Jun 2011
Sukupuolineutraali lastentarha
27/06/11 12:01
Ruotsissa kokeillaan sukupuolineutraalia lastentarhaa. Tässä on ajatuksen tasolla jotakin, jota en aivan ymmärrä ja jotakin, jonka ymmärrän helpostikin.
Pidän lähtökohtaisen järkevänä ajatuksena sitä, että tytöt ja pojat saavat leikkiä mitä leikkejä huvittaa ilman, että tytöt pannaan tekemään yhtä ja pojat toista. Samaten pidän hyvänä sitä, että aikuiset antavat vitsaa niille räkänokille, jotka ryhtyvät kiusaamaan muita lapsia heidän tekemiensä valintojen takia.
Kun mietin omaa lastentarhaani 35 vuotta sitten, ei sielläkään pakotettu tyttöjä johonkin hommaan ja poikia johonkin toiseen, mutta muistelen kyllä, että ns. yhteisön paine piti ainakin pojat poissa joistain leikeistä. Lapset osaavat olla aika julmia ja jos ruotsalaisilla on ratkaisu siihen, miten heidät saataisiin ymmärtämään
hieman paremmin toisten tekemiä erilaisia valintoja, kokeilu vaikuttaa hyvältä. Se, että ihmiset osaavat antaa muiden tehdä mitä lystäävät sen sijaan, että osoittelevat sormella ja paheksuvat, edustaa kategorista hyvää, on kyse aivan mistä hyvänsä asiasta eikä ainoastaan sukupuolinormeista.
Erityishuomiona kokeilusta huomaamme sen, että ruotsalaisille näyttää olevan nyt suurensuuri ongelma heidän äidinkielensä sisältämä seksistisyys kun päiväkodissa poistetaan han ja hon -sanat ja korvataan ne keksityllä pronominilla. En ole aivan varma, kannattaako yhden päiväkodin käydä pyhään sotaan kielioppia vastaan.
Suomessahan kaikki päiväkodit ovat tällä mittapuulla sukupuolineutraaleja kun kirjakielen "hän" ja puhekielen "se" eivät sukupuolta erottele. Kun sukupuoliroolit eivät näytä kadonneen mihinkään ainakaan jos katsotaan lopputulemaa vaikkapa miesten ja naisten työt -asiassa vaikkei kieli ole koskaan korostanut ihmisten sukupuolta, tekee mieli tulla siihen johtopäätökseen, että tämä asia on lopputuleman kannalta merkityksetön. Suomi kun ei ole lopputulemaa katsottaessa sen tasa- tai epätasa-arvoisempi paikka kuin verrokkiryhmien valtiot.
Uutisesta tulee kuitenkin mieleen pari kysymystä.
Ensimmäinen liittyy itse asiaan. Kun sukupuolet nyt ovat (ainakin) fyysisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia ja on ainakin esitetty jotain ajatuksia siitä, että myös ajattelutavassa ja tavassa muodostaa sosiaalisia verkostoja on eroja (lisää tähän normaali ei-koske-kaikkia-ja-....-ymmv -liturgiasi), onko kokeilulla implisiittisesti tarkoitus sanoa, että yksi tapa on toista parempi? Onko sukupuoli ja siihen ainakin historiassa liittynyt roolijako niin suuri ongelma, että siitä pitää yrittää hankkiutua eroon korostamalla sukupuolta kaikissa mahdollisissa asioissa, sillä sehän on tosiasiassa se, mitä tapahtuu, kun lapsosia huitaistaan karttakepillä sormelle aina kun käyttävät vanhempiensa opettamaa kieltä.
"Läps. Älä käytä sanaa nainen, koska pitää puhua henkilöistä". Jääkö käteen ajatus henkilöistä ja tasa-arvosta vai korostuiko sukupuoli asiassa, jossa lapsi sitä ei aikaisemmin edes ajatellut? Ainakin mahdollisuuksien rajoissa on se, että sukupuoliasia ylikorostuu. Samaten on mahdollisuuksien rajoissa synnyttää ajatus siitä, että toisen sukupuolen rooli on toista parempi, sillä näitä käyttäytymisnormeja yritetään nyt muuttaa ja yhtenäistää.
Toinen kysymys on se, pystyykö päiväkoti pitämään lopulta näppinsä erossa lasten kasvatuksesta. Jos pystyy ja kaikki saavat oikeasti leikkiä sotaa tai kotia aivan sen mukaan miten huvittaa, ilman yhteisön painetta, kokeilu vaikuttaa hyvältä, sillä se oikeastaan toteuttaa sen, jonka jokainen päiväkoti ainakin Pohjois-Euroopassa yrittää ohjelmassaan toteuttaa muttei onnistu siinä kovin hyvin.
Jos taas tämän ihmiskokeen taustalla olevat voimat ovat pakko-onnistumisen edessä ja onnistumista mitataan lopputuloksesta, on taaskin mahdollisuuksien rajoissa, että päiväkodin aikuiset alkavat painostaa lapsia leikkimään "oikein", jotta tilastoihin saadaan oikeita numeroita. Poikia patistetaan pois sotaleikeistä ja tyttöjä kotileikeistä ja ajatus siitä, että lapsi itse saa valita, katoaa vessanpöntöstä alas.
Itse olen lapsiasiassa kiinnittänyt huomiota lähinnä siihen, että nykyään lapset eivät enää saa kovin paljoa tehdä itse valintojaan kun Suomeen on tullut amerikkalainen kulttuuri, jossa lapsia ei saa jättää yksin hetkeksikään. En tiedä onko tämä hyvä vai paha, mutta se on eri lailla kuin ennen ja ainakin entisellä mallilla kasvoi melko hyviä veronmaksajia, joten täysin poskellaan kasvatus ei ole ollut. Ennen koulua aikuiset kyyläävät päiväkodissa. Sitten koulussa ja opastetussa iltapäivätoiminnassa, jonka jälkeen vanhemmat kuskaavat valmentajien kyylättäväksi urheiluseuroissa, ja sitten nukkumaan ja toistetaan kunnes kersa pahimmassa teiniangstissa aloittaa täydellisen kapinan.
Jos päiväkotikokeilu palauttaisi oikeasti päätäntävallan joissain rajatuissa asioissa takaisin lapsille ja antaisi lasten tehdä mitä lapset haluavat tehdä, pidän ajatuksesta. Jos taas aikuiset ryhtyvät mestaroimaan haluamaansa lopputulokseen pääsemiseksi, mikään ei tässä asiassa muuttunut.
Oma suhteeni tasa-arvoon on se, että katson sukupuolten olevan erilaisia mutta
yhtä arvokkaita. Huolimatta siitä, että jossain gallup-kyselyssä tai suoranaisessa valinnassa valtaosa miehistä valitsee näin ja valtaosa naisista noin, liberalismin hengessä erilaisissa asioissa on katsottava yksilöä eikä edustamaansa viiteryhmää.
Kasvatusmielessä ajatus siitä, että muiden valintoja pitää ymmärtää eikä syrjiä ketään niiden perusteella, on tavoittelemisen arvoinen ja ylevä. Mutta onko valheessa eläminen oikea tapa päästä tähän tai mihinkään muuhunkaan lopputulokseen? Onko oikea tapa teeskennellä, että sukupuolia ja noita "valtaosa valitsee" -tyyppisiä rooleja ei enää ole olemassakaan, kun ne kuitenkin ovat olemassa heti kun poistuu ihmiskoelaboratorion koeputkesta?
Minä olen pärjännyt aikuisten kanssa varsin hyvin pelaamalla varsin avoimilla korteilla ja kertomalla asiat niin kuin näen tai parhaani mukaan ymmärrän niiden olevan. Toisaalta parhaat näkemäni vanhemmat puhuvat lapsilleen kuin aikuisille eivätkä lässytä ja valehtele.
Ihmisen lapsi on varsin sitkeää tekoa, joten tuskin heitä ruotsalainen päiväkoti kykenee pilaamaan vaikka olisikin hieman omituinen paikka. Epäilen kuitenkin, että kokeilu edistää tasa-arvoa huonommin kuin se, että kuvataan nykysysteemi oikein sen ongelmia hyssyttelemättä.
Tasa-arvo, on sitten kyse sukupuolista tai seksuaalisista vähemmistöstä, on mennyt viime vuosikymmeninä aika rivakasti eteenpäin. Ilman minkäännäköisiä paremman ihmisen kasvattamiseksi tähtääviä toimenpiteitä. Ensin murrettiin karsinat ja sen jälkeen on ryhdytty pikku hiljaa suvaitsemaan enemmän ja enemmän niitä, jotka kulkevat omia polkujaan.
Tällaisista ihmiskokeista ja toisinaan kuulluista tasa-arvopuheenvuoroista tulee mieleen, että osa meistä ei malttaisi mitenkään odottaa täydellisen tasa-arvon toteutumista ja on valmis rikkomaan vaikka mitä tulokseen pääsemiseksi. Tavat ja yhteiskunnat muuttuvat aika huonosti väkisin, sillä kannettu vesi ei pysy kaivossa.
Täydellisen tasa-arvon määritelmä on eri ihmisille erilainen. Itse en mittaa lopputulosta eri tehtävissä vaan sitä, pakotetaanko ihmisiä tekemään asioita, joita he eivät halua tehdä. Jos valinta on aidosti vapaa, erot lopputuloksessa eivät ole osoituksia ongelmasta. Joku fraktio katsoo nimenomaan lopputuloksen tasa-arvoa, mikä on haasteellinen tehtävä sikäli mikäli enemmistö kummassakin sukupuolessa todellakin vapaaehtoisesti ja painostamatta tekee erilaisia valintoja.
Tällöin osa ihmisistä pitää henkisesti murskata tekemään oikeita valintoja numeroiden parantamiseksi, ja tämän ajatuksen vastenmielisyyttä tuskin pitää selittää kenellekään.
Pidän lähtökohtaisen järkevänä ajatuksena sitä, että tytöt ja pojat saavat leikkiä mitä leikkejä huvittaa ilman, että tytöt pannaan tekemään yhtä ja pojat toista. Samaten pidän hyvänä sitä, että aikuiset antavat vitsaa niille räkänokille, jotka ryhtyvät kiusaamaan muita lapsia heidän tekemiensä valintojen takia.
Kun mietin omaa lastentarhaani 35 vuotta sitten, ei sielläkään pakotettu tyttöjä johonkin hommaan ja poikia johonkin toiseen, mutta muistelen kyllä, että ns. yhteisön paine piti ainakin pojat poissa joistain leikeistä. Lapset osaavat olla aika julmia ja jos ruotsalaisilla on ratkaisu siihen, miten heidät saataisiin ymmärtämään
Erityishuomiona kokeilusta huomaamme sen, että ruotsalaisille näyttää olevan nyt suurensuuri ongelma heidän äidinkielensä sisältämä seksistisyys kun päiväkodissa poistetaan han ja hon -sanat ja korvataan ne keksityllä pronominilla. En ole aivan varma, kannattaako yhden päiväkodin käydä pyhään sotaan kielioppia vastaan.
Suomessahan kaikki päiväkodit ovat tällä mittapuulla sukupuolineutraaleja kun kirjakielen "hän" ja puhekielen "se" eivät sukupuolta erottele. Kun sukupuoliroolit eivät näytä kadonneen mihinkään ainakaan jos katsotaan lopputulemaa vaikkapa miesten ja naisten työt -asiassa vaikkei kieli ole koskaan korostanut ihmisten sukupuolta, tekee mieli tulla siihen johtopäätökseen, että tämä asia on lopputuleman kannalta merkityksetön. Suomi kun ei ole lopputulemaa katsottaessa sen tasa- tai epätasa-arvoisempi paikka kuin verrokkiryhmien valtiot.
Uutisesta tulee kuitenkin mieleen pari kysymystä.
Ensimmäinen liittyy itse asiaan. Kun sukupuolet nyt ovat (ainakin) fyysisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia ja on ainakin esitetty jotain ajatuksia siitä, että myös ajattelutavassa ja tavassa muodostaa sosiaalisia verkostoja on eroja (lisää tähän normaali ei-koske-kaikkia-ja-....-ymmv -liturgiasi), onko kokeilulla implisiittisesti tarkoitus sanoa, että yksi tapa on toista parempi? Onko sukupuoli ja siihen ainakin historiassa liittynyt roolijako niin suuri ongelma, että siitä pitää yrittää hankkiutua eroon korostamalla sukupuolta kaikissa mahdollisissa asioissa, sillä sehän on tosiasiassa se, mitä tapahtuu, kun lapsosia huitaistaan karttakepillä sormelle aina kun käyttävät vanhempiensa opettamaa kieltä.
"Läps. Älä käytä sanaa nainen, koska pitää puhua henkilöistä". Jääkö käteen ajatus henkilöistä ja tasa-arvosta vai korostuiko sukupuoli asiassa, jossa lapsi sitä ei aikaisemmin edes ajatellut? Ainakin mahdollisuuksien rajoissa on se, että sukupuoliasia ylikorostuu. Samaten on mahdollisuuksien rajoissa synnyttää ajatus siitä, että toisen sukupuolen rooli on toista parempi, sillä näitä käyttäytymisnormeja yritetään nyt muuttaa ja yhtenäistää.
Toinen kysymys on se, pystyykö päiväkoti pitämään lopulta näppinsä erossa lasten kasvatuksesta. Jos pystyy ja kaikki saavat oikeasti leikkiä sotaa tai kotia aivan sen mukaan miten huvittaa, ilman yhteisön painetta, kokeilu vaikuttaa hyvältä, sillä se oikeastaan toteuttaa sen, jonka jokainen päiväkoti ainakin Pohjois-Euroopassa yrittää ohjelmassaan toteuttaa muttei onnistu siinä kovin hyvin.
Jos taas tämän ihmiskokeen taustalla olevat voimat ovat pakko-onnistumisen edessä ja onnistumista mitataan lopputuloksesta, on taaskin mahdollisuuksien rajoissa, että päiväkodin aikuiset alkavat painostaa lapsia leikkimään "oikein", jotta tilastoihin saadaan oikeita numeroita. Poikia patistetaan pois sotaleikeistä ja tyttöjä kotileikeistä ja ajatus siitä, että lapsi itse saa valita, katoaa vessanpöntöstä alas.
Itse olen lapsiasiassa kiinnittänyt huomiota lähinnä siihen, että nykyään lapset eivät enää saa kovin paljoa tehdä itse valintojaan kun Suomeen on tullut amerikkalainen kulttuuri, jossa lapsia ei saa jättää yksin hetkeksikään. En tiedä onko tämä hyvä vai paha, mutta se on eri lailla kuin ennen ja ainakin entisellä mallilla kasvoi melko hyviä veronmaksajia, joten täysin poskellaan kasvatus ei ole ollut. Ennen koulua aikuiset kyyläävät päiväkodissa. Sitten koulussa ja opastetussa iltapäivätoiminnassa, jonka jälkeen vanhemmat kuskaavat valmentajien kyylättäväksi urheiluseuroissa, ja sitten nukkumaan ja toistetaan kunnes kersa pahimmassa teiniangstissa aloittaa täydellisen kapinan.
Jos päiväkotikokeilu palauttaisi oikeasti päätäntävallan joissain rajatuissa asioissa takaisin lapsille ja antaisi lasten tehdä mitä lapset haluavat tehdä, pidän ajatuksesta. Jos taas aikuiset ryhtyvät mestaroimaan haluamaansa lopputulokseen pääsemiseksi, mikään ei tässä asiassa muuttunut.
Oma suhteeni tasa-arvoon on se, että katson sukupuolten olevan erilaisia mutta
Kasvatusmielessä ajatus siitä, että muiden valintoja pitää ymmärtää eikä syrjiä ketään niiden perusteella, on tavoittelemisen arvoinen ja ylevä. Mutta onko valheessa eläminen oikea tapa päästä tähän tai mihinkään muuhunkaan lopputulokseen? Onko oikea tapa teeskennellä, että sukupuolia ja noita "valtaosa valitsee" -tyyppisiä rooleja ei enää ole olemassakaan, kun ne kuitenkin ovat olemassa heti kun poistuu ihmiskoelaboratorion koeputkesta?
Minä olen pärjännyt aikuisten kanssa varsin hyvin pelaamalla varsin avoimilla korteilla ja kertomalla asiat niin kuin näen tai parhaani mukaan ymmärrän niiden olevan. Toisaalta parhaat näkemäni vanhemmat puhuvat lapsilleen kuin aikuisille eivätkä lässytä ja valehtele.
Ihmisen lapsi on varsin sitkeää tekoa, joten tuskin heitä ruotsalainen päiväkoti kykenee pilaamaan vaikka olisikin hieman omituinen paikka. Epäilen kuitenkin, että kokeilu edistää tasa-arvoa huonommin kuin se, että kuvataan nykysysteemi oikein sen ongelmia hyssyttelemättä.
Tasa-arvo, on sitten kyse sukupuolista tai seksuaalisista vähemmistöstä, on mennyt viime vuosikymmeninä aika rivakasti eteenpäin. Ilman minkäännäköisiä paremman ihmisen kasvattamiseksi tähtääviä toimenpiteitä. Ensin murrettiin karsinat ja sen jälkeen on ryhdytty pikku hiljaa suvaitsemaan enemmän ja enemmän niitä, jotka kulkevat omia polkujaan.
Tällaisista ihmiskokeista ja toisinaan kuulluista tasa-arvopuheenvuoroista tulee mieleen, että osa meistä ei malttaisi mitenkään odottaa täydellisen tasa-arvon toteutumista ja on valmis rikkomaan vaikka mitä tulokseen pääsemiseksi. Tavat ja yhteiskunnat muuttuvat aika huonosti väkisin, sillä kannettu vesi ei pysy kaivossa.
Täydellisen tasa-arvon määritelmä on eri ihmisille erilainen. Itse en mittaa lopputulosta eri tehtävissä vaan sitä, pakotetaanko ihmisiä tekemään asioita, joita he eivät halua tehdä. Jos valinta on aidosti vapaa, erot lopputuloksessa eivät ole osoituksia ongelmasta. Joku fraktio katsoo nimenomaan lopputuloksen tasa-arvoa, mikä on haasteellinen tehtävä sikäli mikäli enemmistö kummassakin sukupuolessa todellakin vapaaehtoisesti ja painostamatta tekee erilaisia valintoja.
Tällöin osa ihmisistä pitää henkisesti murskata tekemään oikeita valintoja numeroiden parantamiseksi, ja tämän ajatuksen vastenmielisyyttä tuskin pitää selittää kenellekään.
Comments
Irtisanomissuojasta
22/06/11 10:40
Taloussanomat uutisoi, että työntekijöistä pääsee eroon Suomessa halvemmalla kuin monissa muissa maissa. Tämän päälle on kuultu normaalit puheenvuorot. Ammattiliitot ovat sitä mieltä, että Suomeen pitää saada saksalaistyyppiset jättimäiset erorahat ja EK puolestaan 
on sitä mieltä, ettei tarvitse tehdä mitään.
Totuus on jossain tuolla ulkona.
Totta on se, että eri maiden vertaaminen keskenään ei ole erityisen älykästä ellei katsota kokonaisuutta. Kokonaisuuteen vaikuttaa muunmuassa työllistämistoimien määrä, työttömyysturvan taso ja kesto, työttömyysturvan rahoitus ja irtisanomiskäytäntö.
Huomataan tässä kohtaa, että vahva irtisanomissuoja ja suuret irtisanomisen kustannukset eivät sellaisenaan ole oikotie onneen. Tanskassa ei ole kumpaakaan ja siitä huolimatta maassa vallitsee käytännössä täystyöllisyys tai ainakin vallitsi vähän aikaa sitten. Tanskassa on yhdistetty kevyt irtisanomisprosessi alkuvaiheessaan hyvään työttömyysturvaan, aktiiviseen työllistämispolitiikkaan ja lopulta työttömän kepittämiseen jos työ ei vapaaehtoisin keinoin ala maistua. Tämä systeemi näyttää toimivan hyvin.
Saksassa taas on valittu viime vuosikymmenen aikana toisenlainen tie. Taloussanomien uutinen viittaa työehtosopimusten erorahoihin Saksassa, mutta toimittaja ei tunne historiallista perspektiiviä. Saksassa talous oli ongelmissa kalliiden kustannusten takia noin kymmenen vuotta sitten. Siellä ammattiliitot ja työnantajat pääsivät sopimukseen kilpailukyvynpalauttamisohjelmasta, jossa palkankorotukset pidetään maltillisina ja työnantajat sitoutuvat pitämään työntekijät töissä. Työehtosopimusten kalliit irtisanomisrahat ovat pääosin tämän puitesopimuksen peruja, joita työnantaja ei ole luovuttanut hyvää hyvyyttään vaan antanut vaihdossa korvaukseksi maltillisesta palkkalinjasta. Tämäkin malli on toiminut hyvin ja Saksan kilpailukyky on esimerkiksi Suomeen verrattuna ylivoimainen kun vielä 10 vuotta sitten oli toisin päin.
Suomen systeemi on monella tapaa “worst of both worlds” ja siksi sitä voisi hieman parantaa.
Siinä yhdistyy keskinkertainen mutta rahoittajalle (=työnantaja) kallis työttömyysturva olemattomaan työllistämispolitiikkaan ja lopullinen niitti on irtisanomisprosessi, joka ei ole kevyt eikä raskas, ainoastaan v:llä alkavaa voimasanaa aiheuttava, sekä työntekijän että työnantajan vinkkelistä.
Sallikaa minun selittää.
Ansiosidonnainen työttömyysturva ei lankea ilmaiseksi vaan se maksetaan pääosin veroista
ja palkan sivukuluista. Työnantajan osuus on 45 prosentin tuolla puolen ja tämä näkyy suoraan työvoimakuluissa vaikkei työntekijä mitään palkkakuitissaan näekään. Suomen ansiosidonnainen työttömyysturva on jo oikeastaan rakennettukin pitkäaikaistyöttömyyttä silmällä pitäen eikä edes oleteta, että työnsä menettävät työllistyvät uudelleen. Se on siis rakennettu painottamaan kestoa eikä tasoa. Lisäksi siinä on jotain karensseja, joiden nykytilaa en tunne, mutta jotka aiheuttavat lisäongelman työttömyyden alkupäässä kun on muutenkin henkisesti hieman hankalaa.
Kaikennäköisten leikkurien jälkeen tilanne työttömyysturvan osalta on se, että yhden palkansaajan valkokaulustyöläistalous ei välttämättä selviä ansiosidonnaisella asuntolainoistaan, vaikka pankit toki tulevatkin vastaan ainakin useimmiten. Leikkuri hyökkää jossain alle suomalaisen keskipalkan suuruisessa ökyliksassa ja kun työttömyys on nykyään myös valkokaulustyöläisten ongelma eikä ainoastaan kouluttamattoman, pienipalkkaisen väen, järjestelmää ei voi pitää erityisen hyvänä.
Irtisanomisprosessin ainoa tehtävä on puolestaan simputtaa kaikkia osallisia.
Lopulta se päättyy niin, että työnantaja irtisanoo kenet haluaa, eli mitään tosiasiallista neuvoteltavaa ei ole, mutta tähän vaiheeseen pääseminen on tuskaisa prosessi kaikille. Prosessi kestää vähintään kuusi viikkoa ja tänä aikana työntekijät ovat epävarmuuden piirissä, minkä ainakin itse kokisin henkisesti aivan mahdottoman raskaaksi. Työnantaja taas joutuu varomaan simputtavia ja saivartelevia muotovirheitä, jotta ei joudu aloittamaan prosessia alusta tai maksamaan korvauksia. Lisäksi YT:n alkaminen tarkoittaa sitä, että ovi alkaa käydä, ja firmasta lähtee se väki, joka työllistyy vaivatta naapurifirmaan, sillä nämä lähtevät jo kuuden viikon neuvottelujen aikana vaikkei heitä ollut mitään tarkoitusta missään vaiheessa irtisanoa vaan ne, jotka eivät ole tuossa firmassa erityisen tarpeellisia.
Tämän jälkeen tulee irtisanottaville työvelvoitteen sisältävä irtisanomisaika, joka riippuu työsuhteen pituudesta. Mahtaa olla motivaatio korkealla.
Mitään keskeisiä tavoitteita ei lopulta saavuteta. Suomen irtisanomissuoja ei säilytä työpaikkoja, muttei se ole myöskään sellainen, että se motivoisi palkkaamaan ihmisiä töihin vain sen selvittämiseksi, tuottavatko he firmalle rahaa. Työtä jää syntymättä ja teettämättä. Työnantajat kiertävät irtisanomissuojaa pätkätyöllä, silpulla ja vuokratyöllä, eli rahaa sinänsä kyllä tuntuu löytyvän muttei intoa tarttua byrokratiaan. Pätkä- ja silpputyön ongelma taas on siinä, että suomalainen yhteiskunta esimerkiksi asuntolainapankissa tuntuu edelleen vaativan vakituista työsuhdetta, joka siis ei ole sen vakituisempi kuin silppukaan, mutta paperissa on eri taikasana ja asuntolaina heltiää. Pätkätyöläinen saattaa tulla taloudellisesti hyvinkin toimeen, mutta silti olla hieman yhteiskunnan ulkopuolella tappelemassa yhden jos toisen tahon kanssa, aivan turhaan. Ja taas tuloksena on vain nöyryyttämistä, aivan turhaan sekin.
Tätä asiaa voisi korjata varsin pienellä vaivalla ja pienillä kustannuksilla jos siihen vain löytyisi tahtoa.
Minä en usko, että voimme luoda mekanismia tai että meidän edes kannattaa luoda mekanismia, jossa jalkansa firman ovesta sisään saanut on turvassa loppuikänsä. Kilvoittelu näistä paikoista on silloin niin kovaa, että se lisää väärinkäytösten mahdollisuuksia. Lisäksi kuilu vakityön ja pätkän välillä kasvaa entisestään eikä kevene kuten sen pitäisi, ja työmarkkinoiden kahden kerroksen tilanne vain saa lopullisen sinettinsä. Lisäksi firmat muuttuvat ja maailma kehittyy, ja tämän päivän tarpeellinen työ ei ehkä ole sitä enää kymmenen vuoden kuluttua. Tällä tavoin ajettaisiin lopulta firmatkin kuralle kun ne eivät voisi uudistua ollessaan kiinni työvoimassa, joka ei ikinä opi tarpeeksi uusia temppuja, mutta jota ei voida mitenkään vaihtaa toiseen järkevin kustannuksin.
Jos asiaa katsotaan hieman toisin, Suomessa itse asiassa on pienellä tempulla varsin avokätinen irtisanomiskorvaus. Pieni temppu on se, että YT-menettelystä luovutaan kokonaan täysin tarpeettomana ja irtisanomisajalta maksetaan palkkaa, mutta poistetaan työvelvoite.
YT-menettely on lopulta varsin joutava kuvio eikä siitä hyödy kukaan. Nythän irtisanomisten määrä ja muoto joskus hieman muuttuvat neuvotteluissa, mutta minä näen asian niin, että tällä tavoin päättyvissä neuvotteluissa on kaksi tyytyväistä osapuolta: työnantaja saa jonkun ongelman ratkaistua ja jotkut saavat säilyttää työnsä. En näe mitään syytä, miksi näitä neuvotteluja ei voitaisi aivan hyvin käydä ilman mitään YT-pakkopaitaa hieman epävirallisemminkin osana aivan normaalia ja arkista johtamistyöskentelyä.
Syntyy idea tehdä jotain toisin ja vähentää väkeä ja joku vastaa tähän toisella idealla, joka on parempi kaikkien kannalta. Miksi tämä jätettäisiin tekemättä, jos kerran siitä kaikki hyötyvät? Asiat eivät kriisiydy ruohonjuuritason ongelmiksi, kun ne hoidetaan hieman salaisemmin niissä samoissa kabineteissa ja samojen ihmisten kesken, jotka hoitaisivat ne myös YT-menettelyssä kaikkien huoneen ulkopuolelle suljettujen järsiessä kynsiään.
Irtisanomisajan työvelvoite on lähinnä nöyryyttävä. Työntekijä ei ole erityisen motivoitunut ja myrkyttää ilmapiirin ympärillään, ja monet firmat ovat jo nyt tästä vapaaehtoisesti luopuneet. Jos tästä luovuttaisiin lainsäädäntötietä yleisesti, juuri mikään ei menisi rikki. Jos työnantaja haluaa eroon työntekijästä, mielestäni ei ole kohtuutonta vaatia tämän vertaa kunnioittavaa kohtelua.
Näin ilmoitustyyppisen irtisanomisajan korvaukseksi tulisi työsuhteen kestosta riippuvan irtisanomisajan palkka plus kuuden viikon palkka. Kassan kautta kotiin, heippa hei.
Tällöin työntekijällä olisi aikaa vähintäänkin pari kuukautta ja pidemmän työsuhteen tapauksessa useita kuukausia etsiä täydellä palkalla itselleen uutta työtä ennen kuin edes pitää asioida työttömyysturva-aparaatin kanssa. Muutaman kuukauden palkka on aivan kohtuullinen irtisanomiskorvaus, kun sen päälle on kuitenkin olemassa vielä ansiosidonnainen työttömyysturva.
Josta päästäänkin työttömyysturvaan ja työllistämiseen.
Ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta pitäisi ainakin tarjota halukkaille sellainen variantti, jossa ei olisi alussa karenssia ja jossa saisi työttömyyden alkuvaiheessa 100% tai lähelle sitä olevan summan palkastaan. Nyt seitsemän tonnin kuukausipalkkaa saava saa hieman yli kaksi tonnia kuussa ansiosidonnaista, mikä on lähinnä huono vitsi kun ajatus oli säilyttää elintaso melko lailla ennallaan. Tätä saa toki 500 päivää jos jää syljeskelemään kattoon, mutta miltä tuntuisi, jos saisi 80% palkastaan ilman leikkureita (kun leikkureita ei kerran ole maksuissakaan), ja kesto olisi huomattavasti lyhyempi? En tiedä, millä kestolla tuosta tulisi kustannusneutraali, mutta kuvitellaan, että vaikkapa sadalla päivällä.
Työllistämistoimien ongelma taas on se, että työvoimaviranomaisten imago ja profiili ei ole erityisen korkea. Ei Suomessa ilmoiteta avoimista työpaikoista tämän aparaatin kautta paitsi joillain duunarialoilla. Kun työ on muuttanut luonnettaan ja valkokaulustyö on lisääntynyt, ei enää voida operoida muinaisten ammattinimikkeiden ympärillä ainakaan koko työvoimaa koskien. Avoimen työpaikan täyttäminen jossain nörttifirmassa tai pankin bisnessuunnittelussa tarvitsee tuohon hommaan sopivan hyvän tyypin löytämisen eikä sitä, että otetaan pinosta kymmenen pisimpään työttömänä ollutta diplomi-insinööriä tai ekonomia ja käsketään etsiä tuosta.
Tämä aparaatti pitää purkaa ja rakentaa uudelleen ja oletan sen tarvitsevan vetäjikseen uusia ihmisiä nykyisten virkamiesten sijaan, sillä nykyinen systeemi ei tuohon kykene vaan firmojen pitää tehdä kaikki itse. Kun on asennoiduttu itse tekemiseen, maksetaan ensin työvoimahallinnosta veroina ja sitten
maksetaan rekryfirmoille, jotka lopulta tekevät työn siten, kuin työnantaja haluaa sen tehtävän. Rekryfirmojen ilmaantuminen ja kasvaminen on osoitus siitä, että tuo homma kyllä voidaan tehdä ja siitä ollaan valmiita maksamaankin, mutta miksi sitä ei voi saada vastineena verorahoille? Siksi, kun ei oikein osata eikä oikein kiinnosta. Samalla kun aparaatti pistetään uusiksi, siltä otetaan pois työttömyyskorvausten hallinnointi, sillä nyt aika kuluu tuohon eikä työllistämiseen ja Kela on jo aivan tarpeeksi hyvä rahanjakamisautomaatti.
Sen jälkeen kun työnvälitys tai miksi sitä nykyään kutsutaankin, on sellaisessa asennossa osaamisen, asenteiden ja tietojärjestelmien osalta, että se pystyy kartoittamaan työnantajan tarvitseman profiilin ja löytämään siihen sopivia kandidaatteja, ryhdytään motivoimaan työnantajia käyttämään tuota palvelua. Sen voi tehdä esimerkiksi jollain pienellä rahallisella porkkanalla, jossa kaikista työnvälityksen kautta tarjolla olevista duuneista saa lopulta jonkun pikku alennuksen jostain sivukulusta sitten kun paikka on täytetty. Vaikka alkuun valtaosa paikoista täytettäisiin edelleen itse, ne olisivat kuitenkin näkyvissä keskitetysti työvoimahallinnossa.
Samalla tulisi korjattua Suomen työmarkkinoilta se ongelma, että firmoihin päätyy homogeenista väkeä ja varsin vähän uusia ajatuksia. Jos nyt tulisin Suomeen takaisin, minulla ei olisi aavistustakaan, mistä hakisin töitä, sillä minun profiilini kaltaisia työpaikkoja ei ilmoitella lehdissä eikä missään muuallakaan, vaan ne täytetään suhteilla. Paljon työtä tehdään puolivillaisin voimin kun parhaat kandidaatit eivät koskaan edes kuulleet avoimesta työpaikasta, sillä heidän tuttaviaan ei sattunut olemaan pomon kanssa samassa jellonaklubissa tai ompeluseurassa.
Jos tarjolla oleva työ olisi julkisesti tarjolla ja tätä kautta alkaisi tulvia parempia kandidaatteja kuin tuttavapiireistä, työvoimahallinnon profiili nousisi itsestään ja positiivinen kierre olisi valmis.
Kaikessa tässä on se hyvä puoli, että tällaisia uudistuksia voitaisiin tehdä ilman, että se maksaa kenellekään juuri mitään. Ei tarvita suuria rahallisia panostuksia valtiolta eikä työnantajille olla sälyttämässä lisäkuluja. Työntekijä ei menetä rahallisesti tai työsuhdeturvallisesti käytännössä mitään, mutta hänen pitämisensä löysässä hirressä vähenee kuten myös nöyryytys pakottamalla töihin irtisanomisaikana. Mahdollisuudet etsiä uutta työtä paranevat eikä tämä maksa mitään. Työvoimahallinnossa taas yritetään hyödyntää olemassa olevaa organisaatiota niin, että se tekee sitä, mitä varten se on alun alkaen luotukin mutta jossa se ei enää maailman muuttumisen takia pärjää.
Jos työvoimahallintoa ei saada uudistettua, voitaisiin myös tutkia tuon bisneksen yksityistämistä kun kerran työnantajat ovat jo nyt valmiita rekryfirmoille maksamaan ja valtiollakin on rahaa nykysysteemin kustannuksiin. Jos rekryfirman tulos riippuu työllistämisestä eikä paperien siirtelystä, into etsiä aktiivisesti töitä työttömille voisi olla virkamiesarmeijaa suurempi. Tätäkin voisi vakavalla naamalla miettiä, sillä rahaa nykyinenkin aparaatti kuluttaa muttei tuota juuri mitään.
Tässä olisi Lauri Ihalaiselle hommaa, mutta kesken taitaa jäädä. Tässä mallissa nimittäin ammattiliittojen ja keskusjärjestöjen arvovalta vähenisi ainakin paperilla, joten keskusjärjestötasolla harattaisiin hirveästi vastaan. Säestysapua saadaan kyllä koska vain kolikon toiselta puolelta EK:sta, sillä siellä vastustetaan kaikkia asioita ja huudetaan kuin hinaajat jos joku kehtaa ehdottaa työmarkkinoille parannuksia, jotka eivät säästä hirveästi työnantajien rahaa tai jotka eivät lisää työntekijän kyykyttämistä.
Totuus on jossain tuolla ulkona.
Totta on se, että eri maiden vertaaminen keskenään ei ole erityisen älykästä ellei katsota kokonaisuutta. Kokonaisuuteen vaikuttaa muunmuassa työllistämistoimien määrä, työttömyysturvan taso ja kesto, työttömyysturvan rahoitus ja irtisanomiskäytäntö.
Huomataan tässä kohtaa, että vahva irtisanomissuoja ja suuret irtisanomisen kustannukset eivät sellaisenaan ole oikotie onneen. Tanskassa ei ole kumpaakaan ja siitä huolimatta maassa vallitsee käytännössä täystyöllisyys tai ainakin vallitsi vähän aikaa sitten. Tanskassa on yhdistetty kevyt irtisanomisprosessi alkuvaiheessaan hyvään työttömyysturvaan, aktiiviseen työllistämispolitiikkaan ja lopulta työttömän kepittämiseen jos työ ei vapaaehtoisin keinoin ala maistua. Tämä systeemi näyttää toimivan hyvin.
Saksassa taas on valittu viime vuosikymmenen aikana toisenlainen tie. Taloussanomien uutinen viittaa työehtosopimusten erorahoihin Saksassa, mutta toimittaja ei tunne historiallista perspektiiviä. Saksassa talous oli ongelmissa kalliiden kustannusten takia noin kymmenen vuotta sitten. Siellä ammattiliitot ja työnantajat pääsivät sopimukseen kilpailukyvynpalauttamisohjelmasta, jossa palkankorotukset pidetään maltillisina ja työnantajat sitoutuvat pitämään työntekijät töissä. Työehtosopimusten kalliit irtisanomisrahat ovat pääosin tämän puitesopimuksen peruja, joita työnantaja ei ole luovuttanut hyvää hyvyyttään vaan antanut vaihdossa korvaukseksi maltillisesta palkkalinjasta. Tämäkin malli on toiminut hyvin ja Saksan kilpailukyky on esimerkiksi Suomeen verrattuna ylivoimainen kun vielä 10 vuotta sitten oli toisin päin.
Suomen systeemi on monella tapaa “worst of both worlds” ja siksi sitä voisi hieman parantaa.
Siinä yhdistyy keskinkertainen mutta rahoittajalle (=työnantaja) kallis työttömyysturva olemattomaan työllistämispolitiikkaan ja lopullinen niitti on irtisanomisprosessi, joka ei ole kevyt eikä raskas, ainoastaan v:llä alkavaa voimasanaa aiheuttava, sekä työntekijän että työnantajan vinkkelistä.
Sallikaa minun selittää.
Ansiosidonnainen työttömyysturva ei lankea ilmaiseksi vaan se maksetaan pääosin veroista
Kaikennäköisten leikkurien jälkeen tilanne työttömyysturvan osalta on se, että yhden palkansaajan valkokaulustyöläistalous ei välttämättä selviä ansiosidonnaisella asuntolainoistaan, vaikka pankit toki tulevatkin vastaan ainakin useimmiten. Leikkuri hyökkää jossain alle suomalaisen keskipalkan suuruisessa ökyliksassa ja kun työttömyys on nykyään myös valkokaulustyöläisten ongelma eikä ainoastaan kouluttamattoman, pienipalkkaisen väen, järjestelmää ei voi pitää erityisen hyvänä.
Irtisanomisprosessin ainoa tehtävä on puolestaan simputtaa kaikkia osallisia.
Lopulta se päättyy niin, että työnantaja irtisanoo kenet haluaa, eli mitään tosiasiallista neuvoteltavaa ei ole, mutta tähän vaiheeseen pääseminen on tuskaisa prosessi kaikille. Prosessi kestää vähintään kuusi viikkoa ja tänä aikana työntekijät ovat epävarmuuden piirissä, minkä ainakin itse kokisin henkisesti aivan mahdottoman raskaaksi. Työnantaja taas joutuu varomaan simputtavia ja saivartelevia muotovirheitä, jotta ei joudu aloittamaan prosessia alusta tai maksamaan korvauksia. Lisäksi YT:n alkaminen tarkoittaa sitä, että ovi alkaa käydä, ja firmasta lähtee se väki, joka työllistyy vaivatta naapurifirmaan, sillä nämä lähtevät jo kuuden viikon neuvottelujen aikana vaikkei heitä ollut mitään tarkoitusta missään vaiheessa irtisanoa vaan ne, jotka eivät ole tuossa firmassa erityisen tarpeellisia.
Tämän jälkeen tulee irtisanottaville työvelvoitteen sisältävä irtisanomisaika, joka riippuu työsuhteen pituudesta. Mahtaa olla motivaatio korkealla.
Mitään keskeisiä tavoitteita ei lopulta saavuteta. Suomen irtisanomissuoja ei säilytä työpaikkoja, muttei se ole myöskään sellainen, että se motivoisi palkkaamaan ihmisiä töihin vain sen selvittämiseksi, tuottavatko he firmalle rahaa. Työtä jää syntymättä ja teettämättä. Työnantajat kiertävät irtisanomissuojaa pätkätyöllä, silpulla ja vuokratyöllä, eli rahaa sinänsä kyllä tuntuu löytyvän muttei intoa tarttua byrokratiaan. Pätkä- ja silpputyön ongelma taas on siinä, että suomalainen yhteiskunta esimerkiksi asuntolainapankissa tuntuu edelleen vaativan vakituista työsuhdetta, joka siis ei ole sen vakituisempi kuin silppukaan, mutta paperissa on eri taikasana ja asuntolaina heltiää. Pätkätyöläinen saattaa tulla taloudellisesti hyvinkin toimeen, mutta silti olla hieman yhteiskunnan ulkopuolella tappelemassa yhden jos toisen tahon kanssa, aivan turhaan. Ja taas tuloksena on vain nöyryyttämistä, aivan turhaan sekin.
Tätä asiaa voisi korjata varsin pienellä vaivalla ja pienillä kustannuksilla jos siihen vain löytyisi tahtoa.
Minä en usko, että voimme luoda mekanismia tai että meidän edes kannattaa luoda mekanismia, jossa jalkansa firman ovesta sisään saanut on turvassa loppuikänsä. Kilvoittelu näistä paikoista on silloin niin kovaa, että se lisää väärinkäytösten mahdollisuuksia. Lisäksi kuilu vakityön ja pätkän välillä kasvaa entisestään eikä kevene kuten sen pitäisi, ja työmarkkinoiden kahden kerroksen tilanne vain saa lopullisen sinettinsä. Lisäksi firmat muuttuvat ja maailma kehittyy, ja tämän päivän tarpeellinen työ ei ehkä ole sitä enää kymmenen vuoden kuluttua. Tällä tavoin ajettaisiin lopulta firmatkin kuralle kun ne eivät voisi uudistua ollessaan kiinni työvoimassa, joka ei ikinä opi tarpeeksi uusia temppuja, mutta jota ei voida mitenkään vaihtaa toiseen järkevin kustannuksin.
Jos asiaa katsotaan hieman toisin, Suomessa itse asiassa on pienellä tempulla varsin avokätinen irtisanomiskorvaus. Pieni temppu on se, että YT-menettelystä luovutaan kokonaan täysin tarpeettomana ja irtisanomisajalta maksetaan palkkaa, mutta poistetaan työvelvoite.
YT-menettely on lopulta varsin joutava kuvio eikä siitä hyödy kukaan. Nythän irtisanomisten määrä ja muoto joskus hieman muuttuvat neuvotteluissa, mutta minä näen asian niin, että tällä tavoin päättyvissä neuvotteluissa on kaksi tyytyväistä osapuolta: työnantaja saa jonkun ongelman ratkaistua ja jotkut saavat säilyttää työnsä. En näe mitään syytä, miksi näitä neuvotteluja ei voitaisi aivan hyvin käydä ilman mitään YT-pakkopaitaa hieman epävirallisemminkin osana aivan normaalia ja arkista johtamistyöskentelyä.
Irtisanomisajan työvelvoite on lähinnä nöyryyttävä. Työntekijä ei ole erityisen motivoitunut ja myrkyttää ilmapiirin ympärillään, ja monet firmat ovat jo nyt tästä vapaaehtoisesti luopuneet. Jos tästä luovuttaisiin lainsäädäntötietä yleisesti, juuri mikään ei menisi rikki. Jos työnantaja haluaa eroon työntekijästä, mielestäni ei ole kohtuutonta vaatia tämän vertaa kunnioittavaa kohtelua.
Näin ilmoitustyyppisen irtisanomisajan korvaukseksi tulisi työsuhteen kestosta riippuvan irtisanomisajan palkka plus kuuden viikon palkka. Kassan kautta kotiin, heippa hei.
Tällöin työntekijällä olisi aikaa vähintäänkin pari kuukautta ja pidemmän työsuhteen tapauksessa useita kuukausia etsiä täydellä palkalla itselleen uutta työtä ennen kuin edes pitää asioida työttömyysturva-aparaatin kanssa. Muutaman kuukauden palkka on aivan kohtuullinen irtisanomiskorvaus, kun sen päälle on kuitenkin olemassa vielä ansiosidonnainen työttömyysturva.
Josta päästäänkin työttömyysturvaan ja työllistämiseen.
Ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta pitäisi ainakin tarjota halukkaille sellainen variantti, jossa ei olisi alussa karenssia ja jossa saisi työttömyyden alkuvaiheessa 100% tai lähelle sitä olevan summan palkastaan. Nyt seitsemän tonnin kuukausipalkkaa saava saa hieman yli kaksi tonnia kuussa ansiosidonnaista, mikä on lähinnä huono vitsi kun ajatus oli säilyttää elintaso melko lailla ennallaan. Tätä saa toki 500 päivää jos jää syljeskelemään kattoon, mutta miltä tuntuisi, jos saisi 80% palkastaan ilman leikkureita (kun leikkureita ei kerran ole maksuissakaan), ja kesto olisi huomattavasti lyhyempi? En tiedä, millä kestolla tuosta tulisi kustannusneutraali, mutta kuvitellaan, että vaikkapa sadalla päivällä.
Työllistämistoimien ongelma taas on se, että työvoimaviranomaisten imago ja profiili ei ole erityisen korkea. Ei Suomessa ilmoiteta avoimista työpaikoista tämän aparaatin kautta paitsi joillain duunarialoilla. Kun työ on muuttanut luonnettaan ja valkokaulustyö on lisääntynyt, ei enää voida operoida muinaisten ammattinimikkeiden ympärillä ainakaan koko työvoimaa koskien. Avoimen työpaikan täyttäminen jossain nörttifirmassa tai pankin bisnessuunnittelussa tarvitsee tuohon hommaan sopivan hyvän tyypin löytämisen eikä sitä, että otetaan pinosta kymmenen pisimpään työttömänä ollutta diplomi-insinööriä tai ekonomia ja käsketään etsiä tuosta.
Tämä aparaatti pitää purkaa ja rakentaa uudelleen ja oletan sen tarvitsevan vetäjikseen uusia ihmisiä nykyisten virkamiesten sijaan, sillä nykyinen systeemi ei tuohon kykene vaan firmojen pitää tehdä kaikki itse. Kun on asennoiduttu itse tekemiseen, maksetaan ensin työvoimahallinnosta veroina ja sitten
Sen jälkeen kun työnvälitys tai miksi sitä nykyään kutsutaankin, on sellaisessa asennossa osaamisen, asenteiden ja tietojärjestelmien osalta, että se pystyy kartoittamaan työnantajan tarvitseman profiilin ja löytämään siihen sopivia kandidaatteja, ryhdytään motivoimaan työnantajia käyttämään tuota palvelua. Sen voi tehdä esimerkiksi jollain pienellä rahallisella porkkanalla, jossa kaikista työnvälityksen kautta tarjolla olevista duuneista saa lopulta jonkun pikku alennuksen jostain sivukulusta sitten kun paikka on täytetty. Vaikka alkuun valtaosa paikoista täytettäisiin edelleen itse, ne olisivat kuitenkin näkyvissä keskitetysti työvoimahallinnossa.
Samalla tulisi korjattua Suomen työmarkkinoilta se ongelma, että firmoihin päätyy homogeenista väkeä ja varsin vähän uusia ajatuksia. Jos nyt tulisin Suomeen takaisin, minulla ei olisi aavistustakaan, mistä hakisin töitä, sillä minun profiilini kaltaisia työpaikkoja ei ilmoitella lehdissä eikä missään muuallakaan, vaan ne täytetään suhteilla. Paljon työtä tehdään puolivillaisin voimin kun parhaat kandidaatit eivät koskaan edes kuulleet avoimesta työpaikasta, sillä heidän tuttaviaan ei sattunut olemaan pomon kanssa samassa jellonaklubissa tai ompeluseurassa.
Jos tarjolla oleva työ olisi julkisesti tarjolla ja tätä kautta alkaisi tulvia parempia kandidaatteja kuin tuttavapiireistä, työvoimahallinnon profiili nousisi itsestään ja positiivinen kierre olisi valmis.
Kaikessa tässä on se hyvä puoli, että tällaisia uudistuksia voitaisiin tehdä ilman, että se maksaa kenellekään juuri mitään. Ei tarvita suuria rahallisia panostuksia valtiolta eikä työnantajille olla sälyttämässä lisäkuluja. Työntekijä ei menetä rahallisesti tai työsuhdeturvallisesti käytännössä mitään, mutta hänen pitämisensä löysässä hirressä vähenee kuten myös nöyryytys pakottamalla töihin irtisanomisaikana. Mahdollisuudet etsiä uutta työtä paranevat eikä tämä maksa mitään. Työvoimahallinnossa taas yritetään hyödyntää olemassa olevaa organisaatiota niin, että se tekee sitä, mitä varten se on alun alkaen luotukin mutta jossa se ei enää maailman muuttumisen takia pärjää.
Jos työvoimahallintoa ei saada uudistettua, voitaisiin myös tutkia tuon bisneksen yksityistämistä kun kerran työnantajat ovat jo nyt valmiita rekryfirmoille maksamaan ja valtiollakin on rahaa nykysysteemin kustannuksiin. Jos rekryfirman tulos riippuu työllistämisestä eikä paperien siirtelystä, into etsiä aktiivisesti töitä työttömille voisi olla virkamiesarmeijaa suurempi. Tätäkin voisi vakavalla naamalla miettiä, sillä rahaa nykyinenkin aparaatti kuluttaa muttei tuota juuri mitään.
Tässä olisi Lauri Ihalaiselle hommaa, mutta kesken taitaa jäädä. Tässä mallissa nimittäin ammattiliittojen ja keskusjärjestöjen arvovalta vähenisi ainakin paperilla, joten keskusjärjestötasolla harattaisiin hirveästi vastaan. Säestysapua saadaan kyllä koska vain kolikon toiselta puolelta EK:sta, sillä siellä vastustetaan kaikkia asioita ja huudetaan kuin hinaajat jos joku kehtaa ehdottaa työmarkkinoille parannuksia, jotka eivät säästä hirveästi työnantajien rahaa tai jotka eivät lisää työntekijän kyykyttämistä.
Nyt haukutaan hallitusohjelmaa
21/06/11 12:12
Monet muut ovat jo ehtineet edelle, mutta käydään läpi tämäkin asia ylimalkaisesti.
Hallitusohjelmaa kiteyttää melko osuvasti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan. Se on väärän ajan ohjelma.
Jatkan tästä ajatuksesta hieman eteenpäin ja taaksepäin.
Ymmärrämme tietysti, miksi ohjelma on sellainen kuin se on. Suomessa on
liikaa puolueita ja koalitioista tulee liian isoja. Suomen puolueista kaikki väittävät olevansa köyhien, pienituloisten, lapsiperheiden, palkansaajien ja pienyrittäjien asialla, ja maagisesti juuri tuo viisikko on se, joka on jatkuvasti kaikkein tyytymättömintä oloonsa. Koalition voisi muodostaa järkevämmin jos puolueilla olisi hieman tarkempi fokus tekemisissään, sillä kun yksi ajaa yhtä ja toinen toista, voidaan asioita ehkä sopivien puolueiden kesken joskus jopa sovittaa melko mukavasti yhteen ja näin estetään täysin yksisilmäisen yhden puolueen politiikan syntyminen.
Nyt sen sijaan kaikki puuhastelevat melko lailla samojen teemojen kimpussa, joten aikaa täytyy käyttää aivan mahdottomia määriä toissijaiseen loisluovuuteen kun jokaisen pitää saada jotenkin hallitusohjelma näyttämään omaltaan. Oikeasti mikä hyvänsä “jaetaan rahaa kaikille” -tyyppinen ohjelma täyttäisi mukavasti kaikkien puolueiden lupaukset, mutta koska kaikkien pitää päästä osallistumaan tekstin muotoiluun, ohjelma tursuaa yksityiskohtaisia mikrotason asioita, jotka kaikki tähtäävät suunnilleen samaan hieman eri kulmalta. Sen sijaan, että ohjelmassa olisi yksi tai kaksi joutavaa ja kallista kohtaa, nyt siellä on niitä kuusin kappalein joka momentin alla.
Kun kaikki yrittävät tähdätä edelleenkin kohti jotain kuviteltua keskipistettä, pitää joukosta erottumiseksi vaatia melko pähkähulluja asioita. Persujen nousu ei ole tilannetta helpottanut, sillä se on yksi sosialistipuolue muiden joukossa tähtäämässä aivan samaan kuin kaikki muutkin, hieman eri retoriikalla vain.
Katsoessamme ohjelman sisältöä, huomaamme, ettei se puutu juuri mitenkään valtiontalouden 13 miljardin aukkoon. Puolueet kuvittelevat, että kun tosiasiallinen 13 miljardin euromääräinen vaje maisemoidaan 2,5 miljardin epämääräiseksi “kestävyysvajeeksi”, todellinen budjettivaje hävisi johonkin. Jokainen omaa talouttaan pyörittänyt ymmärtää, ettei se mihinkään näin katoa vaan tulot ja menot pitää sopeuttaa toisiinsa.
Suomessa elää puoluekentässä sellainenkin optinen harha, että julkinen sektori käyttää kaiken rahansa köyhien, pienituloisten, lapsiperheiden ja sensellaisten asioihin ja kaikille tarjottaviin peruspalveluihin. Tämä on puhdasoppista hölynpölyä, mutta vaikka sen paljastaminen olisi helppoa, kukaan ei siitä tunnu olevan kiinnostunut. Tosiasiassa näihin kohteisiin menee julkisen sektorin rahoista laveastikin tulkittuna vain puolikas ja toinen puoli katoaa johonkin muuhun.
Siitä huolimatta Suomessa ylläpidetään aktiivisesti mielikuvaa siitä, että jos julkisia menoja leikataan, se tarkoittaa, että jostain palvelusta leikataan. Ei tämän tarvitsisi pitää paikkaansa, mutta se pitää aika hyvin paikkansa, sillä virkamiehet saavat kohdistaa leikkaukset aina palveluun ja tämä tehdään kostoluonteisesti,
jotta näytetään leikkauksesta päättäneelle poliitikolle, että huonosti käy. Kukaan ei edes mieti vaikkapa yritystukiaisten leikkaamista ja yllättävän monella hallinnonalalla sinänsä ylevät tuottavuushankkeet ovat päässeet tietojärjestelmäprojektiin saakka, mutta tämä projekti ei ole valmistunut koskaan ostajan kädettömyyden ja myyjän ahneuden takia.
Kuuden puolueen hallitus ei mitenkään kykene toteuttamaan julkisen sektorin täysremonttia ja oleelliseen keskittymistä, joten se päätti olla yrittämättäkään. Keskiluokan verorasitus nousee, sillä muilta ei Suomessa saada rahaa kerättyä kuin turpeeseen sidotuilta palkansaajilta. Viitaten edellisiin kirjoituksiini Suomen talouden rakenteellisesta ongelmasta huomaamme, ettei asialle mitään tapahdu jatkossakaan, sillä keskiluokalla on vähemmän eikä enemmän rahaa käytettävissään yksityiseen kulutukseen. Muuttoliike pitää edelleen asumismenot pilvissä, sillä asuntorakentaminen ei lähde pääkaupunkiseudulla käyntiin kun ei ole tontteja eikä infrastruktuuria.
Kun katsotaan tulevaan, huomataan, että kymmenistä sivuista koostuva hallitusohjelma, jonka tuottamiseen hukattiin kuukauden päivät ja vipattiin tänä aikana puolitoista miljardia, on sisällöltään köykäisempi tuotos kuin suunnilleen saman määrän sivuja sisältänyt diplomityöni. Näitä molempia hengentuotteita yhdistää se, että ne perustuvat keksittyihin numerofaktoihin, mutta siinä, missä minusta tuli näillä eväillä diplomi-insinööri, Kataisesta tulee Suomen epäonnistunein pääministeri.
Yksin tästä ei voi syyttää Kataista, sillä hänen ainoa järkevä ulospääsytiensä olisi ollut todeta, ettei hallitusta synny järkevien teemojen ympärille, ja viedä puolueensa oppositioon neuvottelujensa epäonnistuttua. Sen jälkeen Suomessa ei olisi enää ollut kuin SDP, joka olisi halunnut hallitukseen, muttei sekään olisi sen paremmin onnistunut. Eikä tilanne siitä miksikään muuttuisi, että vaalit käytäisiin uudelleen ja puolueiden suuruusjärjestys olisi Pers-Kok-SDP. Täysin saman ongelman kanssa painiskelisi Soini tässäkin tilanteessa, joskin hänen elämäänsä helpottaisi se, ettei hän edes ole luvannut yrittää talouden tasapainottamista.
Nyt on haaskattu aikaa ja saatu tuotokseksi paperi, jossa faktat eivät pidä paikkaansa, suunnitelmat perustuvat paikkansapitämättömiin faktoihin ja suunnitelmien toteuttaminen edellyttää rahaa, jota ei ole olemassakaan. On melko selvää, että tämä paperi vedetään vessanpöntöstä alas ylihuomenna ja heti kun maailmantalous tästä vähän kiristyy länsimaiden ajautuessa selvitystilaan, alkaa hallitus tehtailla paniikkisäästötoimenpiteitä.
Kyllähän sekin on aivan kelvollinen ohjelma jos se uskallettaisiin tunnustaa ääneen. Minä voisin aivan hyvin itse luvata, etten osaa ennustaa tulevaa, mutta nyt pannaan talous kuntoon lyhyellä tähtäimellä ja samalla mietitään, mitkä ovat pitkän tähtäimen menestyselementit ja yritetään tehdä
mahdollisimman monta lyhyen tähtäimen toimenpidettä niin, että ne eivät osu tulevan kasvun siemeniin vaan ottavat enemmänkin auringonlaskupuolen hommista.
Toinen aivan kelvollinen ohjelma olisi se, että ryhdyttäisiin ajamaan alas julkisen sektorin roolia kaikissa asioissa ja kasvattamaan ihmisiä, yrityksiä, yhteisöjä ja kuntia siihen, että ne voivat tehdä jotain itsekin ilman valtion rahallista väliintuloa. Holhousvaltioiden tympeimpiä piirteitä on ollut juuri tämä oma-aloitteisuden nujertuminen kun kukaan ei suostu tekemään mitään, ellei valtio osallistu kuluihin. Tuloksena on itse rakennettu neuvostojärjestelmä, jossa markkinatalous vallitsee paperilla ja lainsäädännössä, mutta lopulta kuitenkaan mitään ei synny, ellei Gosplan anna tarvittavia resursseja. Tämän korjaaminen on henkisesti vaikeaa sillä kaksi ja puoli sukupolvea on kasvatettu tähän paapomiseen, mutta joskus tämäkin työ on pakko aloittaa.
Nyt on kuitenkin luvattu, että korotetaan perusturvaa ja tehdään kaikennäköistä muuta, johon ei ole rahaa. Hallituksesta alkaa ovi käydä ulos pikapuoliin. Ensin lähtee Vasemmistoliitto ja sitten Kristityt jättäen vaa’ankieliaseman vihreille. Kokoomus ja SDP tekevät sen minkä voivat ja petaavat itselleen rökälevaalitappion ensi vaaleissa. Hallituskoalition vaihtaminen ei auta mitään, sillä lähitulevaisuudessa ei ole nähtävissä, että mikään kahden puolueen koalitio pystyy Suomea hallitsemaan.
Ainoa edes hieman mieltä kutkuttava tosiasia nykymenossa on se, että Keskusta on Suomen pienin oppositiopuolue.
Hallitusohjelmaa kiteyttää melko osuvasti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan. Se on väärän ajan ohjelma.
Jatkan tästä ajatuksesta hieman eteenpäin ja taaksepäin.
Ymmärrämme tietysti, miksi ohjelma on sellainen kuin se on. Suomessa on
Nyt sen sijaan kaikki puuhastelevat melko lailla samojen teemojen kimpussa, joten aikaa täytyy käyttää aivan mahdottomia määriä toissijaiseen loisluovuuteen kun jokaisen pitää saada jotenkin hallitusohjelma näyttämään omaltaan. Oikeasti mikä hyvänsä “jaetaan rahaa kaikille” -tyyppinen ohjelma täyttäisi mukavasti kaikkien puolueiden lupaukset, mutta koska kaikkien pitää päästä osallistumaan tekstin muotoiluun, ohjelma tursuaa yksityiskohtaisia mikrotason asioita, jotka kaikki tähtäävät suunnilleen samaan hieman eri kulmalta. Sen sijaan, että ohjelmassa olisi yksi tai kaksi joutavaa ja kallista kohtaa, nyt siellä on niitä kuusin kappalein joka momentin alla.
Kun kaikki yrittävät tähdätä edelleenkin kohti jotain kuviteltua keskipistettä, pitää joukosta erottumiseksi vaatia melko pähkähulluja asioita. Persujen nousu ei ole tilannetta helpottanut, sillä se on yksi sosialistipuolue muiden joukossa tähtäämässä aivan samaan kuin kaikki muutkin, hieman eri retoriikalla vain.
Katsoessamme ohjelman sisältöä, huomaamme, ettei se puutu juuri mitenkään valtiontalouden 13 miljardin aukkoon. Puolueet kuvittelevat, että kun tosiasiallinen 13 miljardin euromääräinen vaje maisemoidaan 2,5 miljardin epämääräiseksi “kestävyysvajeeksi”, todellinen budjettivaje hävisi johonkin. Jokainen omaa talouttaan pyörittänyt ymmärtää, ettei se mihinkään näin katoa vaan tulot ja menot pitää sopeuttaa toisiinsa.
Suomessa elää puoluekentässä sellainenkin optinen harha, että julkinen sektori käyttää kaiken rahansa köyhien, pienituloisten, lapsiperheiden ja sensellaisten asioihin ja kaikille tarjottaviin peruspalveluihin. Tämä on puhdasoppista hölynpölyä, mutta vaikka sen paljastaminen olisi helppoa, kukaan ei siitä tunnu olevan kiinnostunut. Tosiasiassa näihin kohteisiin menee julkisen sektorin rahoista laveastikin tulkittuna vain puolikas ja toinen puoli katoaa johonkin muuhun.
Siitä huolimatta Suomessa ylläpidetään aktiivisesti mielikuvaa siitä, että jos julkisia menoja leikataan, se tarkoittaa, että jostain palvelusta leikataan. Ei tämän tarvitsisi pitää paikkaansa, mutta se pitää aika hyvin paikkansa, sillä virkamiehet saavat kohdistaa leikkaukset aina palveluun ja tämä tehdään kostoluonteisesti,
Kuuden puolueen hallitus ei mitenkään kykene toteuttamaan julkisen sektorin täysremonttia ja oleelliseen keskittymistä, joten se päätti olla yrittämättäkään. Keskiluokan verorasitus nousee, sillä muilta ei Suomessa saada rahaa kerättyä kuin turpeeseen sidotuilta palkansaajilta. Viitaten edellisiin kirjoituksiini Suomen talouden rakenteellisesta ongelmasta huomaamme, ettei asialle mitään tapahdu jatkossakaan, sillä keskiluokalla on vähemmän eikä enemmän rahaa käytettävissään yksityiseen kulutukseen. Muuttoliike pitää edelleen asumismenot pilvissä, sillä asuntorakentaminen ei lähde pääkaupunkiseudulla käyntiin kun ei ole tontteja eikä infrastruktuuria.
Kun katsotaan tulevaan, huomataan, että kymmenistä sivuista koostuva hallitusohjelma, jonka tuottamiseen hukattiin kuukauden päivät ja vipattiin tänä aikana puolitoista miljardia, on sisällöltään köykäisempi tuotos kuin suunnilleen saman määrän sivuja sisältänyt diplomityöni. Näitä molempia hengentuotteita yhdistää se, että ne perustuvat keksittyihin numerofaktoihin, mutta siinä, missä minusta tuli näillä eväillä diplomi-insinööri, Kataisesta tulee Suomen epäonnistunein pääministeri.
Yksin tästä ei voi syyttää Kataista, sillä hänen ainoa järkevä ulospääsytiensä olisi ollut todeta, ettei hallitusta synny järkevien teemojen ympärille, ja viedä puolueensa oppositioon neuvottelujensa epäonnistuttua. Sen jälkeen Suomessa ei olisi enää ollut kuin SDP, joka olisi halunnut hallitukseen, muttei sekään olisi sen paremmin onnistunut. Eikä tilanne siitä miksikään muuttuisi, että vaalit käytäisiin uudelleen ja puolueiden suuruusjärjestys olisi Pers-Kok-SDP. Täysin saman ongelman kanssa painiskelisi Soini tässäkin tilanteessa, joskin hänen elämäänsä helpottaisi se, ettei hän edes ole luvannut yrittää talouden tasapainottamista.
Nyt on haaskattu aikaa ja saatu tuotokseksi paperi, jossa faktat eivät pidä paikkaansa, suunnitelmat perustuvat paikkansapitämättömiin faktoihin ja suunnitelmien toteuttaminen edellyttää rahaa, jota ei ole olemassakaan. On melko selvää, että tämä paperi vedetään vessanpöntöstä alas ylihuomenna ja heti kun maailmantalous tästä vähän kiristyy länsimaiden ajautuessa selvitystilaan, alkaa hallitus tehtailla paniikkisäästötoimenpiteitä.
Kyllähän sekin on aivan kelvollinen ohjelma jos se uskallettaisiin tunnustaa ääneen. Minä voisin aivan hyvin itse luvata, etten osaa ennustaa tulevaa, mutta nyt pannaan talous kuntoon lyhyellä tähtäimellä ja samalla mietitään, mitkä ovat pitkän tähtäimen menestyselementit ja yritetään tehdä
Toinen aivan kelvollinen ohjelma olisi se, että ryhdyttäisiin ajamaan alas julkisen sektorin roolia kaikissa asioissa ja kasvattamaan ihmisiä, yrityksiä, yhteisöjä ja kuntia siihen, että ne voivat tehdä jotain itsekin ilman valtion rahallista väliintuloa. Holhousvaltioiden tympeimpiä piirteitä on ollut juuri tämä oma-aloitteisuden nujertuminen kun kukaan ei suostu tekemään mitään, ellei valtio osallistu kuluihin. Tuloksena on itse rakennettu neuvostojärjestelmä, jossa markkinatalous vallitsee paperilla ja lainsäädännössä, mutta lopulta kuitenkaan mitään ei synny, ellei Gosplan anna tarvittavia resursseja. Tämän korjaaminen on henkisesti vaikeaa sillä kaksi ja puoli sukupolvea on kasvatettu tähän paapomiseen, mutta joskus tämäkin työ on pakko aloittaa.
Nyt on kuitenkin luvattu, että korotetaan perusturvaa ja tehdään kaikennäköistä muuta, johon ei ole rahaa. Hallituksesta alkaa ovi käydä ulos pikapuoliin. Ensin lähtee Vasemmistoliitto ja sitten Kristityt jättäen vaa’ankieliaseman vihreille. Kokoomus ja SDP tekevät sen minkä voivat ja petaavat itselleen rökälevaalitappion ensi vaaleissa. Hallituskoalition vaihtaminen ei auta mitään, sillä lähitulevaisuudessa ei ole nähtävissä, että mikään kahden puolueen koalitio pystyy Suomea hallitsemaan.
Ainoa edes hieman mieltä kutkuttava tosiasia nykymenossa on se, että Keskusta on Suomen pienin oppositiopuolue.
Suomen bisnesten lähiaikojen haasteita
20/06/11 21:06
Sivuten Suomen talousongelmia voidaan kiinnittää huomiota myös siihen, että Suomessa yrityskenttä ja bisnes ylipäätään kaipaisi kummasti uusia tuulia.
Aloitetaan ilmeisimmästä, eli Suomessa ei suurimpien yritysten joukossa taida olla Nokian lisäksi yhtäkään
kuluttajatuotteita jossain kansainvälisissä tai edes kansallisissa mitoissa tekevää yritystä jos jätetään palvelut (=rahoitus ja vakuutus) tarkastelusta pois. Suomen suuret ja hyvin menestyvät firmat ovat lähes täysin b to b -segmentissä.
Tälle on tietysti hyviä historiallisia ja osin kuranttejakin perusteita. Suomessa ei ole ollut juurikaan aatelistoa ja kovin vaatimattomasti porvaristoa vanhoina hyvinä aikoina ja sodanjälkeistä aikaa puolestaan ovat värittäneet sotakorvaukset ja jälleenrakennuksen aiheuttama yleinen persaukisuus ja köyhäilyä kunniassa pitävä kituuttamismentaliteetti. Kun ostovoimaista väkeä on ollut perinteisesti todella vähän ja sodan jälkeen syntynyt kurjuudenmaksimointiyhteiskunta on pitänyt ja osin pitää edelleen ylimääräistä kulutusta jotenkin pröystäilevänä, herraskaisena ja kategorisesti pahana, Suomen kotimarkkinat eivät edelleenkään ole kovin hyvä kasvualusta tavaraa valmistavalle.
Toisaalta Suomessa on ollut historiaa raskaalla teollisuudella ja viennillä ylipäätään ensin tervan ja sittemmin metsä- ja metalliteollisuuden muodossa. Kun Suomi piti kuitenkin teollistaa maaseudun joutoväestön ruokkimiseksi ja työllistämiseksi ja monista muistakin syistä, Suomeen syntyi vientiteollisuutta suosiva mentaliteetti. Tässä ei tietysti ole mitään vikaa, mutta pelkkään vientiin keskittyminen on ongelmallista silloin, kun asiakasmaissa on ongelmia esimerkiksi laman takia. Kotimarkkinoille ei kannattanut tehdä juuri mitään, sillä ihmisillä ei ollut rahaa ostaa mitään tai jos oli, ei kuitenkaan haluttu ostaa.
Suomessa on ihan mukavasti kohtuullisen hyvin menestyviä, vientiin keskittyviä btob -firmoja. Harva tietää vaikkapa Koneen tai Cargotecin saavutuksia ja markkinaosuutta, mutta omilla aloillaan kyse on markkinajohtajista tai melko lähellä sitä olevista. Bisneksellä menee hyvin, mikä on hienoa. Suomessa mielestäni osataan aivan hyvin tämäntyyppisten firmojen veivaus raaka-aineista asiakkaalle myydyksi tuotteeksi.
Kuluttajapuoli muodostaa suuren ongelman, sillä Suomesta tuntuu puuttuvan näiden asioiden markkinointi- ja tuotteistamisosaamista kun hommaa ei pääse harjoittelemaan juuri missään. Kuluttajille myytävän hilavitkuttimen suunnittelu on oleellisesti erilainen prosessi kuin kontinkäsittelyjärjestelmän valmistaminen satamaoperaattorien tarpeisiin ja näiden markkinointi hoidetaan melko lailla eri tavalla.
Ketään ei satamassa kiinnosta, miltä nosturi näyttää, ja myyntireiskan tehtävä on osoittaa, että nosturi toimii ja kestää ja on hinnaltaan oikea. Kuluttajahärveleissä taas hypetetyimmät härvelit menevät kaupaksi vaikka ne ovat laadultaan sekundaa, toiminnaltaan puutteellisia kilpailijoihin verrattuna ja hirvittävän kalliita. Mikään b to b -markkinoinnin peruspilari ei tässä bisneksessä päde vaan roinaa ja palveluja saa kaupaksi pääasiassa mielikuvilla.
Suomessa erityisongelma aiheutuu mainitusta kotimarkkinoiden persaukisuudesta yhdistettynä pienuuteen. Suomalaisen keskiluokan ostovoima on länsimaiden tasolla mutasarjassa kun asumis- ja elämiskulut on nettoansioista vähennetty. Kun väkeä on vähän ja vähällä väellä ei ole juuri millä mällätä, on melko vaikeaa perustaa mitään Suomen kotimarkkinoille ja valloittaa maailmaa siitä ponnistaen. Firmat pitää valmiiksi virittää etupainotteisesti vientikuntoon ja tämä on tuhottoman kallista ja riskaabelia puuhaa. Tässä on liikaa liikkuvia osia ja kotimarkkinateollisuutta on niukasti ja tavara kaupoissa ulkomaista. Väliaikainen autoverokin keksittiin vain ja ainoastaan tämän asian takia, sillä vaihtotase alkoi olla poskellaan kun autot alkoivat haukata liian ison osan kulutuksesta ja tätä piti hillitä jotenkin, mutta ei esimerkiksi tekemällä Suomessa maailmanluokan autoa.
Kun kotimarkkinabisnekseen ei ole ollut suurensuurta innostusta, on käsissämme ongema.
Btob -vientibisnes on aivan kunniallinen tapa rikastua, mutta kuluttajabisneksen etu on se, että uusia uhreja syntyy joka sekunti. Kansainvälisesti tunnettu kuluttajabrändi on hyvää bisnestä sekin ja tasapainottaa mukavasti syklistä vientiteollisuutta, sillä kuluttaja kokee laman huomattavan eri kohdassa kuin hilavitkuttimien valmistamiseen tarvittavia koneita valmistava metallipaja.
Suomessa ei näytä olevan juurikaan kriittistä massaa kuluttajatuotteiden suunnitteluun ja markkinointiin. Insinöörejä on vaikka kuinka paljon, mutta nämä tuotteet eivät synny yksinomaan insinöörien voimin vaan pitäisi olla näkemys siitä, mitä ihmiset voidaan oikeissa medioissa hypettämällä saada tarvitsemaan kahden vuoden kuluttua. Oleellista on se, että tällaisen tuotteen ei tarvitse mitenkään välttämättä olla hyvä eikä halpa. Tähän ei suomalainen sisumentaliteetti taivu kovin helposti, sillä pula-ajan perilliset yrittävät tehdä hyvää ja kestävää halvalla, missä puolestaan on huomattavasti huonompi kate kuin heti takuuajan jälkeen hajoavan sekundan myymisessä kalliilla, eikä hyvän ja halvan tekeminen edes välttämättä onnistu.
Tätä pitäisi jotenkin pöyhiä.
Näen jollain tavoin ongelmiksi persaukisen keskiluokan (=asumisen hinta), väärät asenteet, maalaisen väestörakenteen, yritysrahoituksen kehittymättömyyden, pörssilistauksia karsastavat veroratkaisut, insinöörivetoisen koulutusjärjestelmän ja loputtomaan säästämiseen hirttäneen yrityskulttuurin.
Persaukisesta keskiluokasta ei tarvitse selittää kenellekään
tuohon ryhmään kuuluvalle mitään. Maalainen väestörakenne tarkoittaa sitä, että kasvukeskuksissa on vähemmän kriittistä massaa yrityksille. Yritysrahoituksen ongelmaa olen käsitellyt ennenkin, mutta toisella tavalla sitä voi käsitellä esimerkiksi niin, että henkilökohtaisen konkurssin puuttumisen takia asuntolaina on pankille liian hyvä tuote. Siitä saa mukavasti rahaa ilman minkäännäköistä riskiä, joten rahoituslaitosten motiivi käyttää pääomiaan riskirahoittamiseen edes jotenkin järkevillä ehdoilla on olematon. Osinkoveromalli ei suosi kasvua pörssin kautta vaan lopulta parempi diili voi olla myydä firma kertasummalla kasvuvaiheessa ulkomaille kuten niin kovin moni tuntuu tekevän.
Insinööri- ja pavunlaskentakulttuuri taas tarkoittaa sitä, että suomalaisissa firmoissa ei enää ole kiva tehdä töitä. Joissain on mutta kovin monissa ei. Luovaa hulluutta ei palkita ja ruokita vaan yritetään pakottaa se budjettinormeihin ja hankesalkkuajatteluun, ja loppuajan tietohallinto estää ostamasta tarvittavia työvälineitä kun ne eivät ole standardien mukaisia. Firmoissa työväki on toivottoman homogeenista ja tämä ei ruoki avarakatseisuutta kun kaikki laulavat kuorossa samoja teekkarilauluja.
Tästä ajattelusta päästiin hetkeksi eroon vuosituhannen vaihteen dotcom-kuplan aikaan. Moni firma jäi kupliksi mutta monia keksintöjä syntyi. Missä nämä keksijät tai heidän jalanjälkiään kulkevat ovat nyt? Eivät Suomessa.
Ympyrä sulkeutuu kun mietimme, missä on kuluttajabisneksessä tarvittava markkinointiosaaminen. Suomessa sitä on lähinnä bulkkia myyvässä ruokakaupassa, josa kookaupanväiski mainostaa Kulta-Katriinaa erityisen edullisesti perjantaihin saakka. Koska tällä tavoin ei myydä hittejä ja hypeä, on tuon alan myyntiosaaminen lähinnä ulkomailla, on sitten kyse suomalaisista tai ulkomaalaisista.
Vaan miksi he tulisivat sieltä Suomeen päätyäkseen persaukiseen keskiluokkaan, jolla ei ole varaa ostaa tekemiään tuotteita?
Aloitetaan ilmeisimmästä, eli Suomessa ei suurimpien yritysten joukossa taida olla Nokian lisäksi yhtäkään
Tälle on tietysti hyviä historiallisia ja osin kuranttejakin perusteita. Suomessa ei ole ollut juurikaan aatelistoa ja kovin vaatimattomasti porvaristoa vanhoina hyvinä aikoina ja sodanjälkeistä aikaa puolestaan ovat värittäneet sotakorvaukset ja jälleenrakennuksen aiheuttama yleinen persaukisuus ja köyhäilyä kunniassa pitävä kituuttamismentaliteetti. Kun ostovoimaista väkeä on ollut perinteisesti todella vähän ja sodan jälkeen syntynyt kurjuudenmaksimointiyhteiskunta on pitänyt ja osin pitää edelleen ylimääräistä kulutusta jotenkin pröystäilevänä, herraskaisena ja kategorisesti pahana, Suomen kotimarkkinat eivät edelleenkään ole kovin hyvä kasvualusta tavaraa valmistavalle.
Toisaalta Suomessa on ollut historiaa raskaalla teollisuudella ja viennillä ylipäätään ensin tervan ja sittemmin metsä- ja metalliteollisuuden muodossa. Kun Suomi piti kuitenkin teollistaa maaseudun joutoväestön ruokkimiseksi ja työllistämiseksi ja monista muistakin syistä, Suomeen syntyi vientiteollisuutta suosiva mentaliteetti. Tässä ei tietysti ole mitään vikaa, mutta pelkkään vientiin keskittyminen on ongelmallista silloin, kun asiakasmaissa on ongelmia esimerkiksi laman takia. Kotimarkkinoille ei kannattanut tehdä juuri mitään, sillä ihmisillä ei ollut rahaa ostaa mitään tai jos oli, ei kuitenkaan haluttu ostaa.
Suomessa on ihan mukavasti kohtuullisen hyvin menestyviä, vientiin keskittyviä btob -firmoja. Harva tietää vaikkapa Koneen tai Cargotecin saavutuksia ja markkinaosuutta, mutta omilla aloillaan kyse on markkinajohtajista tai melko lähellä sitä olevista. Bisneksellä menee hyvin, mikä on hienoa. Suomessa mielestäni osataan aivan hyvin tämäntyyppisten firmojen veivaus raaka-aineista asiakkaalle myydyksi tuotteeksi.
Kuluttajapuoli muodostaa suuren ongelman, sillä Suomesta tuntuu puuttuvan näiden asioiden markkinointi- ja tuotteistamisosaamista kun hommaa ei pääse harjoittelemaan juuri missään. Kuluttajille myytävän hilavitkuttimen suunnittelu on oleellisesti erilainen prosessi kuin kontinkäsittelyjärjestelmän valmistaminen satamaoperaattorien tarpeisiin ja näiden markkinointi hoidetaan melko lailla eri tavalla.
Ketään ei satamassa kiinnosta, miltä nosturi näyttää, ja myyntireiskan tehtävä on osoittaa, että nosturi toimii ja kestää ja on hinnaltaan oikea. Kuluttajahärveleissä taas hypetetyimmät härvelit menevät kaupaksi vaikka ne ovat laadultaan sekundaa, toiminnaltaan puutteellisia kilpailijoihin verrattuna ja hirvittävän kalliita. Mikään b to b -markkinoinnin peruspilari ei tässä bisneksessä päde vaan roinaa ja palveluja saa kaupaksi pääasiassa mielikuvilla.
Suomessa erityisongelma aiheutuu mainitusta kotimarkkinoiden persaukisuudesta yhdistettynä pienuuteen. Suomalaisen keskiluokan ostovoima on länsimaiden tasolla mutasarjassa kun asumis- ja elämiskulut on nettoansioista vähennetty. Kun väkeä on vähän ja vähällä väellä ei ole juuri millä mällätä, on melko vaikeaa perustaa mitään Suomen kotimarkkinoille ja valloittaa maailmaa siitä ponnistaen. Firmat pitää valmiiksi virittää etupainotteisesti vientikuntoon ja tämä on tuhottoman kallista ja riskaabelia puuhaa. Tässä on liikaa liikkuvia osia ja kotimarkkinateollisuutta on niukasti ja tavara kaupoissa ulkomaista. Väliaikainen autoverokin keksittiin vain ja ainoastaan tämän asian takia, sillä vaihtotase alkoi olla poskellaan kun autot alkoivat haukata liian ison osan kulutuksesta ja tätä piti hillitä jotenkin, mutta ei esimerkiksi tekemällä Suomessa maailmanluokan autoa.
Kun kotimarkkinabisnekseen ei ole ollut suurensuurta innostusta, on käsissämme ongema.
Suomessa ei näytä olevan juurikaan kriittistä massaa kuluttajatuotteiden suunnitteluun ja markkinointiin. Insinöörejä on vaikka kuinka paljon, mutta nämä tuotteet eivät synny yksinomaan insinöörien voimin vaan pitäisi olla näkemys siitä, mitä ihmiset voidaan oikeissa medioissa hypettämällä saada tarvitsemaan kahden vuoden kuluttua. Oleellista on se, että tällaisen tuotteen ei tarvitse mitenkään välttämättä olla hyvä eikä halpa. Tähän ei suomalainen sisumentaliteetti taivu kovin helposti, sillä pula-ajan perilliset yrittävät tehdä hyvää ja kestävää halvalla, missä puolestaan on huomattavasti huonompi kate kuin heti takuuajan jälkeen hajoavan sekundan myymisessä kalliilla, eikä hyvän ja halvan tekeminen edes välttämättä onnistu.
Tätä pitäisi jotenkin pöyhiä.
Näen jollain tavoin ongelmiksi persaukisen keskiluokan (=asumisen hinta), väärät asenteet, maalaisen väestörakenteen, yritysrahoituksen kehittymättömyyden, pörssilistauksia karsastavat veroratkaisut, insinöörivetoisen koulutusjärjestelmän ja loputtomaan säästämiseen hirttäneen yrityskulttuurin.
Persaukisesta keskiluokasta ei tarvitse selittää kenellekään
Insinööri- ja pavunlaskentakulttuuri taas tarkoittaa sitä, että suomalaisissa firmoissa ei enää ole kiva tehdä töitä. Joissain on mutta kovin monissa ei. Luovaa hulluutta ei palkita ja ruokita vaan yritetään pakottaa se budjettinormeihin ja hankesalkkuajatteluun, ja loppuajan tietohallinto estää ostamasta tarvittavia työvälineitä kun ne eivät ole standardien mukaisia. Firmoissa työväki on toivottoman homogeenista ja tämä ei ruoki avarakatseisuutta kun kaikki laulavat kuorossa samoja teekkarilauluja.
Tästä ajattelusta päästiin hetkeksi eroon vuosituhannen vaihteen dotcom-kuplan aikaan. Moni firma jäi kupliksi mutta monia keksintöjä syntyi. Missä nämä keksijät tai heidän jalanjälkiään kulkevat ovat nyt? Eivät Suomessa.
Ympyrä sulkeutuu kun mietimme, missä on kuluttajabisneksessä tarvittava markkinointiosaaminen. Suomessa sitä on lähinnä bulkkia myyvässä ruokakaupassa, josa kookaupanväiski mainostaa Kulta-Katriinaa erityisen edullisesti perjantaihin saakka. Koska tällä tavoin ei myydä hittejä ja hypeä, on tuon alan myyntiosaaminen lähinnä ulkomailla, on sitten kyse suomalaisista tai ulkomaalaisista.
Vaan miksi he tulisivat sieltä Suomeen päätyäkseen persaukiseen keskiluokkaan, jolla ei ole varaa ostaa tekemiään tuotteita?
Oikeistopuolueen ohjelma
17/06/11 09:45
Suomesta on jo pitkään tai oikeastaan aina puuttunut vakavasti otettava maltillinen oikeistopuolue.
Tälle on tietysti melko lailla selvät historialliset perusteet, jotka kulminoituvat Neuvostoliittoon ja apupoikaansa Kekkoseen. Oikeistosta on tehty Punamulta-Suomessa jonkunnäköinen kirosana ja sitä se tuntuu edelleenkin olevan, joten oikeistoteemalla yrittävä on väkisin vaikeuksissa kun sympatiaa tiedotusvälineistä löytyy vähän. Suomen koalitiohallitusmalli puolestaan on taannut sen, että kaikki puolueet ovat melko aatteettomia rahanjakopuolueita. Puolue, joka ei keskity rahan jakamiseen, on jälleen ongelmissa, sillä tällainen puolue leimataan helposti köyhän viholliseksi.
Nykyinen puoluekartta on lopulta varsin yksiväristä. On duunari-SDP, Virkamies-SDP, Maalais-SDP ja Änkyrämaalais-SDP. Tämän lisäksi on vielä enemmän vasemmalla olevia kerhoja, kristittyjä ja muita hulluja sekä yksi kielipuolue. Kaikille näille on tunnusomaista se, että ne yrittävät jakaa muilta kerättyä rahaa omilleen, siinä vaihtelevalla menestyksellä onnistuen. Tämä on melkoisen ideologiavapaata touhua ja se kätkee tärkeämmät kysymykset täysin nysväämisen alle.
Suomeen tarvitaan oikeistopuolue, joka onnistuu siinä, missä kaikki muut yrittäjät ovat epäonnistuneet. Kokoomus on ehkä joskus ollut oikeistopuolue, mutta on hukannut valtaa saatuaan ajatuksensa ajat sitten. Perustuslailliset oli pienen kerhon protestiklikki. Nuorsuomalaisia rasitti Risto J.N.E. Penttilä, joka onnistui pilaamaan
henkilökohtaisilla ansioillaan varsin paljon, joskaan media ei varsinaisesti auttanut. Onnistumisen edellytyksenä on niin selkeä viestintä, ettei kukaan pysty hyvällä omallatunnolla syyttämään tätä puoluetta rasistiseksi tai köyhien nälkään tappajaksi.
Perinteinen oikeistovasemmistoakseli on ainakin minulle lakannut merkitsemästä suuria teorian tasolla, mutta kun nimitykset ovat tuttuja, käytettäköön niitä jatkossakin. Vaikka Marx ei enää liity vasemmistolaisuuteen kuin etäisesti, olen silti huomaavinani, etten vakavissani kykene harkitsemaan vasemmalle tunnustautuvien puolueiden äänestämistä. Oikeallekin tunnustautuvien puolueiden äänestäminen on vaikeaa, mutta helpompaa kuin vasemmiston äänestäminen, eli jotain tolkkua tässä jaossa siltikin on.
Minä olisin tyytyväinen, jos Suomeen saataisiin puolue ajamaan tällaisia asioita, ei missään tärkeysjärjestyksessä tai muutenkaan loogisessa rakenteessa:
Ajatukseni on kuitenkin se, että Suomi tarvitsee runsaasti työtä ja työpaikkoja. Niitä ei saada tekemättä mitään eikä niitä saada myöskään verottamalla kaikkea hengiltä. Vahva ja tasapainoinen julkistalous on tärkeä asia, paljon tärkeämpi kuin rahan kippaaminen nice to have -tyyppisiin asioihin.
Erotuksena “perinteiseen” suomalaiseen oikeistolaisuuteen olisi syytä hankkiutua eroon kypäräpäisen papin imagosta. Moral majority -tyyppinen ajattelu ei kuulu minun oikeistolaisuuteeni ensinkään vaan ihmisten mahdollisuuksia elää elämäänsa haluamallaan tavalla tulee suosia. Samaten en näe mitään syytä, miksi pitäisi erityisesti ottaa viholliseksi ay-toiminta, sillä se on vain oman valinnanvapauden jatke. Tavoitteena on kevyt julkinen sektori, joka tekee sitä, mistä ihmiset eniten hyötyvät, ja jättää tekemättä asioita, jotka hyödyttävät vain harvoja.
Tällaisia asioita kannattavan on varsin vaikea löytää nykyisistä puolueista mitään äänestämisen arvoista.
Tälle on tietysti melko lailla selvät historialliset perusteet, jotka kulminoituvat Neuvostoliittoon ja apupoikaansa Kekkoseen. Oikeistosta on tehty Punamulta-Suomessa jonkunnäköinen kirosana ja sitä se tuntuu edelleenkin olevan, joten oikeistoteemalla yrittävä on väkisin vaikeuksissa kun sympatiaa tiedotusvälineistä löytyy vähän. Suomen koalitiohallitusmalli puolestaan on taannut sen, että kaikki puolueet ovat melko aatteettomia rahanjakopuolueita. Puolue, joka ei keskity rahan jakamiseen, on jälleen ongelmissa, sillä tällainen puolue leimataan helposti köyhän viholliseksi.
Nykyinen puoluekartta on lopulta varsin yksiväristä. On duunari-SDP, Virkamies-SDP, Maalais-SDP ja Änkyrämaalais-SDP. Tämän lisäksi on vielä enemmän vasemmalla olevia kerhoja, kristittyjä ja muita hulluja sekä yksi kielipuolue. Kaikille näille on tunnusomaista se, että ne yrittävät jakaa muilta kerättyä rahaa omilleen, siinä vaihtelevalla menestyksellä onnistuen. Tämä on melkoisen ideologiavapaata touhua ja se kätkee tärkeämmät kysymykset täysin nysväämisen alle.
Suomeen tarvitaan oikeistopuolue, joka onnistuu siinä, missä kaikki muut yrittäjät ovat epäonnistuneet. Kokoomus on ehkä joskus ollut oikeistopuolue, mutta on hukannut valtaa saatuaan ajatuksensa ajat sitten. Perustuslailliset oli pienen kerhon protestiklikki. Nuorsuomalaisia rasitti Risto J.N.E. Penttilä, joka onnistui pilaamaan
Perinteinen oikeistovasemmistoakseli on ainakin minulle lakannut merkitsemästä suuria teorian tasolla, mutta kun nimitykset ovat tuttuja, käytettäköön niitä jatkossakin. Vaikka Marx ei enää liity vasemmistolaisuuteen kuin etäisesti, olen silti huomaavinani, etten vakavissani kykene harkitsemaan vasemmalle tunnustautuvien puolueiden äänestämistä. Oikeallekin tunnustautuvien puolueiden äänestäminen on vaikeaa, mutta helpompaa kuin vasemmiston äänestäminen, eli jotain tolkkua tässä jaossa siltikin on.
Minä olisin tyytyväinen, jos Suomeen saataisiin puolue ajamaan tällaisia asioita, ei missään tärkeysjärjestyksessä tai muutenkaan loogisessa rakenteessa:
- Suomi menestyy tai uppoaa yksityisen sektorin tekemän työn varassa. Julkinen sektori ei luo hyvinvointia vaan ainoastaan jakaa sitä.
- Julkisen sektorin tehtävät tulee määritellä ja löytää ns. kova ydin, jonka rahoitus kerätään yksityiseltä sektorilta, ja humpuukia ja toissijaisia juttuja ei tehdä ollenkaan. Tärkeitä asioita ovat:
- Perusturva ilman ansiosidonnaisia etuuksia
- Sairaanhoito
- Koulutus kaikilla asteilla ilman rajoituksia tutkintojen tai opiskeluvuosien määrään
- Työnteon mahdollistavat palvelut (joukkoliikenne, päivähoito)
- Infrastruktuurin parantaminen hyvälle tasolle ja ylläpitäminen siellä
- Maanpuolustus, pelastuspalvelut, hallinto, ulkomaanedustustot jne.
- Tietopalvelut (kirjastot, uutispalvelu)
- Julkisen sektorin erityisesti ei pidä
- Tukea minkäänlaista yritystoimintaa mukaanlukien maatalous muuten kuin uusien yritysten alkuun auttamisen muodossa jos tällaista alkuun auttamista ei yksityinen sektori tee
- Rakentaa ratkaisuja, joiden ainoa merkitys on koko maan pitäminen asuttuna
- Toteuttaa järjenvastaisia säästöohjelmia, joissa vain viilataan juustohöylällä sieltä täältä ilman visiota siitä, mitä ollaan rakentamassa ja mistä luopumassa
- Tulonsiirto- ja tukiaispolitiikassa pyritään siihen, että henkilö on joko saamapuolella tai maksupuolella eikä niin, että rahaa siirrellään edes takaisin
- Tulonsiirroissa ja muissa vastaavissa otetaan tavoitteeksi niiden saantiperusteiden niin suuri yksinkertaistaminen, että näitä tukia voidaan maksaa automaattisesti perustuen erilaisiin rekistereihin ja henkilön omaan ilmoitukseen statuksestaan.
- Julkisten palvelujen tuotannon pitää olla avointa kilpailulle paitsi silloin, kun kyseessä on käytännössä monopolitilanne ja kilpailutus vain siirtäisi julkisen monopolin yksityiseksi. Koko maata ei ole pakko kohdella samalla tavalla jos tilanne eri puolilla maata on erilainen.
- Eläkejärjestelmä pitää rakentaa uudelleen henkilökohtaisten eläketilien varaan siten, että maksettu kontribuutio vaikuttaa suoraan eläkkeen määrään ja tässä kohtaa ei leikkurein harjoiteta tulontasausta. Toisaalta eläkejärjestelmän pitää olla kestävä, eli säästämättömiä eläkkeitä ei makseta velaksi jälkipolville.
- Julkistalouden pitää olla kymmenen vuoden tarkastelujaksolla tasapainossa
- Henkilökohtainen konkurssi sallitaan ja perheen oman asunnon panttaus tai ulosmittaus yrityistoiminnan velkoihin ei ole mahdollista
- Valtion ei tule asennekasvattaa tai muutenkaan muokata ja päättää sitä, miten ihmiset elävät, paitsi siinä tilanteessa, kun jonkun toisen aineellinen tai konkreettinen etu on kärsimässä.
- Kirkkoihin ja uskontoihin suhtaudutaan kaikkiin tasapuolisesti eikä anneta millekään niistä erivapauksia eikä myöskään oikeuksia päättää mitään, mikä on edellisen kohdan kanssa ristiriidassa. Tunnustuksellinen uskonnon opettaminen lopetetaan ja korvataan kaikille yhteisellä elämänkatsomuksen, filosofian ja maailman tapakulttuurin oppiaineella.
- Miedot huumeet voidaan aivan hyvin laillistaa ja panna verolle sen sijaan, että elätetään rosvoja ja maksetaan kyttäämisestä.
- Ihmisiä kohdellaan aina yksilöinä eikä ryhmien jäseninä
- Suomen työmarkkinoilla pitää tunnustaa syntynyt tilanne, jossa vain muutaman alan asiantuntijoilla on kysyntää. Suomeen tarvitaan laajapohjaisempi yrityskenttä, joka kykenee työllistämään muitakin kuin insinöörejä ja korkeasti koulutettuja. Verotusta ja yritysten alkuun auttamista pitää miettiä nimenomaan tästä näkökulmasta hieman “tuntemattomampia” aloja ja ideoita suosien.
- Työmarkkinoita ja työelämän pelisääntöjä muutetaan niin, että tärkeimmät asiat nykyisistä työehtosopimuksista kirjataan lakeihin ja vähennetään keskusjärjestötasoisen sopimisen painoarvoa paikallisen sopimisen suosimiseksi.
- Suomen pitää tavoitella BKT-osuuttaan vastaavaa määrää Euroopassa ulkomaisista investoinneista. Nykyinen haluttomuus investoida Suomeen pitää selvittää syitään myöten ja miettiä jatkotoimenpiteet tämän perusteella
- Suomeen kuuluu EU:n ostovoimaisin keskiluokka, johon päästään jos kokonaisveroaste on korkeintaan 35%, kilpailu toimii markkinoilla ja työvoimasta on pula eikä liikatarjonta
- Etujärjestötoimintaan (mukaanlukien ay-toiminta) ja lakko-oikeuteen ei kuulu puuttua millään tavoin. Laittomien työtaistelutoimien rangaistuksia kiristetään sen sijaan tuntuvasti, jotta sääntöjen ja sopimusten kunnioittaminen lisääntyy ja ennustettavuus työmarkkinoilla paranee.
- Työttömyysturvaa on muokattava niin, että opiskelu työttömänä on enemmänkin velvollisuus kuin juuri ja juuri siedetty asia. Pienyrittäjän ja palkansaajan välinen kuilu vakuutusturvassa pitää poistaa.
- Suomi ei ota osaa sotilasoperaatioihin omien rajojen ulkopuolella, myöskään YK:n mandaatilla niin kauan kuin tätä mandaattia käytetään sotimiseen eikä ainoastaan rauhanturvaamiseen ja tilanne tältä osin on epäselvä
- Suomi haluaa pysyä EU:n jäsenenä muttei laajentaa sitä sen nykyisistä rajoista Balkanilla käynnissä olevien keskustelujen lisäksi. Suomen tavoite on tehdä EU:sta joko federaatio tai konfederaatio, nykyinen välimuoto on huono verrattuna kumpaankin laitaan. Suomi tavoittelee EU:n rahankäytön muuttamista siten, että myöskään EU ei tue yritystoimintaa tai maataloutta.
- Maahanmuutossa Suomi vastustaa humanitaarista maahanmuuttoa pakolaiskiintiöiden ulkopuolella. Työperäistä siirtolaisuutta helpotetaan sekä mahdollistetaan lähempänä täystyöllisyysaikaa maahanpääsy työnhakutarkoituksessa sopiviksi valikoiduille henkilöille.
- Suomi vastustaa lentomatkustamisen lisäverottamista, sillä etäisyyksien takia bisneksen teko Suomesta käsin edellyttää lentomatkustamista.
- Ympäristöverotuksessa, haittaverotuksessa, pankkiverotuksessa jne. Suomi on valmis keskustelemaan kaikista ratkaisuista,joissa osanotto on kansainvälinen eikä käy niin, että annamme kilpailuedun järjestelmän ulkopuolelle jääville.
- Kehitysapupolitiikassa otetaan tavoitteeksi rajojen avaaminen kehitysmaista suuntautuvalle tuonnille sen sijaan, että maksetaan aneina kehitysapua korruptoituneisiin maihin.
- Suomen kotimarkkinoilla olevia kartelleja, duopoleja ja kaavoituksen käyttämistä kilpailun rajoittamiseen katsotaan karsaasti.
- Yritysten verotusta ja siihen liittyviä asioita ei tarvitse oleellisesti keventää ainakaan ensimmäisenä, mutta siitä pitää tehdä ennustettavaa ja sitoutua ohjelmaan siinä määrin uskottavasti, että 10-15 vuoden investoinnin Suomeen tekevä tietää verokohtelun tuona aikana. Osinkoverotuksessa poistetaan järjestelmä, joka asettaa listaamattomat ja listatut yritykset eri asemaan.
- Metropolipolitiikkaan pannaan vauhtia investoimalla nimenomaan kasvukeskusten infrastruktuuriin eikä niinkään kehitysalueille. Suomi ei enää tarvitse yhden tehtaan varassa olevia kyliä vaan monimuotoista elinkeinorakennetta, on tuo yksi tehdas sitten UPM tai Nokia. Tähän ei päästä jos ihmiset ovat hajallaan siellä täällä eivätkä pysty kasvukeskuksissakaan liikkumaan paikasta toiseen.
Ajatukseni on kuitenkin se, että Suomi tarvitsee runsaasti työtä ja työpaikkoja. Niitä ei saada tekemättä mitään eikä niitä saada myöskään verottamalla kaikkea hengiltä. Vahva ja tasapainoinen julkistalous on tärkeä asia, paljon tärkeämpi kuin rahan kippaaminen nice to have -tyyppisiin asioihin.
Erotuksena “perinteiseen” suomalaiseen oikeistolaisuuteen olisi syytä hankkiutua eroon kypäräpäisen papin imagosta. Moral majority -tyyppinen ajattelu ei kuulu minun oikeistolaisuuteeni ensinkään vaan ihmisten mahdollisuuksia elää elämäänsa haluamallaan tavalla tulee suosia. Samaten en näe mitään syytä, miksi pitäisi erityisesti ottaa viholliseksi ay-toiminta, sillä se on vain oman valinnanvapauden jatke. Tavoitteena on kevyt julkinen sektori, joka tekee sitä, mistä ihmiset eniten hyötyvät, ja jättää tekemättä asioita, jotka hyödyttävät vain harvoja.
Tällaisia asioita kannattavan on varsin vaikea löytää nykyisistä puolueista mitään äänestämisen arvoista.
Yksi Suomen talouden ongelma
15/06/11 18:54
En vieläkään moiti hallitusohjelmaa, vaikka nyt alkaisi olla jo eväitäkin. Kun hallituksesta on tulossa melko vasemmistovetoinen, on helppoa uskoa julkisuuteen tihkuneita tietoja siitä, että neuvottelujen taloussopu on löytynyt viilaamalla säästötarvetta alaspäin. Kun valtio lainaa vuodessa 12-13 miljardia (kunnes lainansaanti loppuu noin 
vuoden kuluttua), tuntuu aivan täydellisen järjettömältä, että joku Jyrki Katainen päättää valtiontalouden vajeen olevankin 2 tai 3 miljardia, eikä kukaan huomaa mitään.
En kuitenkaan puutu tässä vielä tähän vaan käsittelen toisen asian, ja se liittyy Suomen yhdyskunta- ja aluepolitiikkaan.
Tästä taulukosta voimme selvittää, mikä on kaupungeissa asuvien ihmisten osuus eri maissa. Tämä lähestymistapa ei toki ole kaiken kattava, sillä kaupungiksi lasketaan myös keskusta-alueita sellaisista paikoista kuin Kuopio tai Kajaani, joita ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla olemassakaan. Numeroiden absoluuttisella tarkkuudella ei ole kuitenkaan itse asian kannalta merkitystä enkä myöskään aio avata yleiskeskustelua siitä, kuinka mukavaa maalla on kaupunkeihin verrattuna.
Tutkitaan kuitenkin tuon taulukon antia. Kärjessä 100% urbaanilla populaatiolla on kaupunkivaltioita kuten Singapore. Maailman keskiarvo on 60%.
1. Singapore 100%
7. Belgia 97,2%
14. Islanti 92,8%
16. Israel 91,6%
18. Argentiina 90,1%
20. Australia 88,2%
25. Tanska 85,6%
27. Ruotsi 84,2%
34. USA 80,8%
37. Kanada 80,1%
65. Turkki 67,3%
84. Suomi 61,1%
Kuten sanottua, tarkoitus ei ole nyt todistaa kaupunkilaisen elämänmuodon ylivertaisuutta kepulaiseen elämänmuotoon verrattuna. Tarkoitukseni on miettiä tästä seuraavaa rakenteellista talousongelmaa.
Sivuhuomaamme taulukkoa tutkimalla, että alkutuotannon määrä ei tunnu edellyttävän kovin maalaista kansaa. Argentiina, Australia ja Kanada ovat raaka-ainevaltioita, mutta väki niissä melko kaupunkilaista. Tanska on suuri maataloustuotteiden viejä muttei sekään tarvitse kovin paljoa maalaisia. Tästä syystä en osta välittömästi väitettä siitäkään, että Suomen luonnonvarojen hyödyntäminen tarvitsee juuri nykyisen kaltaista yhdyskuntarakennetta ja julkisen rakentamisen politiikkaa.
Suomessa kaupungistuminen on selvästi melko lailla lapsenkengissä kun sitä vertaa muuhun länsimaailmaan.
Suomen perässä tulee länsimaista ainoastaan Kreikka, Portugali ja Irlanti, millä kolmikolla ei juuri nyt mene erityisen vahvasti kuten ei mene kohta Suomellakaan.
Jos ajatellaan, että Suomen viiteryhmä maantieteen ja luonnonolojen perusteella olisi lähinnä Ruotsi ja ehkä vielä hieman enemmän kaupunkilaisuutta suosien, tulee mieleen, että 30% suomalaisista asuu väärässä paikassa. Se on aika paljon se. Tämän joukon uudelleenasuttaminen oikeaan paikkaan nimittäin maksaa mahtavia summia rahaa ja projektia ei ole edes aloitettu.
Virallinen rutiinivalhe tässä asiassa on se, että tarvitsemme kaikki nykyiset aluetukiaismiljardit siihen, että väki ei säntää kasvukeskuksiin nykyistä laajemmissa mitoissa. Tästä seuraa kuitenkin ikävänä varjopuolena se, että kun kovin moni kuitenkin haluaa muuttaa kasvukeskuksiin/kasvukeskukseen, asumisen hinta on noussut järjettömälle tasolle kun mistä hyvänsä koirankopista ollaan valmiita maksamaan juuri niin paljon kun vain pystytään, on kyse sitten vuokrasta tai ostamisesta.
Poliitikoilla on kauniita ohjelmia kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen rakentamisesta, mutta tämä on puuhastelua. Ei sillä tavoin rakenneta asuntoja puolelletoista miljoonalle suomalaiselle pääkaupunkiseudulle. Tämä rakentaminen pitää tehdä yksityisin voimin, mutta julkisen vallan on annettava sille mahdollisuus ensinnäkin kaavoituksella ja toisekseen rakentamalla infrastruktuuria, erityisesti kiskoilla kulkevaa joukkoliikennettä.
Kun tätä ei tehdä vaan julkisen vallan panostus suuntautuu aluepolitiikan muodossa niihin paikkoihin, joissa ei ole juuri mitään omillaan toimeen tulemisen edellytyksiä, asuntopula jatkuu ja asuminen syö kaupunkilaisten tuloista aivan liian suuren osan. Kun raha menee asumiseen, jäjelle jää länsimaisittain varsin niukasti rahaa ns. vapaaseen kulutukseen eli nettoansiot miinus pakolliset menot kuten ruoka ja liikkuminen. Kun vapaan kulutuksen raha on pientä, Suomeen on vaikeaa synnyttää yksityisen sektorin työpaikkoja, sillä asiakaskunta on aivan liian persaukista ja lisäksi 30% asiakkaista asuu jossain kuusen juurella kaukana mahdollisesta palvelusta.
Tämä näkyy melko suoraan Suomen talouden tilassa. Uusista yrityksistä harva pystyy kansainvälistymään kotimarkkinoiden tuotolla, joten firmat päätyvät ulkomaisten yritysten tytäryhtiöiksi kasvuvaiheessa taskurahalla. Työttömyys pysyy sitkeän korkealla, sillä ihmisillä ei
ole varaa kuluttaa ja sitä kautta työllistää. Lisäksi 30% tai enemmänkin työttömistä asuu sellaisessa paikassa, jossa ei tulevaisuudessakaan tule töitä olemaan tarjolla.
Minä näen asian niin, että Suomi näivettää itseään kippaamalla poskettomat määrät rahaa vuosittain ylläpitämään sellaista tapaa asua, joka ei koskaan enää tule olemaan optimaalinen. Kun yhteiskunta ei tee minkäänäköisiä investointeja optimaalisemman yhdyskuntarakenteen synnyttämiseksi, ihmiset joutuvat tekemään tämän nettoansioillaan tai kilvoittelemaan huutokauppatyyliin niukoista asumisresursseista syöden heiltä viimeisetkin ostovoiman rippeet.
Yhden vuoden aluetukiaisten määrällä olisi rakennettu kaikki pääkaupunkiseudulle suunnitteilla olevat ja vuosikymmeniä jumissa olleet ratahankkeet ja rahaa jäisi yli vielä vaikka kuinka paljon teiden ja kunnallistekniikan rakentamiseen ja suoranaiseen asuntotuotantoonkin jos yksityinen sektori ei tästä ole jostain syystä kiinnostunut.
Tätä ei Suomi kuitenkaan tee vaan pyrkii enemmänkin hajasijoittamaan ihmisiä lisää alueellistamispuuhastelulla. Minä en ymmärrä, miksi meidän pitää ostaa kulutyyppisesti aikaa pääkaupunkiseudun kasvun hillitsemiseksi kun samalla ei kuitenkaan tehdä mitään toimenpiteitä, joilla tuohon väistämättömältä näyttävään kasvuun valmistaudutaan. Tämä näyttää puusta katsoen siltä, ettei kyseessä ole mikään väliaikainen jarru vaan pysyväksi tarkoitettu rakenne. Minä en osaa arvata, millaisen loven tämä lyö vuosittain Suomen bruttokansantuotteeseen, sillä näivettyvien alueiden tekohengitys, korkeiden asumismenojen aiheuttama työttömyys ja tekemättä jäävä työ maksaa enemmän kuin laskukoneessani on numeroita.
Kannettu vesi ei yleensä ole pysynyt kaivossa. Veikkaan, ettei pysy tälläkään kerralla, mutta mistähän löytyisi hallitus, joka ryhtyisi investoimaan talouskasvun tekijöihin sen sijaan, että se kuluttaa talouskasvun näivettämiseen?
Ei mistään, vaikka maaseutupuolueet ovatkin oppositiossa. Kaupunkilaispuolueilla ei vain ole munaa tunnustaa olevansa kaupunkilaispuolueita.
En kuitenkaan puutu tässä vielä tähän vaan käsittelen toisen asian, ja se liittyy Suomen yhdyskunta- ja aluepolitiikkaan.
Tästä taulukosta voimme selvittää, mikä on kaupungeissa asuvien ihmisten osuus eri maissa. Tämä lähestymistapa ei toki ole kaiken kattava, sillä kaupungiksi lasketaan myös keskusta-alueita sellaisista paikoista kuin Kuopio tai Kajaani, joita ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla olemassakaan. Numeroiden absoluuttisella tarkkuudella ei ole kuitenkaan itse asian kannalta merkitystä enkä myöskään aio avata yleiskeskustelua siitä, kuinka mukavaa maalla on kaupunkeihin verrattuna.
Tutkitaan kuitenkin tuon taulukon antia. Kärjessä 100% urbaanilla populaatiolla on kaupunkivaltioita kuten Singapore. Maailman keskiarvo on 60%.
1. Singapore 100%
7. Belgia 97,2%
14. Islanti 92,8%
16. Israel 91,6%
18. Argentiina 90,1%
20. Australia 88,2%
25. Tanska 85,6%
27. Ruotsi 84,2%
34. USA 80,8%
37. Kanada 80,1%
65. Turkki 67,3%
84. Suomi 61,1%
Kuten sanottua, tarkoitus ei ole nyt todistaa kaupunkilaisen elämänmuodon ylivertaisuutta kepulaiseen elämänmuotoon verrattuna. Tarkoitukseni on miettiä tästä seuraavaa rakenteellista talousongelmaa.
Sivuhuomaamme taulukkoa tutkimalla, että alkutuotannon määrä ei tunnu edellyttävän kovin maalaista kansaa. Argentiina, Australia ja Kanada ovat raaka-ainevaltioita, mutta väki niissä melko kaupunkilaista. Tanska on suuri maataloustuotteiden viejä muttei sekään tarvitse kovin paljoa maalaisia. Tästä syystä en osta välittömästi väitettä siitäkään, että Suomen luonnonvarojen hyödyntäminen tarvitsee juuri nykyisen kaltaista yhdyskuntarakennetta ja julkisen rakentamisen politiikkaa.
Suomessa kaupungistuminen on selvästi melko lailla lapsenkengissä kun sitä vertaa muuhun länsimaailmaan.
Jos ajatellaan, että Suomen viiteryhmä maantieteen ja luonnonolojen perusteella olisi lähinnä Ruotsi ja ehkä vielä hieman enemmän kaupunkilaisuutta suosien, tulee mieleen, että 30% suomalaisista asuu väärässä paikassa. Se on aika paljon se. Tämän joukon uudelleenasuttaminen oikeaan paikkaan nimittäin maksaa mahtavia summia rahaa ja projektia ei ole edes aloitettu.
Virallinen rutiinivalhe tässä asiassa on se, että tarvitsemme kaikki nykyiset aluetukiaismiljardit siihen, että väki ei säntää kasvukeskuksiin nykyistä laajemmissa mitoissa. Tästä seuraa kuitenkin ikävänä varjopuolena se, että kun kovin moni kuitenkin haluaa muuttaa kasvukeskuksiin/kasvukeskukseen, asumisen hinta on noussut järjettömälle tasolle kun mistä hyvänsä koirankopista ollaan valmiita maksamaan juuri niin paljon kun vain pystytään, on kyse sitten vuokrasta tai ostamisesta.
Poliitikoilla on kauniita ohjelmia kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen rakentamisesta, mutta tämä on puuhastelua. Ei sillä tavoin rakenneta asuntoja puolelletoista miljoonalle suomalaiselle pääkaupunkiseudulle. Tämä rakentaminen pitää tehdä yksityisin voimin, mutta julkisen vallan on annettava sille mahdollisuus ensinnäkin kaavoituksella ja toisekseen rakentamalla infrastruktuuria, erityisesti kiskoilla kulkevaa joukkoliikennettä.
Kun tätä ei tehdä vaan julkisen vallan panostus suuntautuu aluepolitiikan muodossa niihin paikkoihin, joissa ei ole juuri mitään omillaan toimeen tulemisen edellytyksiä, asuntopula jatkuu ja asuminen syö kaupunkilaisten tuloista aivan liian suuren osan. Kun raha menee asumiseen, jäjelle jää länsimaisittain varsin niukasti rahaa ns. vapaaseen kulutukseen eli nettoansiot miinus pakolliset menot kuten ruoka ja liikkuminen. Kun vapaan kulutuksen raha on pientä, Suomeen on vaikeaa synnyttää yksityisen sektorin työpaikkoja, sillä asiakaskunta on aivan liian persaukista ja lisäksi 30% asiakkaista asuu jossain kuusen juurella kaukana mahdollisesta palvelusta.
Tämä näkyy melko suoraan Suomen talouden tilassa. Uusista yrityksistä harva pystyy kansainvälistymään kotimarkkinoiden tuotolla, joten firmat päätyvät ulkomaisten yritysten tytäryhtiöiksi kasvuvaiheessa taskurahalla. Työttömyys pysyy sitkeän korkealla, sillä ihmisillä ei
Minä näen asian niin, että Suomi näivettää itseään kippaamalla poskettomat määrät rahaa vuosittain ylläpitämään sellaista tapaa asua, joka ei koskaan enää tule olemaan optimaalinen. Kun yhteiskunta ei tee minkäänäköisiä investointeja optimaalisemman yhdyskuntarakenteen synnyttämiseksi, ihmiset joutuvat tekemään tämän nettoansioillaan tai kilvoittelemaan huutokauppatyyliin niukoista asumisresursseista syöden heiltä viimeisetkin ostovoiman rippeet.
Yhden vuoden aluetukiaisten määrällä olisi rakennettu kaikki pääkaupunkiseudulle suunnitteilla olevat ja vuosikymmeniä jumissa olleet ratahankkeet ja rahaa jäisi yli vielä vaikka kuinka paljon teiden ja kunnallistekniikan rakentamiseen ja suoranaiseen asuntotuotantoonkin jos yksityinen sektori ei tästä ole jostain syystä kiinnostunut.
Tätä ei Suomi kuitenkaan tee vaan pyrkii enemmänkin hajasijoittamaan ihmisiä lisää alueellistamispuuhastelulla. Minä en ymmärrä, miksi meidän pitää ostaa kulutyyppisesti aikaa pääkaupunkiseudun kasvun hillitsemiseksi kun samalla ei kuitenkaan tehdä mitään toimenpiteitä, joilla tuohon väistämättömältä näyttävään kasvuun valmistaudutaan. Tämä näyttää puusta katsoen siltä, ettei kyseessä ole mikään väliaikainen jarru vaan pysyväksi tarkoitettu rakenne. Minä en osaa arvata, millaisen loven tämä lyö vuosittain Suomen bruttokansantuotteeseen, sillä näivettyvien alueiden tekohengitys, korkeiden asumismenojen aiheuttama työttömyys ja tekemättä jäävä työ maksaa enemmän kuin laskukoneessani on numeroita.
Kannettu vesi ei yleensä ole pysynyt kaivossa. Veikkaan, ettei pysy tälläkään kerralla, mutta mistähän löytyisi hallitus, joka ryhtyisi investoimaan talouskasvun tekijöihin sen sijaan, että se kuluttaa talouskasvun näivettämiseen?
Ei mistään, vaikka maaseutupuolueet ovatkin oppositiossa. Kaupunkilaispuolueilla ei vain ole munaa tunnustaa olevansa kaupunkilaispuolueita.
Uusinta väkivaltarikollisuudesta
14/06/11 14:17
En viitsi haukkua hallitusohjelmaa ennen kuin sellainen on kirjoitettu (vaikka aivan hyvin voisinkin), toistan eräiden viime aikaisten keskustelujen valossa käsitykseni siitä, mitä pitäisi tehdä nykyisin lainsäädännössä olevalle maininnalle siitä, että ns. viharikosperuste on tuomiota koventava.
Nykyinen käytäntö on ongelmallinen, tai ainakin
sen pitäisi olla, aivan kaikille.
Käytännössähän viharikoksista ei tuomita juuri ketään huolimatta siitä, että sellaisia tapahtuu kaikennäköisten rasismin vastaisten julkilausumien ja hankkeiden perusteella aivan mahdottomia määriä. Kun meille kerrotaan viharikosten lisääntyneen, ei meille koskaan kerrota tuomioista vaan ainoastaan siitä, miten ensimmäisenä asialla oleva poliisi asian kirjaa. Kun nämä jutut myöhemmin etenevät syyttäjälle ja oikeuteen, viharikokset katoavat johonkin. Niistä ei juuri edes syytetä ja syytetyistä vielä harvempia tuomitaan.
Minun oikeustajuni mukaisesti emme voi kertoa pelkän esitutkinta-aineiston perusteella viharikosten määrästä mitään. Jos oikeus vapauttaa epäillyn, rikosta ei ole tapahtunut ensinkään. Jos oikeus ei tuomitse viharikoksesta, ei sellaista ole tapahtunut. Tuomioiden lisäksi ainoa jollain tapaa mielenkiintoinen numero olisi se, kuinka monessa tapauksessa tuomiolle ei ole saatu ketään siksi, kun rosvo on juossut karkuun ja poliisi ei ole häntä löytänyt. Osa näistä voisi aivan hyvin olla viharikoksia, mutta en näe mitään erityisen perusteltua syytä olettaa, miksi näiden karkulaisten joukossa olisi suurempi osuus lopulta tuomion saavia viharikollisia kuin kiinni jääneiden joukossa.
Viharikoksen ajatus varmasti tarkoittaa hyvää, mutta toteutus on surkea. Ongelma on aivan ilmeisesti se, että kun oikeusjärjestelmämme edellyttää rikoksen näyttämistä toteen, näyttöä rasistisesta motiivista harvoin saadaan. Oikeus näyttää olevan tässä kohtaa hyvin tehtäviensä tasalla eikä tuomitse rasistisesta rikoksesta ellei siitä ole jotakin näyttöä. Kun näyttö on epäillyn pään sisällä, sitä ei sieltä kovin helposti saada oikeuden arvioitavaksi, ja epäselvässä tapauksessa on aina tuomittava syytetyn eduksi.
Minun mielestäni viharikoksen lisäongelma on se, että se on melko puhdasoppisesti ajatuksissamme teko, jossa vähemmistön edustajaa kohdellaan kaltoin enemmistön edustajan toimesta. Tätähän laki ei sano eikä edellytä vaan myös vähemmistön edustaja voi teoriassa syyllistyä viharikokseen motatessaan enemmistön edustajaa, mutta tästä syytteitä ja tuomiota taitaa olla käsissämme pyöreät nolla. Joko vähemmistömme ovat täysiä enkeleitä, oikeusjärjestelmämme ei tältä osin toimi tai sitten asia on yksinkertaisesti täysin mahdoton tutkittava, joten ei edes viitsitä yrittää.
Viharikoslainsäädännön erityisproblematiikkaa edustaa sekin, että se nimenomaan korostaa etnisiä eroja eikä pyri niitä tasoittamaan. Minä en voi välttyä ajatukselta, että tummaihoinen henkilö, joka on syntynyt Suomessa ja jonka vanhemmatkin ovat syntyneet Suomessa, ei kykene muuttumaan
suomalaiseksi koskaan vaan häntä kohdellaan jonain aivan muuna kuten myös hänen lapsiaan. Tarvitsemmeko me todella oikeusjärjestelmäänkin etnisiä eroja korostavia pykäliä?
Olen tarjonnut itse ratkaisuksi sitä, että tuomion koventamisperuste olisi uhrin valinnan satunnaisuus. Jos kadut muuttuvat epämiellyttäviksi paikoiksi kun millään tavoin ketään provosoimaton ohikulkija saa kuonoonsa, on käsissämme ongelma aivan uhrien ihonväriin katsomatta. Jos tuomitsisimme kovemmin sellaisen väkivallan (ja muut vastaavat teot), joissa konna ja uhri eivät tunne toisiaan vaan uhri valitaan satunnaisesti ihmisjoukosta, saisimme koventavan tuomion valtaosalle niistä viharikoksina kirjatuista, jotka ehkä jopa ovat sellaisia, mutta joita ei pystytä näyttämään toteen edellä kuvatusta syystä.
Samalla asiasta poistuisi pigmenttijaottelu ja ei olisi mitään väliä sillä, minkä värinen mottaa minkä väristä, minkä ainakin joku kansanosa kokenee epäoikeudenmukaisena mikäli käytännöksi muodostuu, että vähemmistöt nauttivat parempaa suojaa oikeuslaitoksessa kuin enemmistö.
Tälle ajatukselle olen saanut jonkun verran ymmärrystä ns. maahanmuuttokriitikoiden suunnalta, mutta huomattavan vähän heidän poliittisilta opponenteiltaan.
Mikä siinä on vikana? Nähdäkseni se koventaisi tuomioita myös käytännössä niistä rikoksista, joista nykyinen viharikoslainsäädäntö haluaisi tuomioita koventaa, ja lisäksi joistain muista väkivaltarikoksista, joiden tuomioita moititaan nyt liian lieviksi. Nykyinen lainsäädäntö ei tuota tuomioita, tämä metodi tuottaisi. Miksi se ei kelpaa?
Siksi, että tällaista lainsäädäntöä ei voitaisi mitenkään käyttää keppihevosena politikointiin. Nykyinen esitutkinta-aineisto tuntuu paljastavan suomalaisten katalan ja rasistisen luonteen, joten viis siitä, että ohikulkijoiden kimppuun kävijät selviävät sakoilla kun juuri ketään ei lopulta tuomita. Tärkeämpää on nähdä joka paikassa tilastomuotoista rasismia kuin korjata väkivaltarikollisuusongelmaa.
Nykyinen käytäntö on ongelmallinen, tai ainakin
Käytännössähän viharikoksista ei tuomita juuri ketään huolimatta siitä, että sellaisia tapahtuu kaikennäköisten rasismin vastaisten julkilausumien ja hankkeiden perusteella aivan mahdottomia määriä. Kun meille kerrotaan viharikosten lisääntyneen, ei meille koskaan kerrota tuomioista vaan ainoastaan siitä, miten ensimmäisenä asialla oleva poliisi asian kirjaa. Kun nämä jutut myöhemmin etenevät syyttäjälle ja oikeuteen, viharikokset katoavat johonkin. Niistä ei juuri edes syytetä ja syytetyistä vielä harvempia tuomitaan.
Minun oikeustajuni mukaisesti emme voi kertoa pelkän esitutkinta-aineiston perusteella viharikosten määrästä mitään. Jos oikeus vapauttaa epäillyn, rikosta ei ole tapahtunut ensinkään. Jos oikeus ei tuomitse viharikoksesta, ei sellaista ole tapahtunut. Tuomioiden lisäksi ainoa jollain tapaa mielenkiintoinen numero olisi se, kuinka monessa tapauksessa tuomiolle ei ole saatu ketään siksi, kun rosvo on juossut karkuun ja poliisi ei ole häntä löytänyt. Osa näistä voisi aivan hyvin olla viharikoksia, mutta en näe mitään erityisen perusteltua syytä olettaa, miksi näiden karkulaisten joukossa olisi suurempi osuus lopulta tuomion saavia viharikollisia kuin kiinni jääneiden joukossa.
Viharikoksen ajatus varmasti tarkoittaa hyvää, mutta toteutus on surkea. Ongelma on aivan ilmeisesti se, että kun oikeusjärjestelmämme edellyttää rikoksen näyttämistä toteen, näyttöä rasistisesta motiivista harvoin saadaan. Oikeus näyttää olevan tässä kohtaa hyvin tehtäviensä tasalla eikä tuomitse rasistisesta rikoksesta ellei siitä ole jotakin näyttöä. Kun näyttö on epäillyn pään sisällä, sitä ei sieltä kovin helposti saada oikeuden arvioitavaksi, ja epäselvässä tapauksessa on aina tuomittava syytetyn eduksi.
Minun mielestäni viharikoksen lisäongelma on se, että se on melko puhdasoppisesti ajatuksissamme teko, jossa vähemmistön edustajaa kohdellaan kaltoin enemmistön edustajan toimesta. Tätähän laki ei sano eikä edellytä vaan myös vähemmistön edustaja voi teoriassa syyllistyä viharikokseen motatessaan enemmistön edustajaa, mutta tästä syytteitä ja tuomiota taitaa olla käsissämme pyöreät nolla. Joko vähemmistömme ovat täysiä enkeleitä, oikeusjärjestelmämme ei tältä osin toimi tai sitten asia on yksinkertaisesti täysin mahdoton tutkittava, joten ei edes viitsitä yrittää.
Viharikoslainsäädännön erityisproblematiikkaa edustaa sekin, että se nimenomaan korostaa etnisiä eroja eikä pyri niitä tasoittamaan. Minä en voi välttyä ajatukselta, että tummaihoinen henkilö, joka on syntynyt Suomessa ja jonka vanhemmatkin ovat syntyneet Suomessa, ei kykene muuttumaan
Olen tarjonnut itse ratkaisuksi sitä, että tuomion koventamisperuste olisi uhrin valinnan satunnaisuus. Jos kadut muuttuvat epämiellyttäviksi paikoiksi kun millään tavoin ketään provosoimaton ohikulkija saa kuonoonsa, on käsissämme ongelma aivan uhrien ihonväriin katsomatta. Jos tuomitsisimme kovemmin sellaisen väkivallan (ja muut vastaavat teot), joissa konna ja uhri eivät tunne toisiaan vaan uhri valitaan satunnaisesti ihmisjoukosta, saisimme koventavan tuomion valtaosalle niistä viharikoksina kirjatuista, jotka ehkä jopa ovat sellaisia, mutta joita ei pystytä näyttämään toteen edellä kuvatusta syystä.
Samalla asiasta poistuisi pigmenttijaottelu ja ei olisi mitään väliä sillä, minkä värinen mottaa minkä väristä, minkä ainakin joku kansanosa kokenee epäoikeudenmukaisena mikäli käytännöksi muodostuu, että vähemmistöt nauttivat parempaa suojaa oikeuslaitoksessa kuin enemmistö.
Tälle ajatukselle olen saanut jonkun verran ymmärrystä ns. maahanmuuttokriitikoiden suunnalta, mutta huomattavan vähän heidän poliittisilta opponenteiltaan.
Mikä siinä on vikana? Nähdäkseni se koventaisi tuomioita myös käytännössä niistä rikoksista, joista nykyinen viharikoslainsäädäntö haluaisi tuomioita koventaa, ja lisäksi joistain muista väkivaltarikoksista, joiden tuomioita moititaan nyt liian lieviksi. Nykyinen lainsäädäntö ei tuota tuomioita, tämä metodi tuottaisi. Miksi se ei kelpaa?
Siksi, että tällaista lainsäädäntöä ei voitaisi mitenkään käyttää keppihevosena politikointiin. Nykyinen esitutkinta-aineisto tuntuu paljastavan suomalaisten katalan ja rasistisen luonteen, joten viis siitä, että ohikulkijoiden kimppuun kävijät selviävät sakoilla kun juuri ketään ei lopulta tuomita. Tärkeämpää on nähdä joka paikassa tilastomuotoista rasismia kuin korjata väkivaltarikollisuusongelmaa.
Poissa
07/06/11 16:04
Olen viikon verran reissussa, päivityksiä tuskin sinä aikana. Koittakaapa kestää.
Rakentakaapa nyt se hallitus
06/06/11 12:00
Jatkan edelleen hetken SDP:n ja Kokoomuksen käsittämättömästä välirikosta hallitusneuvotteluissa.
Nyt olisi ollut mahdollisuus synnyttää Suomeen kaupunkilaisten hallitus ja jättää maalaispuolueet oppositioon. Se olisi ainakin mahdollistanut aluepolitiikan alasajon ja maaseudun näivettämisen, mitä Suomi tarvitsisi kipeästi talouskurimuksen oikaisemiseksi ja muutenkin.
Selitykseksi tarjottiin, että Kokoomus vaati palkkaverojen alentamista ja SDP vastusti arvonlisäveron korotusta, ja näitä näkemyksiä ei kyetty sovittamaan yhteen.
Erikoista on se, että sekä SDP että Kokoomus ovat oikeassa, mutta toistensa asioissa.
SDP on aivan oikeassa siinä, ettei tuloverojen alentamiseen ole varaa juuri nyt. Tuloverojen alentaminen olisi mukavaa, muttei sitä voi juuri nyt tehdä kun valtio on kassakriisissä rakenteellisen ongelmansa kanssa. Kokoomus taas on aivan oikeassa siinä, että arvonlisäveroa pitää nostaa. Se puolestaan ei ole mukavaa, mutta se on melko lailla välttämätön toimenpide, sillä juuri mikään muu veronkorotus ei tuota niin helposti runsaasti euroja.
Näyttäisi siltä, että molemmat joutuvat joustamaan kynnyskysymyksistään. SDP ei voi jähnätä vastaan alv-asiassa ja Kokoomuksen on turhaa vaatia veronalennuksia. Molemmat voisivat aivan hyvin sanoa omilleen, että tämä ei ole nyt kivaa mutta näin pitää tehdä, koska valtio lainaa joka neljännen käyttämänsä euron. Jos tilanne paranee, sitten teemme kuten lupasimme.
Tällaisen hallituksen muodostaminen olisi nyt astetta helpompaa, sillä pikkupuolueita on nyt peloteltu sillä, että Maalaisliitto hyökkää hallitukseen. Vihreät olisivat ainakin mukana vaivatta jos vaihtoehto on Kepun avustama hallitus.
Yhä enemmän on tuntunut siltä, että Katainen on luuseroinut ajatellessaan, että mahdollisimman suuret komiteat jotenkin saavat aikaiseksi hallitusohjelman. Ajatus lienee ollut se, että näin sitoutettaisiin puolueiden eri fraktiot kun hallituspohja ei ole erityisen tukeva. Tämä on kuitenkin saattanut osoittautua suureksi virheeksi.
Tuntuu täysin käsittämättömältä, että neuvottelupöytään päästettiin sellaiset hahmot kuin Erkki Tuomioja ja Jaakko Laakso. Kumpikin on avoimen vihamielinen sille, että pitäisi tehdä yhteistyötä Kokoomuksen kanssa. Erkki Tuomioja kirjoitti blogissaan neuvottelujen kariuduttua, että aloite on nyt “pimeillä voimilla”. Mitä järkeä on kutsua neuvotteluihin henkilöitä, joilla ei ole aikomustakaan sopia mistään vaan jotka nimenomaan pyrkivät kariuttamaan neuvottelut? Kokoomuksen neuvottelijakaartia en tunne, mutten pidä mahdottomana, että siellä on jotain samantapaisia änkyröitä, joille yhteistyö sosialistien kanssa on täysin mahdoton ajatus.
Tässä pitäisi nyt vain koota puolueiden puheenjohtajat pöytään ja asettaa ainoaksi tavoitteeksi talouskurimuksen oikaiseminen. Ei mitään rettelöintiä siitä, mikä on “kestävyysvaje” tai joku muu arvattu numero, vaan ainoastaan tavoitteena kääntää valtiontalous ylijäämäiseksi vaaikaudella. Sen jälkeen kun tämä on tehty, ruvetaan miettimään veronalennuksia, tukiaisten korottamisia ja mitään muita menolisäyksiä. Kaikennäköiset vastarannan kiisket pitäisi potkaista pois läheltäkään neuvotteluja, sillä heillä ei ole tähän mitään annettavaa.
Vaikeassa taloustilanteessa tulee kovin ikävä Paavo Lipposta ja Sauli Niinistöä, jotka onnistuivat sopimaan asioista nopeasti ja potkimaan omat vastarannan kiiskensä ruotuun.
Nyt olisi ollut mahdollisuus synnyttää Suomeen kaupunkilaisten hallitus ja jättää maalaispuolueet oppositioon. Se olisi ainakin mahdollistanut aluepolitiikan alasajon ja maaseudun näivettämisen, mitä Suomi tarvitsisi kipeästi talouskurimuksen oikaisemiseksi ja muutenkin.
Selitykseksi tarjottiin, että Kokoomus vaati palkkaverojen alentamista ja SDP vastusti arvonlisäveron korotusta, ja näitä näkemyksiä ei kyetty sovittamaan yhteen.
Erikoista on se, että sekä SDP että Kokoomus ovat oikeassa, mutta toistensa asioissa.
Näyttäisi siltä, että molemmat joutuvat joustamaan kynnyskysymyksistään. SDP ei voi jähnätä vastaan alv-asiassa ja Kokoomuksen on turhaa vaatia veronalennuksia. Molemmat voisivat aivan hyvin sanoa omilleen, että tämä ei ole nyt kivaa mutta näin pitää tehdä, koska valtio lainaa joka neljännen käyttämänsä euron. Jos tilanne paranee, sitten teemme kuten lupasimme.
Tällaisen hallituksen muodostaminen olisi nyt astetta helpompaa, sillä pikkupuolueita on nyt peloteltu sillä, että Maalaisliitto hyökkää hallitukseen. Vihreät olisivat ainakin mukana vaivatta jos vaihtoehto on Kepun avustama hallitus.
Yhä enemmän on tuntunut siltä, että Katainen on luuseroinut ajatellessaan, että mahdollisimman suuret komiteat jotenkin saavat aikaiseksi hallitusohjelman. Ajatus lienee ollut se, että näin sitoutettaisiin puolueiden eri fraktiot kun hallituspohja ei ole erityisen tukeva. Tämä on kuitenkin saattanut osoittautua suureksi virheeksi.
Tuntuu täysin käsittämättömältä, että neuvottelupöytään päästettiin sellaiset hahmot kuin Erkki Tuomioja ja Jaakko Laakso. Kumpikin on avoimen vihamielinen sille, että pitäisi tehdä yhteistyötä Kokoomuksen kanssa. Erkki Tuomioja kirjoitti blogissaan neuvottelujen kariuduttua, että aloite on nyt “pimeillä voimilla”. Mitä järkeä on kutsua neuvotteluihin henkilöitä, joilla ei ole aikomustakaan sopia mistään vaan jotka nimenomaan pyrkivät kariuttamaan neuvottelut? Kokoomuksen neuvottelijakaartia en tunne, mutten pidä mahdottomana, että siellä on jotain samantapaisia änkyröitä, joille yhteistyö sosialistien kanssa on täysin mahdoton ajatus.
Tässä pitäisi nyt vain koota puolueiden puheenjohtajat pöytään ja asettaa ainoaksi tavoitteeksi talouskurimuksen oikaiseminen. Ei mitään rettelöintiä siitä, mikä on “kestävyysvaje” tai joku muu arvattu numero, vaan ainoastaan tavoitteena kääntää valtiontalous ylijäämäiseksi vaaikaudella. Sen jälkeen kun tämä on tehty, ruvetaan miettimään veronalennuksia, tukiaisten korottamisia ja mitään muita menolisäyksiä. Kaikennäköiset vastarannan kiisket pitäisi potkaista pois läheltäkään neuvotteluja, sillä heillä ei ole tähän mitään annettavaa.
Vaikeassa taloustilanteessa tulee kovin ikävä Paavo Lipposta ja Sauli Niinistöä, jotka onnistuivat sopimaan asioista nopeasti ja potkimaan omat vastarannan kiiskensä ruotuun.
Huuhaata tasaverosta
03/06/11 10:05
Hallitusneuvottelut näyttivät tältä erää kariutuneen siihen, että vasemmisto väitti Kokoomuksen ajavan tasaveromallia ja kiista oli sovittamaton.
Tämä asia pitää sisällään niin suunnattomat määrät epämääräisiä määrittelyjä, valheita, propagandaa ja silkkaa pelottelua, että asia olisi syytä viimein julkisuudessakin käsitellä. Jos kerran Suomeen ei saada hallitusta aikaiseksi sen takia, että kaikki ymmärtävät tasaveron eri tavalla eivätkä viitsi sen kummemmin tutkia tehtyjen ehdotusten sisältöä, asia on suurempi ongelma kuin vain semanttinen. Jos tällaiset väärin ymmärtämiset tai tahallinen todellisuuden hämmentäminen vaikuttavat Suomen hallituskokoonpanoon ilman, että kukaan huomaa mitään, on aika nostaa asia esille.
Sanakirjamääritelmänsä mukaisesti tasavero tarkoittaa sitä, että marginaaliveroprosentti pysyy samana.
Veroa peritään saman prosentin mukaan verotettavan asian euromääräisestä summasta riippumatta. Muut vaihtoehtoiset veromallit ovat tasamäärä euroja ja progressiivinen vero.
Teknisesti arvonlisävero on tasavero ja ainoa progressiivinen vero Suomessa on virallisesti valtion ansiotulovero, vaikkakin kunnallisvero on käytännössä erilaisten pienituloisuusvähennysten takia progressiivinen myös.
Tosiasiassa kun puhutaan tasaveromallista sitä kannatettaessa, puhutaan suunnilleen siitä, mikä on toteutettu esimerkiksi Virossa ja Islannissa. Kaikista tuloista maksetaan sama prosentti veroa riippumatta tulojen hankintatavasta ja niiden suuruudesta. Kun joku poliittinen liike tai ajattelija kannattaa tasaveroa, hän puhuu nimenomaan siitä, miten tuloverotus pitäisi Suomessa järjestää. Tämä mallli ei ota sellaisenaan kantaa kulutusverotuksen järjestämiseen tai tasoon.
Poliittinen vasemmisto ei näe asiaa ensinkään näin. Vasemmisto vastustaa tasaveroa ja pontta vaatimuksille on saatu siitä, että Suomessa on siirrytty kohti tasaveroa kun progressiivisen valtion tuloveron osuus julkisen sektorin verokertymästä on ollut laskuvoittoinen. Tämä on tilastoja tulkitsemalla periaatteellisella tasolla aivan totta.
Retoriikan hassunkurisuus ja onttous paljastuu kun mietitään, miksi nykytilaan ja nykyiselle laskukäyrälle on ajauduttu sekä tarjotaan vaihtoehtoja, joilla siltä päästään pois. Palkkaverotus viritettiin tappiin jo 80-luvulla haitarin yläpään osalta eikä siinä ole enää juuri kiristämisen varaa ainakaan siten, että se tuottaisi juuri mitään. Vasemmiston vaatimuksesta valtionveron alarajaa on hinattu ylöspäin, joten valtaosa suomalaisista on vapautettu tästä verosta jo nyt. Verosta ei siis ole vapautettu herroja ja riistoporvareita vaan köyhät, mikä Eero Heinäluomalta tuntuu kovin usein unohtuvan.
Vasemmisto on kuitenkin halunnut kasvattaa Suomen julkista sektoria eikä oikeistokaan ole tätä vastustanut. Julkisen sektorin menot ovat kasvaneet aivan tietoisesti ja suunnitelluin päätöksin, joten rahat on pitänyt tähän kerätä jostakin. Kun köyhät haluttiin vapauttaa tuloverosta ja hyväpalkkaisen tuloveroprosentti on tapissa maailmanlaajuisestikin, on pitänyt keksiä uusia veroja ja korottaa jo olemassa olleita muita kuin tuloveroja. Uusia veroja on keksitty tai kertaalleen poistettuja otettu uudelleen käyttöön. Energia- ja polttoaineveroja on kiristety, sillä niitä on vaikea välttää kun lämmittää pitää. Näiden verojen keksimisessä ja korottamisessa on kunnostautunut koko poliittinen kenttä.
Kulutusveroa on melko vaikeaa kerätä progressiivisesti. Jos kassalla tarkistetaan verotiedoista, paljonko on kossupullossa alkoholiveron suuruus, saatamme syyllistyä syrjintään ja ainakin luomme pimeät markkinat, jossa köyhät ostavat kossua rikkaille pientä vaivanpalkkaa vastaan, ja tämä vaivanpalkka on taatusti virallisen talouden ulkopuolella. Pääomatulojen veron voisi muuttaa progressiiviseksi, mutta ongelmansa on tässäkin. Se nimittäin todennäköisesti laskisi verotuloja. Nyt kun pienistäkin pääomatuloista maksetaan saman prosentin mukaan, kertyy pottiin rahaa kaikilta. Jos vero muutetaan progressiiviseksi, pienten pääomatulojen saajat alkavatkin maksaa vähemmän. Historiasta näemme, että jos pääomatulojen
veron yläraja hinataan kovin korkeaksi, pääomatulojen rahamääräinen tuotto alkaa kärsiä, sillä näitä veroja on helppoa kiertää aivan laillisestikin valitsemalla itselleen ja yritykselleen sopivan kotimaan.
Kun vahvan ja suuren julkisen sektorin puolestapuhujat löytyvät ensisijaisesti vasemmistosta, on käsillä absurdi tilanne: he kannattavat suurta julkista sektoria mutta vastustavat ainoaa mahdollista tapaa rahoittaa se. Vaikka herrojen tulovero muutettaisiin sataan prosenttiin, se ei tuottaisi niitä kymmeniä miljardeja, joita nykyinen välillinen verotus tuottaa, ja tuloverotuksen lisäksi tuntuu olevan varsin vaikeaa keksiä sellaisia progressiivisia veroja, jotka eivät ole syrjiviä, jotka voidaan käytännössä periä ja jotka eivät saman tien synnytä harmaata taloutta ympärilleen.
Jonkun pitäisi mielestäni kovistella SDP:tä ja erityisesti Eero Heinäluomaa tästä asiasta ja penätä tähän jotain tolkkua. Nyt he huutavat kuin hinaajat jokaisen välillisen veron korotusyrityksen yhteydessä, että mennään kohti tasaveromallia.
Miten sitten tämä SDP:n tulkinnan mukainen tasaverokehitys saataisiin käännettyä ja palattua menneen maailman lukuihin? Varsin vaivatta. Uusia progressiivisia veroja ei voi keksiä ja pääomatulojen muuttaminen progressiiviseksi ei tuota euroja vaan ainoastaan prosentteja. Tätä kautta saataneen kuitenkin kerättyä pieniä summia suurella vahingolla jos niin halutaan tehdä. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen.
Aivan itsestäänselvä ratkaisu on pistää köyhätkin valtionverolle. Sen jälkeen he maksavat progressiivista veroa pienistä tuloistaan ja kun heitä on paljon, tästä kyllä kertyy mukava potti. Samalla tämä raha on pois kulutuksesta, joten arvonlisäveron, alkoholiveron ja polttoaineveron tuotto laskee, joten suhde paranee entisestään. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä eikä tämä taatusti edusta juuri kenenkään käsitystä oikeudenmukaisuudesta, mutta se tuottaisi halutun tuloksen.
Keskiluokan tuloverorasituksessakin on vielä hieman kiristämisen varaa, joten kun pannaan duunarit maksamaan lisää tuloistaan myös, kulutus sakkaa vielä enemmän ja suhde sen kun paranee. Samalla tosin sakkaa palvelujen kulutuskysyntä ja työttömyys kasvaa, mutta mitäpä tuosta, tärkeintähän on ottaa askeleita pois tasaveron suunnasta.
Jos emme halua korottaa veroja, voimme myös vähentää niitä. Jos esimerkiksi lopetettaisiin Sosiaali- ja terveysministeriön momentti kokonaan ja ajettaisiin alas sen rahoittamat tukiaiset ja palvelut, voitaisiin Suomessa lopettaa arvonlisäveron periminen tykkänään. Jäljelle jäävässä kakussa progressiivisen tuloveron osuus olisi selvästi suurempi. Ei tämäkään erityisen oikeudenmukaiselta vaikuta, mutta mitäpä tuosta, tasaverokehitys on pontevasti pysäytetty ja otettu tiikerinloikka kohti oikeudenmukaista progressiivisen veron yhteiskuntaa.
Kukahan patistaisi demareita vastaamaan tämäntyyppisiin asioihin seuraavan kerran, kun ottavat ykkösprioriteetikseen tasaveron vastustamisen? Nyt he saavat elää kuin porsaat pellossa, sillä asioihin perehtymättömille ihmisille syntyy mielikuva siitä, että verotus voidaan menoihin koskematta järjestää jotenkin oleellisesti toisella tavalla ja toisin painotuksin. Tämä on heille ilmaista propagandaa, jonka suhde todellisuuteen on varsin rajoittunut.
Tämän asian selittäminen ihmisille paljon kansantajuisemmin ja lyhyemmin kuin minä sen osaan selittää, voisi olla Suomelle mitä parhain teko. Suomen verojärjestelmä kaipaa täysremonttia, sillä nykyinen verojärjestelmä ei ole erityisen kannustava juuri kenellekään. Mikään remontointi ei etene kun vasemmisto saa länkyttää joutavia tasaverostaan ilman, että heitä edes pakotetaan kertomaan, mitä pahaa siinä tasaverossa on verrattuna siihen, että tasaveromuotoisia kulutusveroja ei peritä ja jätetään julkisia palveluja tuottamatta sillä summalla, jonka nämä verot tuottavat.
Löytyyköhän SDP:ltä ja Vasemmistoliitolta vastausta tähän?
Tämä asia pitää sisällään niin suunnattomat määrät epämääräisiä määrittelyjä, valheita, propagandaa ja silkkaa pelottelua, että asia olisi syytä viimein julkisuudessakin käsitellä. Jos kerran Suomeen ei saada hallitusta aikaiseksi sen takia, että kaikki ymmärtävät tasaveron eri tavalla eivätkä viitsi sen kummemmin tutkia tehtyjen ehdotusten sisältöä, asia on suurempi ongelma kuin vain semanttinen. Jos tällaiset väärin ymmärtämiset tai tahallinen todellisuuden hämmentäminen vaikuttavat Suomen hallituskokoonpanoon ilman, että kukaan huomaa mitään, on aika nostaa asia esille.
Sanakirjamääritelmänsä mukaisesti tasavero tarkoittaa sitä, että marginaaliveroprosentti pysyy samana.
Teknisesti arvonlisävero on tasavero ja ainoa progressiivinen vero Suomessa on virallisesti valtion ansiotulovero, vaikkakin kunnallisvero on käytännössä erilaisten pienituloisuusvähennysten takia progressiivinen myös.
Tosiasiassa kun puhutaan tasaveromallista sitä kannatettaessa, puhutaan suunnilleen siitä, mikä on toteutettu esimerkiksi Virossa ja Islannissa. Kaikista tuloista maksetaan sama prosentti veroa riippumatta tulojen hankintatavasta ja niiden suuruudesta. Kun joku poliittinen liike tai ajattelija kannattaa tasaveroa, hän puhuu nimenomaan siitä, miten tuloverotus pitäisi Suomessa järjestää. Tämä mallli ei ota sellaisenaan kantaa kulutusverotuksen järjestämiseen tai tasoon.
Poliittinen vasemmisto ei näe asiaa ensinkään näin. Vasemmisto vastustaa tasaveroa ja pontta vaatimuksille on saatu siitä, että Suomessa on siirrytty kohti tasaveroa kun progressiivisen valtion tuloveron osuus julkisen sektorin verokertymästä on ollut laskuvoittoinen. Tämä on tilastoja tulkitsemalla periaatteellisella tasolla aivan totta.
Retoriikan hassunkurisuus ja onttous paljastuu kun mietitään, miksi nykytilaan ja nykyiselle laskukäyrälle on ajauduttu sekä tarjotaan vaihtoehtoja, joilla siltä päästään pois. Palkkaverotus viritettiin tappiin jo 80-luvulla haitarin yläpään osalta eikä siinä ole enää juuri kiristämisen varaa ainakaan siten, että se tuottaisi juuri mitään. Vasemmiston vaatimuksesta valtionveron alarajaa on hinattu ylöspäin, joten valtaosa suomalaisista on vapautettu tästä verosta jo nyt. Verosta ei siis ole vapautettu herroja ja riistoporvareita vaan köyhät, mikä Eero Heinäluomalta tuntuu kovin usein unohtuvan.
Vasemmisto on kuitenkin halunnut kasvattaa Suomen julkista sektoria eikä oikeistokaan ole tätä vastustanut. Julkisen sektorin menot ovat kasvaneet aivan tietoisesti ja suunnitelluin päätöksin, joten rahat on pitänyt tähän kerätä jostakin. Kun köyhät haluttiin vapauttaa tuloverosta ja hyväpalkkaisen tuloveroprosentti on tapissa maailmanlaajuisestikin, on pitänyt keksiä uusia veroja ja korottaa jo olemassa olleita muita kuin tuloveroja. Uusia veroja on keksitty tai kertaalleen poistettuja otettu uudelleen käyttöön. Energia- ja polttoaineveroja on kiristety, sillä niitä on vaikea välttää kun lämmittää pitää. Näiden verojen keksimisessä ja korottamisessa on kunnostautunut koko poliittinen kenttä.
Kulutusveroa on melko vaikeaa kerätä progressiivisesti. Jos kassalla tarkistetaan verotiedoista, paljonko on kossupullossa alkoholiveron suuruus, saatamme syyllistyä syrjintään ja ainakin luomme pimeät markkinat, jossa köyhät ostavat kossua rikkaille pientä vaivanpalkkaa vastaan, ja tämä vaivanpalkka on taatusti virallisen talouden ulkopuolella. Pääomatulojen veron voisi muuttaa progressiiviseksi, mutta ongelmansa on tässäkin. Se nimittäin todennäköisesti laskisi verotuloja. Nyt kun pienistäkin pääomatuloista maksetaan saman prosentin mukaan, kertyy pottiin rahaa kaikilta. Jos vero muutetaan progressiiviseksi, pienten pääomatulojen saajat alkavatkin maksaa vähemmän. Historiasta näemme, että jos pääomatulojen
Kun vahvan ja suuren julkisen sektorin puolestapuhujat löytyvät ensisijaisesti vasemmistosta, on käsillä absurdi tilanne: he kannattavat suurta julkista sektoria mutta vastustavat ainoaa mahdollista tapaa rahoittaa se. Vaikka herrojen tulovero muutettaisiin sataan prosenttiin, se ei tuottaisi niitä kymmeniä miljardeja, joita nykyinen välillinen verotus tuottaa, ja tuloverotuksen lisäksi tuntuu olevan varsin vaikeaa keksiä sellaisia progressiivisia veroja, jotka eivät ole syrjiviä, jotka voidaan käytännössä periä ja jotka eivät saman tien synnytä harmaata taloutta ympärilleen.
Jonkun pitäisi mielestäni kovistella SDP:tä ja erityisesti Eero Heinäluomaa tästä asiasta ja penätä tähän jotain tolkkua. Nyt he huutavat kuin hinaajat jokaisen välillisen veron korotusyrityksen yhteydessä, että mennään kohti tasaveromallia.
Miten sitten tämä SDP:n tulkinnan mukainen tasaverokehitys saataisiin käännettyä ja palattua menneen maailman lukuihin? Varsin vaivatta. Uusia progressiivisia veroja ei voi keksiä ja pääomatulojen muuttaminen progressiiviseksi ei tuota euroja vaan ainoastaan prosentteja. Tätä kautta saataneen kuitenkin kerättyä pieniä summia suurella vahingolla jos niin halutaan tehdä. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen.
Aivan itsestäänselvä ratkaisu on pistää köyhätkin valtionverolle. Sen jälkeen he maksavat progressiivista veroa pienistä tuloistaan ja kun heitä on paljon, tästä kyllä kertyy mukava potti. Samalla tämä raha on pois kulutuksesta, joten arvonlisäveron, alkoholiveron ja polttoaineveron tuotto laskee, joten suhde paranee entisestään. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä eikä tämä taatusti edusta juuri kenenkään käsitystä oikeudenmukaisuudesta, mutta se tuottaisi halutun tuloksen.
Jos emme halua korottaa veroja, voimme myös vähentää niitä. Jos esimerkiksi lopetettaisiin Sosiaali- ja terveysministeriön momentti kokonaan ja ajettaisiin alas sen rahoittamat tukiaiset ja palvelut, voitaisiin Suomessa lopettaa arvonlisäveron periminen tykkänään. Jäljelle jäävässä kakussa progressiivisen tuloveron osuus olisi selvästi suurempi. Ei tämäkään erityisen oikeudenmukaiselta vaikuta, mutta mitäpä tuosta, tasaverokehitys on pontevasti pysäytetty ja otettu tiikerinloikka kohti oikeudenmukaista progressiivisen veron yhteiskuntaa.
Kukahan patistaisi demareita vastaamaan tämäntyyppisiin asioihin seuraavan kerran, kun ottavat ykkösprioriteetikseen tasaveron vastustamisen? Nyt he saavat elää kuin porsaat pellossa, sillä asioihin perehtymättömille ihmisille syntyy mielikuva siitä, että verotus voidaan menoihin koskematta järjestää jotenkin oleellisesti toisella tavalla ja toisin painotuksin. Tämä on heille ilmaista propagandaa, jonka suhde todellisuuteen on varsin rajoittunut.
Tämän asian selittäminen ihmisille paljon kansantajuisemmin ja lyhyemmin kuin minä sen osaan selittää, voisi olla Suomelle mitä parhain teko. Suomen verojärjestelmä kaipaa täysremonttia, sillä nykyinen verojärjestelmä ei ole erityisen kannustava juuri kenellekään. Mikään remontointi ei etene kun vasemmisto saa länkyttää joutavia tasaverostaan ilman, että heitä edes pakotetaan kertomaan, mitä pahaa siinä tasaverossa on verrattuna siihen, että tasaveromuotoisia kulutusveroja ei peritä ja jätetään julkisia palveluja tuottamatta sillä summalla, jonka nämä verot tuottavat.
Löytyyköhän SDP:ltä ja Vasemmistoliitolta vastausta tähän?
Seuraava hallitusyritys
01/06/11 18:53
Hallitusneuvottelujen kaatuminen pikkuasiaan arvonlisäverosta kertoo meille muutamia asioita.
Jo alusta alkaen näytti selvältä, että tällä kertaa kaikki tietävät taloustilanteen karmeuden,
joten poikkeuksellisesti kukaan ei kilvoitellut pääsystä hallitukseen vaan kaikki halusivat oppositioon. Sieltä kun on helppoa katsella vieressä kun tehdään se, mikä tehtävä on, mutta sitä voi näennäisesti vastustaa ja sumuttaa vaalikarjaa seuraavia vaaleja silmällä pitäen.
Nyt näyttää selvältä, että valtiontaloutta ei tasapainota Suomessa kukaan. Kokoomus ja RKP ovat ainoat puolueet, joilla on asiaan ollut edes etäistä kiinnostusta. Muut tuntuvat teeskentelevän, että kunhan hallitus päättää, että “kestävyysvaje” on 42 kopeekan suuruinen, riittää kun säästetään 42 kopeekkaa. Näin ei tietenkään ole, vaan valtio vippaa joka neljännen käyttämänsä euron aivan riippumatta siitä, millaiseksi hallitus vajeen julistaa. Ylipäätään puhumalla tulevaisuuden kestävyysvajeesta eikä tämän päivän budjettivajeesta saadaan maagisesti teeskenneltyä, ettei vajeelle tarvitse tehdä oikein mitään.
Nyt näyttää siltä, että Kokoomus ei mahdu hallitukseen kenenkään muun kanssa säästöohjelmansa takia, mistä seurannee varsin luontevasti esimerkiksi SDP:n, Persujen ja Vasemmistoliiton hallitus. Toinen vaihtoehto voisi tietysti olla, että nyt kun Portugali on päätetty, Kokoomus ja Persut yhtäkkiä mahtuvatkin samaan hallitukseen hetken ajaksi, mutta tuskin Soinilla on tähän kovin suurta intoa.
Kenelläkään ei näytä olevan kovin suurta intoa hallitusvastuuseen paitsi, jos pitkä lista kaikennäköisiä iltalypsytyyppisiä menoautomaatteja hyväksytään, joten hallitus, kuka sen sitten muodostaakin, ei tule säästämään. Tämän tien päässä on helposti valuuttarahaston holhous kunhan katseet kääntyvät Etelä-Euroopasta pois, ja sen jälkeen alkaa sosialistikin säästää ja yksi arvonlisäveron korotus onkin äkkiä pikatyönä tehtyä hyttysen surinaa.
Valtiontaloushan tasapainotetaan kahdella tavalla: leikkaamalla menoja ja korottamalla veroja. Vasemmisto hellii enemmän veronkorotuksia, mutta ne pitäisi toteuttaa “oikeudenmukaisesti” eli siten, että herrat maksavat ja keskiluokka ei. Ongelma tässä on se, että herroilta ei pahemmin rahaa heru, sillä heitä on vähän kun melkein kaikki ovat Suomessa keskiluokkaa. Pääomatulojen veroja voi kiristää reippaasti prosentteina, mutta jos veroja kiristää liikaa, eurojen määrä alkaa vähentyä kun verotus on muita länsimaitakin kireämpää. Bisnescase jo Ruotsiin muuttamisesta alkaa olla aika houkutteleva jos pääomatuloja aletaan verottaa progressiivisesti ja veroprosentti pompsahtaa 28:sta 56:een.
Oikea tapa tasapainottaa julkistalous olisi tietenkin leikata menoja. Veronkorotusten on aina osuttava turpeeseen sidottuun, asuntovelkaiseen keskiluokkaan jos halutaan, että veronkorotus oikeasti tuottaa jotakin. Veronkorotukset muille eivät tuota niin paljoa, että sillä olisi mitään muuta kuin moraalia kohottava vaikutus. Tässä mielessä on sama, korotetaanko arvonlisäveroa, energiaveroja, polttoaineveroa vai keskituloisen tuloveroa. Kaikki nämä osuvat juuri niihin, joihin kukaan ei haluaisi veronkorotusten osuvan, mutta joihin ne on kuitenkin pakko kohdentaa. Keskiluokan kyykyttäminen taas vaikuttaa työllisyyteen negatiivisesti, joten ainoaksi toimivaksi vaihtoehdoksi jää tukiaisviidakon purkaminen, aluepolitiikan alasajo ja hyödyttömien tulonsiirtojen karsiminen.
Suomessa on vain puoluekenttä täysin hajallaan erilaisiin tukiaispuolueisiin. Puolueita on nyt aivan liikaa
persujen noustua kärkijoukkoon mukaan ja kun kaikilla on omat pyhät tukiaislehmänsä, kolmen puolueen koalitio on tosiasiallisesti kykenemätön muuhun kuin jakamaan rahaa kolmeen eri kohteeseen plus pikkupuolueet päälle. Jos hallituksen pystyisi Suomessa muodostamaan yksi puolue, olisi jäljellä yksi menokohde ja tämä voitaisiin kestää jos muualta voitaisiin säästää.
Lisämausteena ovat erinäköiset etujärjestökytkökset. Kokoomuksen ja demarien hallituskaudella on täysin mahdotonta uudistaa mitään työelämään liittyvää ja Suomen työmarkkinat kaipaisivat kipeästi tuuletusta. Itse asiassa tämä ei onnistu edes Persujen valtakaudella, sillä puolue näyttää olevan ammattiliitoissa jo varsin vahva ja se tuskin tulee tätä kivijalkaansa hylkäämään.
Nimittäin yksi tie talouskurimuksesta ulos olisi se, että Suomeen saataisiin lisää työtä. Tämä ei tapahdu itsekseen vaan pitää luoda työllistämiselle uskottava pitkän tähtäimen ohjelma, jossa suuria investointeja tekevä tietää, etteivät säännöt muutu vuoden parin välein. Lisäksi tämä sanoma pitää markkinoida, sillä ulkomailla Suomea ei nähdä erityisen kiinnostavana sijoituskohteena. Kyse ei kuitenkaan ole propagandan keinoin korjattavasta asiasta. Suomalainen työ maksaa liikaa ja kulut Suomessa ovat aivan liian korkeat. Kotimarkkinat ovat pienet ja persaukiset, joten tarvittaisiin sellaisia yrityksiä, jotka tähtäävät suoraan vientiin.
En kuitenkaan usko, että mikään Suomen valtapuolueista kykenee tähän. Eurooppa ei tarvitse lisää sosiaalidemokratiaa ja holhousta vaan valtion, joka aloittaa kilpailun toimivalla ja tehokkaalla yhteiskunnalla, joka perustuu kohtuullisiin veroihin ja täystyöllisyyteen. Suomen muuttaminen sellaiseksi tarvitsee täysremontin kaikkeen muuhun paitsi koulutukseen ja terveydenhoitoon, mutta koska samalla jyrätään etujärjestöt ja puoluepomojen suojatyöpaikat ja poistetaan vallankahvalta valtaosa valtaa, poliitikko ei toimeen tartu.
Nyt edessä on vain huonoja vaihtoehtoja.
Jäljelle jää Kataisen vähemmistöhallitus, joka pysynee pystyssä hetken ja
sitten kaatuu. Paljon parempi ei ole kestävyydeltään myöskään seuraavana jonossa olevan hallitustunnustelija Urpilaisen enemmistöhallitus, sillä tämän päivän gallup-tulosten valossa Perussuomalaiset on niin selvästi suurin puolue, että pakottamalla maa uusiin vaaleihin, Soinista tulee pääministeri. Vaalitulos on melko lailla toivoton minkään järkevän enemmistöhallituksen luomiseen nyt kun Kataisen yritys näyttää menevän poskelleen, sillä Persut ei saa ilman pikkupuolueita SDP:n kanssa hallitusta kasaan. Vasemmistoliitto todennäköisesti sopisi tällaisen änkyrävasemmistohallituksen apupuolueeksi mainiosti, mutta tämäkään ei riitä. Persut on maalannut itseään nurkkaan sekä RKP:n että Vihreiden suuntaan. Kristilliset kävisivät persuille aikaansaaden 101 paikan marginaalienemmistöhallituksen, mutta Vasemmistoliitto ja Kristilliset eivät ole kovin hyvin yhteensopiva apupuoluekombinaatio. Rintamasta ei tarvitse livetä kuin yksi edustaja ja hallitus kaatuu siihen.
On hallituskombinaatio mikä vain, pikkupuolueilla on siinä suhteettomasti valtaa. Tämä ei lupaa hyvää säästämisprojektille eikä millekään muullekaan.
Itse asiassa kaikkein parhaimmalta vaihtoehdolta alkaa sittenkin kuulostaa Kataisen vähemmistöhallitus, joka kaatuu syksyllä ja järjestetään uudet vaalit. Persut lienee kasvattanut kannatustaan merkittävästi nykyisistä luvuista siihen mennessä ja tämän jälkeen voidaan synnyttää kahden puolueen enemmistöhallitus. Minä en halua Soinista pääministeriä, mutta vielä huonompi vaihtoehto on se, että maata ei pysty hallitsemaan kukaan kun kaikennäköiset hattivattipuolueet iltalypsävät jatkuvasti ja vesittävät joka päätöksen, sillä niillä ei ole mitään varsinaista hävittävää.
Suomen julkistalouden tila ja oikeastaan koko kansantalouden tila on niin surkea, että jonkun pitää kyetä tekemään päätöksiä. Soini tekemässä päätöksiä on parempi kuin se, ettei kukaan tee päätöksiä.
Jo alusta alkaen näytti selvältä, että tällä kertaa kaikki tietävät taloustilanteen karmeuden,
Nyt näyttää selvältä, että valtiontaloutta ei tasapainota Suomessa kukaan. Kokoomus ja RKP ovat ainoat puolueet, joilla on asiaan ollut edes etäistä kiinnostusta. Muut tuntuvat teeskentelevän, että kunhan hallitus päättää, että “kestävyysvaje” on 42 kopeekan suuruinen, riittää kun säästetään 42 kopeekkaa. Näin ei tietenkään ole, vaan valtio vippaa joka neljännen käyttämänsä euron aivan riippumatta siitä, millaiseksi hallitus vajeen julistaa. Ylipäätään puhumalla tulevaisuuden kestävyysvajeesta eikä tämän päivän budjettivajeesta saadaan maagisesti teeskenneltyä, ettei vajeelle tarvitse tehdä oikein mitään.
Nyt näyttää siltä, että Kokoomus ei mahdu hallitukseen kenenkään muun kanssa säästöohjelmansa takia, mistä seurannee varsin luontevasti esimerkiksi SDP:n, Persujen ja Vasemmistoliiton hallitus. Toinen vaihtoehto voisi tietysti olla, että nyt kun Portugali on päätetty, Kokoomus ja Persut yhtäkkiä mahtuvatkin samaan hallitukseen hetken ajaksi, mutta tuskin Soinilla on tähän kovin suurta intoa.
Kenelläkään ei näytä olevan kovin suurta intoa hallitusvastuuseen paitsi, jos pitkä lista kaikennäköisiä iltalypsytyyppisiä menoautomaatteja hyväksytään, joten hallitus, kuka sen sitten muodostaakin, ei tule säästämään. Tämän tien päässä on helposti valuuttarahaston holhous kunhan katseet kääntyvät Etelä-Euroopasta pois, ja sen jälkeen alkaa sosialistikin säästää ja yksi arvonlisäveron korotus onkin äkkiä pikatyönä tehtyä hyttysen surinaa.
Valtiontaloushan tasapainotetaan kahdella tavalla: leikkaamalla menoja ja korottamalla veroja. Vasemmisto hellii enemmän veronkorotuksia, mutta ne pitäisi toteuttaa “oikeudenmukaisesti” eli siten, että herrat maksavat ja keskiluokka ei. Ongelma tässä on se, että herroilta ei pahemmin rahaa heru, sillä heitä on vähän kun melkein kaikki ovat Suomessa keskiluokkaa. Pääomatulojen veroja voi kiristää reippaasti prosentteina, mutta jos veroja kiristää liikaa, eurojen määrä alkaa vähentyä kun verotus on muita länsimaitakin kireämpää. Bisnescase jo Ruotsiin muuttamisesta alkaa olla aika houkutteleva jos pääomatuloja aletaan verottaa progressiivisesti ja veroprosentti pompsahtaa 28:sta 56:een.
Oikea tapa tasapainottaa julkistalous olisi tietenkin leikata menoja. Veronkorotusten on aina osuttava turpeeseen sidottuun, asuntovelkaiseen keskiluokkaan jos halutaan, että veronkorotus oikeasti tuottaa jotakin. Veronkorotukset muille eivät tuota niin paljoa, että sillä olisi mitään muuta kuin moraalia kohottava vaikutus. Tässä mielessä on sama, korotetaanko arvonlisäveroa, energiaveroja, polttoaineveroa vai keskituloisen tuloveroa. Kaikki nämä osuvat juuri niihin, joihin kukaan ei haluaisi veronkorotusten osuvan, mutta joihin ne on kuitenkin pakko kohdentaa. Keskiluokan kyykyttäminen taas vaikuttaa työllisyyteen negatiivisesti, joten ainoaksi toimivaksi vaihtoehdoksi jää tukiaisviidakon purkaminen, aluepolitiikan alasajo ja hyödyttömien tulonsiirtojen karsiminen.
Suomessa on vain puoluekenttä täysin hajallaan erilaisiin tukiaispuolueisiin. Puolueita on nyt aivan liikaa
Lisämausteena ovat erinäköiset etujärjestökytkökset. Kokoomuksen ja demarien hallituskaudella on täysin mahdotonta uudistaa mitään työelämään liittyvää ja Suomen työmarkkinat kaipaisivat kipeästi tuuletusta. Itse asiassa tämä ei onnistu edes Persujen valtakaudella, sillä puolue näyttää olevan ammattiliitoissa jo varsin vahva ja se tuskin tulee tätä kivijalkaansa hylkäämään.
Nimittäin yksi tie talouskurimuksesta ulos olisi se, että Suomeen saataisiin lisää työtä. Tämä ei tapahdu itsekseen vaan pitää luoda työllistämiselle uskottava pitkän tähtäimen ohjelma, jossa suuria investointeja tekevä tietää, etteivät säännöt muutu vuoden parin välein. Lisäksi tämä sanoma pitää markkinoida, sillä ulkomailla Suomea ei nähdä erityisen kiinnostavana sijoituskohteena. Kyse ei kuitenkaan ole propagandan keinoin korjattavasta asiasta. Suomalainen työ maksaa liikaa ja kulut Suomessa ovat aivan liian korkeat. Kotimarkkinat ovat pienet ja persaukiset, joten tarvittaisiin sellaisia yrityksiä, jotka tähtäävät suoraan vientiin.
En kuitenkaan usko, että mikään Suomen valtapuolueista kykenee tähän. Eurooppa ei tarvitse lisää sosiaalidemokratiaa ja holhousta vaan valtion, joka aloittaa kilpailun toimivalla ja tehokkaalla yhteiskunnalla, joka perustuu kohtuullisiin veroihin ja täystyöllisyyteen. Suomen muuttaminen sellaiseksi tarvitsee täysremontin kaikkeen muuhun paitsi koulutukseen ja terveydenhoitoon, mutta koska samalla jyrätään etujärjestöt ja puoluepomojen suojatyöpaikat ja poistetaan vallankahvalta valtaosa valtaa, poliitikko ei toimeen tartu.
Nyt edessä on vain huonoja vaihtoehtoja.
Jäljelle jää Kataisen vähemmistöhallitus, joka pysynee pystyssä hetken ja
On hallituskombinaatio mikä vain, pikkupuolueilla on siinä suhteettomasti valtaa. Tämä ei lupaa hyvää säästämisprojektille eikä millekään muullekaan.
Itse asiassa kaikkein parhaimmalta vaihtoehdolta alkaa sittenkin kuulostaa Kataisen vähemmistöhallitus, joka kaatuu syksyllä ja järjestetään uudet vaalit. Persut lienee kasvattanut kannatustaan merkittävästi nykyisistä luvuista siihen mennessä ja tämän jälkeen voidaan synnyttää kahden puolueen enemmistöhallitus. Minä en halua Soinista pääministeriä, mutta vielä huonompi vaihtoehto on se, että maata ei pysty hallitsemaan kukaan kun kaikennäköiset hattivattipuolueet iltalypsävät jatkuvasti ja vesittävät joka päätöksen, sillä niillä ei ole mitään varsinaista hävittävää.
Suomen julkistalouden tila ja oikeastaan koko kansantalouden tila on niin surkea, että jonkun pitää kyetä tekemään päätöksiä. Soini tekemässä päätöksiä on parempi kuin se, ettei kukaan tee päätöksiä.