Kilpailukieltopykälät työsopimuksissa ovat yllättävän heikosti säännelty asia.

Kilpailukiellon ideahan on se, että yritetään estää firmaa vaihtavia viemästä mukanaan oleellisia tietoja tai asiakkaita. Näin olkoon, mutta kun asia on melko vapaasti tulkittavissa ja sovittavissa, ongelmiakin aiheutuu.

Keskeinen ongelma on se, että kilpailukieltoajalta ei makseta palkkaa. Kun tämän yhdistää siihen, että Suomessa toimialan vaihtaminen on työkulttuurin takia kovin vaikeaa kun ykköskriteeri työntekijää palkattaessa on toimialaosaaminen, tuloksena on se, että naapurifirmaan siirtyvä joutuu pitämään puolen vuoden palkattoman loman.

Tätä voidaan pitää kohtuullisena jos on olemassa jonkunlainen johtajasopimus tai muu rakennelma, jossa tältä ajalta maksetaan jotakin. Valtaosalla näin ei kuitenkaan ole, sillä kilpailukielto on standardi yhä useamman valkokaulustyöläisen sopimuksessa. Firmat perustelevat tätä työn vähentämisellä, ettei tarvitse tehdä jokaiselle omaa työsopimusta vaan voidaan käyttää standardipohjaa. Käytännössä kuitenkin vahtimestareille asetettu kilpailukielto on mihinkään perustumaton ja kohtuuton. Sama koskee rividuunaria yleisesti, sillä valtaosan hallussa ei ole mitään salaista tietoa, ainoastaan toimialan ja bisneksen yleisiä käytäntöjä.

Yksikään työnantaja ei tietysti tunnusta asiaa ääneen, mutta kilpailukielto on myös tapa sitoa työntekijöitä turpeeseen. Suomessa on lainsäädännön ja työehtosopimusten tasolla vastaava rakennelma aivovammaisessa “loma on ansaittava” -järjestelmässä, jossa firmaa vaihtava menettää joka tapauksessa seuraavan vuoden talvilomaviikon kokonaan ja vaihtohetkestä riippuen paljon tai vähän kesälomaa. Valkokaulustyössä parempi osa voi tietysti neuvotella itselleen täydet lomat, mutta mitä alemmaksi ja rutiiniluontoisempiin tehtäviin mennään, sitä vaikeampaa tämä on. Kun tähän lisätään kilpailukielto, jossa tulee puolen vuoden työtön jakso, firman vaihtaminen on helposti aika kallis juttu.

Jos taas työntekijät eivät voi kilpailuttaa firmoja kunnolla vaan he menettävät aina jotakin jos vaihtavat työnantajaa, voi työnantaja huomioida tämän palkkauksessa ja muissa eduissa kun tietää, että aivan pikkujuttujen takia ei kukaan lähde mihinkään.

Väitän, että jos ihmiset vaihtaisivat työpaikkaa herkemmin kuin nyt, Suomen työelämän yksi keskeinen ongelma, eli maan yleiseen kustannustasoon suhteutettuna naurettavan huonot bruttopalkat, poistuisi ainakin osittain. Tästä syystä lainsäätäjän pitäisi enemmänkin suosia kuin haitata firman vaihtamista.

Kilpailukieltoasiaa voi säädellä monin tavoin, mutta yksinkertaisin ja byrokratialle halvin tapa olisi se, että kilpailukielto on palkallista aikaa. Jos palkanmaksuajan ulkopuolinen velvoite työsopimuksessa olisi mitätön, pitäisi kilpailukielto toteuttaa “palkkalistoilla, ei työvelvoitetta” -muotoisena rakennelmana. Jos työnantaja katsoo tämän asian maksamisen arvoiseksi, se varmaankin maksaa. Nyt työnantaja saa tämän ilmaiseksi maksamatta mitään, joten sitä vaaditaan myös käytävänlakaisijoilta vain siksi kun voidaan.

Nyt sitä olisi taas. Tutkittua tietoa joka lehden sivulla siitä, että ruoka on Suomessa euroalueen toiseksi kalleinta Irlannin jälkeen. Alkoholi oli pompsahtanut jo kaikkein kalleimmaksi, mistä voi päätellä, että Viron eu-jäsenyyden takia tehdyt veronalennukset on korvattu veronkorotuksilla ajat sitten.

Alkoholiasia on puhtaasti veropolitiikkaa enkä käsittele sitä tässä enää.

Ruuan hinnalle löytyy aina kolme vakiosyytä: arvonlisävero, kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet. Oletetaan, että nämä selittävät kaiken tyydyttävästi, joten mitään muuta ei tarvitse tehdä. Nämä selittävät joitain asioita. Nyt tosin ruuan arvonlisävero taitaa olla lähellä eurooppalaista keskitasoa, joten se ei enää selitä kuin pienen osan erosta. Ilmastoa ja etäisyyksiä tyrkytetään aina selityksiksi kaikkeen, mutta ongelmansa on vuoristoisella Itävallallakin.

Kuljetuskustannusten osuutta ruuan hinnassa ei kukaan erittele huolimatta siitä, että väite niiden oleellisesta vaikutuksesta esitetään usein. Numerot pöytään. Tutkitaan ennen kuin hutkitaan, mutta kun mitään numeroita ei koskaan näytetä, on väkisin herännyt epäilys, että kyse on tekosyystä. Jos numeroita ei tiedetä, miten asiaan voidaan jatkuvasti vedota? Jos numerot tiedetään muttei kerrota samalla kun niihin vedotaan, on syytä epäillä, etteivät numerot tue teoriaa.

Kylmää ilmastoa syytetään myös. Maajussien ystävät kertovat meille aina, että suomalainen tuottaja saa tuotteestaan huonompaa yksikköhintaa kuin maajussit muualla. Tämä on sikäli helppoa uskoa, että Suomessa elintarviketeollisuus on kovin keskittynyttä ja sen mahdollisuus kyykyttää yksittäistä maajussia melkeinpä rajaton. Kylmä ilmasto vaikuttaa kuitenkin ennen kaikkea alkutuotannon osaan eikä niinkään jalostusportaan kuluihin. Suomen kylmässä ilmastossa tehtaita joudutaan lämmittämään, mutta Keski-Euroopassa jäähdyttämään.

Jos siis uskomme Suomen tuottajahintojen olevan samaa tasoa tai matalampia kuin muualla EU:ssa, mitä ihmettä kylmä ilmasto oikein vaikuttaa? Se varmasti on vaikuttanut jotakin maajussin kustannustasoon, mutta jos hän ei silti saa tuotteestaan selvästi kalliimpaa hintaa, vahinko meni viljelijän piikkiin eikä ruokaa kaupassa ostava maksa tätä ilmastolisää.

Kaupan keskittyminen on väkisinkin ainoa jäljelle jäävä, tarkastelun kestävä peruste. Kun tukkuliikkeet omistavat kaupat kuten S-ketjussa tai käytännössä pakottavat K-kauppiaat ostamaan kaiken myymänsä Keskon kautta, on selvää, ettei kilpailu toimi kovin hyvin. Näiden ketjujen ulkopuolinen tarjonta on pientä. Suomeen ei viitsi tulla yksikään kansainvälinen ketju hintakilpailemaan, sillä tarvittaisiin 50 markettia asutuskeskittymiin ennen kuin touhussa olisi järkeä. Keskusliikkeiden lahjomat kuntien kaavoitusbyrokraatit taas vastustavat jokaista uutta rakennelmaa, joten mahdollisuus saada rakennuslupa edes suunnilleen samaan aikaan keskeisellä paikalla oleville 50 liikkeelle on olematon.

Kaupan keskittyminen lisää surkeutta entisestään. Kun suomalainen ruoka on jo absoluuttisesti euromaiden kärkeä, hintalaatusuhteeltaan se on ylivoimaisesti heikointa. Suomen supermarketeissa on turhaa unelmoida mistään niistä herkuista, joita on Ranskassa, Italiassa ja jopa munuaispiiraistaan kuuluisassa Britanniassa joka kaupan hyllyssä. Kananpalasia harmaassa hunajamarinadissa ja broilerinkoipia oranssissa soosissa ei taatusti myydä missään muualla.

Aina kun suomalaista ruokaa haukutaan huonoksi, puolustajat vetoavat kaikkiin suomalaisen luonnon herkkuihin. Järvikaloihin, marjoihin, sieniin ja poronlihaan. Näiden ainut ongelma on se, ettei niitä saa yhdestäkään lähikaupasta. Järvikaloja saattaa saada joskus isomman kaupan kalatiskiltä jos sellainen vielä on, mutta jos jätetään sintit pois ja keskitytään suurempiin kaloihin, niiden saatavuus on hyvinkin satunnaista. Suomalaisista marjoista tarjolla on vain puoli- tai täysteollisesti tuotettua mansikkaa, jolla on jonkunnäköinen kulttimaine. Jos kaupassa on mustikoita, ne ovat tuontipensasmustikkaa. Puolukoita ei myy varmasti kukaan. Saati, että joku myisi lakkoja tai metsämansikoita. Sama koskee sieniä. Kantarellilaatikko saattaa olla paremmissa kaupoissa, mutta korvasieniä, torvisieniä tai edes suppilovahveroa on vaikea löytää ketjumarketeista ja sienitarjonta rajoittuu kumisiin ja mauttomiin herkkusieniin. Suomalaisia tatteja lennätetään Italiaan, mutta ei niitä yhdessäkään Alepassa tai k-marketissa ole myynnissä. Poronlihaa ei useimmiten saa edes Stockmannilta.

Kauppamafiat kertovat myyvänsä sitä, mitä kansa haluaa ostaa. Kun kuitenkaan mitään muuta ei ole koskaan edes kaupan, mistä ihmeestä ne tietävät, mitä suomalaiset tosiasiassa haluaisivat syödä? Valhe kulkee niin, että suomalaisten väitetään haluavan halpaa, joten valtaosa laadukkaasta ei ole kannattavaa kauppatavaraa. Jäljelle jäi vain kana hunajamarinadissa ja muu sekunda, ja sen jälkeen siitä ruvettiin perimään priiman hintaa kun vertailukohtaa ei enää ollut. Nyt jäljellä on enää tätä, mutta se maksaa saman verran tai enemmän kuin herkut ranskalaisessa ketjukaupassa.

Tosiasiassa kyse on siitä, että suomalaisten ja kansainvälisten herkkujen myyminen olisi kauppaketjuille työlästä. Kukaan ei pysty toimittamaan vaikkapa metsämansikoita niin paljoa, että K-liiton keskuskomitean ostokomissaari voisi hommata niitä kaikkien kauppojen hyllyille yhdellä puhelinsoitolla. S-mafian ostotoiminnasta vastaava Veijo Corleone joutuisi näkemään paljon vaivaa saadakseen joka kaupan hyllylle poronmaksaa.

Kun ketjut vannovat keskuskomiteoidensa ja capo di tutti capiensa nimeen, yksittäisellä kauppiaalla ei ole valtaa tehdä diilejä paikallisten tuottajien kanssa. K-kaupassa on, mutta kun kalastaja tuo aamulla autollaan laatikollisen kalaa kaupan takaovelle, kauppiaan pitää maksaa Keskolle markkinointimaksu, kuljetusmaksu ja joku muukin suojeluraha, joka tekee bisneksestä kannattamatonta.

Tie ulos tästä surkeudesta on vaikea.

Tarvittaisiin ulkomaista kilpailua, mutta kaavoitusasiat estävät sen tulon käytännössä. Kun ulkomaisen kilpailun parantavaan voimaan ei ainakaan nyt voida luottaa, alan olla sillä kannalla, että jalostajat, keskusliikkeet ja vähittäiskauppa pitäisi erottaa toisistaan siten, että ristiin omistuskin on kielletty. Alalla pitäisi myös kieltää kaikki sellaiset sopimukset, jotka jotenkin rajoittavat kauppiaan oikeutta ostaa tuotteita tai keskusliikkeiden oikeutta käyttää jalostajia.

Nyt kilpailu on näennäistä, sillä kuluttaja voi valita kahdesta identtisiä lopputuotteita sisältävästä korista, ja vain tästä. Mitään muuta kilpailua ei ole, paitsi että tuottajat voidaan kilpailuttaa ketjun alkupäässä. Lopputuloksena on suunnilleen yhtä kallis ruokakori molemmissa ketjuissa. Kilpailuviranomaiset hämätään uskomaan vapaan kilpailun olemassaoloon siten, että yhdessä kaupassa juusto on halvempaa kuin toisessa, ja ero kurotaan takaisin meetwurstin kalliimpana hintana. Jos kytkökset purettaisiin ja kauppias voisi ostaa kaikista tukuista vapaasti, kallista juustoa tai kallista meetwurstia ei ostaisi kukaan, joten sen hinta laskisi. Jos hinta johtuu kalliista jalostusportaasta, tukkuliike hommaa paremman jalostajan pysyäkseen kilpailussa mukana.

Tämän vision suurin ongelma on se, ettei sitä voi käytännössä toteuttaa.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja kiinnittää huomiota siihen, kuinka hallitusvaihdoksen jälkeen Suomen eturivin poliitikot ovat täysin eri ikäpolvea kuin työmarkkinapomot.

Sanoman ydin on tässä lainaamassani kappaleessa: Pitkän kokemuksen merkitystä ei suinkaan pidä väheksyä. Mutta nykyisin tiettävästi vain paavi valitaan tehtäväänsä iäkkäämpänä kuin suomalainen työmarkkinajohtaja. Eikä nuorta polvea ole edes kasvamassa tuleviin merkittäviin tehtäviin.

Hesarin toimittaja tyytyy toteamaan tilanteen, mutta analysoidaanpa sitä askel eteen- ja taaksepäin.

Kun katsotaan asiaa taaksepäin, huomataan se, mistä olen kirjoitellut aina toisinaan. Suomalainen ay-toiminta ei ole kyennyt uudistumaan. Se elää edelleenkin sitä aikaa, jossa on tehdas, vakituinen työsuhde, vahva vastakkainasettelu pääoman ja työvoiman välillä, ja vahva liitto. Tämä on kuitenkin mennyt maailma. Näiden työpaikkojen määrä on laskeva. Kun tehdas suljetaan, tilalle ei tule toista savupiipputehdasta vaan pienempiä yrityksiä ja palvelusektorin työpaikkoja. Uudet työpaikat ovat pätkää ja silppua, yritys ei välttämättä sisällä mitään muuta kuin henkistä pääomaa, työmarkkinakenttä on niin pirstaloitunut, että liitot eivät ole kovin vahvoja ja tosiasiassa paikallisesti sovitaan paljon enemmän kuin mitä liitoille koskaan kerrotaan.

Tästä seuraa se, että liittopomot ovat menneen maailman miehiä. Liitoissa ei tehdä nuorennusleikkausta kovin helpolla, sillä nykyisten kuusikymppisten maailmankuva ja tapa toimia on hyvin erilainen kuin tämän päivän 30-vuotiaan luottamusmiehen tai pikkufirman duunarin. On käynyt kuten niin monille muillekin kerhoille: ne ukkoutuvat ja sitten kun pitäisi nuorentua, huomataan, että 30 vuotta nuoremmat eivät näe kerhossa enää mitään kiinnostavaa, ja jos haluavat jonkunnäköistä kerhotoimintaa, he perustavat omia kerhoja. Tai sitten “kaappaavat” jonkun olemassaolevan kerhon, mutta tämä ei miellytä nykyistä johtoa, koska samalla tuodaan nuorempien toimintatavat.

Siirrytään tulevaisuuteen.

Kun politiikka on 30-40-vuotiaiden käsissä ja työmarkkinajärjestöt yli 60-vuotiaiden, voidaan tästä päätellä, että “kolmikantayhteistyö” on kuollut kirjain. Se kannattaa kuopata tässä ja nyt kunniakkaasti, sillä se on ollut Suomen poliittisen järjestelmän kummajainen liian pitkään. Kolmikantayhteistyön ydinajatushan on se, että hallitus ja eduskunta antavat tai heiltä otetaan heille kuuluvaa valtaa työmarkkinapöytiin, ja jos jotain sovitaan, asia katoaa poliittisen prosessin ulottumattomiin. Hallitus ei katso vastaavansa tästä ratkaisusta, koska se on tehty työmarkkinajärjestöjen kesken, ja kolmikantaisesti sovitun asian palauttaminen päivänpolitiikkaan tuottaa yleislakkouhkauksia. Näihin asioihin ei voi vaikuttaa äänestämällä, ja tämä ei ole demokratian terve elementti. Kyllähän asiantuntijoita voi ja kuuluu käyttää, mutta hallitus ja eduskunta tekevät päätöset suositusten mukaan ja myös vastaavat niistä.

Kolmikantayhteistyö ei mitenkään voi enää tuottaa mitään hyödyllistä. 40-vuotiaiden poliittinen kulttuuri ja 60-vuotiaiden työmarkkinapomojen kabinettikulttuuri eivät enää kohtaa. 60-vuotiaiden työmarkkinakeskusjärjestöpomojen sopimat asiat eivät enää juurikaan ole relevantteja tämän päivän pätkätyöelämässä. Viime aikojen yritykset kolmikantatyölle ovat osoitus tästä kun mitään ei kyetä sopimaan, mutta aikaa palaa vuosikausia.

Työmarkkinoiden pirstaloituminen on jättänyt wanhan perinteisen ay-toiminnan muutaman avainalan auringonlaskun iloksi. Näin olkoon, ja keskusjärjestöt voivat edustaa näitä aloja ja jutella keskenään niiden asioista. Mutta koska puhutaan vähemmistön asioista, näiden keskustelujen laajentaminen koskemaan kaikkia on typerää.

Tosiasiallisesti meillä on vanha savupiipputeollisuus ja kuljetusala, joissa asioita edelleen voidaan sopia keskusjärjestöjen kesken. Pätkä- ja silpputyöläisen asemaa taas ajaa tällä hetkellä parhaiten poliitikko eikä liitto. Se, ettei poliittinen koneisto aja sitä tällä hetkellä kovin hyvin, ei ole osoitus siitä, että joku muu tekisi sen paremmin vaan siitä, että nämä asiat pitää saada politiikan ytimeen takaisin. Se taas tehdään parhaiten puolueohjelmissa ja vaaleissa.

Nuorempien poliittinen kulttuuri on se, jonka kuuluu näyttää suuntaa. Menneen maailman liittopomojen mielistely ei ole enää missään määrin tarpeellista, vaan poliittinen koneisto voi osoittaa heille oman karsinan, jossa he saavat edelleen olla kuninkaita. Nyt vähemmistöä niin työntekijä- kuin työnantajapuolillakin edustavat liittopomot yrittävät karsinoida poliitikkoja päättämään vain niistä asioista, jotka eivät heitä itseään kiinnosta.

Aikaisemmin tähän piti poliitikon alistua, sillä se oli maan tapa ja tosiasiallisesti maata johdettiin työmarkkinakabineteista. Enää ei tarvitsisi.

Kirjoitanpa tästä asiasta vielä sanasen.

Suursijoittaja George Soros nimittäin on sitä mieltä, että “Saksa tuhoaa euron” jos se ryhtyy tasapainottamaan budjettiaan. Hieman samanlaisia puheita on kuultu muiltakin suuria sijoitusomaisuuksia veivaavilta.

Minun on vaikea kuvitella, että Soros ja muut miljardöörit neuvoisivat Euroopan valtioita taloudenpidossa silkkaa pyyteettömyyttään. Kun kerran suursijoittajat haluavat valtioiden velkaantuvan lisää, pitää miettiä, mikä tässä oikein on motiivina. Pelkäävätkö he osakekurssien lamaa jos Eurooppa alkaa elää suu säkkiä myöten ja maksaa velkojaan pois? Hyvinkin mahdollista. Pelkäävätkö he, että tarkka taloudenpito näkyy jotenkin valuuttamarkkinoilla ei-toivottuina kurssiliikkeinä? Hyvinkin mahdollista. Haluaisivatko he, että valtiot lainaisivat heiltä vielä nykyistäkin enemmän nykyistä kovemmalla korolla? Mahdollista on tämäkin.

Jonkun asiasta paremmin perillä olevan soisin hieman penkovan näiden miesten motiiveja. Kun suursijoittajat kehottavat holtittomaan törsäykseen, on pakko miettiä, miten se heitä hyödyttää ja kuka lystin lopulta maksaa. Jos kyseessä on vain yritys puhaltaa rahaa jostakin näille sijoittajille itselleen tai suojata heidän osakesalkkujaan, on syytä miettiä, kuka sitten häviää. Jos häviäjä on eurooppalainen veronmaksaja, voidaan ehkä nämä mielipiteet jättää omaan arvoonsa.

SDP moittii Mari Kiviniemen hallituksen ohjelmaa.

Yleensä opposition räksytys Suomessa on jossain määrin pihalla olevaa ja yksittäisten detaljien kimpussa nysväämistä. Nyt kuitenkin moite annetaan siitä, että hallitus lykkää kaikki ikävät päätökset tulevaisuuteen.

Tämä on asiallinen ja oikeaan osuva moite. Hallitus Suomessa istuu perseellään ja kertoo kaikennäköisin tekosyin, että juuri tällä vaalikaudella ei tarvitse tehdä mitään vaan kaikki ongelmat on tarkoitus ratkaista seuraavalla vaalikaudella. Tämä lienee osaltaan vaalityötä ja ikävien päätösten välttelyä ja osaltaan “toivotaan toivotaan” -metodin hyödyntämistä kun toivotaan, että tulevaisuudessa ongelmat jotenkin korjaavat itsensä.

Britannian uusi hallitus teki hätäbudjetin 50 päivässä valtaan tulonsa jälkeen, kun maassa lainataan joka yhdeksäs valtion käyttämä punta. Suomessa lainataan joka neljäs valtion käyttämä euro, eikä hallitus katso asiakseen tehdä tälle tilanteelle mitään.

Jos hallitus ei katso kykenevänsä tekemään Suomen pahimmalle rauhan ajan talouskriisille mitään ennen kuin vaalit on pidetty, miksi ihmeessä vaaleja ei pidetä nyt? Tietenkin siksi, että Kepu on murheen alhossa kannatuksensa kanssa. Tästä seuraa myös se, että ikäviä päätöksiä vältetään kuin ruttoa, ja kun julkistalouden valtava rakenteellinen vaje väkisinkin edellyttää sekä veronkorotuksia että menoleikkauksia.

Iso osa moitteista tietysti menee Kokoomukselle, joka olisi voinut vaatia vastalahjaksi Kiviniemen nimittämisestä hallitusohjelmaan oikeastaan aivan mitä hyvänsä. Kun Kokoomuksen ydinkannattajakunta on puolueista kaikkein sietäväisintä julkisen sektorin tasapainottamista kohtaan, on käsittämätöntä, ettei mitään tapahdu.

Nyt ei ole aika vaalibudjeteille eikä vätystelylle. Tarvittaisiin pontevia toimia talouden tasapainottamiseksi, ja niitä tarvitaan ennen kuin luottoluokittajat huomaavat Suomessa harjoitetun tilastokikkailun, jolla valtiontalouden vaje maisemoidaan. Tämä hallitus ei selvästi kykene tähän, joten sen olisi syytä mennä. Nyt kuitenkin Kepun takertuminen vallankahvaan ja Kokoomuksen munattomuus käytännössä estävät korjaavien toimenpiteiden tekemisen melkein vuodeksi.

Kunnianarvoisa vaarini sanoi vuonna 1994 ennen EU-äänestystä, että EU ei tule enää hänen asiansa juurikaan olemaan, ja että nuorempien nähtäväksi jää, onko se hyvä vai paha, mutta että hän aikoo äänestää kyllä, sillä Paavo Väyrynen vastustaa jäsenyyttä, ja Väyrysen kanssa on usein kannattanut olla eri mieltä.

Päivi Lipponen on muodostumassa minulle hieman samanlaiseksi hahmoksi kuin Väyrynen vaarille. Katson, mitä Lipposka ehdottaa ja saan heti uusia ajatuksia siitä, miten ei ainakaan pitäisi tehdä.

Tällä kertaa Lipponen muistuttaa meitä, että EU:n pitää ryhtyä pontevasti toimeen, sillä verokilpailu on haitallista ja sen käynnistyminen pitää estää.

Tämähän on mantra, jota vasemmalta kuullaan jatkuvasti. Verokilpailu on haitallista, sillä se vaarantaa julkiset palvelut. Tämä on Haukion Kala -tyyppinen hokema, jota ei suuremmin perustella mitenkään. Verokilpailu on paha, koska se aiheuttaa julkiselle sektorille paineita menoleikkauksiin. Kun implisiittisesti oletetaan, että kaikki julkisen sektorin käyttämä raha menee sairaanhoitajien ja lastentarhantätien palkkoihin, voidaan tiikerinloikata johtopäätökseen, että verokilpailu aiheuttaa supistuksia terveydenhoitoon, ja kun lastentarhantäditkin mainitaan, saadaan myös “ajatelkaa lapsiamme” -argumentti esiin.

Kun kerran Lipponen vastustaa verokilpailua EU:ssa, on pakko lähteä siitä, että verokilpailussa on sittenkin joku meriitti, ja että mainitsemani päättelyketju ei ole totta. Lähdin pyörittelemään asiaa mielessäni, ja löysin mielestäni perusteltuja syitä myös verokilpailun käynnistämiselle.

Ajatus verokilpailun vastustajilla on se, että EU-maista joku lopettaisi valtaosan julkisista palveluista ja täten myös veroista, joten kaikki bisnes siirtyisi sinne, ja näin muiden maiden verotulot romahtaisivat ja syntyisi dominoefekti. Tässä ajatuksessa ei ole muuta vikaa kuin se, ettei se ole totta kummaltakaan osin.

Kun julkisen sektorin leikkaukset ovat aiheuttaneet Kreikassa valtavia mielenosoituksia, yleislakkoja, kuolonuhreja vaatinutta hulinaa ja vähäistä suuremman vallankumousuhan, missä on se maa, joka lähtisi leikkaamaan julkisia palveluja niin radikaalisti, että saisi merkittävän veroedun? Ne maat, joissa julkisia palveluja on, tuntuvat olevan etelästä pohjoiseen sellaisessa asennossa, ettei näiden julkisten palvelujen merkittävä leikkaus tule kyseeseen, sillä kansalaiset eivät yksinkertaisesti halua niin tehtävän. Samanlaista hulinaa on ajoittain Ranskassa. Saksassa hulina on saksalaisen jäyhää, mutta mieltä osoitetaan sielläkin ja vallankahva on hyvin varovainen mihinkään palveluihin koskiessaan. Pohjoisessa ei edes uskalleta ehdottaa palveluihin koskemista, sillä se tietäisi vaalitappiota.

Itä-Euroopan maissa ei ole varsinkaan tulonsiirtopuolella samoja julkisia palveluja kuin Länsi-Euroopassa. Näissä maissa veroasteet ovat selvästi matalammat kuin ns. vanhassa EU:ssa. Eipä ole bisnes pakannut kamojaan Suomesta, Saksasta, Ranskasta ja Britanniasta ja muuttanut sankoin joukoin Bulgariaan. Tietysti sinne on siirtynyt firmoja, sehän on koko EU:n idea, mutta mitään massapakoa ei ole nähty.

Minä näen asian niin, että missään EU-maassa ei haluta merkittäviä leikkauksia peruspalveluihin ja perusturvaan siksi, että yritykset saisivat kevyemmät verot. Toisaalta yritykset eivät nytkään etsi kaikkein matalinta mahdollista verokantaa kuten eivät etsi palkansaajatkaan.

Missä on siis verokilpailun aiheuttama ongelma?

Verokilpailun voisi ajatella olevan hyvä asia, sillä yleinen mielipide ei salli verotuksen polkumyyntiä kun se alkaisi leikata palveluja. Toisaalta taas kaikissa vanhoissa eu-maissa ongelma on se, että julkisesta rahasta iso osa päätyy johonkin kankkulan kaivoon. On tehottomuutta, byrokratiaa, turhanaikaisia hankkeita, joutavia tukiaisohjelmia, mitään tuottamattomia “maan tapoja”, korruptiota ja välistävetoa.

Jos verokilpailu saataisiin jotenkin käyntiin, maiden olisi pakko puuttua juuri tähän. Peruspalveluista ei voi leikata, sillä tulee kapina, mutta jos joku maa saa merkittävän veroedun siitä, että sen julkinen sektori toimii tehokkaasti, muiden on pakko tulla perässä, jos tuon veroedun hyödyntäminen tehdään hieman nykyistä helpommaksi. Palkansaaja ja veronmaksaja taas hyötyvät siitä, että julkisesta sektorista rassataan pois turha läski ja keskitytään oleelliseen. Ostovoima paranee, peruspalvelut ovat aivan yhtä hyvät kuin ennenkin, yritysten välinen kilpailu paranee kun sitä ei vääristetä tukiaisilla joillekin firmoille ja joutavien kiusanteko- ja kyttäysohjelmien poistaminen parantaa yleistä elämänlaatua.

Nyt näin ei tarvitse tehdä, koska suunnilleen kaikki on sidottu EU:ssa turpeeseen. Poliitikot voivat olla tekemättä mitään, sillä heitä ei pakoteta siihen. Kun selitetään, että verokilpailu on paha ja hölmöt uskovat tämän, ei jatkossakaan tapahdu mitään.

Verokilpailu on tässä skenaariossa haitallista vain, jos sattuu olemaan mitään tuottamattomassa julkisen sektorin suojatyöpaikassa ja tietää, että oma puuhastelu ei ole millään tavoin oleellista peruspalvelujen ja infrastruktuurin ylläpidossa.

Martti Hetemäen verotyöryhmä on ehdottanut sitä sun tätä Suomen verotuksen uudistamisesta. Ehdotuksessa on selvästikin jotakin oikein, sillä kaikki etujärjestöt vastustavat sitä verisesti. Akava on kai ainoana järjestönä suhtautunut siihen varauksellisen myönteisesti. Kun verotus on Suomessa niinkin ongelmallinen kenttä kuin se on, on aika helppoa tehdä sellainen veroesitys, joka on jonkun kerhon tilaustyö. Mutta kun suuret ja pienet yritykset sekä melkein kaikki työmarkkinajärjestöt vastustavat kuten myös maajussit, voidaan ajatella, että työtä on ainakin yritetty tehdä ilman suuria poliittisia kytköksiä.

Ydinajatus on verotuksen siirtäminen ansaitsemisesta kuluttamiseen, mikä on periaatteena sangen järkevä. Työn haittaverottaminen ei ole hyvä idea maassa, jossa työttömyys vaivaa, ja joka ei tytäryhtiötalouden takia tunnu pystyvän pitämään korkean tuottavuuden työtä rajojen sisäpuolella. Ympäristöväki on kannattanut tätä siirtymää jo pitkään, ainakin jotkut heistä. Osa tosin on kannattanut kaikkien verojen kiristämistä, jotta julkiselle sektorille saadaan enemmän rahaa.

Tuloverotuspuolella ajatus on laskea ansiotulojen verotusta ja kiristää pääomatulojen verotusta. Tässä tehdään jotain, mutta lopullinen tiikerinloikka jää tekemättä.

Suomen verotuksen rakenteellinen ongelma on ansio- ja pääomatuloverokantojen suuri ero. Tämä aikaansaa tilanteen, jossa kaikennäköinen verosuunnittelu ja mitään tuottamaton puliveivaus kukoistavat ja kaikki jotka pystyvät, kierrättävät rahaa firmojen kautta. Musta pekka jää käteen hyvätuloiselle palkansaajalle, joka ei pysty tekemään veroilleen mitään toisin kuin vastaavia pääomatuloja saava.

Nyt ajatus olisi laskea tuloveroja hieman ja korottaa pääomatuloveroja 30 prosenttiin. Vaan mitä tapahtuisi, jos pääomatulojen vero korotettaisiin 35 prosenttiin ja asetettaisiin palkkaverokatto tuohon? Samalla muutettaisiin vähennyksiä progressiivisiksi siten, että työmatkoja, tulonhankkimiskuluja jne. saisi vähentää veroissa vain jos maksaa tuota maksimia pienempiä veroja eli on pienituloinen. Hyväpalkkaisen veroprosentti laskee, mutta hän menettäisi kasan vähennyksiä. Pienipalkkaisen verot ja vähennykset taas pysyisivät jokseenkin ennallaan. Asuntolainan korkovähennyksen voisi ehkä paketoida tähän samaan nippuun.

En tiedä, mikä olisi tarkalleen se veroprosentti, jolla tämä yhtälö olisi tasapainoinen. Nyt kuitenkin korkeita tuloveroja jonkun verran kierretään firmojen kautta ja tämä puliveivaus poistuisi. Jos samalla tarkasteltaisiin yritysverotusta siten, että yritys maksaisi veroa jostain muusta kuin näytetystä voitosta, tehtäisiin epäkannattavaksi sekin, mitä joka kolmas tuttu tekee, eli ostaa kotiinsa viihde-elektroniikan näennäisesti firmansa piikkiin ja tekee lomamatkat “työmatkoina” eikä maksa tähän menevästä rahasta mitään veroja.

Kun kaikki tulot olisivat saman arvoisia eikä ole merkitystä, miten raha on ansaittu, ei olisi mitään motiivia piilottaa tuloja mihinkään, koska kaikesta maksetaan sama vero. Kun korkein veroprosentti on 54, pidän moraalisesti täysin hyväksyttävänä sitä, että käytetään kaikki mahdolliset keinot jättää nämä verot maksamatta. Jos veroprosentti on kohtuullinen eli noin kolmannes, moraalinen oikeutus poistuu.

Yleisesti on tietysti syytä tehdä jotakin menopuolelle ja julkiselle sektorille, mutta menopuolen täysremontti on oma keskustelunsa. Tulopuolen remontti pitää tehdä tästä riippumatta, sillä nykyinen progressio tuloloukkuineen tekee suomalaisesta työstä sangen kilpailukyvytöntä, mikä näkyy aivovientinä.

Vasemmistoliiton Arhinmäki on lausunut näkemyksiään politiikan nykytilasta ja tulevista hallitusratkaisuista.

Keskeinen yritys vasemmistoliitolla on selvästi liimata kasaan jonkunlaista vasemmistorintamaa SDP:n ja Vihreiden avulla. Tämä on ajatuksena mielenkiintoinen, mutta sisältää myös riskejä.

Juuri nyt politiikka on sellaisessa asennossa, että tuo koalitio ei saisi yhteen hiileenkään puhaltamalla aikaan enemmistöhallitusta, ja tuskin saa seuraavien vaalien jälkeenkään. Näin ollen voidaan ajatella, että realistisesti kyse ei ole suuresta hingusta hallitukseen ainakaan juuri nyt, vaan lähinnä hengen kohottamisessa. Vasemmistoliiton kaukainen esi-isä SKDL oli hallituspuolue useammankin kerran, ja Siimeksen johdolla puolue käväisi Lipposenkin hallituksessa. Sen jälkeen on kuitenkin ollut osana lähinnä sivuraide ja paitsio, ja tämä syönee taistelumoraalia jossain päin puoluetta. “Ehkä joskus” -lupauksilla saadaan ehkä vältettyä vuoto tältä laidalta muualle.

Ajatuksellisesti Vasemmistoliitto tekee saman, jonka olen tehnyt itse jo ajat sitten: huolimatta siitä, että Vihreät pitää itseään keskitien kulkijana ja kaiken maallisen jaottelun yläpuolella olevana jumaluskontona, minä asemoin sen vasemmalle, kuten tekee myös nyt Arhinmäki. Jos se vaakkuu kuin ankka ja vaappuu kuin ankka, se voi vaikka olla ankka, ja Vihreiden vaapunta on vängeltänyt vasemmalle jo pitkään, oikeastaan aina. Lähinnä tämä ilmenee vahvassa uskossa julkisen sektorin vahvaan rooliin.

Vasemmistoliiton kannalta tämä kokonaisuus on hyvä ja huono asia.

Jos näistä visioista tulisi totta ja Suomen vasemmisto kykenisi yhtymään, se olisi Vasemmistoliitolle oikeastaan ainoa tie hallitusvastuuseen. Tämä kärki on suunnattu aika ovelasti SDP:tä vastaan, sillä SDP on se, joka tekee Suomen vasemmistossa kuninkaan jos on tehdäkseen. Jos SDP ja Kokoomus muodostavat hallituksen, mikä on vaalien jälkeen peräti todennäköinen skenaario, Vasemmistoliitto jää auttamatta rannalle. Siellä on liikaa erinäköisiä fraktioita, että kaksi suurta puoluetta jaksaisi suuresti yrittää hauskuttaa niitä kaikkia. Paljon säyseämmän hallituskumppanin saa RKP:stä, jos apupuolue ylipäätään tarvitaan, ja Vihreätkin ovat osoittaneet tällä hallituskaudella kykenevänsä hallitusyhteistyöhän ilman änkyröintiä ja iltalypsyä.

Nyt Vasemmistoliitto yrittänee pakottaa SDP:n valitsemaan puolensa ennen vaaleja, sillä Vasemmistoliitolla on tässä vain voitettavaa. Jos SDP saadaan ottamaan asiaan kanta ja se suosii vasemmiston yhteistyötä, se tietää Vasemmistoliitolle varmaa hallituspaikkaa jos liitto menestyy. Ilman Vasemmistoliittoa tällaista kuviteltua vasemmistohallitusta tuskin voitaisiin luoda, SDP:n ja Vihreiden äänet eivät siihen riittäisi.

Jos taas SDP kieltäytyy ottamasta kantaa, mikä on todennäköistä, selittäisi ympäripyöreitä vaalituloksesta, mikä olisi sama asia, tai yllättäen lähtisi tavoittelemaan hallitusta Kokoomuksen kanssa, Vasemmistoliitto voisi hyökätä SDP:tä vastaan ja kalastella sieltä ääniä. SDP:ssä tulee varmasti olemaan vasemmalla laidalla tyytymättömyyttä puolueen liian oikeistolaiseen linjaan, ja Jungnerin valinta tuskin helpotti asiaa tässä segmentissä, ja asiaa eivät edistäneet myöskään puoluekokouksen Kokoomusta ylistävät lauselmat. Tällöin Vasemmistoliitto ei pääse hallitukseen, mutta se saattaa saada kasvatettua kannatustaan.

Tämän asetelman riski on ilmeinen myös. Ei Vasemmistoliitto skabaa äänistä Kokoomuksen tai Kepun kanssa. Persutkin ovat vaihtoehto vain Lapin korpikommunisteille ja muutamalle jäljellä olevalle vanhalle ay-jyrälle, jotka ovat Arhinmäen Vasemmistoliitolle lähinnä painolasti muutenkin. Ydinkannattajakunta Helsingin nuorisossa ei persuihin päin vilkaisekaan. SDP:tä vastaan skabataan, ja ulkopuolelta on näyttänyt siltä, että vasemmalle vinksahtaneen nuorison joukossa puolue on ollut SDP:tä vahvempi tai tasavahva jo jonkun aikaa. Tuskin keski-ikäinen ay-rividemari siirtyy Vasemmistoliiton kannattajaksi, mutta nuorison äänistä taistellaan jonkun verran.

Tosiasiallinen kilpakumppani lie Vihreät. Vihreillä on tällä hetkellä paljon enemmän valtaa kuin Vasemmistoliitolla, ja tilanne tuskin muuttuu. Vihreät on hallituspuolue, Helsingissä puolue taitaa valtuustossa olla toiseksi suurin. On aivan selvää, että ihmiset, jotka haluavat vaikuttaa eivätkä vastustaa, saattavat kokea Vihreät paremmaksi kerhoksi kuin Vasemmistoliiton, varsinkin kun maailmaa syleillen kerrotaan Vihreiden olevan yhtä vasemmistolaista perhettä. Tätä ajatusta vastaan Arhinmäki hyökkäsi tietysti oitis ydinvoima-asialla, mutta tämän asian mainosarvo ei ole loputon ja vaaleihin on aikaa.

Suurin kanto tämän vision toteutumisen kaskessa on tietenkin se, että vasemmisto on Suomessa ollut aina täydellisen hajallaan. Oli kommunistit ja SDP. Sitten kommunistit hajosivat enemmistön enemmistöön, enemmistön vähemmistöön, vähemmistön enemmistöön ja vähemmistön vähemmistöön. Nyt mukana ovat myös Vihreät.

Proletaarien liittyminen yhteen näyttää olevan Suomessakin kovasti vaikea asia, ja on aika vaikea kuvitella, että SDP saisi aikaan toimivan hallituksen Vihreiden ja Vasemmistoliiton avulla. Näissä kummassakin puolueessa on runsaasti erilaisia siipiä ja sisäisiä klikkejä, joista osa kykenee kompromisseihin, osa ei. Hallitustyöstä ei tulisi mitään, jos hallituspuolueiden riveistä irtoaisi joka äänestyksessä joku kerho: milloin eläintensuojelijat, milloin prekaarit, milloin sähkön vastustajat, milloin feministit jne. ja pääministeri vain joutuisi käyttämään aikaa omien paimentamiseen ja hajanaisuuden selittelyyn.

Itse taaskin ulkopuolisuutta korostaen olen tosin sitä mieltä, että Vasemmistoliiton ja Persujen kaltaisten puolueiden paikka ei oikeastaan olekaan hallituksessa. Hallituksessa pitää aina tehdä lehmänkauppoja ja tyytyä kompromisseihin, ja lisäksi pitää suu kiinni ja olla samaa mieltä kaikesta.

Politiikka tarvitsee sellaisiakin kerhoja, joissa vain osoitetaan nykymenon ongelmia ja kiinnitetään huomiota sellaisiin asioihin, joista vallankahva mielellään vaikenee siksi, kun asia on vaikea. Tämän takia tarvitaan Persujen ja Vasemmistoliiton kaltaista varaventtiiliä, josta alkaa kuulua metakkaa sitten kun vallankahva hukkaa moponsa tarpeeksi syvälle metsään. Asioita ei korjata antamalla valtaa näille varaventtiileille, sillä niillä tuskin riittäisi kykyjä sitä käyttää, mutta ne pitää saada hiljaisiksi, ja se tehdään parhaiten kuuntelemalla, mikä oikein närästää ja antamalla joissain asioissa periksi, sillä usein näin tekemällä noudatetaan ns. kansan syvien rivien tuntoja sangen hyvin.

Jutta Urpilainen pitää huutavana vääryytenä, että media ruotii vain naispoliitikkojen pukeutumista, ja samasta asiasta on valittanut RKP:N Stefan Wallin.

Tähän on tietysti monta syytä.

Yksi niistä on se, että julkisuuden vaate- ja muotikirjoittelu nyt vain pääasiassa koskee naisten pukeutumista, johtuen varmaankin isoksi osaksi siitä, että naiset käyttävät pukeutumiseen enemmän aikaa, vaivaa ja rahaa kuin miehet. Se, miksi näin on, voi tietysti olla tasa-arvokysymys ja ympäröivä yhteiskunta vain edellyttää naisilta suurempia panostuksia näihin asioihin. Toisaalta kun joskus mukaan raahattuna seuraa shoppailuhurmiossa olevan naisen hihkuntaa ja säntäilyä vaatekaupasta toiseen, on sangen vaikea löytää kuviosta mitään suurta heteropatriarkaatin salaliittoa vaan ihminen mieliharrastuksensa parissa.

Toinen havainto on se, että suomalaisten miespoliitikkojen pukeutumisesta ei kukaan viitsi kirjoittaa mitään, koska se on etulinjan väellä asiallista mutta tylsää. Harmaata tai tummaa pukua ja kravattia käytetään, kengät eivät ole ruskeat, paita on useimmiten valkoinen. Suuria kokeilijoita ei joukosta löydy, joten miespoliitikkojen pukeutumisen seuraaminen ei myy ensimmäistäkään lehteä yhtään kappaletta.

Kolmas havainto on se, että pukeutumista seuraavat toimittajat ovat melkein kaikki naisia, jotka eivät tiedä miesten pukeutumisesta yhtään mitään. Esimerkkinä tästä viime vuoden linnan juhlien “kohu” siitä, kun joku Suomessa asuva skotti tuli kiltissä ja siihen kuuluvista takeista juhlavammassa eli prince Charliessa juhliin. Pukeutumista kutsuttiin “punk-hekiseksi” ja myös sopimattomaksi, vaikka en linkkiä noihin sopimattomuudesta puhuviin juttuihin löytänytkään. Kun professorin varustus oli mitä tyylipuhtain esimerkki kansallispuvusta sen kaikkein juhlavimmassa kokoonpanossa, se kertoo meille siitä, että asiaa kauhistelleet pukeutumistoimittajat eivät tienneet asiasta edes alkeita. Kun toimittaja ei erota kansallispukuista skottia punkkarista, lienemme kaikki tyytyväisiä siitä, että hän ei suuremmin keskity asiaan, josta ei tiedä tuon taivaallista.

Neljäs havainto on otsikon mukainen “sitä saa mitä tilaa”. Vaatekaapin sisällön esittely ja poseeraaminen naisten- ja iltapäivälehtien sivuilla on vain naispoliitikkojen vaalityötä. Väitän, että he eivät mene näihin kuvauksiin siksi kun joku pakottaa vaan siksi, että siitä saa ilmaista julkisuutta ja mainosta. Kun Urpilainen itse avaa Pandoran lippaan esiintymällä Iltalehdessä “glamourkissana”, on hän sen jälkeen vapaata riistaa myös negatiiviselle kirjoittelulle asiasta. Jos poliitikko ottaa ulkonäkönsä ja pukeutumisensa osaksi vaalityötään, se on ihan ok, mutta sitten on turha kitistä, jos kaikki eivät ymmärrä kirjoittaa asiasta poliitikon haluamassa sävyssä. Näin ei toimita missään muussakaan asiassa, vaikka poliitikot toisinaan yrittävätkin kontrolloida sitä, että heistä kirjoitettaisiin vain hyviä asioita.

Naistenlehtijulkisuutta lähti miespoliitikoista hakemaan lähinnä Matti Vanhanen, ja kun hän näin avasi yksityiselämänsä näille lehdille, tuloksena oli paljon sangen negatiivista kirjoittelua hänen naissotkuistaan, mikä Vanhasen piti vain sietää.

Nokian tämänpäiväinen tulosvaroitus on lähinnä kommenttiensa osalta ollut hassunkurista luettavaa.

Jokainen pesussa kutistunut apple-fanipoika hykertelee tyytyväisyyttään huolimatta siitä, että he joutuvat maksamaan ne verot, jotka jäävät Nokialta saamatta. Nokian konkurssia povataan ja selitetään, että mitäs minä sanoin, ei suomalainen osaa mitään taaskaan, tässä se nyt nähtiin ja ainahan minä olen sanonut, ettei maailmaan mahdu muita kodinkonekauppiaita kuin apple.

Markkina-analyytikot eivät ole tätä hikinörttien kuoroa viisaampia, ja juuri kukaan kummassakaan kuorossa ei tunnu tietävän tuon taivaallista bisneksen historiasta. Tuomiopäivän miehet olivat liikkeellä vajaa kymmenen vuotta sittenkin, kun Nokian menekki notkahti teinien halutessa simpukkapuhelimia, joita ei Nokialta silloin löytynyt. Veikattiin, että Motorola ja Samsung jyräävät. Sen jälkeen Nokian markkinaosuus pompsahti, Motorola taisi lopettaa kännykäntekemisen kannattamattomana tykkänään, Samsung marginalisoitui pikkutekijäksi.

Nyt mennään taas toiseen suuntaan. Samsung porskuttaa, Nokian markkinaosuus laskee, uusia korealaisia on tullut markkinoille kasvamaan. Virhe tehdään aina siinä kohtaa kun oletetaan, että yksittäisestä ajan hetkestä voi päätellä mitään kovin suurta kaukaisemmasta tulevaisuudesta.

Maailmassa on yksi noin tuhat vuotta pystyssä pysynyt alkuperäisellä toimialalla jatkava organisaatio, ja se on katolinen kirkko. Firmoissa satavuotiaita samassa bisneksessä pysyneitä ei ole jäljellä kovinkaan montaa, 50-vuotiaatkin ovat verraten harvinaisia. Tästä voi päätellä lähinnä sen, että markkinatalous toimii. Yhden hetken suuret pienenevät tulevaisuudessa tehden tilaa muille. Joskus ne näivettyvät kokonaan ja poistuvat markkinoilta, joskus ne kokoavat hieman voimiaan ja hyökkäävät uudelleen. Tätä on nähty niin kännykkäkaupassa, telkkarikaupassa kuin autokaupassakin. Ja monessa muussa bisneksessä.

Virhe tehdään aina kun kuvitellaan, että joku firma tai bisnes on ikuisen kasvun uralla. Näin ei ole koskaan ollut, eikä ole edelleenkään. Maailma olisi ankea paikka, jos firmat todella pystyisivät kaappaamaan itselleen monopolin ja pitämään sen. Kilpailu on kuluttajan etu ja monopolitilanne ei. Nyt pihalla olevimmat apple-fanaatikot tuntuvat toivovan monopolin syntymistä ottamatta huomioon, että bisnes pysyy hyvänä vain niin kauan, kuin firmat pakotetaan kehittymään ja hintakilpailu pitää kuluttajien ostovoiman järkevänä.

Kännykkämarkkina näyttää pitkästä aikaa sinänsä mielenkiintoiselta, sillä siellä on nyt erilaisia firmoja tekemässä suunnilleen samaa asiaa hyvin eri lähtökohdista. Itse en kuitenkaan sijoita vähiä rahojani bisnekseen, josta en ymmärrä yhtään mitään ja osakekurssi liikkuu lähinnä hypetystekijöiden funktiona.

Luovien alojen järjestöt ovat teettäneet tutkimuksen, jonka mukaan valtaosa vastustaa laitonta nettilataamista.

Näin olkoon.

Nyt puuttuu enää järkevä toimenpideohjelma, jolla väki saadaan laillisten palvelujen käyttäjiksi. Tällaiselta palvelulta ei edellytetä nähdäkseni kuin kahta asiaa:
1) Tuotanto on kaupan ympäri maailmaa saman tien kun se julkaistaan USA:ssa
2) Hinnat ovat myöskin samat, eli USA:n veroton hinta + paikallinen vero

Tai no, okei, kolmantena edellytetään vielä sitä, että TV:ssä tai elokuvissa julkaistu julkaistaan myöskin ladattavana versiona. Itse sorrun piratismiin tuota pikaa, kun eräästä vanhasta tv-sarjasta ei ole kuin ykköstuotantokausi saatavissa laillisesti. Loppuja ei ole edes päätetty julkaista.

Piratismista yksi osa on sitä, että persaukiset teinit kopioivat juttuja. Tätä voimme paheksua, mutta vaikka luovan alan väki seisoo päällään, teineille ei ilmaannu mistään lisää rahaa, joten he joko eivät katsele/kuuntele viihdettä ollenkaan tai sitten he tekevät sen jotenkin kuin nytkin, eli maksavat osasta esimerkiksi leffa- tai konserttilipussa, ja jättävät maksamatta osasta. Veikkaan, että viihdebisnekselle on eduksi juuri nykymalli, sillä jos nuoriso kasvaa tietämättä mitään uusista artisteista, elokuvista jne, he eivät osta näitä myöhemmin rikastuttuaankaan, sillä kyse on vieraista asioista.

Toinen osa on se, että maksukykyiset piratisoivat sen, mitä ei ole myytävänä jonkun viihdeteollisuuden harjoittaman markkinasegmentaation perusteella. Ainoa harrastamani piratismi on juuri tätä. Jos tuotos on USA:ssa kaupan mutten saa sitä mistään Euroopassa ostaa, en läheskään aina viitsi odotella. Elokuvia en ole viitsinyt piratisoida miesmuistiin, sillä leffantekijät ovat jo oivaltaneet tämän ja megaelokuvat julkaistaan joka paikassa samaan aikaan. TV-sarjoissa ollaan vielä kaukana tästä.

Vähälle huomiolle on jäänyt Kokoomuksen puoluekokous, sillä kaikki ovat vain seuranneet kääpiöiden kapinaa kepussa.

Kaksi koulutukseen liittyvää asiaa ansaitsee huomiomme. Ensimmäinen on ajatus tunnustuksellisesta uskonnon opetuksesta luopumisesta. Tämä vaikuttaa kaikin puolin järkevältä hankkeelta. Uskonnot ovat maailmassa oikeastaan osa historiaa. Historiaa ei voi ymmärtää ymmärtämättä jotakin uskontojen doktriinista, mutta yhtä lailla historiaa ei voi ymmärtää, jos ei ymmärrä kirkon roolin ja uskonnon doktriinin välistä eroa. Kirkot ovat muokanneet maailmaa hyödyntäen ihmisten uskoa, mutta tätä puolta on vaikea käsitellä, jos pitää keskittyä siihen, että jeesus varmasti käveli vetten päällä, Muhammed ihan varmasti teki sitä ja tätä, ja Budhha lusi aivan varmasti nimenomaan bodhi-puun alla.

Maailman tapakulttuureillakin on usein juurensa uskonnossa, ja näiden asioiden tietäminen ei ole mitään uskontoa tunnustavalle ihmiselle haitaksi.

Toinen asia liittyy pakkoruotsikeskusteluun ja siihen, miten tämä puolue oikein toimii. Puoluekokous siis päätti äänestyksen jälkeen, että kielenopetuksessa valinnanvaraa on lisättävä, ja valita pitäisi voida muukin kuin toinen kotimainen kieli. Tämä on jokseenkin tyylipuhdas esimerkki poliittisesta linjauksesta.

Siitä huolimatta puoluejohto jympsähti heti kameroiden eteen kertomaan, ettei Kokoomus nyt ainakaan pakollisesta ruotsin opetuksesta halua luopua. Mitäs helvettiä? Puoluekokous eli puolueen ylin päättävä elin teki päätöksen ja siitä huolimatta puoluejohto sanoo, että päätös oli väärä ja sitä ei noudateta. Tämähän kertoo meille siitä, että puolueessa palveluskunta on ryhtynyt kalifiksi kalifin paikalle ja jos pomo päättää väärin, se vain sivuutetaan.

Suomen politiikkaa ja puoluepolitiikkaa on vaivannut tämä tauti Kekkosen ajoilta lähtien. Kansa voi olla sangen tukevallakin enemmistöllä jonkun asian tai näkemyksen kannalla, mutta mitään ei vain tapahdu, sillä poliitikot vain kertovat ihmisille, että te olette väärässä.

Kun politiikan ajatus on se, että asioihin voi vaikuttaa, tämä asetelma on pähkähullu. Muutoksia haluttaisiin ja niitä on jopa päätetty tavoitella, mutta vallankahva vain sivuuttaa koko asian tarpeettomana ja käyttää aikaansa sen selittämiseen, miksi ihmiset ovat väärässä. Miten ihmeessä tämän voidaan katsoa antavan sellaisen kuvan, että Kokoomukseen kannattaa kuulua tai sitä kannattaa äänestää vaikuttaakseen?

Tämän lukeminen lämmittää kovasti mieltä.

Selitykset eivät ole muuttuneet 16 vuodessa miksikään. Median vika edelleen kun väki ei ymmärrä Väyrysen nerokkuutta. Jokohan tämä dinosaurus nyt ymmärtäisi, että hänestä ei haluta Suomen kuningasta? Minä toivon ettei, koska Väyrysen kummittelu etulinjassa takaa sen, ettei Maalaisliitto saa kaupungeista ääniä jatkossakaan.

Haluaisitko olla tämän miehen lähistöllä, jos käsillä on myös kirves, sirppi tai kassara?

Minä en taitaisi uskaltaa.

Akuliina Saarikoski arvostelee Euroopan ulkomaalaispolitiikkaa Uudessasuomessa.

Kirjoitus on tietysti tyypillinen Saarikosken puheenvuoro, jossa on joku kaunis ideaali (joku muu maksaa), ja käytännön asioiden puntarointi on poskellaan tai puuttuu kokonaan, ja reaalielämän faktoja käsitellään valheellisesti.

Otetaanpa tästä pari esimerkkiä:
Calais on jo Balkanin sodasta alkaen ollut siirtolaisten pysähdyspaikka. Siitä on myös tullut rajojenvastaisen toiminnan merkki. Calais’ssa EU:n siirtolaispolitiikka näkyy kipeän konkreettisesti.
Alueelle Afganistanista, Irakista ja Afrikan sarven maista tulleet siirtolaiset on pyritty siivoamaan kaupungin ulkopuolelle. Noin tuhat siirtolaista majailevat kuka missäkin, teltoissa, hylätyissä taloissa ja ympäröivissä metsissä. Alueesta käytetään nimitystä the jungle, viidakko.
Nimitys on tosi, sillä viidakon lakien mukaan poliisit ovat tuhonneet ja polttaneet siirtolaisten majoja. Niihin on myös heitetty kyynelkaasua. Siirtolaisia on pahoinpidelty ja kuljetettu Calais’n ulkopuolelle.
Siirtolaisia kiinniotetaan ja käännytetään liukuhihnalla.

Tässä on pari huomionarvoisaa seikkaa. Ensinnäkin se, että kirjoittaja pitää jotenkin mainitsemisen arvoisena sitä, että poliisi ottaa kiinni ihmisiä, joilla ei ole oikeutta oleskella Euroopassa, ja palauttaa heidät takaisin. Eihän Calaisista palauteta mihinkään yhtään sellaista ulkomaanpelleä, jonka oleskelulupa on kunnossa jos sellainen tarvitaan, ja joka ei syyllisty rötöksiin. Itse asiassa Ranskan poliisi on ottanut sangen hellämielisen tavan suhtautua koko Calaisin leiriin, sillä tosiasiassa noissa leireissä asuvilla ei kenelläkään ole oleskelulupaa Euroopassa paitsi niillä, joiden turvapaikkahakemusta vielä käsitellään.

Calaisin tilanne sai pari vuotta sitten käänteen huonompaan kun Englantiin pyrkivät alkoivat pysäyttää pyssyillä uhaten satamaan ja junaan ajavia autokuskeja päästäkseen autoon piiloon. Tätä ei enää voitu katsoa läpi sormien, ja kun alueella liikkuminen alkoi muuttua vaaralliseksi kun jokainen valkoihoinen autokuski oli mahdollinen kohde, leirejä ryhdyttiin siirtämään syrjemmälle ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita lähettää takaisin kotiinsa Britannian ja Ranskan yhteisoperaatiossa.

Tästä puolesta olisi ehkä voinut sanoa sanasen myös. Englanti ei ole Schengen-maa eikä sellaiseksi muutu, joten vaikka noiden ihmisten turvapaikkahakemukset hyväksyttäisiin Ranskassa, he eivät silti pääsisi Englantiin. Pitäisikö pyssysankareita sietää siksi, että Eurooppaan ja erityisesti Englantiin ei saa muuttaa aivan kuka hyvänsä? Jos valkoiset hilluisivat pesäpallomailojen kanssa palauttamassa kuria ja järjestystä näihin leireihin, Saarikoski olisi ensimmäisenä vaatimassa rosvoja kiinni ja toimenpiteitä tällaisen estämiseksi jatkossa. Minut ja Saarikosken erottaa se, että minäkin olisin vaatimassa toimenpiteitä tässä tapauksessa, mutta kannatan niitä myös silloin, jos pyssymiehet ovat arabeja, enkä keksi rakennelmaa, jossa pyssyä heilutteleva ei-valkoinen heiluttelee pyssyä vain siksi, kun minä olen niin ikävä ihminen.

Calaisissa “vallitsee kurjuus”, mutta miksi se siellä vallitsee? Jos ihmiset olisivat jääneet vastaanottokeskuksiin odottamaan käännytystä, heillä olisi ollut toimeentulo. Kun näin ei haluttu tehdä vaan lähdettiin lihapatojen äärestä Calaisin metsiin, voidaanko syyttää yksinomaan Eurooppaa ja eurooppalaisia siitä, että kurjaa on? Jos Calaisin metsissä olisi jotain merkittäviä toimeentulon lähteitä, siellä asuisi ranskalaisia.

Rajoja vastustavat siirtolaisaktivistit ovat alkaneet linnake-Euroopan sijasta verrata Eurooppaa tehtaaseen. Toisin kuin linnake, tehdas ei sulje ulkopuolelleen kaikkia vieraita. Tehtaaseen pääsee, kun työvoimaa tarvitaan. Sen sijaan jos sinulla ei voida tehdä rahaa, olet kylmästi out.

Tässä taas jätetään huomiotta täysin se, kuka ihme nämä avoimien rajojen maassa Eurooppaan tulevat sitten elättäisi. Joku muu varmaan. Jos heillä “ei voi tehdä rahaa”, joka voidaan ilmaista toisin “ei kykene elättämään itseään”, jonkun muun se pitää tehdä.

Avoimien rajojen maailma voi ymmärtääkseni toimia vain, jos yhteiskunta ei tarjoa kenellekään mitäänn palveluja eikä mitään tulonsiirtoja. Jos jokainen saa tulla toimeen omillaan tai kuolla nälkään, rajoja voidaan raottaa hieman enemmän. Tässäkään tosin asia ei ole aivan näin yksinkertainen, sillä jos rajat todella avattaisiin, monessa ammatissa alkaisi toivoton palkkojen polkeminen, ja samalla menisi leipä länsimaisen duunarin suusta. Vain kaltaiseni henkistä pääomaa myyvät luomakunnan kruunut pärjäisivät tässäkin maailmassa, sillä heidän ylivertaisella lahjakkuudellaan olisi kysyntää toisenlaisessakin maailmassa.

Muunmuassa Osmo Soininvaara on kirjoittanut siitä, että hyvä sosiaaliturva ja vapaa maahanmuutto sopivat huonosti yhteen, ja häntä ei voine pitää minään natsikerhon edusmiehenä toisin kuin Greenwichin Führeriä, ja hänen näkökulmansa asiaan ansaitsisi tulla vakavammin otetuksi.

Päätän tämän vuodatuksen ajan henkeä ja keskustelun tahallista sössimistä erinomaisesti kuvaavaan kappaleeseen:
EU on jo vuosia pyrkinyt ulkoistamaan ulkorajansa vartiointia maksamalla unionia ympäröiville maille Itä-Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa, jotta ne pysäyttäisivät siirtolaiset ennen rajalle saapumista. EU myös lähettää näissä maissa sijaitseviin säilöönottokeskuksiin rajoilta kiinni saatuja siirtolaisia ennen kuin he ovat ehtineet anoa turvapaikkaa.

Tämä on tietenkin mitä puhdasoppisin valhe. EU ei lähetä yhtään siirtolaista Libyassa olevaan vastaanottokeskukseen. Yksikään siirtolainen ei myöskään ano turvapaikkaa. Miksi anoisikaan, sillä hänellähän on jonkunnäköinen maahantuloon oikeuttava kuponki taskussaan. Miksi hän anoisi turvapaikkaa mistään, ja miksi EU:n natsirajavalvonta haluaisi toimittaa tällaisia ihmisiä johonkin vastaanottokeskuksiin? Ei minkään takia, eikä näin myöskään toimita.

Saarikoski vain tekee saman, erinomaisen ärsyttävän tempun, kuin niin kovin moni muukin: kutsumalla turvapaikanhakijoita siirtolaisiksi saadaan häivytettyä keskustelusta se osa maahanmuuttoa, joka ei ärsytä juuri ketään, ja se osa maahanmuuttoa, joka tuntuu ärsyttävän sangen monia. Näille on olemassa aivan kelpoisat termit “siirtolainen” ja “turvapaikanhakija”, mutta koska juuri jälkimmäisiä pitää jostain syystä saada lisää, heidät yritetään maisemoida siirtolaisiksi. Toinen selitys tälle on se, että pyritään leimaamaan keskustelun opponentit “ulkomaalaisvihamielisiksi” kutsumalla kaikkia siirtolaisiksi ja saamalla turvapaikanhakijoihin penseästi suhtautuvat suhtautumaan näennäisen penseästi kaikkiin ulkomaalaisiin.

Turvapaikkaa anovat ovat turvapaikanhakijoita eivätkä siirtolaisia, ja on aivan selvää, että näitä ihmisryhmiä kohdellaan jossain määrin eri tavalla. Turvapaikanhakijalla on subjektiivisia oikeuksia, siirtolaisilla ei näitä oikeuksia ole. Vastaavasti turvapaikanhakija joutuu hyväksymään vastaanottokeskukset yms. asiat siksi ajaksi kun hänen asiaansa tutkitaan, kun taas siirtolainen voi vuokrata tai ostaa haluamansa asunnon ja tehdä mitä lystää. Talousvaikeuksissa kamppailevien länsimaiden vinkkelistä työperäinen siirtolaisuus järkevissä mitoissa menee mainiosti ja on todennäköisesti sangen hyödyllistä. Turvapaikanhakijat taas ovat kokonaisuutena menoerä, joten on aivan selvää, että taloudellisin perustein maahanmuuttoa pitää yrittää erilaisin keinoin painottaa siirtolaisiin eikä turvapaikanhakijoihin.

Tämä nimenomainen termitemppu on jo niin vanha, että soisin pussista löytyvän jotain uusiakin keinoja. Natsisyytöksiltä kuitenkin putoaa pohja pois jos huomattaisiin, että “ulkomaalaisvihamieliset” eivät itse asiassa vihaa ulkomaalaisia tai maahanmuuttajia kategorisesti, eivätkä itse asiassa ketään yksilöinä, mutta he haluaisivat pöyhiä turvapaikka- ja perheenyhdistämispolitiikkaa uuteen uskoon.

Näistä asioista keskusteleminen vaatii huomattavasti enemmän kuin “natsi, natsi” -huutelun, ja siksi käytetään kaikki retoriset temput, ettei itse asiasta tarvitsisi puhua yhtään mitään.


Saarikosken toivoisin joskus kertovan meille, miten hänen mielestään kuuluisi avoimien tai avoimempien rajojen aikaan ihmisten toimeentulo rahoittaa. Tämän jälkeen keskustelussa päästäisiin taas eteenpäin. Jos hänellä on hyviä ajatuksia siitä, miten rajoja voitaisiin avata aiheuttamatta julkisten menojen rivakkaa kasvua, palkansaajien ansiotason romahtamista tai molempia näistä, olen valmis kuuntelemaan.

Tästä puhuttiin viikonloppuna sananen selventävän oluen ääressä.

Oikeastaan ongelma ei ole suomalainen vaan yleisesti länsimainen. Liberaalit näyttävät häipyneen johonkin äänenkannattajineen. USA:ssa ja Englannissa liberaali tarkoittaa käytännössä sosiaalidemokraattia, mutta minun kaipaamassani liberalismissa yhdistyisi yksilön ajatuksen ja elämäntavan vapaus taloudelliseen vapauteen.

Suomessa valtaosa puolueista ei pärjää kummallakaan mittarilla kovin hyvin.

Taloudellisen vapauden osalta Suomessa tilanne on lohduton. Puolueet ovat hieman eriväristä lippua kantavia sosiaalidemokraattisia liikkeitä. Osalle puolueista kyse on ideologiasta. Vasemmistolle se on luontainen ideologia, Vihreille se on luontainen ideologia kuten myös kepuliskoille, mutta palaamme detaljeihin myöhemmin. Näennäisesti oikeistoa edustava Kokoomus ei ole punainen ideologisista syistä vaan siksi, että ydinkannattajakunta on valtion toimistorottia, opettajia, sairaanhoitajia ja lastentarhantätejä, jotka saavat kaikki palkkansa julkiselta sektorilta.

Yksilönvapauksien osalta tilanne on hieman parempi, mutta viime aikoina erityisesti maahanmuutto- ja uskontokeskustelut ovat aiheuttaneet horjumista niissäkin joukoissa, joissa asiaan on aikaisemmin suhtauduttu edes puolivakavasti.

Kokoomus on tällä hetkellä Suomen kannatetuin puolue, mutta kokonaisuus on osaltaan huono valmiiksi ja osaltaan falski kun hieman pintaa rapsuttaa. Kokoomuksen näkemykset kerjäläisasiassa ovat osoitus siitä, mitä ääriespoolainen kannattajakunta saa aikaiseksi puolueen suhtautumiselle muiden valitsemaan tapaan elää. Ajatus siitä, että kerjääminen pitäisi kieltää siksi, että ydinkannattajakunta ei halua nähdä kerjäläisiä, on turskea ahdasmielisyyden tuulahdus eikä edusta mitään hyvää. Falskiutta taas edustaa näennäinen taloudellisen liberalismin kannattaminen ja kosmeettinen nysväys veronalennusten kimpussa, samalla kun jätetään toteuttamatta julkisen sektorin täysremontti, jossa lopetettaisiin rahan kippaaminen humpuukiin ja keskityttäisiin kovaan ytimeen. Tätä ei voida tehdä, koska liipasimella olisi 300000 turhaa julkisen sektorin työpaikkaa.

SDP on itse asiassa yksilönäkökulmaa ajatellen yllättävän hyvä puolue. Sinne mahtuu kaikenlaista väkeä, ja puolueen politiikka keskittyy enemmän yhteiskunnan rakenteiden ja rahoituksen miettimiseen kuin siihen, mitä ihmiset saavat tai eivät saa tehdä. Tuntemani julkidemarit eivät ole osoittaneet suurensuurta innostusta kieltää vääriä mielipiteitä tai raivostua perinpohjaisesti, jos joku muu ei kannata heidän ajamiaan asioita. Hieman lipsumista on tapahtunut suhtautumisessa Heinäluoman ja Urpilaisen maahanmuuttonäkemyksiin viimeisen kuukauden aikana. Talouspuoli sen sijaan kusee. SDP:n ohjelman ytimessä on pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka on omaa elämäänsä elävä konsepti. Hyvinvointivaltio edustaa hyvää, kaikki muu edustaa pahaa. Asia näyttää henkisesti paketoituneen kokonaisuudeksi, jota on aivan mahdotonta avata siitä keskustelemiseksi, mikä on tarpeellista ja mikä on huuhaata. Rahaa palaa tuhottomia määriä ja vuotavaa laivaa ei saada paikattua, koska se olisi hyvinvointivaltion vastustamista.

Kepu on mahdoton molemmista näkökulmista. Maaseudun moral majorityä ei voita ahdasmielisyydessä kovinkaan moni. Kepulandiassa eletään Kepun talutusnuorassa ja kunnan urakoita on turha odottaa jos on väärän puolueen kannattaja. Helsingin herrat ja Etelän media ovat pääsyitä siihen, että kepulaiset paikat näivettyvät ja autioituvat, ja on suoranainen loukkaus rehtiä maajussia kohtaan, jos Helsingin loiset edellyttävät, että laki koskee sikafarmariakin. Taloudellisessa mielessä Kepu on aluepolitiikan vanki. Yritykset eivät ammenna rahaa kasvukeskuksista kehitysalueille, joten tämä on tehtävä julkisen sektorin kautta. Julkisen sektorin tehtävä ei ole tuottaa hyviä palveluja halvalla vaan mitä hyvänsä, kunhan se tehdään aluepoliittisin perustein.

Vihreissä teeskennellään liberaalia ja suvaitsevaista, mutta ahdasmielisimmät tapaamani änkyrät ovat tunnustuksellisia vihreitä. Turvapaikkapolitiikan vastustajien vaientamiseksi sananvapaus katoaa arvona vähän väliä johonkin. Eri mieltä näistä asioista olevia ei todellakaan suvaita avarakatseisesti, vaan suvaitsevuus ja avarakatseisuus tarkoittavat näiden kiusanhenkien mielissä sitä, että samanmieliset taputtelevat toisiaan selkään ja kehuvat toistensa liberaalia arvomaailmaa. Totta on, että kerhossa on myös liberaalia väkeä, mutta se ei aina pääse esiin, mutta opponenttinsa natsiksi tai ulkomaalaisvihamieliseksi leimaavaa väkeä riittää. Talousasioissa kyse on samantapaisesta mielikuvamarkkinoinnista. Kun kaikkea epämiellyttävää ei haluta suoranaisesti kieltää, tarjotaan ratkaisuksi kaikkien verojen korottamista. Fiskaalinen vero ei muutu siitä miksikään vaikka se maisemoidaan ympäristöveroksi, ja mitä enemmän näitä veroja keksitään, sitä enemmän julkisella sektorilla on rahaa haaskattavaksi humpuukiin. Kun periaatteellinen tarkoitus on kerätä rahaa eikä tehdä rahalla oikeita asioita, politiikka tuppaa tuottamaan sitä, mitä se mittaa, eli lisää veroja.

Vasemmistoliitto on vähän samaa maata. Kuten vihreiden kanssa tarinoidessa, väärinä pidettyjen mielipiteiden esittäminen tuppaa aina henkilöitymään mielipiteen esittäjään. Tuloksena ei ole avartavaa ajatustenvaihtoa ja erilaisten näkökantojen suvaitsemista, sillä kun ollaan pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan, pahan vastustamisessa mikään keino ei ole liian raskas. Taloudellisesti kyse on tietysti vasemmistopuolueesta, joten taloudellista liberalismia on turha odottaa.

Persut eivät eroa juuri Vihreistä retoriikallaan. Persujen maahanmuuttokritiikkiväki pitää itseään sananvapauden airuina ja itseään suvaitsevaisena ja avarakatseisena, mutta ei tarvitse kuunnella montaakaan puheenvuoroa kun huomaa, että keskustelun vastapuoli, usein punavihreiden piirien edustaja, leimataan homoksi, lesboksi, hulluksi tai pikkutytöksi. Tätä lähestymistapaa on ainakin minun täysin mahdotonta sietää. Taloudellinen liberalismi ei edusta mitään arvoa Perussuomalaisille, sillä ollaan pienen ihmisen puolella kaikkia muita vastaan, ja sehän tarkoittaa lisää veroja ja lisää tukiaisia.

RKP on usein varsin ok ajatuksellisesti. Tietyt ylilyönnit maahanmuuttokeskustelussa ovat aiheuttaneet kuvaan särön, sillä myös RKP:n riveissä esiintyy vähäistä suuremmin kyvyttömyyttä ymmärtää erilaisia mielipiteitä ja niiden esittäjiä. Talouspuolella RKP:n ongelma on se, että mikään asia ei ole liian kallis, jos se tehdään ruotsiksi ruotsinkielisellä paikkakunnalla, missä on hieman samaa henkeä kuin Kepun aluepolitiikkapuuhastelussa.

Kristillisistä ei tarvitse tälläkään kertaa sanoa mitään.

Valitse siitä sitten. Tarjolla on vain huonoja ja huonompia vaihtoehtoja. Minulla on sellainen tuntu, että liberaaleja tarvittaisiin taas. Kaikennäköiset maahanmuutto- ja uskovaiskeskustelujen oheiskohinasta syntyneet yritykset hyökätä sananvapautta, mielenosoitusvapautta ja väärinä pidettyjen mielipiteiden esittäjiä vastaan ansaitsevat huomiotamme enemmän kuin mitä asia nyt saa. Laki ei edelleenkään tunnista väärää mielipidettä, ja kukaan ei tunnu muistuttavan meitä tästä valtapolitiikan kentällä. Taloudellisessa mielessä julkistalouden ahdinko on tosiasia, ja se, miten yhdistetään ihmisten hyvinvointi, tasapainoinen julkistalous ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevista huolehtiminen, tarvitsee uusia ajatuksia.

Vanhoilla eväillä ja juustohöylällä ei synny valmista.

Talouskasvun rajallisuus on hokema, jota toistetaan melkein yhtä usein kuin “nuoriso on rappiolla” -mantraa. Kumpikaan ei lisäksi ole kovin uusi keksintö, vaan toistajia on riittänyt vuosisatojen aikana useita sieltä täältä.

Suomessa tätä kuulee yleensä vihreistä suunnista viheragendaa tukemaan, tai sitten perussuomalais- tai kristillissuunnasta “alas markkinatalous” -ajatuksia tukemaan.

Nopeasti miettimällä vaikuttaisi siltä, että talouskasvu ei ole mitenkään erityisen rajallinen asia. Talouskasvuhan on talouden tuottamien tavaroiden ja palvelujen arvon lisääntymistä inflaatiosta puhdistettuna. Se ei erityisesti ole juuri nykyisten kauppatavaroiden arvon lisääntymistä.

Siitä ei ole kauan, kun maailman ainoa merkittävä kauppatavara oli villa. Siitäkään ei ole kovin kauan, kun talouskasvu saatiin efektiivisesti pellosta sadon muodossa. Talous on kasvanut voimakkaasti aina siellä, missä on kunkin ajan tuotantoketjun korkein rahastusporras.

Alkutuotantoaikaan maa tuotti talouskasvun. Teollisuusyhteiskunnassa ruukki. Palveluyhteiskunnassa korkeamman jalostusasteen palvelujen kotimarkkinakysyntä. Nyt ollaan siirtymässä johonkin muuhun, mutta aika näyttää, mihin. Juuri näissä muutosvaiheissa on tapana hokea, että nyt talouskasvu tyssää pysyvästi, sillä ajatellaan vain sen marginaalistuvan toiminnan kohtaloa. Jos luonnonvarat ottavat ja loppuvat, silloin tavaran valmistaminen ja ostaminen eivät enää luo talouskasvua, mutta eihän esimerkiksi viihteen tuottaminen kuluta samalla tapaa luonnonvaroja kuin kumiankkojen tuottaminen kumiankkatehtaassa.

Jonkun luonnonvaran äkillinen loppuminen varmasti aiheuttaisi pienen notkahduksen talouskasvuun, kunnes keksitään tapoja pärjätä ilman sitä, tai ihmisten kulutustottumukset muuttuvat toisenlaisiksi. Väestön ikääntyminen aiheuttaa notkahduksen talouskasvuun, sillä kuluttajien määrä vähenee jossain vaiheessa, mutta kääntyy taas kasvu-uralle aikanaan.

Edes sodat eivät muuta mitään kovin pysyvästi, sillä nykyinen talouskasvu perustuu ennen kaikkea tietotaitoon. Vaikka rakennuksia pommitettaisiin päreiksi ja ihmisiä tapettaisiin, tieto ei ole kadonnut mihinkään, ja kun sota joskus loppuu, on lopulta aika vaivatonta rakentaa uudelleen kaikki hajotettu, minkä huomaa esimerkiksi Jugoslaviasta.

Talouskasvu nähdäkseni tyssää pysyvästi vain, jos ihmiset eivät enää haluaisi kuluttaa oikein mitään. Se, että he rupeavat kuluttamaan palveluja tavaran sijaan, ei tee talouskasvulle muuta kuin muuttaa sen painopistettä. Talouskasvuargumentti ei siis ole mikään linkolalaisten oppien peruste. Samaten ei ole mitään syytä vastustaa markkinataloutta siksi, että osa ihmisistä, firmoista ja kenties jopa valtioista ei oikein pysy kehityksen kelkassa kaikkina ajan hetkinä ja osaa ennakoida maailmassa tapahtuvia muutoksia.

Suomesta pitäisi EU-periaateohjelman mukaan vähentää 150000 köyhää lähivuosina.

Tavoite on tietysti ylevä, mutta minulla on epäilykseni siitä, päästäänkö tavoitteeseen. Kun Suomessa on EU:n tilastointitavan mukaan 920000 köyhää, ja siitä huolimatta läheskään tuo joukko ei koe minkäänlaista puutetta, on syytä miettiä, ovatko köyhyyden kriteerit kohdallaan.

Kun köyhiä määritellään mediaanitulojen kautta, köyhyys ei efektiivisesti poistu koskaan. Hyvin köyhä tienaa alle 60% mediaanitulosta, joten köyhä tienaa siis tätä enemmän. Kun köyhyys määritellään näin, köyhien määrä ei vähene kovin helposti. On nimittäin verraten vaikeaa keksiä sellaisia ratkaisuja, jotka nostaisivat vain mediaaniansion alapuolella olevien tuloja, mutta eivät aiheuttaisi kenenkään lipsumista mediaanansion yläpuolelle, jolloin mediaaniansio nousee ja köyhyysraja täten myös.

Tällaisten ratkaisujen keksimisessä on kaksi perustavaa laatua olevaa ongelmaa. Ensimmäinen on se, että kun valtio lainaa jo nyt joka neljännen euron, ratkaisu ei saa maksaa mitään. Asiaa ei siis voi ratkaista tulonsiirroilla tai veronkevennyksillä. Toinen ongelma liittyy tuloloukkuihin. Jos onnistutaan jotenkin kompressoimaan mediaaniansion alapuolella olevat hyvin lähelle tuota mediaania, mitä tämän köyhyysmääritelmän mukainen köyhyyden poisto edellyttäisi, silloin tuon mediaanin alapuolella on hirvittävä tuloloukkuongelma. Jos tulonsiirtojen varassa elävät tienaavat jokseenkin kuin alempaa keskiluokkaa edustava palkansaaja, motiivi tehdä työtä ja siirtyä tukiaisten varasta työelämään poistuu. Tuloloukut ovat ongelma jo nyt ja niitä on yritetty poistaa, joten tilanteen pahentaminen tuskin on kovin monen intressissä.

Mitä jää jäljelle?

Käytännössä vain työllisyysasteen nostaminen, mikä tarkoittaisi yrittäjyyttä suosivia toimenpiteitä, työmarkkinoiden jäykkyysongelmien tunnistamista, tunnustamista ja korjaamista, sekä eläkeiän nostoa. Yrittäjyyttä suosivissa toimenpiteissä mielestäni avainasemassa on riskirahoitus, jota ei nyt tunnu saavan oikein mistään kohtuullisin ehdoin ja asuntoaan panttaamatta.

Työmarkkinoiden ongelmien ja eläkeän nostamisen ongelma on se, että ne ovat palkansaajakentässä epäsuosittuja toimenpiteitä. Näitä on nysvätty kolmikantatyöryhmissä iät ajat, eikä sitä kautta näytä valmistuvan kuunaan mitään. Perustulomallia tyrkytetään joskus, mutta sekään ei näytä kolmikannassa tarttuvan oikein kenenkään agendalle. Työnantajat pelkäävät kuluja ja työntekijät pelkäävät liittojen vallan vähenevän.

Asiaa auttaa hieman se, kun työeläkkeitä jossain vaiheessa joudutaan leikkaamaan. Tämän oletan vaikuttavan mediaaniansioihin niitä laskevasti, jolloin osa köyhistä lakkaa olemasta köyhiä tilastonikkaroinnilla.

Toinen vaihtoehtoinen kokonaisuus on heittää EU:n köyhyyskriteereillä kuikkaa ja keskittyä tunnistamaan ne, joilla on puutetta peruselämiseen liittyvistä asioista, ja yrittää jotenkin korjata heidän asemaansa. Tätäkin on yritetty, mutta kolmikantatyöryhmissä ammattiliitot kieltäytyivät kategorisesti perusturvan nostamisesta, jos samalla eivät nouse ansiosidonnaiset etuudet siten, että niiden suhde säilyy ennallaan. Kaikkein köyhimpiä auttavan perusturvan korotus olisi ollut kustannuksiltaan siedettävä vielä viime vuoden taloustilanteessa, mutta ansiosidonnaisten etuuksien korottamiseen ei löytynyt rahaa.

Suomessa ja todennäköisesti muuallakin osa koetusta köyhyydestä johtuu asumisen hinnasta kasvukeskuksissa, ja myös kasvukeskusten asunto- ja kaavoituspolitiikka on osa köyhyyden vastaista työtä. EU:n tilastoissa tällaiset toimenpiteet eivät näy, sillä tilastot eivät ota huomioon sitä, mihin raha menee vaan ainoastaan sen, paljonko sitä tulee, mutta jos emme seuraa orjallisesti eu-kriteeristöä, voimme parantaa ihmisten elintasoa muillakin tavoin kuin antamalla heille lisää rahaa.

Eikä kilpailun potkaiseminen jotenkin käyntiin ruokakaupassa olisi sekään köyhän kannalta kovin huono vaihtoehto.

EU:ssa on tekeillä joku kuluttajansuojaa käytännössä osin heikentävä direktiiviehdotus, joka tullee kaatumaan.

Perustelut tehdä tällaisia direktiivejä löytyvät kuulemma Euroopan internet-kaupan kehittymättömyydestä USA:an verrattuna. Komissaarien analyysi on se, että kun sääntelyä on liian vähän, asiakkaat ovat peloissaan eivätkä siksi osta netistä, ja USA:ssa kaikki on tältä osin kunnossa kun pääosin liittovaltion lainsäädäntö säätelee kuluttajansuojaa.

Jälleen kerran esimerkki asiasta, jossa poskelleen menevä analyysi tuottaa pieleen meneviä ehdotuksia.

En tiedä onko Euroopassa nettikauppa kehittymätöntä, mutta totta on, että USA:ssa ostetaan paljon enemmän netistä kuin Euroopassa. Onkohan syy kuitenkaan byrokratian koukeroissa vai hinnassa ja joissain muissa kulttuurillisissa ja bisneksellisissä seikoissa?

USA:ssa nettikauppaan on potkinut vauhtia se, että ostokset ovat salex tax -vapaita, paitsi jos asuu siinä osavaltiossa, jossa kauppa toimii. Eihän USA:n sales tax taida kovimmillaankaan olla kuin noin 9 prosenttia verrattuna 22-25% arvonlisäveroihin, mutta tuottaa se silti hintaeron nettikaupan eduksi, ja kattaa mukavasti isonkin tavaran kuljetuskustannuksia. Tämä on tehnyt nettiostamisesta halvempaa, kun taas Euroopan kilpailluilla markkinoilla nettikaupat eivät välttämättä myy niin paljon halvemmalla kuin marketti, että kannattaa maksaa lisää jonkun tavaran kuljetuksesta ja silti säästää jotakin.

Toinen nettikauppaan vaikuttanut asia on logistiikka. USA on ollut postimyynnin, tv-shoppien jne. luvattu maa jo vuosikymmeniä. Siellä on kilpailtu logistiikkaketju, joka kuljettaa tavaraa halvalla nopeasti ovelta ovelle. Euroopassa vastaavat kuljetusliikkeet ovat premium-palveluita ja hinnoiteltu sen mukaan. Kai kilpailu on tässäkin hiukan alkanut toimia, mutta tässä asiassa Eurooppa tulee vuosia tai vuosikymmeniä USA:n perässä.

Edelliseen liittyvä kulttuuriseikka on se, että Euroopassa useammin molemmat vanhemmat ovat töissä. Jos kuli tuo jonkun härvelin arvottuna aikana virka-aikaan, Suomessa ei ole ketään kotona sitä vastaanottamassa. Pienet asiat voi tilata töihin, mutta jos tilaa 420 tuuman telkkarin toimistolle, sen kotiinkuljetus sieltä on aivan yhtä hankalaa kuin kivijalkakaupastakin. Halvat kuljetuspalvelut eivät kykene useinkaan ilmoittamaan mitään toimitusajasta. Joissain maissa saa lauantaitoimituksen vaivalla, Englannissa lisämaksusta ja tämä auttaa, mutta odottelu venyy helposti pitkäksi jos tilaa loppuviikosta ja toimitus ehtii seuraavan viikon lauantaille.

Kolmas asia on byrokratia. Nykyään EU:ssa nettikauppaa sinänsä voidaan käydä kiusaamatta kuluttajaa tulleilla ja veroilla paitsi jos toimitus onkin Kanaalisaarilta eikä asu Englannissa, mutta kauppias tarvitsee kalliimman softan kyetäkseen velkomaan joka asiakkaalta eri verot ja tilittämään niitä jotenkin sinne tänne. En tiedä kuinka paljon tästä käytännössä aiheutuu työtä, mutta varmaan jotakin. En myöskään tiedä, lisääkö eurooppalainen verotuskäytäntö riskiä, sillä jos asiakas ei lopulta maksa toimitusta jonkun kuprun takia ja luottokorttiyhtiöltä ei saakaan rahojaan kun asiakas on valittanut sinne, pitääkö silti tilittää ALV olemattomasta rahasta? Tässä lienee maakohtaisia eroja.

Suomalaisessa nettikaupassa on erityisongelmana se, että Luottokunta änkyröi vastaan iät ajat eikä Suomeen ollut käytännössä mahdollista perustaa ulkomaille toimittavaa verkkokauppaa. En muista tarkalleen, koska lopetin Nordean/Meritan/whateverin asiakkuuden, lienee ollut joskus vuosituhannen vaihteen paikkeilla Suomessa, sieltä tuli luottokortin mukana paimenkirjeitä, joissa peloteltiin nettiostamisen kauheilla vaaroilla ja kategorisesti kiellettiin käyttämästä korttia nettikaupassa, jota ei ole varmistettu jollain kuolleena syntyneellä SET-palvelulla, jota ei lopulta tarjonnut yksikään kauppa.

Kun kaikennäköisiä Verified by visa -juttuja näkee ainoastaan mannereurooppalaisissa nettikaupoissa, tulee mieleen, että meno on saattanut olla sama muuallakin. Luottokorttiyhtiöt näkivät internet-maksamisessa tilaisuuden yrittää rahastaa lisää samasta maksamispalvelusta, sillä aivokuollut SET ja nykyisin siellä täällä käytössä oleva verified by visa ovat maksullisia palveluja. Tavaran tilaaminen muualta kuin eurooppalaisesta nettikaupasta puolestaan on byrokraattista, sillä se tietää asiointia virka-aikaan auki olevassa tullipostissa.

Neljäs asia on kieliongelma. Euroopassa nettikaupat ovat pääosin englanniksi, mutta ei tarvitse mennä kuin Saksaan, ja sieltä alkaa löytyä ostovoimaista väkeä, joka ei puhu sanaakaan englantia. Alppien eteläpuolisen Afrikan maissa tilanne on vielä huonompi. Näin siis kauppa, joka haluaisi toimia globaalisti EU:n markkinoilla, tarvitsisi tuhottomasti kielenkääntöpalveluja pystyäkseen palvelemaan italialaisia italiaksi, ranskanpullia ranskaksi, polakkeja puolaksi, teutoneita saksaksi ja ihmisiä englanniksi. Näin 400 miljoonan ihmisen markkina-alue tosiasiallisesti kutistuu kunkin kielialueen kaupaksi tai noin 150 miljoonan englantia luontevasti käyttävän ihmisen markkinoiksi.

Veikkaan, että kuluttajansuoja ei ole asiassa edes etäisesti oleellinen juttu. Nettikaupasta tilattavat, ylipäätään mitään suojaa tarvitsevat asiat eli kestokulutushyödykkeet, ovat nykyään sellaisia, että valmistajat tarjoavat globaalin takuun. Elokuvan tapauksessa virheellisen voi palauttaa mihin hyvänsä nettikauppaan, rikki menneestä kodinkoneesta vastaa sen valmistaja. Tietoomme ei ole tullut mitään suuria ongelmia minkään verkkokaupan kanssa. Jotain huijareita on joskus ollut markkinoilla, mutta äkkiä ne ovat sieltä häipyneet.

Jos nettikauppoja halutaan suosia, olisi syyniin otettava enemmänkin luottokorttiyhtiöiden bisnes kuin kuluttajansuoja. Samaten voisi miettiä, onko verotus toteutettu nyt asiakasta ja kauppiasta suosivalla yksinkertaisella tavalla vai onko pyritty maksimoimaan eri valtioiden verotuloja ja estämään verokilpailu tässäkin asiassa.

Uuden suomen mukaan joku maahanmuuttokriittisten joukko on irtautumassa persuista ja perustamassa omaa puoluetta.

Tämä on hyvä asia jokaiselle, joka ei pidä Perussuomalaisista. Suomen vaalijärjestelmässä on suuruuden ekonomiaa, ja äänten hajautuminen voisi teoriassa potkaista molemmat puolueet pois eduskunnasta seuraavissa vaaleissa. Käytännössä jos puolue jakautuisi kahtia, Soini varmaankin menisi läpi, mutta saattaisi jäädä ainoaksi. Minulle ei aivan avaudu, mitä uuden pikkupuolueen perustajat tavoittelevat, mutta minun ei tarvitse onneksi asiaa ymmärtääkään.

Harmillisesti tämä saattaa olla hyvä asia myös Kepulle. Jos persuja ei tule valituksi Pohjanmaalta, sieltä tulee kuitenkin valituksi joku kepulainen.

Perussuomalaisissahan tämä on ollut tulossa jo pitkään. Puolueessa on pari vakavasti otettavaa nimeä, tai no ainakin yksi, mutta muuten se on sateenvarjo erilaisille änkyröitsijöille. Jokainen Illuminatia pelannut tietää, että fanaticin vastakohta on fanatic, ja kerho on tähän mennessä pysynyt kasassa Soinin karismalla. Nyt kun Soini on poissa Brysselissä ja hiiret hyppivät pöydällä, näyttää jokseenkin selvältä, etteivät kaikki enää mahdu saman katon alle.

Persujen kannalta tässä on hyvää ja pahaa. Hyvää se, että noloin natsiaines siirtyy nyt pois riveistä eikä Soinin tarvitse selitellä yhtä paljoa. Huonoa on se, että mukana mennee asiallistakin ainesta ja asiallisia äänestäjiä, ja melko vakavasti otettavaa kymmenen prosentin kannatusta tavoitteleva puolue todennäköisesti ei onnistu keskikastiin nousemisessaan.

Tällä kertaa kristityt ovat liikkeellä vastustamassa sitä, että jotain uskontoihin liittyvää käytetään jossain muussa kuin uskonnon itsensä määrittelemällä tavalla. Vapaa-ajattelijat siis haluavat vaihtaa raamattuja pornolehtiin.

Kristityt lausuvat asiasta näin:
Vaikka mielenilmaisut ovat laillisia, on niiden järjestäjien aina välttämätöntä kunnioittaa kansan vähemmistön tai enemmistön arvoja.

Kristittyjen mielestä siis sananvapaus, ilmaisun vapaus ja mielenosoittamisvapaus ovat olemassa vain, jos näin tekemällä ei loukata kenenkään arvoja. Ei enemmistön eikä minkään vähemmistön. Ajatus on koko lailla päätön.

Tällä linjalla ovat viime aikoina kunnostautuneet vain muslimien loputtomiin ymmärtäjät, ja tästä on kirjoitettu viime aikoina paljon. Kirjoitin itse joku aika sitten uskovaisten vastaiskusta, ja tämä on osoitus juuri siitä. Maallisia yhteiskuntia vastaan hyökätään vähän jokaisen uskonnon riveistä, ja kaikissa näissä hyökkäyksissä on oleellisesti kyse siitä, että jonkun väriset uskovaiset haluaisivat kieltää jotakin, koska tämä joku on heidän mielestään loukkaavaa, tai heidän mielestään joku kuvitteellinen henkilö saattaa asiasta loukkaantua.

Nyt kuulemma viranomaisten pitäisi käyttää aivoaikaansa sen selvittämiseen, onko tapahtunut rötös.

Uskontoja vastaan pitää saada esittää kritiikkiä, ja tämän varmaan tunnustaa jokainen tämän lauselman allekirjoittanut Kristillisten eduskuntaryhmän jäsenkin. Kritiikin pitäisi kuitenkin olla aina näiden uskontojen hyväksymää, ja tästä minulle tulee mieleen työläis- ja talonpoikaisvaltioiden virallinen oppositio, jotka puolueen kätyreinä keskustelivat hieman sallituissa rajoissa puolueen määräämistä asioista, puoluetta suuresti ylistäen. Kritiikin siis pitäisi olla jotenkin kritisoitavan hallinnassa, ja sitten kaikki olisi hyvin.

Erinäköisten vapauksien ydinolemus näyttää jälleen kerran kadonneen johonkin. Sananvapauden ideahan ei ole se, että kaikkien hyväksymä puhe on erityisessä suojeluksessa, vaan kyse on siitä, että erityisessä suojeluksessa on puhe, jonka joku haluaisi kieltää.

Mielenosoitusoikeus on täysin samaa perua. Jos mieltä saisi osoittaa vain siten, ettei kukaan ärsyynny tai hermostu, mitä järkeä olisi ylipäätään osoittaa mieltä? Mielenosoituksen ideahan on kääntää ihmisten ajatukset hetkeksi johonkin asiaan, jota he eivät ole tulleet ajatelleeksi tai jota he ovat ajatelleet ainoastaan jollain viralliseen oppiin kuuluvalla tavalla. Sivutuotteena joku yleensä loukkaantuu tai hermostuu, mutta miten on mahdollista ravistaa ihmisiä ajattelemaan asioita ilman, että nykymaailmassa joku enemmistö tai vähemmistö hermostuisi?

Ei se ole mahdollista ensinkään.

Suhtautuminen alkoholin aiheuttamiin ongelmiin näyttää olevan joka maassa erilainen. Kaikissa maissa yritetään tehdä jotakin, ja missään ei saavuteta tuloksia.

Britanniassa ideoidaan tällä hetkellä alkoholille vähimmäishintaa supermarketissa. Tämä ehkä auttaa jotain, todennäköisesti ei. Pubit tietysti pitävät ehdotuksesta, sillä kaljan hinnan laskettua erinäköisten supertarjousten takia siten, että kaupasta saa nykyään 24 tölkkiä kahden pubipintin hinnalla, pubeja on kaatunut jonkunkin verran.

Suomessa tunnutaan keskustelevan jatkuvasti alkoholimainonnasta. Kuvitellaan, että nuoriso lopettaa juopottelun kunhan alkoholimainonta kielletään tai sitä muutetaan tylsemmäksi.

Tämä vaikuttaa hyvinkin kosmeettiselta puuhastelulta yhdestä hyvin perustavanlaatuisesta syystä.

Näiden lakien visioijilla lienee mielessään tupakka. Kun tupakan mainonta on kielletty, tupakan näkyvyyttä vähennetty ja kielletty tupakointia siellä täällä, tupakointi todellakin on vähentynyt. Nuorista suurempi osa ei enää polta tupakkaa, joten kun keinot toimivat tupakan kohdalla, niiden on toimittava alkoholinkin kohdalla.

PIeleen mennään kuitenkin juuri tässä. Tupakan suhteen näyttää käyvän niin, että nuorena tupakasta erossa pysyneet harvoin aloittavat tupakointia vanhempanakaan. Näin pienikin muutos 16-vuotiaiden käyttäytymisessä luo pohjaa hieman suuremmalle muutokselle tämän päivän 10-vuotiaiden joukossa sitten kun he ovat 16-vuotiaita. Tupakoinnin sosiaalinen arvo vähenee vuosi vuodelta ja todennäköisesti sukupolven jälkeen tupakointi on enää pääosin vanhojen äijien juttu.

Alkoholin kanssa ei kuitenkaan käy näin. Nuorisoa ei aja juomaan mainonta vaan hieman vanhempien nuorten esimerkki. Tätä esimerkin voimaa ei katkaise alkoholimainonnan kieltäminen, ja on vaikea kuvitella sitä jatkumoa, joka tekisi pontevasti lasiin 16- tai 17-vuotiaista sylkäisevistä täysraittiita pysyvästi heikentäen tätä esimerkin voimaa. Useimmat kuitenkin keksivät jossain vaiheessa, että kännissä pönöttäminen toisinaan on kivaa, ja toimivat näin hyvinä esimerkkeinä hieman nuoremmille, ja täysraittiiden määrä on pysynyt jokseenkin ennallaan.

Silloin kun minä olin nuori, juotiin keskikaljaa tai Dry vodkaa. Kaljaa saatavuuden ja keskiolutbaarien takia, ja dry vodkaa siksi, että hintalaatusuhde oli hyvä. Nykyisin nuoriso juonee vähän mitä sattuu, myös valiten sen mukaan, mikä on hyvää. Tämähän on ollut joidenkin alkoholivalistajien tavoite jo pitkään, että siirryttäisiin kaljasta viiniin ja väkevistä miedompiin juomiin sekä yleisemmin kulttuuriin, jossa prosentit eivät näyttele keskeistä roolia. Näin lienee tapahtunut, ja osasyy juuri tähän on alkoholimainonta.

Nuorison juoman alkoholin määrään voi vaikuttaa jossain määrin hinnalla. Mainonnalla ei tuntuisi olevan kuitenkaan kovin suurta yhteyttä juomisen määrään vaan ainoastaan juomisen laatuun.

Oppineiden aikaa voi käyttää tämän sortin puuhasteluun, mutta mitään suurensuurta vaikutusta sillä ei ole mihinkään. Oikeastaan melkein kaikkien paitsi huumekauppiaiden kannattaa toivoa, ettei alkoholin käytölle mitään suurta kulttuurillista tapahdukaan. Niin kauan kuin väki juo pussikaljaa puistossa, valtio saa verotulonsa. Jos väki ryhtyykin myssyttelemään ja ostamaan kukkaa Abdullahilta, valtio ei saa mitään, ja lisäksi jo häviämässä oleva tupakanpoltto saattaa löytää uudelleen tiensä nuorempiin ikäluokkiin.

EU:lle on valittu presidentti, mutta missä hän oikein luuraa?

Valintansa jälkeen en ole kuullut hänestä yhtään mitään. Euroopassa on talous-, velka- ja pankkikriisi, mutta ilmeisesti näihin asioihin vastaaminen ei kuulu mitenkään presidentille. Ulkoministeriksi valittu lady Ashton on sentään sanonut jotakin Israelin välimeritempauksen johdosta.

Olisiko käynyt niin, että oli hirveä kiire valita EU:lle jotain korkeita virkamiehiä, mutta kukaan ei tullut miettineeksi, mikä heidän toimenkuvansa oikein on? Tai tuliko Ranskan ja Saksan pomoille yllätyksenä, että presidentti rupeaisi käyttämään ääntä heidänkin puolestaan, ja siirsivät valitun henkilön johonkin sivuraiteelle vähin äänin?

Talouskriisiä on kommentoinut lähinnä Angela Merkel. Asia ei kuitenkaan ole Saksan, vaan koko euroalueen ja EU:n. Jos presidentillä ei ole mitään näkemystä koko asiaan, mikä hänen roolinsa oikein on? Tarvitsemmeko me hahmoa, jolla ei tuntuisi olevan mitään syytä esiintyä ikinä julkisesti?

EU-politiikkaa tuntemattomana epäilen, että suuret maat ja presidentti eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mikä on presidentin ja EU:n rooli ja mikä kuuluu kansalliseen päätöksentekoon. Tämähän on ollut EU:ssa iankaikkinen ongelma kun jäsenmaat haluaisivat EU:sta rahaa, mutteivät olisi valmiita antamaan sille valtaa missään asioissa. Olisikohan jossain mopo hieman keulinut ja kuvitellut, että liittovaltio syntyy kunhan sille valitaan pomo? Kun ei liittovaltio syntynytkään, pomolla ei ole paljon tekemistä, sillä hänen hallittavakseen kuviteltua imperiumia ei ole olemassa.

Nykyisen EU:n pohjalle ei voi rakentaa liittovaltiota vaikka olisi tahtoakin, kerho on liian sekalaisia maita sisältävä ja liian sekavasti hallittu.