.
Nykytilassa liberalismin vihollinen ei kuitenkaan ole konservatiivisuus. Väitän mihinkään perustumatta, että uskovaisesta ei saa liberaalia koskaan mutta konservatiivista koska hyvänsä. Valtaosa konservatiiveina itseään pitävistä ei itse asiassa vastusta järjen käyttöä, yksilönvapauksia tai ajattelun vapautta. He eivät vain halua muutoksia lähipiiriinsä. Uskovainen sen sijaan palvoo omaa doktriiniaan ylitse järjen, vapauden ja suvaitsevaisuuden, ja tästä taudista tartunnan saaneet harvoin paranevat. He voivat kyllä hylätä yhden uskonnon, mutta sen korvaa helposti joku toinen. Uskonnolla en tässä tarkoita jumalkuviin perustuvia asioita paitsi äärilahkojen tapauksessa, vaan ajatusmaailmaa, jossa on olemassa joku Pyhä (sosiaaliturva, hyvinvointivaltio, nollaverotus), jonka kanssa ristiriidassa olevilla ajatuksilla ei ole mitään arvoa.
Eihän tälle sinänsä suuria voi. Tämä termi saattaa olla lopullisesti saastunut, mikä on sinänsä sääli. Maailma tarvitsisi nyt enemmän kuin koskaan sitä, että järkevät ihmiset voisivat keskustella vaikeista asioista ilman taikauskon ja stereotypioiden painolastia. Nykyisin liberalismin arvo näissä keskusteluissa onkin lähinnä paljastaa, mistä suunnista näitä järkeviä ihmisiä ei ainakaan kannata etsiä.
Tämä on yksi suosikkiaiheitani. Kun miettii liberalismin eri variantteja ja niiden keskiössä olevaa yksilönvapauden ja ajattelun vapauden kunnioittamista, suvaitsevaisuutta eri tavalla ajattelevia kohtaan ja järjen painottamista taikauskon kustannuksella, tekisi mieli toivoa, että valtaosa ihmisistä olisi juuri tällaisia. Eivät he tietenkään ole, mutta tavoite on ylevä.
Koko liberalismin käsitteestä on kuitenkin tullut melkoisen myrkyllinen pilleri.
Ensimmäinen syy tähän on kiistely sosiaali- ja markkinaliberaalien välillä. Erona näissä suuntauksissa on se, että jälkimmäinen pyrkii minimoimaan valtion roolin ja ensimmäinen korostaa sitä. Periaatteessa pitäisi olla löydettävissä paljonkin yhteistä näiden suuntausten välillä, mutta näin ei käytännössä ole. Kun katsoo liberaaleina itseään pitävien ihmisten räksytystä toisilleen, on vaikeaa nähdä mitään viitteitä ajattelun vapauden kunnioittamisesta, eri mieltä olevien hyväksymisestä tai edes järjen käytöstä. Jos ulkopuolinen tarkkailija ei saa näiden aatesuuntien riitelystä mitään tolkkua liberalismin kovasta ytimestä, vika ei välttämättä ole ulkopuolisessa tarkkailijassa.
Toinen syy on se, että muunmuassa tästä mainitusta kiistelystä ja näiden eri aatesuuntien korostetuista eroista johtuen valtaosa mukana olevista ei itse asiassa ole liberaaleja ensinkään, he vain väittävät olevansa. Liberaali on huomattavan salonkikelpoinen aate useimmissa
Tuloksena on hassunkurinen tilanne, jossa valtaosa liberaaleista on piilossa. Nyrkkisääntö nykyään on se, että omaa liberaaliuttaan mainostava ihminen ei sitä ole.
Liberalismin nimissä tapahtuu kaikenlaista hulluttelua. Vihreissä on runsaasti liberaaleina itseään pitäviä älykköjä, mutta heidän kykynsä edes järkevään ajatustenvaihtoon erimielisten kanssa on varsin rajallinen. Äärivasemmalla tilanne on melko lailla sama. Periaatteessa ollaan kyllä niin liberaalia, niin liberaalia. Kaikenlaisten aineiden pössyttely pitäisi sallia oitis ja erivärisiä ihmisiä kuuluu halia. Sen sijaan jos joku toinen ihminen kannattaa vapaampaa päihdepolitiikkaa, vastustaa rasismia ja lisäksi kannattaa julkisten palvelujen supistamista verorasituksen keventämiseksi, hän muuttuu melko nopeasti epäihmiseksi, jolla ei ole asiaa oikeauskoisten piireihin.
Kolikon toinen puoli näkyy poliittisessa oikeistossa. Periaatteessa ollaan niin liberaalia, niin liberaalia, mutta sitten kuitenkin tehtaillaan lakeja, jotka kieltävät, kyttäävät ja rajoittavat. Poliittinen vasemmisto sisältää ituhippejä ja punkkareita, ja heidän kanssaan järkevä ajatustenvaihto ei ole mahdollista.
Itseään liberaaleiksi kutsuvat ihmiset ympäröivät siis itsensä leireillä samanmielisiä, ja usein samanmielisyys liittyy melko hyvin vanhaan vasemmisto-oikeisto-akseliin. Yksi kerho haluaa vähemmän veroja ja toinen kerho haluaa enemmän veroja niille muille. Liberalismin vahvuus ja tärkeys aatteena on juuri se, että sen sisäistäneet ihmiset pystyvät astumaan samaan pöytään keskustelemaan asiasta tiedon ja järjen avulla sen sijaan, että keskustellaan keskustelijoista muinaisten viholliskuvien tai karikatyyrien valossa. Kun varsin monet suuret kysymykset eivät ole sellaisia, että kukaan voi niitä taikakäskyllään helposti ratkaista, juuri tällaista erilaisten ihmisten ajatustenvaihtoa tarvittaisiin. Liberalismin irvikuva sen sijaan juuri estää sitä, sillä uskonnolliset doktriinit ja oikeiden ajatusten sisäistäminen ovat perusedellytys keskustelupöytään pääsemiseksi.
Liberalismin vastakohtana pidetään konservatiivisuutta.
Nykytilassa liberalismin vihollinen ei kuitenkaan ole konservatiivisuus. Väitän mihinkään perustumatta, että uskovaisesta ei saa liberaalia koskaan mutta konservatiivista koska hyvänsä. Valtaosa konservatiiveina itseään pitävistä ei itse asiassa vastusta järjen käyttöä, yksilönvapauksia tai ajattelun vapautta. He eivät vain halua muutoksia lähipiiriinsä. Uskovainen sen sijaan palvoo omaa doktriiniaan ylitse järjen, vapauden ja suvaitsevaisuuden, ja tästä taudista tartunnan saaneet harvoin paranevat. He voivat kyllä hylätä yhden uskonnon, mutta sen korvaa helposti joku toinen. Uskonnolla en tässä tarkoita jumalkuviin perustuvia asioita paitsi äärilahkojen tapauksessa, vaan ajatusmaailmaa, jossa on olemassa joku Pyhä (sosiaaliturva, hyvinvointivaltio, nollaverotus), jonka kanssa ristiriidassa olevilla ajatuksilla ei ole mitään arvoa.
Eihän tälle sinänsä suuria voi. Tämä termi saattaa olla lopullisesti saastunut, mikä on sinänsä sääli. Maailma tarvitsisi nyt enemmän kuin koskaan sitä, että järkevät ihmiset voisivat keskustella vaikeista asioista ilman taikauskon ja stereotypioiden painolastia. Nykyisin liberalismin arvo näissä keskusteluissa onkin lähinnä paljastaa, mistä suunnista näitä järkeviä ihmisiä ei ainakaan kannata etsiä.