Jul 2012
Voittaako länsimainen yhteiskuntamalli?
30/07/12 13:17
Mietin tätäkin aikani kuluksi.
Länsimaissahan elää osin kirjoitettuna, osin kirjoittamattomana hypoteesina se, että länsimainen yhteiskuntajärjestys on paras maailmassa ja muut pyrkivät sitä kohti kuka menestyksekkäämmin, kuka huonommin, ja sisäänrakennettu ajatus on se, että maalla menee sitä paremmin, mitä länsimaisempi yhteiskunta on kyseessä.
Tämä on toki pääosin hybristä, minkä tiedämme käytännön esimerkkienkin valossa.
Singaporella menee hyvin, vaikka maasta puuttuvat useimmat länsimaiset perusvapaudet. Muslimimaiden naiset eivät totisesti odota, että ruotsalaiset feministit tulevat vapauttamaan heidät sortavien miestensä ikeestä ja repimään alas heidän huntunsa vaan he haluavat - jos haluavat - joitakin käytännön muutoksia elämäänsä pienin askelin. Venäläinen toivoo lähinnä hyvää tsaaria eikä kuvittele, että ympärille syntyy aktiivinen kansalaisyhteiskunta.
Pidämme kuitenkin edelleen melko vahvana opin pylväänä sitä, että maalla menee sitä paremmin, mitä länsimaisempi se on. Jätän tässä tarkasti määrittelemättä sen, mitä tarkoittaa “länsimainen”, mutta se sisältää ainakin parlamentaarisen demokratian ja länsimaisen ihmisoikeuskäsityksen. Länsimaissa ei pidetä erityisen suurena ongelmana Aasian talousjättien nousua, sillä ne eivät ole länsimaita, joten länsimailla on edelleen jatkossakin tärkeä ja keskeinen asema maailmassa.
Olen itsekin ollut periaatteen tasolla tämän ajatuksen kannalla. Se, missä länsimainen yhteiskunta on hyvä, on keksintöjen tuottaminen. Keksintö tulkitaan tässä äärimmäisen laajasti. Se voi olla uusi härveli, uusi aate, uusi taidesuunta, uusi kulttuurillinen virtaus tai vaikkapa uusi viestintäteknologiaympäristö. Länsimaissa yhdistyy ajattelun vapaus siihen, että erilaisuutta ei yritetä äärimmäisen aktiivisesti nitistää. Uutta voi luoda ja uutta voi kokeilla. Kun tähän lisätään kohtuullisen ostovoimainen kuluttajakunta, tuloksena on melko toimiva keitos. Viimeisen 300 vuoden aikana montaakaan merkittävää keksintöä ei ole tehty muualla kuin länsimaissa.
Nousevien talouksen rooliksi on jäänyt länsimaisten keksintöjen kopioiminen ja tekeminen halvemmalla, millä ne ovat onnistuneet rikastumaan. Tämä ei sodi mitään hyvänä pidettyä ajatusta vastaan vaan se on osa täysin hyväksyttävää suhteellisen hyödyn ja edun kiertokulkua.
Minusta näyttää kuitenkin siltä, että maailma on muuttunut tai ainakin muuttumassa. Uusia keksintöjä ei vain tehdä. Missä sitten on länsimainen etumatka kopioimisella ja pikkuparannuksilla porskuttaviin itämaihin? Sitä ei enää ole. Unifikaation, yhden totuuden ja keskusjohtoisuuden nimeen vannova komentotalous kykenee tuottamaan kaiken sen saman, minkä kykenee tuottamaan länsimaakin, sillä mitään aivotoimintaa, luovuutta ja vapautta ei kopioimiseen ja megapikselien lisäämisen tyyppisten pikku parannusten tekemiseen tarvita.
Vastakkain on siis yhdenmukaisuuteen perustuva komentotalous, joka tekee asioita halvalla kun käsketään ja kapinoijat ammutaan, sekä vapauteen ja erilaisuuteen perustuva länsimainen talous, joka tekee täsmälleen samoja asioita mutta paljon kalliimmalla, koska mahdollisuudet komentaa ja pakottaa ovat rajalliset.
Henkisesti tietysti haluamme mielellämme elää länsimaissa, mutta onko tämä yhteiskuntamalli kestävä?
Länsimaiseen doktriiniin perustuen oletamme, että on, ja kunhan aikaa vain kuluu, kiinalaiset muuttuvat länsimaisiksi ja ovat sitten samalla viivalla osana yhteistä maailman ryhmähaliperhettä, jota kuitenkin mielellään johdettaisiin USA:sta ja Ranskasta käsin perustuen vain valkoisen miehen ylevämmyyden ajatukseen. Saattaa kuitenkin olla, ettei kiinalaisilla ole mitään hinkua osaksi tätä muiden ehdoilla ja muiden kulttuurin ympärille rakennettua perhettä, joten mitään tällaista kehitystä ei tulla näkemään.
Kyse voi aivan hyvin olla aidosta kilpailutilanteesta ja todennäköisesti onkin. Länsimainen yhteiskunta pärjää, jos sillä on jotakin myytävää, ja kuolee pois, jos ei ole. Afrikka näyttää meille, että kiinalaiset brändäämättömät kopiot kelpaavat aivan hyvin eivätkä ihmiset ole kiinnostuneita maksamaan
esimerkiksi autosta triplahintaa vain siksi, että siinä on joku länsimainen logo. Ja miksi olisivatkaan, sillä kiinalainen ja saksalainen auto ovat oleelliselta osin täsmälleen samanlainen härveli: molemmilla pääsee pitkin kuoppaisia Afrikan teitä naapurikylään ostoksille.
Länsimaissa tuskin voidaan periaatteitamme ja koko kulttuuria kadottamatta ottaa käyttöön komentotalouden keinoja, joilla ihmiset pakotetaan raatamaan 12 tuntia päivässä jossain hikipajassa kokoamassa tavaroita markkinoille. Sen sijaan voisimme tehdä niitä keksintöjä, sillä vaikka ne voidaan kopioida, ne antavat kuitenkin jonkunnäköisen etumatkan ja tämä on alue, mihin “yksi kansa - yksi johtaja - yksi totuus” komentotalous ei taivu sen periaatteita ja kulttuuria kadottamatta.
Tätä kautta syntyvät keksinnöt ja niiden kopiot hyödyttävät koko maailmaa ja siksi muulla maailmalla on jonkunnäköinen motiivi rahoittaa elämäämme ja elintapaamme. Jostain pitää pystyä kopioimaan jos ei kyetä tekemään uutta itse. Tämä on länsimaiden bisnescase jos joku.
Mitään ei kuitenkaan tapahdu, sillä länsimaissa on lopetettu uuden keksiminen. Kaikki vain säästävät ja nyyhkivät laman alla vuodesta toiseen eivätkä firmat panosta uuden luomiseen ja hulluihin kokeiluihin ropoakaan. Nyt on oltu viisi vuotta komentotaloutta muistuttavassa lamamoodissa, jossa firmojen pavunlaskijat päättävät, mitä tehdään, miten tehdään ja millä välineillä tehdään, ja irtisanovat jokaisen, jonka työn tuloksia he eivät pesussa kutistuneissa mielissään ymmärrä puolen minuutin vaivannäöllä.
Jos tätä tehdään vielä viisi vuotta, työelämässä neljännes ihmisistä on jo sellaisia, jotka eivät ole mitään muuta koskaan nähneetkään, ja tämän koulun käyneet ihmiset alkavat yletä johtajiksi. Minkä kulttuurin he tuovat mukanaan? Sen, mitä he eivät ole koskaan nähneetkään vai sen, joka on heille ainoa kokemansa? Veikkaan jälkimmäistä, ja silloin länsimainen keksintödynamo hyytyy paljon pidemmäksi ajaksi kuin yksikään sota, nälänhätä tai muu kriisi on sitä koskaan kyennyt pysäyttämään.
Tähän kaikkeen on länsimaissa kaksi syytä: ensimmäinen ja selkeä virhe on se, että julkiset sektorit ovat olleet yrityksille liian suuria asiakkaita. Liian suuri osa bisneksestä on kiertänyt tätä kautta ja nyt kun julkisen sektorin kyky kuluttaa on vähentynyt, firmat ovat hätää kärsimässä kun niiden tuotteet eivät ehkä kelpaakaan yksityisille markkinoille yksityisen sektorin ehdoin eivätkä pärjää avoimessa kilpailussa. Julkinen sektori on rönsynnyt ajat sitten peruspalveluista, perusturvasta ja perusinfrastruktuurista tekemään kaikenlaista muutakin ja tästä on tullut talouksiin liian suuri osa.
Tätä voi verrata siihen, että Nokiaa pidettiin liian suurena Suomeen kun se vääristää
muuta bisnestä ympärillään. Sen hedelmiä niitetään nyt, mutta samalla voitaisiin kysyä, miksi kukaan ei ole huomannut, että julkinen sektori on vielä Nokiaakin suurempi ostaja? Sama riski siihenkin sisältyy kuin suureen yritykseen.
Toinen on puhtaasti psykologiaa. Juuri tänään oli lehdessä, että saksalaiset nyyhkivät laman alla kun pelkäävät jotakin pahaa Kreikasta ja Espanjasta. Mutta miksi? Paljonko saksalaisten viennistä menee Kreikkaan ja Espanjaan ja olisiko tälle löydettävissä markkinoita muualta? Jos jätetään näitä maita lainoittaneet pankit tarkastelun ulkopuolelle, kuinkahan monta työpaikkaa Saksassa mahtaa olla uhattuna Kreikan ja Espanjan julkistaloudellisen ongelman takia? Ehkä jokunen SAP-konsulentti joutuu etsimään itselleen uuden lypsylehmän, mutta entä sitten? Minusta tuntuu, että Saksassa tehdään oikeasti taloudessa melko lailla yhtä paljon asioita riippumatta siitä, paljonko jorbakset ja manolitot Saksasta ostavat.
Sama koskee kaikkia muitakin maita. Tosiasiassa mitään erityisen dramaattista ei ole tapahtunut, mutta kun joka paikasta tungetaan vain huonoja uutisia ja pelotellaan, että aivan kohta meillä vasta huonosti meneekin kunhan joku oliivipuuvyöhykkeen valtio menee virallisestikin konkurssiin, ihmiset alkavat uskoa tähän potaskaan ja kuvittelevat oman taloutensa kärsivän aivan pikapuoliin. Tästä taas seuraa ongelmia, sillä kotimarkkinakysyntä sukeltaa ja kriisi on valmis.
Kuten viikko sitten kirjoitin, joku mörkö pitää nyt yleisölle tarjoilla psykologisista syistä. Sen jälkeen poliittisen koneiston ykköstehtävä on ryhtyä luomaan positiivista perusvirettä. Nyt sitä ei tapahdu, sillä ykkösasia ei Euroopan poliitikoille ole tämän perusvireen luominen vaan euron säilyttäminen heidän oman arvovaltansa takia. Euro ja siihen kuuluvat maat ovat varsin merkityksetön asia. Euro tai ei, länsimaa pärjää jos se keksii riavakasti uusia asioita ja kokeilee aktiivisesti uutta. Euron säilyttämiseksi on kuitenkin käynnissä maailmanluokan pelottelukampanja, sillä ihmiset pitää pelotella uskomaan, että tukipakettien syytäminen sinne tänne on jotenkin välttämätöntä suuren romahduksen välttämiseksi.
Ei ole. Pelottelukampanja sen sijaan toimii vahvasti itseään vastaan, sillä mitä enemmän ihmisiä pelotellaan, sitä vähemmän he kuluttavat ja sitä kauemmin kestää länsimaiseen perusvireeseen takaisin pääseminen. Poliitikot siis myrkyttävät omaa kaivoamme vain siksi, ettei kukaan kehtaa tunnustaa olleensa väärässä.
Jos tämän tuloksena hukataan kyky tehdä uutta yhden sukupolven ajaksi, vahinko on paljon suurempi kuin mikään kuviteltavissa oleva taloudellinen tappio valuuttajärjestelmien, valtioiden tai pankkien konkursseista.
Länsimaissahan elää osin kirjoitettuna, osin kirjoittamattomana hypoteesina se, että länsimainen yhteiskuntajärjestys on paras maailmassa ja muut pyrkivät sitä kohti kuka menestyksekkäämmin, kuka huonommin, ja sisäänrakennettu ajatus on se, että maalla menee sitä paremmin, mitä länsimaisempi yhteiskunta on kyseessä.
Tämä on toki pääosin hybristä, minkä tiedämme käytännön esimerkkienkin valossa.
Pidämme kuitenkin edelleen melko vahvana opin pylväänä sitä, että maalla menee sitä paremmin, mitä länsimaisempi se on. Jätän tässä tarkasti määrittelemättä sen, mitä tarkoittaa “länsimainen”, mutta se sisältää ainakin parlamentaarisen demokratian ja länsimaisen ihmisoikeuskäsityksen. Länsimaissa ei pidetä erityisen suurena ongelmana Aasian talousjättien nousua, sillä ne eivät ole länsimaita, joten länsimailla on edelleen jatkossakin tärkeä ja keskeinen asema maailmassa.
Olen itsekin ollut periaatteen tasolla tämän ajatuksen kannalla. Se, missä länsimainen yhteiskunta on hyvä, on keksintöjen tuottaminen. Keksintö tulkitaan tässä äärimmäisen laajasti. Se voi olla uusi härveli, uusi aate, uusi taidesuunta, uusi kulttuurillinen virtaus tai vaikkapa uusi viestintäteknologiaympäristö. Länsimaissa yhdistyy ajattelun vapaus siihen, että erilaisuutta ei yritetä äärimmäisen aktiivisesti nitistää. Uutta voi luoda ja uutta voi kokeilla. Kun tähän lisätään kohtuullisen ostovoimainen kuluttajakunta, tuloksena on melko toimiva keitos. Viimeisen 300 vuoden aikana montaakaan merkittävää keksintöä ei ole tehty muualla kuin länsimaissa.
Nousevien talouksen rooliksi on jäänyt länsimaisten keksintöjen kopioiminen ja tekeminen halvemmalla, millä ne ovat onnistuneet rikastumaan. Tämä ei sodi mitään hyvänä pidettyä ajatusta vastaan vaan se on osa täysin hyväksyttävää suhteellisen hyödyn ja edun kiertokulkua.
Minusta näyttää kuitenkin siltä, että maailma on muuttunut tai ainakin muuttumassa. Uusia keksintöjä ei vain tehdä. Missä sitten on länsimainen etumatka kopioimisella ja pikkuparannuksilla porskuttaviin itämaihin? Sitä ei enää ole. Unifikaation, yhden totuuden ja keskusjohtoisuuden nimeen vannova komentotalous kykenee tuottamaan kaiken sen saman, minkä kykenee tuottamaan länsimaakin, sillä mitään aivotoimintaa, luovuutta ja vapautta ei kopioimiseen ja megapikselien lisäämisen tyyppisten pikku parannusten tekemiseen tarvita.
Vastakkain on siis yhdenmukaisuuteen perustuva komentotalous, joka tekee asioita halvalla kun käsketään ja kapinoijat ammutaan, sekä vapauteen ja erilaisuuteen perustuva länsimainen talous, joka tekee täsmälleen samoja asioita mutta paljon kalliimmalla, koska mahdollisuudet komentaa ja pakottaa ovat rajalliset.
Henkisesti tietysti haluamme mielellämme elää länsimaissa, mutta onko tämä yhteiskuntamalli kestävä?
Länsimaiseen doktriiniin perustuen oletamme, että on, ja kunhan aikaa vain kuluu, kiinalaiset muuttuvat länsimaisiksi ja ovat sitten samalla viivalla osana yhteistä maailman ryhmähaliperhettä, jota kuitenkin mielellään johdettaisiin USA:sta ja Ranskasta käsin perustuen vain valkoisen miehen ylevämmyyden ajatukseen. Saattaa kuitenkin olla, ettei kiinalaisilla ole mitään hinkua osaksi tätä muiden ehdoilla ja muiden kulttuurin ympärille rakennettua perhettä, joten mitään tällaista kehitystä ei tulla näkemään.
Kyse voi aivan hyvin olla aidosta kilpailutilanteesta ja todennäköisesti onkin. Länsimainen yhteiskunta pärjää, jos sillä on jotakin myytävää, ja kuolee pois, jos ei ole. Afrikka näyttää meille, että kiinalaiset brändäämättömät kopiot kelpaavat aivan hyvin eivätkä ihmiset ole kiinnostuneita maksamaan
Länsimaissa tuskin voidaan periaatteitamme ja koko kulttuuria kadottamatta ottaa käyttöön komentotalouden keinoja, joilla ihmiset pakotetaan raatamaan 12 tuntia päivässä jossain hikipajassa kokoamassa tavaroita markkinoille. Sen sijaan voisimme tehdä niitä keksintöjä, sillä vaikka ne voidaan kopioida, ne antavat kuitenkin jonkunnäköisen etumatkan ja tämä on alue, mihin “yksi kansa - yksi johtaja - yksi totuus” komentotalous ei taivu sen periaatteita ja kulttuuria kadottamatta.
Tätä kautta syntyvät keksinnöt ja niiden kopiot hyödyttävät koko maailmaa ja siksi muulla maailmalla on jonkunnäköinen motiivi rahoittaa elämäämme ja elintapaamme. Jostain pitää pystyä kopioimaan jos ei kyetä tekemään uutta itse. Tämä on länsimaiden bisnescase jos joku.
Mitään ei kuitenkaan tapahdu, sillä länsimaissa on lopetettu uuden keksiminen. Kaikki vain säästävät ja nyyhkivät laman alla vuodesta toiseen eivätkä firmat panosta uuden luomiseen ja hulluihin kokeiluihin ropoakaan. Nyt on oltu viisi vuotta komentotaloutta muistuttavassa lamamoodissa, jossa firmojen pavunlaskijat päättävät, mitä tehdään, miten tehdään ja millä välineillä tehdään, ja irtisanovat jokaisen, jonka työn tuloksia he eivät pesussa kutistuneissa mielissään ymmärrä puolen minuutin vaivannäöllä.
Jos tätä tehdään vielä viisi vuotta, työelämässä neljännes ihmisistä on jo sellaisia, jotka eivät ole mitään muuta koskaan nähneetkään, ja tämän koulun käyneet ihmiset alkavat yletä johtajiksi. Minkä kulttuurin he tuovat mukanaan? Sen, mitä he eivät ole koskaan nähneetkään vai sen, joka on heille ainoa kokemansa? Veikkaan jälkimmäistä, ja silloin länsimainen keksintödynamo hyytyy paljon pidemmäksi ajaksi kuin yksikään sota, nälänhätä tai muu kriisi on sitä koskaan kyennyt pysäyttämään.
Tähän kaikkeen on länsimaissa kaksi syytä: ensimmäinen ja selkeä virhe on se, että julkiset sektorit ovat olleet yrityksille liian suuria asiakkaita. Liian suuri osa bisneksestä on kiertänyt tätä kautta ja nyt kun julkisen sektorin kyky kuluttaa on vähentynyt, firmat ovat hätää kärsimässä kun niiden tuotteet eivät ehkä kelpaakaan yksityisille markkinoille yksityisen sektorin ehdoin eivätkä pärjää avoimessa kilpailussa. Julkinen sektori on rönsynnyt ajat sitten peruspalveluista, perusturvasta ja perusinfrastruktuurista tekemään kaikenlaista muutakin ja tästä on tullut talouksiin liian suuri osa.
Tätä voi verrata siihen, että Nokiaa pidettiin liian suurena Suomeen kun se vääristää
Toinen on puhtaasti psykologiaa. Juuri tänään oli lehdessä, että saksalaiset nyyhkivät laman alla kun pelkäävät jotakin pahaa Kreikasta ja Espanjasta. Mutta miksi? Paljonko saksalaisten viennistä menee Kreikkaan ja Espanjaan ja olisiko tälle löydettävissä markkinoita muualta? Jos jätetään näitä maita lainoittaneet pankit tarkastelun ulkopuolelle, kuinkahan monta työpaikkaa Saksassa mahtaa olla uhattuna Kreikan ja Espanjan julkistaloudellisen ongelman takia? Ehkä jokunen SAP-konsulentti joutuu etsimään itselleen uuden lypsylehmän, mutta entä sitten? Minusta tuntuu, että Saksassa tehdään oikeasti taloudessa melko lailla yhtä paljon asioita riippumatta siitä, paljonko jorbakset ja manolitot Saksasta ostavat.
Sama koskee kaikkia muitakin maita. Tosiasiassa mitään erityisen dramaattista ei ole tapahtunut, mutta kun joka paikasta tungetaan vain huonoja uutisia ja pelotellaan, että aivan kohta meillä vasta huonosti meneekin kunhan joku oliivipuuvyöhykkeen valtio menee virallisestikin konkurssiin, ihmiset alkavat uskoa tähän potaskaan ja kuvittelevat oman taloutensa kärsivän aivan pikapuoliin. Tästä taas seuraa ongelmia, sillä kotimarkkinakysyntä sukeltaa ja kriisi on valmis.
Kuten viikko sitten kirjoitin, joku mörkö pitää nyt yleisölle tarjoilla psykologisista syistä. Sen jälkeen poliittisen koneiston ykköstehtävä on ryhtyä luomaan positiivista perusvirettä. Nyt sitä ei tapahdu, sillä ykkösasia ei Euroopan poliitikoille ole tämän perusvireen luominen vaan euron säilyttäminen heidän oman arvovaltansa takia. Euro ja siihen kuuluvat maat ovat varsin merkityksetön asia. Euro tai ei, länsimaa pärjää jos se keksii riavakasti uusia asioita ja kokeilee aktiivisesti uutta. Euron säilyttämiseksi on kuitenkin käynnissä maailmanluokan pelottelukampanja, sillä ihmiset pitää pelotella uskomaan, että tukipakettien syytäminen sinne tänne on jotenkin välttämätöntä suuren romahduksen välttämiseksi.
Ei ole. Pelottelukampanja sen sijaan toimii vahvasti itseään vastaan, sillä mitä enemmän ihmisiä pelotellaan, sitä vähemmän he kuluttavat ja sitä kauemmin kestää länsimaiseen perusvireeseen takaisin pääseminen. Poliitikot siis myrkyttävät omaa kaivoamme vain siksi, ettei kukaan kehtaa tunnustaa olleensa väärässä.
Jos tämän tuloksena hukataan kyky tehdä uutta yhden sukupolven ajaksi, vahinko on paljon suurempi kuin mikään kuviteltavissa oleva taloudellinen tappio valuuttajärjestelmien, valtioiden tai pankkien konkursseista.
Comments
Mennyt maailma
27/07/12 08:37
Britannian talous painui hieman kuviteltua syvempään taantumaan lähinnä rakentamisen reippaan vähenemisen takia. Työllisyys oli hieman parantunut ja kaikkialla muualla meni oleellisesti samoin kuin ennenkin, mutta BKT:n -0,7% muutosta pidettiin vakavana asiana. Kun vertailuajankohtana oli jättimäinen olympiarakennusprojekti, oliko luku edes yllätys?
Kritisoin jo viimeksi sitä, kuinka hyödytön mittari BKT:n kasvu on, mutta silti sitä tuijotetaan melko sokeasti. Kun yksi ainoa kertaluontoiseksi tiedetty jättiläisprojekti päättyy ja yhden ainoan toimialan luvut ovat siksi miinusmerkkiset, toinen tulkinta olisi luvuista se, että mantereen jatkuvasti syvenevä talouskurimus ei ole
vaikuttanut tämän maan talouteen niin pahasti kuin se olisi voinut vaikuttaa. Kumpikin uutinen oli varmasti totta, mutta ajan hengestä kertoo se, että edelleenkin kuuluu piehtaroida laman alla ja kuvitella, että huomenna on huonommin. Tämä on juuri se seikka, joka lamaa pitkittää.
Opposition sitrunaan syönyt, kroonisen hapannaamainen Ed Miliband ja hänen talousneronsa Ed Balls ehtivät jo toteamaan tämän luvun olevan kuolinisku hallituksen talouspolitiikalle ja nyt viimeistään hallituksen pitäisi ymmärtää, että se tekee väärää politiikkaa kun talous ei kasva.
Voi olla, että nykyisen hallituksen talouspolitiikka niin Britanniassa kuin Suomessakin on väärää. Todennäköisesti se on Suomessa väärää ainakin sen takia, että sallitaan tekohengityksen jatkua, mutta se on oma sivujuonteensa.
Kun meillä on käsillämme kriisi, joka johtuu julkisten sektorien ylivelkaantumisesta, siitä, että luottamus julkisten sektorien kykyyn vastata veloistaan on kadonnut ja siitä, että yksityinen kulutus ja bisnes matelee eikä kykene tuottamaan verotuloja nykyisten julkisten sektorien rahoittamiseksi, mikä olisi oikeaa talouspolitiikkaa?
Hetken kuluttua voimme pohtia sitäkin, mutta kun analysoidaan kriisi näin, on melko helppoa päättää ensin, mikä ainakaan ei ole oikeaa talouspolitiikkaa. Velkaelvytys ei nykymaailmassa tuota mitään, sillä vaikka jotain rahaa saadaan kiertoon tätä kautta, kyse on jokaisen maan taloudessa hyttysen surinasta, sillä raha päätyy melko suoraan kiinalaisille kun kotimaista tuotantoa ei ole. Suljetussa taloudessa raha pyöri työllistämässä kunnes päätyi veroina valtiolle, mutta länsimaissa talous on avoin ja niistä on valmistaminen pääasiassa lopetettu. Palvelut ovat kalliita ja niitä käytetään vain tarpeen mukaan, joten jos muutama rakennusmies saa töitä, he ostavat ruuan ja kaljan lisäksi auton tai viihde-elektroniikkaa. Tai lähtevät Kreikkaan lomalle. Monet jopa maksavat vain velkojaan eivätkä kuluta ensinkään.
Jokainen järjetön velkaelvytysprojekti sen sijaan heikentää julkisia finansseja eikä se palauta myöskään luottamusta julkisen sektorin kykyyn vastata veloistaan. Mitä hyötyä siitä siis on? Ymmärtääkseni ei juuri mitään ja haitat kumoavat hyödyt moninkertaisesti.
Siitä huolimatta oppositiot kaikissa maissa vaativat juuri tätä. Perinteistä menneen maailman velkaelvytystä, sitä nyt pitäisi saada hirveästi lisää.
Koko asetelma on kuitenkin päälaellaan. Ennen tilanne oli se, että yksityiseen sektoriin ei luotettu mutta julkiseen sektoriin luotettiin. Silloin julkinen sektori otti velkaa ja pumppasi sitä suljettuihin talouksiin nostaen hieman veden pintaa kaivossa. Nyt yksityiseen sektoriin luotetaan mutta julkiseen sektoriin ei. Kriisimaissa ja kriisiytyvissä maissa julkiset sektorit eivät edes saa mistään markkinaehtoisesti velkaa, paikalliset yritykset saattavat saada jos niillä on vakuudet ja bisnescase kunnossa.
Oppositioiden pitäisi kyetä antamaan nykypolitiikalle uskottava tulevaisuuden vaihtoehto. Vasta se auttaisi meitä analysoimaan, onko nyt tehtävä politiikka oikeaa vai väärää. Tarjoamalla rinnalle velkaelvytystä, sateenkaaren päästä löytyvää kultatynnyriä tai rahaa tupruttavaa runsaudensarvea, emme saa vertailukohdaksi mitään muuta kuin satuolentoja ja urbaania legendaa. Silloin vastakkain on politiikka, jota voidaan tehdä ja politiikka, jota ei voida tehdä, ja tämä saa nykypolitiikan näyttämään järkevältä, mitä se ei välttämättä ole. Se voi olla, mutta emme tiedä sitä.
Ongelma on siinä, että kaikkialla muualla paitsi konkurssia kohti siirtyvässä Ranskassa vallassa on maltillinen oikeisto ja sosialistit ovat oppositiossa. Sosiaalidemokratian kova ydin on luottaa kaikkivoipaan valtioon, ja kaikki politiikka perustuu tähän harhaoppiin. Kun perusta seisoo savijaloilla, mikään päälle rakennettava
ei vaikuta kovin järkevältä. Juuri nyt paatuneimmankin holhousvaltiouskovaisen pitäisi nähdä, että kriisit ovat käynnistyneet nimenomaan siitä, että usko valtioihin menee. Se, että se ei ole mennyt vielä kaikkiin valtioihin vaan dominoefektinä heikoimmasta alkaen ei tarkoita sitä, että talouttaan huonosti hoitavat valtiot olisivat tälle immuuneja. Usko on kuitenkin pojilla ja tytöillä vahva.
Vahvan valtion holhoukseen luottaminen on uskonnollinen opin pylväs eikä sitä edes haluta avata keskustelulle. Politiikka perustuu tähän kuten aina ennenkin, ja liukuhihnalta tursuaa järjetöntä kritiikkiä ja hulluja ajatuksia. Tämä ei ole poliittisen koneiston toimivuudelle hyväksi, sillä vastapuoli saa mellastaa ilman mitään järkevää haastajaa. Valta voi kyllä vaihtua, mutta politiikkaa se ei voi silti kääntää, sillä taikakosketuspolitiikka ei kuitenkaan muuta kuuta juustoksi vaikka puolueohjelmassa lukisikin niin.
Järkevää politiikkaa on se, että korjataan yllä mainitut ongelmat sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä. Talousohjelma, joka toimii joskus tulevaisuudessa kunhan talous kasvaa kohisten, täystyöllisyys vallitsee ja suihkulähteet tupruttavat konjakkia, ei ole mikään järkevä talousohjelma, sillä sekin on rakennettu savijaloille. Lyhyen tähtäimen ohjelman pitää rakentua tämän päivän tilanteelle ja suunnitella toimenpiteet niin, että valtion velanhoitokyky ja usko valtion taloudepitoon palaa. Tätä ohjelmaa ei voi suunnitella minkään toivotaan toivotaan -tyyppisen tilastofaktan varaan vaan se pitää rakentaa tosiasioille ja muuttaa ohjelmaa hienosäätäen kun faktat ympärillä alkavat muuttua.
Pitkän tähtäimen ohjelmaa ei saa myöskään unohtaa, sillä lyhyen tähtäimen typerällä politiikalla on mahdollista hukata tulevaisuuden menestyksen eväät esimerkiksi ajamalla alas koulutus. Tehtävät toimenpiteet on siis suhteutettava tähän eikä vain säästettävä paniikissa kaikesta.
Käteen jää, että poliitikkojen pitää laittaa julkiset menot tarpeellisuusjärjestykseen, kuten olisi pitänyt laittaa jo 30 vuotta sitten talouksien avautuessa. Sen voi tehdä oikeistopoliitikko tai vasemmistopoliitikko, mutta kaikki sellaiset ehdotukset, joissa tätä ei tehdä vaan lainataan lisää rahaa loputtomiin, eivät korjaa ongelmaa. Kukaan ei voi vakavalla naamalla väittää, että julkisia menoja ei voisi leikata. Tietenkin niitä voi leikata. Tukiaisten varassa pyörivät toimialat menevät konkurssiin, elinkelvottomilla alueilla eläminen kallistuu ja poliitikot saattavat menettää äänestäjiä.
Verojärjestelmää pitää tarkastella siitä vinkkelistä, että se kannustaa työllistämään, tekemään työtä ja myös kuluttamaan. Jos jossain kohtaa on ongelma, se voidaan yrittää korjata, mutta vaatimukset reippaista veronalennuksista milloin mihinkin voi unohtaa. Ei talous siitä lähde nousuun, että pääomatulojen vero pudotetaan nollaan. Se lähtisi nousuun palkkatulojen veron pudottamisesta nollaan, mutta tähän ei taida olla rahaa eikä varsinkaan poliittista tahtoa.
Talouden suuret ongelmat ovat syvällä ja niitä ei korjata käden käänteessä. Erityisen tärkeää on huomata, ettei poliitikko edes voi niitä korjata. Jotenkin pitää palauttaa usko siihen, että kaikkea ei kannata tehdä Kiinassa ja kaikkea kiinalaista ei kannata ostaa.
Poliitikko joutuu kuitenkin luovimaan loputtoman iltalypsyn suossa. Kysyy hän keneltä hyvänsä neuvoja,
hänelle kerrotaan, että kysyjä tarvitsee lisää tukea tai vähemmän veroja ja sitten talous kääntyy kasvuun. Minkäänlaista yhteen hiileen puhaltamista ei ole missään, kaikki yrittävät nyt lypsää itselleen uusia etuja. Järkevien ehdotusten seulominen tästä on melko vaikeaa ja aikaa vievää. Yrityspomot ovat sitä mieltä, että yritysten veroja pitää laskea niin sitten työllistävät, mikä on roskaa. Pääomatulojen saajat ovat sitä mieltä, että pääomatuloveroja pitää laskea niin investoinnit käynnistyvät, mikä on roskaa. Sosialistit ovat sitä mieltä, että pienituloisten veroja pitää laskea niin talous kasvaa kohisten, mikä on roskaa. Oikeisto on sitä mieltä, että hyvätuloisten veroja pitäisi laskea niin talous kasvaa kohisten, mikä on isolta osin roskaa.
Kukaan ei vaadi sitä, että keskituloisten veroja pitäisi laskea talouden kasvattamiseksi. Se olisi todennäköisesti jopa totta. Vain ostovoimainen keskiluokka voi kuluttaa länsimaissa tehtyjä tavaroita ja palveluja. Tämä kuitenkin maksaa, sillä veronmaksajien massat ovat keskiluokassa ja ilman massiivista julkistalouden uudelleenjärjestelyä tätä ei voida toteuttaa. Kaavoitus- ja rakennuspolitiikalla pitäisi huolehtia siitä, että keskituloisen kasvava ostovoima ei valu vain kallistuviin asuntojen hintoihin. Tämä toisi myös jotain julkisia hankkeita, kuten vaikkapa joukkoliikenneinvestointeja suurkaupunkeihin.
Kun tämä kriisi joskus loppuu jotenkin, se jättää jälkeensä maailman, joissa usko valtioihin ei palaa kovin nopeasti. Valtiot joutuvat sopeutumaan tähän. Tämä tarkoittaa pienempiä julkisia sektoreita ja suurempia yksityisen rahan investointeja. Korvamerkitsemättömän julkisen velanoton tie on pitkäksi aikaa tukossa, sillä syömävelkaa ei kukaan halua enää valtioille antaa. Infrastruktuurihankkeet pitää todennäköisesti yhtiöittää ja lainata näihin jollain järkevällä takaisinmaksukaavalla ja vakuuksilla.
Järkevä poliitikko varautuisi tähän. Valtion kyky toimia taloudellisena puskurina ja ohjaajana perustuu siihen, että valtioon luotetaan, ja nyt kun luottamus on mennyt on mennyt myös mahdollisuus entisen kaltaiseen ohjailuun. Järkeviä poliitikkoja on kovin vähän. Vallankahvat tekevät jotakin, mutta kuten sanottua, emme voi verrata sitä mihinkään järkevään. Oppositiot eivät kykene tuottamaan järkeviä kilpailevia ohjelmia. Tiedotusvälineet eivät tunnu myöskään haastavan näitä politiikan osapuolia vaan tyytyvät raportoimaan kummankin puolen tekemisistä.
Yksi ainoa totuus on siis käsissämme. Voimme vain toivoa, että ovat osuneet edes pääosin oikeaan, mutta valitettavasti mittatikku puuttuu. Ellei sitten mittatikku ole se, että kukaan ei tunnu edes kykenevän visioimaan ehdotuksia, jotka ovat kilpailevia ja perustuvat todellisuuteen eivätkä satuolentoihin.
Tähän mennessä kokeilematon keino on myöskin se, että vaihdetaan poliitikot byrokraateista innostavampiin johtajiin, joiden päätyö on yrittää palauttaa ihmisiin tulevaisuudenusko.
Kritisoin jo viimeksi sitä, kuinka hyödytön mittari BKT:n kasvu on, mutta silti sitä tuijotetaan melko sokeasti. Kun yksi ainoa kertaluontoiseksi tiedetty jättiläisprojekti päättyy ja yhden ainoan toimialan luvut ovat siksi miinusmerkkiset, toinen tulkinta olisi luvuista se, että mantereen jatkuvasti syvenevä talouskurimus ei ole
Opposition sitrunaan syönyt, kroonisen hapannaamainen Ed Miliband ja hänen talousneronsa Ed Balls ehtivät jo toteamaan tämän luvun olevan kuolinisku hallituksen talouspolitiikalle ja nyt viimeistään hallituksen pitäisi ymmärtää, että se tekee väärää politiikkaa kun talous ei kasva.
Voi olla, että nykyisen hallituksen talouspolitiikka niin Britanniassa kuin Suomessakin on väärää. Todennäköisesti se on Suomessa väärää ainakin sen takia, että sallitaan tekohengityksen jatkua, mutta se on oma sivujuonteensa.
Kun meillä on käsillämme kriisi, joka johtuu julkisten sektorien ylivelkaantumisesta, siitä, että luottamus julkisten sektorien kykyyn vastata veloistaan on kadonnut ja siitä, että yksityinen kulutus ja bisnes matelee eikä kykene tuottamaan verotuloja nykyisten julkisten sektorien rahoittamiseksi, mikä olisi oikeaa talouspolitiikkaa?
Hetken kuluttua voimme pohtia sitäkin, mutta kun analysoidaan kriisi näin, on melko helppoa päättää ensin, mikä ainakaan ei ole oikeaa talouspolitiikkaa. Velkaelvytys ei nykymaailmassa tuota mitään, sillä vaikka jotain rahaa saadaan kiertoon tätä kautta, kyse on jokaisen maan taloudessa hyttysen surinasta, sillä raha päätyy melko suoraan kiinalaisille kun kotimaista tuotantoa ei ole. Suljetussa taloudessa raha pyöri työllistämässä kunnes päätyi veroina valtiolle, mutta länsimaissa talous on avoin ja niistä on valmistaminen pääasiassa lopetettu. Palvelut ovat kalliita ja niitä käytetään vain tarpeen mukaan, joten jos muutama rakennusmies saa töitä, he ostavat ruuan ja kaljan lisäksi auton tai viihde-elektroniikkaa. Tai lähtevät Kreikkaan lomalle. Monet jopa maksavat vain velkojaan eivätkä kuluta ensinkään.
Jokainen järjetön velkaelvytysprojekti sen sijaan heikentää julkisia finansseja eikä se palauta myöskään luottamusta julkisen sektorin kykyyn vastata veloistaan. Mitä hyötyä siitä siis on? Ymmärtääkseni ei juuri mitään ja haitat kumoavat hyödyt moninkertaisesti.
Siitä huolimatta oppositiot kaikissa maissa vaativat juuri tätä. Perinteistä menneen maailman velkaelvytystä, sitä nyt pitäisi saada hirveästi lisää.
Koko asetelma on kuitenkin päälaellaan. Ennen tilanne oli se, että yksityiseen sektoriin ei luotettu mutta julkiseen sektoriin luotettiin. Silloin julkinen sektori otti velkaa ja pumppasi sitä suljettuihin talouksiin nostaen hieman veden pintaa kaivossa. Nyt yksityiseen sektoriin luotetaan mutta julkiseen sektoriin ei. Kriisimaissa ja kriisiytyvissä maissa julkiset sektorit eivät edes saa mistään markkinaehtoisesti velkaa, paikalliset yritykset saattavat saada jos niillä on vakuudet ja bisnescase kunnossa.
Oppositioiden pitäisi kyetä antamaan nykypolitiikalle uskottava tulevaisuuden vaihtoehto. Vasta se auttaisi meitä analysoimaan, onko nyt tehtävä politiikka oikeaa vai väärää. Tarjoamalla rinnalle velkaelvytystä, sateenkaaren päästä löytyvää kultatynnyriä tai rahaa tupruttavaa runsaudensarvea, emme saa vertailukohdaksi mitään muuta kuin satuolentoja ja urbaania legendaa. Silloin vastakkain on politiikka, jota voidaan tehdä ja politiikka, jota ei voida tehdä, ja tämä saa nykypolitiikan näyttämään järkevältä, mitä se ei välttämättä ole. Se voi olla, mutta emme tiedä sitä.
Ongelma on siinä, että kaikkialla muualla paitsi konkurssia kohti siirtyvässä Ranskassa vallassa on maltillinen oikeisto ja sosialistit ovat oppositiossa. Sosiaalidemokratian kova ydin on luottaa kaikkivoipaan valtioon, ja kaikki politiikka perustuu tähän harhaoppiin. Kun perusta seisoo savijaloilla, mikään päälle rakennettava
Vahvan valtion holhoukseen luottaminen on uskonnollinen opin pylväs eikä sitä edes haluta avata keskustelulle. Politiikka perustuu tähän kuten aina ennenkin, ja liukuhihnalta tursuaa järjetöntä kritiikkiä ja hulluja ajatuksia. Tämä ei ole poliittisen koneiston toimivuudelle hyväksi, sillä vastapuoli saa mellastaa ilman mitään järkevää haastajaa. Valta voi kyllä vaihtua, mutta politiikkaa se ei voi silti kääntää, sillä taikakosketuspolitiikka ei kuitenkaan muuta kuuta juustoksi vaikka puolueohjelmassa lukisikin niin.
Järkevää politiikkaa on se, että korjataan yllä mainitut ongelmat sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä. Talousohjelma, joka toimii joskus tulevaisuudessa kunhan talous kasvaa kohisten, täystyöllisyys vallitsee ja suihkulähteet tupruttavat konjakkia, ei ole mikään järkevä talousohjelma, sillä sekin on rakennettu savijaloille. Lyhyen tähtäimen ohjelman pitää rakentua tämän päivän tilanteelle ja suunnitella toimenpiteet niin, että valtion velanhoitokyky ja usko valtion taloudepitoon palaa. Tätä ohjelmaa ei voi suunnitella minkään toivotaan toivotaan -tyyppisen tilastofaktan varaan vaan se pitää rakentaa tosiasioille ja muuttaa ohjelmaa hienosäätäen kun faktat ympärillä alkavat muuttua.
Pitkän tähtäimen ohjelmaa ei saa myöskään unohtaa, sillä lyhyen tähtäimen typerällä politiikalla on mahdollista hukata tulevaisuuden menestyksen eväät esimerkiksi ajamalla alas koulutus. Tehtävät toimenpiteet on siis suhteutettava tähän eikä vain säästettävä paniikissa kaikesta.
Käteen jää, että poliitikkojen pitää laittaa julkiset menot tarpeellisuusjärjestykseen, kuten olisi pitänyt laittaa jo 30 vuotta sitten talouksien avautuessa. Sen voi tehdä oikeistopoliitikko tai vasemmistopoliitikko, mutta kaikki sellaiset ehdotukset, joissa tätä ei tehdä vaan lainataan lisää rahaa loputtomiin, eivät korjaa ongelmaa. Kukaan ei voi vakavalla naamalla väittää, että julkisia menoja ei voisi leikata. Tietenkin niitä voi leikata. Tukiaisten varassa pyörivät toimialat menevät konkurssiin, elinkelvottomilla alueilla eläminen kallistuu ja poliitikot saattavat menettää äänestäjiä.
Verojärjestelmää pitää tarkastella siitä vinkkelistä, että se kannustaa työllistämään, tekemään työtä ja myös kuluttamaan. Jos jossain kohtaa on ongelma, se voidaan yrittää korjata, mutta vaatimukset reippaista veronalennuksista milloin mihinkin voi unohtaa. Ei talous siitä lähde nousuun, että pääomatulojen vero pudotetaan nollaan. Se lähtisi nousuun palkkatulojen veron pudottamisesta nollaan, mutta tähän ei taida olla rahaa eikä varsinkaan poliittista tahtoa.
Talouden suuret ongelmat ovat syvällä ja niitä ei korjata käden käänteessä. Erityisen tärkeää on huomata, ettei poliitikko edes voi niitä korjata. Jotenkin pitää palauttaa usko siihen, että kaikkea ei kannata tehdä Kiinassa ja kaikkea kiinalaista ei kannata ostaa.
Poliitikko joutuu kuitenkin luovimaan loputtoman iltalypsyn suossa. Kysyy hän keneltä hyvänsä neuvoja,
Kukaan ei vaadi sitä, että keskituloisten veroja pitäisi laskea talouden kasvattamiseksi. Se olisi todennäköisesti jopa totta. Vain ostovoimainen keskiluokka voi kuluttaa länsimaissa tehtyjä tavaroita ja palveluja. Tämä kuitenkin maksaa, sillä veronmaksajien massat ovat keskiluokassa ja ilman massiivista julkistalouden uudelleenjärjestelyä tätä ei voida toteuttaa. Kaavoitus- ja rakennuspolitiikalla pitäisi huolehtia siitä, että keskituloisen kasvava ostovoima ei valu vain kallistuviin asuntojen hintoihin. Tämä toisi myös jotain julkisia hankkeita, kuten vaikkapa joukkoliikenneinvestointeja suurkaupunkeihin.
Kun tämä kriisi joskus loppuu jotenkin, se jättää jälkeensä maailman, joissa usko valtioihin ei palaa kovin nopeasti. Valtiot joutuvat sopeutumaan tähän. Tämä tarkoittaa pienempiä julkisia sektoreita ja suurempia yksityisen rahan investointeja. Korvamerkitsemättömän julkisen velanoton tie on pitkäksi aikaa tukossa, sillä syömävelkaa ei kukaan halua enää valtioille antaa. Infrastruktuurihankkeet pitää todennäköisesti yhtiöittää ja lainata näihin jollain järkevällä takaisinmaksukaavalla ja vakuuksilla.
Järkevä poliitikko varautuisi tähän. Valtion kyky toimia taloudellisena puskurina ja ohjaajana perustuu siihen, että valtioon luotetaan, ja nyt kun luottamus on mennyt on mennyt myös mahdollisuus entisen kaltaiseen ohjailuun. Järkeviä poliitikkoja on kovin vähän. Vallankahvat tekevät jotakin, mutta kuten sanottua, emme voi verrata sitä mihinkään järkevään. Oppositiot eivät kykene tuottamaan järkeviä kilpailevia ohjelmia. Tiedotusvälineet eivät tunnu myöskään haastavan näitä politiikan osapuolia vaan tyytyvät raportoimaan kummankin puolen tekemisistä.
Yksi ainoa totuus on siis käsissämme. Voimme vain toivoa, että ovat osuneet edes pääosin oikeaan, mutta valitettavasti mittatikku puuttuu. Ellei sitten mittatikku ole se, että kukaan ei tunnu edes kykenevän visioimaan ehdotuksia, jotka ovat kilpailevia ja perustuvat todellisuuteen eivätkä satuolentoihin.
Tähän mennessä kokeilematon keino on myöskin se, että vaihdetaan poliitikot byrokraateista innostavampiin johtajiin, joiden päätyö on yrittää palauttaa ihmisiin tulevaisuudenusko.
Jokohan nyt uskottaisiin?
24/07/12 13:26
Jälleen on kokeiltu yhtä laastariratkaisua ongelmaan, joka ei ole laastarilla korjattavissa. Espanjalle keksittiin pankkitukipaketti ja siitä seuraavana päivänä Espanjan itsehallintoalueet alkoivat vongata rahaa myös itselleen. Kaikki vähäisetkin hyödyt menetettiin oitis, sillä paketin tarkoitus oli eristää ongelma Espanjan pankkeihin eikä julkiseen sektoriin. Nyt kuitenkin alkoi kaikkien iltalypsyjen isä ja äiti, sillä oletetaan, että rahaa olisi taas tulossa runsaudensarvesta. Vaikka mahdollisuus olisi pienikin, kannattaa varmaan silti vongata, sehän ei vonkaavan maakunnan kannalta ole kuin pieni vaiva.
Nyt on hukattu hirvittävät määrät rahaa kaikennäköisiin ratkaisuihin, jotka eivät alun alkaenkaan yrittäneet kuin ostaa aikaa. Hukatun rahan sijaan kuitenkin alkaa muodostua suuremmaksi ongelmaksi hukattu aika, mistä olen puhunut ennenkin.
Ajan ostamisessa oli jotain järkeä aluksi. Silloin eli pieni toivo siitä, että talouskasvu lähtisi taas käyntiin ja positiivinen perusvire antaisi aikaa laittaa Euroopassa talouden kuntoon pitkällä aikajänteellä. Ensimäinen Kreikalle suunnattu tukipaketti oli tässä mielessä järkevästi perusteltu koepallo, vaikka nyt
jälkikäteen on selvää, että sekin olisi voitu välttää ja antaa velkajärjestelyn alkaa jo tässä kohtaa. Talouskasvu ei lähtenyt Euroopassa käyntiin, sillä pessimismi oli liian vahvaa. Kukaan ei investoi, kukaan ei tuotekehitä ja kukaan ei työllistä ellei ole aivan pakko. Rahaa tulee aina setelipainosta, mutta nyt länsimaat ja erityisesti Eurooppa on hukannut viisi vuotta kilpailullista etumatkaansa olemalla tekemättä juuri mitään.
Itse asiassa tässä kulttuurissa on osaltaan koko nykyisen kurimuksen siemen.
Kirjoitin vuosia sitten siitä, että Eurooppa säästää itsensä hengiltä. Säästövaihde hirtti päälle kaikkialla ja sen sijaan, että keksitään parempia tuotteita, joita voidaan myydä kalliimmalla, annettiinkin potkut tuotekehittäjille ja ryhdyttiin palkkaamaan konsultteja miettimään, miten samaa sorvia voisi pyörittää halvemmalla. Tehostaminen on toki paikallaan aina silloin tällöin kun pöhötauti on vallalla ja rönsyt kaipaavat kuumeisesti vesuria, mutta tämä vaihde jäi päälle. Nyt yrityksiä johtavat ihmiset, joilla on pavunlaskijan sielu. Kun uuden tekeminen loppui ja vanhan tekeminen ulkoistettiin Kiinaan, jäi moniin Euroopan maihin ainoaksi oleelliseksi bisnekseksi rakentaa velaksi asuntoja. Talouskasvu tuli tästä, mikä kertoo meille, kuinka hyödytön mittari BKT:n kasvu lopulta on.
Jos BKT kasvaa siksi, että myydään enemmän ja parempikatteisia asioita laajemmalle markkinalle, voidaan ymmärtää, että maalla menee hyvin. Jos taas BKT nousee kohisten kun rakennetaan velaksi asuntoja ja kiinteistökuplaan puhallettu ilma ja kohoava tonttimaan hinta sitä nostattavat, voidaan todeta, että kyseessä on kupla ja maalla menee varsin huonosti muiden teollisuudenalojen näivettyessä. Silti talousviisaista valtaosa tuijottaa tätä yhtä numeroa sitä sen kummemmin pilkkomatta.
Kuten Kalle Isokallio tänään kirjoitti, Euroopan taloutta ei pelasta se, että velkojan nimeä paperissa vaihdetaan. Sehän on käytännössä se, mitä tukipaketit ovat tehneet. Rahaa ei ole tullut lisää mihinkään eikä siitä ole ollut mitään kulutusta piristävää hyötyä. On lähinnä pelastettu velkojia, jotta vältettäisiin pankkien ja eläkekassojen konkurssit.
Euroopassa pitää ryhtyä tekemään töitä. Tekemään aineellisia ja aineettomia tuotteita ja myymään niitä enemmän ja mielellään Euroopan ulkopuolelle. Asunnon myyminen naapurille ja ostaminen takaisin kalliimmalla parin vuoden päästä ei tuota mitään.
Miksi asuntokuplat sitten ovat niin määräävässä asemassa kaikkialla?
Siksi, että asunto nähdään sijoitusmuodoista ainoana luotettavana ja turvallisena sekä ymmärrettävänä. Kun yritykset vain säästävät ja pörssikurssit tästä syystä matelevat ja viime vuosien pörssilistaukset ovat paljastuneet vain omistajien loputonta ahneutta pönkittäneiksi rahastushankkeiksi, joissa sijoittajille jäi käteen hantteja, ei ole nähtävissä, että sentimentti muuttuu. Johonkin pitää säästää ja sijoittaa, sillä eläkejärjestelmät natisevat liitoksissaan, mutta mihin? Isoon firmaan, joka on todennäköisesti konkurssissa ennen eläkepäiviä? Pieneen firmaan, joss riskikerroin on eläkesäästäjälle valtava? Valtion lainapaperiin, jossa on huono tuotto ja suuri riski? Vai asuntoon, jossa voi ajatella, että siitä saa sekä vuokratuottoa että ainakin jotakin kun sen joskus myy?
Taitaa olla niin, että asuntokuplia on luvassa heti kättelyssä uudelleen ellei bisnesympäristö muutu merkittävästi paremmaksi.
Poliitikot nysväävät apupakettien kimpussa vuodesta toiseen eivätkä ymmärrä, että ensimmäisen apupaketin koepalloluonne meni jo. Ajatus oli se, että jos epäluottamus ja pessimismi liittyvät yksinomaan Kreikkaan, se voidaan hoitaa näin. Kokeiltiin eikä auttanut, pessimismi ja epäluottamus vain levisi seuraavaan maahan. Mistä se leviäisi sitä seuraavaan. Tätä voidaan jatkaa ja ottaa kaikkien Euroopan maiden julkistaloudet lopulta EKP:n setelirahoitusholhoukseen, muttei tässä ole mitään järkeä. Eurooppa ei tarvitse lisää holhousta vaan lisää markkinataloutta.
Poliitikkojen analyysi asiasta meni poskelleen, sillä he elivät väärässä ajassa. He ovat peräisin maailmasta, jossa valtio on kaikkivoipa ja johon luotetaan. Kumpikaan ei pidä tällä hetkellä paikkaansa. Valtioihin ei luoteta eikä niillä ole mitään keinoja luoda talouskasvua tai maksaa velkojaan. Kaikki plusmerkkiset asiat lähtevät yrityksistä, jotka rupeavat tekemään oikeita asioita ja ihmisistä, joille maksetaan niin hyviä palkkoja, että he innostuvat taas kuluttamaan. Poliitikko voi vaikuttaa tähän vain hieman.
He kirjoittavat käsikirjoitusta jännitysnäytelmään. Yleisö istuu teatterissa. Sankari hiipii pimeässä metsässä ja ahdistava musiikki soi tiiviisti. Käsikirjoittajamme ovat tarjoilleet meille jo puolenkymmentä kertaa THE END -tekstin ja esiripun, mutta mitä tekee yleisö? Jää tietysti odottamaan jatko-osaa. Kun tällainen kohtaus on menty kirjoittamaan, siihen kuuluu, että mörön pitää hyökätä puun takaa. Tämä on puhtaasti psykologiaa eikä taloutta. Nyt mörköä ei meille esitellä, joten jännittynyt tunnelma ei poistu.
Mörkö pitää siis saada esiin ja sen jälkeen sankarin pitää rivakoin ottein kellistää se tai juosta niin kovaa karkuun, että mörkö jää surkeana voivottelemaan oliivipuun juurelle kun saalis pakeni paikalta.
Sen jälkeen käsikirjoitus on taas avoinna. Seuraavaa kohtausta ei ole kirjoitettu, mutta on aivan mahdollista, että silloin ihmiset uskovat huomisen olevan tätä päivää paremman, ja juuri tämä sentimentti Euroopasta puuttuu.
Vaikka voitaisiin keksiä joku taloudellinen ratkaisu, jolla kaikki konkurssikypsät julkistaloudet saataisiin ojennukseen, sitä ei todennäköisesti kannattaisi käyttää. Rahaa suurempi ongelma on hukattava aika ja pessimistinen usko huonompaan huomiseen. Se maksaa meille kilpailukyvyssä ja kyvyssämme vastata tulevaisuuden haasteisiin.
Se, seuraako mörön esittelystä euron hajoaminen tai fragmentoituminen, on aivan täysin sivuseikka.
Mörkö voidaan esitellä ja säilyttää euro, sillä missään pyhässä sanassa ei sanota, että kaikkien euromaiden pitää olla maksukykyisiä. Velat voidaan pyyhkiä pois ja maat voivat miettiä, voivatko ne palauttaa kilpailukykynsä ilman devalvaatiota vai eivät. Tämä ei ole kuitenkaan Euroopan tason poliitikkojen käsissä vaan kansallisten visiirien.
Mitä siis seuraavaksi: lopetetaan välittömästi kaikkien uusien tukipakettien suunnittelu ja ilmoitetaan, että niitä ei enää tule. Ensimmäiset maat kaatuvat muutamissa päivissä tämän ilmoituksen jälkeen. Mutta mikä on se paha, joka tästä seuraa? Saksalaiset ja ranskalaiset pankit kaatuvat, mutta se on teutonien ja ranskanpullien ongelma. Angela Merkeliä pidetään suurena talousnerona, sillä Saksan talous on kunnossa. Tämä on kuitenkin harhakuva, sillä saksalaisia pankkeja pidetään pystyssä muun Euroopan rahoilla. Kunhan saksalaiset ottavat vastuun omista bisneksistään, Merkel voi keskittyä töidensä tekemiseen sen sijaan, että kanniskelee kuvitteellista sädekehää ja kertoo muille, miten heidän pitää elää.
Sen jälkeen mörkö on esillä. Mitä tapahtuu? Useimmat menevät töihin aivan kuten edellisenäkin päivänä. Kreikkalaisilla ja espanjalaisilla ei ole töitä muttei ollut tänäänkään. Euroopan rahoitusmarkkinat järjestellään vaihteeksi uudelleen, mutta mitä väliä sillä on? Joku huolii jatkossakin palkansaajan pennoset ja joku lainaa maksukykyisille rahaa asunnon ostamiseen. Valtiot eivät ole tämän jälkeen luottokelpoisia, mutta haittaako se jotakin? Nykyisen kriisin yksi siemenistä oli juuri se, että valtiot saivat rahaa halvalla ja kykenivät elämään vuosikymmenet yli varojensa. Jos valtio ei enää saa syömävelkaa mistään, tämä ongelma vältetään lähitulevaisuudessa.
Samalla alkaa julkisten sektorien täysremontti. Kaikissa maissa julkista rahaa riittää johonkin peruspalvelutarjontaan, mutta missään maassa sitä ei riitä haaskattavaksi tukiaisiin ja elinkelvottomien yritysten ja alueiden pönkittämiseen. Kukaan ei viitsi pistää näitä asioita kuntoon kun ei tarvitse, mutta mikä menee pieleen jos tarvitsee päättää, mikä on tarpeellista ja mikä ei ole? Juuri tämänhän pitäisi olla poliitikon tärkein työ.
Ei kestä kauaakaan kun ihmiset huomaavat, että mörkö ei ollutkaan kovin pelottavaa sorttia, sillä valtaosa siitä oli olemattoman rahan paisuttamaa pöhöä. Jos tämäkään ei paranna ihmisten tulevaisuuden uskoa, sitten ei paranna ja Euroopalla ei ole paljon toivoa lähitulevaisuudessa, mutta nykyinen tie ei ainakaan johda mihinkään. Muutama vallankumous, kapina ja sisällissotakin saatetaan nähdä, mutta niiden jälkeen pöytä on taas hieman puhtaampi.
Jugoslaviassakin ne tappoivat toisiaan reilut 15 vuotta sitten, tänään antavat toisilleen 12 pistettä euroviisuissa.
Nyt on hukattu hirvittävät määrät rahaa kaikennäköisiin ratkaisuihin, jotka eivät alun alkaenkaan yrittäneet kuin ostaa aikaa. Hukatun rahan sijaan kuitenkin alkaa muodostua suuremmaksi ongelmaksi hukattu aika, mistä olen puhunut ennenkin.
Ajan ostamisessa oli jotain järkeä aluksi. Silloin eli pieni toivo siitä, että talouskasvu lähtisi taas käyntiin ja positiivinen perusvire antaisi aikaa laittaa Euroopassa talouden kuntoon pitkällä aikajänteellä. Ensimäinen Kreikalle suunnattu tukipaketti oli tässä mielessä järkevästi perusteltu koepallo, vaikka nyt
Itse asiassa tässä kulttuurissa on osaltaan koko nykyisen kurimuksen siemen.
Kirjoitin vuosia sitten siitä, että Eurooppa säästää itsensä hengiltä. Säästövaihde hirtti päälle kaikkialla ja sen sijaan, että keksitään parempia tuotteita, joita voidaan myydä kalliimmalla, annettiinkin potkut tuotekehittäjille ja ryhdyttiin palkkaamaan konsultteja miettimään, miten samaa sorvia voisi pyörittää halvemmalla. Tehostaminen on toki paikallaan aina silloin tällöin kun pöhötauti on vallalla ja rönsyt kaipaavat kuumeisesti vesuria, mutta tämä vaihde jäi päälle. Nyt yrityksiä johtavat ihmiset, joilla on pavunlaskijan sielu. Kun uuden tekeminen loppui ja vanhan tekeminen ulkoistettiin Kiinaan, jäi moniin Euroopan maihin ainoaksi oleelliseksi bisnekseksi rakentaa velaksi asuntoja. Talouskasvu tuli tästä, mikä kertoo meille, kuinka hyödytön mittari BKT:n kasvu lopulta on.
Jos BKT kasvaa siksi, että myydään enemmän ja parempikatteisia asioita laajemmalle markkinalle, voidaan ymmärtää, että maalla menee hyvin. Jos taas BKT nousee kohisten kun rakennetaan velaksi asuntoja ja kiinteistökuplaan puhallettu ilma ja kohoava tonttimaan hinta sitä nostattavat, voidaan todeta, että kyseessä on kupla ja maalla menee varsin huonosti muiden teollisuudenalojen näivettyessä. Silti talousviisaista valtaosa tuijottaa tätä yhtä numeroa sitä sen kummemmin pilkkomatta.
Kuten Kalle Isokallio tänään kirjoitti, Euroopan taloutta ei pelasta se, että velkojan nimeä paperissa vaihdetaan. Sehän on käytännössä se, mitä tukipaketit ovat tehneet. Rahaa ei ole tullut lisää mihinkään eikä siitä ole ollut mitään kulutusta piristävää hyötyä. On lähinnä pelastettu velkojia, jotta vältettäisiin pankkien ja eläkekassojen konkurssit.
Euroopassa pitää ryhtyä tekemään töitä. Tekemään aineellisia ja aineettomia tuotteita ja myymään niitä enemmän ja mielellään Euroopan ulkopuolelle. Asunnon myyminen naapurille ja ostaminen takaisin kalliimmalla parin vuoden päästä ei tuota mitään.
Miksi asuntokuplat sitten ovat niin määräävässä asemassa kaikkialla?
Siksi, että asunto nähdään sijoitusmuodoista ainoana luotettavana ja turvallisena sekä ymmärrettävänä. Kun yritykset vain säästävät ja pörssikurssit tästä syystä matelevat ja viime vuosien pörssilistaukset ovat paljastuneet vain omistajien loputonta ahneutta pönkittäneiksi rahastushankkeiksi, joissa sijoittajille jäi käteen hantteja, ei ole nähtävissä, että sentimentti muuttuu. Johonkin pitää säästää ja sijoittaa, sillä eläkejärjestelmät natisevat liitoksissaan, mutta mihin? Isoon firmaan, joka on todennäköisesti konkurssissa ennen eläkepäiviä? Pieneen firmaan, joss riskikerroin on eläkesäästäjälle valtava? Valtion lainapaperiin, jossa on huono tuotto ja suuri riski? Vai asuntoon, jossa voi ajatella, että siitä saa sekä vuokratuottoa että ainakin jotakin kun sen joskus myy?
Taitaa olla niin, että asuntokuplia on luvassa heti kättelyssä uudelleen ellei bisnesympäristö muutu merkittävästi paremmaksi.
Poliitikot nysväävät apupakettien kimpussa vuodesta toiseen eivätkä ymmärrä, että ensimmäisen apupaketin koepalloluonne meni jo. Ajatus oli se, että jos epäluottamus ja pessimismi liittyvät yksinomaan Kreikkaan, se voidaan hoitaa näin. Kokeiltiin eikä auttanut, pessimismi ja epäluottamus vain levisi seuraavaan maahan. Mistä se leviäisi sitä seuraavaan. Tätä voidaan jatkaa ja ottaa kaikkien Euroopan maiden julkistaloudet lopulta EKP:n setelirahoitusholhoukseen, muttei tässä ole mitään järkeä. Eurooppa ei tarvitse lisää holhousta vaan lisää markkinataloutta.
Poliitikkojen analyysi asiasta meni poskelleen, sillä he elivät väärässä ajassa. He ovat peräisin maailmasta, jossa valtio on kaikkivoipa ja johon luotetaan. Kumpikaan ei pidä tällä hetkellä paikkaansa. Valtioihin ei luoteta eikä niillä ole mitään keinoja luoda talouskasvua tai maksaa velkojaan. Kaikki plusmerkkiset asiat lähtevät yrityksistä, jotka rupeavat tekemään oikeita asioita ja ihmisistä, joille maksetaan niin hyviä palkkoja, että he innostuvat taas kuluttamaan. Poliitikko voi vaikuttaa tähän vain hieman.
He kirjoittavat käsikirjoitusta jännitysnäytelmään. Yleisö istuu teatterissa. Sankari hiipii pimeässä metsässä ja ahdistava musiikki soi tiiviisti. Käsikirjoittajamme ovat tarjoilleet meille jo puolenkymmentä kertaa THE END -tekstin ja esiripun, mutta mitä tekee yleisö? Jää tietysti odottamaan jatko-osaa. Kun tällainen kohtaus on menty kirjoittamaan, siihen kuuluu, että mörön pitää hyökätä puun takaa. Tämä on puhtaasti psykologiaa eikä taloutta. Nyt mörköä ei meille esitellä, joten jännittynyt tunnelma ei poistu.
Mörkö pitää siis saada esiin ja sen jälkeen sankarin pitää rivakoin ottein kellistää se tai juosta niin kovaa karkuun, että mörkö jää surkeana voivottelemaan oliivipuun juurelle kun saalis pakeni paikalta.
Sen jälkeen käsikirjoitus on taas avoinna. Seuraavaa kohtausta ei ole kirjoitettu, mutta on aivan mahdollista, että silloin ihmiset uskovat huomisen olevan tätä päivää paremman, ja juuri tämä sentimentti Euroopasta puuttuu.
Vaikka voitaisiin keksiä joku taloudellinen ratkaisu, jolla kaikki konkurssikypsät julkistaloudet saataisiin ojennukseen, sitä ei todennäköisesti kannattaisi käyttää. Rahaa suurempi ongelma on hukattava aika ja pessimistinen usko huonompaan huomiseen. Se maksaa meille kilpailukyvyssä ja kyvyssämme vastata tulevaisuuden haasteisiin.
Se, seuraako mörön esittelystä euron hajoaminen tai fragmentoituminen, on aivan täysin sivuseikka.
Mitä siis seuraavaksi: lopetetaan välittömästi kaikkien uusien tukipakettien suunnittelu ja ilmoitetaan, että niitä ei enää tule. Ensimmäiset maat kaatuvat muutamissa päivissä tämän ilmoituksen jälkeen. Mutta mikä on se paha, joka tästä seuraa? Saksalaiset ja ranskalaiset pankit kaatuvat, mutta se on teutonien ja ranskanpullien ongelma. Angela Merkeliä pidetään suurena talousnerona, sillä Saksan talous on kunnossa. Tämä on kuitenkin harhakuva, sillä saksalaisia pankkeja pidetään pystyssä muun Euroopan rahoilla. Kunhan saksalaiset ottavat vastuun omista bisneksistään, Merkel voi keskittyä töidensä tekemiseen sen sijaan, että kanniskelee kuvitteellista sädekehää ja kertoo muille, miten heidän pitää elää.
Sen jälkeen mörkö on esillä. Mitä tapahtuu? Useimmat menevät töihin aivan kuten edellisenäkin päivänä. Kreikkalaisilla ja espanjalaisilla ei ole töitä muttei ollut tänäänkään. Euroopan rahoitusmarkkinat järjestellään vaihteeksi uudelleen, mutta mitä väliä sillä on? Joku huolii jatkossakin palkansaajan pennoset ja joku lainaa maksukykyisille rahaa asunnon ostamiseen. Valtiot eivät ole tämän jälkeen luottokelpoisia, mutta haittaako se jotakin? Nykyisen kriisin yksi siemenistä oli juuri se, että valtiot saivat rahaa halvalla ja kykenivät elämään vuosikymmenet yli varojensa. Jos valtio ei enää saa syömävelkaa mistään, tämä ongelma vältetään lähitulevaisuudessa.
Samalla alkaa julkisten sektorien täysremontti. Kaikissa maissa julkista rahaa riittää johonkin peruspalvelutarjontaan, mutta missään maassa sitä ei riitä haaskattavaksi tukiaisiin ja elinkelvottomien yritysten ja alueiden pönkittämiseen. Kukaan ei viitsi pistää näitä asioita kuntoon kun ei tarvitse, mutta mikä menee pieleen jos tarvitsee päättää, mikä on tarpeellista ja mikä ei ole? Juuri tämänhän pitäisi olla poliitikon tärkein työ.
Ei kestä kauaakaan kun ihmiset huomaavat, että mörkö ei ollutkaan kovin pelottavaa sorttia, sillä valtaosa siitä oli olemattoman rahan paisuttamaa pöhöä. Jos tämäkään ei paranna ihmisten tulevaisuuden uskoa, sitten ei paranna ja Euroopalla ei ole paljon toivoa lähitulevaisuudessa, mutta nykyinen tie ei ainakaan johda mihinkään. Muutama vallankumous, kapina ja sisällissotakin saatetaan nähdä, mutta niiden jälkeen pöytä on taas hieman puhtaampi.
Jugoslaviassakin ne tappoivat toisiaan reilut 15 vuotta sitten, tänään antavat toisilleen 12 pistettä euroviisuissa.
Urheilua ja kyläpolitiikkaa
17/07/12 11:20
En yleensä viitsi kirjoittaa urheilusta mitään, sillä asia ei ole erityisemmin sydäntä lähellä. Nyt kuitenkin teen poikkeuksen.
Helsingin Sanomissa penätään huippu-urheilulle parempia aikoja ja kerrotaan, miten asiaa aiotaan pöyhiä. Minua innosti tämä pääkirjoituksen loppuhuipennus:
Heikko menestys johtaa välinpitämättömyyteen. MTV3:n uutisten teettämässä kyselyssä (9. 7.) peräti 62 prosenttia vastaajista piti suomalaisten olympiamenestystä samantekevänä. Erittäin tärkeää olympiamenestys oli vain kuudelle prosentille vastaajista.
Kojonkoski on tehtävässään paljon vartijana. Ellei uudistushankkeen ponnistus osu kohdalleen, paine huippu-urheilun tuen supistamiseen alkaa kasvaa.
Kun pohdin jotakin vaikealta näyttävää asiaa tai näkemystä, kysyn aina ensimmäisenä
itseltäni (tai palavereissa joskus muiltakin) “who cares?” ja lähden purkamaan asiaa tästä päästä. Yllättävän paljon nimittäin käytetään politiikassa ja yrityselämässä aikaa ja vaivaa ratkomaan ongelmia, jotka eivät ole ongelmia ensinkään, sillä vaikka kuinka etsitään, ketään ei oikein tunnu kiinnostavan tai kiinnostuneiden joukko on niin marginaalinen, että heidän huvittamisekseen voidaan keksiä jotain muuta jos viitsitään.
Luettuani tuon kysyin itseltäni tuon kysymyksen ja jäin pohtimaan vastausta. Miksi ketään kiinnostaa, kuinka moni suomalainen pitää olympiamenestystä samantekevänä? Nykymaailmassa ihmisten vapaa-ajasta ja kiinnostuksen kohteista taistelee paljon enemmän asioita kuin suomalaisen mummon muusi ja mustikkasoppa-dopingurheilun kultaisina vuosina. Pidän melko järkevänä, että maailman ja maailman tietovirtojen avautuminen ja yhdistyminen jakaa ihmisten ajankäyttöä. Silloin kun oli vain kaksi tv-kanavaa ja niiltä tuli molemmilta olympialaisia, niistä tuli paljon keskeisempi osa ihmisten elämää kuin maailmassa, joissa iso osa ei katso telkkaria ollenkaan ja jos katsoo, valitsee sadoilta kanavilta itselleen kiinnostavaa sisältöä.
Entä miksi huippu-urheilun tukea ei saisi supistaa? Aku Ankan puhuva koira sanoi viisaasti: “Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä”. Muuallakaan ei piehtaroida rahassa juuri nyt, miksi ammattilaisurheilussa pitäisi?
Kuvitellaan bisnes, jossa huippusuorituksilla, hyvällä onnella ja täydellisellä ajoituksella onnistuu loistavasti ja harvat onnistujat palkitaan avokätisesti. Jos menestystä ei tule, jää vain tappioita ja kuluja, jotka lopulta katetaan verovaroista huolimatta siitä, että nuo harvat onnistujat pitävät voittonsa itse.
Kuvasimmeko ammattilaisurheilua vai nykymuotoista pankkibisnestä? Minun nähdäkseni kumpaakin. Niissä on täsmälleen sama elementti. Kaikki tappiot kaatuvat aina yksittäisille ihmisille tukiaisten ja käyttömaksujen muodossa, mutta jos jotain voittoja tulee, ne päätyvätkin ne ansainneille yksilöille. En ole pesunkestävä kommunisti, mutta kun kansa kerran raivoaa kadulla pankkibisneksen mädännäisyydestä ja epäreiluudesta ja sosiaalidemokratiaan kallellaan oleva lehdistö, muunmuassa Helsingin Sanomat, säestää, miksi kukaan ei huomaa mitään vaikka urheilubisnes on rakenteeltaan aivan yhtä epäreilua?
Huippu-urheilun tukea perustellaan sillä, että se mukamas kannustaa nuoria liikkumaan ja on hyväksi kansanterveydelle. Onko tämä totta? Otetaan esimerkiksi jalkapallo. Suomessa lapset ja nuoret sitä pelaavat ja fanittavat, vaikka suomalainen maajoukkuepotkupallo kuuluu maailmanluokassa puulaakisarjaan. Entä tarvitseeko nykymaailmassa idolin olla koivu ja tähti -ideologian täyttämä pellavapää? Vai kelpaako esimerkiksi Usain Bolt esikuvaksi nuorisolle? Minä veikkaan, että kelpaa ja hyvin kelpaakin.
Se, liikkuvatko nuoret tai eivätkö he liiku, ei todennäköisesti nykymaailmassa riipu siitä, asuuko naapurustossa joku Seppo Rädyn kaltainen mörrimöykky vai ei. Enemmän siihen vaikuttaa se, onko liikkuminen hauskaa vai ei. Tästä syystä rahaa kannattaa käyttää jonkun verran siihen, että liikuntaa voi harrastaa järkevin kustannuksin.
Lajejakin syntyy nykyään kuin sieniä sateella ja kaikenlaisia uusia harrastuksia, jotka eivät ole “lajeja” ensinkään ja joissa ei edes kilpailla. Dinosaurusten pyörittämä yleisurheilubisnes vastaa tähän huutoon varsin hitaasti jos ollenkaan.
Yksi mahdollinen selitys on se, että ammattilaisurheilun tukiaisten puutteesta ovatkin huolissaan ennen kaikkea ne, joille kyseessä on hyvä bisnes, mistä päästäänkin toiseen asiaan, eli ammattilaisurheilun korruptioon.
On laji mikä vain sumopainista jalkapallon kautta yleisurheiluun, se tuntuu olevan aivan lohduttoman korruptoitunutta. Asia on viime vuosina tullut täysin julkiseksikin jalkapallo- ja olympiakisojen isäntäkaupunkien valinnoissa. Tiedotusvälineet mässäilivät asialla aikansa ja sen jälkeen ei tapahtunut mitään. Jos mikään muu bisnes olisi näin läpeensä korruptoitunutta, virkavalta olisi perässä, mutta koska valtaosaa urheilupomoista kohdellaan diplomaatteina heidän omasta vaatimuksestaan, kukaan ei voi puuttua mihinkään.
Kisakaupunkia valittaessa tapahtuu kaikenlaisia asioita ja valtavat määrät rahaa vaihtavat omistajaa. Mutta tässä ei ole suinkaan kaikki. Lontoo on tuota pikaa täysin kaaoksessa olympialaisten takia. Merkittävillä liikenneväylillä on olympiakaistoja, joilla saavat ajaa vain urheilijat ja urheilupomojen autot. Pienellä suunnittelulla päästäisiin eroon kummastakin kun kaikki majoitettaisiin samaan paikkaan lähelle kisapaikkaa ja majapaikoista olisi reipas käveymatka kilpailupaikoille.
Tosiasiassa näin toimiva kaupunki ei saisi kisoja koskaan pidettäväkseen.
Juttelin taannoin erään herrasmiehen kanssa, joka oli toiminut vapaaehtoisena autokuskina eräissä menneisyyden olympialaisissa. Nämä autokuskit eivät kuskaa urheilijoita. Se vähä mitä urheilijat tarvitsevat kuljetusta, se hoidetaan käytöstä poistetuilla busseilla. Autokuskit kuskaavat olympiakomitean jäseniä, heidän vaimojaan, seuralaisiaan ja herra ties keitä. Autokuskin tehtäviin kuuluu tuntea ostospaikat, bordellit ja kaikki muut tärkeät ja olympia-aatetta henkivät kohteet, ja olla kelmien kerhon käytettävissä 24x7.
Näiden muutaman sadan porsastelijan takia ajetaan kisakaupunki kaaokseen, sillä työssä käyvät ihmiset eivät pääse liikkumaan paikasta toiseen kun Nasserin neljäs vaimo haluaa pikaisesti uudet kengät, Horst-Jürgenillä on kiire bordelliin, Kalervo ja Petteri evät viitsi mennä kävelymatkan päässä olevaan pubiin juomaan lämmintä olutta kun janottaa ja herra Wu perheineen haluaa katsomaan nähtävyyksiä.
Sama tarina toistuu joka kaupungissa. Rahaa palaa satoja miljoonia kisojen saamiseksi kaupunkiin ja miljarditolkulla, jotta rakennetaan pompöösi kisakylä, joka useimmiten jää melko lailla tyhjilleen kisojen jälkeen. Kisat häiritsevät kohtuuttomasti elämää siksi, että kisapaikasta päättävät paksukaiset haluavat kuninkaallisen kohtelun kisojen aikana. Tuottaako tämä jotakin kaipaamaamme? Ei taida.
Mitäpä jos olympialaiset pidettäisiin aina samassa paikassa. Jostain konkurssissa olevasta banaanivaltiosta voisi ostaa vaikkapa melko aution kaupungin kisojen pitopaikaksi ja ottaa kaupanpäällisiksi naapurissa olevan vuoren. Esimerkiksi Kreikasta varmaan saisi halvalla. Sinne voisi rakentaa olympialaisten kisapaikat ja pitää kaikki kisat siellä. Kaikennäköiset kisavalmisteluihin keskittyvät komiteat voitaisiin lakkauttaa tarpeettomina. Ja kun kisapaikka olisi siellä jo, ei tarvittaisi myöskään sponsoreita tai huippukalliita tv-oikeuksia.
Mikä menisi rikki paitsi korruptoitunut bisnes? Pitäisiköhän joskus vaatia jotain tällaista eikä vain olla huolissaan siitä, käytämmekö tarpeeksi rahaa tämän megabisneksen rattaiden rasvaamiseen?
Helsingin Sanomissa penätään huippu-urheilulle parempia aikoja ja kerrotaan, miten asiaa aiotaan pöyhiä. Minua innosti tämä pääkirjoituksen loppuhuipennus:
Heikko menestys johtaa välinpitämättömyyteen. MTV3:n uutisten teettämässä kyselyssä (9. 7.) peräti 62 prosenttia vastaajista piti suomalaisten olympiamenestystä samantekevänä. Erittäin tärkeää olympiamenestys oli vain kuudelle prosentille vastaajista.
Kojonkoski on tehtävässään paljon vartijana. Ellei uudistushankkeen ponnistus osu kohdalleen, paine huippu-urheilun tuen supistamiseen alkaa kasvaa.
Kun pohdin jotakin vaikealta näyttävää asiaa tai näkemystä, kysyn aina ensimmäisenä
Luettuani tuon kysyin itseltäni tuon kysymyksen ja jäin pohtimaan vastausta. Miksi ketään kiinnostaa, kuinka moni suomalainen pitää olympiamenestystä samantekevänä? Nykymaailmassa ihmisten vapaa-ajasta ja kiinnostuksen kohteista taistelee paljon enemmän asioita kuin suomalaisen mummon muusi ja mustikkasoppa-dopingurheilun kultaisina vuosina. Pidän melko järkevänä, että maailman ja maailman tietovirtojen avautuminen ja yhdistyminen jakaa ihmisten ajankäyttöä. Silloin kun oli vain kaksi tv-kanavaa ja niiltä tuli molemmilta olympialaisia, niistä tuli paljon keskeisempi osa ihmisten elämää kuin maailmassa, joissa iso osa ei katso telkkaria ollenkaan ja jos katsoo, valitsee sadoilta kanavilta itselleen kiinnostavaa sisältöä.
Entä miksi huippu-urheilun tukea ei saisi supistaa? Aku Ankan puhuva koira sanoi viisaasti: “Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä”. Muuallakaan ei piehtaroida rahassa juuri nyt, miksi ammattilaisurheilussa pitäisi?
Kuvitellaan bisnes, jossa huippusuorituksilla, hyvällä onnella ja täydellisellä ajoituksella onnistuu loistavasti ja harvat onnistujat palkitaan avokätisesti. Jos menestystä ei tule, jää vain tappioita ja kuluja, jotka lopulta katetaan verovaroista huolimatta siitä, että nuo harvat onnistujat pitävät voittonsa itse.
Kuvasimmeko ammattilaisurheilua vai nykymuotoista pankkibisnestä? Minun nähdäkseni kumpaakin. Niissä on täsmälleen sama elementti. Kaikki tappiot kaatuvat aina yksittäisille ihmisille tukiaisten ja käyttömaksujen muodossa, mutta jos jotain voittoja tulee, ne päätyvätkin ne ansainneille yksilöille. En ole pesunkestävä kommunisti, mutta kun kansa kerran raivoaa kadulla pankkibisneksen mädännäisyydestä ja epäreiluudesta ja sosiaalidemokratiaan kallellaan oleva lehdistö, muunmuassa Helsingin Sanomat, säestää, miksi kukaan ei huomaa mitään vaikka urheilubisnes on rakenteeltaan aivan yhtä epäreilua?
Huippu-urheilun tukea perustellaan sillä, että se mukamas kannustaa nuoria liikkumaan ja on hyväksi kansanterveydelle. Onko tämä totta? Otetaan esimerkiksi jalkapallo. Suomessa lapset ja nuoret sitä pelaavat ja fanittavat, vaikka suomalainen maajoukkuepotkupallo kuuluu maailmanluokassa puulaakisarjaan. Entä tarvitseeko nykymaailmassa idolin olla koivu ja tähti -ideologian täyttämä pellavapää? Vai kelpaako esimerkiksi Usain Bolt esikuvaksi nuorisolle? Minä veikkaan, että kelpaa ja hyvin kelpaakin.
Se, liikkuvatko nuoret tai eivätkö he liiku, ei todennäköisesti nykymaailmassa riipu siitä, asuuko naapurustossa joku Seppo Rädyn kaltainen mörrimöykky vai ei. Enemmän siihen vaikuttaa se, onko liikkuminen hauskaa vai ei. Tästä syystä rahaa kannattaa käyttää jonkun verran siihen, että liikuntaa voi harrastaa järkevin kustannuksin.
Yksi mahdollinen selitys on se, että ammattilaisurheilun tukiaisten puutteesta ovatkin huolissaan ennen kaikkea ne, joille kyseessä on hyvä bisnes, mistä päästäänkin toiseen asiaan, eli ammattilaisurheilun korruptioon.
On laji mikä vain sumopainista jalkapallon kautta yleisurheiluun, se tuntuu olevan aivan lohduttoman korruptoitunutta. Asia on viime vuosina tullut täysin julkiseksikin jalkapallo- ja olympiakisojen isäntäkaupunkien valinnoissa. Tiedotusvälineet mässäilivät asialla aikansa ja sen jälkeen ei tapahtunut mitään. Jos mikään muu bisnes olisi näin läpeensä korruptoitunutta, virkavalta olisi perässä, mutta koska valtaosaa urheilupomoista kohdellaan diplomaatteina heidän omasta vaatimuksestaan, kukaan ei voi puuttua mihinkään.
Kisakaupunkia valittaessa tapahtuu kaikenlaisia asioita ja valtavat määrät rahaa vaihtavat omistajaa. Mutta tässä ei ole suinkaan kaikki. Lontoo on tuota pikaa täysin kaaoksessa olympialaisten takia. Merkittävillä liikenneväylillä on olympiakaistoja, joilla saavat ajaa vain urheilijat ja urheilupomojen autot. Pienellä suunnittelulla päästäisiin eroon kummastakin kun kaikki majoitettaisiin samaan paikkaan lähelle kisapaikkaa ja majapaikoista olisi reipas käveymatka kilpailupaikoille.
Tosiasiassa näin toimiva kaupunki ei saisi kisoja koskaan pidettäväkseen.
Näiden muutaman sadan porsastelijan takia ajetaan kisakaupunki kaaokseen, sillä työssä käyvät ihmiset eivät pääse liikkumaan paikasta toiseen kun Nasserin neljäs vaimo haluaa pikaisesti uudet kengät, Horst-Jürgenillä on kiire bordelliin, Kalervo ja Petteri evät viitsi mennä kävelymatkan päässä olevaan pubiin juomaan lämmintä olutta kun janottaa ja herra Wu perheineen haluaa katsomaan nähtävyyksiä.
Sama tarina toistuu joka kaupungissa. Rahaa palaa satoja miljoonia kisojen saamiseksi kaupunkiin ja miljarditolkulla, jotta rakennetaan pompöösi kisakylä, joka useimmiten jää melko lailla tyhjilleen kisojen jälkeen. Kisat häiritsevät kohtuuttomasti elämää siksi, että kisapaikasta päättävät paksukaiset haluavat kuninkaallisen kohtelun kisojen aikana. Tuottaako tämä jotakin kaipaamaamme? Ei taida.
Mitäpä jos olympialaiset pidettäisiin aina samassa paikassa. Jostain konkurssissa olevasta banaanivaltiosta voisi ostaa vaikkapa melko aution kaupungin kisojen pitopaikaksi ja ottaa kaupanpäällisiksi naapurissa olevan vuoren. Esimerkiksi Kreikasta varmaan saisi halvalla. Sinne voisi rakentaa olympialaisten kisapaikat ja pitää kaikki kisat siellä. Kaikennäköiset kisavalmisteluihin keskittyvät komiteat voitaisiin lakkauttaa tarpeettomina. Ja kun kisapaikka olisi siellä jo, ei tarvittaisi myöskään sponsoreita tai huippukalliita tv-oikeuksia.
Mikä menisi rikki paitsi korruptoitunut bisnes? Pitäisiköhän joskus vaatia jotain tällaista eikä vain olla huolissaan siitä, käytämmekö tarpeeksi rahaa tämän megabisneksen rattaiden rasvaamiseen?
Alkoholipolitiikan ikiliikkuja
12/07/12 10:59
Miedompiin juomiin siirtyminen näyttää olevan mantra, jota kannattaa jokainen, joka haluaa kieltää jotakin tai lisäverottaa jotakin, mutta jonka vaikutus mihinkään näyttäisi vähäiseltä.
Muistamme ajan kun viina oli kansanterveyden ykkösongelma. Kunhan viininlirin lipitys alkaa ja viinanjuonti vähenee, ongelmat poistuvat. Viinojen kulutus kääntyi laskuun, viininliristys lisääntyi ja ongelmat lisääntyivät. Miksi? Siksi, että juotiin enemmän eikä siksi, että juotiin miedompia.
Nyt Pekka Puska pitää olutta suomalaisena ykkösongelmana. Kun viininliristyksestä tehtiin ongelma, ajateltiin taas, että miedompiin juomiin siirtyminen auttaisi. Eipä ole näemmä auttanut vaikka kuinka juodaan miedompia, sillä alkoholia kuluu yhtä paljon tai enemmän kuin ennen. Nyt ollaan kakkoskaljakysymyksen äärellä. Kunhan keskiolutta laimennetaan, kuvitellaan, että nyt ongelmat poistuvat.
Minä veikkaan, etteivät ne siitä poistu nytkään. Koko päättelyketju perustuu siihen harhaiseen ajatukseen, että alkoholia juodaan sen vesipitoisuuden eikä etanolipitoisuuden takia. Kuvitellaan, että juotu nestemäärä olisi vakio ja jano maagisesti sammuu kunhan tietty nestemäärä on juotu. Jos aikaisemmin meni litra kossua niin tämän jälkeen oltaisiin tyytyväisiä litraan viiniä, litraan keskiolutta tai litraan jotain pilsneriä muistuttavaa litkua. Historia ja juodun alkoholin määrä eivät tue tätä teoriaa vaan vaikuttaisi siltä, että alkoholin nauttimisesta kiinnostunut onkin enemmän keskittynyt nautitun etanolin määrään. Todella yllätyksetön havainto, mutta se jostain syystä tuntuu olevan asian kanssa työkseen painiskeleville uusi asia.
Alkoholia juodaan siksi, että halutaan tulla humalaan.
Se, miten paljon alkoholia tarvitaan, riippuu kunkin henkilön fysiikasta ja tottumuksesta tähän aineeseen. Minä olin jo ravintolaikäinen kun tapahtui neloskaljasta siirtyminen keskiolueen. En huomannut Otaniemen teekkareissa mitään raitistumisen merkkejä tässä yhteydessä. Juoma kyllä vaihtui
miedompaan mutta sitä vain juotiin enemmän jotta tavoite saavutetaan. Alkoholinkulutus sen sijaan vähentyi nuorten keskuudessa jossain vaiheessa viimeisen kymmenen vuoden sisään kun tilalle tuli arkisemmin muita päihteitä ja ylipäätään alkoholiasia ei ollut enää samanlainen tabu kuin mitä se oli aikaisempina vuosikymmeninä ollut. Kaikkea ei tarvinnutkaan juoda tänään, sillä kaupat ovat auki huomennakin jos sattuu maistumaan.
Minulla ei ole mitään alkoholipoliittista viisautta kenenkään raitistamiseksi. Veikkaan, että paras tapa olisi keksiä ihmisille jotakin järkevää tekemistä. Se ei vaikuta mitenkään myyntitykki Huikkasiin, joiden toimenkuvaan baarissa notkuminen kuuluu, mutta varsin iso osa alkoholin kulutuksesta liittyy syrjäytymiseen ja tekemisen puutteeseen. Jos olisi motiivi herätä aamulla seitsemältä ja mennä pirteänä johonkin, olisi todennäköisesti motiivi myös olla juopottelematta kamalasti edellisenä iltana.
Toinen tie on vaikuttaa saatavuuteen. Jos viinakauppa on auki vartin viikossa, baarit ovat auki seitsemästä kymmeeen ja maitokaupasta ei saa edes piilolasinestettä, alkoholin kulutus kyllä vähenee. Samalla tosin menetetään paljon muutakin, kuten vaikkapa verotuloja ja työpaikkoja kun juomat haetaankin naapurimaista ja juodaan kotona. Samaten voi olla, että ihmiset eivät enää Suomessakaan ole niin auktoriteettien lumoissa, että he kitisemättä ottaisivat vastaan tällaisia rajoituksia elämiinsä.
Kieltolakihenkiset Puskat ja Räsäset eivät tule Suomen alkoholinkulutusta muuttamaan mihinkään suuntaan. Voi olla, ettei siihen kykene kukaan muukaan. Ainoa kokeilematta oleva keino on laissez-faire, jossa ei enää tehdä viina-asiasta keskeistä yhteiskunnallista kysymystä vaan siirretään se otsikoissa taka-alalle. Verotusta voi edelleen kiristää hieman minkään menemättä rikki ja rahat käyttää aktiivisempaan päihdehuoltoon ja apua haluavien oikeaan auttamiseen. Kieltojen tehtailu ei tule auttamaan mitään, se vain ärsyttää. Holhoaminen ärsyttää. Paapominen ärsyttää. Sormi pystyssä sönköttäminen ärsyttää.
Nuorissa kohtuukäyttäjien ja täysin raittiiden määrä on nykyään suurempi kuin koskaan ennen. Johtuukohan se siitä, että neloskalja muutettiin kolmoskaljaksi silloin kun he eivät vielä olleet syntyneetkään vai siitä, että heidän aikanaan alkoholi ei ole enää ollut samanlainen mystinen ja elämää suurempi asia kuin se viinakorttiaikana oli?
Viina-asiassa yhdistyy sinänsä sama poliittinen kulttuuri kuin talousasiassakin: kuvitellaan politiikan olevan kaikkivoipaa. Kunhan tehdään oikeita päätöksiä, tapahtuu hyviä asioita. Kuvitellaan, että talouskasvu käynnistyy kunhan poliitikot päättävät sen käynnistää ja kuvitellaan, että alkoholin kulutus vähenee kunhan poliitikot päättävät sitä vähentää.
Kumpikaan näistä asioista ei ole suoraan poliittisessa ohjauksessa. Voidaan tehdä päätöksiä, jotka mahdollistavat talouskasvun ja kannustavat sitä, mutta yritystoiminnan käynnistäminen ja menestyksekäs pyörittäminen lähtee ihmisistä itsestään eikä poliitikoista. Alkoholiasian joitain parametreja kuten hintaa ja saatavuuden kellonaikoja voidaan hieman säädellä, mutta janoiset ihmiset kyllä saavat jostain juomansa. Jos kaupasta ei saa tai hinta on väärä, Virosta löytyy vaikka mitä. Ja ainahan voi laittaa kotiviinipöntön pulputtamaan. Se, juodaanko ja jos juodaan niin kuinka paljon, lähtee ihmisistä itsestään ja poliitikko ei tähän voi kovin suuresti vaikuttaa.
Mutta sinänsä Puskan tie on ovela. Ensin kakkoskalja kauppoihin ja sen jälkeen keskiolut voidaankin siirtää Alkoon. Ja kun mikään ei muuttunut kakkoskaljankaan tapauksessa, maitokauppaan jää pilsneri ja kakkoskaljakin siirtyy Alkoon ja näin tehdään aikasiirtymä takaisin 60-luvulle.
Muistamme ajan kun viina oli kansanterveyden ykkösongelma. Kunhan viininlirin lipitys alkaa ja viinanjuonti vähenee, ongelmat poistuvat. Viinojen kulutus kääntyi laskuun, viininliristys lisääntyi ja ongelmat lisääntyivät. Miksi? Siksi, että juotiin enemmän eikä siksi, että juotiin miedompia.
Nyt Pekka Puska pitää olutta suomalaisena ykkösongelmana. Kun viininliristyksestä tehtiin ongelma, ajateltiin taas, että miedompiin juomiin siirtyminen auttaisi. Eipä ole näemmä auttanut vaikka kuinka juodaan miedompia, sillä alkoholia kuluu yhtä paljon tai enemmän kuin ennen. Nyt ollaan kakkoskaljakysymyksen äärellä. Kunhan keskiolutta laimennetaan, kuvitellaan, että nyt ongelmat poistuvat.
Minä veikkaan, etteivät ne siitä poistu nytkään. Koko päättelyketju perustuu siihen harhaiseen ajatukseen, että alkoholia juodaan sen vesipitoisuuden eikä etanolipitoisuuden takia. Kuvitellaan, että juotu nestemäärä olisi vakio ja jano maagisesti sammuu kunhan tietty nestemäärä on juotu. Jos aikaisemmin meni litra kossua niin tämän jälkeen oltaisiin tyytyväisiä litraan viiniä, litraan keskiolutta tai litraan jotain pilsneriä muistuttavaa litkua. Historia ja juodun alkoholin määrä eivät tue tätä teoriaa vaan vaikuttaisi siltä, että alkoholin nauttimisesta kiinnostunut onkin enemmän keskittynyt nautitun etanolin määrään. Todella yllätyksetön havainto, mutta se jostain syystä tuntuu olevan asian kanssa työkseen painiskeleville uusi asia.
Alkoholia juodaan siksi, että halutaan tulla humalaan.
Se, miten paljon alkoholia tarvitaan, riippuu kunkin henkilön fysiikasta ja tottumuksesta tähän aineeseen. Minä olin jo ravintolaikäinen kun tapahtui neloskaljasta siirtyminen keskiolueen. En huomannut Otaniemen teekkareissa mitään raitistumisen merkkejä tässä yhteydessä. Juoma kyllä vaihtui
Minulla ei ole mitään alkoholipoliittista viisautta kenenkään raitistamiseksi. Veikkaan, että paras tapa olisi keksiä ihmisille jotakin järkevää tekemistä. Se ei vaikuta mitenkään myyntitykki Huikkasiin, joiden toimenkuvaan baarissa notkuminen kuuluu, mutta varsin iso osa alkoholin kulutuksesta liittyy syrjäytymiseen ja tekemisen puutteeseen. Jos olisi motiivi herätä aamulla seitsemältä ja mennä pirteänä johonkin, olisi todennäköisesti motiivi myös olla juopottelematta kamalasti edellisenä iltana.
Toinen tie on vaikuttaa saatavuuteen. Jos viinakauppa on auki vartin viikossa, baarit ovat auki seitsemästä kymmeeen ja maitokaupasta ei saa edes piilolasinestettä, alkoholin kulutus kyllä vähenee. Samalla tosin menetetään paljon muutakin, kuten vaikkapa verotuloja ja työpaikkoja kun juomat haetaankin naapurimaista ja juodaan kotona. Samaten voi olla, että ihmiset eivät enää Suomessakaan ole niin auktoriteettien lumoissa, että he kitisemättä ottaisivat vastaan tällaisia rajoituksia elämiinsä.
Kieltolakihenkiset Puskat ja Räsäset eivät tule Suomen alkoholinkulutusta muuttamaan mihinkään suuntaan. Voi olla, ettei siihen kykene kukaan muukaan. Ainoa kokeilematta oleva keino on laissez-faire, jossa ei enää tehdä viina-asiasta keskeistä yhteiskunnallista kysymystä vaan siirretään se otsikoissa taka-alalle. Verotusta voi edelleen kiristää hieman minkään menemättä rikki ja rahat käyttää aktiivisempaan päihdehuoltoon ja apua haluavien oikeaan auttamiseen. Kieltojen tehtailu ei tule auttamaan mitään, se vain ärsyttää. Holhoaminen ärsyttää. Paapominen ärsyttää. Sormi pystyssä sönköttäminen ärsyttää.
Nuorissa kohtuukäyttäjien ja täysin raittiiden määrä on nykyään suurempi kuin koskaan ennen. Johtuukohan se siitä, että neloskalja muutettiin kolmoskaljaksi silloin kun he eivät vielä olleet syntyneetkään vai siitä, että heidän aikanaan alkoholi ei ole enää ollut samanlainen mystinen ja elämää suurempi asia kuin se viinakorttiaikana oli?
Viina-asiassa yhdistyy sinänsä sama poliittinen kulttuuri kuin talousasiassakin: kuvitellaan politiikan olevan kaikkivoipaa. Kunhan tehdään oikeita päätöksiä, tapahtuu hyviä asioita. Kuvitellaan, että talouskasvu käynnistyy kunhan poliitikot päättävät sen käynnistää ja kuvitellaan, että alkoholin kulutus vähenee kunhan poliitikot päättävät sitä vähentää.
Kumpikaan näistä asioista ei ole suoraan poliittisessa ohjauksessa. Voidaan tehdä päätöksiä, jotka mahdollistavat talouskasvun ja kannustavat sitä, mutta yritystoiminnan käynnistäminen ja menestyksekäs pyörittäminen lähtee ihmisistä itsestään eikä poliitikoista. Alkoholiasian joitain parametreja kuten hintaa ja saatavuuden kellonaikoja voidaan hieman säädellä, mutta janoiset ihmiset kyllä saavat jostain juomansa. Jos kaupasta ei saa tai hinta on väärä, Virosta löytyy vaikka mitä. Ja ainahan voi laittaa kotiviinipöntön pulputtamaan. Se, juodaanko ja jos juodaan niin kuinka paljon, lähtee ihmisistä itsestään ja poliitikko ei tähän voi kovin suuresti vaikuttaa.
Mutta sinänsä Puskan tie on ovela. Ensin kakkoskalja kauppoihin ja sen jälkeen keskiolut voidaankin siirtää Alkoon. Ja kun mikään ei muuttunut kakkoskaljankaan tapauksessa, maitokauppaan jää pilsneri ja kakkoskaljakin siirtyy Alkoon ja näin tehdään aikasiirtymä takaisin 60-luvulle.
Luottamuspula, euroryhmän johtajuus ja rakenteellinen ongelma
09/07/12 18:05
Jutta Urpilainen puhuu, että Euroopassa vallitsee luottamuspula julkisiin finansseihin ja poliittiseen koneistoon, millä lauselmalla hän ansaitsee viirin päivän selvimmän itsestäänselvyyden lausujana. Toinen uutinen kertoo meille, että Saksa ja Ranska ovat sopineet euroryhmän vedosta siten, että teutoni johtaa sitä kaksi ja puoli vuotta Junckerin jälkeen ja joku ranskanpulla seuraavat kaksi ja puoli vuotta.
Yhdistetäänpä nämä asiat.
Millä mandaatilla Saksa ja Ranska päättävät, kuka euroryhmää johtaa? Miten euroryhmän johtaja valitaan ja miten hänestä päästään eroon? Päättääkö Saksa käytännössä yksin, kuka johtaa euroryhmää? Jos ei, miten se päätetään? Päättävätkö Saksa ja Ranska yhdessä ja jos päättävät niin kenen mandaatilla?
Jos kyse on jostain voimasuhteisiin liittyvästä prosessista, miten Saksa ja Ranska voivat tietää sen lopputuloksen? Italian talous on oleellisesti samaa luokkaa kuin Ranskan. Espanjakin on merkittävä eurotalous eikä Hollantikaan aivan pieniä finansseja pyöritä. BKT-mittarilla Ranska ja Saksa eivät muodosta enemmistöä euroalueella. Eivätkä taida muodostaa väkimäärämittarillakaan.
Kenen sitten pitäisi johtaa euroaluetta?
Tehtävään sopivan, kunhan päätetään ensin, mitä nuo tehtävät ovat ja miksi tällaisen visiirin virka on tarpeellinen. EKP hoitaa oman tonttinsa, joten euroryhmän kerho olisi kai lähinnä jonkunlainen yhteisen talouspolitiikan koordinoimisen kerho. Mutta ei sillä ole tällaista mandaattia. Ei sillä ole valtaa velvoittaa kansallisia hallituksia tekemään mitään. Se ei voi velvoittaa saksalaisia maksamaan eikä ranskalaisia säästämään.
Kun kerho on enemmänkin poliittisen status quon säilyttäjä eikä uudistaja, on tietysti melko samantekevää, kuka sitä johtaa. Siitä huolimatta normaaliin eurooppalaiseen tyyliin Ranskan pitää saada puolet kaikista merkittävistä tehtävistä ranskalaisille.
Sitten ihmetellään, mista aiheutuu luottamuspulaa.
Luottamuspula aiheutuu juurikin siitä, ettei kukaan johda Eurooppaa talousmielessä siten, että olisi joku yhteinen päämäärä ja yhteiset ponnistukset siihen pääsemiseksi. On vain erillisiä maita, jotka yrittävät iltalypsää itselleen mahdollisimman paljon etuja ilman minkäänlaista yhteistä näkökulmaa. Kun oleellinen kysymys on se, mistä maasta mustanaamiokerhon puheenjohtaja tulee, ei tarvitse ihmetellä, miksi sijoittajat ympäri maailmaa eivät koe lämmintä luottamuksen tunnetta. Tämä korostaa sitä, että Euroopassa ja EU:ssa on oleellisempaa se, millä kielellä ja minkä maiden poliitikkojen voimin asioita tehdään kuin se, mitä tehdään.
Mikään sellainen hanke, jossa keskitytään metodiin eikä lopputulokseen, ei saavuta haluttua lopputulosta. Euroopan poliittisen ja taloudellisen integraation tapauksessa voin myöntää tästä itselleni huomispäivän itsestäänselvyyden viirin, sillä haluttua lopputulosta ei ole edes määritelty. Siitä huolimatta tätä tuntematonta lopputulosta kohti pyritään voimallisesti.
Mihinkään perustumatta väitän, että Euroopalla on kaksi tietä: valtioiden välinen kilpailu tai huomattavasti nykyistä vahvempi liittovaltio. Mitään muuta tietä ei ole. Kun katsotaan nykyistä menoa, huomataan Euroopan vastustavan raivokkaasti molempia vaihtoehtoja: liittovaltiota vastustetaan, sillä ajatus on epäsuosittu kaikissa maissa. Toisaalta vastustetaan myös kunnollista kilpailua. EU on sosiaalidemokraattinen rakennelma, joka suojelee valtioiden verotuloja pitäen huolen siitä, että Euroopan maat eivät voi kunnolla kilpailla toistensa kanssa verotuksen tasolla tai rakenteella. Tavaroiden ja palvelujen vapaa liikkuvuus toimii vain johonkin rajaan saakka ja heti kun verotulot olisivat vaivatta uhattuna, sallitaan heittämällä rakennelma, joka verokilpailun estää.
On harvoja niin helposti maasta toiseen liikkuvia asioita kuin auto, mutta niinpä vain hymyillen hyväksytään rakennelma, joka sallii verottaa tämän härvelin ostamista ja maahantuontia eri maissa eri tavalla. Aivan yhtä vähän verokilpailuun kannustetaan arvonlisäverossa, valmisteveroissa ja nettikaupassa. Tuloveroissakin pyritään saamaan keikkaa tekeviltä rakennusmiehiltä verot työn tekomaahan eikä siihen maahan, jossa ollaan verovelvollisia pysyvän asuinpaikan perusteella. Työmarkkinoille tuodaan yhteisiä minimiehtoja hivuttaen.
Toisaalta on myös euroraha, eli valuuttakurssi ei jousta ja mahdollista kilpailua hinnalla tätä kautta.
Sellainen rakennelma, jossa mikään maa ei saa kilpailla millään muulla kuin työn tuottavuudella, ei voi mitenkään toimia. Työn tuottavuuden erot ovat niin syvällä kulttuureissa, ettei niiden uudistaminen onnistu sadoissa vuosissakaan, eikä niihin ole edes tahtoa. Itse asiassa niihin koskeminen on jopa haitallista,
sillä vaikka työ ei Etelä-Euroopassa tuota kovin hyvin, Etelä-Euroopan kulttuurit tarjoavat kaikenlaisia muita asioita esimerkiksi ruokapöytiimme. Huomattavan moni vierailee lomallaan mieluummin huonosti tuottavassa Etelä-Euroopassa kuin hyvin tuottavassa Pohjois-Saksassa, eikä ainakaan minulle tarvitse perustella, miksi. Jos työn tuottavuus ja työkulttuuri todella onnistuttaisiin harmonisoimaan Euroopassa, menettäisimme varsin paljon kun tuloksena olisi juureton yhtenäiskulttuuri.
Euroopan suuren historian pois pyyhkäiseminen saksalais-ranskalaisen talousunelman toteuttamiseksi on varsin brutaali vaatimus huolimatta siitä, että kummankaan maan nykyisillä inkarnaatioilla ei ole Euroopan kulttuuriperinnölle kummoistakaan annettavaa.
Erilaisten ja eri kulttuuritaustaisten maiden pitää pystyä kilpailemaan keskenään jotenkin. Jos rahan arvo ei jousta, verotus ei jousta, työelämän säännöt eivät jousta ja erinäköiset laatukriteeritkään eivät jousta, tuloksena on se, että kaikki kannattaa tehdä Pohjois-Euroopassa, mikä on juuri nyt tapahtuneen rahansiirtelyn osoittama suunta. Euroraha voi aivan hyvin toimia, jos vain maille annetaan mahdollisuus pärjätä omilla keinoillaan ja kilpailulla kirittää naapureita paremmiksi.
Euroraha voi toimia myös, jos on liittovaltio ja keskitetty rahansiirtelymekanismi. Euroopalla on jo nyt tähän rahaa varsin paljon käytössään, mutta se käytetään maatalouteen. Sinänsä mielenkiintoisesti raha jakautuu jo nyt melko lailla oikein: mitä enemmän konkurssissa maa on, sitä enemmän se saa tukiaisrahaa. Rahavirrat siis jo nyt valuvat aluepoliittisesti oikeisiin suuntiin, mutta ne eivät tuota haluttuja tuloksia, sillä maatalous ei Euroopan ongelmia ratkaise.
Jos mitään kilpailun tai kulttuurillisen tasapainotuksen mekanismia ei haluta rakentaa, on aivan samantekevää, kuka johtaa mustanaamiokerhoa, sillä hänellä ei ole valtaa tehdä sitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Tässä tilanteessa euroraha kannattaa purkaa tai pilkkoa, sillä ei voida synnyttää mitään markkinatalouden mekanismia, joka korjaisi alueiden ja kulttuurien välisiä eroja.
Tehdään mitä tahansa, se pitäisi tehdä poliittisessa ohjauksessa ja nopeasti. Vätystely ei palauta luottamusta mihinkään ja jos asia jätetään vain ajan hoidettavaksi, valituksi tulee juuri viimeinen vaihtoehto, mutta hallitsemattomasti. Samaten menetämme paljon aikaa vain odotteluun. Viisi vuotta on hukattu jo, kuinka paljon tarvitaan lisää ennen kuin uskotaan, että aika ei rakenteellista vinoumaa korjaa vaan vino torni kallistuu lisää kunnes joskus kellahtaa?
Yhdistetäänpä nämä asiat.
Millä mandaatilla Saksa ja Ranska päättävät, kuka euroryhmää johtaa? Miten euroryhmän johtaja valitaan ja miten hänestä päästään eroon? Päättääkö Saksa käytännössä yksin, kuka johtaa euroryhmää? Jos ei, miten se päätetään? Päättävätkö Saksa ja Ranska yhdessä ja jos päättävät niin kenen mandaatilla?
Kenen sitten pitäisi johtaa euroaluetta?
Tehtävään sopivan, kunhan päätetään ensin, mitä nuo tehtävät ovat ja miksi tällaisen visiirin virka on tarpeellinen. EKP hoitaa oman tonttinsa, joten euroryhmän kerho olisi kai lähinnä jonkunlainen yhteisen talouspolitiikan koordinoimisen kerho. Mutta ei sillä ole tällaista mandaattia. Ei sillä ole valtaa velvoittaa kansallisia hallituksia tekemään mitään. Se ei voi velvoittaa saksalaisia maksamaan eikä ranskalaisia säästämään.
Kun kerho on enemmänkin poliittisen status quon säilyttäjä eikä uudistaja, on tietysti melko samantekevää, kuka sitä johtaa. Siitä huolimatta normaaliin eurooppalaiseen tyyliin Ranskan pitää saada puolet kaikista merkittävistä tehtävistä ranskalaisille.
Sitten ihmetellään, mista aiheutuu luottamuspulaa.
Luottamuspula aiheutuu juurikin siitä, ettei kukaan johda Eurooppaa talousmielessä siten, että olisi joku yhteinen päämäärä ja yhteiset ponnistukset siihen pääsemiseksi. On vain erillisiä maita, jotka yrittävät iltalypsää itselleen mahdollisimman paljon etuja ilman minkäänlaista yhteistä näkökulmaa. Kun oleellinen kysymys on se, mistä maasta mustanaamiokerhon puheenjohtaja tulee, ei tarvitse ihmetellä, miksi sijoittajat ympäri maailmaa eivät koe lämmintä luottamuksen tunnetta. Tämä korostaa sitä, että Euroopassa ja EU:ssa on oleellisempaa se, millä kielellä ja minkä maiden poliitikkojen voimin asioita tehdään kuin se, mitä tehdään.
Mikään sellainen hanke, jossa keskitytään metodiin eikä lopputulokseen, ei saavuta haluttua lopputulosta. Euroopan poliittisen ja taloudellisen integraation tapauksessa voin myöntää tästä itselleni huomispäivän itsestäänselvyyden viirin, sillä haluttua lopputulosta ei ole edes määritelty. Siitä huolimatta tätä tuntematonta lopputulosta kohti pyritään voimallisesti.
Mihinkään perustumatta väitän, että Euroopalla on kaksi tietä: valtioiden välinen kilpailu tai huomattavasti nykyistä vahvempi liittovaltio. Mitään muuta tietä ei ole. Kun katsotaan nykyistä menoa, huomataan Euroopan vastustavan raivokkaasti molempia vaihtoehtoja: liittovaltiota vastustetaan, sillä ajatus on epäsuosittu kaikissa maissa. Toisaalta vastustetaan myös kunnollista kilpailua. EU on sosiaalidemokraattinen rakennelma, joka suojelee valtioiden verotuloja pitäen huolen siitä, että Euroopan maat eivät voi kunnolla kilpailla toistensa kanssa verotuksen tasolla tai rakenteella. Tavaroiden ja palvelujen vapaa liikkuvuus toimii vain johonkin rajaan saakka ja heti kun verotulot olisivat vaivatta uhattuna, sallitaan heittämällä rakennelma, joka verokilpailun estää.
On harvoja niin helposti maasta toiseen liikkuvia asioita kuin auto, mutta niinpä vain hymyillen hyväksytään rakennelma, joka sallii verottaa tämän härvelin ostamista ja maahantuontia eri maissa eri tavalla. Aivan yhtä vähän verokilpailuun kannustetaan arvonlisäverossa, valmisteveroissa ja nettikaupassa. Tuloveroissakin pyritään saamaan keikkaa tekeviltä rakennusmiehiltä verot työn tekomaahan eikä siihen maahan, jossa ollaan verovelvollisia pysyvän asuinpaikan perusteella. Työmarkkinoille tuodaan yhteisiä minimiehtoja hivuttaen.
Toisaalta on myös euroraha, eli valuuttakurssi ei jousta ja mahdollista kilpailua hinnalla tätä kautta.
Sellainen rakennelma, jossa mikään maa ei saa kilpailla millään muulla kuin työn tuottavuudella, ei voi mitenkään toimia. Työn tuottavuuden erot ovat niin syvällä kulttuureissa, ettei niiden uudistaminen onnistu sadoissa vuosissakaan, eikä niihin ole edes tahtoa. Itse asiassa niihin koskeminen on jopa haitallista,
Euroopan suuren historian pois pyyhkäiseminen saksalais-ranskalaisen talousunelman toteuttamiseksi on varsin brutaali vaatimus huolimatta siitä, että kummankaan maan nykyisillä inkarnaatioilla ei ole Euroopan kulttuuriperinnölle kummoistakaan annettavaa.
Erilaisten ja eri kulttuuritaustaisten maiden pitää pystyä kilpailemaan keskenään jotenkin. Jos rahan arvo ei jousta, verotus ei jousta, työelämän säännöt eivät jousta ja erinäköiset laatukriteeritkään eivät jousta, tuloksena on se, että kaikki kannattaa tehdä Pohjois-Euroopassa, mikä on juuri nyt tapahtuneen rahansiirtelyn osoittama suunta. Euroraha voi aivan hyvin toimia, jos vain maille annetaan mahdollisuus pärjätä omilla keinoillaan ja kilpailulla kirittää naapureita paremmiksi.
Euroraha voi toimia myös, jos on liittovaltio ja keskitetty rahansiirtelymekanismi. Euroopalla on jo nyt tähän rahaa varsin paljon käytössään, mutta se käytetään maatalouteen. Sinänsä mielenkiintoisesti raha jakautuu jo nyt melko lailla oikein: mitä enemmän konkurssissa maa on, sitä enemmän se saa tukiaisrahaa. Rahavirrat siis jo nyt valuvat aluepoliittisesti oikeisiin suuntiin, mutta ne eivät tuota haluttuja tuloksia, sillä maatalous ei Euroopan ongelmia ratkaise.
Jos mitään kilpailun tai kulttuurillisen tasapainotuksen mekanismia ei haluta rakentaa, on aivan samantekevää, kuka johtaa mustanaamiokerhoa, sillä hänellä ei ole valtaa tehdä sitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Tässä tilanteessa euroraha kannattaa purkaa tai pilkkoa, sillä ei voida synnyttää mitään markkinatalouden mekanismia, joka korjaisi alueiden ja kulttuurien välisiä eroja.
Tehdään mitä tahansa, se pitäisi tehdä poliittisessa ohjauksessa ja nopeasti. Vätystely ei palauta luottamusta mihinkään ja jos asia jätetään vain ajan hoidettavaksi, valituksi tulee juuri viimeinen vaihtoehto, mutta hallitsemattomasti. Samaten menetämme paljon aikaa vain odotteluun. Viisi vuotta on hukattu jo, kuinka paljon tarvitaan lisää ennen kuin uskotaan, että aika ei rakenteellista vinoumaa korjaa vaan vino torni kallistuu lisää kunnes joskus kellahtaa?
SDP ei petä koskaan
05/07/12 16:31
SDP ei lakkaa yllättämästä koskaan.
Se voisi aivan hyvin olla keskiluokkaisen suomalaisen (=palkansaaja) edunvalvoja, mutta jostain syystä se tekee kaikkensa, jotta palkansaajan asema olisi mahdollisimman ankea. Tämä ei ollut menneiden vuosikymmenten isä ja äiti -sosiaalidemokraattien ajatuksissa ensinkään, mutta tämä omena
on pudonnut kauaksi puusta.
Olisi ehkä voinut ajatella, että kun demareissa temmeltävät dinosaurukset viimein siirtyvät syrjään ja tilalle tulee nuoria kotkia, meno hieman muuttuisi. Kuvan perusteella Ville Kopra on SDP:n untuvikko-osastoa, mutta siitä huolimatta hän menee hahmottelemaan tämän oikotien konkurssiin.
Juuri edellisessä kirjoituksessa vartti sitten tulin siihen tulokseen, että Eurooppa pyörii nimenomaan kulutuksen ympärillä eikä savupiippujen. Jos Eurooppa aikoo ikinä nousta suosta, se tarvitsee ostovoimaista keskiluokkaa, jolla on varaa ostaa toisen eurooppalaisen työtä.
Nyt tämä talousnero haluaa motivoida ihmisiä lopettamaan kulutuksen, sillä “kerskakulutus” on hänen mukaansa ongelma. Tosiasiassa se ei ole mikään ongelma vaan juuri kerskakulutus on se, joka pitää länsimaiden taloudet käynnissä. Sekundaa ja bulkkia kannattaa tehdä mieluummin Kiinassa ja Bangladeshissa. Länsimaissa tehtävällä tavaralla pitää olla parempi kate. Parempi kate taas syntyy brändin ympärille ja mitä arvokkaampi brändi on kyseessä, sitä varmemmin Kopra pitänee tällaiseen kuluttamista ongelmallisena “kerskakulutuksena”.
Lukekaa tämä lainaus ja nauttikaa siitä, miltä tietämättömyyden, piittaamattomuuden ja harhaisen ideologian suloinen yhteenliittymä näyttää:
Eli pähkinänkuoressa: mitä isommat tulot, sen isompi kulutus, ja sen isompi suhteellinen kulutusveron määrä. Mitä enemmän omasta nettotulostaan säästää, sen pienempi on maksettu kulutusveron määrä.
Ehdotus vähentäisi paitsi kerskakulutusta, myös ylivelkaantumista, mikä tällä hetkellä on iso ongelma lähes kaikissa länsimaissa. Ihmiset ja kansantaloudet ovat oppineet elämään yli varojensa, mikä on altistanut heidät epädemokraattisesti toimivien finanssimarkkinoiden armoille. Progressiivinen kulutusverotus olisi yksi askel terveempään taloudenpitoon, jossa säästäväisyydestä palkittaisiin.
Luonnollisesti tavaroiden ja palveluiden ostettaessa maksettu ALV nollattaisiin samalla. Ehdotus merkitsisikin rajua hinnanalennusta tuotteisiin ja palveluihin kautta linjan, mikä todennäköisesti johtaisi tarpeeseen edelleen kiristää mm. erilaisia haittaveroja.
Kopra siis ehdottaa, että kunhan säästää eikä kuluta, maailma pelastuu. Mutta kuka sitten ostaa suomalaisten työn kun kaikki ahtaavat rahojaan sukanvarteen tuottamaan ei-mitään? Ja kummatkohan lopulta ovatkaan altistuneet enemmän finanssimarkkinoille: erilaisiin instrumentteihin säästöjään sijoittaneet vai ne, jotka elävät kädestä suuhun ja maksavat asuntolainaansa? Veikkaan, että ensimmäiset, mutta mitäpä pienistä.
Iskulauseitakin saadaan. Finanssimarkkinat toimivat “epädemokraattisesti”, mikä ei ole totisesti uusi keksintö. Kukaan tähän vetoava ei vain kerro, miksi finanssimarkkinoiden pitäisi toimia demokraattisesti. Kysehän ei ole demokraattisesta prosessista ensinkään vaan suunnattomasta verkosta kahdenvälisiä sopimuksia. Yhtä lailla Kopra voisi valittaa, että työmarkkinat toimivat epädemokraattisesti, sillä työläiset mokomat vaikuttavat asioihinsa itse suoraan tai valtuuttamiensa liittojen välityksellä sen sijaan, että kansanäänestyksissä päätetään, mikä on Fanttilan kassan oikea palkkataso, työaika ja taukotilojen varustelutaso. Varmaan Kopra tietää nämä asiat Fanttilan kassaa paremmin puolueensa perustyylille uskollisena, mutta minä kyllä jättäisin nämä asiat demokraattisen prosessin ulkopuolelle.
Ei ole olemassa juridista oliota “finanssimarkkinat”, joten sillä ei ole kotipaikkaa tai omistajaa. Vaikka olemme kielenkäytössä keksineet tällaisen sanan, se ei luo mitään reaalista oliota, ainoastaan sanan.
Muitakin ongelmia on.
Kopra sekoittaa suloisesti sen, kenen tai minkä ylivelkaantuminen on ongelma.
Kotitalouksien ylivelkaantuminen on ongelma vain jos työttömyys räjähtää käsiin, sillä silloin monet joutuvat luopumaan asunnoistaan. Ylivelkaantumisen ongelma on nimenomaan julkistalouksissa. Julkiset sektorit ovat eläneet yli varojensa useimmissa länsimaissa eikä tätä ylivelkaantumista ole tippaakaan motivoinut se, että halveksittava espoolainen atk-mies on palkannut kerskakulutuksen hengessä itselleen siivoojan. Julkiset sektorit ovat sitä paremmassa kunnossa, mitä enemmän raha kiertää yksityisellä sektorilla työllistämässä ennen kuin se päätyy joko veroina julkiselle sektorille tai ulkomaille. Miten julkiset finanssit siis paranevat jos ihmiset alkavatkin säästää ja halveksittava espoolainen atk-mies antaa siivojalleen potkut? Veikkaan, että siivooja on tämän jälkeen kortistossa ja valtio maksaa hänelle tukiaisia.
Kopra on myös harhaoppiin sortuneen aatteensa aivopesemä. Kun ALV:ta ei perittäisi tuotteiden hinnassa vaan kulutusverona myöhemmin, näennäisesti tuotteiden hinta laskee ennen kuin niiden päälle mätkäistään henkilökohtainen kulutusvero. Tämän hetkellisen ja kuvitteellisen hinnanlaskun ideologinen pöyristyttävyys on sitä luokkaa, että se pitäisi oitis kompensoida hätää kärsimässä olevalle valtiolle kiristämällä haittaveroja. Kuluttaja siis maksaa ensin korkeammat haittaverot ja sitten vielä useimpien tapauksessa korkeammat kulutusverot. Mahtaakohan yksityinen bisnes kukoistaa? Ei varmaankaan. Jos SDP haluaa välttämättä korostaa asemaansa keskiluokan kiusanhenkenä, tällaisia ehdotuksia kannattaa tehtailla lisää. Tai sitten voisi kysyä vaikkapa palkansaajilta, mitä he oikein haluavat, jos kerran puolue meinaa heidän edunvalvojansa olla.
Käytännössä tämä tosin olisi keskituloiselle paratiisi.
Syntyisi nimittäin bisnescase käydä kyläilemässä jossain naapurimaassa tai vaikkapa Sveitsissä. Tämän jälkeen henkilöllä olisi tili jossain muussa maassa ja luottokortti tuolle tilille. Hän siirtäisi palkkapäivänä koko käteen jäävän rahansa “säästöön” tuohon maahan ja saisi tästä todistuksen. Sen jälkeen pannaan visa vinkumaan ja käytetään tuo raha aivan kuten ennenkin, mutta suomalaisen verottajan mielestä on tapahtunut säästämistä. Tästä ei voi jäädä kiinni käytännössä mitenkään eikä mitään tällaisia tietoja saataisi Kopran ehdottamasti verottajan tiedoista. Tarvittaisiin siis massiivinen kyttäys- ja ilmiantokoneisto paljastamaan, keiden säästäminen ulkomaille on ollut todellista ja kenen kuvitteellista.
Samalla jäisi saamatta iso kasa pääomatuloveroja kun pääomat kannattaisi ehdottomasti pitää ulkomailla kulutusverojen välttämiseksi. Kyllähän ne verottajalle pitäisi ilmoittaa, mutta kuinkakohan moni muistaa?
Kunnon nykydemarityyliin Ville Kopran herrakauna on siinä mallissa, että kuvitteellisten “herroille” suunnattujen veronkorotusten saavuttamiseksi ollaan valmiita romuttamaan Suomen työllisyys, veropohja ja julkistalous. Tämä kertoo meille siitä, että mikään hinta ei taida olla liian raskas kunhan aatteen palo on tarpeeksi kova.
Se voisi aivan hyvin olla keskiluokkaisen suomalaisen (=palkansaaja) edunvalvoja, mutta jostain syystä se tekee kaikkensa, jotta palkansaajan asema olisi mahdollisimman ankea. Tämä ei ollut menneiden vuosikymmenten isä ja äiti -sosiaalidemokraattien ajatuksissa ensinkään, mutta tämä omena
Olisi ehkä voinut ajatella, että kun demareissa temmeltävät dinosaurukset viimein siirtyvät syrjään ja tilalle tulee nuoria kotkia, meno hieman muuttuisi. Kuvan perusteella Ville Kopra on SDP:n untuvikko-osastoa, mutta siitä huolimatta hän menee hahmottelemaan tämän oikotien konkurssiin.
Juuri edellisessä kirjoituksessa vartti sitten tulin siihen tulokseen, että Eurooppa pyörii nimenomaan kulutuksen ympärillä eikä savupiippujen. Jos Eurooppa aikoo ikinä nousta suosta, se tarvitsee ostovoimaista keskiluokkaa, jolla on varaa ostaa toisen eurooppalaisen työtä.
Nyt tämä talousnero haluaa motivoida ihmisiä lopettamaan kulutuksen, sillä “kerskakulutus” on hänen mukaansa ongelma. Tosiasiassa se ei ole mikään ongelma vaan juuri kerskakulutus on se, joka pitää länsimaiden taloudet käynnissä. Sekundaa ja bulkkia kannattaa tehdä mieluummin Kiinassa ja Bangladeshissa. Länsimaissa tehtävällä tavaralla pitää olla parempi kate. Parempi kate taas syntyy brändin ympärille ja mitä arvokkaampi brändi on kyseessä, sitä varmemmin Kopra pitänee tällaiseen kuluttamista ongelmallisena “kerskakulutuksena”.
Lukekaa tämä lainaus ja nauttikaa siitä, miltä tietämättömyyden, piittaamattomuuden ja harhaisen ideologian suloinen yhteenliittymä näyttää:
Eli pähkinänkuoressa: mitä isommat tulot, sen isompi kulutus, ja sen isompi suhteellinen kulutusveron määrä. Mitä enemmän omasta nettotulostaan säästää, sen pienempi on maksettu kulutusveron määrä.
Ehdotus vähentäisi paitsi kerskakulutusta, myös ylivelkaantumista, mikä tällä hetkellä on iso ongelma lähes kaikissa länsimaissa. Ihmiset ja kansantaloudet ovat oppineet elämään yli varojensa, mikä on altistanut heidät epädemokraattisesti toimivien finanssimarkkinoiden armoille. Progressiivinen kulutusverotus olisi yksi askel terveempään taloudenpitoon, jossa säästäväisyydestä palkittaisiin.
Luonnollisesti tavaroiden ja palveluiden ostettaessa maksettu ALV nollattaisiin samalla. Ehdotus merkitsisikin rajua hinnanalennusta tuotteisiin ja palveluihin kautta linjan, mikä todennäköisesti johtaisi tarpeeseen edelleen kiristää mm. erilaisia haittaveroja.
Kopra siis ehdottaa, että kunhan säästää eikä kuluta, maailma pelastuu. Mutta kuka sitten ostaa suomalaisten työn kun kaikki ahtaavat rahojaan sukanvarteen tuottamaan ei-mitään? Ja kummatkohan lopulta ovatkaan altistuneet enemmän finanssimarkkinoille: erilaisiin instrumentteihin säästöjään sijoittaneet vai ne, jotka elävät kädestä suuhun ja maksavat asuntolainaansa? Veikkaan, että ensimmäiset, mutta mitäpä pienistä.
Iskulauseitakin saadaan. Finanssimarkkinat toimivat “epädemokraattisesti”, mikä ei ole totisesti uusi keksintö. Kukaan tähän vetoava ei vain kerro, miksi finanssimarkkinoiden pitäisi toimia demokraattisesti. Kysehän ei ole demokraattisesta prosessista ensinkään vaan suunnattomasta verkosta kahdenvälisiä sopimuksia. Yhtä lailla Kopra voisi valittaa, että työmarkkinat toimivat epädemokraattisesti, sillä työläiset mokomat vaikuttavat asioihinsa itse suoraan tai valtuuttamiensa liittojen välityksellä sen sijaan, että kansanäänestyksissä päätetään, mikä on Fanttilan kassan oikea palkkataso, työaika ja taukotilojen varustelutaso. Varmaan Kopra tietää nämä asiat Fanttilan kassaa paremmin puolueensa perustyylille uskollisena, mutta minä kyllä jättäisin nämä asiat demokraattisen prosessin ulkopuolelle.
Ei ole olemassa juridista oliota “finanssimarkkinat”, joten sillä ei ole kotipaikkaa tai omistajaa. Vaikka olemme kielenkäytössä keksineet tällaisen sanan, se ei luo mitään reaalista oliota, ainoastaan sanan.
Muitakin ongelmia on.
Kopra sekoittaa suloisesti sen, kenen tai minkä ylivelkaantuminen on ongelma.
Kopra on myös harhaoppiin sortuneen aatteensa aivopesemä. Kun ALV:ta ei perittäisi tuotteiden hinnassa vaan kulutusverona myöhemmin, näennäisesti tuotteiden hinta laskee ennen kuin niiden päälle mätkäistään henkilökohtainen kulutusvero. Tämän hetkellisen ja kuvitteellisen hinnanlaskun ideologinen pöyristyttävyys on sitä luokkaa, että se pitäisi oitis kompensoida hätää kärsimässä olevalle valtiolle kiristämällä haittaveroja. Kuluttaja siis maksaa ensin korkeammat haittaverot ja sitten vielä useimpien tapauksessa korkeammat kulutusverot. Mahtaakohan yksityinen bisnes kukoistaa? Ei varmaankaan. Jos SDP haluaa välttämättä korostaa asemaansa keskiluokan kiusanhenkenä, tällaisia ehdotuksia kannattaa tehtailla lisää. Tai sitten voisi kysyä vaikkapa palkansaajilta, mitä he oikein haluavat, jos kerran puolue meinaa heidän edunvalvojansa olla.
Käytännössä tämä tosin olisi keskituloiselle paratiisi.
Syntyisi nimittäin bisnescase käydä kyläilemässä jossain naapurimaassa tai vaikkapa Sveitsissä. Tämän jälkeen henkilöllä olisi tili jossain muussa maassa ja luottokortti tuolle tilille. Hän siirtäisi palkkapäivänä koko käteen jäävän rahansa “säästöön” tuohon maahan ja saisi tästä todistuksen. Sen jälkeen pannaan visa vinkumaan ja käytetään tuo raha aivan kuten ennenkin, mutta suomalaisen verottajan mielestä on tapahtunut säästämistä. Tästä ei voi jäädä kiinni käytännössä mitenkään eikä mitään tällaisia tietoja saataisi Kopran ehdottamasti verottajan tiedoista. Tarvittaisiin siis massiivinen kyttäys- ja ilmiantokoneisto paljastamaan, keiden säästäminen ulkomaille on ollut todellista ja kenen kuvitteellista.
Samalla jäisi saamatta iso kasa pääomatuloveroja kun pääomat kannattaisi ehdottomasti pitää ulkomailla kulutusverojen välttämiseksi. Kyllähän ne verottajalle pitäisi ilmoittaa, mutta kuinkakohan moni muistaa?
Kunnon nykydemarityyliin Ville Kopran herrakauna on siinä mallissa, että kuvitteellisten “herroille” suunnattujen veronkorotusten saavuttamiseksi ollaan valmiita romuttamaan Suomen työllisyys, veropohja ja julkistalous. Tämä kertoo meille siitä, että mikään hinta ei taida olla liian raskas kunhan aatteen palo on tarpeeksi kova.
Mihin tukiaisraha oikein menee?
05/07/12 15:09
Tämän talouskriisin “hoidossa” on joitain outoja piirteitä, joita insinöörin logiikalla ei saata mitenkään ymmärtää.
Kokonaisuutena tietysti koko touhu on hölmölän peitonjatkamista, sillä velkaongelmaa yritetään ratkaista lainaamalla enemmän ja halvemmalla sen sijaan, että mietittäisiin, miten pärjätään lainaamatta. Tämä on rakenteellinen lahosieni, sillä se perustuu menneen maailman talousoppeihin. Kuvitellaan ongelman olevan siinä, että julkisen sektorin isällisen ohjauksen puute on ajanut talouden ahdinkoon ja kunhan julkisen sektorin roolia ja rahoitusta lisätään, investoinnit lähtevät kiitolaukalle.
Tämä perustui sellaiseen talouteen, joka pyöri tavaroiden valmistuksen ja viennin ympärillä ja talousongelma oli alueellinen eikä globaali. Tällöin vientiteollisuuden halpa lainoittaminen oli järkevää, sillä se lopulta onnistui vetämään talouden suosta. Maailmalla oli maksukykyisiä asiakkaita pilvin
pimein ja kunhan vain saatiin tavaraa kauppoihin ja devalvaatiolla pieni hintakilpailuetu, kauppa alkoi käydä taas.
Nyt länsimaiden talous ei pyöri tavaroiden valmistamisen ympärillä vaan tavarat ostetaan Kiinasta. Länsimaiden talouksia pyörittävät palvelut, joiden tuottaminen ei enää ole kiinni halvasta lainarahasta. Harva palvelu kun tarvitsee miljardin arvoista ruukkia. Isotkin palvelubisnekset ovat rahoittaneet kasvunsa tuloillaan. Jos siis länsimaiden talousmalli ei muutu, talous tarvitsee rahaa lähinnä kuluttajille, ei yrityksille. Talousmalli voisi myös aivan hyvin muuttua, mutta se ei muutu, sillä pieni valmistava yritys ei saa alkupääomia mistään kovin helposti, ja tämä sivuaa päivän sanaa.
Tänään on nimittäin taas laskettu Euroopassa ohjauskorkoa ja yönylikorko pudotettiin nollaan siinä toivossa, että pankit lainaisivat muille kuin EKP:lle. Taitaa olla turha toivo. Bank of England pumppasi taas muutaman kymmenen miljardia puntaa markkinoille siinä toivossa, että investoinnit lähtisivät käyntiin.
Kun laskemme yhteen kaikki tukiaiset, elvytysrahat, Britannian QE-ohjelman ja muut momentit, maailmaan on syydetty nelinumeroinen summa miljardeja siinä toivossa, että talous lähtisi taas kiitolaukalle ja entinen aika palaisi takaisin. Siitä huolimatta kaikkialla ongelmat ovat täsmälleen samoja: keskiluokka kurjistuu verorasituksen kasvaessa, julkiset sektorit paikkaavat finanssejaan veronkorotuksilla, yrittäjän mahdollisuus saada lainaa on edelleenkin varsin olematon ja rahoitusjärjestelmä on jatkuvasti pikku kriisissä kun pankit eivät lainaa toisilleen.
Mihin nuo tuhannet miljardit ovat menneet?
Minä en osaa tähän kysymykseen vastata. Sen tiedän, että mantereella liikepankit ovat ottaneet kaiken EKP:n antaman rahan mielellään ja lainanneet sen takaisin EKP:lle. Nyt tämä korko lasketaan nollaan, mikä toivottavasti hieman saa rahaa liikkeelle, mutta voi olla, että nähdään vielä negatiivinenkin keskuspankkikorko ennen kuin mitään alkaa tapahtua. EKP siis on “elvyttänyt” lainaamalla rahaa liikepankeille, jotka ovat lainanneet sen takaisin EKP:lle. Mikä elpyi? Ei varmasti mikään, mutta taseisiin on tullut lisää nollia siellä täällä.
Yrittäjille ja asuntomarkkinoille tarkoitetut lainarahat puolestaan on lainattu valtioille.
Minusta olisi mielenkiintoista tietää, missä nuo miljardit oikein ovat. Näiden rahojen inflatorisen vaikutuksen pitäisi olla merkittävä jos ne olisivat kierrossa, joten päättelen tästä, että ne eivät valtaosin kierrossa ole. Se, että EKP lainaa rahaa ulos joka lainataan sille heti takaisin on varmaan se mekanismi, joka on häivyttänyt piiloon valtaosan näistä rahoista eikä niitä tosiasiassa ole koskaan missään ollutkaan.
Keskiluokan kurjistumista selitetään sillä, että velaksi eläminen on nyt tullut tiensä päähän ja elämme vain oikeudenmukaista krapulaa pitkästä nousukaudesta. Tämä selitys olisi uskottava jos jotain velkoja maksettaisiin pois, mutta koska kaikki velkaantuvat nopeammin kuin koskaan ennen, on vaikea pitää tätäkään teoriaa totena.
Meillä on siis käsissämme valtavia “elvytyspaketteja”, jotka ovat suunnilleen yhtä imaginäärisiä olioita kuin suoraselkäinen Keskustapuolueen poliitikko. Rahaa vain siirrellään edes takaisin eikä sitä tosiasiassa aseteta markkinoiden tavoiteltavaksi millään tavoin. Meillä on käsissämme myös köyhtyvä keskiluokka, jonka veroja korotetaan julkistalouden vajeiden paikkaamiseksi. Nyt ollaan Euroopassa rakentamassa mekanismia, joilla valtiot ottavat taseisiinsa kriisimaiden lainoja joko suoraan tai jonkun mikkihiirimekanismin kautta.
Kun tähän saakka on lähinnä pyöritelty virtuaalista rahaa, rakennetaan näin ainakin rajapinta, jota kautta joku saattaa saada kosketuksen todellisiin rahoihin. Tätä kutsutaan tukipaketiksi, mutta suomeksi kysymys on huijauksesta. Minä en tiedä, kuka tästä puhalluksesta hyötyy mutta varmasti aika moni.
Kun Euroopan talous on pysynyt kohta kolme vuotta pystyssä imaginäärisillä pelastuspaketeilla, voitaisiinko talousongelman tämä puoli ratkaista imaginäärisellä rahalla? Kun kerran rahaa näennäisesti kuluu paljon mutta kukaan ei koskaan näe sitä, miksi tätä rahaa pitää ylipäätään siirrellä? Erityisen omituista on tehdä nyt kytkös maksukykyisten maiden reaalitalouksiin, sillä kaikki on toiminut aivan yhtä hyvin ilmankin. Jos ongelma on imaginäärisissä veloissa, imaginäärisissä saatavissa ja imaginäärisissä taseluvuissa, on ainakin vakavasti mietittävä, paljonko on tosiasiallinen oikean rahan tarve näiden asioiden korjaamisessa ja paljonko voidaan ratkaista kuvitteellisella rahalla purkamalla EKP ja liikepankki -tyyppisiä rakennelmia, joissa kumpikin on velkaa toisilleen yhtä paljon.
Tähän saakka kirjoitus varmasti miellyttää ainakin jossain määrin poliittista vasemmistoa, mutta ei ole syytä huolestua.
Mikään virtuaalirahamaailmassa tehtävä tempaus ei nimittäin muuta sitä, että valtioiden on pystyttävä elämään suu säkkiä myöten. Valtioiden mahdollisuus törsätä perustui siihen, että niihin luotettiin. Nyt on luotto mennyt ja sen palaaminen kestää useamman hallituksen istumiskauden. Valtiot voivat kyllä lainata tämän kriisin joskus ratkettuakin, mutta ne joutuvat maksamaan huomattavasti kovempaa hintaa lainarahasta kuin tähän saakka. Voi olla hyvinkin järkevää jättää lainaaminen vähemmälle ja lainata vain investointityyppisesti suuriin hankkeisiin ja leipoa lainan kustannukset investoinnin bisnescaseen. Syömävelan ottaminen on melko suora oikotie konkurssiin ja veikkaan, että syömävelkaa ei yksinkertaisesti anneta kovin hevillä. Valtio, joka ei kykene pärjäämään omillaan, menettää luottokelpoisuutensa nopeammin kuin Jutta Urpilainen ehtii kiittää kaikkia äänestäjiä.
Olen saarnannut viisitoista vuotta siitä, että julkisen sektorin kulutus pitäisi perata ja miettiä, mikä siitä on tarpeellista ja mikä ei. Vasemmisto hellii ajatusta pulskasta julkisesta sektorista ajatellen, että kaikki, mitä julkinen sektori tekee, on hyödyllistä. Kun ehdotetaan julkisen sektorin leikkauksia, vasemmisto huutaa palosireenin lailla, että näin ei saa tehdä. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että samainen vasemmisto huutaa palosireenin lailla aina kun julkisuuteen tulee yrityksille maksettuja tukiaisia. Hekin siis tosiasiassa näkevät tarpeen järkiperäistää julkisen sektorin toimintaa, mutta ideologia ei taivu tämän näkemiseen. Temppu tehdään vaatimalla, että jokainen julkiselta sektorilta leikattu euro pitää lisätä peruspalveluihin ja pienituloisille suunnattuihin tukiin.
Tämä onkin vasemmiston onnenpyörä. Julkisia menoja voi kyllä siirtää kohteesta toiseen muttei absoluuttisesti pienentää. Voi olla populististisesti vastaan jokaista yksittäistä menoerää ilman, että uudistaa mitään rakenteellisesti.
Tarvinnemme molempia keinoja. Julkisia menoja on pakko pienentää, jotta julkisen sektorin aiheuttama kuorma ei tapa tuottavaa yritystoimintaa ja siirrä sitä halvempiin maihin. Toisaalta pitää myös katsoa, että julkisen sektorin käyttämä raha käytetään järkevästi siten, että nämä rahat mielellään tuottavat itsensä joskus takaisin. Rahan kippaaminen sellaisille, jotka sitä eivät tarvitse, on usein melko hyödytön tapa kuten myös rahan käyttäminen tsaarinaikaisten työmenetelmien pönkittämiseen ja monoliittisiin ja ikinä valmistumattomiin IT-hankkeisiin.
Eurooppa tarvitsee uuden suunnan sekä imaginääritaloudessa että julkistaloudessa. Imaginääristen talouden ongelmat pitää korjata mahdollisimman pitkälle imaginäärisellä rahalla vaikka jotkut jäävätkin nuolemaan näppejään. Julkistalouden ongelmat puolestaan pitää korjata kiireesti, jotta pääsemme joskus eteenpäin nykyisestä keskiluokkaa kurjistavasta suosta. Niin kauan kuin keskiluokka ei uskalla kuluttaa ja sen mahdollisuuksia kuluttaa rajoitetaan veroja korottamalla, ei ole mitään toivoa, että länsimaiden talous lähtisi käyntiin. Mitä köyhempiä ihmiset ovat, sitä varmemmin he ostavat Kiinassa halvalla tehtyä tavaraa siirtäen lisää työpaikkoja Kiinaan ja kierre sen kun jatkuu.
Kaikenlainen höpötys elvyttämisestä kannattaisi sen sijaan lopettaa tykkänään. Ei Euroopan talous mihinkään elvy siirtämällä keskuspankista rahaa liikepankkiin ja liikepankista keskuspankkiin. Yritykset tarvitsevat lainakanavansa ja jos sellaisia ei ole tarjolla, ne pitää rakentaa. Yritykset eivät kuitenkaan investoi minkään hintaisella lainarahalla, jos tuotteille ei odoteta olevan markkinoita. Tuotekehityskään ei paljon kiinnosta jos nähdään, että keskiluokka vain ostaa halpaa kiinalaista kuitenkin kun rahaa ei ole mihinkään muuhun.
Keskiluokan loppujenkin rahojen kuppaaminen imaginääristen rahavirtojen eetteripyörteisiin puolestaan ei vaikuta millään tavoin järkevältä.
Saatan olla väärässäkin, enhän minä mikään talousmies ole vaan insinööri, joka pääsi logiikan perusteista läpi noin kymmenennellä yrityksellä ja silloinkin vain säälistä kun valmistuminen oli siitä kiinni.
Kokonaisuutena tietysti koko touhu on hölmölän peitonjatkamista, sillä velkaongelmaa yritetään ratkaista lainaamalla enemmän ja halvemmalla sen sijaan, että mietittäisiin, miten pärjätään lainaamatta. Tämä on rakenteellinen lahosieni, sillä se perustuu menneen maailman talousoppeihin. Kuvitellaan ongelman olevan siinä, että julkisen sektorin isällisen ohjauksen puute on ajanut talouden ahdinkoon ja kunhan julkisen sektorin roolia ja rahoitusta lisätään, investoinnit lähtevät kiitolaukalle.
Tämä perustui sellaiseen talouteen, joka pyöri tavaroiden valmistuksen ja viennin ympärillä ja talousongelma oli alueellinen eikä globaali. Tällöin vientiteollisuuden halpa lainoittaminen oli järkevää, sillä se lopulta onnistui vetämään talouden suosta. Maailmalla oli maksukykyisiä asiakkaita pilvin
Nyt länsimaiden talous ei pyöri tavaroiden valmistamisen ympärillä vaan tavarat ostetaan Kiinasta. Länsimaiden talouksia pyörittävät palvelut, joiden tuottaminen ei enää ole kiinni halvasta lainarahasta. Harva palvelu kun tarvitsee miljardin arvoista ruukkia. Isotkin palvelubisnekset ovat rahoittaneet kasvunsa tuloillaan. Jos siis länsimaiden talousmalli ei muutu, talous tarvitsee rahaa lähinnä kuluttajille, ei yrityksille. Talousmalli voisi myös aivan hyvin muuttua, mutta se ei muutu, sillä pieni valmistava yritys ei saa alkupääomia mistään kovin helposti, ja tämä sivuaa päivän sanaa.
Tänään on nimittäin taas laskettu Euroopassa ohjauskorkoa ja yönylikorko pudotettiin nollaan siinä toivossa, että pankit lainaisivat muille kuin EKP:lle. Taitaa olla turha toivo. Bank of England pumppasi taas muutaman kymmenen miljardia puntaa markkinoille siinä toivossa, että investoinnit lähtisivät käyntiin.
Kun laskemme yhteen kaikki tukiaiset, elvytysrahat, Britannian QE-ohjelman ja muut momentit, maailmaan on syydetty nelinumeroinen summa miljardeja siinä toivossa, että talous lähtisi taas kiitolaukalle ja entinen aika palaisi takaisin. Siitä huolimatta kaikkialla ongelmat ovat täsmälleen samoja: keskiluokka kurjistuu verorasituksen kasvaessa, julkiset sektorit paikkaavat finanssejaan veronkorotuksilla, yrittäjän mahdollisuus saada lainaa on edelleenkin varsin olematon ja rahoitusjärjestelmä on jatkuvasti pikku kriisissä kun pankit eivät lainaa toisilleen.
Mihin nuo tuhannet miljardit ovat menneet?
Minä en osaa tähän kysymykseen vastata. Sen tiedän, että mantereella liikepankit ovat ottaneet kaiken EKP:n antaman rahan mielellään ja lainanneet sen takaisin EKP:lle. Nyt tämä korko lasketaan nollaan, mikä toivottavasti hieman saa rahaa liikkeelle, mutta voi olla, että nähdään vielä negatiivinenkin keskuspankkikorko ennen kuin mitään alkaa tapahtua. EKP siis on “elvyttänyt” lainaamalla rahaa liikepankeille, jotka ovat lainanneet sen takaisin EKP:lle. Mikä elpyi? Ei varmasti mikään, mutta taseisiin on tullut lisää nollia siellä täällä.
Yrittäjille ja asuntomarkkinoille tarkoitetut lainarahat puolestaan on lainattu valtioille.
Minusta olisi mielenkiintoista tietää, missä nuo miljardit oikein ovat. Näiden rahojen inflatorisen vaikutuksen pitäisi olla merkittävä jos ne olisivat kierrossa, joten päättelen tästä, että ne eivät valtaosin kierrossa ole. Se, että EKP lainaa rahaa ulos joka lainataan sille heti takaisin on varmaan se mekanismi, joka on häivyttänyt piiloon valtaosan näistä rahoista eikä niitä tosiasiassa ole koskaan missään ollutkaan.
Keskiluokan kurjistumista selitetään sillä, että velaksi eläminen on nyt tullut tiensä päähän ja elämme vain oikeudenmukaista krapulaa pitkästä nousukaudesta. Tämä selitys olisi uskottava jos jotain velkoja maksettaisiin pois, mutta koska kaikki velkaantuvat nopeammin kuin koskaan ennen, on vaikea pitää tätäkään teoriaa totena.
Meillä on siis käsissämme valtavia “elvytyspaketteja”, jotka ovat suunnilleen yhtä imaginäärisiä olioita kuin suoraselkäinen Keskustapuolueen poliitikko. Rahaa vain siirrellään edes takaisin eikä sitä tosiasiassa aseteta markkinoiden tavoiteltavaksi millään tavoin. Meillä on käsissämme myös köyhtyvä keskiluokka, jonka veroja korotetaan julkistalouden vajeiden paikkaamiseksi. Nyt ollaan Euroopassa rakentamassa mekanismia, joilla valtiot ottavat taseisiinsa kriisimaiden lainoja joko suoraan tai jonkun mikkihiirimekanismin kautta.
Kun Euroopan talous on pysynyt kohta kolme vuotta pystyssä imaginäärisillä pelastuspaketeilla, voitaisiinko talousongelman tämä puoli ratkaista imaginäärisellä rahalla? Kun kerran rahaa näennäisesti kuluu paljon mutta kukaan ei koskaan näe sitä, miksi tätä rahaa pitää ylipäätään siirrellä? Erityisen omituista on tehdä nyt kytkös maksukykyisten maiden reaalitalouksiin, sillä kaikki on toiminut aivan yhtä hyvin ilmankin. Jos ongelma on imaginäärisissä veloissa, imaginäärisissä saatavissa ja imaginäärisissä taseluvuissa, on ainakin vakavasti mietittävä, paljonko on tosiasiallinen oikean rahan tarve näiden asioiden korjaamisessa ja paljonko voidaan ratkaista kuvitteellisella rahalla purkamalla EKP ja liikepankki -tyyppisiä rakennelmia, joissa kumpikin on velkaa toisilleen yhtä paljon.
Tähän saakka kirjoitus varmasti miellyttää ainakin jossain määrin poliittista vasemmistoa, mutta ei ole syytä huolestua.
Mikään virtuaalirahamaailmassa tehtävä tempaus ei nimittäin muuta sitä, että valtioiden on pystyttävä elämään suu säkkiä myöten. Valtioiden mahdollisuus törsätä perustui siihen, että niihin luotettiin. Nyt on luotto mennyt ja sen palaaminen kestää useamman hallituksen istumiskauden. Valtiot voivat kyllä lainata tämän kriisin joskus ratkettuakin, mutta ne joutuvat maksamaan huomattavasti kovempaa hintaa lainarahasta kuin tähän saakka. Voi olla hyvinkin järkevää jättää lainaaminen vähemmälle ja lainata vain investointityyppisesti suuriin hankkeisiin ja leipoa lainan kustannukset investoinnin bisnescaseen. Syömävelan ottaminen on melko suora oikotie konkurssiin ja veikkaan, että syömävelkaa ei yksinkertaisesti anneta kovin hevillä. Valtio, joka ei kykene pärjäämään omillaan, menettää luottokelpoisuutensa nopeammin kuin Jutta Urpilainen ehtii kiittää kaikkia äänestäjiä.
Olen saarnannut viisitoista vuotta siitä, että julkisen sektorin kulutus pitäisi perata ja miettiä, mikä siitä on tarpeellista ja mikä ei. Vasemmisto hellii ajatusta pulskasta julkisesta sektorista ajatellen, että kaikki, mitä julkinen sektori tekee, on hyödyllistä. Kun ehdotetaan julkisen sektorin leikkauksia, vasemmisto huutaa palosireenin lailla, että näin ei saa tehdä. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että samainen vasemmisto huutaa palosireenin lailla aina kun julkisuuteen tulee yrityksille maksettuja tukiaisia. Hekin siis tosiasiassa näkevät tarpeen järkiperäistää julkisen sektorin toimintaa, mutta ideologia ei taivu tämän näkemiseen. Temppu tehdään vaatimalla, että jokainen julkiselta sektorilta leikattu euro pitää lisätä peruspalveluihin ja pienituloisille suunnattuihin tukiin.
Tämä onkin vasemmiston onnenpyörä. Julkisia menoja voi kyllä siirtää kohteesta toiseen muttei absoluuttisesti pienentää. Voi olla populististisesti vastaan jokaista yksittäistä menoerää ilman, että uudistaa mitään rakenteellisesti.
Tarvinnemme molempia keinoja. Julkisia menoja on pakko pienentää, jotta julkisen sektorin aiheuttama kuorma ei tapa tuottavaa yritystoimintaa ja siirrä sitä halvempiin maihin. Toisaalta pitää myös katsoa, että julkisen sektorin käyttämä raha käytetään järkevästi siten, että nämä rahat mielellään tuottavat itsensä joskus takaisin. Rahan kippaaminen sellaisille, jotka sitä eivät tarvitse, on usein melko hyödytön tapa kuten myös rahan käyttäminen tsaarinaikaisten työmenetelmien pönkittämiseen ja monoliittisiin ja ikinä valmistumattomiin IT-hankkeisiin.
Eurooppa tarvitsee uuden suunnan sekä imaginääritaloudessa että julkistaloudessa. Imaginääristen talouden ongelmat pitää korjata mahdollisimman pitkälle imaginäärisellä rahalla vaikka jotkut jäävätkin nuolemaan näppejään. Julkistalouden ongelmat puolestaan pitää korjata kiireesti, jotta pääsemme joskus eteenpäin nykyisestä keskiluokkaa kurjistavasta suosta. Niin kauan kuin keskiluokka ei uskalla kuluttaa ja sen mahdollisuuksia kuluttaa rajoitetaan veroja korottamalla, ei ole mitään toivoa, että länsimaiden talous lähtisi käyntiin. Mitä köyhempiä ihmiset ovat, sitä varmemmin he ostavat Kiinassa halvalla tehtyä tavaraa siirtäen lisää työpaikkoja Kiinaan ja kierre sen kun jatkuu.
Kaikenlainen höpötys elvyttämisestä kannattaisi sen sijaan lopettaa tykkänään. Ei Euroopan talous mihinkään elvy siirtämällä keskuspankista rahaa liikepankkiin ja liikepankista keskuspankkiin. Yritykset tarvitsevat lainakanavansa ja jos sellaisia ei ole tarjolla, ne pitää rakentaa. Yritykset eivät kuitenkaan investoi minkään hintaisella lainarahalla, jos tuotteille ei odoteta olevan markkinoita. Tuotekehityskään ei paljon kiinnosta jos nähdään, että keskiluokka vain ostaa halpaa kiinalaista kuitenkin kun rahaa ei ole mihinkään muuhun.
Keskiluokan loppujenkin rahojen kuppaaminen imaginääristen rahavirtojen eetteripyörteisiin puolestaan ei vaikuta millään tavoin järkevältä.
Saatan olla väärässäkin, enhän minä mikään talousmies ole vaan insinööri, joka pääsi logiikan perusteista läpi noin kymmenennellä yrityksellä ja silloinkin vain säälistä kun valmistuminen oli siitä kiinni.