Jul 2011

Mielipiteitä ja tarinoita (Finnish) | Aug 2011 | Jun 2011

Valmiin valtakunnan vartijat

29/07/11 12:49

Puutun vielä hetkeksi eilen sivuamaani sananvapausteemaan.

Sananvapaus tai ainakin ajatus siitä ovat varsin vanhoja keksintöjä. Viittauksia tähän ajatukseen löytyy Kreikasta, Roomasta ja islamilaisesta maailmasta. Modernin sananvapauden juuret ovat valistusaatteissa ja uskonpuhdistuksessa ja Tanska ehti ensimmäisenä säätämään lain

sananvapaudesta 1700-luvun loppupuolella.

Emme mene aivan täydellisen pieleen vaikka teemme karkean yleistyksen. Näyttäisi siltä, että sananvapautta varhaisessa vaiheessa kunnioittaneet pohjoiset maat pärjäävät tänäkin päivänä paremmin kuin ne, joissa sananvapaus on tuoretta perua tai sitä on poljettu säännöllisesti. Tämä ei ole tietysti osoitus mistään ja kyse voi olla silkasta sattumasta, mutta ajattelemisen aihetta se ainakin antaa.

Jos asiaa ajatellaan hetkinen ja tutkitaan Suomea, voidaan tehdä pari mielenkiintoista havaintoa. Suomessa sananvapauteen on itsenäisyyden ajalla ja sotasensuuri unohtaen puututtu kaksi kertaa. 30-luvulla kommunistien toiminta oli kiellettyä ja Kekkosen aikaan ystävällismielisen naapurivaltion arvostelu oli poliittinen ja bisnesmiehelle myös taloudellinen itsemurha.

Minusta näyttää siltä, että kommunismin kieltäminen aiheutti lopulta vastareaktion, joka kulminoitui kymmenen vuoden taistolaishullutukseksi yliopistoissa ja kulttuuripiireissä. Maailmassa on harvoja typerämpiä aatteita kuin stalinismi, mutta niinpä vain kulttuuriväki hurahti maailman sortavimman hirmuhallinnon ihailijoiksi ja kutsui sitä edistykseksi. Ainakin voin helposti ajatella, että jos poliittinen keskustelu myös vasemmalla olisi ollut täysin avointa koko ajan, mitään ylilyöntejä ei olisi syntynyt ja 60-70 -lukujen taitteen vouhotus oli yksi suuri ylilyönti.

Ystävällismielisen naapurivaltion arvostelu ei ollut varsinaisesti kiellettyä, mutta kyllähän Suomessa suomettuneita oltiin. Oli virallinen ystävyyspropaganda, Näin naapurissa -propagandakatsaus, kolhoosien humisevia viljapeltoja esitteleviä koulukirjoja ja näiden vastapainona ihmisten yleinen tietoisuus siitä, että idässä kaikki on päin helvettiä. Kun julkinen keskustelu ja mielipiteet eivät kohdanneet, mielipiteet alkoivat elää omaa elämäänsä eikä niitä yhdistänyt reaalimaailmaan enää juuri mikään, kuten ei myöskään virallisen propagandan mukaisia faktoja.

Tämän kauden krapula on se, että Suomella tuntuu olevan edelleen vaikeuksia suhtautua Venäjään siten kuin mihin hyvänsä naapurivaltioon kuuluu suhtautua. Venäjää pelätään (tai ihaillaan kritiikittä), siitä ei oikein tiedetä mitään, kauppa on melko yksipuolista ja kanssakäyminen muutenkin melko vähäistä.

Kun Venäjää ja Suomen suhdetta siihen ei koskaan otettu tosiasioihin perustuvan, avoimen keskustelun kohteeksi, tuloksena oli joko valheisiin perustuvia mielikuvia tai ennakkoluuloihin perustuvia mielikuvia ja nämä elävät suomalaisessa kansanperinteessä edelleen.

Nykyään sananvapaus on osa ihmisoikeuksien julistusta ja melkein kaikki maat ovat sen jotenkin lainsäädännössään huomioineet.

Ajatuksen tähän kirjoitukseen sain oivaltaessani, että nykyiset hyökkäykset sananvapautta vastaan tuntuvat tulevan kaikki samoista suunnista ja samoilta henkilöiltä. Tämän hyökyaallon ensilaineiden liplatus on jo muutaman vuoden takana kun yksi asenteellinen nykyinen perussuomalainen (Halla-aho) sai enemmälti julkisuutta tuotannolleen. Yrityksiä hänen vaientamisekseen on nähty jokunen ja erityisesti punaisissa ja vihreissä suunnissa yllättävän iso osa kritiikistä sisälsi lähinnä ajatuksen siitä, ettei noin saisi sanoa eikä ajatusta siitä, että kirjoitukset ovat sisällöllisesti kosmista tuubaa.

Perussuomalaisten nousu ennen eduskuntavaaleja sai aallonharjan kohoamaan. Täsmälleen samat naamat ja jokunen uusi aloittivat kampanjan Persuja ja persupoliitikkoja vastaan, jälleen kerran sillä teemalla, että näin ei saa sanoa. Itse selitän osan Perussuomalaisten käsittämättömästä kannatuksesta sillä, että ennen vaaleja opponentit ja lehdistö eivät juuri panneet Soinia lujille ennen kuin viime päivinä ennen vaaleja. Sitä ennen Soinia kovisteltiin lähinnä siitä, saako hänen mielestään joku persuehdokas sanoa näin tai noin.

Nyt kun Norjassa räjähti pommi ja laukesi pyssy, jälleen samat naamat, joista politiikan etunenässä Tuomioja ja Biaudet, haluavat kieltää jotakin. Jälleen tarkoitus on kieltää näitä epätoivottuja mielipiteitä, aivan kuten on ollut tähänkin saakka. Nyt tämä kieltomentaliteetti on naamioitu "emmehän halua lapsiamme tapettavan" -kaapuun, mutta tosiasiassa on taas käynnissä yritys mulkata lainsäädäntöä siten, että muutama persu ei saisi politikoida siten kuin he politikoivat. Hankkeen päämäärä on täsmälleen sama kuin muutama vuosi sittenkin.

Onko perussuomalaisuus mukamas aatteena niin ylivertainen, ettei sitä vastaan voi taistella muuten kuin vaientamalla aatteen äänekkäimmät äänitorvet? Minä en ainakaan usko sen olevan. Jos se taas olisi niin täydellisen ylivertainen, silloin sen kuuluisikin valloittaa maailma, aivan kuten valistusaatteet tekivät parisataa vuotta sitten.

Sananvapauden poliittinen sisältö on siinä, että se mahdollistaa yhteiskunnan muuttamisen. Parisataa vuotta sitten sananvapautta vastusti Euroopassa lähinnä vanha valta, katolinen kirkko ja yksinvaltiaat. Tavalliset ihmiset sen sijaan tarttuivat siihen, sillä he halusivat

yhteiskuntaa muuttaa. Syntyi poliittinen järjestelmä ja vapaa lehdistö. Tämä mahdollisti muunmuassa vasemmiston ja sosiaalidemokratian nousun ja nykyiset hyvinvointivaltiot sekä sen siivellä syntyneet maailman vapaimmat yhteiskunnat, joissa ihmisillä on oikeuksia eikä ainoastaan rikkailla.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tämä vallankumous on syönyt lapsensa.

Nämä aikaisemmin pienen ihmisen puolesta toimineet muutosvoimat ovat ilmeisesti katsoneet maailman tulleen valmiiksi, sillä nyt ne hyökkäävät voimakkaasti sananvapautta vastaan huolimatta siitä, että tuo sananvapaus on ollut näiden liikkeiden oman historian kannalta keskeinen elementti. On sitten kyse kommunisteista, sosiaalidemokraateista tai vihreistä, kaikki ovat olleet aikansa protestiliikkeitä ja ovat haranneet kulloistakin vallankahvaa ja vahvempiaan vastaan.

Tällä hetkellä sananvapautta hyödyntävät toisenlaiset muutosvoimat. Se, saavatko ne aikaan muutoksen, riippuu meistä kaikista, mutta heille pitää antaa tilaisuus yrittää, aivan kuten annettiin tilaisuus yrittää niille, jotka sen yrittävät nyt muilta torpedoida.

Sananvapaus on perustavaa laatua oleva arvo vain silloin, jos yhteiskunta ei väkivaltakoneistoineen ota kantaa siihen, ovatko mielipiteet oikeita vai vääriä. Jos sananvapaus koskee vain oikeina pidettyjä asioita, se muistuttaa todellista sananvapautta yhtä vähän kuin kansandemokratia muistutti demokratiaa. Huolimatta siitä, että perussuomalaiset ja muut vastaavat saavat julkistaa mielipiteitä, joista emme pidä, meidän pitää silti puolustaa heidän oikeuttaan tähän ajatuksenvaihtoon.

Sananvapaus oli sen nykyisten vastustajien paras kaveri vielä 30 vuotta sitten. Minä uskon, että se on heidän paras ystävänsä joskus tulevaisuudessakin, joten kun he ehdottavat sananvapauteen rajoituksia, meidän kannattaa vastustaa näitä ehdotuksia niin mielipiteiden vaihdossa kuin viime kädessä vaaleissakin. Vain siten takaamme sen, ettei nykyinen tai mikään tuleva vallankahva pysty porsastelemaan liiaksi ja vaientamaan niitä, joita heidän menonsa ei miellytä.

Comments

Vihapuhe

28/07/11 14:50

Norjan viimeaikaisten tapahtumien mukaan yksi jos toinenkin on maininnut kirjoituksissaan ja mielipiteissään “vihapuhe” -sanan.

Vihapuhetta pitää joko tarkkailla, kieltää, varoa tai vastustaa. Koko vihapuheasia alkaa jo elää omaa elämäänsä, sillä ilman minkäännäköisiä todisteita on jo ehditty lausumaan kaikennäköistä siitä, että Norjan tapahtumat johtuvat nimenomaan internetin vihapuheesta. Ei asiaa tarvitse näyttää mitenkään, selitys vaikuttaa ilmeisen uskottavalta ilman ensimmäistäkään perustelua.

Sananvapauden vaalijana katselen hieman huolestuneena, kun yksi jos toinenkin ajattelija ja poliitikko on vaatimassa milloin mitäkin kieltoja ja rajoituksia vihapuheiden kitkemiseksi. Ensinnäkin minulle on epäselvää, miksi vihapuheita tai mitään muitakaan puheita pitäisi kitkeä tai rajoittaa, sillä sananvapaushan on perustavaa laatua olevia oikeuksiamme. Jos on vihainen, eikö sitä saa sanoa ääneen? Jos ei, miksi ei.

Tähän mennessä en ole nähnyt minkäänlaista määritelmää sille, mikä oikeastaan on “vihapuhe”. Vihapuhe pitää kieltää ja kitkeä, mutta mitä me olemme tarkalleen ottaen kieltämässä ja kitkemässä kun kerran kenelläkään ei ole ollut aikaa paneutua asiaan määritelmän tarkkuudella? Rikokseen yllyttäminen on ollut kielletty ylimuistoisista ajoista alkaen eikä tähän ole tarpeen tehdä mitään muutoksia. Kyseessä on siis oltava joku tästä poikkeava ilmaisun muoto.

Ongelma asiassa on tietenkin ilmeinen. Jos kiellämme “vihapuheen” päättämättä hyvin tarkasti etukäteen, mikä on vihapuhetta ja mikä ei, kirjoitamme lainsäädäntöön termin, joka muistuttaa sisällöllisesti Orwellin rikosajatusta. Kukaan ei oikein tiedä, mitä se on, mutta se voi olla mitä hyvänsä jos

vallankahva niin päättää. Työläisten paratiiseissa oli käytössä “vallankumouksen vastustaminen”, joka myöskin tarkoitti kaikkea mahdollista pahaa ja joka antoi vallankahvalle näennäisen oikeuden ampua kenet hyvänsä väärien mielipiteiden takia. Suomessa tietysti ei ketään ammuttaisi vaan sakotettaisiin, mutta jos vihapuhetta ei määritellä ennakkoon, miten kukaan voi tietää, mikä on rikollista ja mikä ei ole? Rikoksen rangaistavuuden kannalta tämä on oleellinen kysymys.

On jossain määrin huolestuttavaa, että ministeritason visiirejä myöten väki on kilvan kieltämässä vihapuhetta, vaikkei ole mitään käsitystä siitä, mitä oikein ollaan kieltämässä. Kun asiaa ei käsitellä ennakkoon vaan jätetään asia oikeusistuimille jälkikäteen, kukaan ei joudu politiikan etulinjassa miettimään sananvapausnäkökulmaa, joka on asiassa paljon keskeisempi seikka kuin Norjan satunnainen pikku ammuskelu.

Käteen jää, että jokaisella vihapuheen kieltäjällä on oma käsityksensä siitä, mikä on vihapuhe ja mikä ei, ja he pitävät omaa käsitystään niin ilmeisenä, ettei tule mieleenkään ajatus siitä, että kaikki eivät ymmärrä asiaa samalla tavalla.

Sen jälkeen kun on saavutettu yksimielisyys siitä, mitä oikeastaan on vihapuhe, pitäisi käydä hyvin periaatteellinen keskustelu siitä, onko tällaisen puheen kieltäminen perustuslain ja ihmisoikeuksien mukaista. Yksinkertaisessa mielessä asia on triviaali, sillä yksinkertaiset ihmiset tavoittelevat vihapuheen kieltämisellä pahan kieltämistä ja hyvän edistämistä ja lisäksi se on hyväksi lapsille. Tämä on heille kelpoisa perustelu itsessään, sillä miksi kukaan kannattaisi pahaa ja haluaisi lapsille pahoja asioita.

Jos emme hyväksy perusteluksi “hyvän puolella pahaa vastaan” -ajatusketjua ensinkään vaan vaadimme perusteluja, joissa pureudutaan sananvapauden rajoittamisen problematiikkaan ja kerrotaan, miksi juuri tässä asiassa rajoitukselle on tarve, keskustelun sävy muuttuisi täysin. Jostain syystä tätä keskustelua ei Suomessa käy kukaan. Poliittisessa kentässä yksi laita ei oleellisesti eroa toisesta. Perinteisesti vasemmistopuolueet ovat Euroopassa suhtautuneet yksilönvapauksiin ja perusoikeuksiin paljon oikeistoa kunnioittavammin ja niiden kädenjälki näkyy vahvasti siinä, mitä nykyään ylipäätään ihmisoikeuksina pidetään. Tässä asiassa näyttää kuitenkin näidenkin puolueiden historiallinen perintö ja verenvuodatustakin vaatineen taistelun tulos väistyvän historian roskatynnyriin, sillä yhtäkkiä sananvapaus edustaakin heille jotakin pahaa.

Voi olla, että Norjan ammuskelu on seurausta sananvapaudesta. Mieli tekee kuitenkin sanoa, että väkivallan takia kuolee paljon enemmän ihmisiä sellaisissa paikoissa, joissa sananvapautta ei ole. Olemmeko valmiita luopumaan sananvapaudesta siksi kun Norjassa ammuskeltiin kerran? Tai vaikka ammuskeltaisiin toisenkin kerran? Minä en ole valmis tähän ja siksi penään hyvin vahvoja perusteluja niiltä, joiden mielestä näin pitäisi tehdä.

USA:n korkein oikeus linjasi 80-luvulla, ettei lain ja vallankahvan vinkkelistä ole olemassa sellaista asiaa kuin väärä mielipide. Suomessa valtaosa vihapuheen kieltäjistä haluaisi tosiasiassa kodifioida oman mielipide- ja arvomaailmansa lakiin ja käyttää oikeutta niitä vastaan, jotka näkevät maailman huomattavan toisenlaisessa valossa. Tämä on suoraa jatkoa Persujen vaalivoitosta alkaneelle nillitykselle, jossa halutaan kieltää vähän väliä milloin mitäkin, ainoana tarkoituksena vaientaa perussuomalaisia ja maahanmuuttokriitikoita.

Ei meidän tarvitse pitää perussuomalaisista eikä maahanmuuttokriitikoista, eikä asiattomille mielipiteille pidä antaa sen kummempaa painoarvoa. Sen sijaan jos haluamme elää vapaassa yhteiskunnassa, meidän on sallittava typerienkin mielipiteiden esittäminen. Jos emme halua elää vapaassa yhteiskunnassa, haluaisin tietää, mikä järjestelmä on parempi ja miksi.

Vaikka kykenisimme määrittelemään vihapuheen ja kieltämään sen, pitäisi miettiä sitäkin, mitä tarkoitusta palvelee vihan kätkeminen. Viha on yksi ihmisluontoon kuuluvista tunteista, jota jokainen tuntee tai on tuntenut joskus. Hyvää tarkoittavat hölmöt yrittävät tehdä maailmasta itäsaksalaisen rauhanpiirretyn kaltaista paikkaa, jossa kaikki halivat toisiaan ja nukkumatti heittää unihiekkaa. Mutta tämä ei ole totuus, sillä tämän pinnan alla on paljon vahvempia ja synkempiä tunteita ja ajatuksia. Eivät ne sieltä mihinkään katoa vaikka teeskennellään, ettei niitä ole olemassa. Jos synkät ajatukset eivät saa olla esillä, niiden huomaaminen ennen pommin räjähtämistä on vielä vaikeampaa kuin se nyt on.

Onko todella parempi, että julkinen ajatustenvaihto ei edusta ihmisten todellisia ajatuksia vaan ainoastaan niiden varjokuvaa?

Comments

Suomalainen luottaa pankkiin

27/07/11 10:20

Tänään julkaistujen gallupkyselytulosten mukaan suomalaiset luottavat muihin eurooppalaisiin verrattuna huomattavan paljon pankkeihin ja huomattavan vähän ympäristöaktivisteihin.

Kun mietimme tuloksia yleisesti, niistä heijastuu se, että suomalaiset luottavat muita enemmän erilaisiin instituutioihin.

Tämä on sekä hyvä että paha.

Hyvä se on siinä mielessä, että Suomessa vallankahva ja poliittinen koneisto voivat jotenkin järkevästi toimia, sillä ihmiset eivät periaatteen tasolla vastusta kaikkia asioita, jotka tulevat jostain vähän virallisemmista lähteistä. Päätöksiä syntyy ja ne voidaan myös viedä käytäntöön, sillä ruohonjuuritasolla jokainen ihminen ei yritä jatkuvasti kampittaa jokaista byrokraattia. Asioiden muuttaminen virallista tietä käy melko tehokkaasti ja rivakasti jos sille on tarve.

Ongelmat liittyvät luovuuteen ja kyseenalaistamiseen. Suomalainen uskoo helposti, kun puku päällä kulkeva Tampereen yliopiston professori kertoo televisiossa asian olevan näin. Jos äänessä on ituhipiltä näyttävä järjestön edustaja, hänen sanomaansa ei edes viitsitä kuunnella loppuun saati sitten, että mietittäisiin, mitä hän sanoi. Kun kaikki dosentin sanoma otetaan totena ja ituhipin käsketään leikata tukka ja mennä töihin, tullaan hyväksyneeksi paljon hölynpölyä kyseenalaistamatta ja vastaavasti hylättyä paljon järkeviä ja tosia ajatuksia niitä edes kuuntelematta.

Eivät kaikki puku päällä kulkevien yliopistoheppujen näkemykset ole tosia kuten eivät muidenkaan esittämät katsantokannat, ja jos asia ei ole insinööritieteellinen, siihen ehkä ei edes ole yhtä ainoaa totuutta vaan enemmänkin jollain tavalla perusteltuja näkemyksiä siitä, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Kun riittävän moni suomalainen ei välitä siitä, mitä sanotaan vaan ainoastaan siitä, kuka sanoo, on suomalaisia helppoa vetää nenästä. Vallankahva voi melko surutta johdatella ihmisiä haluamaansa suuntaan kun vastavoimaa tälle ei viitsitä edes kuunnella.

Sama ongelma esiintyy työelämässäkin. Poliitikot markkinoivat suomalaisille käsitystä innovaatioyhteiskunnasta, jossa luovuus kukoistaa ja rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista. Innovaation synnyttäminen edellyttää kuitenkin juuri sitä, mitä suomalaisilta massoilta puuttuu: kykyä kyseenalaistaa totuttu tapa ratkaista joku ongelma. Kyllähän Suomessa on luoviakin ihmisiä, mutta kansakunnan moraali ja arvot eivät juuri siihen kasvata. Kuuluu luottaa kyseenalaistamatta opettajaan, professoriin, pappiin, poliisiin ja Accidenturen konsulttiin.

Tällä tavoin syntyy perässähiihtäjien bisnestä. Ei se ole huonoa bisnestä sekään, mutta pitää ymmärtää, mitä voidaan saavuttaa ja mitä ei voida. Jos olemme parempia kopioimaan kuin innovoimaan, viritetään sitten kopiointikoneisto mahdollisimman tehokkaasti eikä hakata päätä seinään asiassa, jota

ei oikein osata. Tai sitten opetellaan innovoimaan, mutta sekin pitää tehdä jotenkin muuten kuin pistämällä muutama byrokraattivetoinen korkeakoulu yhteen suuremmaksi byrokraattivetoiseksi kouluksi, jossa opetetaan koulukkaille täsmälleen samoin kuin ennenkin, ja kutsutaan tulosta innovaatioyliopistoksi.

Tehdään Suomessa mitä vain, ensimmäisenä kannattaa lopettaa valheessa eläminen.

Se luovuudesta.

Näen jo mielessäni sen, kuinka tätä tulosta ihmetellään siinä valossa, että pankit ja pankkiirit ovat kaikki kelmejä ja roistoja, katsokaa vaikka mitä Islannissa kävi, ja pidetään suomalaisia hieman tyhminä. Totuuts on kuitenkin Suomen pankkijärjestelmän osalta se, että se on viime aikoina selvinnyt varsin mainiosti niin itse bisneksen kuin asiakkaidenkin vinkkelistä. Pankkikriisistä Suomessa on kohta 20 vuotta ja pankkialan uudelleenjärjestelystäkin toistakymmentä.

Sen jälkeen pankkialalla ei ole tapahtunut juuri muuta kuin että palvelu on parantunut ja korkomarginaalit laskeneet. Pankkibisnes on Suomessa terveellä pohjalla, toimintatavoiltaan modernia ja asiakkaat vaikuttavat tyytyväisiltä. Miksi tätä järjestelmää kohtaan pitäisi tuntea syvää epäluuloa ja korjata asiaa, joka toimii? Pankit tekevät sen minkä lupaavat eivätkä asiakkaat koe tulleensa huijatuksi.

Ympäristöaktivisteilla sen sijaan on peiliin katsomisen paikka. Heillä on toisinaan tärkeääkin sanottavaa, mutta sitä ei kuunnella. Miksi ei? Osa selittyy tietysti yllä mainituilla seikoilla, mutta näiden järjestöjen intresseissä olisi yrittää jotenkin muuttaa omaa imagoaan ja sitä kautta ehkä suomalaisten tapaa asioita ajatella. Siinä, missä pankkien nykyinen toiminta näyttää olevan melko miellyttävää, ympäristöaktivistien toiminta ei tunnu olevan. Miksi ei?

Jos nykyinen ulkomailta tuontitavarana hommattu “villapaitaväki kahlitsee itsensä kaivinkoneisiin ja pitää metakkaa” -metodi ei Suomessa oikein ota tuulta siipiensä alle, pitäisikö keksiä joku toinen tapa tuoda sanomaa esille? Kannattaisi ehkä miettiä, ainakin jos haluaa vaikuttaa asioihin eikä vain juosta kaivinkoneiden perässä. Mutta koska ulkomailla keksitty on mielikuvissa parempi kuin itse tehty, tuontitavarahäiriköinti elää ja voi paksusti ja antaa kasvot ympäristöaktivismille.

Samaten ympäristöaktivismin ongelmana on juuri nyt se, että se taistelee tuulimyllyjä vastaan.

Aivan sama mitä villapaitaväki tekee, miljardeja maksanut ydinvoimala valmistuu ja otetaan käyttöön. Työtä ei edes juuri voi hidastaa, sillä tuon kokoisessa projektissa puolen päivän viivytys siitä, että rosvosektori kannetaan putkaan, ei tunnu juuri missään. Muualla ympäristöaktivismi on jopa saavuttanut toisinaan tuloksia, ja mitä käsinkosketeltavammasta ja konkreettisemmasta tuloksesta on kysymys, sitä parempi mielikuva toiminnasta ihmisille jää.

Suomalaisen ympäristöaktivismin nykytila on kuitenkin melko tyypillisesti suomalaisen kyseenalaistamattomuuden tulos. Kun vika on aina peilissä jos naama näyttää vinolta, on täysin mahdotonta tutkia omaa toimintaa kovin kriittisesti. Asiaa sivuten Vihreä puolue otti vaaleissa rökäletappion ja syyttää siitä lähinnä ydinvoimaa. Sekä Vihreiden että ympäristöliikkeen ydinongelma ei ole ydinvoimassa vaan siinä, että niissä on sokea usko siihen, että itse ollaan parempia ihmisiä kuin muut.

Ympäristöasioita edes etäisesti sivuaviin ajatustenvaihtoihin pulahtaa helposti ad Soininvaarum -muotoinen argumentaatiovirhe. Jos Osmo Soininvaara olisi ehtinyt lausumaan kaiken sen, mitä hänen suuhunsa on vuosien saatossa tungettu, häneltä ei olisi aikaa pahemmin muuhun jäänytkään. Mutta koska Soininvaaralla on melko luotettava ja mukava maine, asiat ihmeellisesti muuttuvat perustelluiksi puolesta tai vastaan, jos kerrotaan Oden olevan samaa mieltä.

Kun ollaan täysin vakuuttuneita omasta ylevämmyydestä ja oman moraalin korkeudesta kuolevaisiin verrattuna, viestintä puhuttelee erinomaisesti samaa uskoa tunnustavia omia, mutta ärsyttää suunnattomasti niitä, jotka eivät aatteen piirissä ole. Tässäkin asiassa on onnistuttu luomaan hierarkia, jossa on automaattisesti totuuksia puhuvia ihmisiä ja kerhoja ja vastaavasti automaattisesti valheita latelevia.

Omaa aivoaikaa ei tarvitse käyttää kummallakaan puolella aitaa.

Comments

Räsänen ja terroristit

26/07/11 12:54

Sisäministeri Päivi Räsänen on sitä mieltä, että Norjan pomminheiton takia Suomessa pitää arvioida uudelleen kaikenlaisia asioita, mukaanlukien aseasiat ja maahanmuuttopolitiikka.

Yleensä kun tällaista tapahtuu, poliitikkojen pitää ainakin “arvioida” jotakin. Tosiasiassa heidän ei tarvitsisi tehdä mitään, sillä tällaisia tekoja ei kuitenkaan voi viime kädessä estää millään, mutta koska kansa vaatii toimenpiteitä, niitä pitää ainakin visioida ja arvioida vaikkei sitten pölyn laskeuduttua mitään lopulta tehtäisikään.

Aseasian ymmärrän tähän liittyen, sillä asia on merkityksetön juuri kenenkään kannalta, tehdään asiassa jotakin tiukennuksia tai jätetään tekemättä. Varsin harvan elämään käsiaseiden myöntämisperusteet vaikuttavat millään tavoin ja väkeä kuitenkin tapettiin aseella.

En sen sijaan ymmärrä, miksi maahanmuuttopolitiikka on vedetty mukaan

juuri tähän asiaan. Norjan ammuskelu ei liittynyt maahanmuuttoon tai maahanmuuttajiin edes etäisesti. Tai no sikäli liittyi, että ampuja vaati muutoksia maahanmuuttoasioihin. Yleensähän tavataan sanoa, että terroristeille ei saa antaa periksi, mikä on jossain määrin perusteltu näkökanta. Jos terrorismilla rupeaa saamaan asioihin muutoksia mutta äänestämällä se ei onnistu, terrorismin määrä ei siitä ainakaan vähene.

Varmasti Suomessa ja kaikkialla muuallakin maahanmuuttopolitiikkaa pitää aika ajoin arvioida uudelleen. Tämä on normaalia ja arkista hallintokulttuuria. Sen sijaan asian nostaminen esille tässä yhteydessä tuntuu oudolta, sillä se antaa ymmärtää, että Räsänen on arvioimassa uudelleen maahanmuuttopolitiikkaa siksi, kun yksi pyssymies jossain jumalan selän takana niin vaatii. Emme voi välttyä siltä mielikuvalta, että terroristin vaatimus on näytellyt jotakin osaa tämän maahanmuuttoasioiden läpikäynnin ajoituksessa.

Jos mitään tällaista kytköstä ei ole, Räsänen käyttäytyy typerästi ja voidaan kysyä, onko hän kelpoisa ministeriksi. Eikö maahanmuuttoasioista olisi voinut aloittaa omaa selvitystään vähin äänin kuukauden päästä kun pöly on hieman laskeutunut sen sijaan, että yhdistetään maahanmuutto ja maahanmuuton rajoittamista vaativa terrori? Jos tällainen kytkös on olemassa, Räsänen on typerä ja voidaan kysyä, onko hän kelpoisa ministeriksi.

Suomalaiset saavat nyt sitten sitä mitä vaaleissa tilasivat.

Kun kansa ei ollut vaaleissa valmis antamaan mandaattia kenellekään, tuloksena on kaikennäköisten pellefanttipuolueiden muodostama hallitus, johon on koottu ministereiksi toisen tai kolmannen luokan kykyjä, asenteellisia änkyröitä ja sananjulistajia, joille ei kukaan pysty pitämään jöötä. Normaalistikin hallituspakassa on muutama aluepoliittisin perustein nimitetty kiintiöhantti, mutta heitä varten on varattu kulttuuri-, puolustus- ja liikenneministerin tehtävät. Sisäministeriksi pitäisi kuitenkin valita jollain tavalla järjissään olevaa väkeä, mikä olisi tehtykin jos hallitus olisi saatu muodostettua ilman pikkupuolueita eikä yhden tällaisen puheenjohtajalle olisi pitänyt antaa tärkeää tehtävää.

Toivoisin, että päivystävä lehtineekeri soittaisi Räsäselle ja kysyisi, mitä hän on näitä asioita yhdistäessään oikein ajatellut. Selitys saattaisi olla hyvässä tapauksessa niin tökerö, että ministeri voitaisiin savustaa ulos ja korvata toisella kristityllä. Ei Bjarne Kalliskaan suuri suosikkini ole, mutta oletan hänen olevan hieman enemmän tällä planeetalla kuin Päivi Räsäsen.

Comments

Väyrysestä presidenttiehdokas

26/07/11 11:06

Paavo Väyrynen hinkuu presidenttiehdokkaaksi ja syyttää omiaan siitä, että tukea ei tipu.

Olen alkanut tulla siihen tulokseen, että Kepun on oikeastaan pakko valita

Väyrynen mikäli haluaa vielä pinnistää murheen alhostaan. Eihän Väyrysestä presidenttiä tule, mutta mikä on Kepun vaihtoehto?

Nythän Kepun kannatus laskee kuin lehmän häntä. Oppositiopolitiikka pyörii persujen ja Soinin ympärillä eikä kukaan ole kiinnostunut siitä, mitä Suomen pienin oppositiopuolue ja sen takakireä puheenjohtaja asioista ovat mieltä. Kepua roikotetaan toisinaan mukana näkemyksiä esittämässä lähinnä siksi kun se on ollut tapa pitkään, mutta kun puolueen kannatus alkaa hipoa kymmentä prosenttia ja Vihreät ja Vasemmistoliitto hengittävät niskaan, tähän ei ole kovin kauaa perusteita.

Nyt Kepu vaikuttaa tavallistakin aasimaisemmalta kerholta kun Väyrynen hinkuu presidenttiehdokkaaksi ja syyttää avoimesti omaa puoluettaan siitä, ettei tukea hankkeelle heru. Tänään Väyrynen pistää koko asian jo vitsiksi ehdottamalla Kepulle, että ainoa tapa päästä hänestä eroon on valita hänet presidentiksi. Koko touhu vaikuttaa lähinnä lastentarhan menolta. Siihen on vaikeaa saada loppua mitenkään, sillä puoluejohto ei mitenkään järkevästi voi lähteä kampittamaan Väyrystä kun muita ehdokkaita ei ole ilmaantunut. Puoluejohto on hiljaa ja Väyrynen vetää showtaan.

Mietitäänpä hetkeksi Kepun vaihtoehtoja jos Väyrynen halutaan kampittaa. Tosiasiassa kuka hyvänsä voittaa Kepun presidenttiehdokkuuden asettuessaan Väyrystä vastaan, siinä määrin epäsuositusta hahmosta on kysymys. Kepun ongelma on kuitenkin hieman samanlainen kuin USA:n republikaanien: kukaan ei ole innokas lähtemään skabaan, jonka käyminen maksaa henkilökohtaisesti paljon aikaa ja rahaa, ja jota ei voi mitenkään voittaa.

Seppo Kääriäistä on vilauteltu ehdokkaana, mutta miten ihmeessä epäsuosittua puoluetta edustava menneen maailman mies pärjäisi tässä skabassa? Ei Kääriäinen ole mikään kansan rakastama Isä Aurinkoinen vaikka mukava mies saattaa ollakin. Kun ehdokkaiksi ovat jo nyt ilmoittautuneet Niinistö ja Haavisto, voi ajatella, ettei Kääriäisen supliikilla ja teemoilla paljon kamera-aikaa saada, ja Soini tulee olemaan mukana kuitenkin.

Olli Rehn lienee tehnyt republikaanianalyysin ja päättänyt jäädä Brysseliin. Komissaarin hommista maksetaan mukavasti ja marginaalipuolueen presidenttiehdokkuus ei suuresti houkuttele, sillä skaba jää ensimmäiselle kierrokselle. Rehnille ääniä ei tuskin tulisi edes omilta, sillä EU-myönteinen ehdokas Kepun riveissä ei ole sitä, mitä kansa haluaa nähdä. Veikkaan, että jos Kepu olisi voittanut eduskuntavaalit ja puolueella olisi todellinen mahdollisuus presidentinvaaleissa, Rehn olisi singahtanut vaalikonettaan rasvaamaan ajat sitten ja tehnyt lisäksi takinkäännön eu-asioissa.

Mari Kiviniemeä pidetään esillä kandidaattina sukupuolensa takia. Minusta alkaa näyttää

siltä, että kun presidentin vaativaa tehtävää on hoitanut nainen jo toistakymmentä vuotta ja naisia on ehdolla sinne tänne ja erilaisissa vastuullisissa tehtävissä vuosi vuodelta enemmän, pelkällä sukupuolivaltilla ei enää vaaleja voiteta. Kiviniemi näyttää painuneen täysin unohduksiin pääministerikautensa jälkeen enkä ole nähnyt hänen kuvaansa lehdissä kertaakaan. Kuinkahan moni katugallupissa edes tietää nykyään, kuka on Kepun puheenjohtaja?

Mari Kiviniemeä voidaan pitää lisäksi poliittisesti Paavo Väyrysen lapsenlapsena, sillä Väyrysen aloittama Kepun puheenjohtajien tosikkous ja takakireys kulminoituivat Esko Ahon kautta Kiviniemeen. Ei Kiviniemellä ole presidentinvaalissa yhtään valttia eikä hän siellä saa suuremmin huomiota.

Kepu on ajanut itsensä tilanteeseen, jossa sen ainut vakavasti otettava poliitikko on Brysselissä tekemällä puolueelle henkistä myyräntyötä. Jäätteenmäen mahalasku, Vanhasen naissotkut ja Kiviniemen mitäänsanomaton tosikkous ovat ajaneet puolueen etulinjan varsin sekaisin. Puheenjohtaja on tylsimys mutta kakkosketjussakaan ei ole nousemassa väriläiskiä. Itse asiassa siellä ei näytä olevan nousussa juuri mikään muu kuin Väyrysen ego.

Tästä asetelmasta on melko vaikeaa löytää Väyryselle haastajaa, joka ei ole aivan täydellisesti hakemalla haettu ja jonka ehdokkuudesta ja jäämisestä äänissä Vasemmistoliiton ja RKP:n ehdokkaiden taakse puolue saa lähinnä lisää korvia aasinmyssyynsä.

Kepu on puolueena tukalassa tilanteessa, mikä lämmittää mieltäni syvästi. Puolueella on etulinjaongelma, kakkosketjuongelma, rivimiesongelma, kannatusongelma ja moraalikato-ongelma. Onko puolueella aikaa järjestää itsensä uudelleen jos se ei saa nostetta jostakin? En tiedä, mutta on hyvin mahdollista ettei ole. Ajan määrä riippuu oleellisesti siitä, miten Perussuomalaiset opposition johdossa pärjää. Jos puolue hajoaa, se tuo Kepua enemmän esille. Jos Soinin hanska pitää ja puolue esiintyy vakuuttavasti maalaisten ja unohdetun kansan asialla edelleen, Kepun perinteinen retorinen taisto on menetetty ennen kuin sitä on aloitettukaan.

Puolueelle oli myrkkyä Persujen jääminen oppositioon. Puolueen strategian on ollut pakko olla vaalituloksen jälkeen se, että se ilmoittautuu oppositioon saman tien siinä toivossa, että se pakottaa Persut hallitukseen häviämään kannatuksensa, ja Kepu on oppositiossa haavi auki ottamassa pudokkaat ja tuhlaajapojat takaisin karhunsyleilyynsä. Kun Persut kieltäytyi hallitusvastuusta, pasmat menivät lievästi sanottuna sekaisin. Oppositiossa onkin kaverina ykkösvihollispuolue, joka on suositumpi

ja karismaattisempi. Oppositiopolitiikkaa pitäisi tehdä hallitusta vastaan, mutta tosiasiassa vihollisrintama onkin opposition sisällä ja puolet paukuista pitää pistää siihen, kun vastataan tämän linjan yli tuleviin hyökkäyksiin hallituskauden teoista tai hyökätään itse persuja vastaan.

Pidän Kepun miettimistaukoa hallitukseen menossa Soinin kieltäydyttyä osoituksena juuri tästä. Siellä hetki laskettiin, voisiko hallituksessa mitenkään saada pakkaa paremmin kasaan ja eväitä takaisin koriin, mutta lopulta tultiin siihen tulokseen, ettei sekään ole mahdollista.

Puolue näyttää ajaneen itsensä täysin päin seinää, mikä sekin lämmittää mieltäni syvästi. Oppositiopolitiikka sataa persuille, EU-vastaisuus sataa persuille, aluepolitiikka sataa persuille, hallitusvastuupäätökset rasittavat edelleen, karismaattisia poliitikkoja ei ole. Kannatus hiipuu, sillä ihmiset liittyvät puolueisiin voidakseen vaikuttaa ja näyttäisi siltä, että Kepun kautta ei pääse vaikuttamaan mihinkään pitkään aikaan.

Näen ainoan mahdollisen tien noidankehästä ulos presidentinvaaleissa. Oikeastaan Kepu tarvitsisi eduskuntavaalit ja niihin liittyvän kampanjan, mutta vaaleihin on melkein neljä vuotta. Kunnallisvaaleissa teemat eivät ole valtakunnallisia ja kunnallisvaalien mielenkiintoisin kysymys onkin se, kuinka hyvin Perussuomalaiset rynnistää kunnissa. Kun kunnat ovat nyt pääosin umpikepulaisia, Persujen rynnistys mättää Kepulle lisää lunta tupaan kun ehkä edes kunnallispolitiikassa ei voi enää Kepun kautta vaikuttaa.

Jäljelle jäävät presidentinvaalit. Ei niin, että puolue vaaleja voittaisi vaan niin, että se saa ehdokastaan ja nimeään taas esille.

Tähän puolue ei voi löytää parempaa hahmoa kuin Paavo Väyrynen. Kiistanalainen hahmo, melko taitava puhuja, vahvasti EU-vastainen, röyhkeä ja vaalien ehdokaskaartissa väriläiskä erilaisuutensa ja historiansa takia. Ei Kepu voisi tämän parempaa julkisuusmyllyä tuekseen saada. Julkisuus ei tietysti pääosin ole positiivista, mutta sanovat, ettei ole sellaista asiaa kuin huono julkisuus. Joka tapauksessa vaalien jälkeen olisi helpompaa tehdä pesäeroa Väyryseen kuin yrittää nousta täydellisestä tuntemattomuudesta uudelleen.

Strategisena valintana Väyrynen olisi hyvä Soinin haastaja ja antaisi Kepulle pienen yliotteen hetkeksi Perussuomalaisista. Väyrynen ei voisi vaaleja voittaa, Soinilla on siihen ainakin teoreettinen mahdollisuus. Tästä seuraa se, että Soinin on otettava vaalit vakavasti ja puhuttava poliitikkomaisesti kieli keskellä suuta. Tämä tarjoaisi Väyrysen kaltaiselle rakkikoiralle mahdollisuuden raadella Soini ja Persut riekaleiksi ihmettelemällä, missä ovat oppositiosta huudellut lupaukset.

Comments

Ei pommit pysy pinossa kun pinot on niin vinossa

25/07/11 09:07

Norjan pommimies on antanut meille monella tapaa ajattelemisen aihetta.

Ensimmäinen liittyy poliittisen koneiston toimintaan yleensä. Poliittinen terrori, mistä tässä näyttää tähän mennessä tihkuneiden tietojen valossa olevan kysymys, ei ole oire mistään epänormaalista ja vinksallaan olevasta vaan se on oire siitä, että jopa pomminheittäjät katsovat poliittisen

koneiston toimivan. Toisinaanhan esitetään ajatuksia siitä, ettei ole mitään väliä, ketä äänestää, sillä päätökset ovat samoja kuitenkin. Tämän päivän tiedon valossa vaikuttaisi, että ainakin pomminheittäjät uskovat äänestämällä voitavan vaikuttaa, sillä he valitsivat kohteekseen yhden tietyn poliittisen liikkeen.

Tällaisten sattumusten takia ei ole syytä viilata demokratiaa tai demokraattista prosessia mihinkään suuntaan. Näitä sattuu jossain jatkossakin, sillä ainoastaan poliisivaltiot voisivat jotenkin yrittää näitä ehkäistä, ja ainakaan itse en haluaisi asua sellaisessa. Toivomme, ettei tällaista satu kovin usein, mutta ei ole keksittävissä keinoja, joilla oleellisia asioita uhraamatta saataisiin teot jatkossa estettyä. Kun sellaisia ei ole mahdollista keksiä, ei tähän kannata pistää hirveästi aivoaikaakaan.

Toinen on se, että tämä teko antaa meille kurkistusreiän siihen, millaisena islamilainen terrori tai ainakin valtaosa siitä avautuu muslimin vinkkelistä. Norjassahan tappaja vastusti pontevasti muslimeja ja tästä syystä tappoi kasan kristittyjä norjalaisia. Aivan samoin amerikkalaisia vastustavat islamilaiset terroristit räjäyttävät torikansan taivaan tuuliin Bagdadissa tai Kabulissa kerran viikossa, kaksi parhaassa. Ei näissä iskuissa koskaan kuole amerikkalaisia vaan irakilaisia ja afgaaneja, mutta niinpä niitä vain tehtaillaan ja kuvitellaan, että nyt amerikkalaisten puntit tutisevat. Tämä vaikuttanee täydellisen järjettömältä irakilaisen vinkkelistä eikä hän kannata terrorismia sen enempää kuin mekään. Tämä teko saattaa auttaa ymmärtämään, miksi ei.

Terrori voi olla toimivakin tapa ajaa jotakin asiaa, mutta mitä etäisempi kytkös on kohteen ja toivotun muutoksen välillä, sitä vähemmän se mihinkään vaikuttaa. Terrorilla saadaan aikaan erinomaisia tuloksia kun rikollisjärjestöt pelottelevat oikeudenkäyntien todistajia. Kun todistaja tietää, että juuri hänen henkensä lähtee jos todistaa väärin, monet pitävät helpompana ja mukavampana todistaa oikein. Sen sijaan kun tapetaan satunnaisia ihmisiä siksi, että jonkun mielestä maassa on joku asia hieman plää, mikään ei muutu. Ei kukaan Norjassa kuvittele, että hän saattaisi olla suojassa seuraavalta terrori-iskulta, jos hän muuttaa hieman kantaansa muslimeihin ja islamiin, sillä uhrit on valittu satunnaisesti ja uhrien joukossa on todennäköisesti ollut islamiin ja maahanmuuttoon hyvin eri tavoin suhtautuvia ihmisiä.

Aivan sama tilanne on Lähi-Idässäkin. Ei siellä rivi-ihminen voi oleellisesti tehdä mitään toisin, joten heidän pelottelemisensa on aivan täydellisen turhaa.

Kolmas havainto on se, että oikeastaan tämäntyyppisellä terrorilla ei edes haeta muutoksia mihinkään vaan ainoastaan mediajulkisuutta. Ja sitä on totisesti ollut tarjolla. Tälle tuskin voimme suuria vaikka taattu julkisuus tekoja ruokkiikin. Tämän ikävä puoli on se, että kyse on kierteestä. Bagdadin torikansan räjäyttäminen ei juuri enää edes ylitä uutiskynnystä, sillä se tapahtuu kerran viikossa tai kuussa. Tarvitaan enemmän uhreja ja eksoottisemmissa paikoissa. Jälleen kerran on turhaa kuvitella, että voimme tehdä jotakin asialle uhraamatta tiedonvälityksen vapautta, jota ei kuulu uhrata tällaisten pikkujuttujen takia eikä suurempienkaan.

Neljäs havainto liittyy omaan yhteiskuntaamme. Joukkosureminen ja joukkokauhistelu vaikuttaa lähes kodifioidulta rituaalilta, johon hyvien ihmisten tulee ottaa osaa. Ensin sanotaan kauheaa, sitten tulee pari facebook-addressia, kolmantena kynttilämeri ja neljäntenä ryhdytään paheksumaan niitä, jotka

eivät ota tähän osaa vaan miettivät asioita itsekseen tai esittävät vääränlaisia näkemyksiä julkisesti.

Tämä tuontitavarasuremisrituaali selvästi puhuttelee jotakin kansanosaa. Se on melko helppoa ja yhteisöllistä ja se tuottaa mukavasti korkean moraalin pisteitä samanmielisiltä, joita on paljon.

Ajojahdin perustyökalu on itsensä nostaminen uhrin omaisen asemaan: “olen syvästi shokeerattu, ei tähän saa suhtautua noin. Miltä luulet uhrien omaisista tuntuvan, jos he kuulisivat tuon näkemyksen”. Jos minä olisin uhrin omainen, minua suoraan sanoen kyrsisi, että puoli maailmaa arvaa, miltä minusta tuntuu, ja käyttää sitä oman propagandansa teossa tunkien suuhuni milloin mitäkin puheenvuoroja vastustamaan kannaltani merkityksettömiä asioita.

Tässä tuntuu unohtuneen, että ihmisillä on hyvin erilaisia tapoja käsitellä järkyttäviä uutisia. Joillekin se on julkinen suru, joillekin hieman kätketympi suru, joillekin huumori, joillekin vaikeneminen ja katseen kääntäminen muualle. Tapoja on kovin monia ja ainakaan minä en osaa sanoa yhden olevan toista parempi. Pidän hyvänä, että ihmiset miettivät asioita itsekseen, jotta ovat ainakin itse valmiita ottamaan jotakin opiksi tai ainakin yrittämään ymmärtää, mikä on vapauden hinta ja miksi tälläkään kertaa ei saa antaa periksi niille, jotka käyttävät aivan tuota pikaa tätä tapahtumaa keppihevosena ajakseen kyttäys- ja kyylämekanismivaltiota, maahanmuuton rajoittamista tai ylipäätään mitään muutakaan.

Julkinen joukkosureminen ja sen esittäminen televisiossa näyttää saaneen jonkunlaisen puolivirallisen aseman. Kun omaa kiukkua ja pahaa oloa pitää päästä purkamaan johonkin, se puretaan eri tavalla asiaa käsitteleviin ja unohdetaan, että elämme yksilöistä emmekä samanhenkisistä laumoista koostuvassa yhteiskunnassa, jota ei sitäkään kannata uhrata väärin surevien joukkopaheksumisen alttarille. Itse asiassa jos ennustaa saa ja miksipä ei saisi, veikkaan, että kymmenen

vuoden sisään näemme vielä senkin, että väärin surevien kurmottaminen alkaa saada väkivaltaisia muotoja ja äärimmäisen väkivallan vastainen ajatusmaailma itse asiassa luo väkivaltaa lisää. Maailmalla näitä on jo nähtykin.

Viides huomio on se, että olen lukenut jo useamman puheenvuoron, jossa syypää on internetissä.

Jos näin on näreet ja internet tosiasiassa on syyllinen, silloin on todettava, ettei länsimainen ihminen ole valmis täydelliseen sananvapauteen, mitä internet edustaa. Kaikenlaiset näkemykset saavat siellä palstatilaa vaikkeivät ehkä lukijoita, eikä kukaan pysty suodattamaan vääriä mielipiteitä pois muuten kuin lukemisvaiheessa.

Itse en tälle suuremmin korvaani lotkauttaisi. 80-luvulla syitä haettiin tv-väkivallasta. 90-luvulla videopeleistä. 2000-luvulla internetistä, jonka asemaa ei 2010-luvullakaan uhanne mikään. Ymmärrän tämän ennen kaikkea yrityksenä selittää järjettömiä tekoja jotenkin, lähinnä itselleen. Kun ei olla valmiita tunnustamaan, että pahoja tekoja sattuu vaikka teemme mitä, niille yritetään löytää edes joku “järkevä” syy. Ei syytä oikeastaan edes yritetä poistaa, mutta kun sellainen on olemassa, maailma näyttää taas yksinkertaisemmalta paikalta.

Tämän teon varsinaiset seuraukset ovatkin vasta edessä päin. Kyttääjät, kieltäjät, yhden totuuden ihmiset ja henkisesti köyhät tulevat meillä ja muualla vaatimaan muutoksia vapauksiimme ja oikeuksiimme sillä perusteella, että meitä pitää suojella pahoilta teoilta. Toivon, että kyllin moni on omalla tavallaan ja omia ajatuspolkujaan pitkin päätynyt siihen tulokseen, että näin ei kuitenkaan pidä tehdä vaan pitää elää aivan kuten ennenkin, jotta voimme joukolla nauraa kyttääjät lopulta suohon.

Tähän asiaan tarvitaan joukkovoimaa, harhaoppisten jahtaaminen ei sitä kaipaa.

Comments

Uusnatsismi netissä

21/07/11 19:26

Saksassa kuulemma sosiaalinen media levittää uusnatsismia.

Ennen kuin mennään itse asiaan eli uusnatsismiin, tekisi mieli koiruuksissaan udella, millaista referenssidataa tässä tutkimuksessa on käytetty. Uusnatsismin räjähdysmäiseen kasvuun internetissä on löydetty perusteet siitä, että aikaisemmin netissä oli 2000 äärioikeistolaista julkaisua ja nyt

noin 6000.

Vaikuttavaa numerotietoa, sillä uusnatsismin määrä on siis numeroiden valossa netissä kolminkertaistunut. Vaan mikähän mahtaa olla suunnilleen minkä hyvänsä harrastuskerhon ja siihen liittyvän aineiston tarjonta netissä tarkasteluaikana? Olisiko sekin kolminkertaistunut kun asiat ovat yleisesti siirtyneet nettiin ja sosiaalisiin medioihin?

Jos tätä ei ole selvitetty, mikä on tutkimuksen arvo ja mitä se meille kertoo? Tai jos asiaa on selvitetty ja uusnatsismin määrän kehitys on verrannollinen muihin vastaaviin teemoihin netissä? Kertooko se silloin, että uusnatsit eivät ole sen tyhmempiä tai mediataidottomampia kuin muutkaan ihmiset toisin kuin meille usein väitetään? Vai kertooko se ainoastaan sen, että sosiaalisessa mediassa tapahtuva viestintä on lisääntynyt kolminkertaiseksi, on sitten kyseessä mikä hyvänsä asia?

Toinen huomio tällä tavalla tehdyssä mittauksessa liittyy internet-sisällön kasautumisperiaatteeseen. Hannu Vistin blog-tuotantoa oli vuonna 2009 noin 600 artikkelin verran ja vuonna 2011 ollaan yli 1200 artikkelissa. Tästä voi siis päätellä, että netti levittää tänä vuonna kaksi kertaa enemmän sanomaani kuin kaksi vuotta sitten. Kaksinenkaan johtopäätös tämä ei kuitenkaan ole, sillä blogillani oli silloin lukijoita muutama sata päivässä kuten on nytkin ja vanhoja juttuja ei lue kukaan. Tässä mielessä voisi sanoa, että sanani leviää tänään täsmälleen yhtä hyvin tai huonosti kuin ennenkin eikä artikkelien määrä kerro tästä mitään.

Niin tai näin, silti uutinen on terve muistutus siitä, kuinka kaukana sivistys- ja oikeusvaltiosta Saksa on.

Analyysi tutkimuksesta on se, että tarvitaan enemmän pontevia toimenpiteitä, jotta tällainen aineisto saadaan netistä pois. Missä hyvänsä sivistysvaltiossa tälle nauraa rätkätettäisiin, sillä niissä ei ole kriminalisoitu vääriä mielipiteitä tai niiden julkistamista. Ei niissä keksittäisi keinoja, joilla ilmiantojen ja pontevien toimien voimalla saataisiin ei-toivottu aineisto häviämään. Saksassa sen sijaan tällaisen aineiston levittäminen on rikollista.

Demokratian ylivertaisuus järjestelmänä perustuu siihen, että sitä voi muuttaa. Saksassa tämä ei ole ollut täysin mahdollista koskaan edes teoriassa. Muuallakaan se ei lie täysin mahdollista käytännössä, mutta silti asetelma on hieman parempi kuin se, että vääräoppinen poliittinen toiminta on rikollista, aivan kuten työläisten ja talonpoikien paratiiseissa. Hyvin toimivissa demokratioissa ei keskitytä väärien mielipiteiden kieltämiseen vaan typerien mielipiteiden tekemiseen naurunalaiseksi. Muistamme esimerkiksi, kuinka Hollannissa perustettiin pedofiilipuoluetta ja hyvää tarkoittavat hölmöt vaativat sen kieltämistä. Sitä ei kielletty, sillä kiellolle ei ollut mitään perustetta, ja putka sai muutaman kymmenen ääntä ja hävisi historian roskatynnyriin.

Jos 80+ miljoonan ihmisen Saksassa on 25000 natsia, kyse ei ole millään tavoin merkittävästä ongelmasta. Vertailun vuoksi maassa lienee noin 65 miljoonaa sosiaalidemokraattia, mikä on todellinen ongelma.

Sota marginaalisten mielipiteiden esittäjiä vastaan ei ole koskaan sotijalleen kunniaksi.

Comments

Pankkikriisi vai julkisen sektorin kriisi?

19/07/11 10:51

Kun Etelä-Euroopan taloudet horjuvat, euro natisee liitoksissaan ja pankit pääsevät tai eivät pääse läpi stressitesteistä, huomio on kiinnittynyt siihen, että koko kriisistä syytetään edelleen pankkeja ja pankkiireja.

Katsotaan asiaa miten päin vain, vika on aina pankeissa, jotka lainasivat hyvällä korolla lainaa kreikkalaisille. Tai jollekin muulle vääränä pidetylle taholle. Tämä on huomattavan lyhytnäköinen analyysi, joka sopii erinomaisesti poliitikkojen tarpeisiin meillä ja muualla ja mitä enemmän vasemmalle vinksallaan poliitikko on, sitä vakuuttuneempi hän on rahoituslaitosten syyllisyydestä.

Jos asiaa ajattelee toisin päin, koko valtionvelkakriisiä ja siitä seurannutta ja seuraavaa pankkikriisiä ei olisi, jos valtiot eläisivät suu säkkiä myöten. Melko yksinkertainen ajatus, mutta miksi sitä ei ole käsitelty ja nähty ongelmaa koko talousjärjestelmässä, joka perustuu julkisen sektorin vahvaan rooliin?

Euroopassa jatkuvaa tervettä taloudenpitoa harrastaa raaka-ainevaltioiden lisäksi ainoastaan Sveitsi, jossa yksityinen sektori onkin erittäin dynaaminen. Kaikkialla muualla talous pyörii jollain tavalla joka paikkaan tunkevan julkisen sektorin ympärillä ja holhouksessa.

Kun julkinen sektori on ottanut perusturvasta ja maanpuolustuksesta huolehtimisen lisäksi niskoilleen kaikenlaisia ylimääräisiä tehtäviä, julkiset menot suhteessa BKT:hen ovat korkealla tasolla aina ja räjähtävät käsiin lamavuosina kun yksityinen kulutus ja tuotanto sukeltavat mutta julkisen sektorin menoille ei tapahdu mitään paitsi että ne kasvavat, aivan kuten hyvinäkin vuosina. Juuri mikään maa ei koskaan maksa velkojaan vaan valtiot vippaavat lamavuosina paljon ja huippuvuosina hieman vähemmän.

Rahaa on ollut tarjolla avokätisesti, sillä valtion lainapaperihin on sisältynyt riskittömyyden elementti ja erilaisella sääntelyllä on jopa edellytetty siellä täällä osaa vaikkapa eläkesijoituksista nimenomaan riskittömiin papereihin. Julkiset sektorit ovat siis rakentaneet mekanismin, jossa niiden lainoittamisesta on tehty jonkunlainen pakko suurille omaisuudenhoitajille ja vastapainoksi on saatu kirjoittamaton lupaus näiden saatavien riskittömyydestä.

Kun tätä on pyöritetty vuosikymmenet, valtiot ovat kohtuuttoman velkaisia. Yksityinen sektori on riippuvainen julkisen sektorin tukiaisista, joten kun julkinen sektori alkaa säästää, yksityinen sektori ei dynaamisesti siirry täyttämään syntyneitä aukkoja, koska ympärillä on asiakkaita, joilla ei ole rahaa ilman julkisen sektorin kontribuutiota. Kierre pitkään näivettymiseen on valmis.

Ei vika tähän ole pankeissa, pankkijärjestelmissä ja pankin työntekijöiden bonuksissa. Vika on siinä, että tämä talousjärjestelmä on lähtökohtaisesti ja rakenteellisesti poskellaan. Ei yksikään pankki olisi saanut kipattua Euroopan maille 60-160% niiden BKT:stä lainaa, jos nämä maat eivät tarvitsisi sitä mihinkään tai peräti jos valtiot päättäisivät, etteivät ne saisi toimia velaksi kuin hetkellisesti. On varsin helppoa syyttää lainaa antaneita pankkeja, mutta minä kyllä katsoisin hieman, kuka sitä lainaa oikein otti ja miksi.

Eurooppalaiset sosiaalidemokratiaan perustuvat hyvinvointivaltiot ovat yksinkertaisesti liian kalliita rakennelmia. Eurooppalaisen talousmallin kulta-aika nostalgiassakin näyttäisi sijoittuvan jälleenrakennuksen jälkeiseen aikaan 60-luvun loppupuolelta 70-luvun loppuun. Monelta nostalgiassa elävältä jää huomaamatta, että tuolloin eurooppalainen talousmalli tuotti sekä hyvä tuloksia että oli melko halpa, ainakin kun sitä vertaa nykyisiin lukemiin. Julkiset sektorit olivat tuolloin noin puolet nykyisestä suhteessa BKT:hen.

Jos talousjärjestelmämme paras aika on menneisyydessä, on selvää, että tarvitaan uusi

talousjärjestelmä. Kukahan tämän kertoisi päättäjillemme, sillä salakuljettaja Laitisen sanoin “aika entinen ei koskaan enää palaa”.

Ei Euroopan kriisi johdu siitä, että pankkiirit ovat muuttuneet liian ahneiksi. Se johtuu siitä, että julkinen sektori elää surutta yli varojensa ja sen kulutuksesta valtaosa on tukiaisia eikä investointeja tulevaisuuden tuloihin, on sitten kyse ihmisten kouluttamisesta, yrittäjyyden suosimisesta tai bisneksen tarvitseman infrastruktuurin rakentamisesta.

Julkista keskustelua vältetään käymästä tässä sävyssä, sillä jos sitä ryhdyttäisiin käymään tästä näkökulmasta, kriisi ei enää rajoittuisi Etelä-Euroopan velkaisiin talouksiin vaan koko Eurooppaan. Ei Suomen tai Saksan talous ole yhtään sen parempi, vaikka velkaa onkin vähemmän. Julkiset sektorit törsäävät holtittomasti tukiaisiin kaikissa maissa ja jos tämän lainaamisen kulut nostettaisiin vastaamaan riskejä, julkiset taloudet olisivat kriisissä kaikkialla.

Minä työskentelen rahoitusalalla, mutta olen sielultani perusinsinööri. Rahoitusalalta on peräisin ajatus siitä, että lainan koron pitäisi vastata jotenkin lainan riskiä. Mitä suurempi riski, sitä suurempi tuotto. Perusinsinööri kuitenkin herää kysymään, minkä takia uuteen tuotteeseen ja sen markkinointiin investoiva yritys joutuu maksamaan lainarahastaan enemmän kuin valtio, joka kippaa lainaamansa rahan roskaväen elättämiseen, maajusseille, aluepolitiikkaan ja moniin muihin kohteisiin, joilla ei ymmärtääkseni ole minkäänlaista bisnescasea takanaan.

Insinöörivinkkelistä ainoa syy, miksi valtioiden lainanotto on halvempaa, perustuu petkutukseen siitä, että valtiolle lainaaminen on täysin riskitöntä. Kohta nähdään ettei se ole ja ongelmissa ovat ne pankit ja pankkiirit, jotka ovat uskoneet julkisen sektorin vakuuttelut omien lainojensa riskittömyydestä ja huolta huomisesta ei ole sellaisilla pankeilla, jotka ovat ainoastaan lainoittaneet yrityksiä ja yksityisiä ihmisiä. Ainoa syy, miksi Suomea ja Saksaa pidetään Kreikkaa parempina, on se, että niissä julkisen sektorin velka on pienempi. Rahan käyttöä katseltaessa kumpikin haaskaa rahansa aivan kuten Kreikkakin on tehnyt eikä tässä suhteessa eroa suuresti ole.

Käännetään vielä lopuksi asia hieman päälaelleen.

Oletetaan, että pankeissa riskinhallinta olisi lähtenyt aivan erilaisista lähtökohdista ja julkisen

sektorin vakuutuksiin ei olisi luotettu sen enempää kuin luotetaan yritysten johtajien vakuutteluihin omien bisnestensä erinomaisuudesta. Oletetaan myös, että vakuutus- ja eläkesäästöbisnes olisi vapaata sijoittamaan aivan miten hyvänsä ja siellä olisi noudatettu samanlaista riskinhallintamallia.

Rahoittajat olisivat nähneet jo ajat sitten, että hyvinvointipalveluja ja tukiaisia velaksi tuottavilla julkisilla sektoreilla bisnescase on varsin surkea. Ei rahan antaminen joutoväelle keskioluen ostamiseen jalostu valtaviksi tuloiksi, kun taas rahan antaminen lupaaviin bisnes- ja tuoteideoihin voi näin tehdä. Julkiselle sektorille lainattu raha menee aina tuottamattomiin kohteisiin kun taas yritykselle lainattu raha menee tuottamattomaan kohteeseen vain, jos idea on huono.

Mitäpä, jos julkiset sektorit eivät olisi saaneet lainaa alle 20% korolla aikoihin? Julkistalouksien velkakriisiä ei nyt olisi, sillä rahaa ei olisi tuohon hintaan lainattu ainakaan nykyisiä määriä. Sen sijaan jos rahahanat olisi valtioilta käännetty kiinni, poliitikot olisivat syyttäneet ahneita pankkiireja siitä, että ne uhraavat sijoittamansa rahat tuottoisiin kohteisiin kasinotalouden alttarille samalla kun kansa kurjistuu tukiaisrahan puutteessaan. Mitä enemmän vasemmalle vinksallaan poliitikko on, sitä vakuuttuneempi hän olisi siitä, että pankit ovat syyllisiä holtittomasti törsäävien julkisten talouksien ahdinkoon. Ei tässäkään tilanteessa olisi kyetty näkemään mitään ongelmaa julkisen sektorin toiminnassa.

Käteen jää edelleen salakuljettaja Laitisen näkemys. Minä veikkaan, että paluuta huolettomasti sinne tänne lonkeroitaan tunkeviin julkisiin sektoreihin ei enää ole. Nyt toistaiseksi kaikkien länsimaiden julkiset sektorit haraavat vastaan eivätkä aja alas kovan ytimen ulkopuolella olevia toimintojaan. Tulossa oleva rysähdys onkin jonkunlainen pakollinen shokki, jolla menneen maailman poliitikot pakotetaan ajattelemaan asioita tämän päivän vaatimalla tavalla.

Rytinässä tulee ikävää jälkeä ja olisi tietysti parempi, jos se voitaisiin välttää. En kuitenkaan usko tähän, sillä katsetta yritetään aktiivisesti olla kääntämättä oikeaan ongelmaan ja syytetään asioista milloin ketäkin Kreikan tilastolaitoksesta muutamaan pankinjohtajaan.

Comments

Työelämän kunnianhimottomuus

15/07/11 11:31

Päätän Suomen olojen ruotimissarjan tähän.

Jos minkään maan työelämä ei ole erityisen täydellinen ja joka paikassa on omia paikallisia ongelmiaan, Suomessa ongelma on yleinen kunnianhimon puute. Sitä on, mutta se ei kanna niin korkealle kuin sen pitäisi, pystyäkseen pitämään alihankintaketjun ja valmistuksenkin suomalaisena.

Vääristynyt toimialarakenne värittää bisneksiä. Suomalaisessa työelämässä on myös paljon hyvää, mutta tässä keskityn vain sen ongelmiin.

Suomalainen perkele-mentaliteetti ei tarkoita yleistä äyskimistä ja kiukuttelua vaan sitä, että asiat nyt vain, perkele, pistetään toimimaan. Jos joku ei meinaa toimia niin yritetään sitkeämmin kunnes toimii. Hanskat eivät Suomessa napsahda tiskiin kovin herkästi vaan omituisiakin ongelmia ratkaistaan siinä missä vellihousuiset naapurikansojen edustajat ovat jo ajat sitten jättäneet leikin kesken. Sisu loppuu kuitenkin Suomessa helposti kesken siinä kohtaa kun pitäisi tehdä hyvästä ja toimivasta maailman paras.

Sitkeyttä ja innovatiivisuutta riittää runsaasti siinä kohtaa, kun on kyseessä on (usein) insinööritieteellinen ongelma, jossa jotain asiaa ei kukaan ole saanut toimimaan. Tällaisissa riittää innovatiivisuutta, luovuutta ja ahkeruutta. Sen sijaan kun tuote toimii ja siitä pitäisi tehdä ainakin mielikuvissa paras ja siirrytään “toissijaisten” seikkojen kuten viimeistelyn, muotoilun ja markkinointiviestinnän pariin, kiinnostus alkaa huveta kuin pyy maailmanlopun edellä ja aikaisemmasta määrätietoisuudesta on jäljellä vain rippeet.

Tästä tulee mieleen, että Suomessa firmoissa on helposti vääriä ihmisiä väärissä paikoissa.

Onkohan missään muualla maailmassa toimitusjohtajista yhtä suuri osa lakimiehiä kuin Suomessa? Kun tähän ottaa mukaan ne ekonomit, jotka ovat nousseet talousjohtajan paikalta toimitusjohtajiksi, kuva ankeutuu entisestään. Lakimiehet ja talousnakit ovat epäilemättä äärimmäisen fiksuja ihmisiä, mutta heidän nostamisensa kuninkaiksi tarkoittaa sitä, että näin tekevissä firmoissa tukitoimintojen kautta livahdetaan ydinbisnestä tekevien yläpuolelle. Aivan esimerkinomaisesti pitäisimme täydellisen hassunkurisena, jos jonkun suuren firman tietohallintojohtaja nousisi sen toimitusjohtajaksi.

Näin ei liene tapahtunut koskaan eikä varmasti tapahdukaan, mikä on hyvä asia, sillä firman tietohallintojohtaja edustaa bisnestä palvelevaa töpinäkomppaniaa eikä uutta bisnestä luovaa osaa firmassa. Mutta aivan sama koskee firman taloushallintoa tai lakiasioita. Kyllä, näissä kaikissa asioissa perehdytään hyvin huolellisesti kaikkeen, mitä firma tekee, sillä sopimukset, budjetit ja it-ratkaisut ovat käytössä kaikkialla ja näitä pyörittelevät näkevät hyvin joka paikkaan. Vaan kuuluuko tämän olla keskeinen ylentämisen meriitti?

Varsin monessa firmassa firman ylin johto on lähes yksinomaan hallinnollinen yksikkö ja firman johtoryhmän muodostaa töpinävetoinen toimitusjohtaja, töpinää edustava hallintojohtaja, töpinää edustava henkilöstöjohtaja, töpinää edustava talousjohtaja, töpinää edustava it-suursmurffi

ja pari kolme ydinliiketoiminnoista vastaavaa johtajaa. Jotkut firmat ovat näennäisesti maisemoineet asiaa nostamalla mukaan jonkun hankesalkkua pyörittävän pomon “business development” -tittelillä, mutta kun tämä henkilö ei itse keksi firmalle hankkeita vaan ainoastaan hallinnoi niitä, hänkin edustaa töpinää.

On ainakin vaara, että tällä tavoin johdettu firma keskittyy liiaksi sisäisiin muotoseikkoihin, prosesseihin ja unifikaatioon sen sijaan, että se ruokkisi luovuutta ja kykenisi jollain tavoin opastamaan firmaa sille tielle, että tuotteesta tulee maailman paras. Voi se tietysti onnistua, mutta jos minä omistaisin firman, en miehittäisi johtoryhmää noin vaan haluaisin täyttää sen bisneksen etulinjalla.

En näe mitään syytä, miksi suomalaiset firmat ovat olleet toistakymmentä vuotta kulukuurilla. Juuri nyt menee vähän huonommin laman takia, mutta kymmenen vuotta meni oikein mukavasti. Siitä huolimatta firmojen ykkösprioriteetti on kustannustehokkuus eikä parempien tuotteiden tekeminen. Veikkaan osansa olevan sillä, että kun johtaminen tapahtuu numeroiden ja excel-tablitsojen välittämän tiedon perusteella, on varsin helppoa nähdä ongelmia lähinnä numeroissa kun oikeastaan pitäisi katsoa lähinnä tuotteita ja liiketoimintaympäristöä.

Kaikki ymmärtävät kulukuurin jos yritys on kriisissä ja kassassa ei ole rahaa mihinkään rohkeisiin irtiottoihin tai omistajilta ei löydy riskinottohaluja. Sen sijaan vuodesta toiseen päälle hirttänyt käsijarru muuttuu osaksi yrityskulttuuria muutamassa vuodessa ja asioita ryhdytään katsomaan ennen kaikkea säästöperspektiivistä. Firman hankesalkkuun alkaa pulahdella hankkeita, joiden tarkoitus ei ole parantaa tuotetta ja palvelua vaan säästää rahaa, ja näitä tehtailevat etenevät maagisesti herrahississä rivakkaa vauhtia opettaen saman kulttuurin seuraajilleen.

Rekrytointipolitiikasta olen puhunut ennenkin, mutta kerrataanpa taas kun johtaminen tuli käsiteltyä.

Suomalaisen työpaikkailmoituksen kulmakivet ovat “toimialaosaaminen” ja “soveltuva koulutus”. Oikeasti juuri missään hommassa ei ole mitään väliä, millaisen koulutuksen on hankkinut, kunhan on tarpeeksi fiksu oppimaan uutta. Korkeakoulututkintovaatimuksen takana pitäisikin enemmän nähdä juuri vaatimus yleisestä fiksuudesta, oppimiskyvystä ja metodiikasta sen sijaan, että olisi suuresti väliä, miltä alalta tuo tutkinto on hankittu. Siitä huolimatta suomalainen yrityselämä palkkaa simona insinöörejä, ekonomeja ja luonnontieteilijöitä ja halveksii humanisteja.

Kun firmoissa on paljon poskellaan nimenomaan asenteiden takia, olisikohan aika

yrittää saada niihin hieman erilaisia ihmisiä?

Toimialaosaaminen on täsmälleen samaa kamaa. Kun toimialalta toiselle siirtyminen on tehty vaikeaksi kun kaikki palkkaavat vain toimialaosaajia, jokaisella alalla vinksahtaneimmat käytännöt leviävät ympäriinsä, sillä kukaan ei tule koskaan tuulettamaan niitä saman väen pyöriessä toimialan sisällä firmasta toiseen. Junnuja tulee alalle muttei heistä ole kaiken muuttajiksi, vanhemmat taas palkkaavat toisiaan naapurifirmoista sen sijaan, että kurkistaisivat rohkeammin kokonaan muihin ilmansuuntiin.

Ongelma tässä on kansantaloudelle ilmeinen.

Kun firmat kykenevät tekemään lähinnä toimivaa mutta hiirenharmaata (lue: bulkkia), kilpailemaan hinnalla ja olemaan jatkuvalla kulukuurilla, ulkoistamme Suomesta pois kaiken sen työn, jota ei ole aivan pakko tehdä Suomessa. Muutamat tarpeeksi kovan tason visiirit työllistyvät Suomessa, mutta vaikka kansaa kuinka koulutetaan, ei suurin osa ikinä yllä tälle tasolle. Ne loput ovat ongelmissa, sillä heille ei tunnu olevan valmistukseen ja muuhun sellaiseen liittyvää rutiiniluontoista työtä tarjolla. Tästä tulee ongelma firmoille ja sille terävimmälle kärjelle, sillä heidät pannaan elättämään tuo työmarkkinoilta pois tippunut väki tehden Suomessa elämisestä ja asumisesta kallista ja firman pyörittämisestä kallista myös.

Jos suomalaisen viennin kilohinta nousisi reippaasti ja firmat pääsisivät eroon säästöohjelmistaan, se elättäisi parempaa suunnittelevien ohella myös parempaa valmistavia. Tästä hyötyisi jokainen veroissaan ja maailman parhaiden tavaroiden tekijöillä ei ole samanlaista ongelmaa jokaisen laman kohdalla. Lisäksi bulkkia tekevä joutuu jatkuvaan halpatuontimaiden hintapaineeseen, kun taas arvokkaiden brändien tekijöiden ei tarvitse kuin pikkuisen lotkauttaa korvaansa törkeimmälle piratismille.

Mutta ei varmaan kannata tehdä mitään uudistuksia, talvisodankin aikaan pärjättiin ja Kekkonen hoiti loput.

Comments

Kreikan ryöstö

14/07/11 11:48

Minulle ei ole millään tavoin avautunut, mitä SDP, Urpilainen ja ilmeisesti aika moni muukin Suomessa ja Euroopassa tavoittelevat yrittäessään saada Kreikalta jotakin vakuuksia veloistaan. On puhuttu erinäköisiä pehmeitä siitä, kuinka Kreikan kansallisomaisuutta ja infrastruktuuria pitäisi antaa velka-apupaketin vakuudeksi.

Tämä haisee, ja se haisee kauaksi.

En tiedä, onko kyse yleisestä typeryydestä vai onko taustalla naruja nykimässä tahoja, jotka haluavat käyttää valtioita puhaltaakseen Kreikan omaisuuden taskuihinsa pilkkahintaan vähän kuten oligarkit tekivät Venäjällä aikanaan. On kyse kummasta vain, se ei miellytä minua ensinkään.

Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on se, että nyt puuhataan täysin epäoleellisten asioiden kimpussa. Kun Argentiinan dollarikytkös horjui kymmenen vuotta sitten, Argentiinan valtiovalta ilmoitti juhlallisesti asettavansa maan koko kansallisomaisuuden mukaanlukien presidentin palatsi velkojen

vakuudeksi. Valuutta romahti ja veloista mitätöitiin 60% tai jotain ja espanjalaiset pankit ottivat kunnolla köniinsä, mutta pressa asuu palatsissaan edelleen, palatsi on paikallaan eikä siitä makseta vuokraa millekään pankille. Nämä vakuussitoumukset olivat siis yhtä tyhjän kanssa kuten ne olisivat yhtä tyhjän kanssa Kreikankin tapauksessa, sillä lopulta kreikkalaiset oikeusistuimet ja poliitikot tulkitsevat lakejaan eikä ole mitään ylikansallista elintä, joka voisi vaatia vakuudet maksuun.

Keskittymällä tällaisiin perimiskelvottomiin vakuuksiin, niiden muotoon ja määrään, tullaan hukanneeksi runsaasti aikaa ja energiaa. Tämä aika kannattaisi käyttää sen miettimiseen, miten Etelä-Eurooppa pääsee jaloilleen ja miten eurooppalaisen rahoitusjärjestelmän ongelmat selvitetään. Tämä joudutaan tekemään joka tapauksessa jos ajauduttaisiin siihen tilanteeseen, että jotain vakuuksia pitäisi pistää maksuun. Ne eivät auttaisi eurooppalaista rahoitusjärjestelmää ensinkään, mutta kunnollinen suunnitelma ja skenaario auttaisivat.

Toinen asia liittyy ilmeiseen ristiriitaan.

Oikein tai väärin, Kreikan tukipaketin tavoite on nimenomaan yrittää saada jotenkin maa jaloilleen, eli auttaa sitä. Se, auttaako tällainen tukipaketti vai tarvitaanko muita toimia, on toisen keskustelun paikka, mutta tukipaketin tavoite tai ainakin yksi sen tärkeistä tavoitteista on nimenomaan tämä. Jos tavoite olisi kiusata kreikkalaisia, ei kannattaisi tukea mitään ensinkään.

Nyt toisaalta ollaan sitten erityisesti proletaarisen internationaalin voimalla vaatimassa Kreikan koko omaisuus ja infrastruktuuri vakuudeksi. Jo nyt on täysin selvää kenelle vain, että ainakin osa Kreikan veloista joudutaan mitätöimään. Koska ja miten, sitä emme vielä tiedä, mutta jotain tällaista tapahtuu. Tässä kohtaa nämä “vakuudet” tietysti siirtyisivät sitten ulkomaisiin käsiin. Kenelle, sitä ei tarina kerro. Jos nyt ajatellaan, että Kreikasta kupataan bisnekset ja verotuloja ja muita maksuja tuottavat asiat ulkomaisiin käsiin “vakuuksien” takia, miten ihmeessä Kreikka voisi koskaan päästä jaloilleen hieman pienemmälläkään velkataakalla?

Ei mitenkään. Vakuusjärjestelyn ainoa vaikutus on toteutuessaan se, että se nimenomaan haittaa Kreikkaa ja kreikkalaisia. Nyt siis ollaan toisella kädellä auttamassa ja toisella haittaamassa. Kumpaa halutaan tehdä? Mielestäni pitää valita jompi kumpi eikä tehdä niitä samaan aikaan siten, että veronmaksajat ympäri Eurooppaa maksavat paljon avusta ja lopulta avun saajalta viedään tuhkatkin pesästä ja myydään pilkkahinnalla johonkin.

Comments

Keskusjohtoisuuden purkaminen

11/07/11 11:27

Listaamani Suomen talouden ja yrityskulttuurin ongelmat ovat suuria, mutta ratkaisemattomia ne eivät ole. Kaiken kirjoittamani voi jakaa kahden pääotsikon alle: yhteiskunnan yleinen keskusjohtoisuus ja kilpailun puute sekä työelämän kunnianhimottomuus ja matala työllisyysaste. Melkeinpä kaikki kuvaamani ongelmat saadaan jotenkin liitettyä näiden pääotsikoiden alle. Tässä käsittelen näistä ensimmäisen.

Keskusjohtoisuus ja kilpailun puute ovat koko Euroopan ongelma, sillä kauniista korulauseista huolimatta EU ei tosiasiassa edistä kuin yksityisen sektorin kilpailua ja sitäkin vähän miten sattuu. Kun julkisen sektorin koko on 45 prosentin paikkeilla melkeinpä kaikissa EU-maissa, tuntuu suoraan sanoen

varsin kummalliselta, ettei kukaan tosissaan ehdota tämän potin avaamista kilpailulle vaan EU:ssa on erityisiä mekanismeja, joilla julkisten sektorien välinen kilpailu estetään.

Tehdään tässä välissä kurkistus Sveitsiin, jossa verokilpailu kantonien välillä toimii kun verotuksen päättävä elin on pitkälle kantoni eikä valtio. Veroaste on alhainen, kansa vaikuttaa hyvinvoivalta, infrastruktuuri on erinomaisessa kunnossa, maanpuolustus ei ole retuperällä, maassa vallitsee täystyöllisyys ja vähän päälle, kaikki julkisen ja yksityisen sektorin talousparametrit ovat edelleen plussalla huolimatta reippaasti vahvistuneesta valuutasta jne jne.

Euroopassa ja Suomessa kaikkien instanssien välistä verokilpailua vastustetaan hysteerisesti. Uskonkappale on se, että jos verokilpailu sallittaisiin, joku kilpailussa mukana oleva alue säätäisi alhaiset verot ilman minkäännäköisiä julkisia palveluja ja muiden olisi aivan pakko tulla perässä ja näin romutettaisiin suurella vaivalla rakennetut hyvinvointivaltiot.

Tämä opinkappale on keskeinen EU:n rakennuselementti ja EU-maiden sisäinenkin verokilpailu on tuntematon käsite. Belgiassa ei ole ollut hallitusta yli vuoteen, sillä flaaminkielinen väki on kyllästynyt elättämään patalaiskoja ranskanpullia ja jälkimmäiset eivät hyväksy mitään rakenteita, joissa flanderi saisi pitää rahansa itse sen sijaan, että kippaa sen vallonien elättämiseen. Suomessa Uusimaa ja Helsinki valittavat, että joutuvat elättämään loismaakuntia ja syrjäseudut valittavat, että Helsingin herrat vievät heidän rahansa.

Sveitsin esimerkin valossa näyttäisi siltä, että tämä kauhuskenaario katoavasta hyvinvoinnista ei perustu todellisuuteen ja että se on rakennettu lähinnä nykyisten vallankahvojen ja suurten rahankäyttäjien vallan suojelemiseksi. Ihmisille on syötetty harhaoppi siitä, että verokilpailu johtaa kadotukseen ja tämän harhaopin vähäorpana on samalla tavoin syötetty ajatus siitä, että jos julkisia menoja leikataan, on otettava kaikkein köyhimpien saamista tulonsiirroista ja leikattava heidän palveluitaan.

Mielestäni voidaan esittää asiallinen kysymys siitä, kuka ihme nykyisiä julkisia palveluja kannattaa nyt ja miksi kannatus loppuisi, jos eläisimme Suomi-nimisessä liittovaltiossa, jossa maakunnat tai jotkut vastaavat yksiköt saisivat tarjota haluamansa palvelut ja kerätä rahoituksen miten parhaaksi näkevät, ja keskushallinto rakentaisi vain globaalia infrastruktuuria ja huolehtisi maanpuolustuksesta ja muista vastaavista asioista.

Jos ajatellaan, että ainoastaan keskusjohtoisuus takaa Suomessa peruspalvelut ja hyvinvoinnin, tämä on melko outo käsitys demokratiasta. Se oikeastaan pitää implisiittisesti sisällään sen, että ihmiset on syytä pitää poissa päättämästä tällaisista asioista, sillä he saattaisivat päättää väärin ja keskushallinto tietää, mikä ihmisille on hyväksi.

Jos taas katsotaan hyvinvointivaltion olevan demokraattisen prosessin tulos eikä virkamiesten ylhäältä antama asia, miksi hyvinvointia ei päätettäisi ja tuotettaisi äänestämällä hieman pienemmisskin yksiköissä aivan kuten nytkin tuotetaan?

Jos verotus olisi Suomessa kaksi- tai kolmiportainen ja valtion vero olisi tuloista tai kulutuksesta viisi prosenttia ja tällä rahalla hoidettaisiin vain nuo mainitut keskushallinnolliset palvelut ja kaikki loppu hoidettaisiin pienemmissä yksiköissä, mikä menisi rikki? Veikkaan, että ainoa hajoava asia olisi keskusjohtoinen rakenne. Jos käytännön syistä valtio keräisi EU:n säätämän minimiarvonlisäveron 15% ja ei verottaisi mitään muuta, tästä riittäisi vielä jaettavaksi mukavasti rahaa erinäköisiin aluepoliittisiin siirtymäkauden tukiaisiinkin.

Jos seuraavan tason verottaja eli maakunta tarjoaisi halutessaan koulutusta ja perusturvaa, luulen, että näihin kyllä kerättäisiin rahaa, mutta riittäisikö sitä kaikennäköisiin joutaviin tukiaisiin ja korpihotellihankkeisiin?

Nyt kukaan ei paljasta turhanpäiväisiä rahareikiä, sillä jokainen EU-maa ylläpitää omiaan ja verokilpailu maiden välillä ei toimi, ja jokaisessa maassa keskushallinto ylläpitää näitä samoja rahareikiä, sillä paikallishallintojen kilvoittelu ei pääse rassaamaan turhinta läskiä pois. Samalla jokainen paikka Suomessa pakotetaan samanlaiseen veromalliin, josta seuraa väkisin se, ettei suurin osa alueista voi mitenkään olla elinkelpoisia. Mainitussa Sveitsissä takapajuiset maaseutukantonit ovat kyenneet uudistumaan rivakasti etsimällä alueelleen jotain muuta bisnestä ja/tai äveriäitä kuluttajia ja veronmaksajia.

Suomessa väentiheys on toki reippaasti harvempi, mutta jollain tämäntapaisella mallilla voitaisiin pitää edes joku osa Suomesta elinkelpoisena eikä ainoastaan paria kaupunkia nurmijärvineen. Nyt muutaman kasvukeskuksen kanssa on syrjäisempien paikkojen täysin mahdotonta kilpailla, sillä ne eivät pysty rakentamaan itselleen mitään kilpailuetua näihin verrattuna. Eivät yrityksille eivätkä ihmisille.

Suomi ei ylipäätään houkuttele investointeja, ei ulkomailta eikä Suomesta, sillä Suomeen sijoittamisessa ei nähdä oikein mitään järkeä. Runsaasti ongelmia ja vähäisesti vetovoimatekijöitä. Luzernin ja Kouvolan kaupungit ovat suunnilleen saman kokoisia väkimäärältään ja katukuvassa eron huomaa melko selvästi. Jälkimmäinen ei tunnu yksityisen sektorin työpaikkoja houkuttelevan kun taas ensimmäinen näin tekee. Kouvolaan sijoittuvalla firmalla on ongelmana avainhenkilöiden rekrytointi, sillä heidän intonsa muuttaa näivettyvälle kehitysalueelle paikkaan, jossa on ruma laatikkotalokeskusta, muutama nallepubi ja jokunen halpahalli, on verraten vähäinen.

Jos alueet saisivat kilpailla siten kuin parhaaksi näkevät, muutamalla muullakin kaupungilla kuin Helsingillä saattaisi olla Suomessa jotakin toivoa.

Nykyinen malli Euroopassa on reuna-alueiden kuten Suomen kannalta surkea ja vielä surkeampi tilanne on Suomen kaltaisten maiden reuna-alueilla. Kun Euroopassa kustannustaso on yritykselle oleelliselta osin sama riippumatta siitä, sijoittaako firmansa Baijeriin, Pohjois-Italiaan, Kentiin tai Hollantiin, firmat menevät sinne, missä on jo valmiiksi muitakin firmoja ja etäisyydet markkinoille lyhyet. Tämä käy mitä parhaiten Saksalle ja Ranskalle, mutta ällistyttävää kyllä Suomi ja Suomen kaltaiset maat vastustavat kaikkein kovaäänisimmin rakennelman muuttamista johtuen tukevan sosiaalidemokraattisista keskushallinnoistaan.

Suomessa julkinen valta uskottelee meille, että kunhan perustetaan pari brändityöryhmää ja kerrotaan suomalaisten olevan ahkeria ja rehellisiä, rahaa alkaa vyöryä höyryävänä kymenä Suomeen ja näin Suomi pelastuu. Jos tämä keino olisi toimiva ja koivu, tähti, rantasauna, juhannuskokko,

kossupullo, hyttynen -utopia olisi edes jollain tavalla myyvä konsepti, kauppa olisi alkanut käydä jo, sillä sen verran kauan tähän potaskaan on uskottu. Olisikohan aika todeta, että tämä keino ei toimi, kun edes suomalaiset eivät nykyään viitsi juuri investoida Suomeen, ja tässä mielessä Suomi muistuttaakin enemmän Venäjää kuin Saksaa?

Suomen kaltaisen maan on erotuttava muista EU-maista tekemällä asioita paremmin ja halvemmalla. Nyt EU ei anna meille tähän suuresti keinoja ja Suomen sisäinen rakennelma ei osaa hyödyntää niitäkään vähiä keinoja, joita olemassa on. Arvonlisäverotus EU:ssa estää kilpailun sillä kuten myös muilla kulutusveroilla ja tulo- ja yritysverorakennelma on Suomessa viritetty vain maksimoimaan valtion verotuloja ilman mitään ajatusta siitä, että näillä asioilla voisi ja pitäisi kilpailla.

Julkinen valta yrittää paikata tilannetta keskusjohtoisilla brändihankkeilla ja suuryrityksille suunnatuilla tukiaisilla, mutta samalla unohdetaan pienempien yritysten edellytykset kilpailla niitä vastaan, joiden tuotteet ovat jo syntyessään 2000 kilometriä lähempänä asiakkaita.

Nykyinen Suomi muistuttaa vapaan markkinatalouden sijaan merkantilistista utopiaa, josta muualla luovuttiin jo yli 200 vuotta sitten. Kekkosen ajan savupiipputeollisuus on edelleen talouden kulmakivi ja jokainen vero, sopimus ja käytäntö on viilattu tätä rakennelmaa suosivaksi. Kun bulkkia tekevä savupiipputeollisuus on viimein tullut Suomessakin tiensä päähän kuten se on tullut jo aikaisemmin muualla protestanttisessa Euroopassa, talouden kaikki tunnusluvut näyttävät kaakkoon kun kansantalouden uudistumiselle ei ole eväitä eikä osaamistakaan.

Keskusjohtoisuuden oma alalajinsa on suomalainen koululaitos. Kuten kirjoitettu on, peruskoulutasolla se toimii erinomaisen hyvin ja tuottaa koulukkaita, jotka osaavat lukea ja jotka tietävät jotain siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Sen sijaan kaikki sen päälle rakennettu on vahvasti poskellaan. Keskusjohtoisesti on lähdetty siitä, että valtaosasta pitää Suomessa kouluttaa herroja, ja herroja tulee lukioista ja yliopistoista. Ammattikoulujenkin muuttaminen ammattisurkeiksi on tämän tien kulkemista.

Mielikuvissa ihmisten pitää hommata mahdollisimman hyvä teoreettinen koulutus, sillä vain näin voi

jotenkin pärjätä. Tämä voi ja on voinut olla viime aikoina tottakin, sillä uutta työtä on syntynyt lähinnä it-firmoihin. Ei jatko-opintoaparaatti yritäkään kasvattaa maailman huippuja tai taitavia eri alojen ammattilaisia vaan kirjoittamattomana tavoitteena näyttää olevan työmuurahaisten kasvattaminen valtion virkoihin ja suuryritysten tarpeisiin. Sellaisia kasvaa nyt Suomessa runsaasti, mutta kaiken kyseenalaistavia uuden luojia on varsin vähän. Miksiköhän?

Tässäkin asiassa kaikki sahaavat innokkaasti omaa oksaansa. Yliopistotasolla ongelmana on rahapula, sillä nykyisellä rahoituksella pystytään vain massatuotantoon. Suomalaisen perinteen mukaisesti opiskelijat ja yliopistoväki määkivät lammasmaisesti lisää rahaa valtiolta, kerran kuussa. Entäpä, jos sitten kuitenkin ryhdyttäisiin perimään rahaa opiskelijoilta jotenkin? Joko rahana tai jälkikäteen maksettavana maksuna? Kun valtio rahoittaa ja byrokraatit päättävät rahankäytöstä, jaloillaan äänestäminen ei tuota juuri mitään tuloksia. Jos opiskelijoilla olisi jonkunnäköinen taloudellinen intressi asiassa, he saattaisivat ryhtyä vaatimaan hieman laadukkaampaa opetusta kun kerran siitä rahaa maksavat, sen sijaan, että tyytyvät keskusjohtoiseen bulkkiin.

Nyt tilanne on oikeastaan kaikkien kannalta mitä otollisin kun opiskelijat ja yliopistoväki on valjastettu kaikki kuorossa vaatimaan lisää rahaa valtiolta sen sijaan, että sisäinen "valvonta" asiakkaan ominaisuudessa toimisi. Yliopistojen suurvisiirit eivät pelkää sisäistä kapinaa, sillä kapina kohdistuu aina valtiota kohtaan, ja valtion ei puolestaan tarvitse tehdä mitään, koska se, että joku narisee lisää rahaa valtiolta, on arkinen asia, joka kuuluu epäkiinnostavana sivuuttaa.

Ammatillisten opintojen murheen alho ei johdu rahoituksen puutteesta vaan imago-ongelmasta. Sillekään ei tapahdu mitään niin kauan kuin valtiovallan erityissuojeluksessa uusista yrityksistä ovat lähinnä professorivetoiset it- ja biotekniikkapajat ja hyvän, käsin kosketeltavan esineen tekijää pidetään inhottavana rasvanahkana.

Paitsi jos tuo esine on 70 vuotta sitten keksitty aaltovaasi.

Comments

Keskinkertaisuuden palvojat

07/07/11 15:20

Kahdessa edellisessä kirjoituksessani olen tonkinut joitakin Suomen sitkeitä ongelmia ja tässä kerron näkemykseni siitä, mistä ne oikein johtuvat.

Suomi on keskinkertaisuutta palvova valtio ja kansa. Asioiden tekeminen huonosti on kulttuurillisesti erityisen sopimatonta, mikä erottaa Suomen valtaosasta kehitysmaita, mutta toisin kuin propagandassa uskotellaan, suomalaiset eivät erityisemmin pyri huippusuorituksiin. Suomalainen ei juurikaan vaadi miltään asialta laatua vaan katsoo lähinnä halpaa hintaa. Huonosta palvelusta harva viitsii edes valittaa.

Kotimarkkinat eivät näin ollen Suomessa vedä merkittäviä määriä laadukkaita tuotteita, joten niiden tekemiselle Suomessa ei ole kotimarkkinatilausta. Vaikka tilaus olisikin, olisi vaikeaa miehittää firma siten, että se pyrkisi tuotannossaan maailman parhaaseen (oikeasti, ei iskulauseissa). Useimmiten käy niin, että kuvitellaan keskinkertaisen tuotteen olevan maailman paras jonkun yksittäisen insinööritieteellisen faktoidin perusteella, ja vaikka tuote oikeasti olisi maailman paras, sitä tuskin markkinoitaisiin sellaisena.

Pula-ajan mentaliteetti elää sitkeässä. Ylimääräistä kulutusta eivat vanhemmat ikäluokat katso hyvällä ja vasta nuoremmat ovat hieman päässeet kulutusjuhlan makuun. Heidän kulutuksensa vain suuntautuu ulkomaisiin halpahalleihin. Suomessa väki katsoo lähinnä suunnitellun ostoksen toimimista tarkoituksessaan

eikä niinkään mieti esteettisiä ja nautinnollisia seikkoja. Keskinkertaiset esineet ja asiat täyttävät tarpeen aivan täydellisesti ja pula-aikamentaliteetti katsoo kalliimpaan investoimisen olevan halpa-arvoista pröystäilyä ja ei talvisodankaan aikana tehty niin. Tämä selittää myös sen, miksi ruoka on Suomessa niin luokattoman huonoa. Sen tehtävä on olla mahantäytettä eikä mikään nautinto.

Suomi ei brändinä ole minkään arvoinen. Edes Suomessa. Tuontitavara on mielikuvissa hienompaa, sivistyneempää ja laadukkaampaa ja suomalainen edustaa metsäläisyyttä, josta pitää hankkiutua eroon. Kunnollisessa itsensä kampittamisen hengessä vähäistä suurempi joukko suomalaisia on aina vastustanut sitkeästi Nokian kännyköitä ja nyt kun firmalla menee huonommin, "mitäs minä sanoin, ei suomalainen osaa mitään" -tyyppinen vahingonilo täytti nopeasti erinäköiset nettipalstat. Virallisessa propagandassa suomalaisuuteen yhdistetään laatu, mutta se ei ulkomailla ilmene juuri mitenkään. Pieni Suomen lippu paketissa jää täysin huomaamatta, pieni Sveitsin lippu lisää myyntiä rutkasti. Olisikohan brändityöryhmillä mietittävää?

Yrityskulttuuri ei myöskään ole erityisen optimaalinen. Vallankahva on firmoissa tukevasti suljetun talouden koulun käyneillä pula-aikaa ja Itä-Saksaa muistelevilla. Nuoremmilla saattaisi olla hyviäkin ideoita, mutta kun vanhat idänkaupan asiantuntijat pyörittävät bisneksiä, harva nuori saa ääntään kuuluviin ja ideoitaan tuotteiksi saakka. Nuorisotyöttömyys kertoo meille siitä, että nuoria ei edes työmarkkinoille pahemin huolita kun vanhemmat istuvat paikoillaan kuin tatit eivätkä tee tilaa kenellekään. Ajatukset nostaa eläkeikää eivät varsinaisesti tätäkään asiaa paranna.

Monessa pienemmässä firmassa ollaan sukupolvenvaihdosongelman edessä, sillä kun vanhemmat alkavat jäädä eläkkeelle ja tilalle pitäisi palkata 40 vuotta nuorempia, kuilu kulttuurien välillä on kasvanut liian suureksi ja nämä työpaikat eivät tapoineen nuoria kiinnosta.

Suomalaisen (työ)kulttuurin sietämätön vitsaus on virkamiesmäisyys ja auktoriteettiusko. Töpinäosastojen talous- ja tietohallintojohtajat ovat firmoissa kuninkaita ja hyvät ideat muuttuvat bisnekseksi vain, jos tympeimmät virkamiehet ja kiusanhenget eivät pysty niitä mitenkään ampumaan alas. Firmat uhraavat konsulttien johdolla loputtomasti aikaa ja rahaa siihen, että luodaan prosesseja, joiden tosiasiallinen tarkoitus on estää minkään muuttaminen. Tuotteen jalostaminen maailman parhaaksi törmää usein firman sisäiseen byrokraattiin, joka ihmettelee, miksi tarvitsee tehdä mitään kun tuote kerran toimii, aivan turhaa rahanhukkaa.

80-luvulle saakka "hyvä työpaikka" tarkoitti kovin monien mielessä valtion virkaa. Ihmisiä ynseästi kohtelevat virkamiehet olivat työväestön kadehdittua aatelia ja jokainen yritti jollain tavalla apinoida heitä. Tympeät portsarit, yrmeät tarjoilijat ja matkustajille riesaksi olevat bussikuskit ovat muuttuneet paremmiksi vasta aivan viime vuosina. Tällainen ilmapiiri ei ole omiaan ruokkimaan innovatiivisuutta, vaikka Suomi kuinka kutsuisi itseään innovaatioyhteiskunnaksi.

Koulujärjestelmä on tyypillinen keskinkertaisuutta palvova rakennelma. Peruskoulutuksen taso on varsin hyvä ja hajonta siinä melko pientä eri koulujen välillä, mutta mitä korkeammalle mennään, sitä enemmän jäädään jälkeen. Suomalainen korkeakoulu voi kutsua itseään huippuyliopistoksi jos haluaa, mutta mikään numero ei tue väitettä. Eron huomaa jokainen jossain muualla opiskellut. Siinä, missä suomalainen yliopisto järjestää massaluentoja ja mittaa tenteillä detaljien hetkellistä ulkoa oppimista,

muualla opetetaan enemmän metodiikkaa ja kykyä perustella väitteitään. Opiskelu etenee henkilökohtaisessa ohjauksessa eikä niin, että professorin oppiarvon saavuttanut henkilö tavataan ensimmäisen kerran kahden kesken kun keskustellaan päättötyön aiheesta.

Veikkaan useimpien korkeakoulututkinnon suorittaneiden kiinnittäneen Suomessa huomiota outoon ilmiöön: yliopistoissa pärjäävät parhaiten ne, jotka olivat lukiossa hieman terävimmän kärjen alapuolella, sekä tietysti pieni joukko luonnonlahjakkuuksia. Tuo ei aivan terävin kärki on jo lukioaikana opetellut opiskelumetodin, jolla suoriudutaan detaljitietoa mittaavasta kokeesta, kun taas lukion yleistiedolla hoitanut terävin kärki ei ole tätä koskaan tehnyt. Joidenkin harvojen lahjat riittävät myös korkeakoulututkinnon suorittamiseen yleistiedolla, mutta valtaosa nopeasti ja hyvin arvosanoin valmistuvista ei ollut kuuden L:n ylioppilaita.

Kotimaista laadukkaiden tuotteiden kulutuskysyntää varjostaa ihmisten yleinen persaukisuus. Kun asuminen maksaa hirveästi, verot ovat hirveät, palkat ovat pienet ja keskinkertainenkin tavara ja ruoka maksavat enemmän kuin missään muualla, rahaa ei juuri mihinkään jää.

Tämä ruokkii pula-aikamentaliteetin jatkumista. Yksityisiä pääomia ei suuresti ole yritysten käynnistämiseen eikä edes asiakkaana toimimiseen. Aikaisemman kirjoitukseni kommenttiosuudessa mainittiinkin Genelec ja se, kuinka se syntyi Yleisradion siivellä. Valtio saa kyllä Suomessa autettua kallista laatutavaraa tekevän bisneksen käyntiin, mutta yksityinen sektori ei tunnu siinä kovin usein onnistuvan.

Kesknkertaisuuden henkeä henkii myös kepulainen asutuspolitiikka. Valtio pistää loputtomasti paukkuja siihen, että kaikkialla Suomessa asiat ovat jotenkin keskinkertaisesti ok. Tuo raha ratkaisisi Etelä-Suomen infrastruktuuriongelmat ja pääkaupunkiseudun asuntopulan jos se käytettäisiin toisella tavalla, mutta koska keskusjohtoisesti pitää ohjata rahaa paikkoihin, jotka eivät koskaan tule pärjäämään omillaan, kasvukeskuksissa kurjistetaan ihmiset kalliilla asumisen hinnalla.

Keskusjohtoisesti valtio ja sen verotulot ovat pyhiä asioita ja minkäännäköinen kilpailu ei ole hyväksi. Emme tiedä, voisiko joku Suomen maakunnista pärjätä omillaan varsin hyvinkin jos siellä saataisiin tehdä jotain hieman toisella tavalla. Kilvoittelua ei kuitenkaan edes haluta käynnistää, sillä keskushallinto pelkää valtansa romuttuvan ja budjettiensa pienenevän, mikä tietysti olisi totta.

Kuten kahvikirjoitukseni kommenteista kävi ilmi, Suomessa kyllä ollaan valmiita tekemään asioita toisellakin tavalla.

Se edellyttää vain nuorempia ikäluokkia ja tuontitavaraa. Tarvitsisimmekohan hieman lisää kansallistunnetta ja -ylpeyttä ja hieman vähemmän menestymisen kahdehdintaa? Olisikohan ajatusmaailmassakin ehkä jo aika tehdä rohkea kurkistus 80-luvulle?

Comments

Suomi ja kahvi

05/07/11 10:01

Gosplan tuli käsiteltyä eilen.

Tänään siirrytään asenneilmastoasioihin. Siihen tarvitaan esimerkiksi jotakin, ja käytetään viskin ja kermavaahdon kanssa herkullista juomaa elikkä kahvia.

Suomessa juodaan ja on juotu jo vuosikymmenet enemmän kahvia per henkilö kuin missään muussa maassa. Suomella olisi siis mahdollisuus olla asiassa edelläkävijä, suunnannäyttäjä ja rahastaja monella eri tavalla, mutta näin ei ole.

Siellä täällä on huippukalliita kahveja, mutta keskimääräistä parempana pidetty

kahvi tulee Italiasta tai joissain tapauksissa Ranskasta. Kahvibisnes on varsinkin Italiassa vähäistä suurempaa. Huolimatta siitä, että suomalaiset tuntuvat juovan paljon kahvia ja paikoitellen jopa arvostavan sitä, maailman johtavat paremman tason arkikahvimerkit eivät ole suomalaisia vaan niitä tuodaan Suomeen. On sinänsä helppoa ymmärtää vaikka jo pakkausta katsomalla, miksi Kulta-Katriina ei ole valloittanut maailmaa eikä kukaan ole edes viitsinyt yrittää.

Suhtautuminen kahviin käy esimerkiksi siitä, miten Suomessa helposti suhtaudutaan asioihin. Kahvilla on joku yksinkertainen parametristo (=siinä on kofeiinia ja sen pitää olla halpaa), ja kun tämä on saavutettu, tuote on valmis. Erityinen ja huomionarvoisa lisämauste on se, että kahvi on hyvää, mutta se ei ole mitenkään välttämätön ehto. Enemmän Suomea ristiin rastiin työkseen kiertävät keskustelevat siitä, missä tienvarsipaikoissa on juotavaksi kelpaavaa kahvia ja missä ei. Mutta koska huonoa kahvia myyvät mestat ovat siellä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, ei asia selvästi kovin monia kiinnosta eikä huonon kahvin tarjoajalla ole sen vertaa ammattiylpeyttä, että hän lakkaisi sitä tarjoamasta ja ryhtyisi myymään hyvää kahvia. Ei tarvitse, sillä kofeiinia on huonossakin kahvissa, ja muu on ylimääräistä pröystäilyä. Laatu ei ole kovinkaan korkealla kriteerien joukossa kun taas joissain muissa paikoissa se on kaikki kaikessa.

Kahvi on juomana kehittynyt viimeisten 50 vuoden aikana ja on syntynyt erilaisia tapoja tarjota sitä. Mustan pannukahvin rinnalle on tullut kaikenlaisia variantteja, mutta onko yhtäkään näistä keksitty Suomessa, jossa kyllästymisen mustaan sumppiin olisi kulutetun määrän perusteella pitänyt olla suurempaa kuin muualla maailmassa? Eipä taida olla, muut kahvin variantit ovat tulleet Suomeen tuontitavarana. Osa on toki laatuina vanhempia kuin sivistys Suomessa, mutta ei suinkaan jokainen sortti, ja näiden myyminen ympäri maailmaa on varsin nuori bisnes.

Tässä on tuotekehityksen kompastuskivi. Kun kahvissa on kofeiinia ja se on halpaa, tuote on valmis. Ei sille tarvitse tehdä enää mitään paitsi jos pystyy pikkuisen viilaamaan hinnasta pois. Sen sijaan, että valtavien kulutettujen määrien voimalla pyrittäisiin keksimään jotain uutta tai ylipäätään miettimään, miten tätä tuotetta voisi myydä hieman eri tavalla, pudotetaan helposti hanskat tiskiin, sillä ajattelumaailma ei helposti taivu aivan täydellisen valmiin tuotteen korjaamiseen, sillä siinähän ei ole mitään vikaa. Olisikohan näin käynyt joissain muissakin bisneksissä?

Tuotteen parametreihin tulikin jo viitattua, mutta pureudutaan niihin syvemmälle. Kahvibisnes on erinomainen esimerkki siitä, miten Suomessa liitetään tuotteeseen parametreja, joilla ei ole lopulta mitään merkitystä ainakaan siltä kannalta, voiko bisneksellä rikastua. Amerikassa myydään kofeiinitonta kahvia enemmän kuin Suomessa kofeiinillista, eli kofeiinin määrä ei tainnut olla lopulta se juttu. Eikä kahvin tarvitse edes olla aivan mahdottoman halpaa. Tilaus näytti Suomessakin olleen

huomattavasti kalliimmalle tuontikahville, kunhan siihen yhdistyy joku käsitys laadusta. Ei Suomen kahvibisneksen suunnittelija ole taatusti pitänyt nautintoa tai mielikuvaa nautinnosta erityisen korkeana johtotähtenään.

Tästä päästään brändeihin ja tuotteen ulkoasuun. Kun itse lähdin Suomesta, kaikki suomalainen kahvi oli pakattu täsmälleen saman kokoisiin ja saman mallisiin foliobriketteihin, joihin vain oli maalattu kahvikuppi ja sen ympärille jotakin vihreällä, sinisellä tai punaisella. En voi mitenkään päätyä siihen tulokseen, että mikään brändi olisi pyrkinyt oleellisesti erottumaan joukosta. Kaikki käyttivät runsaasti rahaa mainontaan, mutta lopputulos siitä taisi olla pientä hienosäätöä markkinaosuudessa. Vientiin ei kultakatriinapaketista tainnut olla, paitsi ehkä jossain vaiheessa Neuvostoliittoon jos sieltä ei saanut kahvia ollenkaan. Ajatuskin siitä, että edes yksi valmistaja olisi ruvennut myymään jotain aivan muuta aivan erilaisessa paketissa, tuntui kovin kaukaiselta ja tuntuu edelleen.

Maailmalla on joitakin kahvilaketjuja, Starbucks niistä etunenässä. En näe mitään syytä, miksi suomalainen ei olisi voinut keksiä tätä ideaa kun kerran kahvia ostetaan ja myydään aivan joka kadunkulmassa Helsingissä, mutta eipä vain onnistunut tämäkään. Ei tietenkään, sillä siinä kahvi on melko sivuseikka ja brändi on kaikki kaikessa. Miksi rakentaa brändiä kahvilaketjulle kun voi puristaa kultakatriinabrikettejä hiirenharmaassa ruukissa ja kipata mainosbudjetti “nyt kaksi yhden hinnalla” -tarjousten julistamiseen?

Suomalaisesta kahvibisneksestä jää hyvistä lähtökohdista huolimatta käteen keskinkertaisuus, pyrky parhaaseen grammaa per euro -suhteeseen nautinnon ja siihen liittyvien arvojen kustannuksella, tuotekehityksen puuttuminen, harmaat ja toisiaan kopioivat brändit ja palvelukonseptin täydellinen puute.

Vielä ällistyttävämpi asia on kahvinkeitin.

Ei ole mitään syytä, miksi Suomessa ei voitaisi tehdä kaikkia maailman hyvää kahvia pulauttavia kahvinkeittimiä. Niissä ei vaadita minkäännäköistä teknistä erityisosaamista, sillä niiden pitää pystyä keittämään vettä ja tupruttamaan se tuutista. Tekniikka tähän on ollut olemassa noin kaksituhatta vuotta eikä se ole muuttunut siitä oleellisesti miksikään. Sen sijaan, että kaikki vipuja, hanoja ja mittareita tursuavat parin tonnin härvelit tehtäisiin Suomessa, ne tehdäänkin Sveitsissä. Tuollaisen värkin aikaansaamisessa ei tarvittaisi mitään muuta kuin muotoilua ja huolellista keskittymistä jokaiseen yksityiskohtaan, sillä näiden laitteiden pitää näyttää ja kuulostaa oikeilta kun itse tekniikka on varsin yksinkertaista. Suomessa osataan tehdä kiiltäviä metalliesineitä, mutta niitä ei vain tehdä ja on jätetty tämäkin bisnes muille.

Tämä taas on myöskin tuotekehitysongelma, sillä kahvinkeitin Suomessa on valtaosalle

edelleen kammottava muovinen halpahallijuttu, jossa säiliöön laitettu vesi kiehuu ylhäällä olevan likaisen muoviputken kautta paperisuodattimessa olevaan kahvipuruun ja valuu siitä likaiselta näyttävään lasipannuun. Kun tällä tavoin sai aikaan edellä mainittua perussumppia, jossa on kofeiinia ja joka on halpaa, ei syntynyt mitään tarvetta keksiä edes hieman parempaa kahvinkeitintä. Kun kahvinkeittimenkin tärkein ominaisuus on se, kuinka monta kuppia kahvia se keittää minuutissa, ei kenellekään tullut mieleenkään tehdä kaunista esinettä.

Pari tonnia maksavassa vekottimessa on se hyvä puoli, että sen jokaista raaka-ainetta ja osaa ei tarvitse optimoida mahdollisimman halvaksi vaan voidaan keskittyä laatuun ja ulkonäköön ja silti tehdä sievoinen voitto. Muovinpaloista kootussa kymmenen euron härvelissä ei suuresti katetta ole, vaikka silläkin syntyy kahvia.

Tämän suomalaisen konseptin ongelma on ilmeinen.

Suomen kustannustaso on suunnilleen samaa luokkaa kuin Sveitsissä kaikkien kulujen, verojen ja suojelurahojen jälkeen. On aivan täydellisen selvää, ettei tällä hintarakenteella kannata tehdä bulkkia, mutta juuri sitä Suomi raivoisasti tekee, on kyse millaisista tuotteista vain. Suomessa edes ajatusmaailma ei tunnu kovin helposti taipuvan siihen, että luotaisiin runsaasti ilmaa hinnassa sisältävä mutta äärimmäisen laadukkaaksi mielletty tuote tai palvelu. Poikkeuksiakin tietysti mahtuu sekaan, ja vaikkapa Genelecin kaiuttimet taitavat käydä varsin mukavasti kaupaksi ympäri maailmaa.

Siinä, missä bulkkibisnekseen keskittyvä Suomi tappelee työttömyyden ja erinäköisten vajeiden kanssa kun bulkin teko ei Suomessa oikein kannata, lähes yksinomaan skaalan toiseen päähän keskittyvässä Sveitsissä on täystyöllisyys ja lisäksi töitä hirveälle määrälle ulkomaalaisia. Työllisyysmielessä laadukkaiden kulutustavaroiden tekeminen on erinomaista bisnestä, sillä kalliin kulutustavaran tekee aivan yhtä vähän koulutettu työläinen kuin bulkkitavarankin, tarjoten töitä muillekin kuin internet-juttujen suunnittelijoille. Valtavien katteiden bisneksessä ei kuitenkaan ole mitään syytä siirtää tuotantoa Vinkuintiaan.

Siihen, mistä tämä kaikki johtuu, palaamme myöhemmin.

Comments

Gosplan

04/07/11 08:10

Kirjoitan lähipäivinä pari artikkelia lisää Suomen kilpailukykyongelmasta.

Niiden pohjatyöksi tarvitaan ajatus Gosplanista. Gosplan oli Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelma-aparaatti, joka lopulta päätti melkein kaikesta jakamalla resursseja sinne tänne mielensä mukaan. Ajatus sinänsä oli kaunis resurssien järkevästä ja oikeudenmukaisesta allokoinnista kun markkinataloudelle ei voinut tehtävää jättää, mutta kun sama putka allokoi terästä armeijan panssariprojektiin ja nuppineuloihin, oli melkein itsestäänselvää, että nuppineuloista muodostui lopulta hirveä pula.

Järjestelmä oli myös toivottoman keskusjohtoinen. Kun paikallishallinnolla oli teoriassa paljonkin valtaa, mutta resurssit piti anoa keskushallinnolta ja niitä useimmiten ei saanut, lopulta koko maa oli toivottoman keskusjohtoinen johtaen tuntemiimme ongelmiin.

Markkinatalousmaissa asiat olivat toisin. Kun jokainen julkisesta sektorista yksityiseen ihmiseen osti haluamansa tai tarvitsemansa asiat siltä, joka ne halusi sovittuun hintaan myydä, talous lähti kiitolaukalle verrattuna keskusjohtoisiin paikkoihin, sillä resursseja ei jaettu sellaisiin paikkoihin, joissa kukaan ei halua niistä maksaa. Toisaalta asioita pystyttiin suunnittelemaan, päättämään ja tekemään yksityisen ihmisenkin tasolla ja kaikissa sitä suuremmissa yksiköissä kuten esimerkiksi firmoissa tai

julkisella sektorilla valtiota pienemmissä yksiköissä, mikä loi dynamiikkaa.

Sitten meillä on markkinatalousmaa Suomi.

Seurattuani 25 vuotta melko tarkkaan, mitä Suomessa tapahtuu, olen vakuuttunut siitä, että huolimatta siitä, että neuvostojärjestelmän vastustamiseksi piti sotiakin, Gosplan elää ja voi hyvin juuri Suomessa. Tämä on tietenkin lievä kärjistys, mutta tehdään se nyt kuitenkin asioiden havainnollistamiseksi.

Suomessa nimittäin kukaan ei tunnu enää tekevän mitään, ellei valtio tai joku muu varsin suuri yksikkö avusta rahallisesti.

Pääkaupunkiseudulla ei synny yhtään tietä tai rataa vaikka molemmille olisi tarvetta, paitsi jos valtio osallistuu kustannuksiin. Sama koskee infrastruktuuria kaikkialla muuallakin. Kunnissa ei varmasti enää rakenneta yhtään teollisuushallia ilman, että siihen saadaan jotain tukiaisia kunnalta. Pikkukaupungin torin alle ei rakenneta yksityistä parkkihallia, paitsi jos kunta maksaa kulut ja jättää voitot yksityiselle yritykselle. Halusimme tai emme, keskusjohtoisuus on hiipinyt elämäämme, sillä vaikka teoriassa kuka tahansa saisi tehdä mitä tahansa, kukaan ei tee mitään paitsi jos valtio rahoittaa joko suoraan tai mutkan kautta. Tämä antaa keskushallinnolle ja VVM:lle käytännössä Gosplanin aseman, sillä kun mitään ei tapahdu ilman keskushallinnon rahoitusta, tuon rahoituksen kontrolloija käytännössä ulottaa lonkeronsa joka paikkaan.

Kaikki tästä surkeudesta ei selity asenneongelmalla, sillä julkisen sektorin verojärjestelmä ja valtionosuusjärjestelmä käytännössä tekevät omillaan pärjäämisestä melko mahdotonta.

Yhtään sen paremmin ei mene yksityiselläkään sektorilla.

Yritykset voisivat aivan hyvin investoida ja tuotekehittää, mutta harva viitsii tehdä niin paitsi jos siihen saa jotain tukiaisia. Tämä tulikin jo käsiteltyä. Toinen aivan samaa ajatusmaailmaa sisältävä ilmiö on yritysmaailman jatkuva marmatus. Suuret, keskisuuret ja pienet firmat sekä niiden omistajat valittavat minkä kerkiävät siitä, että veroissa on jotain vikaa ja jonkun muun pitäisi maksaa heidän veronsa tai konkurssi kohtaa.

Tässä marmatuksessa voi joskus olla totuuden siemenkin, mutta se tällä hetkellä katoaa Pekka ja susi -efektiin, sillä tuota marinaa on kuultu niin kauan kuin minä muistan eikä se noin pääsääntöisesti tarkoita sitä, mitä siinä sanotaan, sillä 20 vuotta sitten marinan aloittanut yritys todennäköisesti porskuttaa edelleen.

Valitus on kuitenkin perusteiltaan poskellaan. Jos firma ei menesty tekemällä nykyistä bulkkia nykyisille markkinoille nykyisillä hinnoilla, onko ratkaisu vaatia valtiota muuttamaan verojärjestelmää? Ehkä, mutta se on laiskan miehen ratkaisu. Olisiko mahdollista ruveta tekemään paremmin rahaa tuovia asioita kalliimmalla tai pitäisikö etsiä uusia markkinoita? Ei varmaan, se on kovin vaivalloista. Parempi on vain valittaa, että on valtion syy kun bisnes ei kukoista.

Gosplan on syntynyt Suomeen verojärjestelmän takia ja se on tuotu Suomeen tarkoituksella kun se on nähty järkeväksi valuuttapulasta kärsivän pienen maan elinkeinopolitiikaksi.

Maailma kuitenkin otti ja muuttui eikä tällaista keskusjohtoisuutta ja niukkojen resurssien jakoa valuuttatuloja tuoviin projekteihin enää tarvittaisi, mutta Gosplan on jäänyt elämään ihmisten mielissä. Kaikki yksityisestä ihmisestä suuryritykseen rukoilevat taivaan mannaa ylemmiltä hallintotasoilta ja pitävät hallintoa automaattisesti syypäänä siihen, jos tuotteet eivät mene kaupaksi, rahaa ei tulvi ovista ja ikkunoista tai rahaa ei ole nallelimsaan.

Tällainen arvo- ja ajatusmaailma ei taida olla paras mahdollinen ilmapiiri maailmanluokan yritysten synnyttämiseen.

Comments