Mopo keulii Brysselissä.

Ville Itälä ja Hannu Takkula haluaisivat maksimoida suomalaisten vaikutusvaltaa yhdistämällä europarlamenttiryhmänsä. Nythän Kokoomus on konservatiiveissa ja Kepu on liberaaleissa. Takkula tietysti aitokepulaiseen tapaan ilmoittaa, että kepulit eivät kyllä liiku mihinkään, mutta saattaisivat säälistä suostua siihen, että Kokoomus liittyy heidän joukkoonsa. Itälä taas keulittaa mopoaan lisää puhumalla Suomessa jopa puolueiden fuusiosta.

Ensinnäkin europarlamentti. Suomalaisista puolueista eniten väärässä ryhmässä on nimenomaan Kepu. Kepu on Suomen konservatiivisin puolue arvomaailmaltaan ja sen huoliminen liberaaleihin ei ole liberaaleille kunniaksi. Liberaalit toisaalta ovat olleet ahdingossa ympäri Eurooppaa kun puolueet ovat ryhmittyneet maltillisen oikeiston ja maltillisen vasemmiston ympärille, ja nämä molemmat linnakkeet ovat sangen konservatiivisia, vaikka ainoastaan toista niistä konservatiiveiksi kutsutaan. Niin suuri ahdinko ei kuitenkaan ole kyseessä, että Kepulle kuuluisi antaa oikeus kutsua itseään liberaaliksi.

Kepulle europarlamentissa ryhmittyminen on ongelma, sillä Kokoomus menee konservatiiveihin ja SDP sosialisteihin. Europarlamentissa ei ole “menneen maailman lahjonta-, maajussi-, idänkauppa- ja aluepolitiikkapuolue” -nimistä ryhmää, sillä tällaista arvomaailmaa edustavat puolueet ovat kaikissa muissa Euroopan maissa marginaalissa eikä niillä ole europarlamentaarikkoja.

Kokoomuskaan ei edusta mitään liberaalia tuulahdusta. Taloudellinen liberalismi ei ole sille täysin vieras käsite, mutta aatteellisesta liberalismista se on verraten kaukana. Ei aivan yhtä kaukana kuin Kepu mutta kaukana kuitenkin. Kokoomuksen loikkaaminen liberaaleihin ei tekisi siitä liberaalia, eikä puolue todennäköisesti saisi liberaaleissa edes merkittäviä tehtäviä europarlamentissa vaan siitä tulisi asemansa ja verkostonsa jo rakentaneen Kepun apurisiipi parlamenttiryhmässä.

Itälä taas vetää murheita päälleen ehdottamalla Kepun ja Kokoomuksen yhdistymisen selvittämistä.

Katsotaan asiaa miten päin tahansa, Kepu kuuluu menneisyyteen ja Kokoomuksella on myös tulevaisuus. Kokoomuksesta ja sen politiikasta ei tarvitse pitää, mutta sillä on selvästi Suomen poliittisella kartalla tulevaisuus ainakin yhden sukupolven ajan. Se on sangen luonteva maltillisen oikeiston edustaja, joka on tehnyt nuorennusleikkauksensa ajat sitten, ja puolueen kannatus näyttää olevan vahvaa vaikkei se ole viime aikoina tehnyt mitään muuta näkyvää kuin ehdottanut kerjäämisen kieltämistä.

Kepu rakentaa kannatuksensa aluepolitiikan varaan, mutta muuttoliike ja maaseudun väestörakenne tarkoittavat sitä, että ydinkannattajakunta vähenee, ja persut ovat inhottavana riippana kyljessä.

Puoluejohtaja-Mari vetää kivirekeä, jossa on painolastina Kekkonen, Väyrynen, iltalypsy, tukiaiset, kotiryssät, Uuniperuna-Vanhanen ja monta muuta murikkaa. Tämä kokonaisuus ei mitenkään voi vyöryä kaupunkeihin ilman, että kuormaa kevennetään, ja jos painolasti kipataan Ullavan raitille, sinne jäävät myös kannattajat eivätkä enää siirry citykepun kannattajiksi.

Kaupungeissa taas markkinarako on kapeassa. Maaseudulla Kepu menestyy vain siksi, että mikään muu puolue ei ole kiinnostunut edes etäisesti maaseudusta, paitsi ehkä persut. Ei siellä ole todellista kilpailua aatteista ja ajatuksista, ja nyt kun persut ovat kilpailun tuoneet, ne pärjäävät yllättävän hyvin ainakin gallupeissa, sillä tuo puolue osaa toimia haastajana kun taas Kepu osaa vain elää yksipuoluevaltakunnassaan.

Kokoomus, Vihreät ja SDP tappelevat jo nyt kaupunkien äänestäjistä, ja oikeisto- ja vasemmistopopulistiset Perussuomalaiset ja Vasemmistoliitto tarttuvat hanakasti niihin, joille keskitien meno on liian epäradikaalia. Kepu yrittää jatkuvasti kaupunkien valloitusta kampanjalla, jossa hössöttävät tädit hössöttävät lapsiperheiden asemasta. Kun mikään Suomen puolueista ei ole erityisesti lapsiperheitä vastaan, tämä kampanja ei johda mihinkään.

Kokoomus taas vetää murheita päälleen jos haluaa ryhtyä yhteistyöhön Kepun kanssa. Hallitusyhteistyössä voi tietysti olla jos SDP:n kanssa ei saada aikaiseksi minkäänlaista ohjelmaa, mutta vain säälistä. Kaikki muu tietää ongelmia Kokoomukselle. Kepun alueellinen puoluekoneisto on vahva ja siellä on aivan eri sarjan kyläpoliitikkoja kuin Kokoomuksen piirijärjestöissä. Tämän syrjäyttäminen ja kepulien kaappaaminen kokoomuskomentoon olisi mahdoton tehtävä, ja tulos saattaisi olla päinvastainen.

Valtapuolueista Kokoomus on tällä hetkellä aika vapaa historian painolastista. Onhan siellä ollut Ilkka Kanervaa ja sitä sun tätä, mutta Kepun syntisäkin kaltaista taakkaa puolue ei kanna. Ottamalla vaivoikseen vuosikymmenten kepulismin, huono karma kääntyisi vain tätä yhdistynyttä puoluetta kohti eikä suinkaan poistuisi.

Paljon vähemmällä Kokoomus pääsee houkuttelemalla Kepun menoon kyllästynyttä nuorisoa omiksi kannattajikseen. Ei ole mitenkään mahdoton skenaario, että kun Kepu seuraavan kerran tippuu hallituksesta pois, toivottavasti jo ensi vaalien jälkeen, se ei enää hallitukseen pääse. Jos puolue saadaan lopullisesti sivuraiteelle, sen kautta ei voi enää vaikuttaa valtakunnanpolitiikkaan, ja nuoriso lipsuu muualle parempien vaikutusmahdollisuuksien ja herrahissin toivossa. SDP tuskin on tässä kovin vahvoilla, joten Kokoomus saa uusia kannattajia tekemättä mitään ja ottamatta painolastia vaivoikseen.

Kepu on niin surkeassa tilassa salailu- ja lahjuskulttuureineen, että sen kanssa yhteistyönkin tekeminen alkaa olla epäilyttävää.

Katsoin jonkun vanhan QI-jakson.

Siellä mainittiin tällaisia huomattavan kunniallisia web-saitteja, vaikka nimi ehkä lupaa jotain muuta jos se oikein luetaan.

http://www.whorepresents.com
http://www.expertsexchange.com
http://www.therapistfinder.com
http://www.penisland.net

Kun kävisin Helsingissä puolitoista viikkoa sitten, kiinnitin huomiota kerjäläisiin.

Kerjäläisongelmasta on puhuttu paljon, ja kaikennäköisiä kieltoja ollaan nyt pikkusieluisesti tehtailemassa. Kieltojen väsääjät tuskin lienevät aikoihin kulkeneet jalan Helsingin keskustassa, sillä muuten he tuskin olisivat päätymässä ehdotettuihin sanamuotoihin.

Romanikerjäläisiä tuntui olleen perjantain ja lauantain aikana keskustassa noin yksi. Hän istui Aleksin ja Keskuskadun kulmassa, selkä seinää vasten ja perse maassa kuten kunnon kerjäläisen kuuluu.

Sen sijaan ns. feissareita oli aivan järkyttävä määrä. Kampin keskukusen ulkopuolella kaksi. Forumin kulmalla seuraava. Sitten Kolmella sepällä sekä kaikissa muissa Aleksin kadunkulmissa paitsi mainitussa Keskuskadun kulmassa. Kadunkulmapartiot olivat tietysti molemmilla puolilla tietä, joten ohi ei päässyt mitenkään.

Kuten linkitetty uutinen kertoo, kyseessä on järhjestäytynyt miljoonabisnes. Vuoroja ja reviirejä jakamalla huolehditaan siitä, että jokaisessa suositussa paikassa on kerjäläinen aina. Minun on vaikea ymmärtää, miksi se kulmassa hiljaa istunut ja kylttiä heiluttanut romani häiritsee ketään, mutta voin helposti ymmärtää, miksi päivittäin kaupungilla liikkuvilta palaa päreet feissarien kanssa. Itse olin aikanaan pörssitalossa töissä ja silloin hiillyin tähän touhuun lopullisesti.

Jos kyse olisi jostain satunnaisesta kampanjasta muutaman kerran vuodessa tai vaikkapa kerran kuussa, se olisi haitta, jonka aivan hyvin voisi sietää. Mutta kun partiot ovat siellä joka päivä ja aina kaikissa niissä kadunkulmissa, joista kulkee ohi päivittäin kaksi kertaa, ja pysäytetyksi joutuu 50 metrin välein mennen tullen joka päivä paitsi hirveimmällä säällä ja silloinkin jos sattuu olemaan joulukuu, minua alkaa pikkusieluisesti jurppia.

Onhan näitä muuallakin, mutta muualla ne hukkuvat massaan. Lontoossa näitä on varmasti pilvin pimein, mutta olen törmännyt feissariin kaksi kertaa kahden ja puolen vuoden aikana. Helsingissä heihin törmää monta kertaa päivässä, mikä johtuu siitä, että Helsingin keskusta on pieni ja valtaosa keskustan kaupoista, palveluista ja joukkoliikenteestä keskittyneitä Kamppiin, asemalle, Forumiin ja Aleksille. Jos joutuu asioimaan tällä sektorilla, törmää väkisin tähän häiriköintiin, sillä uutisessa kuvattu vuorojärjestelmä huolehtii siitä, ettei missään ole koskaan rauhallista.

Eiväthän nämä ihmiset tylyjä tai epäkohteliaita ole, mutta minä pidän jonkunlaisena kaupunkielämään kuuluvana perusoikeutena ja -asiana sitä, että voin kulkea kaupungin kaduilla rauhassa omissa ajatuksissani ja katsella kaupungin elämää. Kuten ylempänä kirjoitin, jos kyse olisi jostain satunnaisesta tempauksesta, se kuuluisi kuvaan myös, mutta mielestäni päivittäinen jokaisen kadunkulman täyttäminen on liikaa.

En tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Sen tiedän, että pelkän romanikerjäämisen kielto ei muuta mitään jos tämä paremmin pukeutunut kerjäläissakki saa jatkaa kuten ennenkin.

Järjestyssäännöllä voitaisiin todennäköisesti rauhoittaa menoa hieman joko vähentämällä päiviä, joina kerjätään, tai rajoittamalla aluetta jotenkin siten, että aukioilla saa kerjätä kun kaarevalla väistöliikkeellä pääsee partion ohitse joutumatta heidän kanssaan mihinkään keskusteluihin, mutta jalkakäytävien tukkiminen jokaisessa Aleksin kulmassa olisi pääsääntöisesti kiellettyä. En ole kuitenkaan varma, onko kategorinen kielto mikään oikea tie.

Tai sitten voitaisiin yrittää jotakin vapaaehtoista tietä ja saada nämä touhua harjoittavat järjestöt itse sopimaan nykyistä pienimuotoisemmasta toiminnasta.

Kadulla kulkeville sen sijaan voin lämpimästi suositella, etteivät anna ikinä mitään mihinkään tarkoitukseen tätä kautta tai liity minkään kerhon kannatusjäseneksi näin. Kiusanhenkien määrä lisääntyy niin kauan kuin kyseessä on kerjäläisille hyvä bisnes. Vaikka joku mainostettu järjestö kiinnostaisi, siihen voi liittyä puhelinsoitolla tai web-lomakkeen täyttämisellä kotonaan. Järjestö saa enemmän rahaa kun ei tarvitse maksaa kerjäläiselle suojelurahaa ja itse asia ei muutu miksikään, eli tuo kannatettu kerho saa rahaa. Mutta jos kerjäläisten ammattikunta ei enää tienaa juuri mitään, heidän määränsä vähenee.

Nyt Nokian johtajaspekulaatioiden käynnistyttyä on kirjoiteltu siitä, että Suomeen on vaikea saada maailman huippuja ja tutkittu syitä.

Tämä asia tuntuu nyt käynnistävän jonkunnäköisen negatiivisen itseruoskinta-aallon sen sijaan, että asiaa mietittäisiin hieman tarkemmin. Kun nimittäin katson esitettyä syyvalikoimaa, siinä on varsin runsaasti humpuukia.

Hankala kieli
Totta, tälle emme voi juuri mitään. Suomen kielen oppiminen sille tasolle, että yrityksen toimitusjohtaja sillä työssä pärjää, on pidempi projekti kuin tuo toimitusjohtajan pesti, sillä hommat tuppaavat olemaan tuulisia. Moni ei viitsi edes vaivautua, ja tästä tietysti seuraa vaikeuksia sopeutua. Asiaa auttaa se, että sosiaalisissa verkostoissa suomalainen koulutetumpi ja myös hieman vähemmän koulutettu väki tuntuu puhuvan aivan mielellään englantia. Ei ole mitään vaikeuksia löytää mistään tilaisuudesta jotain seuruetta, joka kykenee ja haluaa keskustella suunnilleen mistä hyvänsä englanniksi.

Verot ja elintaso
Tämäkin on totta, mutta ei niin paljon kuin annetaan ymmärtää. Tämä on ongelma erityisesti ylemmän keskiluokan haalimisessa Suomeen, sillä heille elintasoero muihin länsimaihin on todellinen. Jos taas puhutaan pari miljoonaa vuodessa brutto tienaavasta, hänen elämänsä ei oleellisesti muutu siitä, onko veroprosentti 54 vai 48. Lisäksi voisi ehkä ajatella, että osa tällaisen työn houkuttavuutta on työssä itsessään eikä ainoastaan siinä, paljonko siitä maksetaan. Tälle nyt kuitenkin voisi tehdä jotain samalla kun tehdään jotain keskiluokan kyykytykselle, koska tämä ongelma ratkeaa sen sivutuotteena jos se joskus päätetään ratkaista.

Huippukoulujen puute
Sitten aletaan törmätä uskonkappaleisiin. Suomessa ei ole lapsosille kalliita yksityiskouluja, joten lapsia ei haluta tuoda Suomeen. Nyt kuvitellaan, että ansio on yksityisessä ja kalliissa koulussa. Vaikea kuvitella, miksi koulua pitäisi mitata hintalapun eikä oppimistulosten mukaan. Maailmallahan on kalliita yksityiskouluja juurikin siksi, että julkiset koulut ovat helposti täynnä kaikenväristä roskaväekä ja siellä ei opi juuri mitään. Suomessa tällaisten henkilöiden suosimien asuinalueiden julkiset koulut ovat tuloksilla mitattuna parempia kuin kalliit yksityiskoulut anglosaksisissa maissa eikä englanninkielinen koulukaan huonosti pärjää. Suomessa olisi yksityiskouluja jos niille olisi joku tilaus, mutta kun ei ole.

Suomalainen jurous
En tiedä ovatko suomalaiset juroja jossain pimeimmällä Pohjanmaalla. Ehkä ovat, ehkä eivät. Ainakaan Helsingissä he eivät ole. Tunnen jokusen Suomeen tarpeeksi hyvän duunin takia tulleen ulkomaalaisen. Heidän mielestään Helsinki on yksi helpoimpia paikkoja tutustua ihmisiin. Kaikki puhuvat kaupungin yössä englantia, kaljan tilaaminen englanniksi herättää lähes automaattisesti tiskillä jonottavassa naapurissa tarpeen kysyä, mistä hän oikein on, ja tätä kautta löytyy kavereita sekä puolisoja. En tiedä mistä kirjoituksessa on peräisin ankanpoikanen, että suomalaiset eivät kutsu muita koteihinsa? Minusta tutut ramppaavat jatkuvasti toistensa luona syömässä viikonlopppuiltaisin tms, ja niin minäkin tein usein Suomessa asuessani. Aika monissa maissa tätä ei tehdä ollenkaan, eikä asia muutenkaan ole mikään erityinen mittari. Kysehän on sosiaalisesta elämästä, ja oleellista on se, että sitä on eikä se, tapahtuuko se kotona, pubissa, ravintolassa tai oopperan väliajalla.

Suomi voi vaikuttaa jurolta ja epävieraanvaraiselta paikalta, jos on raivoraitis niuhottaja eikä uskonnon tai jonkun muun syyn takia syö sitä, mitä muut syövät. Jos sylkäisee pontevasti lasiin ja kieltäytyy kaikista tilaisuuksista, joissa alkoholia tarjotaan, joutuu jäämään aika usein kotiin. Jos ei tee asiasta numeroa eikä siitä, että muut juovat ja syövät sikaa, ongelma poistuu.

Näyttäisi siltä, että kyse on enemmänkin mielikuvista kuin faktoista.

Mistä nämä mielikuvat oikein ovat peräisin? En usko niiden olevan kovin voimaperäisesti uutisten ja sensellaisten asioiden peruja, sillä Suomesta on USA:ssa uutinen vain jos joku häirikkö ampuu koulussa muutaman tyypin päreiksi. Ei yksikään huippuluokan älyä edustava muodosta kuvaansa mistään maasta tällaisten uutisten perusteella, varsinkin kun ne ovat harvinaisia. Ei maailman tiedotusvälineissä käsitellä suomalaista koululaitosta (ainakaan negatiivisessa sävyssä) eikä suomalainen luonteenlaatu ole mikään yleisen mielenkiinnon kohde, kuten ei ole luonteenlaatu muissakaan pienissä maissa.

Minä veikkaan, että suurin väärien mielikuvien levittäjä on se, että niin moni suomalainen itse uskoo niihin. Ainakin minun ikäisilleni opetettiin koulussa, että me olemme juroja, ja verrattiin meitä käsiä viuhtoviin italiaanoihin. Meille on opetettu asenne, että papupatamainen puhuminen ei-mistään ja huitominen käsillä on sosiaalista, ja suomalaiset ovat niin metsäläisiä, etteivät tätäkään osaa. En tiedä onko asiassa ollut jotain perää 40 vuotta sitten, sillä omien kotiolojeni ja lapsena näkemieni aikuisten käytöksestä oli vaikea kuvitella, että suomalaiset ovat syrjäänvetäytyviä, kielitaidottomia, sosiaalisesti kelvottomia ja puolijuoppoja metsäläisiä. Tänä päivänä asia ei ainakaan enää pidä kasvukeskuksissa paikkaansa. Nykyiset minun ikäiseni ovat kielitaitoisia, matkustelleita, perillä maailman tapahtumista, puheliaita ja positiivisia ihmisiä.

Kun suomalaiset itse uskovat näihin harhaoppeihin ja kulkevat ympäri maailmaa lomalla ja työasioissa kertomassa, kuinka Suomi on niin kelvoton paikka monessa suhteessa, tämä on se kuva, josta mahdollinen Suomeen työhön tuleva ammentaa. Ei hän seuraa päivittäin, mitä Suomessa tapahtuu vaan kuulee ehkä yhden epätyypillisen uutisen vuodessa. Sen sijaan hän tuntee jokuksen suomalaisen, joilla on kovin huono käsitys siitä, millainen paikka Suomi on. Keskiluokan olematon ostovoima aiheuttaa tästä marinasta leijonanosan, mikä on yksi lisäsyy yrittää tätä korjata.

Kun suomalainen kertoo, että Suomessa on ankeaa ja ihmiset tylsämielisen nuivia, tätä pitää suhteuttaa siihen, että maailman hirveimmistä perslävistäkin tulevat ihmiset useimmiten kertovat, mikä kaikki heidän maassaan on hyvää. Jos suomalainen ei kerro mitään hyvää mistään, on ulkomaanpellen vaikea asiaa ymmärtää, ja helposti syntyy mielikuva siitä, että kyse on aivan lohduttoman ankeasta paikasta, mikä on monellakin tapaa harhaoppi.

Tässä jokaisella on lähettilään tehtävä. Virallinen propaganda ei tavoita ketään, mutta valheelliset nyyhkytarinat leviävät, sillä ne kuulostavat huomionarvoisan omituisilta. Eihän Suomessa kaikki ole hyvin, mutta Suomi on ulkomaalaiselle paljon helpompi ja mukavampi paikka kuin mitä nämä tarinat antavat ymmärtää.

Miksi niitä silti pitää levittää?

Hesarin pääkirjoitussivulla pohditaan sitä, miksi Suomessa ruotsin kieltä puhuvien määrä vähenee, kun kaikkialla muualla Euroopassa vähemmistökielet ovat nousemassa kukoistukseensa.

Esimerkkejä kaivetaan Kataloniasta ja Walesista sekä maahanmuuttovaltioista Ranskasta ja Hollannista ja verrataan tilanteeseen Suomessa. Kirjoituksessa on kaksi tahallista tai tahatonta virhettä tai puuttuvaa havaintoa, joten käsitelläänpä ne nyt.

Kirjoittaja ei aivan tee tiikerinloikkaa siihen, että Suomessakin pitäisi kokeilla jotain pakollisia tai puolipakollisia kielikylpyjä lapsille, mutta kirjoituksen nojalla tällainenkin johtopäätös olisi helppoa tehdä. Kirjoittaja raapaisee ongelman ydintä puhumalla (ruotsin kielen) imagosta ja ylistää teatterin ja tv:n saavutuksia, mutta varsinainen havainto jää puuttumaan.

Pienempi kirjoituksen virheistä ja mielestäni selvä asiavirhe on se, että ruotsin kieltä puhuvien määrän väheneminen johtuisi siitä, että hallintoalueita on yhdistetty ja kaikki byrokraatit eivät enää osaa ruotsia. Tämä vaikuttaa puhtaasti kyläpoliittiselta kannanotolta sen puolesta, että ruotsinkielisten alueiden paikallishallinto säilytettäisiin ennallaan eikä siihen koskettaisi yleisten säästötalkoiden nimissä.

Minulle ei tule mieleen ketään, jonka taito tai taitamattomuus puhua jotakin kieltä olisi suurestikaan sidoksissa siihen, mitä kieltä valtion byrokraatit puhuvat, sillä heidän kanssaan ei asioida juuri koskaan. Palkansaaja asioi todennäköisesti suomea puhuvan julkisvallan kanssa passia uusiessaan kerran viidessä vuodessa, mutta melkeinpä kaikki muu hoituu internetissä tai automaattisesti, ja paperityö hoituu aivan hyvin myös ruotsiksi kuten myös nettilomakkeiden täyttäminen.

Ruotsin kieli on jonkunnäköisessä ahdingossa siksi, että väki on muuttanut kaupunkeihin, ja Suomen suurista kaupungeista oikeastaan vain Turku on sellainen, jossa ruotsin kielellä on jonkunlainen elävä asema, eikä sekään ole erityisen vahva kun myös Turkuun on muuttanut opiskelijoita suomenkieliseltä seudulta. Helsingissä sai vielä 50-luvulla joka paikassa palvelua ruotsiksi, nykyään ei juuri missään. Tämä on se, mikä vaikuttaa, sillä pelkällä ruotsilla ei pysty enää ostamaan ruokaa, keskiolutta tai kiiltävämpää peeseetä. Palveluammateissa olevien ruotsin kielen taito on yhtä vähäinen kuin omani, ja käytännössä tällaiset asiat hoituvat suomeksi. Työyhteisöt ovat muutamaa lukuunottamatta täysin suomenkielisiä, ja vaikka kyse on ihmisten äidinkielestä, mahdollisuus käyttää ruotsia muualla kuin suomenruotsalaisten kuplissa on vähäinen. Koululaitos tarjoaa siihen vielä tilaisuuden, mutta jos ei hakeudu Hankeniin, ovat jo yliopistossa kaikki sekaisin ja yhteiseksi kieleksi valikoituu suomi.

Ei ruotsin kieli tähän kuole, mutta syy ei ole viranomaiskielenkäytössä vaan kaupungistumisessa. Pääkaupunkiseutu ei enää ole merkittävästi ruotsinkielinen vaan käytännössä yksikielinen. Vaikka viranomaisiin lisättäisiin kuinka ruotsin kielen taitoa, se ei näkyisi missään, sillä heidän kanssaan ei henkilökohtaisesti asioida.

Toinen virhe, tai oikeammin puutteellinen havainto, liittyy siihen, millaisista kielistä noissa nousussa olevissa vähemmistökielissä on kysymys ja kuinka täydellisesti ne eroavat ruotsin kielestä Suomessa.

Kymr Walesissa ja katalaani Kataloniassa ovat kieliä, joissa sorrettuna ja miehitettynä itsensä pitävän alueen väki erottuu sortajastaan. Sama koskee monia muitakin porskuttavia vähemmistökieliä. Ne ovat nousussa siksi, että ihmiset haluavat erottua miehittäjästä lakkaamalla puhumasta valloittajan kieltä tai ainakin opettelemalla sen vanhan kielen.

Suomessahan tilanne on aivan päinvastainen. Menemättä nyt aivan tarkasti pohjoismaisen historian syövereihin, Ruotsi oli Suomessa jotakin, jota voidaan pitää miehittäjänä, ja sama koskee ruotsin kieltä Suomessa. Tästä seuraa imago-ongelma, sillä ruotsia ei nähdä kielenä, jolla jotenkin erotuttaisiin valloittajasta, vaan se on menneen valloittajan näivettyvä pikkukieli. Jos tilanne olisi päinvastainen, ja Suomi olisi pääosin ruotsinkielistetty ennen vuotta 1809 tai venäjänkielistetty sen jälkeen ja jäljellä olisi tänään kuuden prosentin suomenkielisvähemmistö, tämä kieli olisi nyt samanlaisessa huudossa kuin kymr Walesissa. Ruotsia tai venäjää äidinkielenään puhuvat suomalaiset pistäisivät lapsensa suomenkielisiin kielikylpyihin ja kouluihin, sillä he haluaisivat erottua Ruotsista ja ruotsalaisuudesta ja korostaa sitä, että me olemme oma kansa, jolla on oma kieli ja kulttuuri, tai vaihtoehtoisesti sitä, ettemme me nyt sentään ryssiä ole.

Suomessa tälle ei ole kuitenkaan mitään tarvetta, koska nimenomaan suomekielisyys on jo ajat sitten luonut jonkunnäköisen kansan, jonka asema ja rooli korostuivat Venäjän vallan aikana. Valloittajien ja miehittäjien vinkkelistä katsottuna vähemmistökieli eli suomi on voimissaan, joten ei tarvitse tehdä mitään suurempaa kielipolitiikkaa. Walesissa ja Kataloniassa miehittäjän valtakieli jyrää edelleen, joten voidaan olettaa, että näiden paikallisten kielten asema vahvistuu jatkossakin.

Ruotsin kieli on Euroopan vähemmistökielten joukossa oikeastaan aika kummajainen juurikin siksi, ettei siihen liity mitään sorrettua ja syrjittyä vähemmistöä ja heiltä ammottavien foinikialaisten aikaan valloitettua maata. Kun ei ole sortoa ja historiallista vääryyttä, on vaikea lietsoa ruotsinkielisiin mitään hurmahenkistä kielenpuolustamispolitiikkaa. Nythän sellaista on hieman yritetty viimeisen vuoden aikana, mutta varsin surkeasta pannukakusta on ollut kysymys, sillä tekaistujen ongelmien paukuttaminen ei aikaansaa suurtakaan kansanliikettä.

Toisaalta suomenkieliselle enemmistölle ruotsin kieli ei merkitse mitään oleellista kielellistä rikkautta, vaikka tätä propagandaa lukion ruotsintunnit olivatkin pullollaan, ja valtaosa vanhemmista ei koe mitenkään erityisen tarpeellisena sitä, että heidän lapsensa oppivat erinomaisesti ruotsin. Jotkut toki tekevät niin ja siinä ei ole mitään vikaa, valtaosa ei vaivaudu.

Tästä seuraa se, että vähemmistökielten yleinen noste ei tartu suomenruotsiin, sillä suomenkielisellä ei ole mitään tunnesidettä tuohon kieleen. Tätä voi verrata rivi-irlantilaiseen, joista valtaosa ainakin haluaisi osata puhua iiriä vaikkeivät viitsikään nähdä vaivaa sen opetteluun. Kun seka-avioliitot ovat tosiasia, veikkaan, että pääkaupunkiseudulla ruotsia todella aktiivisesti puhuvien määrä romahtaa 50 vuodessa. Se voi olla virallisesti paperilla äidinkieli, mutta suomen kieli on monelle heistä vahvempi. Jos näin käy, se tapahtuu ilman draamaa ja kriisiä.

Tässä kehityksessä ei ole mitään dramaattista. Suomea puhuvien on turhaa ruveta sohimaan muurahaispesää jyrkillä vaatimuksilla ruotsinkielisten pistämisestä kyykkyyn, sillä kun kieltä puhuvat lienevät itsekin tunnistaneet kielen uhanalaisuuden, tämä saattaa laukaista vastareaktion. Ei se mitään lopulta muuta, mutta kun Suomessa tällä hetkellä ja viime vuosikymmeninä kielipolitiikka ei ole ollut mikään erityisen keskeinen juttu vaan asiat vain hoituvat, tämä saatetaan hukata turhalla rettelöinnillä joutavan asian takia.

Nyt kun Nokia on valumassa amerikkalaiskomentoon, on alkanut keskustelu siitä, miten pitäisi auttaa sitä, että firmat pysyvät suomalaiskomennossa.

Ei sitä pidä auttaa. Ylimpään johtoon kannattaa palkata hyviä ihmisiä, ja heitä löytyy Suomesta suunnilleen saman verran kuin verrokkiryhmän valtioistakin, eli ei kovin paljoa. Kun suomalaisia on maailman ihmisistä alle promille ja länkkäreistäkään ei merkittävää määrää, kannattaa tarkastella näitä numeroita eikä olla nurkkapatriootti.

Suomessa pitää olla sen sijaan patriootti bisneksissä kuten muissakin asioissa. Ei niin, että karsastettaisiin vierasta vaan siten, että yritetään tehdä paremmin.

Jos mietitään mainittua Nokiaa tai oikeastaan mitä hyvänsä muutakin firmaa, tuotekehityksen ja myynnin avainihmiset eivät ole yrityksen terävintä kärkeä vaan keskikastia. Ylimmän johdon tehtävä on luoda heille hyvä ympäristö tehdä töitä ja yhteiskunnan tehtävä on luoda heille hyvä ympäristö elää.

Nokialla on kuulopuheiden perusteella menty hieman metsään siinä, että yrityksen ylin johto ei tee ihmisille tilaa hengittää vaan antaa kaikennäköisten hallintovisiirien mellastaa, mutta koska en ole ollut itse ikinä firmassa töissä, en puhu siitä sen enempää.

Jos unohdetaan menneen maailman suuruudet ja keskitytään tulevaan, mikä olisi Suomen menestysstrategia jatkossa? Tätä asiaa pitää ajatella niin, ettei sitä pidä räätälöidä yhdenkään nykyisen firman tarpeisiin vaan katsoa asiaa ylempää.

Suomessa on selkeitä vahvuuksia moniin muihin maailman maihin nähden. Väki osaa lukea ja kirjoittaa, ja myös ymmärtää lukemansa. Ihmiset Suomessa tietävät ulkomaiden menosta suunnilleen enemmän kuin minkään toisen länsimaan ihmiset. Koulutus on maksutonta ja syntyperä ei periaatteen tasolla ratkaise mitään. Käytännössä pummien lapsista tulee todennäköisemmin pummeja ja akateemisten lapsista tulee todennäköisemmin akateemisia, mutta kukaan ei karsasta säätykiertoon lähtenyttä pummin tytärtä syntyperänsä takia, vaan töitä hakiessa painaa pääasiassa henkilökohtainen ansio.

Erityisen suuri ansio Suomessa on ihmisten avarakatseisuus ja kyky tehdä muutakin kuin vääntää mutteria juuri siihen suuntaan, mihin pomo sitä käskee vääntää, ja hänellä on myös lupa ja suorastaan kannustus myös näin tehdä. Naapurimaissa joka suunnassa ollaan tässä asiassa huonommalla tolalla, ja mitä kauemmaksi mennään, asiat oikeastaan vain huononevat. Ei tarvitse mennä kuin Ruotsiin törmätäkseen useasti ihmisiin, jotka teoriassa osaisivat tehdä sen mitä pitääkin, mutta koska asia kuuluu jonkun muun toimenkuvaan, siihen ei kosketa, vaan järjestetään rivi palavereja, joissa yritetään saada joku muu asia tekemään.

Suomessahan ei pidä missään tapauksessa miettiä sitä, miten nykyiset firmat pärjäävät mahdollisimman suomalaisin voimin, vaan sitä, että Suomessa ylipäätään kannattaa harjoittaa jonkunlaista maailmanluokan yritystoimintaa.

Suurin ja ratkaisematon ongelma on se, että Suomessa väkeä on vähän ja työmarkkinat kapeat. Yksi sata jonkun alan asiantuntijaa palkkaava firma saattaa joutua ryöstöviljelemään tuon alan kaikki asiantuntijat sekä koulun penkiltä että muista firmoista, sillä nykybisneksissä on runsaasti niche-aloja. Vaikka valtaosa asioista hoituu kenen hyvänsä voimin, aina tarvitaan pieni joukko joitain hyvin spesifejä asiantuntijoita, ja heidän saatavuutensa Suomessa on toisinaan hankala. Tämä pitää vain hyväksyä, sillä asiaa ei voi suuresti mitenkään auttaa.

Toinen ongelma on se, että Suomessa tuo mainitsemani keskikastin ja -tienestien väki on läntisten maiden mittapuulla ostovoimaltaan huonointa tai toiseksi huonointa. Jotkut itämaatkin menevät tässä asiassa edelle.

Tämä oli johdanto.

Ehdotan, että Suomessa ei politiikan tasolla mietitä yritysten, toimialojen tai minkään muunkaan sellaisen tukemista ja suosimista. Ehdotan sen sijaan, että Suomen vallankahva ottaa pitkän tähtäimen tavoitteeksi sen, että Suomessa on Euroopan kääpiövaltioiden jälkeen ostovoimaisin asiantuntijaluokka.

Tavoite ei ole niin outo kuin miltä se kuulostaa. Kuten ylempänä kirjoitin, tämä joukko on se, jonka työpanoksella Suomi menestyy tai on menestymättä. Nyt Suomen ylempi keskiluokka on täydellisesti kyykyssä. Palkat ovat pienet, elinkustannukset ovat hirveät ja verotuskaan ei ole enää tässä tuloluokassa erityisen miellyttävää. Tästä kaksi kolmannesta on valtiovallan ratkaistavissa olevaa ongelmaa.

Jos periaateohjelma olisi tuo mainitsemani ja sen perusteella ryhdyttäisiin tekemään politiikkaa, vaikutuksia olisi moniin asioihin.

Julkisvallan pitäisi keskittyä ansaitsemisen verottamisen sijaan kuluttamisen ja yritysten verottamiseen. Nykyinen korruptiolta haiskahtava kaavoitus- ja asuntorakennusbisnes voisi saada kyytiä. Kilpailun puute vähittäiskauppamarkkinoilla saattaisi kaivata ratkaisijaa. Kaikennäköinen perisuomalainen välistäveto, jossa asiat maksavat liikaa ansiotasoon nähden, olisi tulilinjalla, ja kilpailun lisääntymistä edistettäisiin käytettävissä olevin keinoin.

Jos Suomessa keskiluokan ja ylemmän keskiluokan elintaso olisi näillä main paras, ei tarvitsisi miettiä, miten Suomeen houkutellaan ulkomaalaisia, sillä he tulisivat houkuttelematta. Jos Suomessa mainitut vahvuudet huomioon ottaen olisi myös taloudellisesti järkevää elää, ei tarvitsisi miettiä, mistä tulee uusi Nokia tai miten pidettäisiin firmat suomalaisina. Kaikenmaalaiset firmat tekisivät mielellään asioita Suomessa, sillä asioita tekemään löytyisi helposti hyviä tekijöitä ja valmiiksi terve yrityskulttuuri. Palkkaongelmakin korjautuisi, jos Suomessa olisi kilvoittelua työvoimasta nykyistä laajemman yrityskannan kautta.

Tämä kokonaisuus ei edes vaatisi köyhien ajamista pinkopahvien alle vaan sen, että selvät markkinahäiriöt korjattaisiin ja julkisvalta keskittyisi oleelliseen eikä näiden markkinahäiriköiden suojelemiseen. Kohtuullisilla veroilla pystyttäisiin aivan hyvin tarjoamaan nykyiset peruspalvelut ja perustulonsiirrot sekä pitämään infrastruktuuri kunnossa.

Nyt Suomen strategia on sitoa valtaosa ihmisistä turpeeseen, hyväksyä vähäistä suurempi aivovienti ja lahjoa yrityksiä nallekarkeilla, ja tämä ei mielestäni johda mihinkään. Se palkitsee väärät tahot eikä hyödynnä Suomen vahvuuksia ensinkään.

Tämä on mielenkiintoinen juttu.

On siis tutkittu ja havaittu eroja illan- ja aamunvirkkujen persoonallisuudessa ja uralla etenemisessä.

Itse olen miettinyt asiaa jo varmaan yli kaksikymmentä vuotta. Minua illanvirkumpaa ihmistä saa hakea. On aivan täydellisen yhdentekevää mihin aikaan herään, mutta henkisesti herään vasta joskus kahden kolmen maissa iltapäivällä. Sillä ei ole väliä tämän asian kannalta, olenko herännyt seitsemältä vai yhdeltätoista. Vasta iltapäivällä alkaa elämä voittaa ja erilaisten asioiden tekeminen innostaa.

Mietin asiaa itse kauan sitten kun selvästi ihmisiä oli hyvin eri rytmisiä, jotta minkä takia asiaa ei mitenkään huomioida ympäröivässä yhteiskunnassa vaan kaikki on rakennettu aamuvirkkujen aikataulun mukaan. Koulu alkoi aivan naurettavan aikaisin kahdeksalta. Armeijassa piti herätä kuudelta. Työpaikalla olen ollut ainoa johtaja, jonka kalenterissa on ollut kestovaraus 8-11 estämässä yhdenkään palaverin laittamista naurettaviin aikoihin.

Tutkimus tarjoaa tähän valoa. Kun aamuvirkkuja pidetään ahkerampina ja he etenevät urallaan, he täyttävät ilmeisesti lähipiirinsä samanlaisilla ihmisillä. Kysymys ahkeruudesta on ilmeisesti mielikuviin perustuva. Minua voidaan syyttää työtä vieroksuvaksi kun en viitsi mennä mihinkään älyttömiin kello yhdeksän istuntoihin katsomaan zombina eteeni, tai ainakaan en ole niissä erityisen puhelias. Tätä pidetään laiskuutena. Sen sijaan kun aamun pirteät pikku pioneerit kieltäytyvät kategorisesti palavereista kolmen jälkeen iltapäivällä kun ei silloin enää jaksa innostua mistään, se on ymmärrettävää ja luonnollista, ja palaveri pitää siirtää aamuyhdeksäksi.

Puusta katsoen kyse on täsmälleen samasta asiasta: eri ihmiset ovat virkeitä ja tuottavia eri aikaan. Siitä huolimatta tätä ei haluta tunnustaa, vaan ylläpidetään mielikuvaa siitä, että oikea ahkerointi tapahtuu aamulla ja kaikki muut ovat vätyksiä.

Kyllähän yhteiskunta näinkin toimii, mutta samalla se hukkaa aika paljon lahjakkuutta kun yritetään taivuttaa ihmisiä tarpeettomaan muottiin, johon he eivät sovi. Pientä helpotusta valkokaulustyössä tulee jos käytössä on liukuva työaika, mutta kun liukuma on aamuseitsemästä aamuyhdeksään, sillä ei ole aamu-unisen kannalta mitään merkitystä, sillä ei yhdeksän ole hirveästi kahdeksaa parempi.

Jossain, en kuolemaksenikaan muista missä, oli parin kuukauden sisään uutinen koulusta, jossa oli testattu koulupäivän siirtämistä tunnilla eteenpäin kun oppilaiden väsymys alkoi olla ongelma. Oppimistulokset paranivat silmissä kuten myös gallup-kyselynä mitattu viihtyvyys.

Tämä on asia, jossa ihmiset selvästi ovat erilaisia, mutta erilaisuutta ei tahdota mitenkään ottaa huomioon. Yhteiskunnan aikataulu tuntuu edelleen perustuvan aamu- ja iltalypsyn väliseen aikaan, vaikkei tähän olisi mitään muuta syytä kuin “varhainen lintu madon nappaa” -harhaoppi.

Monissa muissa asioissa on ymmärretty yksilöllisyyden hyödyntämisen tarjoama mahdollisuus ihmisten elämänlaadun parantamiseen, mutta tässä asiassa ei tunnu suuria tapahtuvan. Ei siitä ole kovin montaa vuosikymmentä kun vasenkätisiä yritettiin eheyttää pakottamalla heidät käyttämään oikeakätisten työkaluja oikealla kädellä ja kirjoittamaan oikealla kädellä, ja kun tulokset olivat sitten huonoja, vasenkätiset alkoivat vaikuttaa tyhmiltä ja kömpelöiltä ja pärjäsivät elämässään oikeakätisiä huonommin. Tänä päivänä on hassunkurinen ajatuskin, että vasenkätinen olisi oikeakätistä tyhmempi, ja menneen maailman typeryyksille nauretaan.

Nyt pakotetaan aamu-uniset zombeilemaan työelämänsä puoliunessa ja kuvitellaan heidän olevan laiskoja. Saattaisimmekohan nauraa tällekin asialle joskus tulevaisuudessa?

Ennen kuin Barack Obama valittiin presidentiksi, Euroopassa jokainen vähänkin vasemmalle vinksallaan oleva media, eli Suomessa kaikki ja muissakin maissa useat sekä kovin, kovin moni maltillista tai jyrkempää vasemmistoa edustava, piti hänen todennäköistä valintaansa lähes messiaanisena asiana.

Jutta Urpilainen ehti kertomaan Obaman valinnan jälkeen, että nyt amerikkalaiset ovat ottaneet merkittäviä askelia kohti SDP:n arvoja ynnä muuta potaskaa, ja tämän sortin puppua sai lukea monesta tuutista. Sodat loppuvat, köyhyys poistuu, sosiaalidemokratia valloittaa Amerikan, Lähi-Idän umpisolmu ratkeaa, suurvalta lakkaa käyttäytymästä suurvallan lailla ja jatkossa kuuntelee korvat höröllä kun eurooppalaiset neuvovat, miten asiat oikeasti pitää tehdä.

Missä nämä auguurit ovat nyt?

Mielestäni Obama ei ole pärjännyt huonosti tässä vaikeassa tehtävässä. Sen sijaan jokaiselle USA:n politiikkaa tuntemattomallekin lienee tullut jo tässä kohtaa selväksi, ettei suurvalta lakkaa olemasta suurvalta vain siksi, että presidentiksi valitaan ei-valkoinen.

USA:n presidentti ei ole runsaasta vallastaan huolimatta erityisen vapaa poliittinen toimija. Vaalikampanja maksaa todennäköisesti satoja miljoonia, ja tätä rahaa ei kerätä slummien asukeilta vaan äveriäimmiltä suuryrityksiltä. Valituksi tuleminen edellyttää lisäksi, ettei ärsytä tiettyjä vaikutusvaltaisia ryhmiä, kuten vaikkapa juutalaisia tai sotilaita. Riviamerikkalainen eroaa muista länsimaalaisista sangen suuren konservatiivisuutensa takia, ja liian radikaaleja asioita visioiva presidentti vaihdetaan seuraavissa vaaleissa joko toiseen saman puolueen edustajaan tai jos tätä ei tehdä, toisen puolueen henkilöön. Vaikka rannikoilla ollaankin liberaalimpia kuin punaniskaisella raamattuvyöhykkeellä, ei heitä silti voi verrata tässä vastaaviin kaupunkilaisiin läntisessä Euroopassa.

Obamalle asetettiin aivan täydellisen mihinkään perustumattomia odotuksia Manner-Euroopassa. Minusta olisi mukava lukea joskus analyysiä tästä hullutuksesta, jos edes joku näistä oraakkeleista uskaltaisi tunnustaa olleensa väärässä. Väärässä oleminen ei kuitenkaan ole mikään synti suomalaisessa toimittajakunnassa, poliittisessa etulinjassa ja itsensä intelligentsiaksi ylentäneessä yliopistoväessä, sillä maailmasta tuskin löytyy monestakaan maasta älymystöä, joka on onnistunut olemaan kategorisen väärässä melkein kaikissa asioissa oikeastaan aina, ja kukaan ei tunnu huomaavan mitään.

Luin muutama päivä sitten lehdestä suunnitelmista (vai oliko se päätöskin jo) rajoittaa jotenkin pankeissa maksettavia tulospalkkioita. Määrällistä kattoa ei sinänsä asetettu, mutta vaatimuksiin kuului, että tulospalkkio pitää jyvittää usean vuoden ajalle ja se pitää sitoa jotenkin myös yrityksen osakekurssin kehitykseen.

Tämä on turskea tuulahdus keskustelusta 10 vuoden takaa, sillä tuo vaatimuslista tuo mieleeni option.

Noin kymmenen vuotta sitten käytiin keskustelua optioista kun herrat saivat hirveästi rahaa ja narrit eivät saaneet mitään. Optioita paheksuttiin syvästi ja vaadittiin, että niistä pitää luopua ja korvata ne rahallisilla tulospalkkioilla. Optiokeskusteluhan synnytti elämään jääneen “kvartaalikapitalismi” -termin, jossa paheksuttiin yritysjohtajia siitä, että he yrittävät maksimoida optioidensa tuoton lyhytnäköisellä osakekurssin vedättämisellä, johon hommaan kuuluu muunmuassa irtisanomisia, pieniä palkankorotuksia ja jatkuvaa kulukuuria.

Nyt on toinen ääni kellossa. Huutoon vastattiin ja nämä iljettävät, kvartaalikapitalismia aiheuttavat optiot korvattiin bonuksilla. Asiasta marisseet saivat sitä mitä halusivat, mutta nyt täsmälleen sama sakki valittaa, että bonus se vasta paha on, optioita pitäisi olla.

Koittakaa nyt jo päättää.

Näyttää epäilyttävästi siltä, että mikään tapa palkita firmojen ja pankkien henkilöstöä ei ole oikea, jos palkitsemismetodi tuottaa jotakin. Kun asiaan täysin osattomien ihmisten vaatimuslista heilahteleepyörähtelee kymmenessä vuodessa ääripäästä toiseen ja takaisin, mikä on tällaisen vaatimisen painoarvo ja mihin syvälliseen näkemykseen ja liikkeenjohdolliseen ymmärrykseen se perustuu? Minun mielestäni se ei perustu mihinkään, ja kun kerran yleinen mielipide on näinkin tuuliviirimäistä, on parempi jättää koko asia firmoille itselleen ja olla säätämättä mitään EU-direktiivejä asiassa, josta EU byrokraatteineen ymmärtää suunnilleen yhtä paljon kuin sika hopealusikasta.

Oma mielipiteeni on se, että jos itse olisin näitä ohjelmia laatimassa, maksaisin yksinomaan rahallisia bonuksia.

Optio on kannustinjärjestelmä, joka kannustaa kaikkein huonoiten mihinkään. Tulos/vaivannäkö -suhde optioissa on sellainen, että kun tekee jatkuvasti mahdollisimman vähän, hyötysuhde on parhain, ja minä en haluaisi erityisesti palkita ketään vätystelystä.

Sallikaa minun selittää. Osakekurssit heiluvat yleisten suhdanteiden ja sopuli-ilmiön takia paljon enemmän kuin mitä yksittäisen henkilön tai tiimin työpanos vaikuttaa mihinkään. Kun yksi pankki sukeltaa, muutkin pankit sukeltavat, vaikka yhdessä pankissa henkilöstö hymyilisi kauniimmin ja tekisi työnsä hieman paremmin kuin kilpailijoilla.

Optio-ohjelmia usein luodaan vuosittain tai puolivuosittain, ja strike, eli se hinta, jolla optio rupeaa tuottamaan jotakin, asetetaan nykyistä osakekurssia jonkun verran ylemmäksi, riippuen siitä, minkä ajan kuluttua nämä optiot saa myydä tai muuttaa rahaksi muuten. Jos elämme nyt lamaa tai nousukauden alkupuolta, osakekurssit yleisesti ovat parin kolmen vuoden kuluttua selvästi nykyistä korkeammalla, vaikka firmassa olisi tehty normaalisuoritus vasemmalla kädellä pikku pöhnässä, sillä kun pankkiala yleisesti piristyy, piristyy kaikkien pankkien bisnes. Jos taas eletään nousukauden loppumetrejä tai laman alkua, osakekurssit ovat parin vuoden kuluttua selvästi alempana kuin nyt, vaikka yhdessä pankissa parannettaisiin kuinka palvelua ja tuotekehitystä. Tässä tilanteessa ainakaan kannustinjärjestelmä ei motivoi tekemään mitään, sillä kaikki tietävät nyt saatavien kannustimien olevan tosiasiallisesti arvottomia.

Kyllähän tietysti ahkera voi raataa niska limassa, mutta laiskemman kannattaa tehdä perusrutiinia leppoisasti kaikissa tilanteissa, sillä turha ahkerointi ei paranna rahallista lopputulosta vaan samat hillot saa tekemättä mitään.

Bonusjärjestelmät voidaan rakentaa siten, että ne palkitsevat huippuvuosina vasta todellisesta huippusuorituksesta ja ottavat huomioon sen, että kauppa käy mainiosti muutenkin ja asiakkaita vyöryy ovista ja ikkunoista, vaikka firma palkkaisi vahtimestareita yrittämään pitää liikoja asiakkaita kauempana. Lamavuonna taas voidaan päättää palkita avokätisesti jo yhden uuden laadukkaan asiakkaan hankinnasta, sillä tämä on noissa olosuhteissa huippusuoritus.

Jonkunlainen välimuoto olisi synteettinen optio, jossa esimerkiksi verrataan toimialan yleiseen kurssikehitykseen, mutta ongelmansa on tässäkin. Jos toimialalla alkaa uudelleenjärjestelyjen kausi ja yrityksiä vallataan ylihintaan, ei-vallatuksi tulleen yrityksen osakekurssi näyttää helposti matelevan vertailuindeksiin verrattuna, ja tähän ei tuon firman työntekijä voi vaikuttaa. Samaten kaikkien optio-ohjelmien ongelma on se, etteivät ne palkitse eri työntekijöitä eri lailla. Jos tuotekehitys tekee hyviä tuotteita mutta myynti kusee tai ATK-järjestelmä ei kykene uusia tuotteita implementoimaan, kannattaisi tuotekehittäjät silti palkita mutta myyntiä ja hikinörttejä ei. Optio ei tähän oikein kykene.

Toriparlamentin tuomio tulee aina jos palkitsemisjärjestelmä tuottaa suuria palkintoja. Siitä ei vain kannattaisi välittää mitään, ainakaan poliittisen koneiston. Tämä on asia, joka ei kuulu poliitikoille millään tavoin, vaan yritysten omistajille. Jos julkisvalta omistaa yrityksiä, se voi käyttää valtaa siellä mielensä mukaan, mutta yksityisomisteisen firman palkkaus- ja palkitsemisrakenteeseen ei ole syytä puuttua vaan jättää asia työntekijän ja työnantajan välisen sopimuksen varaan.

Aivan kuten muissakin hommissa tehdään.

Tämä ikuisuusaihe on taas pinnalla kun joku oikeusaste on tuominnut Pöyryn maksamaan lisäveroja siitä hyvästä, että työntekijät ovat käyttäneet bonusmaileja omiin matkoihinsa.

Tämä asia herättää tunteita ja kärkeviä mielipiteitä, mutta tosiasia on, että Suomessa verojärjestelmä on sellainen, että näiden selvästi rahanarvoisten etujen verottamatta jättäminen sotii sen periaatteita vastaan. Se, mikä on näiden mailien rahallinen arvo, onkin sitten haastavampi kysymys sekä se, missä kohtaa veroa pitäisi maksaa. Maileja kerättäessä vai niitä käytettäessä. Se, että periaate on koko lailla pikkusieluinen ja typerä, ei muuta juridista asetelmaa miksikään.

Tästä asetelmasta päästäisiin eroon muuttamalla lakia siten, että verotettavaa tuloa eivät ole satunnaiset edut, jotka eivät selvästi ole korvausta suoritetusta työstä. Jos työnantaja muuttaa palkkaa vaikkapa asuntoeduksi, on selvää, että tästä kuuluu maksaa veroa, mutta lentomailit eivät ole tähän verrattavia. Niillä on hankalasti määriteltävä rahallinen arvo, mutta niin kauan kuin niitä saadaan ainoastaan tehdyistä työmatkoista eikä esimerkiksi niin, että työnantaja ostaa lentoyhtiöltä maileja jollekin työntekijälle ja näin korvaa palkkaa, voidaan juridisesti tehdä ero luontaisedun ja sivutuotteen välillä. Maileja saadakseen pitää kuitenkin lentää, joten se, että työnantaja vain lennättäisi ihmisiä huvikseen, jotta he saisivat paljon maileja, tulee paljon kalliimmaksi kuin antaa näiden mailien tuomaa etua vastaava summa rahaa kaikkine sivukuluineen ja veroineen.

Tämä muutos olisi tehtävä siksi, että lentomaililla ei ole mitään kiinteää arvoa, josta vero voitaisiin reilusti, ennustettavasti ja ilman kohtuutonta byrokratiaa määrätä.

Jos mailien keräämistä arvioverotetaan saantihetkellä, tulos on epäreilu. Lentoyhtiöiden konkursseja on nähty, ja nämä tuppaavat nollaamaan bonusjärjestelmät. Vähäisiä mailimääriä ei voi käyttää mihinkään, ja kaikki eivät muutenkaan matkusta vapaa-ajallaan. Näin siis maksettaisiin tuloveroa saatavasta, joka ei kenties ole tuloa ollenkaan. Jos taas veroa pitäisi maksaa käyttöhetkellä, arvo olisi sinänsä määritettävissä, mutta kun mailit ovat voimassa vuosia Finnairilla ja joillain lentoyhtiöillä ikuisesti, missä olisi se virasto, joka osaisi määrittää, kuka edellisistä työnantajista on antanut minkäkin suuruisen kontribuution käytettyyn pottiin ja paljonko siellä pitää maksaa sivukuluja? Turhaa byrokratiaa, joka ei tuottaisi mitään.

Mailin erilaista arvoa voi hahmottaa vaikkapa omien British Airwaysin mailieni kanssa. Jos otan niillä menopaluulipun turistiluokassa Helsinkiin, se maksaa 30000 mailia + veroa noin satanen. Tällainen lippu maksaa veroineen 200-250 puntaa. 30000 mailia on siis noin 150 punnan arvoinen, mikä tekee mailista puolen pencen arvoisen. Jos otankin ensimmäisen luokan lipun Johannesburgiin, se maksaa 150000 mailia plus parisataa veroja. Tällainen lippu maksaa satunnaiselle päivälle marraskuulle 5241 puntaa, jossa lipun hintaa on noin viisi tonnia, ja mailin arvo onkin 3,3 penceä eli melkein seitsemänkertainen.

Tietysti voidaan ajatella, että mailit voidaan jättää keräämättä kokonaan. Tällöin ne ovat kuitenkin tukiainen (kotimaiselle) lentoyhtölle, sillä näiden mailien hinta on joka tapauksessa leivottu sisään jokaisen lentolipun hintaan. Jos firmat maksavat maileista mutteivät käytä niitä, lentoyhtiö kiittää. Samoin käy, jos edut jaetaan useille korteille ja omat lennot meneät yhdelle, työmatkat toiselle. Näiden yhdistäminen voi olla hankalaa, ja jos kummallakin maileja on niin vähän, ettei niillä saa ilmaislippua ennen vanhenemistaan, etu jäi lentoyhtiölle.

Nyt oikeus on tulkinnut, että työnantajan on valvottava mailien keräämistä ja käyttämistä ja maksettava veroa näistä maileista eikä suinkaan työntekijöiden.

Tämä on turha velvoite työnantajalle, sillä asia ei ole aivan helposti valvottavissa. Käytännössä valvontaa tekevissä firmoissa on tuo kahden kortin järjestelmä, mutta tämä ei vielä riitä. Firma voi lippua ostaessaan laittaa oman bonuskorttinsa työntekijän lentolippuun, mutta asia on viime kädessä matkustajan eikä maksajan päätettävissä. Jos matkustaja haluaa lentokentällä check inissä vaihtaa lipulla olevan kortinnumeron, mikä ei ole edes erityisen tavaton toimenpide, se vaihdetaan. Näin tehdään rutiininomaisesti esimerkiksi silloin, kun samalla lentolipulla on useiden allianssien yhtiöiden lentoja ja haluaa niiltä kaikilta mailit eri firmojen korteille.

Työnantajan ainoa keino valvoa asiaa on se, että siellä verrataan kuukausittaisia tai vuosittaisia mailiraportteja ostettujen lippujen tietoihin ja katsotaan, että kaikesta on maileja kertynyt. Kun mailit unohtava virhe ei ole erityisen harvinainen, mistä syystä jokaisella lentoyhtiöllä on automaattinen mailienpenäysjärjestelmä ettei asiakaspalvelijoiden aika huku tähän arkiseen asiaan, työntekijää tuskin voisi irtisanoa väärinkäytöksen takia, vaikka jotain lentoa ei listalla olisikaan.

Nyt linjaus tuntuu oikeudelta olleen periaatetta suosiva ja toimivaa käytäntöä vieroksuva. Firmojen hukuttaminen tämän sortin byrokratiaan on joutavaa, joten lakia kuuluisi muuttaa, vaikka paljon lentävät saavatkin joskus hieman “ansiotonta” etua. Epäreilu tilanne kun on sekin, että asia on periaatteessa valvottava, mutta käytännössä valvonnan suorittamista valvotaan pistokokeilla. Tässä tilanteessa verottaja tietää voivansa narauttaa jokaisen firman koska hyvänsä, sillä valvonta on ilman suurta manuaalista työtä mahdotonta ja parhaimmillaankin puolivillaista.

Huomasin juuri, että tämä on järjestysnumerollaan tuhannes kirjoitus täällä.

Joskus kun kolmisen vuotta sitten tämän aloitin, minulla ei ollut aavistustakaan, riittääkö tarinaa viikoksi vai viideksi vuodeksi. Toistaiseksi näyttää riittäneen.

Luin Iltalehmästä tämän uutisen etusivultaan.

Lapset siis myyvät seksiä keskustan ostareissa saadakseen pussikaljaa. Ilmiö on perin vastenmielinen, mutta mitä tästä uutisesta seuraa?

Seuraako siitä se, että vanhemmat vahtivat lapsiaan hieman tarkemmin, vai seuraako siitä se, että hulluimpien pedofiilien määrä ostareissa pompsahtaa, kun kerran markkinat ovat siellä? Suoraan sanoen veikkaan jälkimmäistä.

En minä tiedä mitä asialle pitäisi tehdä, mutta nyt on selvästi kirjoitettu mainos, mikä tuntuu ajatuksena perin ikävältä.

Päivi Räsänen kysyy, onko pride-kulkueen kaasuisku kenties vastareaktio “eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle”.

Mopo keulii tosin jo hieman ennen kysymyksen asettamista, sillä hän yhdistää asiaan myös maahanmuuttopolitiikan: “miten laajalti äärioikeistolaiset ja uusnatsismiin liittyvät ajatukset saavat kannatusta nuorten keskuudessa. Osaltaan ilmiöön saattaa vaikuttaa vaikenemisen kulttuuri maahanmuuttopolitiikassa. Jos maahanmuuttopolitiikan aiheuttamista tosielämän ongelmista kaikissa puolueissa vaietaan, ääriliikkeille jää toimintatilaa.”

Tässähän on kyseessä tyylipuhdas argumentaatiovirhe. Ensimmäinen on olkiukko. Pomminheitto homoparaatissa ei liity edes etäisesti maahanmuuttopolitiikkakeskusteluun, joten sen yhdistäminen tähän tuntuu joutavalta. Toinen asia ei oikeastaan ole edes argumentaatiovirhe vaan asiavirhe: vaikka edellinen olkiukko ei olisikaan olkiukko, entä sitten? Minun havaintojeni mukaan maahanmuutosta puhutaan nykyään aivan mahdottoman paljon. Pikku hiljaa myös suuret puolueet ovat tulleet keskusteluun mukaan ja keskustelu ei ole enää vain ääripäiden änkyröintiä edustavien vihervasemmiston ja persujen välistä kitinää. Erilaisia mielipiteitäkin on esitetty ja niistä keskusteltu (esim. kohu Urpilaisen ja Heinäluoman lausunnoista). Kun vaalit lähestyvät, asiasta puhutaan lisää ja puolueiden välillä on aitoja sisällöllisiä eroja, ei ainoastaan kosmeettisia painotuseroja. Mitä Räsänen oikein tarvitsee lisää, että pomminheittäjät pysyvät luolissaan?

Monet ovat kuitenkin ehtineetkin jo kommentoimaan tätä kohtaa: Voiko Pride-kulkuetta vastaan tehdyn typerän hyökkäyksen tulkita myös vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle?

Kyllä varmasti voi tulkita mitä hyvänsä miten hyvänsä, ainakin jos on Päivi Räsänen. Ei arvoliberaaliutta Suomessa yksinomaan mikään mystinen “poliittinen eliitti” aja. Kyseessä on aivan arkinen asia, joka kattaa valtaosan suurten kaupunkien ihmisistä ja aika paljon maalaisiakin. Päivi Räsänen kerää aatteineen noin viiden prosentin kannatuksen vaaleissa, ja tämän poppoon painoarvo ei ole yhteiskunnassa kaksinen, kuten ei kuulukaan olla. Hieman samantapaisia arvoja edustaa valtaosa Maalaisliitosta ja fraktiot Kokoomuksesta, RKP:stä ja Persuista. Oman arvaukseni mukaan noin kolmannes suomalaisista tai vähän alle.

Tällä kolmanneksella on äänitorvensa. Myös vakavasti otettavia löytyy eikä tarvitse turvautua Räsäseen jos ei huvita. Enemmistö kuitenkin on Suomessa arvoliberaaliuden kannalla, ja ajan kuluminen ei näyttäisi ainakaan vähentävän tämän joukon määrää.

Muutaman hullun todennäköisesti yhteen kertaan jäävä terrorikampanja ei ole mikään merkittävä yhteiskunnallinen puheenvuoro tai protesti, eikä sitä pidä sellaiseksi tulkita. Kansalaistottelemattomuudella on aikansa ja paikkansa, mutta sitä ei käytetä toisten terveyden tai omaisuuden vahingoittamiseen vaan toisenlaisiin tapauksiin. Tässä ei ole kyseessä mikään poliittinen mielenilmaus vaan rikos, ja rikollisia on aivan turha näennäisymmärtää.

Tilanne olisi ehkä toinen, jos Suomessa olisi mahdotonta saada homojen oikeuksia vastustavaa agendaa (tai jotain muuta agendaa) poliittisen prosessin käsittelyyn. Se on kuitenkin aivan täysin mahdollista, mistä kertoo esimerkiksi Räsäsen lausuntoautomaatti ja hänen puolueensa agenda. Se, että tällaisella agendalla ei ole suuremmin kannatusta, ei selitä tai oikeuta pomminheittoa vaan oikeuttaa tekemään johtopäätöksen, että agenda ei ole erityisen suosittu. Jos yhteiskunta estäisi politiikan teon jollain asialla, pitäisi tehdä vallankumous, mutta koska se ei estä, rikollisia pitää kutsua rikollisiksi eikä etsiä heidän tekojensa takaa yleviä tarkoitusperiä.

Tässä lähinnä huomiota kannattaa kiinnittää uutiseen ja sen otsikkoon.

Lähinnä huomasin sen, että työpaikkojen yhteistyöasioita on kysytty luottamusmiehiltä, ei työntekijöiltä itseltään. Tässä nimittäin sivuutetaan kokonaan se osa työvoimaa, joka ei työskentele missään erityisen järjestäytyneillä aloilla, eli valtaosa valkokaulustyöstä.

Tulos voi sinänsä olla aivan oikea, sillä irtisanomiset usein aiheuttavat asenteiden kiristymistä, mutta tämä tutkimus ei kyllä kerro koko kuvaa. Tutkimus ei sitä todennäköisesti väitäkään kertovansa, mutta uutinen yleistää notkeasti luottamusmieskyselyn koko työelämän ilmiöksi.

Suomalaisessa työelämässä luottamusmiesjärjestelmä alkaa useimmilla työpaikoilla olla tiensä päässä kun ihmiset kuuluvat satunnaisiin liittoihin tai eivät kuulu liittoihin ollenkaan. Pääasiassa yhtä liittoa henkisesti edustava luottamusmies ei välttämättä ole kovinkaan läheinen ja luotettu henkilö muille työntekijöille. Jos luottamusmies tulee jostain SAK:laisesta liitosta, työpaikan akateemiset tuskin käyvät juttelemassa hänelle murheitaan, ja päinvastoin.

Tästä voi siis päätellä, että luottamusmiesten asema on huonontunut, sillä he eivät tosiasiallisesti edusta enää kuin pientä osajoukkoa firman työntekijöistä, ja näin ollen heidän painoarvonsa ja mahdollisuutensa neuvotella työnantajan kanssa on heikentynyt samaa tahtia.

Tästä päästään siihen, mistä olen kirjoittanut ennenkin: suomalaisessa työelämässä on syytä siirtää edunvalvonta lainsäädännön tasolle. Liitot tekivät sitä hyvin aikanaan ja tekevät sitä edelleen sellaisissa työpaikoissa, joissa kaikki tai melkein kaikki ovat saman alan väkeä. Modernissa toimistoympäristössä näin ei enää ole. Keskeiset asiat pitäisi siirtää liittosopimuksista lainsäädäntöön koskemaan kaikkia, ja liitoille jäisi lähinnä valvontatehtävä.

Rinnalle pitäisi luoda joku mekanismi sille, miten pätkätyöläiset voivat valvoa etuaan tilanteessa, jossa liitot eivät ole heistä suuremmin kiinnostuneita, ja oikeastaan muutenkin. Nyt pätkätyöläisen ongelma on se, että vaikka väärinkäytöksistä sinänsä voisi valittaa viranomaisille, Kekkoselle ja paaville, näin ei voi käytännössä tehdä, sillä ongelma kyllä tulee korjatuksi, mutta samalla työtä vuokraava jättää vain sopimuksen uusimatta, sillä ei viitsi asioida moisen äkäpussin kanssa kun nöyrempiä on jonossa oven takana.

Kun oikeusjärjestelmä ei Suomessa tuomitse rangaistuskorvauksia, tosiasia on se, että jotain muutaman prosentin maksamatta jäänyttä lisää oikeudessa penäävä voi juttunsa voittaessaan voittaa sata euroa ja potkut, ja juttunsa hävitessään voittaa 42 tonnin oikeudenkäyntikulujen maksamisen sekä potkut. Potkut tulee joka tapauksessa, ja kun voitettavaa on vähän, motiivi penätä oikeuksiaan on vähäinen ja se jää lähinnä muutaman periaatteen ihmisen harteille. Tämä mahdollistaa sen, että työntekijä voi joko tahallaan hieman viilata kaikkia linssiin ilman pelkoa seuraamisesta jos työnantaja on rosvo, sekä sen, että työnantajan ei tarvitse virkansa puolesta yrittää parhaansa mukaan huolehtia siitä, että kaikki asiat menevät lain kirjaimen ja hengen mukaan. Siihen ei kannata pistää ihan hirveästi paukkuja, sillä jos joku asia menee väärin, ainoa rangaistus on käytännössä se, että virhe pitää korjata.

Tätä rakennelmaa on pakko voida pöyhiä jotenkin. Siinä voivat ammattiliitot olla mukana tai olla olematta, mutta jos liitot takertuvat vain menneisyyteen, silloin ne pitää sivuuttaa. Menneessä maailmassa tällaiset pikkujutut hoidettiin kuntoon liittojen kautta, sillä liitto olisi aina voinut pistelakolla pysäyttää yhden firman toiminnan kokonaan kunnes asia on kunnossa, ja asia ei henkilöidy yhteen valituksen tehneeseen työntekijään. Nyt liitto ei voi enää pysäyttää kovinkaan montaa firmaa, sillä jos 5% firman väestä kuuluu yhteen liittoon, lakko harvoin puree jos muut ovat työssä.

Jäljelle jää viranomaistie, joka on tällä hetkellä rakennettu työntekijän kannalta sangen vähän houkuttelevaksi.

ja lisää jorinaa siis myöhemmin. Loppukuukin menee vähän siellä täällä, eli sangen satunnaisesti.

Päiväkotien teipatut lapset ovat olleet viikon puheenaihe Suomessa ja vähän muuallakin.

Erkki Tuomioja ei petä meitä taaskaan. Hän kertoo, että ilmeisen väärinkäytöksen syyt ovat veronalennuksissa eikä väärin tehneessä henkilöstössä. Minun on vaikea kuvitella, mikä rahapula aiheuttaa tämäntapaisia toimenpiteitä, mutta näin on taas saatu kaikki ongelmat ei-SDP:n syyksi.

Sen sijaan asiasta kohiseminen Venäjällä on mielenkiintoista, kuten muukin Suomen lastenhuoltoa koskeva kirjoittelu.

Kun joku KGB:n everstin oppiarvolla lapsiasioihin pätevöitynyt venäläisvirkamies kävi Turussa ja perässä kulki bussilastillinen toimittajia, voidaan miettiä, miksi näin on. Kun tätä on seurannut venäläismediassa ilmiselvästi valheellista kuvaa välittävää kirjoittelua, on pakko epäillä, että kyse ei ole silkasta sattumasta vaan tilaustyöstä. Mutta kuka on tilaaja ja mitä tilaus palvelee? Tätä minä en saata käsittää.

Asiassa on liikaa yhteensattumia, että voisin pitää asioita täysin irrallisina.

Motiivi sen sijaan on hieman hämärän peitossa. Suomi on Venäjän rajanaapureista ainoa, jonka kanssa Venäjällä ei ole mitään kränää mistään vaan asiat hoituvat normaalisti kuten muidenkin maiden kanssa. Kun nyt levitetään Suomesta, suomalaisista poliitikoista ja suomalaisista virkamiehistä jokseenkin valheellista kuvaa, tällä on väkisinkin vaikutusta suhteisiin henkilötasolla.

Venäjällä änkyräkansallismielisyys elää ja voi hyvin, joten sen ruokkimiseksi ei tarvita riitelyä Suomen kanssa. Suomessa asuvat venäläiset taas ovat vapaaehtoisesti maahan muuttanutta väkeä eivätkä rajansiirron takia väärälle puolelle jäänyttä sakkia. Lisäksi heidän määränsä on perin vähäinen ja painoarvo venäläisessä politiikassa olematon. Venäjä ei tarvitse myöskään lisää vihollisia voidakseen ammentaa rahaa armeijalle, sillä tuossa maassa Putin voi tehdä aivan mitä hyvänsä halutessaan eikä tarvita kulissivihollisia yleisen mielipiteen taivutteluksi.

Vihollisia ja Venäjään hyvin kalseasti suhtautuvia naapureita riittää. Luulisi, että elämää helpottaisi, jos yhdellä kulmalla ei olisi mitään kränää ja Pietarin seutu sotilaallisesti turvassa, mutta jostain syystä tätä kränää nyt yritetään rakentaa. Jos kirjoittelu tästä eskaloituu, siitä ei seuranne paljon mitään muuta kuin että Suomessa Naton kannatus pompsahtaa. Suomen liittyminen Natoon ei mitenkään voi olla venäläisten intressissä, mutta nykyinen epäluulon lietsonta vaikuttaa kannassaan horjuviin. Suomessa taas yleisellä mielipiteellä on jotakin väliä ja Natoon tuskin liitytään jos reipas enemmistö jäsenyyttä vastustaa.

Venäjää vaivaa kansainvälisen arvostuksen ja merkityksen puute. Mieleen tulee, että maailman maista Suomi on Venäjään kaikkein positiivisimmin suhtautuva valtio ja kansa. Suhtautuminen on Suomessakin verraten epäluuloista, mutta muualla vielä jyrkempää ja epäluuloisempaa. Nyt venäläiset näyttävät yrittävän vaikuttaa suomalaisten asenteisiin, mutta miksi?

Minä en tiedä.

Tänään jo saksalaiset ja tanskalaisetkin ovat ryhtyneet voivottelemaan Suomen ydinvoimapäätöstä. Kuulemma sähkön hinta laskee, ja siksi ei kannata investoida tuulimyllyihin ja uusiin energiantuotantomuotoihin. Mitäs hemmettiä?

Omasta mielestäni markkinoilla on edelleen tilaus puhtaalle, 24*7 toimivalle ja halvalle tavalle tuottaa energiaa. Tämä markkinarako ei ole poistunut mihinkään.

Ensin on syytä huomata retoriikan ristiriita. Ennen ydinvoimapäätöstä ydinvoimaa pidettiin hirvittävän kalliina ratkaisuna ja halvempaa sähköä saisi muualta. Nyt ydinvoima aiheuttaakin kuluttajaa hyödyttävää polkumyyntiä ja on keksintöjen vihollinen. Kumpi näistä väitteistä on tosi?

Innovaatioiden airuet ovat sitä mieltä, että kun kerran ydinvoima tuottaa halpaa sähköä, tuulimyllybisnes kärsii. Minun nähdäkseni tämä tarkoittaa sitä, että nykyisillä uuden energiantuotannon puolestapuhujilla ei ole tarjota tuohon määrittelemääni markkinarakoon sopivaa tuotantoa tai kombinaatiota useista uusista tuotantomuodoista. He osaavat ratkaista ongelman hirvittävän kalliilla ja runsailla tukiaisilla, mutta touhulta putoaa pohja pois jos tuotannosta ei kyetäkään riistämään aivan mitä hyvänsä ja hintakilpailu toimii.

Tuulimyllyväki väittää ydinsähköväen olevan menneisyyteen jumittunutta sakkia. Tämä väite voi hyvinkin pitää paikkansa. He ovat keksineet melko halvan tavan tuottaa perusvoimaa. Riski liittyy ydinonnettomuuteen, joka joko tulee tai ei tule. Jos sitä ei tule, ydinsähkö on myös varsin puhdasta, riippuen hieman siitä, kaivetaanko uraani sivistysvaltiosta vai keskeltä Afrikkaa. Koska Länsi-Australian osavaltio tuottaa noin puolet maailman uraanista, lupaehdoissa voisi aivan hyvin asettaa laatukriteerejä uraanin louhinnalle.

Minä väitän kuitenkin, että nykyiset uusien energiamuotojen visioijat alkavat olla yhtä lailla menneisyyden väkeä.

He ovat jumittuneet tuulimyllyihin ja aurinkopaneeleihin ja keskittyvät lähinnä vastustamaan kaikkia sellaisia hankkeita, jotka tekisivät näistä kalliista tavoista kilpailukyvyttömiä. Ei tämä edusta minulle mitään uuden innovointia. Ongelma on edelleen ratkaisematta ja uusia keksintöjä tarvittaisiin. Ratkaisun pitää kuitenkin olla perusvoimaa tuottamaan kykenevä sekä niin halpa, että se pystyy kilpailemaan myös hinnalla.

Jos ydinvoiman katsotaan haittaavan innovaatioita, sitä suuremmin voidaan innovaatioiden katsoa kärsivän siitäkin, että asiaa lähestytään puoliuskonnollisesti eikä tieteellisesti, ja kun on keksitty jotakin, joka ei ratkaise ongelmaa mutta tuottaa joissain olosuhteissa kallista sähköä, jämähdetään paikalleen ja syytetään ympäristön vihollisiksi niitä, jotka painottavat hintaa eivätkä anna arvoa heidän suunniteltua käyttöä vastaamattomalle keksinnölleen.

Ns. uudet energiantuotantomuodot ovat sellaisia, joita kannatti kokeilla. Aurinkoenergiasta on ymmärtääkseni kyetty jalostamaan toimivampi variantti, jossa aurinkopaneeli ei tuota sähköä, vaan peilipatteristo lämmittää valtavaa klunssia, jossa oleva aine kuumenee satoihin asteisiin, ja tämän aineen läpi ajetaan vettä, joka kiehuu, ja tuottaa höyrypainevoimaa. Tämä järjestelmä kestää lämpimänä yön ylitse jos aamulla paistaa taas. Ei sovellu Suomeen, mutta johonkin sopii. Tuulivoimakin kannatti kokeilla ja todeta, että sillä saadaan tuotettua jotain jossakin, mutta ei tarpeeksi esimerkiksi Suomen kylminä pakkasöinä, jolloin se ei tuota mitään.

Minun nähdäkseni nämä “innovaatioiden puolustajat” ovat sangen näköalattomasti ryhmittyneet siilipuolustukseen jo keksittyjen asioiden ympärille, ja tästä syystä he eivät innovatiivisuudessa ole yhtään ydinvoiman rakentajia parempia. Osasyynä lienee ympäristöväen joukossa pesivä fraktio, joka vastustaa kategorisesti halpaa energiaa, koska länsimainen elämäntapa vie meidät tuhoon. Vaikka keksittäisiin femman maksava taikahaavi, joka pyydystää elektroneja ilmasta ja kenenkään ei tarvitsisi tupruttaa mitään tai tuottaa ydinjätettä, tämä sakki olisi haraamassa vastaan, sillä paljon halpaa sähköä tarkoittaa suuremman etäisyyden ottamista vanhoihin hyviin aikoihin, joita tosiasiallisesti tavoitellaan.

Energiakeskustelua käyvät liiaksi ympäristöjärjestöt ja liian vähän insinöörit. Ympäristöjärjestöt osaavat vastustaa asioita, insinöörit osaavat keksiä niitä, mutta kaikki keksinnöt eivät ole hyviä. Nyt pitäisi taas päästä vastustamismoodista eteenpäin keksimismoodiin, mutta se näyttää olevan kovin vaikeaa. Ydinvoimamiehiä on helppoa syyttää, mutta kyllä koko energiakeskustelun itselleen kaapanneet ympäristöjärjestötkin voivat ottaa osan moitteesta vastaan. Hulluille ideoille on aika vähän tilaa uskonnollisessa ilmapiirissä, ja ympäristöjärjestöt tuntuvat osaavan tällaisen ilmapiirin esiin loihtimisen.

Simsalabim.